Avainsana-arkisto: aktivismi

Antirasistista luokkataistelua

Kathryn Stockettin ”Piiat” on vuonna 2009 julkaistu romaani afroamerikkalaisista kotiapulaisista rotuerottelunaikaisessa Missisipin Jacksonin kaupungissa.

2

Idea

Romaanissa seurataan piikoja ja valkoista nuorta naista, joka päättää kirjoittaa heidän kokemuksistaan kirjan, saadakseen nostetta alkavassa toimittajaurassaan. Tästä alkaakin äärimmäisen vaarallinen peitetyö kaupungin yläluokan piikojen todellisten kokemusten tallentamisessa aikakaudessa, jossa on hyvin tavallista ratkaista afroamerikkalaisten epätyytyväisyys työoloihin hirttämällä heidät.

Romaani alkaa hitaasti, mutta se vie heti mukanaan. Ensin kuvataan jokaisen hahmon arki, elämänhistoria ja personallisuus, jotta samaistut ja välität heistä. Samalla pääset tutustumaan Jacksonin kaupungin yläluokkaisten valkoisten naisten sosiaaliseen dynamiikkaan. Kirjailija avaakin eri hahmojen kautta, miten rotu ja sukupuoli vaikuttavat eri tavoilla eri ihmisryhmiin kuuluviin henkilöihin. Afroamerikkalaisia naisia sorretetaan koska he ovat naisia ja mustia, ja valkoisia naisia taas sorretaan koska he ovat naisia.  Siitä huolimatta, että valkoiset naiset eivät tarvitse tehdä töitä, heitä yhä kohdellaan valkoisten miesten toimesta kuin seksiorjina, joilla ei ole omaa tahtoa tai älykkyyttä. Kathryn Stockettin sekoittaakin romaaniin antirasismia, feminismiä, draamaa ja huumoria.

Erityisen mielenkiintoista olivatkin kuvaukset ilmiselvästä rotusorrosta, jota afroamerikkalaiset naiset joutuvat kokemaan, mutta myöskin siitä henkisesti raskaasta vankilasta, jossa valkoiset naiset joutuivat elämään oman kotinsa sisällä. Ainoa tapa valkoisten naisten osoittaa omatoimisuutta ja minkäänlaista henkistä rikkautta oli osallistumalla erilaisiin juhlakomiteoihin ja käskyttämällä mustia kotiapulaisiaan.

Miehet ovat romaanissa lähes aina etäisiä, mutta vaarallisia puolijumalan kaltaisia olentoja, jotka vain lyhyesti ilmestyvät antamaan mahtikäskyjä, joita ympyröi sanaton uhka brutaalista ja raakalaismaisesta väkivallasta.

Samalla tämä romaani muistuttaa, mistä 1960-luvun sananvapauskamppailu koostui: Jacksonissa, kuten koko Yhdysvalloissa, ihmisillä oli oikeus julkaista mitä ikinä halusi, mutta silti Etelä-valtioissa afroamerikkalaiset tiesivät, että sananvapaus ei kohdistunut heihin, vaikka laissa ei eritelty mustien tai valkoisten sananvapauden eroja. Kirjassa piiat joutuvat kertomaan kokemuksistaan anonyymisti, koska valkoisten kritisointi voisi tuoda mitä hirvittävän kuoleman. Piiat olivatkin sekä sorrettuja ihonvärinsä takia, mutta myöskin sosiaalisen luokan, joka pidettiin pelolla alipalkattuna. Afroamerikkalaisen piti olla jatkuvasti kiitollinen, että hänet sallittiin olla olemassa, joten mikä tahansa vaatimus paremmista työoloista tai palkasta nähtiin uhmakkuutena ja epäkiitollisuutena, jota piti välittömästi rankaista. Vaikka lainsäädäntö oli ilmiselvän rasistinen, se takasi joitain afroamerikkalaisille oikeuksia, mutta valkoisten kulttuuri varmisti sen, että niitä ei valvottaisi. Romaanissa nuori toimittaja harjoittaakin sananvapauttaan, jotta voisi paljastaa tämän alistuksen kulttuurin, ja näin murtaa se lopullisesti.

Ongelmia

Suurin ongelma oli romaanin jälkiviisas kirjoitustapa, jossa kirjailija tunsi pakollisesti välillä muistuttaa lukijaa, että juoni sijoittuu vuosiin 1963-64, asettamalla kertojan tai hahmojen suihin mainintoja suurista historiallisista tapahtumista, mitä tapahtui samaan aikaan. Tällainen jatkuva referoiminen herätti mieleen Winston Groomin ”Forrest Gump” (1986) romaanin, ja muistutti minua siitä, etten lue 60-luvulla kirjoitettua kirjaa, vaan nykyajan jälkiviisaudella tuotettua romaania. Tällä tarkoitan, että nykyään me tiedämme, mikä oli historiallisesti merkittävää ja mainitsemisen arvoista kyseisestä aikakaudesta, mutta harvoin aikalaiset sen tajuavat. Erityisesti, kun monet historialliset tapahtuvat, joita romaanin henkilöt mainitsevat olivat melko epärelevantteja heidän kokemuksilleen. Harvoin eri aikakausien romaaneissa mainitaan samaan aikaan tapahtuvia suuria historiallisia hetkiä, vaikka kuinka ne olisivatkin relevantteja hahmojen kokemuksille. Tällainen referointi rikkookin mielestäni illuusion aikalaiskuvauksesta. Voin lyödä vetoa, että jos luet romaanin, joka sijoittuu nykyaikaan, et todennäköisesti törmää hahmoihin, jotka mainitsevat keltaliivit, Trumpin tai Isiksen sivumennen syödessä aamiaista.

Toinen ongelma oli romaanin oletus, että tiedät tarkalleen mitä rankaisuja afroamerikkalaisiin kohdistettiin, jos he rikkoivat rotuerottelulakeja. Tässä toki mainitaan talon polttaminen, ampumine ja hakkaaminen pesäpallomailoilla, mutta nämä olivat lievemmästä päästä. Oikeastaan pahimmillaan rotuerottelulakien rikkomisesta voisi seurata brutaali pahoinpitely, sukuelinten silpominen, hirttäminen ja sen jälkeen ruumiin polttaminen ja kappaleiksi repiminen, jonka jälkeen pienemmät luut muutettiin onnenkaluiksi, joita myytiin valkoisille asukkaille. Enkä liioittele yhtään. 60-luvun amerikkalaiset Etelä-valtiot olivat mitä pahimman barbarismin aluetta, joka oli niin maailmankuulu, että Neuvostoliitto käytti näitä faktoja propagandassaan. Jotkut historioitsijat ovatkin todenneet, että yksi syy afroamerikkalaisten kansalaisvapauksien laajentamiseen olikin Neuvostoliiton vastustaminen. On hyvin vaikea mainostaa omaa maata demokratian ja vapauden linnakkeena, jos oma kansa on jakautunut niihin, joilla on valtaa repiä maanmiehiä kappaleiksi, koska nämä ovat ”vääränvärisiä” ja niihin, joitten on toteltava hiljaa valkoisten jokaista käskyä.

Yhteenveto

Kathryn Stockettin ”Piiat” on hyvä romaani afroamerikkalaisten työväen naisten arjesta, mutta myöskin feministinen kertomus eri sosiaalisten luokkien naisten ristiin menevistä sortomekanismeista, kerrottuna todella tunteita herättävällä, mutta viihdyttävällä juonella. En ole vielä nähnyt elokuvaversiota, mutta kuulemma se vesittää romaanin sanoman, joka on pohjimmiltaan aika rankka ja synkkä.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Kapitalismi vs. ilmasto

Sain vuonna 2015 syntymäpäivälahjaksi tämän Naomi Kleinin edellisenä vuonna julkaistun ”Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. ilmasto” tietokirjan. Teos käsittelee siitä, miten uusliberalistinen järjestelmä on kykenemätön torjumaan ilmastonmuutoksen. Kiitin ja laitoin teoksen lukulistaan, mutta sillä hetkellä minulla ei ollut kovinkaan paljon kiirettä lukea ympäristöasioista, kun olen kiinnostuneempi poliittisesta kulttuurista. Vuosia sitten vieri, kunnes otin tämän kirjan luettavaksi ja nyt kaduttaa, etten lukenut heti tätä teosta.  

7  

Idea   

Naomi Kleinin argumentoi vakuuttavasti lukuisilla esimerkeillä, että kapitalistiset ”vapaan markkinatalouden ilmastoratkaisut” eivät ole toimineet ollenkaan, vaan kiihdyttäneet ilmastonmuutosta. Mutta sen sijaan, että kirjailija vain kertoisi, miten pahasti nykyinen taloudellinen järjestelmä on epäonnistunut pelastamaan planeettamme, hän tarjoaa ratkaisun: rankkaa ja häpeilemätöntä sosialismia.   

Tässä kirjassa päädytäänkin samoihin johtopäätöksiin, kun arvioimani Joel Bakanin ”Yhtiö: Sairaalloinen voiton ja vallan tavoittelu” (2005) ja Teivo Teivaisen ”Yritysvastuun umpikuja” (2013) kirjat, joitten mukaan ei auta olla moraalinen ja eettinen ihminen, jos johtaa voittoa tavoittelevaa osakeyhtiötä. Voiton tavoittelu vie yrityksen prioriteetit ennen pitkään ristiin ympäristön ja ihmisoikeuksien kanssa. Kleinin kirjassa onkin hurjia esimerkkejä ilmastonmuutosdenialismia rahoittavista suuryrityksistä, että tekopyhistä miljardööreistä, jotka sanovat taistelevansa ilmastonmuutosta vastaan, samaan aikaan kun oman yhtiön kasvihuonepäästöt ovat vain kasvaneet. Tai sitten voittoa tavoitteleva ympäristöjärjestö, joka rahoitti toimintaansa poraamalla öljyä uhanalaisen linnun pesimäpaikassa! Tämä viimeinen olikin oksettavinta postmodernismia, mistä olen koskaan lukenut.  

Mutta mielenkiintoisinta oli, miten kirja osoittaa, että Länsimaat ovat vastuussa ilmastonmuutoksesta, eikä niinkään usein syytetyt globaalin etelän valtiot. Kirjailijan mukaan esimerkiksi Kiina ei saastuttaisi niin paljon, jos länsimaat eivät olisi siirtäneet sinne tehtaita, emmekä ostaisi Kiinassa tuotettuja tuotteita. Käytännössä me rahoitamme Kiinan ja monen muun köyhän valtion hiilidioksidipäästöt. Tämä tarkoittaa, että länsimaat “piilottavat” omat päästönsä köyhiin valtioihin, jonka jälkeen tekopyhästi syytellään niitä ilmastonmuutoksesta. Samaa voidaan sanoa Suomesta, jossa monet ovat sanoneet, että meillä on vähäpäästöinen yhteiskunta, eikä meidän tarvitse näin vähentää kasvihuonepäästöjä. Kuitenkin ostamme ulkomailta öljyä ja maakaasua ja suuren määrän muita saastuttavia tuotteita, tehden päästöistämme oikeastaan massiivisia. Olisikin tekopyhyyden huipentuma sanoa Suomen päästöjen olevansa “pisara meressä” ja samalla rahoittaa maapallon ilmaston tuhoamista.    

Mutta ei siinä kaikki! Vaan Klein ei jätä kirjaansa siihen, että luovutaan lähes kokonaan kapitalismista, vaan hän kertoo tarkasti, miten. Tämä antoikin kirjalle positiivisen energian, koska usein vasemmistolaisissa kirjoissa uskalletaan löyhyttää kapitalismia sen lukuisista ongelmista, mutta sitten, kun on aika kertoa, millä se korvataan, niin piiloudutaan yleisten ”oikeudenmukaisuuden” periaatteiden taakse, koska tarkemman suunnitelman esitteleminen toisi vastuuta. Ehkä jopa kirjoittajaa kutsuttaisiin kommunistiksi ja muistettaisiin mainita Neuvostoliiton gulagit.  

Toki tässä käsitellään sitä, miten viimeisen vuosisadan kommunistivaltioissa pilattiin ympäristöt. Klein onkin enemmän anarkistisen sosialismin puolella, jonka mukaan paikallisten yhteisöjen pitäisi hallita yhteisiä kassoja, voimaloita, työpaikkoja ja linja-autokantoja. Markkinatalous olisi olemassa, mutta se keskittyisi enemmän kestävään paikallistalouteen, eikä nykyiseen globaaliin kauppaan, jossa Pohjoisen varakkaat ihmiset ostavat halpoja vaatteita Etelän hikipajoista. Ihmiset nostettaisiin köyhyydestä perustulolla ja lukuisilla sosiaaliohjelmilla, jotka varmistaisivat, että kaikki ihmiset olisivat tarpeeksi hyvinvoivia, ettei heidän tarvitse tehdä töitä saastuttavissa aloissa tai omistaa autoa. Ruokaa tuotettaisiin paikallisesti ja agroekologisesti.    

Kaikki vapaehtoisuuteen ja markkinoihin perustuvat ilmastoratkaisut hylättäisiin, ja tuotaisiin valtion raskaat rattaat yhtiöitten kimppuun: joukko kieltolakeja, massiivisia pääomaveronkorotuksia ja jopa strategisten teollisuusalojen kansallistamista.    

Ongelmia   

Kirjan suurin ongelma on sen laajuus. Klein kirjoittaa todella vakuuttavasti ja tunteikkaasti eri aiheista, mutta silti se määrä infoa, mitä hän heittää syyliin on tarpeettoman liikaa. En tarvitse tietää viidestä erilaisesta kaivosvastaisesta taistelusta ympäri maailmaa ymmärtääkseni, että jotkut kaivosyhtiöt syyllistyvät räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin.    

Toinen ongelma on hutera ydinvoimavastaisuus. Klein vastustaa ydinvoimaa koska ihmiskunnalla ei ole enää varaa käyttää riskialttiita teknologioita oikoteinä, vaan on tosissaan vähennettävä kulutusta. Mutta yksi hänen argumenteista tätä päästötöntä energiamuotoa vastaan on se, että ydinvoimalan rakentamiseen ja uraanin kaivamiseen tarvitaan kaivoksia. Mistä Klein luulee, että tuulivoimalat ja aurinkopaneelit on oikein tehty? Eivät ne puista kasva!    

Kolmas ongelma on, että kirjan lopussa Klein alkaa puhumaan ympäristölle haitallisista kemikaaleista ja hän mainitsee atrazine hyönteismyrkyn ”joka aiheuttaa steriiliyttä sammakkoeläimillä, kaloilla, matelijoilla ja rotilla sekä laukaisee hämmentäviä spontaaneja sukupuolenvaihdoksia urossammakoilla.” joka on todistettu olevan perätön väite tutkijalta, joka ei ole halunnut tähän päivään saakka paljastaa, millä metodilla hän pääsi mainittuihin johtopäätöksiin, eikä kukaan muukaan ole onnistunut niitä toistamaan. Tämän koko väitteen teki kuuluisaksi tunnettu äärioikeistolainen salaliittoteoreetikko Alex Jones, joka typisti sen ”En halua, että veteen laitetaan kemikaaleja, jotka tekevät vitun sammakoista homoja!Tämän perättömän väitteen löytyminen kirjasta oli suuri kolaus, joka panee epäilemään, onko kirjassa muitakin valheita tai puolitotuuksia?    

Jos Klein olisi rajannut kirjan vain ilmastonmuutokseen ja sen torjumiseen, kirjan uskottavuus ei kärsisi, mutta hän päättikin omahyväisesti kirjoittaa myöskin laajan vihreän manifestin, jossa käsitellään laajoja aiheita, joista selvästi hän ei tiedä tarpeeksi. Tämä kirja meneekin loppua kohden sellaiseen hippeilyyn luonnollisesta synnytyksestä ja yhteydenpidosta äitimaahan, mikä toki oli taiteellisesti kaunista proosaa, mutta enemmänkin yökötti kuin innoitti.   

Yhteenveto   

Naomi Kleinin ”Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. ilmasto” on todella hyvä tietokirja ilmastonmuutoksesta ja sen torjunnan haasteista ja ratkaisuista. Kirjan viesti on rohkea, ehkä liiankin, kun välillä lipsautetaan valheita, mutta vuoden 2018 IPCC-raportin ja monien muitten ilmastouutisten jälkeen kirjan viesti on osoittautunut oikeaksi. Esimerkiksi viime vuonna kesä oli Suomessa niin kuuma, että kotimaiset sadot romahtivat. Kleinin teoksen konkreettiset ehdotukset sosialistisista ratkaisuista ovat jo innoittaneet USA:n sosialidemokraatteja ”Vihreällä uudella diilillä”. Samalla lukiolaiset ovat tajunneet, että ilmastonmuutoksen torjumiseen ei tehdä tarpeeksi. Ehkä ainoa tapa pelastaa maapallo onkin muuttaa kaikki.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Talous

Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016

Samaan aikaan, kun olin julkaisemassa omaa kandia äärinationalistisesta ryhmittymästä, yksi kollegani oli esitellyt kandinsa talonvaltaajien kokemuksista. Luennon aikana hän käytti Anton Montin ja Pontus Purokurun kirjaa ”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” yhtenä lähteenä. Olin kuullut tästä kirjasta, mutta se ei vaikuttanut kiinnostavalta, erityisesti kun keskityn äärioikeistoon ja jihadismiin. Kysyin sitten kandiesitelmän jälkeen kannattaako lukea tämä kirja ja hän vastasi myöntävästi. Otin sitten lukulistalle.     

6

Autonomiset liikkeet    

”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” kertoo hierarkiattomista tai löyhää hierarkiaa omaavista vasemmistolaisista ryhmittymistä, jotka suurimmaksi osaksi, mutta eivät kaikki, kuuluvat äärimmäisempään vasemmistoon. Esimerkiksi anarkistit ja autonomit (hierarkiattomia Marxisti-Leninistejä) voitaisiin kutsua äärivasemmistolaisiksi, koska he tavoittelevat totaalista yhteiskunnallista muutosta, vaikka väkisin. Mutta autonimiseen skeneen kuuluu myöskin joukko radikaaleja ja ideologialtaan epämääräisiä vasemmistolaisia, joilla on luova suhtautuminen laillisuuteen.  Esimerkiksi poliittinen puolue Vasemmistoliitto koostuu pääosin rauhoittuneista autonomisista vasemmistolaisista aktivisteista. Tämä kirja kuitenkin paljastaa, että Vasemmistoliiton poliittiseen strategiaan kuuluu näitten autonomisten liikkeitten protestien hyödyntäminen, jotta sen poliittiset tavoitteet pysyvät mediassa esillä.    

Kirjallisuudenystäviä    

Kirjan mukaan näitä kaikkia liikkeitä yhdistää Peter Singerin ”Oikeutta eläimille” (1975), Naomi Kleinin ”No logo” (1999) ja Michael Hardtin ja Antonio Negrin ”Imperiumi” (2000) kirjojen ideoitten kannatus. Nämä kaikki edellä mainitut kirjat ovatkin irtiotto perinteisestä sosialistisesta vasemmistolaisuudesta, joissa fokus on enemmän kapitalismikritiikissä kuin oikeaoppisessa marxismissa. Sitä huomaa, miten kirjallisuus ei aina tuo vain sivistystä, mutta myöskin ideologisen perustelun, miksi vituttaa ja tekisi mieli panna paikat paskaksi. ”Imperiumi” oli minulle tuntematon teos, joten oletan muittenkin tietävän siitä vähemmän.    

”Imperiumin” keskeisin väittämä on, että Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, kapitalismi on valloittanut koko maailman, muodostaen maailmanlaajuisen, mutta samaan aikaan hajanaisen Imperiumin. Tämä tarkoittaa, että toisin kuin aiemmat imperiumit, Imperiumilla ei ole johtajia tai keskusvaltaa, vaan se on enemmänkin itsenäinen järjestelmä, joka koostuu Maailmanpankkista, IMF:tä, ja ei-institutionaalisista toimijoista, kuten globaalit yritykset ja suuret mediakonglomeraatit. Imperiumissa kansallisvaltioilla ei oikeastaan ole itsenäistä valtaan, vaan me kaikki elämme markkinoitten armoilla. Ainoa tapa saada poliittista muutosta tällaisessa maailmassa on luoda kaikissa yhteiskunnan sektoreissa pieniä paikallisia vastarintoja, jotka samanaikaisesti luovat vastavoiman, joka työntää tätä Imperiumia kohti haluttua muutosta. Tämä Imperiumi teorian pohjalta alettiinkin ”Suoraa toimintaa!” kirjoittajien mukaan vallata taloja, järjestää mielenosoituksia ja hajottamaan kauppojen ikkunoita.    

Idea    

Kirja käsittelee otsikon mukaan autonomisten liikkeitten historiaa haastattelujen ja muutaman kirjallisen aineiston pohjalta. Kun Neuvostoliitto ja kommunismi alkoivat natista liitoksistaan, monia vasemmistolaisia alkoi jo silloin kiinnostaa jokin muu vasemmistolainen ideologia, joka olisi SDP:tä vasemmalla, mutta ei liittyisi vakiintuneeseen kommunismiin. Kirja perustuu sykliteoriaan, jossa luvut on jaettu eri vasemmistolaisten liikkeitten aktivismisykleihin. Sykliteorian mukaan joukko liikkeitä nousee pintaan ja ajan mittaan hiipuvat, kunnes uusi syntyy ja niin edelleen. Kirja jakaa syklit näin:     

  • Anarkismi saapuminen Suomeen 1986-1994    
  • Ympäristövallankumouksellinen liike 1995-1998    
  • Globaaliliike 1999-2001    
  • Sosiaalikeskukset, valtaukset ja vihreä nuorisojärjestö 2002-2005    
  • Prekariaatiliike 2005-2006    
  • Uusi sosiaalikeskusliike kaupunkiaktivismin vuodet 2007-2012    
  • Yliopistoaktivismi ja siirtyminen instituutioihin 2009-2012    
  • Anarkismi, antifasismi, antirasismi sekä feminismin uusi nousu 2013-2016    

Tässä kirjassa kerrotaan melkein jokaisesta autonomisten liikkeitten tempauksesta, joihin kuuluivat niin talonvaltaukset, kadunvaltaukset, massamielenosoitukset, mellakat, tuhopoltot, romanisiirtolaisten auttaminen, ympäristöaktivismi kuin ravintolapäivän järjestäminen. Jos otetaan pois lukuisat ilkivallat, mellakat ja terrorismia muistuttavat aktit, nämä liikkeet ovat rakentaneet lukuisia nuorisokeskuksia, taidepajoja ja tuoneet Suomeen koko idean perustulosta. Mutta myöskin perustaneet nykyään porvaristonkin arvostamia kulttuuritapahtumia, kuten ravintolapäivä. Siinä mielessä äärivasemmisto eroaa äärioikeistosta, että äärivasemmisto oikeasti pystyy rakentamaan jotain hyödyllistä kaikille.     

Puolueellisuus    

Kirjailijat pyrkivät minimisoimaan ja selittämään parhaiten päin näitten liikkeitten aktiviteetteja. Esimerkiksi kirjailijat kutsuvat ilkivaltoja ”Suoran toiminnan iskuiksi, jotka aiheuttivat laajoja omaisuustuhoja”. Tekisi mieli kutsua näitä ”suoran toiminnan iskuja” terrorismiksi, mutta Anssi Kullbergin toimittamassa ”Suomi, terrorismi, SUPO” (2011) kirjassa terrorismiksi määritellään laajat iskut, joitten tarkoitus on joko tappaa välillisesti sivullisia tai tuhota jokin laaja siviilikohde. Tässä kirjassa mainittu tuhoisin isku on ollut polttopulloiskut tyhjiä Valion maitoautoja kohtaan. Kirjassa ilmenee, että aktivistit pyrkivät välttämään vahingoittamasta ihmisiä.   

Kuitenkin kirjailijat ovat sen verran rehellisiä, että he luettelevat jokaisen iskun, mitä pääosin eläinoikeusliikkeet, ovat suorittaneet 80-90-luvuilla. Siitä yllätyin, miten paljon näitä tuhopoltto- ja sabotaasi-iskuja on ollut. Kirjailijat kertovat, että mediahiljaisuus näistä iskuista voi johtua siitä, että poliisi pyrki pitämään medialta piilossa suurin osa tapauksista, koska se olisi osoittanut, miten huonosti he olivat estämään niitä. Lähteenä iskujen runsaudesta kirjailijat käyttivät nettisivua, jonne jokainen ryhmittymä sai ilmoittaa omat iskut ja niitten tarkat tiedot.  Mutta voi hyvinkin olla, että iskujen runsaudella, kirjailijat jollain hieman sairaalla tavalla, haluavat osoittaa miten vaikutusvaltaisia ja aikaansaavia jotkut näistä ryhmittymistä olivat.    

Kirjan puolueellisuus näkyy myöskin kirjoittajien oletuksessa, että lukija on vasemmistolainen. Anarkismia tai muitakaan ideologioita ei tarkoin tässä selitetä, mikä taas voi antaa asialle vihkiytymättömälle lukijalle kuvan, että osa nuorista vaan sekosi.  Harmikseni tässä ei pohdita, miksi erityisesti eläinoikeusliike oli niin väkivaltainen.   

Radikalisoituminen    

Koska tämä kirja on enemmänkin autonomisten kirjojen historiikki, tässä ei analysoida, miksi nämä liikkeet syntyivät ja vaikka kaikki lopulta hajoavat, miksi niitä yhä syntyy lisää. Miksi ennen 80-lukua niitä ei ollut olemassa, mutta nyt niitä on kymmeniä. Tai miksi haastatteluissa ilmenee, että suurin osa haastateltavista olivat mukana, koska halusi joko pahoinpidellä natsin, vallata hylätyn talon tai rikkoa ikkunoita mielenosoitusten aikana. Kirja ei avaa tarpeeksi syvällisesti, mistä nämä nuorten levottomuudet voivat johtua? Ainoa vihje tuntuu olevan yksi talonvaltaajien manifestin ote, jota lainataan kirjassa: ”Meitä kiristetään joka suunnalta: fyysisesti meidät pakotetaan pieniin solukoppeihin ja matalapalkkaisiin töihin – tai sitten asunnottomaksi. Henkisesti meiltä vaaditaan koko ajan nopeampia suorituksia, ”Luovempaa” työskentelyä ja loputonta alistumista. Meiltä kielettään sekä ilmainen julkinen tila että oma koti. Tilanne on sietämätön. Miksi meidän pitäisi hyväksyä markkinoiden ja moralistien sanelemat ehdot? Tyhjää tilaa kyllä on olemassa, sitä ei vain käytetä asumiseen. Miksi sitä ei oteta käyttöön?”     

Kirja ei myöskään analysoi mihin yhteiskunnalliseen luokkaan aktivistit kuuluivat? Nämä kiinnostivat enemmän kuin kertomukset tietyn talon valtauksesta ja siellä asumisesta. Kuitenkin tämä kirja on loistava ensikäden lähdeaineisto autonimisten liikkeitten suullisesta muistitietokerronnasta ja kokemuksista. Päällisin puolin kuitenkin mieleen jäi porukan väkivaltaisuus. Moni liikkeen haastateltava harmittelli, kun jossain ryhmittymässä ei ollut ”tarpeeksi” väkivaltaisia tai jos mielenosoitus sujui ilman konfliktia. Jos haluaa tietää anarkistien väkivaltaisuuden psykologisista ja sosiologisista juurista enemmän, suosittelen Francis Dupuis-Dérin ”Who’s Afraid of the Black Blocs?: Anarchy in Action around the World” (2014) kirjaa.   

Yhteenveto     

Anton Montin ja Pontus Purokurun ”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” on hyvä lähdeaineisto äärivasemmiston muistohistoriasta ja kokemuksista, mutta huono kirja analysoimaan puolueettomasti näitä liikkeitä laajemmassa historiallisessa tai sosiologisessa kontekstissa. Kiinnostavin huomio, mitä tein kirjassa on, miten väkivaltaisuus korreloi taloussuhdanteiden ja äärioikeiston kanssa. Autonomiset liikkeet olivat heikoimmillaan 2000-luvun alussa, mutta nykyään ne ovat nousemassa alkuperäiselle lamasuomen huipulle. Antifasistinen aktivismikin noudattaa samaa kaavaa. 90-luvulla ja nyt antifasistinen aktivismi ovat korkeimmillaan, mutta 2000-luvun alussa lähes olematonta.  

1 kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Vihreän liikkeen tie puolueeksi

Vihreät ovat aika erikoinen puolue, jonka ideologia on sen verran epämääräinen, että jotkut kutsuvat sitä Kokoomuksen puisto-osastoksi kuin toiset taas haukkuvat sitä taistolaisten peitejärjestöksi. Puolue, joka herättää näin paljon tunteita ja jolla on ihan historiallisia kytköksiä Suomen rakastetuimpaan fasistiin Pentti Linkolaan, on minusta tarpeeksi jännittävä, että lukisin kirjan heistä.

21

Sari Aalto ei kerro kirjassaan ”Vaihtoehtopuolue. Vihreän liikkeen tie puolueeksi ” (2018) vain puolueen historian, vaan koko siitä poliittisesta ja yhteiskunnallisesta miljööstä, josta moderni ympäristöaktivismi syntyi. Kirja kuvaa, miten 70-luvun uusvasemmisto haarautui lukusiin erilaisiin ryhmittymiin, joista menestyneimmät olivat ympäristöaktivistit. Kirjailija lähtee selvittämään aikalaiskuvauksien ja asiakirjojen kautta, mitkä ideologiat ja tekijät muodostivat kotimaisen ympäristöliikkeen ja puolueen. Kirjan loppuosa on sitten sitä puoluepolitikointia ja sen tuomia ongelmia.

Hyvä puoli tässä kirjassa on Sari Aallon neutraali kuvaus. Kirjailija itse ei arvioi moraalisesti puolueen ja eri liikkeitten tekemisiä, vaan antaa heidän kannattajansa ja vastustajansa arvioida tapahtumien eettisyyttä ja miellyttävyyttä. Näin kirjailija keskittyy vain kertomaan, mitä tapahtui ja milloin, jonka väliin sitten ripotellaan aikalaiskuvauksia. Hieno ratkaisu, joka sai tekstin vaikuttamaan elävältä ja samaan aikaan neutraalilta.

Ideologinen historia

Aalto selvittää, että Vihreät koostuvat sekä antiautoritaarisista liberaaleista, että uusvasemmistolaisista sekä radikaaleista keskustalaisista. Vihreät koostuivat alun perin niistä ihmisistä, jotka pitivät poliittisia puolueita jähmeinä organisaatioina, mutta myöskin eivät pitäneet moderneista ideologioista, vaan sen sijaan korostivat järkeä, pragmaattisuutta ja yksilönvapautta. Eri poliittisista puolueista ja nuorisojärjestöistä eronneet ihmiset halusivat suojella luontoa ja estää kaikki sitä tuhoavat tekijät, kuten ydinvoiman ja talouskasvun. Vihreät olivat alusta asti globaali ryhmittymä, joka halusi tiivistää maitten välistä yhteistyötä, mutta samalla korostaa paikallista valtaa. Vihreisiin mahtuikin poliittisen spektrin kaikki päät ja näitten laitamilla liikkuvia luonnonsuojeluliikkeitä, sekä naisten- ja vammaisten oikeuksia ajavia kansalaisjärjestöjä.

Voisimmekin nykyään kutsua näitä vihreitä ”tolkun” ihmisiksi tai ”sentristeiksi”, jotka eivät ole kumpaakaan ääripäätä. Mutta tietenkin 70-luvulla tätä porukkaa pidettiin pahimman luokan hippihörhöinä, jotka uhkasivat aivan kaikkea kaunista ja pyhää. Koijärven protestikin nähtiin nousevan totalitarismin merkkinä, jossa ensin kielletään lintujärven kuivattamista ja seuraavaksi pakkolunastetaan maanviljelijöitten omaisuus.

Kirjan mukaam Vihreät eivät halunneet olla ideologisesti puritaanisia, joten liikkeessä oli kaikenlaista porukkaa. Vaikka teoriassa Vihreitä ei voinut mahduttaa tiettyyn poliittiseen spektriin, se heti alussa miellettiin vasemmistolaiseksi, koska media koki mielenosoitukset ympäristön puolesta, vasemmistolaisten jutuiksi. Koska näköjään oikeisto ei osoita mieltä. Kirjailija kuitenkin paljastaa, että tekstien ja jäsenten taustoja tutkimalla, näkyy että Vihreitten aate on sekoitusta klassista liberalismia ja uusvasemmistolaisuutta. Tämä näkyikin yksilökeskeisenä, lähidemokratiaa, sananvapautta, perustuloa, vapaata markkinataloutta ja kehitysapua kannattavana ideologiana, joka vastusti talouskasvua, ydinvoimaa, homofobiaa, abelismia, sovinismia, rasismia ja ympäristön tuhoamista.

Mielenkiintoisinta oli kirjailijan analyysi Vihreitten populismista. Kirjailijan mukaan populismiin kuuluu eliittivastaisuus, joka näkyy ”tavallisen” tai ”oikean” kansan ja eliitin välisen ristiriidan lietsomisessa. Kirjailijan mukaan Vihreissä ei tällaista asetelmaa koskaan käytetty. Tämän vuoksi kirjailija ei kategorisoi Vihreitä populistipuolueeksi. Silti alussa media yritti rinnastaa Vihreitä SMP:hen.

Uusi hegemonia

Kirjailijan mukaan kaikesta vastustuksesta huolimatta Vihreä liike onnistui aktivismillaan saamaan suomalaisen kulttuurin vaihtamaan suuntansa. Ihmiset alkoivat jo 70-luvulla muutenkin nähdä ympäristöasiat tärkeimmiksi ja moni puolue alkoi omaksua ympäristöteemoja. Kirjan mukaan Keskustan Paavo Väyrynen olikin ensimmäisiä politiikkoja, jotka profiloituivat ”vihreiksi” ja yritti houkutella Vihreän liikkeen aktivisteja Keskustaan. Kuitenkin alussa moni vihreä koki, että parempi vain vaikuttaa puolueitten ulkopuolella, jotta saadaan suurempi ote yhteiskunnasta ja näin muuttaa asiat ikään kuin luonnostaan. Valitettavasti 80-luvulla tuli uusliberaalin oikeiston vastaisku, jossa korostettiin talouskasvua yli muitten arvojen. Vihreät näkivät, että aktivismi ei ollut tarpeeksi hyvä taktiikka, vaan piti muodostua puolueeksi, joka onnistuisi vastustamaan talouskasvua. Kuitenkin uusliberaali hegemonia sai otteen vihreistä ja he lopulta itsekin päättyivät kannattamaan ”vihreää talouskasvua”. Tässä kirjassa pystyykin seuraamaan, miten ideologiat liikkuvat vapaasti ja vaikuttavat ihmisiin, ilman että nämä sen huomaavat, jolloin kokokaan uusia ideologioita syntyy. Mielenkiintoista on juuri hegemonia, joka tekee mistä tahansa ideologiasta niin suositun, että ihmisten silmissä se lakkaa olemasta ideologia ja muuttuukin vain ”järjeksi” tai ”itsestäänselvyydeksi”.

Ekologistit vs sosiaalivihreät

Kirjan suurin konflikti on kuitenkin vihreitten sisäinen valtataistelu ekologistien ja sosiaalivihreitten välillä. Kun Vihreät olivat vain suuri kattojärjestö useille erilaisille ympäristö- ja kansalaisoikeusliikkeille, ristitiirat eivät näkyneet, mutta kun liikkeen piti yhdistyä konkreettiseksi poliittiseksi eduskuntapuolueeksi, riita räjähti puolueen linjasta. Riitä kiteytyi ensin Pentti Linkolan ekologisteihin, jotka halusivat, että Vihreistä tulisi militaristinen puolue. Tämä militantti Vihreä-puolue sitten pyrkisi kaappaamaan kaikki valtion elimet, jonka jälkeen Suomen demokratia voitaisiin kumota verisellä vallankumouksella ja muuttaa ekodiktatuuriksi. Kirjassa kuvataan, että Linkolan diktatuurissa naiset palaisivat keittiöön, vammaiset tapettaisiin, kehitysapu ja veganismi lakkautettaisiin. Linkolan suureksi yllätykseksi ihmiset eivät taputtaneet ja hurraneet hänen ”loistavalle” ehdotukselle, vaan ottivat etäisyyttä hänestä.

Toinen riita oli Eero Paloheimon ekologistien ja Osmo Soininvaaran sosiaalivihreitten välinen kiista, siitä tulisiko puolueen olla ympäristöasioihin vai ihmisoikeuksiin keskittyvä? Melkein sama kuvio toistui. Ekologistien mielestä naisten, vammaisten, vähemmistöjen ja kehitysmaitten oikeudet olivat ”piipertämistä” johon ei pitäisi tuhlata resursseja, mutta sosiaalivihreät olivat eri mieltä.

Mielenkiintoisin havainto molemmissa ryhmittymissä, oli että ekologistit koostuivat pääosin insinööreistä. Olen huomannut, että insinööreissä on jonkinlainen taipumus väheksymään ihmisiä, kun kaikissa ääriliikkeissä, poliittisesta- tai uskonnollisesta suuntauksesta huolimatta, on aina paljon insinöörejä. Kirjailija ei käsittele tätä aspektia, eikä minullakaan ole mitään kvantitatiivista tutkimusta todistamaan tätä, vaan ainoastaan oma mielikuva. Pahoittelut, jos loukkasin insinöörejä. Parhaimmat kaverini ovat insinöörejä.

Yhteenveto

Sari Aallon ”Vaihtoehtopuolue. Vihreän liikkeen tie puolueeksi” on loistava tietokirja suomalaisesta ympäristöliikkeestä ja Vihreästä puolueesta. Tässä seuraat Pekka Haaviston, Heidi Hautalan, Ville Komsin ja Osmo Soininvaaran seikkailut idealistisista punkkarihippiopiskelijoista ammattipolitiikoiksi. Kirja on helppolukuinen, mutta todella laaja paketti erilaisia lähdeaineistoa, josta saa melkein minuutin tarkkuudella seurata liikkeen kehitystä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Politiikka ja yhteiskunta

Unelmat paremmasta maailmasta

Pentti Linkolan ”Unelmat paremmasta maailmasta” on kalastajan ja ekofilosofin artikkelikokoelma, joka kuulemma pitäisi järisyttää maailmankuvaani.  

link

Voin heti spoilata, että ei järisyttänyt. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen lukenut niin paljon äärikirjallisuutta, kuten Unabomberin ja Jack Donovanin manifestit, joissa ehdotetaan jonkinlaista ristiriitaista sekoitusta fasismia ja anarkoprimitivismiä, minkä jälkeen Linkolan tekstit olivat mielestäni puuduttavan kesyjä.

Osittain tylsyyteni voi myöskin johtua siitä, että luin Riita Kylänpään kirjoittaman Linkolan elämäkerran. Kenties jos et ole koskaan kuullutkaan Linkolasta ja tämän mielipiteistä, niin tämä voi olla jokin silmiä avaava kokemus, jonka johdosta näet tarpeelliseksi iskeä polttopulloilla Valion rekkoihin. Tämä on yksi mahdollinen ongelma klassikoitten kanssa (ei kaikkien, mutta joskus näinkin käy). Ilmestymisvuonna klassikon ideat olivat tuoreita, mutta vuosikymmenten tai vuosisatojen jälkeen sen ideat muuttuivat valtavirraksi.

Osoitus Linkolan ideoitten valtavirtaisuudesta, on se, että jokainen keskiluokkainen konttorirotta voi avoimesti kertoa kahvitauolla kannattavan kehittyvien maitten köyhien asukkaiden pakkosterilointia, ilman että häntä haukutaan natsiksi. Mutta auta armas, jos yrityksen lounasravintolassa kerrot, että kannatat G8 vastaisten mielenosoitusten riehumista, koska inhoat kapitalismia. Saat kaikenlaisia tuijotuksia ja kiisselit jäävät väärään kurkkuun.  

”Unelmat paremmasta maailmasta” on artikkelikokoelma, joka käsittelee niin pasifismia kuin radikaalia luonnonsuojelua. Tekstit kirjoitettiin 60-luvulla ja sen näkee hyvin. Linkolan kieli on hieman vanhentunutta nykystandardeissa, mutta kummallisesti niistä puuttuu palo. Olen alkanut huomata, että suomalaisten teksteissä muutenkin puuttuu palo. Olen lukenut amerikkalaisten ääriliikkeitten manifesteja, missä huutomerkkejä ei säästetä ja retoriikka pyrkii saamaan lukijan heristämään nyrkkiä ja huutamaan ”Saatana, perkele!”. Useimmiten minussa nämä vihatekstit herättävät huutonaurua ja sitten ajatuksia siitä, että nää ihmiset oikeesti elää näin! Mutta Linkolan provosointikin on anglosaksoonisiin kollegojen verrattuna aika kesyä.    

Koska kirjan teksti on muutenkin aika rauhallista, melkein muumimaisen kotikutoista ja intiimiä, niin Linkolan kirjoittamat satunnaiset provosoinnit vain luovat hämmennystä, eivätkä aiheuta kunnon vihaa tai surua. Kun koko teksti on jotain puolifilosofista pohdintaa rauhasta ja luonnonsuojelusta, joka on yhtä radikaalia kuin Vihreitten puolueohjelma, niin yhtäkkiset provot tuntuvat enemmänkin vitseiltä kuin aidoilta ehdotuksilta. En ollut ollenkaan varma oliko Linkolan radikaalit mielipiteet tässä kirjassa hänen aitoja mielipiteitä vai jotain mauttomia vitsejä tai juuri provoja?   

Monet ovatkin puolustaneet Linkolaa juuri sillä, että hän ei ole tosissaan radikaaleista ehdotuksistaan, mutta jos hän ei ole tosissaan, niin mitä helvetin uutta Linkolalla on sitten tarjottavana? Ei tässä 200-sivun läpyskässä ole mitään, mitä kaikki muut luonnonsuojelijat eivät jo ehdottaneet! Tai sitten juuri se, että Linkolan ideat eivät ole erikoisia, kertookin Linkolan loppujen lopuksi voittaneen? Ei siltä näytä, kun katsoo mihin ekokatastrofiin olemme koko ajan menossa. Ehkä luonnonsuojelu on muuttunut vähän samaksi asiaksi kuin kristinusko: sen arvot ovat hyvin kivoja ja kaikki kertovat kannattavansa niitä, mutta ei kukaan elä niitten mukaan.  

”Unelmia paremmasta maailmasta” esitetyt pasifistiset mielipiteet ovat niin perinteisiä, että en viitsi avata niitä, kun ne ovat ne samat argumentit, mitä kaikki ovat kuulleet. Mutta luonnonsuojelussa on ne hulluimmat ehdotukset, joten avaan muutaman.

Kirjailijan mukaan teollinen yhteiskunta tuhoaa luontoa ja edistää liikakansoitusta, joten teollistumisesta on luovuttava ja palattava maanviljelysyhteiskuntaan, missä kunnon leveähartiaiset karskit torpparit viljelevät maata ja juovat luomupiimää.    

Kirjan mukaan teollinen yhteiskunta on ”pehmittänyt” miehen (naisten pehmeydestä Linkola ei välitä) ja elämänilo syntyy jatkuvasta kamppailusta ja oman ruumiin lihasten kovasta väreilystä vastoinkäymisen aikana. Siinä Linkola on oikeassa, että elämä ilman haasteita ja urheilua on suurimmalle osalle ihmisistä helvetin ahdistavaa. On todettu, että teollisuus- ja toimistotyö masentavat monia. Mutta sen sijaan, että kirja ehdottaisi työreformia, jotta ihmiset saisivat itse päättää, mitä töitä tekevät ja miten paljon, jotta saisivat työstä merkityksellistä, niin kirja ehdottaa koko teollisen yhteiskunnan romuttamista. Tässä tuleekin Linkolan ajattelun yksinkertaisuus. Linkolan mielestä itse teollinen työ on ongelma, eikä se, että ihminen on vain koneiston osa.   

Samalla paljastuu, että tämän kirjan koko ajattelun pohja on oikeistolaisessa maailmakuvassa. Linkola itsekin kaksi kertaa myöntää oikeistolaisuutensa tässä kirjassa. Myönnän, että kirjailija on omaperäisempi oikeistolainen, kun mies vastustaa teollistumista ja kapitalismia, mutta ei hän ole yksin. Jack Donovan ja Unabomber ovat molemmat oikeistolaisia omien sanojensa mukaa, vaikka eivät kannata teollistumista tai vapaata markkinataloutta. (sitten 1900-luvulla on paljon esimerkkejä oikeistolaisista diktatuureista, joilla oli vähintääkin erikoiset käsitykset vapaasta markkinataloudesta) Ehkä näitä ihmisiä voisi kutua joksikin ”luomuoikeistolaisiksi”, eli omaavat tyypillisen kylmän ja itsekkään maailmankuvan, mutta ilman kapitalismin ihailua? Ei, olen liian epäreilu oikeistolaisille. Tunnen muutaman ja he ovat ihan kunnollisia ja lämpimiä ihmisiä. Olen jopa muutaman kaveri. Ehkä luomuäärioikeisto on parempi termi kuvaamaan Linkolaa ja muita oikeistolaisia primitivistejä.  

Jos tarkastaa kunnolla tämän kirjan ajatuksia, niin niistä ilmenee oikeistolle ominainen tapa keskittyä tiettyihin yhteiskunnallisiin ilmiöihin yksilökeskeisestä näkökulmasta ja ohittaa laajemmat sosioekonomiset ja historialliset seikat. Eli tyypillinen asenne, jonka mukaan ihminen on suljettu yksilö, joka itse on vastuussa elämästään, eikä häneen vaikuta ympäristö mitenkään. Tämä ilmenee joissain oikeistolaisissa. Esimerkiksi siinä, että kielletään, että köyhyys lisäisi rikollisuutta, vaan sen sijaan syytetään rikollisen huonoa moraalia. Näin yhteiskuntaa ei tarvita muuttaa, vaan poliisivoimia lisätä ja rikostuomioita koventaa.  

Kirjailija esimerkiksi valittaa siitä, että nyky-yhteiskunnassa keskitytään liikaa kilpailuun ja teollisuuden laajentamiseen. Kirja kuvaa teollistumista kuin se olisi jokin tietoinen ylhäältä ohjattu projekti, johon ihmiset ovat vain sattumoisin hurahtaneet ja vain kirjailija näkee, että se vie tuhoon. Se, mikä tästä koko kirjasta puuttuu, on se tosiasia, että teollistuminen laajenee ja ihmiset pakotetaan kilpailemaan keskenään työelämässä, kapitalistisen talousjärjestelmän takia.   

Kirjan mielestä ”pahat” tai ”tyhmät” ihmiset ovat edistämässä teollistumista, eikä toimimassa juuri niin, kun vallitseva talousjärjestelmä ohjaa heitä. Tietenkin teollistuminen ei ole vain kapitalistisen järjestelmän tuote, vaan kirjan kirjoittamisaikana kommunistivaltiossakin teollistuttiin niin kiihkeää vauhtia, että saastutettiin oikein urakalla oma luonto. Mutta silti unohtuu se tosiasia, että monet kommunistivaltiot teollistuivat nopealla ja vastuuttomalla vauhdilla, koska se kuului Marxisti-Leninistisen oppiin, jonka mukaan aito kommunismi saavutetaan vasta, kun maa pakotetaan kulkemaan kapitalistisen välivaiheen läpi. Lenin ja Mao keksivät, että sen sijaan, että annetaan vapaitten markkinoitten teollistaa maa, niin he muuttavat maansa valtaviksi yrityksiksi, jotka ruokkivat itseään, kunnes toivottu elintaso saavutetaan ja vasta sen jälkeen aito kommunismi voi syntyä. Eli Neuvostoliitto ja kommunistinen Kiina toimivat kapitalismin logiikan mukaan. (Enkä tässä kiellä, että nämä hirmuhallinnot olisivat kommunisteja. Kyllä ne olivat, mutta niitten kommunismia toteutettiin vain vähän eri tavalla kuin Marx sen suunnitteli)   

”Unelmia paremmasta maailmasta” -kirja ei ymmärrä 1900-luvun valtion kapitalismilla toimivia kommunistivaltioita ja näin luulee, että itse tehtaan pystyttäminen tuhoaa luontoa, eikä taloudellinen järjestelmä. Kapitalismin talouskasvu logiikka pakottaa ihmisiä pystyttämään lisää tehtaita ja kasvattamaan kulutusta uusilla ja turhilla tuotteilla. Olisi jotenkin todella epätieteellistä olettaa, että vallitseva taloudellinen järjestelmä ei muka vaikuttaisi ihmisten ajatteluun ja toimintatapoihin. Mutta mitä pitäisi odottaa kirjailijasta, joka ei kyennyt valmistumaan yliopistosta? 

Koska kirjailija ei suoraan arvostele kapitalistista järjestelmään, niin hän sortuu tyypilliseen oikeistolaiseen yksilöitten ”huonon moraalin” arvostelemiseen. Tämän puutteellisen analyysin takia Linkola onkin niin epäonnistunut filosofi, joka on sortunut hehkuttamaan joukkokuolemia, joka kerta, kun jossain syttyy sota. (joihin useimmiten liittyy suurvaltojen kaupalliset intressit)  

Tämän kirjan kategorinen teollisuuskritiikki saa monet nyökkäämään, mutta samalla toteamaan, että ”näin se vaan on” ja jatkamaan elämäänsä, ilman että mikään muuttuu. Konkreettisin ehdotus koko kirjassa on omaisuudesta luopuminen ja reppureissaaminen ympäri maailmaa. Eli yhtä hyödyllinen ohje kuin Jeesuksen samankaltainen ohje, jota 99,99% kristityistä ei noudata.    

Tästä tulee toinen kritiikki tämän kirjan ajatuksista, eli elitismi. Kirjailijasta välittyy juuri se kliseinen kuva vihreästä pikkuporvarista, joka ostelee 100g 3€ vegaanimakkaroita ja kiroaa köyhiä ihmisiä, jotka käyvät pikaruokaravintolassa syömässä. Eli kirjailija ajaa henkilökohtaista pelastusta, eikä rakenteellista. Sen sijaan, että kirjassa olisi suunnitelma, miten yhteiskunta muutetaan tai kumotaan vallitsevan järjestelmän, niin se ehdottaakin siitä irtisanoutumista, mikä köyhemmille ihmisille ei ole mikään vaihtoehto. Kun koko yhteiskunta on tuotteistettu ja kaikki maksaa, niin irtisanoutuminen vallitsevasta järjestelmästä, on melkein itsemurha.   

Paras esimerkki tämän kirjan filosofian epäonnistumisesta ovatkin sen kannattajat. Kuinka moni Linkolan kannattaja on perustanut tai liittynyt hänen filosofiaansa pohjalta perustettuun puolueeseen, järjestöön tai ryhmittymään ja ajanut Linkolan ideoita eteenpäin? Ei melkein kukaan.  Esimerkiksi edellä viitattu Valion rekkojen polttopulloiskun toteutti nlöjännen aallon radikaali eläinsuojeluryhmä, jonka ideologia kumpuaa anarkismin suoran toiminnan logiikasta, eikä linkolalaisuudesta. Vihreätkin irtisanoituivat jo alussa linkolalaisuudesta ja ovat nyt Kokoomuksen puisto-osasto, joka on saanut aikaan ihan oikeita asioita. 

Maailmassa on lukuisia ääri-ideologioita, jotka ajavat ihmisten massamurhaamista ja utopioitten rakentamista, mutta Linkolan ideologia on ainoa, joka ei ole innoittanut yhtäkään ääriliikettä, joka olisi tehnyt mitään konkreettista. Eurooppaa vaivaa äärioikeiston, äärivasemmiston ja jihadistien mellakat ja terrori-iskut, mutta milloin olette kuulleet linkolalaisten edes yrittäneen räjäyttää tehtaita tai estää jonkun kaivoksen avaamista? Kessin tapaus on ainoa, jossa edes mainitaan linkolalaisia aktivisteja ja se on useita vuosikymmeniä vanha protesti. Sen jälkeen on ollut aika hiljaista.

Mutta aina, kun puhutaan Linkolasta somessa, niin hänen kannattajiaan kaivautuu jostain ja julistaa, miten oikeassa Linkola on. Eli Linkolan kannattajat eivät tee mitään muuta kuin julista köyhien afrikkalaisten pakkosterilisaatiota somessa, mutta he eivät lähde itse toteuttamaan mestarinsa suunnitelmia. Mikään ei estäisi linkolalaisia perustamasta säätiön ja matkustavan afrikkaan sterislioimaan väkeä. Ei monissa maissa ole edes resursseja estää sellaista toimintaa.  

Tämä linkolalaisten toimettomuus johtuukin Linkolan omista teksteistä, joissa ei innosteta yksilöä parantamaan oman tai muitten asuinalueitten elinoloja yhdessä sen asukkaitten kanssa. Siinä, missä jihadismin pääideologi Sayyd Quitb tai kommunismin isä Karl Marx muotoilivat tarkat ohjeet, miten lukija voi muodosta kaveriporukan kanssa organisaation, joka ajaa ideologin ohjelmaa, niin Linkola ei tarjoa mitään muuta kuin reppureissun.  

Tämän kirjan filosofia onkin rakennettu niin, että sitä ei voida koskaan toteuttaa. Kirjailija haukkuu edustuksellista demokratiaa ja mediaa, jotka antavat likkaa ääntä ”sivistymättömille” köyhille, mutta ei aja köyhien sivistämistä. Samalla kirjassa harmitellaan, että 1900-luvun alun kulttuuriaristokratialla ei ole samaa vaikutusvaltaa kuin ennen.  

Linkola kirjoitti tässä kirjassa, että kansanvalta on ”huono asia”, koska se pakottaa valtion tyydyttämään kansan ”itsekkäät” tarpeet, kuten toivoa paremmasta elintasosta. Linkolan mielestä maailma pitäisi olla platonististen filosofikuninkaitten hallussa, jotka ajavat teollisuuden alas ja pakottavat köyhät ihmiset olemaan tyytyväisiä nykyoloihinsa, koska vallassa oleva yliopistoeliitti tietää, mikä on parasta.  

Joku voi nyt sanoa, että Linkola kuulostaa stalinistiselta, mutta jopa Stalin kirjoitti ohjeita siitä, miten yksilöt voivat osallistua hänen projekteihinsa omalla panoksella. Tällainen ohjeistus puuttuu kokonaan tästä kirjasta ja yleensäkin Linkolan tuotannosta.

Tämän kirjan filosofia perustuu siihen, että kirjailija muuttaisi valtaeliitin mieltä, ei tavallisen kansan. Eli tämä kirja yrittää vedota juuri siihen kansanosaan, joka ei koskaan lähtisi toteuttamaan Linkolan suunnitelmia. Esimerkiksi Mao, Stalin ja Lenin eivät kysyneet omilta hallitsijoilta, voisivatko nämä toteuttaa kommunismin, vaan kaikki muodostivat vastarintaliikkeitä, jotka tuhosivat valtaeliitin ja nousivat itse valtaan heidän tilalle. Milloin linkolalaiset ovat perustaneet autonomisen talon- tai kadunvaltausryhmän, josta he olisivat yrittäneet opettaa ihmisille luonnonmukaisempaa elämää? Ei missään, vaan suurin osa Linkolan kannattajista vaan lajittelee roskiksensa, kuten kaikki muutkin suomalaiset, mutta sillä erolla, että silloin, kun laitetaan alumiinitölkit metalliastiaan, niin samalla he fantasioivat kolmannen maailman kansalaisten massamurhista.   

Tietenkin kaikessa ristiriitaisuudessaan tässä kirjassa haukutaan niitä luonnonsuojelijoita, jotka uskovat graduaaliseen reformiin. Kirjassa Linkola haukkuu gradualisteja elitistisiksi, koska kirjailijan mielestä ihminen pitäisi olla sabotoimassa tehtaita eikä keskustelemassa uusista päästörajoituksista. Mutta ottaen pois Linkolan itse, niin eipäs hänen kannattajansa ole tehneet oikein mitään. Vai ovatko? Kenties kaikki Linkolan kannattajat lukivat tämän kirjan ja lähtivät ikuiseen reppureisuun. Välillä he sitten menevät johonkin internetkahvilaan tai kirjastoon naputtelemaan Facebookkiin, miten siistiä olisi katkaista afrikkalaisten munajohtimia ihmiskunnan pelastamiseksi. Mutta muuttaako reppureisaaminen maailmaa? Ei siltä vaikuta.

Eli ”Unelmat paremmasta maailmasta” onkin vain hyvätuloisen nuorten miesten unelmia, joissa ei ole mitään konkretiaa tai syvällistä sosioekonomista analyysiä. Tämä varmasti vetoaa teiniin, joka ei vielä tajua, miten oikea maailma toimii, muta minulle tämä oli todella tylsä kirja.  

1 kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus