Avainsana-arkisto: alakulttuuri

Homoeroottista huumesekoilua

William S. Burroughsin ”Nisti” on vuonna 1953 julkaistu puolielämäkerrallinen novelli kirjailijan huumekokemuksista.

5

Idea

Burroughs kertoo vetävällä narratiivilla omista nuoruuden kokemuksista heroiiniriippuvaisena, joka seikkaili pitkin Yhdysvaltoja ja Meksikoa vetäen kaikenlaisia muitakin kiellettyjä aineita. Kirjailijan kerronnallinen tyyli muistuttaa luottamuksellista baarikeskustelua, jossa vanhempi herra kertoo, tuopin ääressä, vieressään istuvalle nuoremmalle kaverille kuinka kivaa, oli nuorempana vetää kaikenlaista roskaa suoniin ja persereikiin. Se olikin mielenkiintoista, miten täydellisesti Burroughs osaa välittää suullisen kerronnan tyylin paperiin. Pystyin kuvittelemaan päässäni millä äänensävyllä mies kertoo homoeroottisista nistikokemuksistaan.

Kirja poukkoileekin anekdoottien ja tietokirjamaisten tietoiskujen virrassa, jossa opit Bussoughsin omista kokemuksista, huumeriippuvaisen arjesta, huumelainsäädännöstä ja huumekulttuurista. Tämä onkin yksi viihdyttävimpiä huumeriippuvuusnarratiiveja, joita olen lukenut, vaikkakin teos on jo monta vuosikymmentä vanha.

Kuitenkin teos ei ole mikään oodi huumeille, vaan tässä näytetään vanhempien aineitten ikäviä vaikutuksia ja sen aiheuttamia sosiaalisia ongelmia. Kirjailija itse ei arvuuta kertomuksiaa, mutta lukijalle käy aika selväksi, miten rappiollista ja ikävää nistin olemassaolo on. Pahinta on kuitenkin viranomaisten ankara kohtelu, joka kirjan edetessä eskaloituu brutaalimmaksi huumesodan alettua. Jopa viattomammat huumeet, kuten kannabis, aletaan kohdella hirvittävänä tautina, joka pitää hävittää.

Ongelmia

Suurin ongelma on kirjan pitkä ikä. Ennen tätä teosta, olen lukenut ja nähnyt erilaisten huumeiden käyttäjien kokemuksia, ettei tässä Burroughsin kertomuksessa ole mitään uutta ja šokeeraavaa. Tämä kirja on toki yhä hämmästyttävän ajankohtainen, vaikkakin se käsittelee huumesodan ensimmäisiä kuukausia, mutta se kärsii pioneeriongelmasta. Tällä tarkoitan, että aikoinaan tämä kirja oli jotain todella uutta ja perverssiä, joka varmasti järkytti monia ihmisiä, mutta nykyaikana huumekertomuksia on niin paljon, että sukupolvelleni tämä kirja on enemmänkin mukava kertomus vanhuksen nuoruuden seikkailuista kuin räväkkä ja pelottava selostus alamaailmasta. Varmasti 50-luvulla tämän kirjan kertomukset heroiinista ja homoseksistä olivat kauttaaltaan järkyttäviä, mutta nykystandardeissa tämä teos on aika kesy. Burroughs kertoo lähes herrasmiesmaisella tyylillään homostelustaan ja piikinvedosta. Tätä kirjaa voisikin nykyään suositella yläasteikäisille sen kesyyden ja informatiivisuuden takia.

Yhteenveto

William S. Burroughsin ”Nisti” on lyhyt, mutta mukavasti kirjoitettu narratiivi huumeriippuvuudesta, joka onnistuu pieneen tilaan ahtamaan aika laajan kirjon huumekulttuurista, joka yhä on ajankohtainen.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, Politiikka ja yhteiskunta

Soldiers of Odin & vieras

Silla Simonen ”Soldiers of Odin & vieras” on tänä vuonna (2018) julkaistu valokuvakirja äärioikeistolaisesta katupartioryhmästä Soldiers of Odin (S.o.O)

14

Rakenne

Simone seurasi vuoden Joensuun Soldiers of Odin katupartioryhmän arkea ja kerhotoimintaa. Kuvat esitetään ilman mitään kontekstia, joten saatte ihmetellä, mitä näissä kuvissa oikein tapahtuu! Kuvat antavat mielenkiintoisen kontrastin. On kuvia, joissa odinit näyttäytyvät normaaleilta ihmisiltä, mutta sitten on kuvia, joissa paljastuu natsitatuointeja ja -kuvastoa, jotka ikään kuin törröttävät muuten idyllisessä maisemassa tai tilanteessa.

DSC_0117

Eikö olekkin söpöä?!

Välillä sivuissa on odineitten päiväkirjamerkintöjä, jotka on aseteltu kuin ne olisivat runoja. Efekti on mielenkiintoinen, vaikkakin sisältö on hyvin arkista. Odinit kertovat itsestään, kerhostaan ja miksi liittyivät ääriliikkeeseen. Runollisuus syntyykin siitä, että ihmisen arkipuhe on usein tunteikasta ja epäjäsenneltyä. Tämän huomaa, jos on koskaan litteroinut haastatteluja. Kirjan lopussa sitten on valokuvaajan omaa analyysia odineista.

Kaksinaamaisuutta

Mielenkiintoisin seikka on odinineitten suora valehtelu. En tiedä ovatko nämä ihmiset tyhmiä vai epärehellisiä? Tai molempia? Tekstissä odinit valittavat, että heitä kutsutaan natseiksi, mutta kuvissa näkyy jätkiä hakaristi- ja muilla natsitatuoinneilla ja kerhotiloissa on selvää äärioikeistolaista tai rasistista kuvastoa. Sitten tietenkin on kuvia, joissa puukkoja ja pesäpallomailoja näkyy. Oma suosikkini on kuva, missä on pesäpallomailla, johon on liimattu tarra lakupekasta, jonka päällä on kieltomerkki. Vaikka kyseinen sisustuselementti asetettiin vitsinä, herää kysymys minkälaisen ihmisen mielestä on hauskaa vitailla mustien ihmisten hakkaamisella?

x

Hihihih!

Kirjailijakin toteaakin S.o.O:n perustajan olevan kansallissosialisti ja holokaustin kieltäjä. Luulivatko odinit, että valokuvaaja ei asettelisi heidän äärioikeistolaisuutta paljastavat kuvat kirjaan vai pitäisikö tässä uskoa, että he ovat niin tyhmiä, että he eivät tiedä, mitä ”natsi” tarkoittaa?

Kirjassa odinit valittavatkin, että media korostaa heidän natsimaisuuttaan ja kutsuu S.o.O:ta ”ääriliikkeeksi”, eikä sitä että he ovat hyvin rauhallisia perheellisiä ihmisiä, jotka vain haluavat puolustaa isänmaata.  En tiedä, mitä Joensuussa oikein pidetään perheellisenä, mutta ainakin omassa perheessäni ei sisusteta seiniä urheiluvälineillä, jotka vihjailevat, että olisi hauska hakata sillä joku etnisen ryhmän edustaja.

Tässä kirjassa saa kuulla lukuisia kertoja kliseisiä valituksia ”suvakit ovat oikeita suvaitsemattomia” ja sitä, että ”onko nyt väärin puolustaa isänmaata?”. On kyllä aika jännää, että isänmaallisuus puolustetaan järjestöllä, jolla on englanninkielinen nimi, ruotsalaisen jumalan logona ja, jonka aate on saksalainen vihaideologia. Mutta olen havainnut, että ääriliikkeet eivät koskaan pidä itseään ääriliikkeenä. Mutta miksi pitäisi kutsua kansallissosialismia kannattavaa väkivaltaista ryhmittymää, jolla on huono sisustusmaku?

DSC_0120

Skrewdriver on RAC bändi, jonka tunnetuin hitti on ihan tosissaan soitettu kesäbiisi ”White power”

Radikalisoitumisen syyt

Tämä ei kuitenkaan ole mikään paljastuskirja, koska mediassa on juurikin raportoitu S.o.O:n äärioikeistolaisuudesta aiemminkin. Tärkeämpi kirjan pointti on ymmärtää, miksi nämä, pääosin nuoret miehet, ovat ryhtyneet kuluttamaan vapaa-aikansa partioimalla äärioikeistolaisessa järjestössä?

Teksteissä ilmenee hyvin, että syy on pelko. Ei vain pelko pakolaisia kohtaan, vaan pelko koko maailmaa kohtaan. Odinit valittavat NATO:sta, EU:sta ja globalisaatiosta yleensäkin. odinit vihjailevat kirjassa, että maailma tulee romahtamaan ja sen kauhut leviävät Joensuuhun asti. Monilla onkin lapsia ja heitä huolestuttaa lastensa tulevaisuus yhä epävarmemmaksi menevässä maailmassa. Tämä on tyypillistä ääriryhmiin liittyvillä ihmisillä. Pelko omasta turvallisuudesta, jolloin etsitään jokin aate, joka oikeuttaa oman ahdistuksen. Tässä kirjassa ilmeneekin, että odinit asemoivat itsensä oikeistolaisiksi, mikä on vähän hassua, kun kukaan kuvissa ei näytä sellaiselta, joka viihtyisi kokoomusnuorissa.

Kuvissa paljastuukin, että suurin osa odineista kuuluu alempiin yhteiskuntaluokkiin, joilla on oma alakulttuuri. Tähän alakulttuuriin kuuluvat tatuoinnit, valkoinen ylivalta, äärikansallismielisyys, alkoholin runsas kuluttaminen ja pillurallit. Mutta nämä seikat yksissään eivät selitä radikalisoitumista, vaan enemmänkin osoittavat, että odineihin liittyvät, kuuluvat kaikista hauraampaan kansanosaan, johon talouden heilahtelut ja hyvinvointivaltion purku koskevat pahiten.

Kirjoituksissa ilmenee, että osasyy radikalisoitumiseen on kokemus, että ”Suomi lähtee laskuun politiikkojen ja vasemmalle kääntyvien takia.” Vaikka vasemmistolla on ollut Suomessa viime aikoina hyvin vähän valtaa, mielikuva suuresta vaikutusvallasta ulottuu Joensuuhun asti. Todennäköisesti internetin takia, jolloin globaalitkin ongelmat tuntuvat olevan lähempänä kuin oikeasti ovat. Kirjassa odinit mainitsevatkin useita kertoja Facebookin yhdeksi kommunikaatioväyläksi.

Yksikin odini kertoo perhetaustastaan, jota määritteli körttiläisyys ja isän poliisitausta. Vaikka tämäkin kyseinen mies sanoi olevansa ateisti, hän tunnusti, että perheen uskonnollinen tausta vaikutti suuresti hänen maailmankuvaansa. Jostain ne äärikonservatiiviset arvot on tultava ja körttiläisyys + Mannerheimia ihaileva poliisi-isä on taattu kombo. Se onkin yksi tämän kirjan rivien välissä oleva viesti: ihmiset eivät radikalisoidu tyhjästä, vaan heidän maailmankuvansa muotoilevat kasvatus ja ympäröivä kulttuuri.

Ongelmia

Tämä kirja ei kuitenkaan ole täydellinen. Koska kuvaaja halusi ”ymmärtää” odineita,  jolloin tämä pyrki ottamaan suurimmaksi osaksi kuvia heistä tekemässä banaalisen arkisia asioita, kuten leikkaamassa hiuksia tai kokkaamassa. Sinänsä väkivaltaisen ääriliikkeen edustajien kuvaaminen normaaleina ihmisinä ei ole ongelmallista, mutta kuvien sekaan asetetut tekstipätkät on rajattu tavalla, jossa odinit saavat ilmaista täysin vapaasti propagandaansa. Somine ei esittänyt tai ainakaan hän ei laittanut tähän kirjaan kriittisiä kysymyksiä ja niitten vastauksia. Sen sijaan saat lukea odineitten vastauksia, jossa he puhuvat perinteistä äärioikeistolaista propagandaansa. Kuvat natsikuvastosta toki tasapainottavat propagandaa, osoittaen että odinit valehtelevat, mutta silti kirja voi toimia S.o.O:n valkopesuna. Erityisesti jos et tiedä kaikkia natsien symboleja.

Yhteenveto

Kaikin kaikkiaan hieno kuvakirja ääriliikkeestä, joka on avoimesti uhannut kokonaisia kansanryhmiä väkivallalla, mutta tätä teosta pitäisi lukea kriittisesti, jotta ymmärtäminen ei muutu hyväksymiseksi.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus