Avainsana-arkisto: äärioikeistolaisuus

kesäkuu 2, 2019 · 8:00 am

Vihollisen sosiologia

James A. Ahon ”Tämä juttu pimeydessä: vihollisen sosiologia” (oma suomennos) on vuonna 1995 julkaistu tutkielma viholliskuvien psykologisista ja sosiaalisista vaikutuksista.

12

Idea

Aho analysoi puolueettomasti erilaisia tapauksia, joissa viholliskuvia on käytetty hyväkseen terrorisoidakseen ja tappaakseen ihmisiä, mutta myöskin tapauksia, joissa viholliskuvan luomista on torjuttu. Kirja analysoi pääosin viholliskuvaa äärioikeiston kautta, koska kyseisen poliittisen suuntauksen ydin perustuu ihmisryhmien demonisointiin ja vihaan. Mutta on tässä tapaus, missä äärioikeistolainen punaniskaperhe joutuu viranomaisten vihan kohteeksi, vaikka tämä perhe ei tehnyt mitään väärin. Samalla kirja analysoi tapauksia, missä ihmiset ovat liittyneet ja eronneet viharyhmästä. Mikä ajoi heidät radikalisoimaan ja mikä lopulta sai heidät tajuamaan olevansa pahasti väärässä?

Eri tapausten kautta, kirjailija pyrkii muotoilemaan teorian siitä, miten joku ihmisryhmä demonisoidaan ”viholliseksi”, joka edustaa kaikkea pahaa. Kun jokin ihmisryhmä on demonisoitu loppuun, mikään keino tämän ryhmän tuhoamiseksi ei ole moraaliton, vaan oikeastaan sankarillinen ja oikea teko. Kirja jäljitteleekin kauhistuttavan kaavan, jossa vihapuhe ensin muodostuu yhdestä tapauksesta, jossa ryhmän edustaja on koettu tehneen jotain pahaa. Rikkinäisen puhelimen lailla, yksittäistapaus tiivistyy stereotypiaksi, joka muuttuu sukupolvesta toiseen siirrettäväksi myytiksi. Tämä myytti uppoutuu ihmisten mieliin ”itsestäänselvyydeksi, jonka kaikki tietävät, mutta eivät uskalla sanoa”. Lopulta, joku viaton perhe puukotetaan kuoliaaksi, koska heidät koetaan olevan juutalaiskommunistisen salaliiton jäseninä tai nuorta afroamerikkalaista nuorta poikaa pelotellaan aseella uhaten koulumatkalla, koska tämä on ”vitun n-!”

Pahuus

Kirjan kirkkain johtopäätös onkin, ettei kukaan oikeastaan koe olevansa ”paha” ihminen, joka hyökkää puhtaan vihan takia viattomien kimppuun. Sen sijaan, me kaikki rakennamme tarinan, jossa olemme aina ”hyvien” puolella ja ”ne” ovat pahoja hyökkääjiä, joita vastaan on puolustauduttava. Oikeastaan “vihollinen” on ihmisten tapa rakentaa oma identiteetti negaation kautta. Sen sijaan, että rakentaisi omakuvan siitä mitä on, monet rakentavat identiteettinsä siitä, mitä he eivät ole tai kuulu. Kaikki paha siirretään jollekin ihmisryhmälle, joka muuttuu “viholliseksi” jota vastustaa, samalla tehden itsestään ”puhtaan ja hyvän”. Tämä selittää, miksi natsit, eivät edes kirjaimellisesti SS:ään kuuluneet, myönnä olevansa rasisteja. Pidetäänhän rasistia ”pahana” ihmisenä kulttuurissamme.

Kirjailijan mukaan ihmisillä on tarvetta tuntea, että heidän elämällään on merkitystä ja he ovat tärkeitä. Monet ihmiset, kuten äärirasistit sortuvatkin rakentamaan rasismista elämäntarkoituksen, jossa jonkun etnisen vähemmistön vihaaminen muuttuu eksistentiaaliseksi sankarikertomukseksi, jossa he ovat pääosassa. Tämä paljastaakin, miten surullisen onttoja ihmisiä äärioikeistolaiset ovat: Heidän elämässään ei ole muuta sisältöä kuin etnisten vähemmistöjen viha. Ei siis mikään ihme, että muutamat äärioikeistolaiset tajuavat elämänsä tyhjyyden, jolloin epätoivoissaan he pyrkivät oikeuttamaan olemassaolonsa massamurhalla. Tämä kirja julkaistiin ennen kuin koulusurmista tuli ilmiö, mutta edellä mainittu selitys pätee niihinkin: koulusurmaajat vain eivät vihaa jotain tiettyä etnistä vähemmistöä, vaan koko ihmiskuntaa tai, kuten incelien tapauksessa, naisia.

Ihmisryhmien demonisointi ”viholliseksi” on tappava, juuri siksi, koska jos jokin ihmisryhmä on vihollinen, se tarkoittaa, että he ovat sodassa sinua vastaan.  Aho käyttää esimerkkinä erään itävaltaisen epäonnistuneen taidemaalarin vankilassa kirjoittaman kirjan sitaattia “Verisynti ja rodun pyhäinhäväistys ovat perisyntejä ja ihmiskunnan turmio niille, jotka siihen antautuvat… Tämän vuoksi uskon, että toimin Jumalan tahdon mukaisesti: Puolustamalla itseäni juutalaisia vastaan, taistelen Jumalan työn puolesta.”  Harva kiinnittikin huomiota Adolf Hitlerin vihajulkaisun viestiin ja noin kymmen vuoden jälkeen 6 miljoonaa juutalaista teurastettiin, kuten kyseissänsä teoksessa kehotettiin. Parempi tappaa kaikki juutalaiset, Hitler totesi, ennen kuin he tuhoavat valkoisen rodun.

Kaikissa Ahon kirjan tapauksissa, paatuneimmat KKK:n ja terrorististen uusnatsiryhmien jäsenet uskoivat taistelevansa paremman maailman puolesta, jonka ainoa este olivat tietyt ihmisryhmät, joita he kokivat juonittelevan valkoisen rodun tuhoa. Kukaan heistä ei tunnustanut vihaavansa juutalaisia, mustia, homoja ja naisia, vaan ainoastaan reagoimassa heidän viiteryhmäänsä vastaan kuviteltuja hyökkäyksiä vastaan. Nämä ihmiset uskottelivat itselleen, että he ajattelivat yhtä loogisen kylmästi kuin sodan kenraalit, jotka eivät vihaa sodan toista osapuolta, vaan reagoivat aggressioon täsmällisellä sotilaallisella iskulla. Koska vähemmistöt eivät oikeasti ole sodassa enemmistöä vastaan, äärioikeistolaisten on pakko uskoa salaliittoteorioihin, jotta voivat oikeuttaa vihansa. Viha ilman oikeutusta on silkkaa hulluutta, eivätkä he koe olevansa hulluja, eivätkä halua, että muut pitävät heitä hulluina.

Mielenkiintoisesti tässä kirjassa paljastuu, että äärioikeistolaisuus, ainakin Yhdysvaltojen kontekstissa, oli eliitin projekti, jolla viedä ihmisten huomio pois omasta epäonnistumisestaan. Yhdysvalloissa moderni äärioikeisto muodostui Vietnamin sodan veteraaneista, joille iskostettiin oikeistolaisen eliitin luoma myytti, että ainoa syy miksi sota hävittiin, oli koska “korruptoituneet vasemmistopoliitikot pettivät armeijan, kahlitsemalla sen ihmisoikeuksien ja laillisuuden noudattamisella.”, eikä sen takia, koska kenraalit olivat vain huonoja ja koko sota turhaa ihmiselämän haaskausta. Myytin mukaan, USA olisi murskannut vietkongit, jos vain armeijalle olisi annettu täydet valtuudet tuhota heidät. Äärioikeisto onkin oikeistolaisen eliitin propagandan luoma poliittinen ääriliike, jonka vallankumouksellisista puheista huolimatta, palvelee tämän eliitin tarpeita.  Olen kirjoittanut yleisestikin Uuden Suomen blogissani siitä, miten äärioikeisto on eräänlainen valtaanpitäjien ideologinen jämä, joka karannut käsistä.

Ahon mukaan kansanperinteen sankarimyytit ovat yksi syy ääriajatteluun. Vaikka monissa sankarimyyteissä varoitetaan sankarin lankeamista pahuuden tielle, kansankulttuurissa myytit ovat typistyneet ideaksi, että on olemassa ”puhdassydäminen” sankari, joka edustaa kaikkea hyvää ja kukistaa kaikkea pahaa edustavan hirviön. Tämä ajattelu on tehnyt ihmisistä psykologisesti alttiita uskottelemaan itselleen, että on olemassa absoluuttisen ”pahoja” ihmisiä, joitten tuhoaminen keinolla millä hyvänsä on ”moraalista”. Kirjailija lähteekin laajentamaan kirjaansa käsittelemään ääriryhmistä sodissa tapahtuneisiin ihmisoikeusrikkomuksiin. Aho kiinnittää erityisesti huomiota siihen, miten amerikkalaiset järkyttyvät, kun ajoittain paljastuu, että ”heidän poikansa” on tappanut lapsia ja naisia rintamalla.

Tämä kirja saikin minut ajattelemaan väkivaltaisen antifasismin ongelmallisuutta. Vaikka fasistit ovat objektiivisesti perverssejä paskiaisia, heidän väkivaltainen nujertaminen ei välttämättä vähennä fasismia, vaan voi joissain tapauksissa eskaloida fasistien väkivaltaisuuksia. Esimerkiksi Anton Montin ja Pontus Purokuron kirjaassa ”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” (2017) eräs antifasisti harmittelee, että jos Suomen Sisun aktivisteja olisi pahoinpidelty enemmän 2000-luvun alussa, he eivät olisi päässyt Perussuomalaisten johtoon. En ole varma olisiko sellainen taktiikka ihan toiminut? Ainakin Michael Burleighin ”Kolmas valtakunta. Uusi historia” (2000) mainitaan, että natsit käyttivät antifasistien hyökkäyksiä hyväkseen, kehystääkseen itsensä sananvapauden uhreiksi, kasvattaen suosiotaan. Nykyäänkin äärioikeisto rakastaa uhriutua, joten heidän martyyrikompleksin vahvistaminen ei vaikuta olevan se fiksuin menetelmä vähentää äärioikeiston vaikutusvaltaa. Aho nostaakin kirjassaan tapauksia, joissa antirasistit onnistuivat eristämään fasistit, ilman että heitä demonisoitiin ihmishirviöiksi tai pahoinpideltiin. Taktiikkoihin kuului eri järjestöjen ja yhteisöjen arvostettujen henkilöitten sitouttaminen antirasismiin ja solidaarisuusmarssit vähemmistöjen puolesta. Kirjailija toteaakin, että pahuutta on oikeasti olemassa ja sitä pitää torjua, eikä olla passiivinen sen edessä, mutta pahuutta ei voiteta pahuudella. Jos vihollinen on pakko nujertaa väkivalloin, on asetettava rajat väkivallalle ja oltava varovainen, ettei itse lankea pimeyden tielle.

Ongelmia

Ainoa ongelma tässä kirjassa on se, ettei se käsittele eettisiä kysymyksiä, jotka liittyvät pirtelöitten heittämiseen fasistien niskaan. Onko oikein heittää maitotuote ihmisen päälle, jos tämä on rasistinen kusipää? Olisiko parempi heittää vegaaninen kaurapirtelö? Tai luomumehu? Vai voidaanko taivuttaa vegaaniset periaatteet fasismin kukistamiseen? Entä pitääkö rahoittaa pikaruokaravintolaa fasismin kitkemiseen? Tällaisiin tärkeisiin kysymyksiin Aho ei anna vastausta.

Yhteenveto

James A. Ahon ”This Thing of Darkness: A Sociology of the Enemy” on loistava tutkielma pahuudesta ja demonisoinnista. Kirja on tiivis, mutta täynnä rohkeaa ja monipuolista pohdintaa. Harmi, ettei tätä teosta ole suomennettu, vaikka kirjailijan sukunimi selvästi viittaa siihen, että hän on täältä päin.

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

maaliskuu 22, 2019 · 6:01 am

Synergeettisen äärioikeiston manifesti

Olin selaamassa Twitteriä, kun törmäsin Vasemmistoliiton eduskunnan ryhmäavustaja Taneli Hämälaisen ottamaan kuvaan Tapio Pesolan viime vuonna toimittamasta ”Suomen saattokello-t 2017” kirjasta. Hämäläisen mukaan tämä melkein tuhat sivua pitkä kirja jaettiin ilmaiseksi eduskunnassa 5.3.2019 ja se sisälsi ”käytännössä pelkkiä sitaatteja MV-lehdestä”. Tietenkin fanini pyysivät, että uhraisin jälleen kerran itseni tieteen nimissä. Lainatakseni entistä pääministeriä: ”Silloin mennään, kun isänmaa kutsuu!”

4

Idea

Kirjan toimittajan mukaan tässä teoksessa ”tuodaan rohkeasti esiin valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä myös kiistanalaisiin kysymyksiin.” Pohjimmiltaan tämä onkin kotimaisen salaliittoteoriaskenen artikkelikokoelma: Niin EU:n salaisesta ”Kallergisuunnitelmasta” ilmastonmuutosdenialismiin, kuin amerikkalaiseen Pizzagate-salaliittoteoriaan ”deep statea” hallitsevasta vasemmistoeliitin pedofiliaringistä ja monista muista puhutaan tässä kovakantisessa ”juhlateoksessa”. Tämä kirja onkin Kremlin-myönteisen vastakulttuurin ja äärioikeiston synergia, jossa erilaiset hörhöteoriat yhdistetään yhdeksi 800-sivuiseksi vihapakkaukseksi

Pääosin artikkelit ovat äärioikeistolaisista propagandajulkaisuista, kuten esim. MV-lehti, Oikea media ja Vastarintaliikkeen nettisivut. Mutta tässä löytyy myöskin vasemmistolaisia julkaisuja, kuten Vastavalkea ja Johan Bäckmanin blogi. Näitten lisäksi on muita epämääräisiä blogeja yksittäisiltä hörhöiltä. Bonuksena arvioimani Paavo Väyrysen “Suomen linja 2017” (2017) kirjaa referoidaan tässä.

Tapio Pesola on Paavo Väyrysen “Seitsemän tähden liikkeen” -puolueen eduskuntavaaliehdokas Oulun vaalipiiristä. Sähköpostitiedustelun mukaan Pesolan toimitti ja kustansi 500 kpl tätä kirjaa. 200 kpl meni kansanedustajalle. Sitten toiset sata kappaletta menivät kirjassa esiintyville tahoille. Tietooni onkin tullut, että moni tässä kirjassa haukuttu henkilö on saanut sähköpistiviestin, jossa tätä kirjaa on tarjottu heille. Joulu on tullut monille aikaisin!

Kirja perustuu kahteen pääteesiin:
1) EU on kulttuurimarxistien luoma taho, jonka ainoana pyrkimyksenä on hävittää valkoinen rotu sukupuuttoon maahanmuutolla ja perinteisten arvojen kyseenalaistamisella.
2) Venäjä on joutunut länsimaisen aggression uhriksi, koska se ei suostu alistumaan globalismille.

Suurin osa tästä kirjasta onkin rasismia ja Venäjän jokaisen ulkopoliittisen toiminnan puolustamista. Sen sijaan USA on kirjan mukaan kaiken pahuuden alku ja juuri. Kaikesta muusta ei ollakaan samaa mieltä ja toimittaja sanookin, että tässä kirjassa esiintyminen ei tarkoita kirjan muun sisällön allekirjoittamista. Mutta myöskin, että se sisältä ”todennäköisesti valheita ja virheitä”. Ai niinku oikeesi?

Suurin ongelma on kirjan toisto. Tässä teoksessa toistetaan samoja pointteja tuhansia kertoja, joskus jopa samat tekstit esiintyvät monta kertaa uudelleen pitkin kirjaa. Tämä on toistuva ilmiö äärioikeistolaisissa kirjoissa. Alan epäillä, että rasismi vaikuttaa jotenkin ihmisen kykyyn editoida omia tai muitten vihatekstejä.

”Helpottaakseen” lukijaa Pesola loi taulukon, jossa vertaillaan mitä valtavirta- ja vastakulttuuri kannattavat ja vastustavat. Kirjan mukaan valtavirta kannattaa muun muassa: Uutta maailmanjärjestystä, Bilderbergin ja eliitin valtaa, Uusliberalistisia arvoja, kulttuurimarxismia, monikulttuurisuutta valkoisen keskuuteen, demokraattista kristillisyyttä, yksityistämistä ja talouskasvun välttämättömyyttä.

Vastakulttuuri taas kannattaa muun muassa: konservatiivisia arvoja, Raamatullista kristillisyyttä, Venäjää, rajoitettua talouskasvua ja julkista sektoria.

Sitä voisi luulla, että tällä kokoonpanolla kirjassa esiintyvät ovat vasemmistolaisia, mutta tässä vastustetaan niin stalinisteja kuin maltillisia sosiaalidemokraatteja. MV-lehti esimerkiksi haukkuu kaikkia sitä vastustavia tahoja ”punakaartilaisiksi” ja on vaatinut äärivasemmistolaisten järjestöjen kieltämistä. Sitten toiset kirjoittajat sanovat, että nykyiset vasemmistolaiset ovat eliitin kätyreitä, erityisesti ANTIFA.

Kirjan tekstit luovatkin sellaisen mielikuvan, että kirjoittajat kannattavat jonkinlaista kansallismielisyyden ja sosialismin yhdistämistä, joka ei kuitenkaan ole vasemmistolaista. Missähän olen kuullut tämän aiemmin? Kaikki tässä esiintyvät kirjoittajat hylkäävät myöskin liberalismin, niin sosiaali- kuin taloudellisen. Jos siis ei olla sosialisteja tai liberaaleja, niin mitä ideologiaa kirjoittajat sitten edustajat? Toimittajan mukaan kirjoittajat kannattavat ”Kansallismielisyyttä”.  Koska tässä kirjassa referoidaan pariinkin kertaan Putinin entistä hovifilosofia ja nykyisen ”kansallisen bolsevismin” isää Aleksandr Duginia, on nojauduttava siihen, että ehkä tämä kirja edustaa tätä kyseistä “euraasialaista” ideologiaa.

Juutalaiskysymys

SISÄLTÖVAROITUS! ÄÄRIMMÄISEN RASISTISTA TEKSTIÄ EDESSÄ

Tässä teoksessa esiintyy Leo Mannermaan juutalaisvastainen artikkeli nimeltä ”Ketä juutalaiset oikeastaan ovat” jonka mukaan nykyään 90% juutalaisista ovat maailmaa hallitsevia ”valejuutalaisia” (esim Goerge Soros). Oikeastaan kirjoittajan mukaan nykyiset ”valejuutalaiset” ovat Keski-Aasiasta kotoisin olevia kasaareja. Mannermaan mukaan kasaarit olivat falloskulttia palvova barbaarinen ja likainen kansa, joka omaksui juutalaisuuden, koska talmudissa luvattiin maailmanvalloitusta ja muitten kansojen, erityisesti kristittyjen orjuuttamista ja tuhoa.

Saman artikkelin mukaan Venäjän pogromit olivat itsepuolustus kasaarien hirmuvaltaa vastaan. Nämä kasaarit hallitsevat maailman rahaliikennettä ja he olivat Venäjän kommunistisen vallankumouksen pääpuruja. Tekstissä viitataan kuuluisaan kirjailijaan Aleksandr Solzenitsyyn, joka kirjoitti tästä. Hänen mukaansa Neuvostoliiton tarkoituksena oli hävittää venäläiset sukupuuttoon. Nykyinen EU onkin Mannermaan mukaan näitten ”valejuutalaisten” viimeisin projekti yrittää hävittää valkoinen rotu maahanmuutolla. Bonuksena holokausti on vahvasti liioiteltu.

Tietenkin kirjoittajan on pakko vähätellä holokaustia sen lisäksi, että oikeuttaa Venäjän pogromit, koska on hyvin vaikea demonisoida kokonainen kansanryhmä, jos he ovat rasistisen massamurhan uhreja. Holokaustin vähättely onkin keino kieltää holokausti, jotta juutalaisten demonisointia voidaan jatkaa.

Luettuani tämän juutalaisvasaisen artikkelin, tunsin aidosti fyysistä pahoinvointia. On yksi asia lukea historiallisia kuvauksia natsien juutalaisvastaisesta propagandasta ja toinen on lukea siitä suoraan elävän ihmisen kirjoittamana vuonna 2019. Tällainen teksti täyttää kaikki rasismin määritelmät!

Mannisen vihasaarnan jälkeen kirjan toimittaja kirjoitti “tarkoitus ei missään tapauksessa ole yllyttää minkäänlaiseen rasismiin, antisemitismiin tai muuhun syrjintään.” Joka varmasti on jokin epäonnistunut yritys välttää syytöksiä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.  Mielestäni jos tarkoitus ei ole kiihottaa kansanryhmää vastaan, silloin ei julkaista avoimesti juutalaisvastaista propagandaa. Kuitenkin pitkin kirjaa erilaiset kirjoittajat vihjaavat tai suoraan viittaavat samaan salaliittoteoriaan. Jotkut kiistävät suoraan holokaustin. Juutalaisvastaisuus on siis toimituksellinen valinta.

Mutta eivät kaikki kirjoittajat ole avoimia antisemitistejä, vaan jotkut taas käyttävät juutalaisia muslimeja vastaan, kirjoittamalla, että jos haluaa puolustaa Euroopan juutalaisia, rajat on suljettava, koska muslimit vihaavat juutalaisia. Tässä on siis valittava samaan aikaan muslimi- ja juutalaisvastaisia artikkeleita tai vain muslimivastaisia.

Kiinnittäisin huomion siihen, miten samanlainen Mannermaan juutalaisvastainen salaliittoteoria on muslimivastaiseen. Tässä artikkelissa muslimeja kuvataan petollisena kansana, joka noudattaa oman pyhän kirjan maailmanvalloitussuunnitelmaa ja sen takia he muuttavat eri maihin tuhoamaan valkoisen rodun. Käytännössä tämän kirjan islamofobit ovat kopioineet antisemitistisen salaliittoteorian ja vaihtaneet juutalaiset muslimeihin. Tätä alkuperäiset natsit harjoittivat, kuten olen ”Vanhat keinot, uusi vihan kohde. Islamofobian juutalaisvastaiset juuret.” artikkelissani nostanut esiin.

Jotta ei tule epäselväksi kuinka rasistinen tämä kirja on, tässä on useita artikkeleita, joissa puhutaan suomalaisuudesta ”biologisena ja geneettisenä ominaisuutena” ja puhutaan ”rotujen” sekoittumista vastaan. Tässä kirjassa ei siis vastusteta islamia, koska koetaan se takapajuisena uskontona, vaan koska se on salonkikelpoisempi tapa ajaa kunnon vanhaa valkoista ylivaltaa. Tietenkin tässä kirjassa ei kerrota, miten tämä ”rotupuhtaus” saadaan aikaan. Se on lukijan päätettävissä. Mielikuvitus on rajana!

Naisvihaa, homofobiaa ja lisää rasismia

Tässä kirjassa samaan aikaan puolustetaan homoja ja trans-sukupuolisia koetulta muslimi-invaasiolta, että kehystetään heidät pedofiileiksi, joita pitää pakottaa ”eheytyshoitoihin.” Huvittavinta on yksi kirjoittaja, jonka mielestä trans-sukupuolisia ei voi oikeasti olla olemassa, koska viime vuosina heidän määränsä on lisääntynyt. Melkein kuin asenneilmapiiri liittyisi siihen kuinka paljon ihmisiä uskaltaa lähteä ulos kaapista?

Vaikuttaakin siltä, että se, mitä vastustetaan, on homojen barbaarinen teurastus, mitä ISIS harrastaa, eikä itse ideaa homojen hävittämisestä. Kuitenkin Marco de Witt onnistui yhdistämään homofobian ja islamofobian yhteen samaan lauseeseen, jossa hän vastustaa sitä, että muunsukupuoliset lapset saavat omat pukuhuoneet ja muslimitytöt uida burkineilla. MV-lehti kuitenkin meni pidemmälle vihjailemalla, että homot ovat EU:n sijoittamia ulkomaalaisia, otsikoimalla yhden artikkeleistaan “EU vaatii Puolaa täyttämään maansa ”tummaihoisilla, muslimeilla ja homoilla” -valkoiset eivät kelpaa”. Islamisaatio ja homosaatio tapahtumassa samaan aikaan! Eivätkö nämä ihmiset pysähdy miettimään, miten järjesttömiltä he kuulostavat?

Jotkut kirjoittajat väittävät, että muslimit tuhoavat naisten oikeudet, kun taas toiset sanovat, että naisilla on nyt liikaa oikeuksia. Yhden herrasmiehen mukaan feminismi on tehnyt valkoisista miehistä köyhiä nynnyjä, jolloin naisten alitajunnan halu tulla vahvan miehen alistamaksi on tyydytettävät muslimimiehillä. Toinen kirjoittaja taas esittää, että feminismi on Rockfellerin luoma ideologia. Kun taas kolmas esittää, että nykyiset feministit ovat ”valefeministejä.” Huh huh!

Perustellakseen naisten oikeuksien rajoituksia, monet kirjoittajat vetoavat alhaiseen synnytykseen. Korjatakseen ”valkoisen rodun taantumisen”, tässä ehdotetaan niin perheitten tukemista verovaroin, kuin abortin vaikeuttamista ja lapsettomien pariskuntien julkista syyllistämistä. Kirjassa myöskin viitataan Halla-ahoon, joka kyseenalaista ajatusta, että tasa-arvo ja hyvä sosiaalihuolto edistäisivät syntyvyyttä. Tietenkin Totalitarismiin liukuvat Puola, Venäjä ja Unkari esitetään hyvinä yhteiskuntamalleina.

Kotimainen kulttinen miljöö

Colin Campbellin ”kulttinen miljöö” teoriaa mukaan vastakulttuureihin muodostuu erilaisten marginaalisten ideoitten sulatusuuni, eli ”kulttinen miljöö”. Tällaisessa ympäristössä ihmiset suhtautuvat suvaitsevaisesti radikaalisti toistensa kanssa erilaisiin uskomuksiin ja ideologioihin, koska heitä yhdistää valtavirtakulttuurin vastustaminen ja pelko viranomaisia kohtaan. Syntyykin eräänlainen ääriryhmien välinen solidaarisuus. Tämä erilaisten äärimmäisten uskomusten ympäristö mahdollistaa vaivattoman siirtymisen yhdestä ryhmittymästä toiseen tai jopa samanaikaisen jäsenyyden eri ryhmissä.

Tapio Pesolan toimittama ”Suomen saattokello-t 2017” teos todistaa Campbellin teorian oikeaksi. Toimittaja suhtautuu myötämielisesti äärimmäisen ristiriitaisiin ja toisilleen vihamielisiin ideologioihin kuin ne olisivat vain erilaisia pizzatäytteitä. Samalla eri artikkelit tukevat ja puolustavat eri äärioikeistolaisia ja länsivastaisia toimijoita, jotka ovat joutuneet vaikeuksiin viranomaisten kanssa.

Tässä kirjassa tämä erilaisten ääri-ideologioitten suvaitsevaisuus näkyy siinä, että esimerkiksi EU on joko CIA:n, globalistien, uusliberalistien, juutalaisten tai kulttuurimarxistien luoma. Tai sitten kaikki edellä mainitut ovat juutalaisten luomia. Riippuu täysin, kenen kirjoituksia haluaa ottaa tosissaan.

Tietenkin toimittaja kirjoitti, että tätä kirjaa saa vain kritisoida, jos pystyy osoittamaan, missä tarkalleen se on väärässä. Mutta en vaivautunut sellaiseen, koska miksi pitäisi edes ottaa tosissaan teosta, jossa on monta toistensa kanssa ristiriidassa olevia salaliittoterioita? Jonas Sivelä on kirjoittanut salaliittoteorioita käsittelevässä tietokirjassaan ”Kaiken takana on salaliitto” (2015), että salaliittoteorieetikot peittelevät skepulaationsa runsailla yksityiskohdilla ja lähdeviitteillä, joita on niin paljon, että kukaan ei jaksa niitä tarkastella yksitellen, joten salaliittoteoria saa uskottavamman näennäistieteellisen kaavun.

Salaliittoteorioita tutkinut filosofian maisteri Toni Saarisen mukaan salaliittoteoriat nojaavat paradoksaalisesti yhteyksiin toistensa välillä, lukuisiin lähdeviittauksiin sekä aiempien kirjoittajien ja dokumenttien auktoriteettiin vetoamiseen. Erilaisten viittausten ja yhteyksien verkosto voi vaikuttaa auttamattoman sekavalta ja epäkoherentilta. Sekavuus on ymmärrettävämpää ja moniulotteisemmin analysoitavissa, jos ajatellaan, että tietyn aiheen ympärille kehittyneet salaliittoteoriat muodostavat oman korpuksensa. Esimerkiksi MV-lehti viittaa Alex Jonesiin artikkeleihin tai Jordan B. Petersonin videoihin kuin kummatkin olisivat uskottavia auktoriteetteja. Näin syntyikin itseään ruokkiva salaliittoteorioitten ja uskomusten rihmasto, josta tämä kirja syntyi.

Samalla tässä kirjassa esiintyy myöskin sisäisiä ristiriitaisuuksia. En ala tässä selittää mikä kulttuurimarxismi on, koska olen kirjoittanut siitä aiemmin. Mutta kiinnitän huomiota siihen, että yksi kirjoittajista esittää, että kulttuurimarxismi tuhoaa länsimaisen sivilisaation muuttamalla ajattelutapamme kielen kautta. Tämä toimisi niin, että kulttuurimarxistit keksivät uusia sanoja korvaamaan vanhoja termejä. Minusta tämä on mielenkiintoista, koska kirjassa kiistetään koko käsitys vihapuheesta rasistista väkivaltaa lietsovana retoriikkana, mutta samaan aikaan koko sivilisaatiomme voidaan tuhota uusilla sanoilla? Parasta onkin yksi MV-lehden artikkeli, jossa kerrotaan, miten MV-lehti on vihapuheen uhri! Eli vihapuhetta ei ole olemassa, vaan se on eliitin keksimä käsite, jolla hiljentää poliittiset vastustajat, mutta samaan aikaan MV-lehti on vihapuheen uhri? Samalla tässä kirjassa käytettään itse keksimiään käsitteitä, kuten “suvakki”, “matu””homosaatio”, ”polpo” ja “mokutus”. Kuka tässä yrittää vaikuttaa ihmisten mieliin uusilla käsitteillä?

Mutta koska toimittaja tunnustaa kirjansa sisäisen ristiriitaisuuden ja sen suvaitsemisen, on oletettavaa, että nämä kaksi elementtiä ovat tietoisesti harkittuja. USA:ssa on havaittu, että äärioikeiston taktiikkoihin kuuluu eräänlaisesta konekivääripuhe, jossa heitetään kaikenlaisia sekalaisia ja ristiriitaisia ideoita kuulijalle, sillä odotuksella, että edes jokin niistä tarttuu. Ei ole väliä onko väittämä totta tai uskooko itsekin siihen.

Arviomassani Oliver Royn kirjassa ”Globalised islam” (2002) mukaan globalisaatio on luonut postmodernin ympäristön, jossa kaikki on kaupallistettu, jopa uskonnot ja ideologiat. Roy kirjoitti islamista, mutta hänen ideansa voidaan soveltaa äärioikeistoon. Royn mukaan kaupallistuminen on imeytynyt kulttuurimme niin syvälle, että kohtelemme maailmankatsomuksia kuin brändejä. Valikoimme erilaisia ideoita ja sekoitamme niitä kuin ne olisivat bufettitarjoilussa. ”Suomen saattokello-t 2017” on tällainen buffettipöytä. Valikoimassa on vain eri vihan makuja.

Mutta miksi?

Jos poistamme tästä kirjasta kaiken rasismin, salaliittoteoriat ja Kremlin-myönteisyyden, jäljelle jää syvä ahdistus uusliberalistista politiikkaa kohtaan. Suurin osa artikkeleista korostaa sitä, miten maailmassa taloudellinen epätasa-arvo ja köyhyys ovat kasvaneet räikeisiin mittasuhteisiin. Miten poliitikot ajavat koko ajan kurjistavaa ja epädemokraattista yksityistämispolitiikkaa. Miten vuosikymmeniä sitten aloitetut sodat eivät ole vieläkään päättyneet, mutta uusia aloitetaan, aiheuttaen joukkopakoja kriisialueilta. Samalla terrorismin pelolla oikeutetaan yksityisyyden murenemisen ennennäkemättömällä tahdilla. Ja kun nämä aisat eivät ahdistaisi ihmisiä tarpeeksi, maailman johtavimmat tiedemiehet ovat julistaneet, että nykyinen elämäntapamme tuhoaa planeetan ja sen pelastamiseen tarvitaan radikaaleja yhteiskunnallisia muutoksia. Joillekin kaikki tämä on liikaa.

Marxilaisen teoreetikko Fredric Jamesonin mukaan nykyään salaliittoteoriat ovat “köyhän miehen kognitiivista kartoitusta”. Hänen mukaansa salaliittoteoria on epätoivoinen, mutta epäonnistunut yritys ymmärtää jälkikapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen logiikkaa. Tapio Pesola kertookin, että syy tämän kirjan julkaisemiseen oli hänen ”ihmettely maailman menosta”. Tutkija Peter Knight lisää, että tällaisten salaliittoteorioitten kieli ja tyyli ovat nyky-yhteiskunnassa monelle helpoimmin omaksuttava tyytymättömyyden ilmaisun keino kuin monimutkaiset yhteiskuntateoriat. On helpompi uskoa, että juutalaiset ovat harkitusti tuhoamassa maailman kuin siihen, että itse uusliberalistinen talouspolitiikka on yksinkertaisesti epäonnistunut.

Arvioimani Robert O. Paxtonin ”The Anatomy of Fascism” (2004) kirjassa kerrotaankin, miten Hitler ja Mussolini käyttivät hyvinkin vasemmistolaista retoriikkaa saadakseen työläisten kannatuksen taakseen, mutta kun piti saada keskiluokan ja yläluokan mukaan, retoriikka räätälöitiin hyvinkin oikeistolaiseksi. Totuudella tai johdonmukaisuudella ei ollut väliä, ainoastaan vallalla. Päästyään valtaan kummatkin ihmishirviöt ajoivat julmaa äärioikeistolaista politiikkaa, jossa työläisten oikeudet, hyvinvointivaltio ja naisten oikeudet heikennettiin. Vanhukset, kehitysvammaiset, mielisairaat, juutalaiset, romanit, homot, sosialistit ja liberaalit tuhottiin tai orjuutettiin teollisessa mittakaavassa. Samaan aikaan suurille yksityisille yrityksille tarjottiin rikastuttavia sopimuksia valtion sotateollisuudessa.

Se ovatko tässä Tapio Pesolan kirjassa esiintyvät ihmiset fasisteja ei ole väliä, vaan sillä miten lähellä heidän retoriikkansa ja taktiikat muistuttavat fasismia. Tässä teoksessa esitetyt ideat ovat jo inspiroineet lukuisia rasistisia massamurhaajia, kuten Breivik, jonka manifestin analysoin kaksi vuotta sitten, sekä Uuden Seelannin terroristia. Ei ole mikään sattuma myöskin, että äärioikeistolainen juutalaisvastaisuus on kasvanut Euroopassa muslimivastaisuuden kanssa.  Sanoilla on voimaa ja seurauksia. Kun muslimeja ja juutalaisia kuvataan perimmäisiltä ominaisuuksiltaan petollisiksi ja väkivaltaisiksi hirviöiksi, ei ole mikään ihme, että jopa lasten tappaminen nähdään sankaritekona. Rasismin seuraukset ovat viattomien ihmisten ruumiskasoja. Joka. Ikinen. Kerta.

Yhteenveto

Tapio Pesolan toimittama ”Suomen saattokello-t 2017” on kauhea rasistinen sotku, joka ei ole hyvä edes rakenteellisella tasolla. Kukaan ei jaksa lukea yli 800-sivua itseään toistavia sitaatteja epämääräisiltä propagandajulkaisuilta, vaikka kuinka vihaisi tummia ihmisiä ja EU:ta. Silti tämä on ehkä ainoa yksin kansiin painettu kotimaisten äärioikeistolaisten propagandalehtien artikkelikokoelma koko maassa. Digitaalinen aineisto on tunnetusti hyvin katoavaa ja pirstaloituvaa, joten tämän on tutkijoille ja (toivon mukaan) viranomaisille mittaamattoman arvokas lähdeaineisto siitä, mikä on modernin äärioikeiston ideologia ja ketkä sitä levittävät?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , ,

lokakuu 12, 2018 · 5:00 am

Tuottaako uusliberalismi koulumurhaajia?

Siitä on kulunut 10 vuotta, kun Jokelan ja Kauhajoen koulusurmat tapahtuivat. Näitten jälkeen yhtään vastaavaa ei ole Suomessa enää tapahtunut. Meillä on toki muita väkivaltaongelmia ja jopa ensimmäinen jihadistinen terrori-isku on ehditty kokea. Silti koulusurmat kiinnostavat, erityisesti kun USA:ssa niitten lukumäärä on vain kiihtynyt sitten 1990-luvun. Miksi meillä on 10 vuodessa ollut vain kaksi traagista tapausta? Tämä Jussi Särelän, vuonna 2008 julkaistu ”Koulumurhat” pamfletti mainittiin Anssi Kullbergin toimittamassa ”Suomi, terrorismi, SUPO” (2011) kirjassa, joten laitoin sen lukulistaan. Ehkä tämä kirja voi antaa vastauksen kysymykseeni.

15

Eric-Pekka Auvinen

Olen kirjoittanut Auvisen manifestista ja tässäkin kirjassa tehtiin samoja havaintoja. Auvinen oli tekstin perustella äärioikeistolainen, muttei natsi tai rasisti. Auvinen oli oman identifikaationsa mukaan yksilökeskeinen oikeistolainen, joka kirjoitti Suomi24 foorumille lukuisia tekstejä tasa-arvoa, suvaitsevaisuutta, ihmisoikeuksia ja poliittista korrektiutta vastaan. Mutta myöskin siitä, miten amerikkalaiset massamurhaajat ovat hänen idoleitaan. Omassa manifestissaan taas kouluampuja kirjoitti totalitaristisen vision, jossa vain vahvat yksilöt saavat elää vapaasti ja ”epäkelvot” orjuutetaan. Kaikki tämä viittaa jonkinlaiseen äärioikeistolaiseen ajatteluun.

Tämän kirjan mukaan Auvinen oli nuorempana Pohjois-Koreaa ihaileva kommunisti, joka lukiossa teki täyskäännöksen kovan luokan oikeistolaisuuteen, jonka ydin oli antikommunismi. Auvisen kuultiin sanoneen lukiossa, että kommunistit eivät olleet edes ihmisiä, vaan eläimiä, joita tulisi hävittää. Kummallisinta tällaisessa antikommunismissa on se, että vuonna 2008 kommunisteilla ei ollut samaa vaikutusvaltaa tai lukumäärää kuin vaikka 70-luvulla.

Tietenkin kirjassa paljastuu, että Auvinen oli myöskin sovinisti. Kirjailija itse ei tee tätä havaintoa, mikä vähän kertoo hänen omista asenteistaan. Särkelä mainitsee, että Auvinen oli kirjoittanut nettiin unelmastaan, johon kuului vaimo ja oma perunamaa. Kirjailijan mukaan tämä kirjoitus julkaistiin kolme kuukautta ennen koulusurmia. Tämä tarkoittaa, että kolmessa kuukaudessa Auvinen lakkasi ajattelemasta tulevaisuuttaan. Kuitenkin tässä perunamaakirjoituksessa Auvinen kuvaa hypoteettista vaimoaan näin: ”Ai niin ja totta kai omistan fiksun ja kauniin naaraan. Hänen kanssaan voisi puuhastella kun tylsistyttää.” Voi toki olla, että Auvinen oli niin epäkypsä, ettei hän osannut kirjoittaa naisista omatoimisina ihmisinä, mutta voi olla myöskin, että hänellä oli todella vinoutunut käsite naisista seksiobjekteina, melkein epäihmisinä. Ainakin incel-foorumeissa on havaittu tällaista naisia dehumanisoivaa kirjoittelua.  Tietäen, että tämän tekstipätkän kirjoittaja oli äärioikeistolainen massamurhaaja, tällainen sovinistitulkinta ei ole kovin kaukaa haettua.

Radikalisoitumisen syy?

Kirjailija rakentaa Auvisesta, lukuisisten asiakirjojen, lehtiartikkeleitten ja haastattelujen pohjalta, kuvan keskivertoa älykkäämmästä nuoresta miehestä, joka harrasti paljon yhteiskuntafilosofisten tekstien lukemista. Kuitenkin Auvinen ei lukenut varsinaisesti kirjoja, vaan internetin artikkeleita. Särkelän mukaan Auvisella ei ollut kovin paljon ystäviä, joitten kanssa keskustella lukemastaan kasvotusten, eikä hänen koulun filosofian kurssissa käsitelty kovin syvällisesti häntä askarruttavia ajattelijoita, kuten Nietzscheä. Särkelän mukaan ainoa vertaisryhmä, jonka kanssa Auvinen pääsi keskustelemaan filosofiasta olivat nettifoorumin anonyymit käyttäjät. Kirjailija esittääkin kiinnostavan teorian, että ennen vanhaa nuoriso luki kirjoja työväentalon tai vastaavien seurojen lukupiirissä yhdessä, jolloin nämä pystyivät käsittelemään lukemaansa terveellä tavalla. Nykyään nuoret eivät enää lue kirjoja tai keskustele lukemastaan fyysisesti edessään olevien ihmisten seurassa, erityisesti heitä vanhempien kanssa. Esimerkiksi minulla oli paljon onnea, että kasvoin lukeneessa perheessä, jossa oli hyvin matala kynnys keskustella kaikesta, kuten lukemastaan. Ehkä, jos en keskustelisi vanhempien kanssa lukemastani, tämä perverssien vihakirjojen lukeminen olisi radikalisoinut minut johonkin ääriliikkeeseen. Nyt vaan omahyväisesti kirjoitan blogeja niistä.

Särelän mukaan, kun nuori lukee vain internetissä satunnaisia tekstipätkiä Niezschen filosofiasta, tämän kypsyvä mieli ei pysty käsittelemään uusia ajatuksia kunnolla, jolloin tämä voi radikalisoitua. Tämä Särkelän teoria on uskottava, koska on todettu, että suurin osa jihadisteista eivät olleet kovin uskovaisia, eivätkä edes käyneet moskeijoissa tai lukeneet Koraania, ennen kuin netissä tai katukujissa radikalisoituivat. Moni jihadisti on todettu kärsineen identiteettiongelmista ja vieraantumisesta lähiyhteisöönsä, mikä on heijastanut kapinointiin vanhempien perinteistä islamia vastaan, kääntymällä äärimmäisen puritaaniseen salafismiin.

Särkelän mukaan Suomessa nuoriso syrjäytyy, koska uusliberalistinen politiikka on psykopatologisoinut ihmiset. Kirjailijan väittää, että uusliberalistinen järjestelmän tavoitteena on kaupallistaa kaikki julkiset tilat, jolloin ihmisten perinteiset kulttuuriset siteet hajoavat. Ihmiset yksilöllistetään kaupallisuuden kautta niin paljon, että he eristyvät toisistaan ja masentuvat. Sen sijaan, että syytettäisiin uusliberalistista järjestelmää ihmisten masennuksesta, syy vyörytetään yksilöitten ja julkisten instituutioitten niskaan. Yksilölle määrätään pillereitä, terapiaa tai noudattamaan lukuisia virallistettuja käyttäytymissääntöjä, joita ennen pidettiin itsestäänselvyytenä. Kirjailijan mukaan tällainen yhteiskunnallinen järjestelmä on vallassa Suomessa ja se luo apaattisia, kyynisiä ja murhanhimoisia nuoria. Jos en olisi lukenut Jarno Limnélin ja Jari Rantapelkosen ”Pelottaako? Nuoret ja turvallisuuden tulevaisuus” (2017) tutkimuksiin perustuvaa kirjaa, olisin sanonut tätä pamflettia vanhan sosiaalidemokraatin katkeriksi hourailuiksi, joissa kyynisesti politisoidaan kaksi tragediaa. Kuitenkin Limnél ja Jari Rantapelkonen tutkimukset toteavat suurin piirtein samaa kuin Särkelä.

Kiinnostavin juttu onkin kirjailijan käyttämä ”juridisointi” käsite, joka hänen mukaansa on ominaista uusliberaalille yhteiskunnalle. Kun kaupallistumien on hajottanut ihmisten yhteisöllisyyden ja yhtenäisen arvopohjan, nämä eivät osaa käyttäytyä enää, jolloin puhetta ja käytöstapoja on juridisoitava.Tämä tarkoittaa erilaisia käyttäytymissääntöjä, vihapuhelakeja ja muita syrjinnänvastaisia lakekeja. Särkelän mukaan ”poliittinen korrektius” on oikeastaan kapitalismin oire, jossa atomisoitujen ihmisten ajatuksia pyritään kontrolloimaan, koska vanhat sosiaaliset siteet, jotka tätä kontrollia ylläpitivät, hajotettiin. Mielestäni tämä on kiinnostava teoria, koska yleisesti poliittista korrektiutta pidetään vasemmiston syynä, mutta voikin olla, että syy, miksi juuri tämä vasemmiston ilmenemismuoto on yhteiskunnassamme niin vahva, on sen takia, koska se sallitaan uusliberaalissa yhteiskunnassa. Ammattiliittojen vahvuus tai kapitalismia kritisoivat puheenvuorot pyritään minimisoimaan ja puheen kontrollointi suodattamaan läpi. Tämä sen takia, koska omatuntoa omaavat liberaalit voivat käyttää poliittista korrektiutta suojellakseen naisia ja muita vähemmistöjä kapitalismin valuvioilta, ilman, että itse kapitalismia haastetaan. Särkelä ei olekaan ainoa, joka tämän on havainnut, vaan myöskin amerikkalaiset uusmarxistit ovat kirjoittaneet tästä ilmiöstä.  Särkelä kuitenkin menee pidemmälle ja esittää, että edellä mainittujen lisäksi, itse uusliberalistinen kilpailueetos on radikalisoinut osan nuorista, pitämään itseään yli-ihmisenä, joka on hävitettävä “ihmisroskat” väkivalloin.

Rakenne

Koska tämä kirja on pamfletti, se on selkeästi poliittinen ja kirjailijan agenda on hyvin vahvasti esillä. Tämä ei ole mikään objektiivisen tieteellinen esitys koulumurhien syistä ja seurauksista. Kuitenkin kirja on jaettu niin, että alussa kerrotaan kaikki faktat molemmista massamurhista, jonka jälkeen analysoidaan mitkä voisivat olla radikalisoivat tekijät ja lopussa sitten pohditaan ratkaisuja. Alku on se kaikista tieteellisin osio ja siitä eteenpäin kirjailijan oma ajattelu alkaa saada vanhempaa otetta tekstistä.

Ongelmia

Suurin ongelma tässä kirjassa on kirjailijan osaamattomuus. Vaikka tässä teoksessa oli paikoin kiinnostavia huomioita Auvisesta ja mielenkiintoisia teorioita radikalisoitumisesta, kirjailija yrittää ahtaa omaan teoriaan lähes kaikkea, mitä yhteiskunnassamme on, jolloin hänen heikko osaamisessa korostuu. Esimerkiksi tässä kirjassa havaitaan, että Auvisen manifestin visio oli sekoitusta fasismia ja anarkismia, jonka jälkeen kirjailija lähtee pitkään selostukseen uusliberalismin kauhuista. Tässä selostuksessa Särkelä puhuu anarkismista oikeistolaisena ideologiana, joka on kapitalismin edistämänä. Ongelma tässä selostuksessa on kirjailijan totaalinen tietämättömyys anarkismista. Särkelä sekoittaa anarkokommunisti Pjotor Kropotkinin ja anarkokapitalisti Ayn Randin ja libertaari Milton Friedmanin yhteen, osoittaen, ettei hän tiedä mistä puhuu. Suurin osa anarkisteista ovat vasemmistolaisia, ainakin ne, jotka harjoittavat ulkoparlamentaarista poliittista aktivismia. Anarkokapitalisteja ei joissain piireissä pidetä ”oikeina” anarkisteina, eikä heitä ole olemassakaan oikein muualla kuin netissä. Milton Friedman on taas uusliberaali talousteoreetikko, joka ei liity mitenkään anarkismiin, vaan enemmänkin 70-luvun klassisen liberalismin uuteen aaltoon.

Toinen ongelma on kirjailijan tyyli. Koko kirja on kuin vanhan sosiaalidemokraatin valitus, että nykymaailma on surkea ja kaikkien pitäisi palata antiikin Rooman hyveisiin. Kirjassa on jopa lista, mitä hyveitä ihmisten pitäisi harjoittaa. Ainakin itseäni ärsyttää suunnattomasti kaikki ”hyve” keskustelut, erityisesti, jos vielä referoidaan antiikin sivilisaatioita. En osaa selittää miksi.

Yhteenveto

Jussi Särelän ”Koulumurhat” on aika epätasainen tekele. Muutama kiinnostava oivallus suomalaisten koulusurmaajien radikalisoinnista, mutta suurimmaksi osaksi hyvin kömpelöä vasemmistolaista paatosta ”klassisen sivistyksen” katoamisesta ja uusliberalistisen politiikan kauhuista. Mielenkiintoisin osio kirjasta onkin alkuosa, jossa analysoidaan koulusurmia, mutta loppu on vain kirjailijan omat sekalaiset ajatukset laajasta yhteiskunnallisesta reformista, mitkä ovat aika tylsää luettavaa. Kirjan teesien paikkansapitävyyttä voikin nähdä siinä, että koulusurmia ei ole enää 10 vuoteen tapahtunut Suomessa, mutta nuorten apatia ja syrjäytyminen vain kiihtynyt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , ,

syyskuu 16, 2018 · 5:00 am

Kansallissosialismi käytännössä

Siitä on aikaa, kun viimeksi luin jonkun kirjan old school natseista. Olin vuoteen 2014 asti lukenut melkein kaikki kirjat, mitä oli natseista ja minulle tuli natsiähky. Aloinkin lukemaan moderneimmista ääriliikkeistä, kuten uusnatseista, miesasiamiehistä, jihadisteista, anarkisteista ja niin edelleen. Mutta lukulistassani oli tämä vuonna 2000 julkaistu Michael Burleighin ”Kolmas valtakunta. Uusi historia” kirja. Tarkoitus oli päivittää tietoni alkuperäisistä natseista, erityisesti heidän perustamastaan valtiosta. Miten se käytännössä toimi? Koska on yksi asia lukea natsien ideologiasta ja toinen on lukea, miten se pantiin käytäntöön.    

5

Radikalisoituminen    

Ensin kirja alkaa kertomalla Ensimmäisen maailmansodan päättymisestä ja Weimarin tasavallan syntymisestä. Kirjailija korostaa, miten perustavanlaatuisesta romahduksesta Ensimmäisen maailmansodan häviö oli Saksalle. Maa romahti täydellisesti kaaokseen jo sodan viimeisillä päivillä. Lukuisat sotilasosastot alkoivat kapinoida hallitusta vastaan ja maa syöksyi sisällissodan kaltaisiin paikallisiin levottomuuksiin. Nykyään on vaikeaa tajuta, miten levoton Saksa oli 1918-1930. Ainoa vertaus nykyään onkin Syyria ja Irak. Saksassa kokonaisia kaupunginosia olivat kommunistien hallinnassa. Näissä alueissa nähtiin nälkää ja terroria. Samaan aikaan perustettiin oikeistolaisia miliisejä, jotka lähtivät puolueitten ja yritysjohtajien toimesta kukistamaan kommunistien kapinointia. Tietenkin oikeistolaiset miliisit harjoittivat yhtä barbaarista terrorismia kuin kommunistit. Näin Weimarin tasavalta eli jatkuvien katumellakoiden, terrori-iskujen, rikollisjengien, vallankaappausyritysten ja hirvittävän talouskriisin keskellä. Oli melkein historiallinen kohtalo, että niin totaaliseen umpikujaan ajautunut valtio sortuisi jonkinlaiseen diktatuuriin. Mielestäni Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen Saksaa voisikin nykykielessä kutsua ”epäonnistuneeksi valtioksi”.    

Ei siis mikään ihme, että taloudellinen kriisi ja kommunistien riehuminen radikalisoivat osan oikeistolaisista keksimään ideologian, joka tekisi ”Saksasta jälleen suuren”. Tämä ideologia oli Kansallissosialismi ja sen menestynein johtaja Adolf Hitler. Natsit eivät olleet ainoa äärimmäistä oikeistolaista ideologiaa kannattava sekopäitten joukko Weimarin tasavallassa, mutta he olivat kaikista häikäilemättömiä ja väkivaltaisempia.   

Kirjan mukaan natsit hyödynsivät saksalaisten yleistä mielikuvaa, että kaikki juutalaiset olivat maahanmuuttajataustaisia äärivasemmistolaisia terroristeja. Natsit lupasivat sulkea Saksan rajat ”idän juutalaisten” maahanmuutolta. He myöskin lupasivat kukistaa maata riivaamat ”ulkomaalaiset” terroristit. Kirjailijan mukaan natsien vaalipropaganda oikeastaan koostui pääosin antikommunismista. Mutta monille saksalaisille kommunisti oli yhtä kuin juutalainen, joten oli helppoa hyödyntää molempia samaan aikaan. Jokaisen juutalaistaustaisen tekemä rikos tai terroriteko pyrittiin natsien omassa mediassa julistaa juutalaisten valloitussuunnitelman osaksi. Jollain ihmeellisellä tempulla natsit onnistuivat hyödyntämään ristiriitaista käsitystä juutalaisista samanaikaisina riistokapitalisteina, että äärivasemmistolaisina terroristeina.   

Käytännön vihapolitiikka.    

Kirjan mukaan natsien ideologian ydin oli juutalaisvastaisuus ja antikommunismi. Kaikki muu oli näille ihmishirviöille ”neuvoteltavissa”.Tämä tarkoitti, että natsit olivat oma ideologinen hirviönsä, joka perustui oikeistolaisuuteen, mutta status quon puolustamisen sijaan, he halusivat luoda kokonaan uuden ”superihmisen”, josta olisi häivytetty kaikki paikalliset lojaalisuudet ja luokkatietoisuudet. Ainoastaan valtio piti olla natseille ylin jumalan kaltainen entiteetti.

Hitler jopa julisti: ”En koskaan, en koskaan luovu tehtävästä, joka on marxilaisuuden ja sen lieveilmiöitten kitkeminen juurineen Saksasta, enkä ole tässä koskaan valmis kompromissiin.” Tietenkin natsit eivät pysähtyneet tähän, vaan he eskaloivat väkivallan ja suvaitsemattomuuden sellaisiin barbaarisiin ja kauhistuttaviin mittakaavoihin, joita ihmiskunta ei ollut koskaan ennen kokenut.    

Tämä natsien yksinkertainen ideologia mahdollistikin äärimmäisen häikäilemätöntä populismia, jossa pyrittiin houkuttelemaan sekä oikeistolaisia, että vasemmistolaisia äänestämään heitä. Kuitenkin, kun natsit pääsivät valtaan, he loivat kirjaimellisesti äärioikeistolaisen valtion, jossa sen roolia sosiaalipolitiikassa pyrittiin karsimaan minimiin. Natsit loivat oikeistolaisen version hyvinvointivaltiosta, jossa valtion sijaan, lukuisat yksityisillä lahjoituksilla toimivat hyväntekeväisyysjärjestöt hoitivat köyhiä. Tietenkin tällainen menettely oli katastrofaalinen köyhälistölle, jolle ei riittänyt ruokaa tai vaatteita. Koska mediaa kontrolloitiin ja protestoijat sai passitettua keskitysleireille, kaikki näytti päällisin puolin toimivan. Työllissyysluvutkin saatiin nostettua osittain työttömien pakkotyövoimalla ja keskitysleirivankien suoranaisella orjuuttamisella.    

Natsit tietenkin kehittivät köyhäinavusta vastikkeellisen järjestelmän, jossa avunsaajan pitäisi olla ”arjalainen” ja ”tuottava yhteiskunnan jäsen”. Näillä ehdoilla natsit supistivat köyhänavun saavat vain terveellisiin valkoisiin saksalaisiin, joilla ei ollut vasemmistolaista taustaa. Kaikki juutalaiset, vasemmistolaiset, liberaalit, romanit, tataarit, homoseksuaalit, vammaiset, ”epäsosiaaliset henkilöt” ja kuka tahansa, joka vastusti Natsi-hallintoa, passitettiin keskitysleireille tai tapettiin välittömästi. Erityisesti vammaiset, kuten sokeat, kuurot, kehitysvammaiset ja ”epäsosiaaliset” henkilöt tapettiin massoittain. Tapettaviin kuului kuka tahansa henkilö, joka ”tuotti taakan yhteiskunnalle”, mikä tarkoitti jopa lievästi vammaisia henkilöitä. Voidaankin sanoa, että natsit veivät äärimmilleen nykyisessä oikeistolaisessa retoriikassa “taloudellisilta nettovaikutuksiltaan negatiivisten”  tai “ihmisroskaksi” määriteltyjen ihmisten hävittämistä.     

 

Totalitarismi  

Kirjan mukaan natsit uskoivat valtion muodostavan elävän ”kansanyhteisön” joka oli itseisarvo. Mikä tahansa, joka haastoi valtion olemassaoloa, voitiin tuhota, jopa kristinusko. Yksityiset suuryritykset, jotka toimivat valtion ehdoilla, saivat toimia vapaasti, muut joko kansallistettiin tai sen omistajat vaihdettiin. Natsi-Saksa vuorostaan palkitsi ”arjalaisia” suuryrityksiä, murtamalla ammattiliitot, jotta palkkoja voitiin alentaa ja työoloja heikentää. Ainoat yritykset jotka kansallistettiin tai, lainatakseen natseja ”arjalaistettiin”, olivat suurimmaksi osaksi juutalaisten omistamat yritykset ja sitten tiedotusvälineet. Natsit halusivat kontrolloida informaatiota, jotta ihmisten mielet voitaisiin puhdistaa ”ulkomaalaisista vaikutteista.”  

Joku voi tässä vaiheessa haukkua, että tämän kirjan kirjoittanut historioitsija on joku vasemmistolainen mädättäjä. Siinäpä olette väärässä. Michael Burleigh on tekstinsä perusteella keskustaoikeistolainen liberaali, joka kuluttaa yhtä paljon aikaa haukkuakseen kommunisteja ”lähes yhtä pahoina” kuin natsit. Burleigh on vain puolueeton tutkija, joka kykenee samaan aikaan analysoimaan Saksan historiaa tasapuolisesti, että ottamaan selkeän kannan natsien absoluuttisesta pahuudesta. Tämä kirja olikin huikea lukukokemus, koska kirjailijan inho kommunismia ja kansallissosialismia kohtaan tunsi tekstistä. Mutta silti kirjailija on rehellinen natsien äärimmilleen viedystä oikeistolaisuudesta. Natsit eivät olleet liberaaleja, vaan kovan luokan taantumuksellisia oikeistolaisia, joita Saksassa oli paljon siihen aikaan.   

Fanaattisuus   

Ehkä paras lause kuvaamaan natsien käsittämätöntä pahuutta on sodan lopussa, propagandaministeri Goebblesin 17 huhtikuuta 1945 pitämä puhe propagandaministeriössä: ”Hyvät herrat, sadan vuoden kuluttua tullaan esittämään toinen upea värifilmi, joka kuvaa niitä kauheita päiviä, joita me parhaillaan elämme. Ettekö te haluaisi näytellä roolia tässä filmissä ja herätä uudelleen elämään sadan vuoden kuluttua? Jokaisella on tilaisuus valita itselleen rooli, jota hän siinä filmissä esittää. Vakuutan teille, että siitä tulee suurenmoinen ja ylentävä elokuva. Ja tämän tulevaisuudennäkymän takia kannattaa pysyä lujana. Kestäkää nyt, niin ettei yleisö sadan vuoden kuluttua buuaa ja vihellä, kun te ilmestytte valkokankaalle.”    

Natseille heidän kylvämää kauhu oli vain jotain perverssiä performanssia, jossa he näyttelevät jotain osaa oman elämänsä epiikassa. Valitettavasti Goebbelsin horinat osoittautuivat vääräksi. Suurin osa ihmisistä maailmassa buuaa ja viheltää näille hirviöille, kun he esiintyvät elokuvissa. Ehkä ikävimpään natseille on, että heistä tuli B-elokuvien vakiokamaa. Näissä roskaelokuvissa natsit esitetään absoluuttisena pahuutena, jota vastaa jokainen voi oikeamielisesti tuntea halveksuntaa. Hitlerinkin viimeiset päivät ovat typistyneet nykykulttuurissamme nettimeemeiksi, jossa Hitlerin raivo on tekstitetty Puolustusvoimien kasvisruokapäivän valitteluksi.     

 Yhteenveto    

Vaikka olen lukenut paljon natseista, silti heidän ideologian käytännön manifestaatio kauhistuttaa. Michael Burleighin ”Kolmas valtakunta. Uusi historia” osoittaa karmaisevan yksityiskohtaisesti, miten perverssi ja totaalisen mielipuolisen barbaarinen ytimiään myöten kansallissosialistinen ideologia oli. Jopa kirjailija jää sanattomaksi, yrittäessä kuvata natsien tekoja ja ajatuksia. Millään kielellä ei ole tarpeeksi adjektiiveja kuvamaan historian pimeintä jaksoa. Onkin kerta kaikkiaan kuvottavaa, että vuonna 2018, jopa Suomessa marssii kaduilla avoimesti Hitleriä ihailevia uusnatseja.

Se onkin huolestuttavaa, että tämä vuonna 2000 julkaistu kirja, osoittaa että äärioikeisto ei ole Toisen maailmansodan tappiosta huolimatta muuttunut kovinkaan paljon. Maahanmuuttajia yhä yleistetään radikaalien rikoksista, jotta saadaan suosiota vaaleissa. Ehkä oudoin ilmiö on nykyisen äärioikeiston antikommunistinen propaganda, vaikka missään länsimaissa kommunisteilla ei ole samaa suosiota tai vaikutusvaltaa kuin 1900-luvulla. Asian voi todeta 14.09.2018 esitetyssä Sanikka&Ukkola keskusteluohjelman jaksossa: ”Somekohu ja pikapotkut”, jossa maahanmuuttokeskustelun vasemmistolaiseksi ”ääripääksi” valittiin Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson. Suomessa on yhä olemassa kaksi kommunistista puoluetta, mutta ne ovat niin säälittävän mitättömiä, että keskusteluohjelman tuottajat unohtivat heidän olemassaolonsa!  

Vaikka tämä kirja on 800-sivua pitkä tiiliskivi, jota voisi käyttää seuraavassa natsien vastaisessa miekkarissa aseena, suosittelen mieluummin kirjan lukemista.     

3 kommenttia

Kategoria(t): Historia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

heinäkuu 27, 2018 · 5:26 am

Suur-Suomen unelma ja unohdus

Luin viime vuonna maailmanpolitiikan professorin Teivo Teivaisen uutuuskirjan ”Maailmanpoliittinen kansalliskävely” jossa pohdittiin kotimaisen ilmavoimien hakaristilippua. Syntyi kiivas somekeskustelu professorin Facebook-seinällä. Kysyin Teivaselta löytyisikö aihepiiristä muutakin kirjallisuutta? Taivainen suositteli historioitsija Tuomas Teporan kirjoja. Otin sitten lukulistaksi jäbän teoksia, mutta päädyinkin lukemaan ” Luvattu maa: Suur-Suomen unelma ja unohdus” (2014) kirjan ensin, vaikkei se käsittele meidän hakaristin historiaa tai ole kokonaan Teporan kirjoittama.

22

Idea

Otsikon mukaan tämä kirja käsittelee Suur-Suomi-ideologian kaikkia aspekteja, niin maailmankuvan kuin sen käytännön manifestaatiot. Aiheet liikkuvat suomalaisen SS-revisionismin, sotapropagandan, aikalaiskuvauksien ja marttyyriuskoanalyyseissä.

Mielenkiintoisin ja paras teksti olikin historioitsija Oula Silvennoisen artikkeli suomalaisten vapaehtoisten SS-miesten yrityksestä irtisanoutua Natsi-divisioonan ihmisoikeusrikoksista. Toisen maailmansodan jälkeen niin saksalaiset kuin suomalaiset SS-miehet yrittivät rakentaa myyttiä, että SS oli vain tavallinen sotilasyksikkö, joka ”vain” noudatti käskyjä. Silvennoinen osoittaa aika perusteellisesti, että suomalaiset SS-vapaehtoiset eivät olleet vain joukko kansallismielisiä nuoria miehiä, jotka jääkärien hengessä lähtivät oppimaan vähän sotataitoja Neuvostoliiton päihittämiseen, vaan natsimielisiä rasisteja. Sitten tietenkin tässä kirjassa jaksetaan vääntää rautalangasta, miten olennainen osa natsi-ideologiaa SS-joukot olivat.

Pettymyksekseni Tuomas Teporan teksti suur-Suomi-ideologian juurista oli minulle tuttua peruskauraa, eikä siinä menty tarpeeksi syvälle. Jätkä ei analysoi laajemmassa historiallisessa kontekstissa suur-Suomi ideologiaa ja keskittyykin enemmän politikkojen tulkintoihin aiheesta sekä, miten suur-Suomea pyrittiin käytännössä toteuttamaan. Toki tässä kerrotaan karelialismista, mutta olen jo lukenut paljon paremmin kirjoitetun William A. Wilsonin kirjan ”Kalevala ja kansallisuusaate” (1976) joka käsittelee samaa aihetta. Sitä huomaa, että kovin paljon ei ole löydetty samasta aiheesta sitten 70-luvun.

Martyyriusko

Toiseksi mielenkiintoisin artikkeli tässä kirjassa oli valtiotieteilijä ja sosiologi Sari Nären ”Taistelukenttänä Suomen nuorison sielu” joka käsitteli Suomen hallituksen harjoittamaa nuorten suomalaisten aivopesua, joka auttamatta muistuttaa nykyisen jihadistien ”nuorisokoulutusta”. Tässä on karmivia aikalaiskuvauksia siitä, miten Suomeen perustettiin Hitler-jugend-mallin mukaisia nuorisojärjestöjä, joissa koulutettiin nuoria poikia sotilaiksi. Pahempaa oli kuitenkin marttyyriuskon iskostaminen. Suomalaisia lapsia koulutettiin uhrautumaan fyysisesti Suomen puolesta ja oikeastaan toivomaan kuolemaa rintamalla, koska silloin pääsee suoraan taivaaseen. Ristiretkivertauskuvia ja muuta sellaista uskonnollista retoriikkaa sekoitettiin rasistisiin imperialistisiin fantasioihin, luoden kokonaisen sukupolven, joka oli täysin valmis toteuttamaan Jatkosotan suunnitelmat.  Kirjailija analysoikin, miten elokuvat ja kirjallisuus valikoitiin tukemaan tällaista soturikansaihannetta.

Näre ei mene niin pitkälle kuin Teivo Teivainen, joka artikkelissaan ”Siniristi-jihadismi? Maskulinistinen nationalismi koulujen itsenäisyysjuhlissa” (2012), rinnasti suomalaisen marttyyriusko nykyiseen jihadismiin, mutta tämän kirjan aikalaiskuvaukset ovat hyvin samanlaisia. Tämä kappale osoittaa hyvin, miten sekulaarissakin yhteiskunnassa uskonto voidaan valjastaa massamurhan oikeutukseen, vaikkei itse kristillisissä teksteissä ole samankaltaista sotaista marttyyriretoriikkaa kuin islamissa.

Mutta tämän kirjan mukaan eivät kaikki kristityt seonneet Jatkosodan aikana, vaan suurin osa suomalaisista pasifisteista olivat vakaumuksellisia kristittyjä, mikä yllätti, koska oletin pasifismin olevan tuohon aikaan enemmänkin ateististen kommunistien heiniä.

Keskitysleirit

Vaikka tiesin, että Jatkosodassa suomalaiset yrittivät puhdistaa etnisesti karjalaiset ja pakkosuomalaistaa heidät, en tiennyt, että jo siihen aikaan moni suomalainen sotilas tajusi, miten väärin tällainen toiminta oli. Meidän omatuntomme onneksi, Itä-Karjalassa rakennetut keskitysleirit eivät olleet tuhoamisleirejä.

Kirja paljastaa, että Suur-Suomi-ideologia oli lähempänä Natsi-Saksan ”Elintila” ideologiaa kuin tiesin. Alkuperäisissä suunnitelmissa, me työntäisimme kaikki slaavilaiset Uraalin taakse ja orjuuttaisimme jäljelle jäävät ”epäpuhtaat” kansat palvelemaan suomalaisia talonpoikia. Suunnitelmiin kuului muuttaa Venäjän länsiosat suuriksi siirtokunniksi, jotka muuttuisivat Suomen vilja-aitaksi. Natsi-Saksalla oli samanlainen suunnitelma. Se tässä harmittaa Taporan tekstissä. Esimerkiksi Timothy Snyderin kirjassa ”Tappotanner. Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä” (2010) todetaan, että Natsi-Saksa ja Neuvostoliitto olivat toteuttamassa Euroopassa sen, mitä länsimaiset imperiumit olivat toteuttamassa omissa siirtokunnissa jo satoja vuosia. Suur-Suomi ideologia muistuttaa hyvin paljon tällaista imperialistista ajattelua, mikä vähän kertoo, miten me kaikesta ”pieni ja itsenäinen kansa” puheistamme huolimatta, olimme imeneet kulttuurimme laajan maailman ideologioita. Jos onnistuimme omaksumaan rasistisen imperialistisen ajattelutavan, mitä muita asenteita ovat peräisin muualta? Ainakin itselle tulee mieleen n-sana, jota moni suomalainen puolustaa toteamalla, että se ei voi olla rasisti, koska meillä ei ollut orjia. Ei meillä ollut imperiumiakaan, mutta selvästi yritimme rakentaa sen samalla mallilla kuin brittiläiset 1500-1800-luvuilla. Ideat voivat siis liikkua kauas alkuperämaasta ja kulttuurista ja silti vaikuttaa muihin kansoihin, vaikka näillä on eri kulttuuri ja historia. Esimerkiksi tutkija Oliver Roy on kirjoittanut siitä, miten länsimaiset ideologiat ovat matkustaneet arabimaihin ja vaikuttaneet negatiivisesti islamiin.

” Luvattu maa: Suur-Suomen unelma ja unohdus” toinen yllätys oli myöskin, miten luterilainen kirkko oli innokas pakkokäännyttämään ortodoksikarjalaiset. Oikeastaan luterilaisen kirkon käännytystyö oli sen verran aggressiivista, että Suomen armeija joutui hillitsemään niitä, koska se ajoi itäkarjalaiset vastustamaan suomalaisia miehittäjiä, vaikka sitä ennen Neuvostoliitto oli kohdellut karjalaisia brutaalisti.

Ongelmia

Suurin ongelma tässä kirjassa on artikkeleitten epätasaisuus. Tässä on pyritty käsittelemään kaikkia teemoja, mitä suur-Suomi ideologiaan liittyy, eivätkä kaikki olleet yhtä kiinnostavia tai hyvin kirjoitettuja. Joissakin teksteissä on näppäimistövirheitä ja jopa kokonaisia kappaleita on painettu kaksi kertaa peräkkäin.

Yhteenveto

” Luvattu maa: Suur-Suomen unelma ja unohdus” on artikkelikokoelmana aika epätasainen teos, jossa on muutama yksittäisesti hienosti kirjoitettua artikkelia, mutta kokonaisuutena tämä on kömpelö teos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , ,

heinäkuu 22, 2018 · 5:18 am

Kirjoituksia uppoavalta poliitikolta

Jussi Halla-ahon ”Kirjoituksia uppoavasta lännestä” on vuonna 2009 julkaistun Scripta-blogin ”valkoituja” artikkeleita vuosilta 2005‒2008, joka kiteyttää kansanedustajan ideologian. Tämä kirja sisältää juuri sen, mitä Halla-aho itse haluaa näyttää suurelle yleisölle. Nyt ainakin ei voida sanoa, että luen jäbän huonoimmat tekstit tai jonkun hänen vihamiehensä valikoimat kontekstista irrotetut pätkät. Niitäkin olen toki käsitellyt blogissani. Mutta tässä artikkelissa käsittelen ainoastaan ”Kirjoituksia uppoavasta lännestä” esiintyviä väitteitä. Pyrin olla ottamatta huomioon tekstien ulkopuolella olevia tapahtumia, jotka liittyvät kirjailijaan. Muuten tästä tulisi vielä pitempi teksti.

10

Halla-ahon ideologia    

Halla-aho kertoo kirjassaan olevan sekulaari vasemmistolainen liberaali. Tämän kirjan perusteella Halla-aho on juuri sitä, mitä väittää. Mies kannattaa uskonnon- ja sananvapautta, demokratiaa ja hyvinvointivaltiota. Kuitenkin miehen ajattelussa on joksikin oikeistolaisuuteen viittaavia lähtökohtia. Jos on olemassa parempi termi kuvaamaan kansanedustajan ajattelua, joista tulen kertomaan kohta, kirjoittakaa kommentteihin.

Halla-ahon teksteistä puuttuu täysin rakenteellinen analyysi ja oikeastaan Halla-aho haastaa kirjassaan koko idean, että yhteiskunnassa olisi olemassa rakenteellisia ongelmia. Halla-aho määrittelee yhteiskunnallisen rakenteen poliisin valvomaksi laiksi. Kirjailijan mukaan, jos ei ole olemassa selkeää lakia, joka syrjii vähemmistöjä,  vähemmistöjä ei syrjitä ja sillä siisti. Halla-aho sanookin kirjassaan, että yksinkertaisesti piilosyrjintää on mahdoton olla olemassa, koska jos se on piilossa, miten sen olemassaolosta voidaan tietää? Onneksi on kesä ja luin tätä kirjaa hiekkarannalla. Pystyin laskemaan kirjan hetkeksi alas, katsoa merta, auringossa paistattelevia peppuja, sinistä taivasta ja pohtia, miksi haaskaan elämääni tämän paskan kanssa?

Tästä sokratilaisesta lähtökohdasta Halla-aho lähteekin julistamaan, että vähemmistöt eivät kärsi rakenteellisesta syrjinnästä, koska sosioekonominen analyysi ulotetaan vain mustiin, eikä valkoisiin. Halla-aho toteaa ”vastaavasti melkein kaikki hyväksyvät sen olettamuksen, että valkoisen yksilön rikollisuudesta ja työttömyydestä on vastuussa ensisijaisesti hän itse” Jos en tuntisi Halla-ahoa ennestään, luulisin miehen elävän rinnakkaistodellisuudessa, jossa oletetaan edellä mainitulla tavalla. Ainakin tällä planeetalla tunnustetaan aika laajasti, että valkoiseen valtaväestöönkin kohdistuu erilaisia rakenteellisia ongelmia. Sehän on historiallisesti ollut kaikkien vasemmistopuolueitten perusta ja syy, miksi hyvinvointivaltio ylipäätänsä rakennettiin!

Halla-ahon mukaan Eurooppa on ainoa maanosa maailmassa, joka potee syyllisyyttä menneisyydestään ja sen takia se on joutunut muitten kansojen hyväksikäyttämäksi. Tämä on tyypillinen äärioikeistolainen argumentti, jossa jostain syystä ummistetaan silmät Euroopan imperialismille ja yhä olemassa olevalle geopoliittiselle mahdille ja annetaan kuva, että olemme tässä maailmassa se heikko osapuoli. Mutta ei siinä kaikki! Halla-ahon mukaan tämä itseinho on ajanut Euroopan sokeaksi sille, että se on sodassa islamia ja mustia afrikkalaisia vastaan!

Tässä alkaa kirjan artikkeleitten välinen ristiriita: Halla-ahon mukaan muslimit ja mustat afrikkalaiset ovat samaan aikaan monoliittinen valloitusarmeija, joka on salakavalasti saanut huijattua meidät ottamaan heidät vastaan, mutta myöskin viattomia monikulttuurisuuspolitiikan uhreja. Jälkimmäisen kirjailija selittää, sillä että maahanmuuttajat ovat aivopesty luulemaan, että on valkoisten velvollisuus hoivata heitä ja kun jotain ikävää tapahtuu heille, nämä pilalle lellitetyt maahanmuuttajat radikalisoituvat. Joka tapauksessa lopputulos on eurooppalaisen kulttuurin sukupuutto ja mantereen muuttuminen ”kehitysmaaksi”, koska mystisellä tavalla mustien ja muslimien kulttuuri on muuttumaton ja osa heidän perimää. Kaiken tämä Halla-aho yrittää perustella valikoiduilla rikosuutisilla ja erinäisten tutkimusten tulkinnoilla. Itse tutkimuksissa ei todeta mitään edellä mainittua, mutta Halla-aho tulkitsee niitä niin omituisista lähtökohdista, joitten mukaan kaikki maahanmuuttajien ongelmat johtuvat siitä, että nämä ongelmat kuuluvat ”heidän olemukseen.”

Tietenkin, koska kirjailija ei halua vaikuttaa ajavan vain yhtä hyvin pähkähullua ideaa, hän vielä todistaa väitetyn vasemmistoliberalisminsa vastustamalla huumeitten laillistamista ja kertomalla, että ”Homot ja feministti ovat saaneet runnottua ajoittain absurdejakin vaatimuksiaankin läpi.”. Muistakaa tuorein teksti tässä kirjassa, on vuodelta 2008. Jo silloin Halla-aho piti naisten ja seksuaalivähemmistöjen joitain oikeuksia ”absurdeina”. Mitähän mies tuumaa nyt, kun tasa-arvoinen avioliitto ja äitiyslain uudistus on hyväksytty ja vanhentunut trans-lakikin natisee liitoksissaan?

Suureksi harmikseni tässä kirjassa ei ole kuuluisaa tekstiä, missä Halla-aho fantasioi homojen ampumisesta. Mikä on aika outoa, koska tässä kirjassa Halla-aho vertaa muslimeja Roland Emmerichin ohjaaman ”Independece Day” (1996) elokuvan avaruusolioiksi, joita ”pitää tuhota ydinpommeilla”. Eli muslimien vertaaminen tappaviin avaruusolioihin oli ok, mutta homojen murhafantasiat jätettiin pois tästä mestariteoksesta? Ei mikään ihme, että norjalainen terroristi Breivik referoi Halla-ahoa manifestissaan.

Vastajihadismi    

Tietenkin Halla-aho vastustaa islamia. Itse uskonnon inhoamisessa ei ole mitään vikaa, en itsekkään pidä uskonnoista, mutta Halla-ahon kuva islamista on äärimmäisen mustavalkoinen. Halla-ahon mukaan islam on kaikista väkivaltaisin uskonto, joka on ikuisessa sodassa muuta maailman vastaan ja meidän on torjuttava se. Halla-aholle islam on monoliittinen fasistinen ideologia, joka ei ole vielä uudistunut ja sen takia se on torjuttava. Olen blogissani kirjoittanut runsaasti islamin eri haaroista, tulkinnoista ja historiasta, joten voin vain sanoa, että jätkä on pahasti väärässä kaikesta edellä mainitusta. Se, että Halla-aho ei vaikuta koskaan kuulleenkaan salafismista ja sufismista kertoo jotain ”mestarin” tietämyksestä. Halla-aho osoittaakin tietämättömyytensä julistamalla, että muslimit eivät koskaan tuomitse terrori-iskuja. Kyllä tuomitsevat ja aika äänekkäästi. Jostain syystä Halla-aho on onnistunut missaamaan kymmenet tuhannet kerrat, kun muslimit ovat tuominneet jokaisen terrori-iskun. Netistä voi löytää kokonaisia listoja kaikista islamilaisista uskonoppineista, jotka ovat tuominneet iskut, jos muuten ne ovat jääneet huomaamatta:

 

http://www.muhajabah.com/otherscondemn.php

https://www.huffingtonpost.com/kamran-pasha/the-big-lie-about-muslim_b_188991.html

https://ing.org/global-condemnations-of-isis-isil/

https://www.thetimes.co.uk/article/muslim-scholars-confront-isis-in-battle-over-ideas-xwnvts57955

Halla-aho myöskin ei vaikuta tuntevan Lähi-Itää ja sen politiikkaa, koska lukiessa tätä kirjaa, saat kuvan, että koko alue on teokraattisten sotaherrojen vallassa, eikä suurimmaksi osaksi länsimielisten sekulaarien diktatuurien alla. Tämä näkyykin siinä, että Halla-aho ihmettelee, miksi niin monta islamistia on lähtenyt Eurooppaan? jos viitsisi lukea aiheesta, niin tietäisi, mutta silloin kiihottaminen kansanryhmää vastaan käy vaikeaksi! On ihmeellistä, miten kokonainen maailmankuva voi rakentua tietämättömyydelle!

Valtamedia    

Käsitys valtamediasta on ehkä se kaikista ristiriitaisin ja typerin ilmiö tässä kirjassa. Suurin osa kirjan artikkeleista käsittelee sitä, miten valtamedia ”pimittelee” faktoja, mutta suurin osa Halla-ahon käyttämistä lähteistä, joilla hän yrittää perustella teesinsä, tulevat Hesarista ja iltalehdistä! Halla-aho huomaakin yhdessä vaiheessa tämän ja yrittää todistaa, että ”pimitys” näkyy siinä, miten nämä valtavirtalehdet eivät mainitse rikollisten ihonväriä tai nimeä. Silti suurin osa kirjassa käytetyistä esimerkeistä maahanmuuttajataustaisten rikollisuudesta ovat peräisin juuri edellä mainituista medioista! On ihan tieteellisesti tutkittu, että valtamedia lietsoo raportoinnillaan muukalaisvastaisuutta ja tämä koko kirja on hyvä esimerkki siitä.

Suvaitsvaisto    

Sen lisäksi, että vihollisena ovat muslimit ja mustat afrikkalaiset, Halla-aho vastustaa myöskin ”suvaitsevaistoksi” nimeämänsä ihmisiä, jotka koostuvat poliittisesta ”eliitistä”. Halla-aho ei jankuta kommunisteista tai kulttuurimarxisteista, vaan hänen mukaansa suvaitsevaisto koostuu kaikista monikulttuurisuutta kannattavista ihmisistä, niin oikealta kuin vasemmalta. Halla-aho kuluttaakin aika paljon aikaa suvaitsevaiston määrittelemiseen: suvaitsevainen ihminen on aina valkoinen eurooppalainen, joka ”tyhmyyttään” auttaa kehittyvien valtioitten asukkaita, vaikka nämä asukkaat eivät halua auttaa valkoisia. En tiedä, mistä Halla-aho on saanut käsityksen, että valkoiset eurooppalaiset ovat ainoat kansat maailmassa, jotka auttavat muita kansoja? En tiedä onko hän tässä tietoisesti epärehellinen, vai onko Halla-aho niin vieraantunut todellisuudessa, että oikeasti ajattelee näin?

Kirjailijan mukaan ainoa syy, miksi suvaitsevainen haluaa edistää maahanmuuttoa, vaikka se ”tappaa ihmisiä” on, että tälle tulisi hyvä mieli. Oikeastaan suvaitsevainen on Halla-ahon mukaan itsekäs narsisti, joka haluaa päteä omalla hyvyydellään ja eettisyydellään. Kirjailijan mukaan päteminen näkyy siinä, että, sen on oltava jotain, joka erottaa suvaitsevaisen suurimmasta osasta ihmisistä, tehden tästä ”paremman” kuin muut. Kirjailijan mukaan tämä erottelu tapahtuu hyväksymällä ”barbaareja” maahanmuuttajia, joita ”tavallinen ihminen inhoaa.” Halla-aho yrittää todistaa tämän sillä, että eurooppalaiset ihmisoikeusjärjestöt eivät kritisoi Iranin teokratiaa (kritisoivat)  ja osoittamalla huolensa, että liian suuri maahanmuuttajien rikosuutisointi voi lietsoa rasismia. Halla-ahon mukaan rasismi johtuu siitä, että maahanmuuttajat ovat kaikki rikollisia ja terroristeja, joten jos haluaa välttää rasismia, maahanmuuttoa on vähennettävä. Tietyssä mielessä kirjailija omaperäinen logiikka on oikeassa siinä, että maahanmuuttajien törttöily lisää ennakkoluuloja, mutta ei yksittäisten maahanmuuttajien rikollisuudesta voi vetää johtopäätöstä, että kaikki maahanmuuttajat ovat rikollisia. Sehän on kirjaimellisesti rasismia. Halla-ahon logiikalla Hitler oli oikeutettu vihaamaan juutalaisia, kun osa juutalaisista oli äärivasemmistolaisia terroristeja.

Mutta kirjailijan mukaan tärkeämmät komponentit suvaitsevaisuudessa ovat itseinho ja ”ksenomania” (muukalaisrakkaus). Tämä Halla-ahon määritelmä perustuukin perinteiseen äärioikeistolaiseen oletukseen, että antirasismi on ”rodullista itsemurhaa”, koska ”miten voi hyväksyä omaa rotua tuhoavia barbaareja?” Mutta teksteissä on vihjeitä myöskin salaliitosta, koska aina sellainen pitää olla. Halla-ahon mukaan maahanmuutto on keinotekoista ja sitä vain edistetään, koska vallassa on joukko mielisairaita suvaitsevaisia ja sen takia vaihtamalla hallitus, maahanmuutto saadaan estettyä. Asiaan ei tietenkään liity suuret geopoliittiset sotkut, joihin länsimaiset suurvallat ovat kaulaa myöten mukana, ei tietenkään.

Rakenne   

Selkeää temaattista rakennetta kirjassa ei ole, vaan tekstit vaikuttavat esiintyvän vain kronologisessa järjestyksessä. Kirjassa on monta artikkelia, jotka käsittelevät samoja aiheita ja samoja argumentteja. Tämä teki lukemisesta rasittavaa, kun ei ihan kiinnostanut kolmatta kertaa lukea samoista asioista. Toimituksen puute on jokin äärioikeistolaisten fetissi, koska aina nää kirjat on huonosti editoitu. En tiedä onko äärioikeistolla jotain kirjojen toimittajia vastaan vai ovatko kaikki päätoimittajat vain antirasisteja, jolloin äärioikeistolainen täytyy itse yrittää koota kirjansa ja tulos on aina tällaista sotkua?

Kirjan tekstit rakentuvat suurimmaksi osaksi saman kaavan mukaan, jossa Halla-ahon kertoo jostain uutisesta, joka herättää ajatuksia. Tästä Halla-aho alkaa dekonstruktioimaan uutisen kieltä kuin mikäkin Frankfurtin koulukunnan sosiologi. Analyysin jälkeen kirjailija joko väittelee tekstin pointteja vastaan tai kysyy sarkastisia kysymyksiä, joihin hän ei koskaan vastaa. Mielenkiintoisinta Halla-ahon diskurssianalyysissa on sen omituisuus. Sitä luulisi filosofian tohtorin ja kielitieteilijän osaavan purkaa tekstejä ja tulkita niitä, mutta Halla-aho epäonnistuu melkein joka kerta tekemään niin. Useimmissa teksteissä Halla-aho joko ymmärtää tekstin pointin oikein, mutta vastaa siihen täysin erilaisista lähtökohdista, jotka hämärästi liittyvät tekstiin tai hän ymmärtää tekstin viestin väärin ja lähteekin kumoamaan hänen itsensä keksimänsä väitteen, joka ei ilmene tekstissä. Molemmissa tapauksissa Halla-aho väittelee täysin eri asiasta kuin tekstit ja joskus jopa täysin eksoottisista ja kapeista lähtökohdista.

Esimerkiksi yhdessä vaiheessa Halla-aho haastaa uutisessa olevaa väitettä, että maahanmuuttajia ei saisi yleistä, kysymällä, miksi USA:ssa saa tilastoida mustia? En tiedä, miten toisen maan tilastotieteet liittyvät Suomessa oleviin rasistisiin stereotypioihin maahanmuuttajista? Koko kirja on täynnä tällaisia omituisia kysymyksiä, joissa rinnastetaan jokin hämärästi aiheeseen liittyvä asia ja kysytään ”miksi noi saa, muttei me?” Oma suosikkini oli Halla-ahon vankka kysymys, miksi meidän pitäisi olettaa, että suurin osa somaleista ei ole rikollisia? Halla-ahon mukaan on toimittajien tehtävä todistaa, että kaikki somalit eivät ole rikollisia, eikä vain väittää niin. Eli Halla-ahon lähtökohta käsitellessä somaleita on se, että he kaikki ovat rikollisia, jos toisin ei todisteta. Varovaisen konservatiivisen arvioni mukaan Halla-aho on ehkä rasisti. Saan enemmän vahvistuksia tästä, kun Halla-aho kuvaa maahanmuuttajia ”barbaareiksi”, ”heinäsirkkaparviksi” ja planeettoja tuhoaviksi avaruusolioiksi sekä yrittää useita kertoa argumentoida, että maahanmuuttajissa on jokin ”olemuksellinen” valmius rikollisuuteen, epäsiisteyteen, raiskaukseen ja terrorismiin.

(Lopullinen) ratkaisu?   

Tietenkin Halla-aho pyrkii tarjoamaan ratkaisuja kokemaansa ongelmiin. Valitettavasti ratkaisut ovat ristiriitaisia. Esimerkiksi yhdessä vaiheessa Halla-aho sanoo, että Suomen pitää ottaa vastaan pakolaisia, mutta kriteerejä on vain tiukennettava, mutta myöhemmin hän sanoo, että kaikki pakolaiset ovat oikeastaan joko sotarikollisia, terroristeja tai olemukseltaan niin perverssejä, että heidän maahantulo on estettävä. Kirjassa meneekin sekaisin pakolaiset, paperittomat, turvapaikanhakijat, siirtolaiset ja Suomessa syntyneet maahanmuuttotaustaiset nuoret. Erityisesti jälkimmäiset. Halla-aho tulkitsee monia rikosuutisia ikään kuin siinä esiintyneet ihmiset olisivat astuneet ulos vastaanotto keskuksesta ja raiskanneet tai puukottaneet tuntemattoman suomalaisen veronmaksajan. Tämän vuoksi kirjassa on kaksi ristiriitaista ratkaisua: Ensimmäinen on sallia maahanmuuttajien kritisointi ja lopettaa kaikki antirasistinen työ, jotta maahanmuuttajat oppivat ottamaan vastuun omasta elämästään ja työllistymään. Toinen ratkaisu, on sulkea rajat, koska sen lisäksi, että se estää eurooppalaisen kulttuurin sukupuuton, se opettaa kehittyvät valtiot ratkaisemaan ongelmansa yksin. Halla-aho olettaa jostain syystä, että Afrikan ja Lähi-Idän ahdingot eivät johdu imperialismista ja epätasa-arvoisista kauppasuhteista, vaan siitä, että afrikkalaiset ovat tyhmiä ja arabit ovat muslimeja.

Mutta kummatkin ratkaisut ovat aika maltillisia verrattuna, vaikka Breivikin, joka halusi pakkosiirtää ja käännyttää kaikki Euroopan muslimit. Jos analysoimme vain tämän kirjan tekstejä, Halla-ahoa ei voida luonnehtia äärioikeistolaiseksi, vaikka selvästi hän on rasisti ja teksteissä on samanlaisia argumentteja ja ajattelun lähtökohtia kuin edellä mainitussa poliittisessa suuntauksessa. Tietenkin tekstin ulkopuoliset faktat viittaavat juuri päinvastaiseen.

Siinä mielessä pystyn ymmärtämää Scripta-blogin suosion, koska tässä ei kehoteta ryhtymää suoraan väkivaltaan maahanmuuttajia vastaan, oikeastaan Halla-aho kieltää kaiken väkivallan. Ainoa kohta, missä Halla-aho edes ehdottaa jotain sinne päin on, kun hän toteaa Suomen hallituksen maahanmuuttopolitiikan olevan ”kansantahdon vastaista” ja näin hänen mielestään suomalaisilla on oikeus kaataa hallitus. Mutta tämänkin kohdan voidaan tulkita niin monella tavalla, ettei ole hedelmällistä pitää sitä osoituksena Halla-ahon antidemokraattisuudesta.

Mitä lukijat saavat Scriptasta?    

Luulenkin, että Halla-aho houkuttelee kahdenlaisia lukijoita: Ensimmäiset ovat ihan oikeita äärioikeistolaisia, jotka uskovat rotujen hierarkiaan, mutta pitävät Halla-ahoa jonkinlaisena äärioikeistolaisuuden normalisoijana, joka luo ”portin” äärimmäisemmille johtopäätöksille. Sitten ovat tavalliset ihmiset, jotka voivat olla rasisteja tai jopa ennakkoluulottomia, mutta he ohittavat Halla-ahon rasistisen retoriikan, koska heitä houkuttelee Halla-ahon suora puhe monikulttuurisuuden ongelmista ja hänen tarjoamat ratkaisut. Halla-aho onkin tietoisesti kirjoittanut suurimman osan teksteistään kysymysten muodossa, jolloin vastuu tekstistä vedetyistä tulkinnoista siirtyy lukijoille, eikä kirjoittajalle. Jää lukijalle päätettäväksi ovatko kirjailijan rasistiset ilmaisut vain ”tunnepuhetta”, ”värikkäitä vitsejä” vai kiinteä osa miehen maailmankuvaa ja agendaa. Tämä selittääkin, miksi minä näen suoraan Halla-ahon rasismin ja ajatusvirheet, kun taas joku muu voi nähdä fasismia ja kolmas taas vain huolestuneen liberaalin tunteitten purkauksia, joissa on ”totuuden siemen”. Epämääräisyys on Halla-ahon valtti ja se selittääkin, miksi hänen kirjoitettu retoriikkansa on karismaattisempaa kuin hänen julkinen esiintymisensä.

Yhteenveto

Jussi Halla-ahon ”Kirjoituksia uppoavasta lännestä” on suurin piirtein sitä, mitä odotinkin. Ainoa positiivinen puoli tässä kirjassa on Halla-ahon loistava kirjoittaminen. Vaikka miehen teesit ovat absurdeja, hän osaa kirjoittaa viiltävää sarkasmia, jolle onnistuin aidosti nauramaan. Mutta jos tätä yrittää tarkastella vakavissaan, niin ei tämä ole muuta kuin rasistista propagandaa. Maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen liittyy oikeasti vakavia ongelmia, jotka juurikin valtamedia on asiallisesti raportoinut, mutta se tapa, jolla näitä ongelmia aletaan tässä kirjassa analysoimaan ovat liian puutteellisia ja haitallisia.

Kirjassa valikoidut tekstit antavat kuvan jo radikalisoituneesta kirjoittajasta. Se oli minulle yllätys, koska oletin kirjan olevan koottu niin, että pystyt seuraamaan, miten viaton maahanmuuttokriitikko joutuu ankaran leimaamisen ja kritiikin takia radikalisoitumaan. Halla-aho selvästi menetti huikean propagandatilaisuuden asemoida itsensä uhriksi. Enemmänkin saat kuvan miehestä, joka luulee olevansa äärimmäisen fiksu, kun ei ymmärrä sosiologiaa.

Tämä kirja sai minut pohtimaan Said Ahmedin analyysiä kirjassa ”En ole rasisti, mutta… Maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä” (2009), jonka mukaan Halla-ahon kaltaiset äärioikeistolaiset juuri syntyivät, koska heidän kritiikkiään leimattiin rasistiseksi, sen sijaan, että kuunneltiin heidän aitoja huolia ja pyrittiin yhdessä etsimään ratkaisuja. Olisiko perussuomalaisten radikalisoituminen äärioikealle voitu välttää, jos Halla-ahon nostattamia huolia olisi pyritty analysoimaan ilman leimaamista? Tämä kirja ei selvästi anna vastausta siihen, koska sen lähtökohdat ovat jo rasistisia ja propagandistisia. Mutta mitä tämä kertoo modernista kotimaisesta äärioikeistosta, kun Halla-aho pidetään sen suurimpana ajattelija?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

heinäkuu 13, 2018 · 5:32 am

Kotimaisen miesasian klassikko

Henry Laasasen ”Naisten seksuaalinen valta” on vuonna 2008 julkaistu tietokirja, joka mainittiin suomalaisen miesasiamiesliikkeen ”klassikoksi” jonka minun kaltainen sairas hyypiö pitäisi lukea. Folkloristina on velvollisuuteni tutustua kansan tuottamaan paskakirjallisuuteen, joten totta kai otin kirjan lukulistalle!

4

Teoria.

Tämä kirja perustuu Henry Laasasen sosiologian pro-gradu-tutkimukseen, jossa pyritään hyödyntämään seksuaalimarkkinateoriaa perustellakseen sen, että naisilla on enemmän valtaa kuin miehillä. Laasanen hyödyntää tarkastelussaan seksuaalisen vaihdon- ja Richard Emmersonin valta-riippuvuusteoriaa, jonka mukaan valta voi olla tiedostetun taktista tai tiedostamatonta. Laasasen käyttää näitä teorioita perustellakseen, että koska miehet haluavat koko ajan seksiä ja naiset taas eivät, naiset voivat käyttää omaa kehoaan talutusnuorana, jolla he voivat kiristää miestä tottelemaan heitä. Laasasen mukaan, koska mies ei pysty samaan, naisella on enemmän valtaa kuin miehellä.

Kirja pyrkii matemaattisella tarkkuudella analysoimaan ”seksuaalimarkkinoita”, perustellakseen, miten evoluutio on muovannut sukupuolten alitajunnan etsimään täydellisen partnerin, joka ”antaa” toiselle sukupuolelle tarvittavat resurssit. Kirjan mukaan naiset pyrkivät etsimään rikkaita miehiä, jotta voisivat ”omia” tämän resursseja seksiä vastaan. Laasanen argumentoikin, että kaikki naiset ovat oikeastaan ”huoria”, josta taitavimmat ylläpitävät miehiä sortavaa yksiavioista avioliittojärjestelmää. Avioliitto ei olekaan kirjailijan mukaan juridinen sopimus yhteisestä elämästä tai rakkaudenosoitus, vaan enemmänkin panttivankitilanne, jossa mies joutuu luovuttamaan omat taloudelliset resurssit ja vapautensa, saadakseen tasaisen ja luotettavan määrän pesää. Jos mies ei tähän järjestelyyn suostu, hänen on otettava riski, että hän jää ilman seksiä sinkkuna, koska ei aina voi ”saada” naisia seksuaalimarkkinoilla. Pelastaakseen miehet, Laasanen ehdottaa heille moniavioisuutta. Kirjailijan mukaan, kun mies on aviossa monen naisen kanssa, hän voi ylläpitää luonnollisia halujaan, eikä yhdellä naisella ole ylivaltaa häneen, vaan sen sijaan vaimojen on kilpailtava miehestä. Laasasen mukaan naisetkin hyötyvät moniavioisuudesta, koska nyt heillä on vapaus valita yksiavioisuuden tai moniavioisuuden. Kirjailijan mukaan lisävaihtoehtojen tarjoaminen ”parantaa” aina ihmisryhmien asemaa. Laasasen mukaan erityisesti köyhät naiset hyötyvät siitä moniavioisuudesta, koska rikkailla miehillä on enemmän resursseja jaattavaksi monelle naiselle.

Näin kirjailijan mukaan  moniavioisuudessa miehen seksuaalihalu ja naisten seksuaalinen valta nollaavat toisensa ja tasa-arvo on saavutettu! Kumpa profeetta Muhammad olisi keksinyt tämän selityksen! Naisille Laasanen ehdottaa matalaa palkkaa, jota näitä rohkaistaisiin solmimaan avioliitto ensimmäisen miehen kanssa, joka sitä ehdottaa. Näin kirjailijan mukaan estetään rikkaitten miesten monopolisoivan kaikki naiset itselleen.

Samalla Laasanen vastustaa sukupuolten valtarakenteitten ja -määritelmien purkua, koska se ”madaltaa sukupuolten markkina-arvoa”. Eli seksuaalivähemmistöjen emansipoituminen tiukoista mies-nainen-binääristä ei ole Laasasen mukaan toivottavaa, koska se ”häiritsisi” hänen seksikuviotaan. Näillä edellä mainituilla menetelmillä Laasasen mukaan naisten ”ylivalta” saadaan kukistettua. Laasanen siis yhtyy Saudi-Arabian suurmufti Sheikh Abdul Aziz Al-Asheikhin näkemyksiin naisista. Tietenkin Laasanen ei mene niin äärimmilleen, että kumoaa naisten ”vallan” säkittämällä nämä.

Tämä on ehkä omituisin kirja, jonka olen lukenut. Se noudattaa akateemisen tietokirjan rakennetta, jossa ensin selitetään teoriat ja aiempi tutkimus, jonka jälkeen aletaan perustelemaan omat väittämät. Viitteitä ja tilastoja kirjassa on runsaasti, mutta jos on koskaan nähnyt naisen ja ollut tekemisissä yhden kanssa, niin ei tässä koko kirjassa ole mitään järkeä.

Tieteenfilosofiaa

Tämä kirja on oiva esimerkki siitä, miksi on niin tärkeää kyseenalaistaa oman tutkimuksen lähtökohdat ja tavata eläviä naisia. Tässä kirjassa on tyypillisen pseudotieteen lähtökohdat, jossa ensin on loppupäätelmä ja siitä aletaan rakentamaan alas tätä päätelmää selittävää teoriaa. Laasanen esimerkiksi kirjoitti tässä kirjassa, että hän ei ota huomioon ihmisten psykologiaa, vaan ”pariutumismarkkinoitten tilastointia”. Näin kirjailija saa luotua kylmän darvinistisen käsityksen yhteiskunnasta, jossa naiset ja miehet ovat laskelmoivia muurahaisia, jotka hässivät toisiaan, koska haluavat toisen ”resursseja”. Itsessään tällainen luonnontieteellinen näkökulma ei ole väärin, vaan hieman vaivaannuttavaa, mutta silti sillä voidaan tehdä ihan valideja päätelmiä, kuten evoluutiopsykologit ovatkin tehneet.

Ongelma tuleekin datan tulkinnasta, jossa kirjailija kirjoittaa parisuhteesta kuin se olisi nolla summa peli, jossa miehellä on rajallinen määrä resursseja, joita se ”joutuu” luovuttamaan naiselle saadakseen seksiä. Koska psykologia on rajattu pois tutkimuksesta, kirja antaa kuvan, että lahjojen antaminen tai ravintolalaskun maksaminen ovat vain ”resurssien uhrausta” eikä mukavia tekoja, joita tehdään, jotta itselle ja rakastetulle tulee hyvä mieli.

Vaikka tässä kirjassa oleva ”seksuaalimarkkinateoria” kuulostaa loogisen johdonmukaiselta, se ei ota huomioon sitä, että sukupuolet hakevat eri iässä eri asioita seksistä. Tai, että seksi ei ole ihmisille aina itseisarvo, vaan paljon monimutkaisemman sosiaalisen kanssakäymisen komponentti. Laasanen on riisunut parisuhteesta kaiken ”epäolennaisen” ja tutkiskellut todella kapeaa ilmiötä, jotta voisi edes yrittää perustella harhaista käsitystään naisista.

Avioliitto on itseisarvo

Tämän kirjan mukaan esimerkiksi miehet eivät halua mennä naimisiin tai olla pitkäaikaisessa parisuhteessa, mutta koska naisten saanti on pirun vaikeaa, ”huonot” miehet ”joutuvat” naimisiin, jotta voisivat edes panna yhtä naista elämänsä aikana. Kirjailijan mukaan esimerkiksi rikkaat miehet eivät yleensä mene naimisiin, vaan hukkuvat pilluun. Kuitenkin tiedämme, että köyhät ovat se kansanosa, joka eniten sekstailee yhteiskunnassa ja saa lapsia. Rikkaat toki voivat pettää vaimoaan, mutta silti he menevät yleensä avioon, koska se antaa korkeamman sosiaalisen statuksen kuin vain play boyna oleminen. Jotta Laasasen teesi olisi oikeassa, köyhien keskuudessa pitäisi elää vain rumia miehiä ja naisia, eikä asianlaita ole ollenkaan niin. Tässä tutkimuksessa onkin rajattu pois ihmiskunnan historia, sosioekonomiset olosuhteet, kansanperinne ja kulttuurihistoria, jotka voisivat selittää monia parisuhteeseen liittyviä ilmiöitä paremmin.

Se onkin omituista, että Laasanen kirjoittaa kirjassaan siitä, miten feministit ylläpitävät yksiyisavioisuutta ja, miten moniavioisuus olisi ”luonnollisempaa”. Kuitenkin kirjassa ei kerrota, missä/ketkä nämä yksiavioisuutta puolustavat feministit ovat? Mitä itse olen lukenut sukupuolitutkimuksessa, avioliittoon ei oteta kantaa muuten kuin oikeudellisesta näkökulmasta (vaimon ja miehen velvollisuuksien analyysi), mutta muuten pidetään avoimena koko instituution lakkauttaminen. Kertoo jotain Laasasesta, että avioliiton lakkauttaminen ei käy edes mielessä, vaan hän pitää itsestään selvänä, että naiset on sidottava yhteen mieheen taloudellisesti. Kenellä siis on valtaa yhteiskunnassa, kun kirjan lähtökohdat ovat kirjoitettu, sillä oletuksella, että on itsestään selvää, että miehellä on resurssit ja etuoikeus sitoa naiset niihin? Laasasen valtateoria lähteekin siitä asemasta, että koska naiset ovat köyhempiä kuin miehet, se on johduttava siitä, että naiset eivät halua tehdä töitä, vaan sen sijaan he hankkivat varallisuutta pakottamalla miehet maksamaan kaikesta. Tällä logiikalla 1800-luvun mustilla orjilla oli valtaa, kun heidän omistajansa maksoi sorjien majoituksen ja ruuat. Mitä helvettiä?

Sitten tietenkin normaalit miehet haluavat muutakin elämästään kuin vain persettä, kuten emotionaalisen tuen, läheisyyden ja kumppanuuden, jonka voi saada tyttöystävältä tai vaimolta. Toki voimme kutsua näitä asioita ”resursseiksi” mutta eivät ne toimi samalla tavalla kuin vaikka kilo taikinaa. Laasaselle nämä ilmiöt eivät ole olemassa, vaan koko avioliittoinstituutti on naisen tapa ”varastaa” miehen materiaaliset resurssit. Mietinkin, että jos Laasanen olisi valinnut muita adjektiiveja kuvaamaan teoriaansa, tämä ei kuulostaisi niin perverssiltä. Esimerkiksi on tutkittu, että naiset haluavat tosiaan mennä avioon varakkaamman miehen kanssa, mutta tämän voi selittää puhtaasti sillä, että varakas mies pystyy turvaamaan perheen elannon ja näin suvun jatkumisen, eikä sen takia, että nainen voisi jotenkin vertauskuvallisesti kaapata miehelle ”kuuluvaa” omaisuutta. Varakas mies myöskin sisältää mielikuvan älykkäästä ja voimakkaasta miehestä, joka evolutiivisesti katsottuna on parhaimmat mahdollisuudet tuottaa yhtä älykkäitä ja voimakkaita lapsia. Se, että naiset hakevat alitajuisesti parhaan mahdollisen suvunjatkajan ei ole mitenkään väärin, jos katsoo asiaa kylmän darvinistisesti. Tässä onkin se jännä Laasasen oletus. Kylmä darwinismi kelpaa vain, kun on aika puhua miehen hässimishalusta, mutta muuten se muuttuukin miehen ”sorroksi” että naiset hakevat omaa geneettistä etuaan. Ehkä keskiajalla, kun naisella ei ollut muuta elannon mahdollisuutta kuin avioliitto, tämä avioliitto resurssien vaihtokauppana-malli voisi toimia ja silloinkin olisi hieman kyseenalaista olettaa, että naiset koko järjestyksen keksivät.

Pahempaa onkin, että Laasasen mukaan hyvinvointivaltio estää naisia menemästä avioon miehen kanssa, koska hän voi saada valtiolta sosiaalitukia. Laasanen olettaa jostain syystä, että koska naiset käyttävät enemmän sosiaalitukia (voisiko asiaan liittyä raskaus ja lastenhoito?) niin nämä eivät tee töitä, vaan elävät sosiaalituilla, sillä aikaa, kun mies maksaa korkeita veroja, ilman että ”saa” mitään vastineeksi. Laasanen ehdottaakin hyvinvointivaltion lakkauttamista, jotta miehet pääsevät helpommin avioon. Jätkähän on miettinyt kaikki loppuun asti! Kenties ottanut mallia Vanhasta testamentista?

Tietenkin, koska psykologian lisäksi, tässä kirjassa ei myöskään huomioida lapsen tekoa. Kirja antaa ymmärtää, että lapsi on jokin mystinen seksin sivuvaikutus, eikä se kosketa miehiä tai naisia mitenkään. Raavin päätäni, kun luin tätä kirjaa. Eikö Laasanen ole koskaan nähnyt isän ja äidin rakkautta lastaan kohtaan? Eikö Laasanen ole koskaan tuntenut miestä, joka haluaisi joskus oman lapsen? Elääkö Laasanen yhä äitinsä kellarissa?

Propagandaa

Kirjan keskellä löytyykin ne filosofiset lähtökohdat, joista Laasanen aloittaa tutkimuksensa. Tässä kirjassa on kokonainen kappale omistettu vain tunnettujen miesasiamiesten vihamanifestien siteeraamiseen. Näissä manifesteissa kutsutaan kaikkia naisia huoriksi ja ”resurssivampyyreiksi” jotka avioliitolla ”imevät” miehen palkkatyössä ansaitut rahat. Tässä kirjassa viitataan sellaisiin länsimaisen filosofisen ajattelun tähtiin kuin Warren Farrelliin (tuttu ja toistuva nimi blogissani), Jack Kammeriin ja Matthew Fitzgeraldiin.  Laasanen sentään myöntää, että nämä miehet eivät perusta mielipiteensä tutkimuksiin, vaan omaan perseihinsä, mutta hänen mukaansa ne lisättiin, kertomaan ”kansanomaisesti” hänen teoriastaan. Näitten referoitujen miesten mielipiteet ovat kuin jonkun todella vihaisen ISIS-taistelijan tai naisten nahkoja keräilevän sarjamurhaajan suusta.Enkä liiottele Isiksestä, koska olen lukenut heidän manifestejaan. Ääriryhmällä on oma julkaisu vain siitä, mitä naisille tehdään heidän kalifaatissa. Ei kukaan tavallinen ihminen pysty suhtautumaan kylmän tieteellisesti Laasasen referoimien agitaattoreitten mielipiteisiin. Nämä sitaatit kertovat enemmän, mitä Laasanen lukee vapaalla-ajalla kuin siitä, miten ”kansa” on havainnut samat asiat kuin hän.

Perverssi seksuaalisuus

Mutta pahempaa on se, että Laasasen mukaan raiskaus ja seksuaalinen ahdistus ovat miehen ”rankaisuvaltaa” jolla tämä samaan aikaan osoittaa uhrinsa ”markkina-arvon” ja ”kostaa naisen seksuaalisen ylivallan”. Kirjailija pyrkiikin hyvin ohuesti perustelemaan, miten seksuaalinen ahdistelu ja raiskaus eivät voi johtua miesten vallanhalusta naisten kehoja kohtaan, vaan ”turhautumisesta”, siitä, että vain rumia ja köyhiä miehiä syytetään seksuaalirikoksista. Ehkä vuonna 2008 tuo argumentti juuri ja juuri voisi toimia, mutta nykyään #metoo-kampanjan jälkeen on käynyt aika selväksi, että nimenomaan rikkaat ja valtaa omaavat miehet ovat pahempia raiskaajia ja seksuaalisia ahdistelijoita, joita on. Erityisesti kun muistaa, että suurin osa raiskaajista ovat yleensä naisen lähipiirin tai perheen jäseniä, eikä satuntaisia työkavereita tai puskassa piileskeleviä hyypiöitä. Esimerkiksi Hollywoodissa naisia systemaattisesti ahdisteltiin ja jos nämä eivät suostuneet kopeloitaviksi tai raiskatuksi, heidän uransa tuhottiin. Tämä on jo toinen miesasiamiehen kirjoittama kirja, jossa yritetään oikeuttaa raiskaaminen. Laasanen vaan lähtee eri suuntaan kuin Farrel. Siinä missä Farrelin mukaan raiskaus on vaikutusvaltaisen miehen ”suosion osoitus” naiselle, Laasanen mukaan se on ruman miehen kosto. Kummatkin näkemykset kuitenkin päättyvät siihen oksettavaan johtopäätökseen, että raiskaaja on ”uhri” koska naisella on seksuaalista ”valtaa” mitä vastaan mies ei voi taistella. Sitten tietenkin molemmat ”ajattelijat” olettavat, että miehellä on jokin ”oikeus” seksiin, joka on niin itsestäänselvää, että sitä ei edes kyseenalaisteta. Sitä haukutaan feministejä miesvihaajiksi, mutta mikä onkaan suurempaa miesten vihaamista kuin kirjoittaa siitä, miten kaikki miehet ovat potentiaalisia raiskaajia, jos he eivät saa tasaisesti seksiä? Tämä logiikka ei edes toimi Laasasen omien sääntöjen mukaan, koska miten naisilla voi olla valtaa, jos heitä jatkuvasti uhkaa raiskaus, jos nämä eivät ”anna”? Jo se, että Laasanen kutsuu raiskausta ”rankaisuvallaksi” pitäisi antaa vihjeitä siitä kuka oikeasti on se vaikutusvaltaisempi sukupuoli.

Yhteenveto

Henry Laasasen ”Naisten seksuaalinen valta” on taitavasti koottua propagandaa, jolla Laasanen ja hänen kannattajansa (Lassukat) pyrkivät perustelemaan, miksi ovat niin onnettomia miehiä. Syy ei ole siinä, että heillä on vinoutunut käsitys naisista seksuaalisina esineinä, vaan vika on oltava naisissa, jotka samaan aikaan ovat kaikki huoria, mutta myöskin ämmiä, jotka eivät suostu antamaan. Kirjan seassa on ihan mielenkiintoista dataa seksuaalikäyttäytymisestä, mutta niistä vedetut tulkinnat ovat ovat pähkähulluja. En suosittele tätä paskaa kenellekään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi

Avainsanat: , , , , , , , , ,