Avainsana-arkisto: äärivasemmisto

Taistolaisten radikalisoitumisesta

Matti Hyvärisen vuonna 1994 julkastu ”Viimeiset taistot” on akateeminen tietokirja entisten taistolaisten muistelmien analyysistä.

5

Idea

Hyvärinen on entinen taistolainen, ja häntä kiinnostaa miksi 60-luvun sotia ja auktoriteetteja kyseenalaistavasta uusvasemmistosta syntyi 70-luvulla uusstalinistinen taistolaisliike, joka palvoi kyseenalaistamattomasti Neuvostoliittoa? Hyödyntäen folkloristiikan kertomusanalyyttisiä menetelmiä, Hyvärinen lähtee haastattelemaan entisiä tovereitaan, purkaakseen heidän kertomuksistaan, selventääkseen mitä heitä kaikkia oikein vaivasi?

Tästä alkaakin jännittävä matka itse ihmisten ajatteluun syövereihin, poliittisen radikalisoitumisen psykologiseen prosessiin ja oman identiteetin rakennukseen. Samalla teos valottaa taistolaisliikkeen historiaa, osoittaen miten hyvää tarkoittavat ihmiset voivat päätyä kannattamaan yhtä ihmiskunnan hirvittävintä järjestelmää?

Päämäärä pyhittää keinot

Kirjailija ajoittaa taistolaisuuden sukupolvikokemukeksi, joka perustuu pääosin kapinaan vanhemman talvisotaa kokenutta sukupolvea vastaan, joka koettiin ihannoivan sotaa. Taistolaisten sukupolvi tunsi tarvetta olla osa jotain eksistentiaalista taistelua, mutta tämä taistelu ei saanut olla osa vanhemman sukupolven kokemusta, joten radikaaleinta, mitä he voisivat tehdä, olikin vastustaa sotaa. Tästä sodan vastustuksesta lähdettiin kannattamaan Leninin imperialismiteoriaa, josta sitten päädyttiin kannattamaan Neuvostoliittoa.

Hyvärisen mukaan koska Neuvostoliitto ei ollut 70-luvulla ollenkaan sellainen kommunistinen ihannevaltio, jota Marx ja Lenin olivat visioineet, piti keksiä oikeutus liittoumalle. Taistolaiset alkoivatkin korostaa, että Neuvostoliitto on ”teoriassa” työläisten valtio, jonka avulla kapitalismin aiheuttama imperialismi voidaan kumota. Koska taistolaiset kokivat kapitalismia puolustavat porvarit häikäilemättöminä raakalaisina, kuten Vietnamin sodassa nähtiin, kommunistienkaan ei pitäisi noudattaa mitään sodankäynnin tai ihmisoikeuksien sääntöjä, koska eivät porvaritkaan noudata. Syntyikin kokemus ”aikuistumisesta” jossa ollaan ”realistisia” sodasta kapitalismia vastaan. Kaikki aiemmat rauhan ja veljeyden ihanteet asetettiin hetkellisesti sivuun lapsellisena naiiviutena, jotta voitiin voittaa sen hetkinen taistelu keinolla millä hyvänsä. Voidaankin sanoa, että taistolaiset käyttivät samaa logiikkaa, jonka mukaan NATO on rauhanjärjestö.

Hyvärinen käsittelee myöskin, miten arjessa tällainen sotamentaliteetti loputa koitui taistolaisten tuhoksi. Kun kaikki elämän asiat ”politisoidaan” aseiksi kapitalisminvastaisessa sodassa, itsenäisille ajatuksille ja oikeastaan henkilökohtaiselle elämälle ei ole mitään sijaan. On oltava 24/7 yhtenäinen puolueen linjan kanssa, koska mikä tahansa erimielisyys tai henkilökohtainen aika puolueen ulkopuolella ovat porvariston hyödynnettävissä olevia heikkouksia. Elämä piti omistaa totaalisesti puolueelle ja Neuvostoliitolle. Kuitenkin taistolaiset eivät olleet mitään superihmisiä, eikä todellisuudessa mitään eksistentiaalista sotaa käyty Suomessa, joten moni yksinkertaisesti väsyi koko touhuun ja katkeroitui syvästi.

Kirjailija analysoikin, miten henkisesti köyhä taistolaisliike oli verrattuna historian muihin vasemmistoliikkeisiin. Hyvärisen mukaan taistolaiset ovat ainoa vasemmistolainen ryhmä, joka ei tuottanut yhtään pysyvää taidetta, instituutiota tai intellektuellia. Kirjailijan mukaan tämä johtuu juuri edellä mainitusta oman itsenäisen ajattelun kumoamisesta. Jos koko elämä on vain puoluetoimintaa, on hyvin vaikea keksiä sen ulkopuolista identiteettiä, ja näin omaperäistä ajattelua, joka kenties voisi vaikuttaa laajempaan kulttuuriin tehokkaammin kuin marssiminen.

Hyödyllisiä teorioita

Minulle suositeltiin tätä kirjaa, koska olen kiinnostunut poliittisten ääriliikkeitten tutkimisesta. Oma erikoistumiseni on juuri kertomusanalyysissä, jonka tarkoituksena on paljastaa, miksi joku omistaisi koko elämänsä jollekin radikaalille poliittiselle ideologialle? Kuitenkin opettajani huomasivat, että minulla oli todella pinnallinen ymmärrys suomalaisen äärivasemmiston historiasta, joka vaikuttikin äärioikeiston analyysissäni. Esimerkiksi kummastelin, miksi aina, kun keskustelin fasisteista, joku halusi kääntää keskustelun kommunisteihin tai ainakin mainita, että hekin ovat olemassa? Minulla oli omia hypoteeseja tästä, mutta kuulema, en voi ymmärtää tätä kommunismipelkoa, jos en tiedä mitään taistolaisista. Samalla tämä kirja käsittelee juuri sellaista tutkimusta, jota haluan toteuttaa maisteritutkinnossani, joten olin tappamassa kahta kärpästä yhdellä iskulla!

Tässä kirjassa paljastuukin todella kiinnostavia tutkimusmenetelmiä ja huomioita ihmispsykologiasta, joita hyödynnän omissa tutkimuksissa. Kiinnostavinta oli kuitenkin havainnossa, että taistolaisten radikalisoituminen noudattaa samaa kaavaa kuin äärioikeiston, vaikkakin tavoitteet ja taktiikat ovat aivan erilaisia. Esimerkiksi arvioimassani Tapio Pesolan ”Suomen saattokello-t 2017” kirjassa Tiina Wiik puolustaa liittoutumista PVL:än uusnatsien kanssa samalla tavalla kuin taistolaiset aikoinaan ja lisää: ”Mutta me emme ole siinä pisteessä, että neuvottelisimme siitä, millainen kantasuomalaisten valtio tässä perustettaisiin. Olemme kaukana siitä. Ensimmäinen asia on turvattava kantasuomalaisten asema ja tulevaisuus omassa maassa, sen jälkeen voidaan katsoa, millaisen valtion se kansa pidemmän päälle haluaa”. Eli Tiina Wiikin tavoite on etnisesti puhdistaa Suomi uusnatsien avulla, ja vasta, kun lopullinen ratkaisu on saatettu päätökseen, hän uskoo, että Pohjoismaisesta kansallissosialistisesta imperiumista voitaisiin neuvotella, jollain kansanäänestyksellä. Vaikka Hyvärisen kirjassa selitetään hyvin tällaisen ajattelun logiikka, silti pudistan päätäni ja ihmettelen ovatko nämä ihmiset koskaan pysähtyneet miettimään kuinka lapsellisilta he kuulostavat?

Ongelmia

Tämän kirjan suurin ongelma on korkea lukukynnys. ”Viimeiset taistot” on hyvin akateeminen kirja, jonka alkupuoli koostuu puhtaasta teoreettisesta pohdiskelusta, joka oli kuivaa jopa minulle. Vasta keskikohdassa päästään itse entisten taistolaisten haastattelujen analyysiin, joka oli ainakin meikäläiselle todella jännittävää luettavaa. Mutta pitää olla aika kiinnostunut kerronta-analyysistä tai taistolaisten ajattelusta, että jaksaa lukea tämän kirjan.

Sitten tässä teoksessa ei pohdita, miksi eksistentiaaliseen sotaan uskovat taistolaiset eivät radikalisoituneet sen verran, että alkaisivat suorittaa terrori-iskuja tai muutenkaan lähteneet mihinkään väkivaltaiseen aktivismiin, kuen Saksassa ja Italiassa? Esimerkiksi Suomessa on SUPO:n mukaan satoja jihadismia kannattavia nuoria, jotka joko rahoittavavat ulkomaisia terroristijärjestöjä tai ovat matkustaneet ulkomaille taistelemaan niitten riveissä. Suomessakin ei tällä hetkellä ole mitään konkreettista sotaa muslimeja vastaan, mutta silti joukko nuoria on radikalisoitunut uskomaan, että sellaista käydään joka päivä. Sama ovat Isistä vastaan taisteluun lähteneet suomalaiset anarkistit.
Ehkä koska tämä kirja kirjoitettiin ennen kuin jihadismista ja anarkismista tuli kansallisia ilmiöitä, kirjailija ei tajunnut pohtia, mitkä olot erottivat taistolaiset vaikka Punaisesta prikaatista tai RAF:ista?

Yhteenveto

Matti Hyvärisen ”Viimeiset taistot” ei ole vain todella hyvä tietokirja taistolaisuudesta, vaan se on kertomusanalyysin oppikirja, jossa esitellään teorioita ja uusia tutkimusmenetelmiä, selventääkseen miksi joku haaskaa elämänsä parhaimmat vuodet poliittisessa ääriliikkeessä? Kuitenkin teos ei ole ihan se kaikista helppolukuisin tietokirja.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016

Samaan aikaan, kun olin julkaisemassa omaa kandia äärinationalistisesta ryhmittymästä, yksi kollegani oli esitellyt kandinsa talonvaltaajien kokemuksista. Luennon aikana hän käytti Anton Montin ja Pontus Purokurun kirjaa ”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” yhtenä lähteenä. Olin kuullut tästä kirjasta, mutta se ei vaikuttanut kiinnostavalta, erityisesti kun keskityn äärioikeistoon ja jihadismiin. Kysyin sitten kandiesitelmän jälkeen kannattaako lukea tämä kirja ja hän vastasi myöntävästi. Otin sitten lukulistalle.     

6

Autonomiset liikkeet    

”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” kertoo hierarkiattomista tai löyhää hierarkiaa omaavista vasemmistolaisista ryhmittymistä, jotka suurimmaksi osaksi, mutta eivät kaikki, kuuluvat äärimmäisempään vasemmistoon. Esimerkiksi anarkistit ja autonomit (hierarkiattomia Marxisti-Leninistejä) voitaisiin kutsua äärivasemmistolaisiksi, koska he tavoittelevat totaalista yhteiskunnallista muutosta, vaikka väkisin. Mutta autonimiseen skeneen kuuluu myöskin joukko radikaaleja ja ideologialtaan epämääräisiä vasemmistolaisia, joilla on luova suhtautuminen laillisuuteen.  Esimerkiksi poliittinen puolue Vasemmistoliitto koostuu pääosin rauhoittuneista autonomisista vasemmistolaisista aktivisteista. Tämä kirja kuitenkin paljastaa, että Vasemmistoliiton poliittiseen strategiaan kuuluu näitten autonomisten liikkeitten protestien hyödyntäminen, jotta sen poliittiset tavoitteet pysyvät mediassa esillä.    

Kirjallisuudenystäviä    

Kirjan mukaan näitä kaikkia liikkeitä yhdistää Peter Singerin ”Oikeutta eläimille” (1975), Naomi Kleinin ”No logo” (1999) ja Michael Hardtin ja Antonio Negrin ”Imperiumi” (2000) kirjojen ideoitten kannatus. Nämä kaikki edellä mainitut kirjat ovatkin irtiotto perinteisestä sosialistisesta vasemmistolaisuudesta, joissa fokus on enemmän kapitalismikritiikissä kuin oikeaoppisessa marxismissa. Sitä huomaa, miten kirjallisuus ei aina tuo vain sivistystä, mutta myöskin ideologisen perustelun, miksi vituttaa ja tekisi mieli panna paikat paskaksi. ”Imperiumi” oli minulle tuntematon teos, joten oletan muittenkin tietävän siitä vähemmän.    

”Imperiumin” keskeisin väittämä on, että Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, kapitalismi on valloittanut koko maailman, muodostaen maailmanlaajuisen, mutta samaan aikaan hajanaisen Imperiumin. Tämä tarkoittaa, että toisin kuin aiemmat imperiumit, Imperiumilla ei ole johtajia tai keskusvaltaa, vaan se on enemmänkin itsenäinen järjestelmä, joka koostuu Maailmanpankkista, IMF:tä, ja ei-institutionaalisista toimijoista, kuten globaalit yritykset ja suuret mediakonglomeraatit. Imperiumissa kansallisvaltioilla ei oikeastaan ole itsenäistä valtaan, vaan me kaikki elämme markkinoitten armoilla. Ainoa tapa saada poliittista muutosta tällaisessa maailmassa on luoda kaikissa yhteiskunnan sektoreissa pieniä paikallisia vastarintoja, jotka samanaikaisesti luovat vastavoiman, joka työntää tätä Imperiumia kohti haluttua muutosta. Tämä Imperiumi teorian pohjalta alettiinkin ”Suoraa toimintaa!” kirjoittajien mukaan vallata taloja, järjestää mielenosoituksia ja hajottamaan kauppojen ikkunoita.    

Idea    

Kirja käsittelee otsikon mukaan autonomisten liikkeitten historiaa haastattelujen ja muutaman kirjallisen aineiston pohjalta. Kun Neuvostoliitto ja kommunismi alkoivat natista liitoksistaan, monia vasemmistolaisia alkoi jo silloin kiinnostaa jokin muu vasemmistolainen ideologia, joka olisi SDP:tä vasemmalla, mutta ei liittyisi vakiintuneeseen kommunismiin. Kirja perustuu sykliteoriaan, jossa luvut on jaettu eri vasemmistolaisten liikkeitten aktivismisykleihin. Sykliteorian mukaan joukko liikkeitä nousee pintaan ja ajan mittaan hiipuvat, kunnes uusi syntyy ja niin edelleen. Kirja jakaa syklit näin:     

  • Anarkismi saapuminen Suomeen 1986-1994    
  • Ympäristövallankumouksellinen liike 1995-1998    
  • Globaaliliike 1999-2001    
  • Sosiaalikeskukset, valtaukset ja vihreä nuorisojärjestö 2002-2005    
  • Prekariaatiliike 2005-2006    
  • Uusi sosiaalikeskusliike kaupunkiaktivismin vuodet 2007-2012    
  • Yliopistoaktivismi ja siirtyminen instituutioihin 2009-2012    
  • Anarkismi, antifasismi, antirasismi sekä feminismin uusi nousu 2013-2016    

Tässä kirjassa kerrotaan melkein jokaisesta autonomisten liikkeitten tempauksesta, joihin kuuluivat niin talonvaltaukset, kadunvaltaukset, massamielenosoitukset, mellakat, tuhopoltot, romanisiirtolaisten auttaminen, ympäristöaktivismi kuin ravintolapäivän järjestäminen. Jos otetaan pois lukuisat ilkivallat, mellakat ja terrorismia muistuttavat aktit, nämä liikkeet ovat rakentaneet lukuisia nuorisokeskuksia, taidepajoja ja tuoneet Suomeen koko idean perustulosta. Mutta myöskin perustaneet nykyään porvaristonkin arvostamia kulttuuritapahtumia, kuten ravintolapäivä. Siinä mielessä äärivasemmisto eroaa äärioikeistosta, että äärivasemmisto oikeasti pystyy rakentamaan jotain hyödyllistä kaikille.     

Puolueellisuus    

Kirjailijat pyrkivät minimisoimaan ja selittämään parhaiten päin näitten liikkeitten aktiviteetteja. Esimerkiksi kirjailijat kutsuvat ilkivaltoja ”Suoran toiminnan iskuiksi, jotka aiheuttivat laajoja omaisuustuhoja”. Tekisi mieli kutsua näitä ”suoran toiminnan iskuja” terrorismiksi, mutta Anssi Kullbergin toimittamassa ”Suomi, terrorismi, SUPO” (2011) kirjassa terrorismiksi määritellään laajat iskut, joitten tarkoitus on joko tappaa välillisesti sivullisia tai tuhota jokin laaja siviilikohde. Tässä kirjassa mainittu tuhoisin isku on ollut polttopulloiskut tyhjiä Valion maitoautoja kohtaan. Kirjassa ilmenee, että aktivistit pyrkivät välttämään vahingoittamasta ihmisiä.   

Kuitenkin kirjailijat ovat sen verran rehellisiä, että he luettelevat jokaisen iskun, mitä pääosin eläinoikeusliikkeet, ovat suorittaneet 80-90-luvuilla. Siitä yllätyin, miten paljon näitä tuhopoltto- ja sabotaasi-iskuja on ollut. Kirjailijat kertovat, että mediahiljaisuus näistä iskuista voi johtua siitä, että poliisi pyrki pitämään medialta piilossa suurin osa tapauksista, koska se olisi osoittanut, miten huonosti he olivat estämään niitä. Lähteenä iskujen runsaudesta kirjailijat käyttivät nettisivua, jonne jokainen ryhmittymä sai ilmoittaa omat iskut ja niitten tarkat tiedot.  Mutta voi hyvinkin olla, että iskujen runsaudella, kirjailijat jollain hieman sairaalla tavalla, haluavat osoittaa miten vaikutusvaltaisia ja aikaansaavia jotkut näistä ryhmittymistä olivat.    

Kirjan puolueellisuus näkyy myöskin kirjoittajien oletuksessa, että lukija on vasemmistolainen. Anarkismia tai muitakaan ideologioita ei tarkoin tässä selitetä, mikä taas voi antaa asialle vihkiytymättömälle lukijalle kuvan, että osa nuorista vaan sekosi.  Harmikseni tässä ei pohdita, miksi erityisesti eläinoikeusliike oli niin väkivaltainen.   

Radikalisoituminen    

Koska tämä kirja on enemmänkin autonomisten kirjojen historiikki, tässä ei analysoida, miksi nämä liikkeet syntyivät ja vaikka kaikki lopulta hajoavat, miksi niitä yhä syntyy lisää. Miksi ennen 80-lukua niitä ei ollut olemassa, mutta nyt niitä on kymmeniä. Tai miksi haastatteluissa ilmenee, että suurin osa haastateltavista olivat mukana, koska halusi joko pahoinpidellä natsin, vallata hylätyn talon tai rikkoa ikkunoita mielenosoitusten aikana. Kirja ei avaa tarpeeksi syvällisesti, mistä nämä nuorten levottomuudet voivat johtua? Ainoa vihje tuntuu olevan yksi talonvaltaajien manifestin ote, jota lainataan kirjassa: ”Meitä kiristetään joka suunnalta: fyysisesti meidät pakotetaan pieniin solukoppeihin ja matalapalkkaisiin töihin – tai sitten asunnottomaksi. Henkisesti meiltä vaaditaan koko ajan nopeampia suorituksia, ”Luovempaa” työskentelyä ja loputonta alistumista. Meiltä kielettään sekä ilmainen julkinen tila että oma koti. Tilanne on sietämätön. Miksi meidän pitäisi hyväksyä markkinoiden ja moralistien sanelemat ehdot? Tyhjää tilaa kyllä on olemassa, sitä ei vain käytetä asumiseen. Miksi sitä ei oteta käyttöön?”     

Kirja ei myöskään analysoi mihin yhteiskunnalliseen luokkaan aktivistit kuuluivat? Nämä kiinnostivat enemmän kuin kertomukset tietyn talon valtauksesta ja siellä asumisesta. Kuitenkin tämä kirja on loistava ensikäden lähdeaineisto autonimisten liikkeitten suullisesta muistitietokerronnasta ja kokemuksista. Päällisin puolin kuitenkin mieleen jäi porukan väkivaltaisuus. Moni liikkeen haastateltava harmittelli, kun jossain ryhmittymässä ei ollut ”tarpeeksi” väkivaltaisia tai jos mielenosoitus sujui ilman konfliktia. Jos haluaa tietää anarkistien väkivaltaisuuden psykologisista ja sosiologisista juurista enemmän, suosittelen Francis Dupuis-Dérin ”Who’s Afraid of the Black Blocs?: Anarchy in Action around the World” (2014) kirjaa.   

Yhteenveto     

Anton Montin ja Pontus Purokurun ”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” on hyvä lähdeaineisto äärivasemmiston muistohistoriasta ja kokemuksista, mutta huono kirja analysoimaan puolueettomasti näitä liikkeitä laajemmassa historiallisessa tai sosiologisessa kontekstissa. Kiinnostavin huomio, mitä tein kirjassa on, miten väkivaltaisuus korreloi taloussuhdanteiden ja äärioikeiston kanssa. Autonomiset liikkeet olivat heikoimmillaan 2000-luvun alussa, mutta nykyään ne ovat nousemassa alkuperäiselle lamasuomen huipulle. Antifasistinen aktivismikin noudattaa samaa kaavaa. 90-luvulla ja nyt antifasistinen aktivismi ovat korkeimmillaan, mutta 2000-luvun alussa lähes olematonta.  

1 kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Uudet jihadistit ja uhka länsimaille

Peter R. Neumannin ”Radikalisoituneet. Uudet jihadistit ja uhka länsimaille.” (oma suomennos) on vuonna 2016 julkaistu tietokirja Isiksen kaltaisista kolmannen aallon jihadisteista.

13

Aaltotieoria

Neumannin koko kirja rakentuu David Rapoportin aaltoteorian päälle. Teorian mukaan terrorismi ja sen intensiteetti kasvavat ja laantuvat historiallisten prosessien mukaan. Rapoport selitti, että terrorismin aallot alkoivat 200 vuotta sitten teollistumisen ja tietoliikenneyhteyksien parannuttua. Ennen terrorismi oli hyvin paikallista, mutta teollistumisen mahdollisti kansainvälisten terrorismiaaltojen syntymisen ja leviämisen.

Jokainen aalto kasvaa väkivaltaisemmaksi, kun ääriliikkeet yrittävät koko ajan tehdä vielä brutaalimpia iskuja saadakseen muutosta aikaan, kunnes heidät tuhotaan, tavoite saadaan läpi tai he väsyvät. Eurooppa on siis kärsinyt terrorismista hyvin pitkään, vaikka jotkut poliitikot yrittävätkin antaa kuvan mantereestamme ennen maahanmuuttoa jonain rauhan ja yhteisymmärryksen tyyssijana. Mutta tämän kirjan mukaan elämme viidettä aaltoa, joka on jihadismin aalto. Tämän viimeisimmän aallon huippu olemme vasta saavuttamassa. ISIS on tämän kirjan mukaan vain alkusoitto sille paskamyrskylle, joka on ulottumassa Eurooppaan saakka.

Ainoa kritiikkini tätä aaltoteoriaa kohtaan, on se, että sen mukaan terrorismi on pääosin äärivasemmiston yksinoikeus ja äärioikeiston terrorismi reaktio ensimmäiseen. Ihmettelen vähän, miten Rapoport ei ole kuullut KKK:sta? KKK riehui pääosin 1800-1960-luvuilla. Ennen kuin äärivasemmistolaista väkivaltaa alettiin harjoittaa USA:ssa ja alueissa, missä ei edes ollut äärivasemmistoa nimeksikään. KKK:n koko toiminta perustui afroamerikkalaisten ja heidän tukijoitten terrorisointiin. Esimerkiksi 60-luvulla pasifistiset NAACP:n vapaehtoiset joutivat ankaran ja hengenvaarallisen KKK-terrorin uhriksi vain koska halusivat rekisteröidä Etelä-valtioissa afroamerikkalaisia äänestäjiä. Jotkut NAACP:n jäsenet radikalisoituivat äärivasemmiston puolelle juuri reaktiona äärioikeistolaisen KKK:n terrorin takia. Siinä olen samaa mieltä, että äärioikeiston terrorismin tarkoitus ei ole kumota vallitsevaa järjestelmää, vaan ”suojella” sitä, mutta ei se aina ilmesty reaktiona äärivasemmiston väkivaltaan.

Ydinteesi

Kirja pohjautuu lukuisiin haastatteluihin ja tutkimuksiin, joissa ilmenee, että Isiksen länsimaalaiset vierastaistelijat ovat kaikista väkivaltaisemmat ja fanaattisemmat soturit. Tämä johtuu siitä, että eurojihadisteja eivät sido, vaikka Syyrian tai Irakin heimositeet ja muut paikalliset tavat, jotka voisivat hillitä väkivaltaa. Esimerkiksi irakilaiset ISIS-taistelijat Irakissa eivät uskaltaneet katkoa uhriensa päitä, koska useimmiten he tunsivat uhrinsa vieraasta heimosta, heillä oli sukulaisuussiteitä tai he eivät halunneet saada psykopaatin mainetta lähikylissä ja -kaupungeissa. Vierastaistelijoilla ei ollut tällaisia estoja, vaan he kiihkeästi suorittivat kaikki veriteot. Tunnetuin tapaus onkin brittiläinen Muhammad Enwazi, eli Jihadi John, joka toimi Isiksen pyövelinä Syyrian sisällissodan alussa.

Euronjihadistit

Euroopan suurissa kaupungeissa on gettoja, joissa on suuri määrä työttömiä, vihaisia tai muuten syrjäytyneitä muslimimiehiä, jotka ovat kokonaan vieraantuneita eurooppalaisesta yhteiskunnasta. Näitten nuorten vanhempien alkuperämaa ja nykyinen eurooppalainen valtio, jossa nuoret elävät, tuntuvat yhtä vierailta. Nuoret alkavat etsiä jotain identiteettiä johon kiinnittyä, jolloin salafi-islam tuntuu houkuttelevammalta, koska se on juurikin globaalinen, kaikista paikallisista oloista ja kulttuureista irrottautunutta islamia. Salafismi muuttuukin juuri houkuttelevaksi identiteetiksi hyvin heterogeenisille maahanmuuttajaväestölle, joka kaipaa yhteisöllisyyttä. Valitettavasti salafismi on äärimmäisen konservatiivista islamia, joka voi radikalisoida yksilön kääntymään väkivaltaisen salafi-jihadismiin.

Neumann osoittaa, että suurin osa jihadisteista eivät olleet uskovaisia ennen salafismiin kääntymistä ja, että suurin osa Lähi-Idän jihadisteista liittyivät ääriliikkeisiin rahan ja maineen takia. Harva jihadisti oikeasti uskoo lupauksiin paratiisista ja sen sellaiseen hölynpölyyn. Mutta valitettavasti ne, jotka oikeasti uskovat ovat syntyneet Euroopassa, eivätkä omaa minkäälaista moraalia. Kirjailijan mukaan, kun Isiken kalifaatti tuhotaan, nämä eurojihadistit tulevat palaamaan Eurooppaan ja hyvin todennäköisesti he tulevat aiheuttamaan sellaisen terrorin aallon, joka tekee nykyiset lähes kuukautiset iskut vaikuttamaan vain ikäviltä pikkuharmeilta.

USA:n ja Euroopan erot.

Kirjailija analysoi miksi USA:sta on lähtenyt vähemmän vierastaistelijoita kuin Euroopasta ja miksi USA:ssa on suoritettu vähemmän jihadistien iskuja? Kirjailija analysoi amerikkalaista kulttuuria ja huomaakin, että USA:n monikulttuurisuuspolitiikka perustuu amerikkalaiseen unelmaan ja sulautumiseen. Maassa olevat muslimit ovat muuttaneet USA:an, koska haluavat olla osa amerikkalaista unelmaa, joten harva ääriuskovainen, edes muuttaa maahan. Sitten ne musliminuoret, jotka ovat syntyneet USA:ssa, harvoin kohtaavat muita muslimeja. USA on niin jättiläismäinen maa, että siellä ei ole muodostunut muslimienemmistöisiä alueita, vaan väestön on ollut pakko olla tekemissisä kristittyjen, hindujen ja juutalaisten kanssa satoja vuosia. Toisin on Euroopassa, missä muslimit on ahdettu betonilähiöihin ja, missä suurin osa asukkaista tuli mantereeseen, koska oli pakko (vierastyöläisinä tai pakolaisina), eivätkä koskaan halunneet olla osa jotain suurta ideologista ihannetta. Ei ole olemassa ”eurooppalaista unelmaa”.

Ratkaisut

Vaikka kirjailija myöntää, että hänen teesinsä ovat todella synkkiä Euroopan tulevaisuudelle, hän antaa tässä ratkaisuja ongelmiin. Niihin ei kuulu rajojen sulkeminen tai terrorismivastaisen sodan eskaloiminen, vaan 3 portaista deradikalisaatiota, joka koostuu aika perinteisistä menetelmistä. Neumannin mukaan nyt syrjäytyneitä musliminuoria auttavia kansalaisjärjestöjä rahoitetaan liian vähän ja tiedustelupalveluilta ei vaadita tilivelvollisuutta budjettiratkaisuistaan. Kun nämä seikat korjataan, voidaan saada Euroopan muslimit tuntemaan, että he ovat osa tätä yhteiskuntaa.

Yhteenveto

Peter R. Neumannin ”Radikalisoituneet. Uudet jihadistit ja uhka länsimaille.” on lyhyt, mutta todella tiivis paketti täynnä asiaa. Tässäkin johtavan terrorismitutkimuksen asiantuntijan kirjoittamassa kirjassa ilmenee, että paras tapa taistella jihadismia vastaan, on tarjota parempi maailma syrjäytyneille nuorille.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Sitä parempaa feminismiä

Abdullah Öcalanin ”Demokraattinen konfederalismi” (oma suomennos) on Kurdistanin työväenpuolueen (Partiya Karkerên Kurdistan, PKK) johtajan manifesti.

37

PKK on Syyriassa ja Turkissa toimiva äärivasemmistolainen puolue ja sissijoukko, joka Syyrian sisällissodan aikana muuttui länsimaitten liittolaiseksi ISIS-vastaisessa sodassa. PKK on siinä kiistanalainen puolue, että moni maa, kuten Turkki luokittelee sen terroristijärjestöksi. Eli PKK on samaan aikaan länsimaisten liittolainen, oikean feminismin edistäjä, että kielletty terroristijärjestö.

Siitä on aikaa, kun viimeksi joku anarkistiryhmä on onnistunut saamaan maa-alueen haltuun. Mediassa harvoin mainitaan, että PKK on anarkistinen, vaan enemmänkin mainitaan, että he ovat vasemmistolaisia ja feministejä. Kukapa ei kannattaisi aseistettuja naisia, jotka taistelevat äärimmäisen naisvihamielisiä ISIS-taistelijoita? Jopa suomalainen Maanpuolustuskorkeakoulun geopolitiikan erikoistunut tutkija Alan Salehzadeh on ilmaissut, miten anarkokommunistiset naismiliisit ovat ”oikeampia” feministejä kuin Suomessa olevat aseistamattomat aatesisaret.

Abdullah Öcalanin manifesti alkaa tyypillisellä kommunistisella historiakatsauksella, jossa lyhyesti selitetään miten tuotanto-olosuhteet muovaavat yhteiskunnan hierarkioita ja niitten välisiä suhteita. Eli sitä, miten maataloustuotanto tuotti feodalismin ja teollinen tuotanto kapitalismin. Ehkä ainoa ero muihin äärivasemmistolaisiin teoksiin, on se, että kirjailija on keksinyt, ainakin minulle tuntemattoman termin kuvaamaan nykyaikaa: ”Kapitalistinen modernismi”. Yleinen yhteiskuntatieteellinen käsitys on, että elämme jälkimodernissa ajassa, mutta ei nyt tartuta semantiikkaan. Puhummehan arabimaailmassa toimivasta äärivasemmistolaisesta ideologista, jonka elinolosuhteet ovat pikkasen erilaisia kuin länsimaissa.

Öscalan päättyy siihen johtopäätökseen, että kapitalismi on epävakaa järjestelmä, joka itse tuhoutuu tietyn ajan jälkeen, jolloin se on käynnistettävä uudestaan. Tolkun ekonomistit kutsuvat tätä Öscalan kuvaamaa ilmiötä talouskriisiksi tai pörssiromahdukseksi, kommunistit taas ”myöhemmän vaiheen kapitalismiksi”.

Kirjailijan mukaan kapitalismin talousromahdukset todistavat, että kapitalismi on vaarallinen järjestelmä, josta on luovuttava, jos haluaa pelastaa ihmiskunnan. Toinen vakava ongelma kirjailijan mukaan ovat valtiot, jotka rajoittavat ihmisten vapautta ja ovat kapitalismin takia kykenemättömiä parantamaan tehokkaasti ihmisten oloja. Kirjailijan mukaan valtioistakin on luovuttava.

Vaihtoehdoksi Öscalan tarjoaa ”demokraattisen konfederalismin” joka on vain uusi sana anarkismille. Eli valtioitten sijaan pitäisi rakentaa hajautettuja ja demokraattisesti johdettuja lähiyhteisöjen yhteistyöverkoston. Tämä on kirjailijan mukaan paras ratkaisu kurdeille, koska kaikki valtiot, mitkä ovat syntyneet Lähi-Idässä ovat kärsineet diktatuureista, etnisistä kiistoista, sodista ja kapitalistisesta imperialismista. Kurdien on vältettävä sama kohtalo, erityisesti, kun heitä on sekä Turkissa, Syyriassa, että Irakissa valtiottomina vähemmistöinä. Mikään näistä valtiosta ei suostuisi luovuttamaan maa-alueita kurdeille, joten oman valtion muodostamisen sijaan, kurdit voisivat rakentaa autonomisten yhteisöjen verkoston, joka kulkisi kolmen valtion halki, ilman että tarvitsisi rajoja uudelleen, ja luoda samankaltaisen konfliktipesäkkeen kuin Israel.

Tämä demokraattinen konfederaatio olisi sekulaari ja monietninen. Koska konfederaatio ei ole valtio, jolla on väkivalamonopolia tai keskusvallan valvomia lakeja, jokainen yhteisö saisi sopimuksilla määritellä suhteet toisiin yhteisöihin ja näin muodostaa tasa-arvoisemman yhteiskunnan, kuin varsinaiset valtiot. Armeijan sijaan jokainen paikallinen yhteisö muodostaisi yhteisöä suojelevan ja valvovan miliisin vapaehtoisista.

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen epämääräisyys. Vaikka kapitalismia haukutaan ja sosialismia ylistetään, niin Öscalan ei selitä manifestissa, miten talous toimisi. Eli jää epämääräiseksi kannattaako Öscalan jonkinlaista demokraattisempaa kapitalismia, hajautettua sosialismia tai kunnon klassista suunnitelmataloutta?

Mielenkiintoista kirjassa on taas kirjailijan länsimaita äärimmäisempi käsitys feminismistä. Öscalanin mukaan valtio ja kapitalismi ovat hierarkkisia järjestelmä, jotka luonnostaan sortavat naisia. Kirjailijan mukaan yhteiskunta, joka sortaa naisia, pystyy oikeuttamaan muittenkin vähemmistöjen ja köyhempien sorto. Eikä tässä vain puhuta Lähi-Idän valtauskonnon islamin naisvihamielisestä asenteesta, vaan yleisesti hierarkkisesta yhteiskunnasta. Vasta, kun kaikki perusteettomat hierarkiat puretaan, on nainen vapaa. Eikä tässä kirjassa tarkoiteta Lähi-idän valtioita, vaan kaikkia maailman valtioita, jopa meidän Suomen edustuksellista demokratiaa.

Edellä mainittu tekee PKK:n feminismistä anarkofeminismiä, joka on länsimaissa niin äärimmäistä feminismiä kuin olla ja voi. Anarkofeminismin mukaan nainen voi ainoastaan saavuttaa tasa-arvon miehen kanssa, kun valtio ja kapitalismi kumotaan. Tietenkin herää kysymys, miten tasa-arvoisia naiset ovat pienissä kyläyhteisöissä ja muissa valtiottomissa yhteiskunnissa, joita vielä on Lähi-Idän aavikoitten beduiiniyhteisöissä tai eri alkuperäiskansojen heimoissa? Tähän kirja ei paneudu.

Eli Abdullah Öcalanin ”Demokraattinen konfederalismi” on hieno kirja herättämään ajatuksia ja ymmärtämään, miten PKK:n kurdit ovat niin täynnä voimaa taistella maailman vaarallisinta ja julminta terroristijärjestöä vastaan. Mutta syvempi analyysi osoittaa, että ainakin tässä kirjassa asioita ei ole mietitty niin pitkälle, jolloin herää kysymys, mitä tapahtuu PKK:n projektille, jos he selviävät Turkin aggressiosta? Ainakin vaikuttaa siltä länsimaiset suurvallat tukivat PKK:ta niin kauan, kun se oli paras tapa taistella ISIS:tä vastaan, mutta nyt kun jihadistit on murskattu, niin PKK:la ei ole enää hyötyä, erityisesti kun sen arvot ovat USA:n oikeistohallitukselle vastenmielisiä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Infosota

Saara Jantusen ”Infosota” on populaari tietokirja nykyisestä hybridisodankäynnistä.   

24

Omasta puolesta tämä kirja tarjosi aika paljon todisteita siitä, että suomalinen äärioikeisto koostuu Venäjän hyödyllisistä idiooteista tai suoranaisista agenteista, mutta muuten tämä kirja on aika hatara.  

En tiedä johtuuko se siitä, että tämä on popularisoiva teos, kun asiat ovat tässä kirjassa yksinkertaistettu todella paljon. Vai johtuuko se siitä, että Jantunen on vain laiska, kun tässä kirjassa puuttuu kaikki kunnon teoreettinen pohdinta tai lähdeviitteet? Luulisi näin kiistanalaisen kirjan yrittävän edes vakuuttaa muutkin, kuin asiasta jo valmiiksi vakuuttuneet.  

Enemmänkin tässä kirjassa kerrotaan, miten erilaiset roskalehdet ja somekäyttäjät suoltavat Venäjää puolustavia kantoja. Omasta puolestani uskon Venäjän yrittävän vaikuttavan suomalaisiin, kun Yhdysvallatkin niin tekee, mutta tämän kirjan mukaan moni ei suostu siihen uskomaan. Erityisesti tässä kirjassa painotetaan suomettumisen perinteen vaalijoita, joitten mielestä ongelmaa ei ole olemassa, jos sitä ei sanota ääneen.  

Toinen ongelma on kirjan vaikeus määritellä infosota. Kirjailija on näköjään halunnut tehdä tästä kirjasta niin kansantajuisen, että ei mitään teorioita tässä kunnolla selitetä. Enemmänkin teoksessa yritetään takoa miljoona kertaa päähän, että infostoa on kuin perinteistä propagandaa, johon sekoittuvat anonyymit trollit ja valeuutiset. Tämän yksinkertaistuksen vuoksi, minulla ainakin oli suuria vaikeuksia ymmärtää, miten infosota eroaa Kylmän sodan propagandasta? Kirjailija vakuuttaa, että eroaa merkittävästikin. Kuitenkin kirjailijan yritykset kuvata infosota, muistuttavat Noam Chomskyn ja Edward S. Hermanin ”Propagandamallia”, joka on taas muunnelma marxilaisesta kulttuurihegemonia-teoriasta.

Sen lisäksi, että tässä kirjassa puuttuvat lähteet tai perustelut, miksi nyt eläisimme erilaista vaikuttamisen aikakautta kuin Kylmän sodan aikana, niin teokseen on kirjoitettu täysin turhia kappaleita.  

Yksi parhaimmista esimerkeistä on kappale, joka käsittelee sitä, miten kirjailijasta tuli median silmissä ”trolliasiantuntija”, eikä infosota-asiantuntija, vaikka nettitrollaus on vain yksi infosodan aspekti. Muuten tässä on sitten hirveää toistoa samoista pointeista ja samoista ihmisistä. Esimerkiksi Johan Bäckmaniä, jota haukutaan ihan syystäkin, mutta tässä kirjassa keskitytään aivan liikaa yhteen jätkään.  

Negatiivisin asia on sitten se, että kirja antaa ymmärtää, että mikä tahansa Suomen valtiota tai vallitsevaa kapitalistista liberaalidemokratiaa kritisoiva taho, on joko Venäjän agentti tai hyödyllinen idiootti.  

Jotkut tapaukset ovat kyllä ihan selviä. Esimerkiksi Erkki Tuomioja, joka ei muuta teekään, kun kumartaa kaikille tahoille, jotta ei vain ärsyttäisi ketään. Sitten ovat Suomen rauhanpuolustajat, jotka Kylmän sodan aikana keskittyivät liian paljon USA:n imperialismin kritisoimiseen, mutta eivät kuluttaneet niin paljon energiaa Neuvostoliiton laajentumiseen arvosteluun.  

Mutta muuten kirjan subteksti vaikuttaa olevan se, että jos et ole 100% uskollinen Suomen hallitukselle, EU:lle ja taloudelliselle järjestelmälle, niin olet potentiaalinen maanpetturi. Tietyssä perspektiivissä tämä näkemys on totta, mutta silti vähän kyseenalaista, kun jos kaikki vallitsevan järjestelmän kritisointi kehystetään mahdollisen vihollisvaltion agendan edistämisenä, niin joko vallitsevassa järjestelmässä ei ole mitään vikaa tai sitten Venäjän agressiota käytetään kyynisesti järjestelmäkritiikin vaientamiseen.  

Esimerkiksi USA:ssa monet tahot ovat jo kritisoineet sitä, että media siellä on kehystämässä kaikki maassa olevat sosiaaliset levottomuudet Venäjän infosodan aiheuttamiksi, eikä johtuvan sen takia, että maassa on oikeasti vuosisatojen aikana kasautuneita sosiaalisia ongelmia.  

Kuitenkin tämä kirja ei nyt aivan surkea ole. Kirjailjat pyrkivät puolueettomuuteen käsittelemällä myöskin Yhdysvaltojen ja Israelin vaikuttamiskeinoja.  

Erityisesti propagandan luonteen selittäminen on kirjassa ansiokasta. Monet luulevat, että propaganda on suoraan sellaisia kuvia kuin ”HALUAN SINUT LIITTYVÄN ARMEIJAAN!”, mutta oikeasti propaganda on juuri uutisia tai vinoutunutta informaatiota.  

Propagandassa sanavalinnoilla yritetään ohjata katsojan ajatukset tiettyyn suuntaan, jossa tämä tekee propagandistin haluamat johtopäätökset. Propagandassa ei siis ole vain jotain selkeästi jonkun suurvaltaa kannattavia julisteita katukuvassa, vaan uutisiksi naamioituneita mainoksia tai artikkeleita, jotka ovat muka puolueettomia, mutta painottavat tiettyyn suuntaan.  

Valemedia on juuri kärjistynein esimerkki, jossa pyritään nostamaan esiin vaikka maahanmuuttajien rikoksia, erityisesti jos nämä ovat mahdollisimman brutaaleja joukkoraiskauksia. Irvokkaitten rikoksien korostuksen tarkoitus, on saada lukija vihaiseksi, jotta tämä jakaisi klikkiotsikolla varustetun valeuutisen Facebookissa saatetekstillä ”Tää pistää vihaksi! Miten poliitikot ei tee mitään tälle matu invaasiolle?!11” Myöhemmin sitten paljastuu, että rikos joko oli täysin keksitty tai sitten sen informaatiota vääristeltiin, antaakseen kuvan, että pakolaiset vaan juoksentelevat Suomessa raiskaamassa naisia, ja kukaan ei estä heitä. Tällaisen uutisoinnin tarkoitus on antaa esimerkiksi MV-lehden lukijoille kuvan, että Suomen hallitus on kyvytön suojelemaan suomalaisia, jolloin nämä alkavat pohtimaan, että kenties Venäjän puolidiktatuuria tarvittaisiin Suomeen pelastamaan naiset.  

Olen itsekin somessa törmännyt henkilöihin, jotka ilmoittavat tukevansa Puolan fasismiin nojautuvaa hallitusta, vaikka eivät pidäkään kansalaisvapauksien murenemisesta, koska ”muuta keinoa ei ole pelastaa Puolan kansaa”. Eli ihmiset saadaan tukemaan diktatuuria, vastoin tahtoaan, juuri edistämällä mielikuvaa, että jos ei nyt riisuta kansalaisvapauksia, niin toinen vaihtoehto on kaaos ja tuho. Juuri tähän psykologiseen ilmiöön äärioikeisto on panostanut kovasti.  

Oma kiinnostus oli tietenkin äärioikeistossa, joka tämän kirjan mukaan on suurin Venäjän informaatiosodan kärki, eikä niinkään äärivasemmistolaiset. MV, Magneettimedia, Uberuutiset ja muut äärioikeistolaiset ”vaihtoehtomediat” ovat selkeästi Venäjään-kaleillaan ja pyrkivät kehystämään länsimaiset rakenteet juutalaiskommunistien salaliitoiksi. Ainoa asia, mitä yhä ihmettelen, on miksi ihminen ylipäätänsä omaksuu idean, että juutalaiskommunistit tai naiset hallitsevat maailmaa, ja yrittävät orjuuttaa valkoiset liha syövät, heteromiehet? Eihän tällaisisssa salaliitoissa ole mitään järkeä!

Yllättävä kyllä vasemmistolainen Voima! -lehti ei mainita tässä kirjassa, eikä muita vasemmistolaisia lehtiä, paitsi Vastavalkea. Eli kaiken ironian huipussaan vasemmistolainen media on luotettavampaa kuin oikeistolainen! Jopa kommunistinen Tiedonantaja tai anarkistien Kapinatyöläinen ovat vakavasti otettavimpia kuin MV-lehti, tämän kirjan mukaan.   

Mielestäni tämä on hyvä esittelykirja modernin propagandan toimintaperiaatteista ja miten tunnistaa propaganda, mutta huono kirja todistamaan, että Venäjä oikeasti hyökkää Suomea propagandalla. Varmasti syvällisempiä ja analyyttisia kirjoja samasta aiheesta löytyy.  

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Mitä tällä kertaa luin, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Kuka pelkää Mustaa blokkia?

Francis Dupuis-Dérin ”Kuka pelkää Mustaa blokkia? – Anarkistista toimintaa ympäri maailmaa.” (oma suomennos) on pahamaineisesta anarkistiryhmästä kertova tietokirja.

3

Vaikka Francis Dupuis-Dérin ei ole puolueettomasta päästä (mies kertoo kirjassaan itsekin olevan vasemmistolainen aktivisti) niin tämä on auktoritatiivisimmista tietokirjoista koskien Mustia blokkeja.

Kirjan kirjoittaja tosiaan yrittää olla puoleton, mutta selvä ihailu tai tietynlainen kunnioitus anarkisteja kohtaan tihkuu tästä kirjasta ja se pikkasen ärsytti. Dupuis-Dérin esimerkiksi kuluttaa mielestäni tarpeettoman paljon aikaa puolustelleen mustia blokkeja, kumoten erilaisia väärinymmärryksiä ja myyttejä, joita ryhmittymän ympärillä pyörii. Mutta muuten tämä on aika tasapuolinen tietokirja, joka käy suurimmalta osin läpi kaikki ongelmat, mitä assosioidaan mustiin blokkeihin. Mutta esimerkiksi oikeiston kritiikkejä ei tässä kirjassa melkein ollenkaan käydä läpi, vaan enemmänkin muun vasemmiston ja massamedian kritiikkiä analysoidaan. Kirjan painotus onkin enemmän siinä, miten Musta blokki kokee itsensä, minkälaiset ovat heidän taktiikkansa ja keistä he koostuvat.

Kirja alkaa kertomalla Mustan blokin historian ja toimintatavan. Musta blokki ei ole mikään varsinainen ideologia tai ryhmittymä, vaan anarkistien taktiikka, joka alkoi 80-luvulla antifasistien, punkkareitten ja radikaalifeminististen ryhmittymien mielenosoitustaktiikkana. Mielenosoittajat pukeutuvat mustiin ja peittävät kasvonsa, jotta poliisin olisi vaikeampi pidättää tai tunnistaa heitä. Samalla mustat vaatteet antavat äärimmäisen uhkaavan vaikutelman valtavasta yhtenäisestä mustasta massasta, joka tarpeen vaatiessa kylvää tuhoa ympärilleen.  Eli Musta blokki on kuin roomalainen kolonna, joka samaan aikaan suojaa ja pelottaa vihollistaan.

Kirjailija käy lyhyesti läpi anarkistisen filosofian, joka ei koostukaan punk-bändi Sex Pistolsin ”Anarchy in the UK” biisin lyriikoissa, joita sitten joukko häiriintyneitä punkkareita alkoi matkia. Anarkismin juuret ulottuvat 1700-luvun valistusfilosofi William Godwinin ideoihin tasa-arvoisesta koulutuksesta ja uskosta, että jos ihmisten mieliä muutetaan, niin koko maailma voidaan muuttaa. Varsinainen anarkistisen ideologian keksijä oli ranskalainen filosofi Pierre-Jospeh Proudhom 1800-luvulla, joka otti vaikutteita Marxista. Syntyi antikapitalistinen ideologia, joka ajaa kaikkien perusteettomien hierarkioitten purkua. Käytännössä tämä tarkoittaa teollisuuden tuotantovälineitten jakamista työläisten muodostamien demokraattisesti hallittujen osuuskuntien käyttöön. Eli anarkismi on teoriassa kommunismia ilman proletariaatin diktatuuria, johtajia tai mitään suurta valtiollista eliittiä, joka suunnittelee talouden kulkua. Yksinkertaistettuna anarkistit haluavat kaiken kivan kommunismista ilman ikäviä sivuvaikutuksia. Näistä päälinjoista anarkismi pirstaloitui lukuisiin erilaisiin ideologioihin, joista jotkut olivat pasifistisia, kun taas toiset ajoiva veristä vallankumousta utopiansa saavuttamiseksi.

Musta blokki ei ole ainoa anarkistinen mielenosoitustaktiikka, mutta se on kaikista väkivaltaisin. Syy, miksi Musta blokki hajottaa paikkoja paskaksi, ei ole, jotta vallankumous tapahtuisi, vaan se on propagandakeino tai tarkemmin sanottuna ”teon propagandaa”. Tämän äärivasemmistolaisen idean mukaan hajottamalla tarkoin valittuja suurpääoman symboleja, sivustakatsovat voivat nähdä, että ei kaikkien mielestä kapitalismi ole kivaa. Mustaa blokkia käyttävät anarkistit toivovat, että sen jälkeen, kun ihmiset huomaavat, että suuri määrä ihmisiä vihaa kapitalismia, niin paljon, että oikein vaatekaupan ikkunat rikotaan pyöräilytelineillä, niin nämä menevät ottamaan selvää anarkismista ja näin kapitalismin suosio pienenee ja anarkististen ryhmittymien suosio kasvaa.

Tässä onkin mielestäni kirjan suurin heikkous. Vaikka Dupuis-Dérin selittääkin todella yksityiskohtaisesti Mustan blokin taktiikan symboliikkaa ja sen takaista filosofista traditiota, niin hän on todella huono esittämään vasta-argumentteja tätä taktiikkaa vastaan. Kirjailija kuluttaa todella paljon aikaa esittäen muitten vasemmistolaisten kritiikkiä, kuten se kuuluisa ”kadulla riehuminen ei edistä meidän asiaa” ja ”nämä riehujat eivät ole vasemmistolaisia, vaan päättömiä huligaaneja” tai oma suosikkini ”ajatteleeko joku mellakahevosen hyvinvoinia?!”, niin hän ei analysoi. Esimerkiksi niitä ihmisiä, joitten mielestä ikkunan rikkominen tai auton polttamine on yhtä kauhistuttava ja moraalisesti tuomittava teko kuin lapsen murhaamien.

Kirjailija toki perustelee hyvin yksityiskohtaisesti, miksi on loogisesti tyhmää ajatella, että korporaation konttorin ikkunan hajottaminen on yhtä moraalitonta kuin ihmisen tappaminen, mutta hän ei analysoi sitä tunnesidettä, mitä joillakin ihmisillä on kauppojen ikkunoitten kanssa. Jotkut ihmiset ihan oikeasti tuntevat, että kaupan ikkuna on kuin oman kodin ikkuna, eikä minkään kasvottoman suurpääoman symboli. Tätä psykologista ilmiötä kirjailija ei edes analysoi, tai sitä, että eivät kaikki työläiset hurraa, kun heidän työpaikkansa ikkuna tai firman auto tuhotaan.

Muuten mielestäni aika hyvä kirja, joka analysoi Mustan blokin etnistä ja sosiaalista koostumusta (suurin osa keskiluokkaisia valkoisia humanististen alojen opiskelijoita) ja miksi he ovat suurimmaksi osaksi parikymppisiä miehiä, vaikka anarkismi on äärimmäisen feministinen ideologia.

Syy siihen, miksi suurin osa Mustaa blokkia harrastavat ovat valkoisia keskiluokkaisia miesopiskelijoita, on se, että korkea koulutus on antanut heille perspektiiviä nähdä yhteiskunnan epätasa-arvon yhteys globaaliin kapitalismiin ja heillä on varaa olla vankilassa. Sitten tietenkin 20-kymppisen miehen keholla on fyysinen voima panna paikat paskaksi ja kestää poliisin pampuniskut. Sama asia oli 60-luvun kansalaisoikeustaistelun aikana, jossa moni keskiluokkainen yliopisto-opiskelija joutui suojaamaan päätänsä KKK:n ja poliisin väkivallalta

Etnisillä vähemmistöillä on yleensä vähemmän koulutusta, jolla analysoida oma kurjuus suuremmassa yhteiskunnallisessa perspektiivissä ja heillä ei ole varaa virua pari päivää tai viikkoa vankilassa. Sen sijaan heidän on ruokittava itsensä tai perheensä matalapalkka-alalla. Naiset taas eivät uskalla joutua brutaalin väkivallan kohteeksi ja hekin ovat suurimmaksi osaksi matalapalkka alalla, josta ei voi jäädä sairauslomaan, koska kyynelkaasukanisteri osui otsaan. Mutta tämäkin demograafinen ilmiö riippuu kaupungista. Joissakin suurkaupungeissa Mustissa blokeissa voi olla enemmän naisia kuin miehiä, mutta yleinen keskimäärä on mieskeskeinen.

Aika yleinen trendi ääriliikkeissä. Se onkin mielenkiintoista huomata, että siinä, missä äärivasemmisto koostuu pääosin vihaisista sosiologeista, niin äärioikeisto ja jihadistit koostuvat todella vittuuntuneista insinööreistä. On yleinen harha, että ääriliikkeet koostuvat roskasakista, joka ei tiedä mistään mitään. Ehkä tämä johtuu ihmisten tarpeesta korostaa, miten ääriliikkeitten jäsenet ovat väärässä, kun nämä päättävät ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia väkivallalla. Onhan väkivalta pääosin tyhmien juttu, jos valtio ei anna sille lupaa.

Vaikka kirjassa murretaan se väärinkäsitys, että Mustat blokit koostuvat työttömistä hörhöistä, joilla ei ole mitään ideologiaa, niin kirjailija myöntää, että Mustiin blokkeihin liittyy eri kaupungeista ja eri maista olevia ”mellakkaturisteja”.  Mellakkaturistit ovat ulkopuolisia anarkisteja tai äärivasemmistolaisia, jotka eivät viitti käydä vierailemiensa kaupunkien anarkistien kokouksissa, vaan suoraan lähtevät rikkomaan paikkoja. Tämä kokouksien missaaminen aiheuttaa useimmiten sen, että paikallisten pienyrittäjien kauppojen ikkunoita hajotetaan ja anarkistien ”imago” kärsii.

Mellakkaturistien lisäksi kirjailija analysoi Mustien blokkien sisällä olevien ongelmia, kuten seksuaalista häirintää ja sen, että poliisi joskus onnistuu soluttautumaan ryhmän sisälle, jotta blokki hajaantuisi suunnitelmista huolimatta. Se olikin yllätys, että Mustilla blokeilla on tietynlaisia johtohenkilöitä, jotka ennalta suunnittelevat mielenosoituksen reitin ja mitä paikkoja hajotetaan. Sitä vaan luuli, että vedät mustat tamineet päälle ja lähdet vaan heiluttamaan sitä pesäpallomailaa, mutta joudutkin opiskelemaan karttoja ja äänestämään kokouksissa!

Tämän lisäksi kirjailija analysoi miksi mellakat kiehtovat ihmisiä? Mustat blokit ovat synnyttäneet riehumisellaan kokonaisen anarkistisen taiteenlajin nimeltä ”mellakkaporno” jossa mellakoita kuvataan ja editoidaan yhteen, jotta jokainen voi katsoa netissä hienoja koosteita ”parhaista ja väkivaltaisemmista mellakoista” joko uteliaisuudesta, vahingonilosta tai jostain perverssistä esteettisestä halusta nähdä kaaosta.  Näitten lisäksi on sitten erilaisia anarkistisia ryhmittymiä, jotka opiskelevat mellakkavideoita, jotta voivat jäljittää videossa olevia taktiikoita.

Kirjailija analysoi myöskin erilaisia salaliittoteorioita, joita on Mustista blokeista, kuten se, että liike olisi poliisien salaliitto, jolla mustamaalata muita vasemmistolaisia ryhmiä, jotka protestoivat EU:ta, G20:tä, G8:saa, WTO:ta ja NATO:a ja mantereitten välisiä vapaakauppasopimuksia vastaan. Sekä, miten media raportoi Mustista blokeista? Miten eri maissa Mustat blokit toimivat ja ketä vastaan he protestoivat? Esimerkiksi Egyptissä mustat blokit osoittivat mieltä Muslimiveljeskuntaa ja sotilasdiktatuuria vastaan, joutuen useimmiten tappelemaan molempia vastaan.

Kirja on helppolukuinen ja kirjailija viittaa useisiin tutkimuksiin ja haastatteluaineistoon, perustellakseen väitteensä koskien tätä anarkistien mielenilmaustaktiikkaa. Eli hyvin informatiivinen kirja, joka ansaitsee johtavan aseman aiheen kirjallisuudessa, mutta jos kaipaa täydellistä etäännyttävää ja kylmän analyyttista puolueettomuutta, jossa annetaan ääni rikkinäisten ikkunoitten  ja mellakkahevosten surijoille, niin tämä ei ole kirja sinulle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi