Avainsana-arkisto: Amerikka

Antirasistista luokkataistelua

Kathryn Stockettin ”Piiat” on vuonna 2009 julkaistu romaani afroamerikkalaisista kotiapulaisista rotuerottelunaikaisessa Missisipin Jacksonin kaupungissa.

2

Idea

Romaanissa seurataan piikoja ja valkoista nuorta naista, joka päättää kirjoittaa heidän kokemuksistaan kirjan, saadakseen nostetta alkavassa toimittajaurassaan. Tästä alkaakin äärimmäisen vaarallinen peitetyö kaupungin yläluokan piikojen todellisten kokemusten tallentamisessa aikakaudessa, jossa on hyvin tavallista ratkaista afroamerikkalaisten epätyytyväisyys työoloihin hirttämällä heidät.

Romaani alkaa hitaasti, mutta se vie heti mukanaan. Ensin kuvataan jokaisen hahmon arki, elämänhistoria ja personallisuus, jotta samaistut ja välität heistä. Samalla pääset tutustumaan Jacksonin kaupungin yläluokkaisten valkoisten naisten sosiaaliseen dynamiikkaan. Kirjailija avaakin eri hahmojen kautta, miten rotu ja sukupuoli vaikuttavat eri tavoilla eri ihmisryhmiin kuuluviin henkilöihin. Afroamerikkalaisia naisia sorretetaan koska he ovat naisia ja mustia, ja valkoisia naisia taas sorretaan koska he ovat naisia.  Siitä huolimatta, että valkoiset naiset eivät tarvitse tehdä töitä, heitä yhä kohdellaan valkoisten miesten toimesta kuin seksiorjina, joilla ei ole omaa tahtoa tai älykkyyttä. Kathryn Stockettin sekoittaakin romaaniin antirasismia, feminismiä, draamaa ja huumoria.

Erityisen mielenkiintoista olivatkin kuvaukset ilmiselvästä rotusorrosta, jota afroamerikkalaiset naiset joutuvat kokemaan, mutta myöskin siitä henkisesti raskaasta vankilasta, jossa valkoiset naiset joutuivat elämään oman kotinsa sisällä. Ainoa tapa valkoisten naisten osoittaa omatoimisuutta ja minkäänlaista henkistä rikkautta oli osallistumalla erilaisiin juhlakomiteoihin ja käskyttämällä mustia kotiapulaisiaan.

Miehet ovat romaanissa lähes aina etäisiä, mutta vaarallisia puolijumalan kaltaisia olentoja, jotka vain lyhyesti ilmestyvät antamaan mahtikäskyjä, joita ympyröi sanaton uhka brutaalista ja raakalaismaisesta väkivallasta.

Samalla tämä romaani muistuttaa, mistä 1960-luvun sananvapauskamppailu koostui: Jacksonissa, kuten koko Yhdysvalloissa, ihmisillä oli oikeus julkaista mitä ikinä halusi, mutta silti Etelä-valtioissa afroamerikkalaiset tiesivät, että sananvapaus ei kohdistunut heihin, vaikka laissa ei eritelty mustien tai valkoisten sananvapauden eroja. Kirjassa piiat joutuvat kertomaan kokemuksistaan anonyymisti, koska valkoisten kritisointi voisi tuoda mitä hirvittävän kuoleman. Piiat olivatkin sekä sorrettuja ihonvärinsä takia, mutta myöskin sosiaalisen luokan, joka pidettiin pelolla alipalkattuna. Afroamerikkalaisen piti olla jatkuvasti kiitollinen, että hänet sallittiin olla olemassa, joten mikä tahansa vaatimus paremmista työoloista tai palkasta nähtiin uhmakkuutena ja epäkiitollisuutena, jota piti välittömästi rankaista. Vaikka lainsäädäntö oli ilmiselvän rasistinen, se takasi joitain afroamerikkalaisille oikeuksia, mutta valkoisten kulttuuri varmisti sen, että niitä ei valvottaisi. Romaanissa nuori toimittaja harjoittaakin sananvapauttaan, jotta voisi paljastaa tämän alistuksen kulttuurin, ja näin murtaa se lopullisesti.

Ongelmia

Suurin ongelma oli romaanin jälkiviisas kirjoitustapa, jossa kirjailija tunsi pakollisesti välillä muistuttaa lukijaa, että juoni sijoittuu vuosiin 1963-64, asettamalla kertojan tai hahmojen suihin mainintoja suurista historiallisista tapahtumista, mitä tapahtui samaan aikaan. Tällainen jatkuva referoiminen herätti mieleen Winston Groomin ”Forrest Gump” (1986) romaanin, ja muistutti minua siitä, etten lue 60-luvulla kirjoitettua kirjaa, vaan nykyajan jälkiviisaudella tuotettua romaania. Tällä tarkoitan, että nykyään me tiedämme, mikä oli historiallisesti merkittävää ja mainitsemisen arvoista kyseisestä aikakaudesta, mutta harvoin aikalaiset sen tajuavat. Erityisesti, kun monet historialliset tapahtuvat, joita romaanin henkilöt mainitsevat olivat melko epärelevantteja heidän kokemuksilleen. Harvoin eri aikakausien romaaneissa mainitaan samaan aikaan tapahtuvia suuria historiallisia hetkiä, vaikka kuinka ne olisivatkin relevantteja hahmojen kokemuksille. Tällainen referointi rikkookin mielestäni illuusion aikalaiskuvauksesta. Voin lyödä vetoa, että jos luet romaanin, joka sijoittuu nykyaikaan, et todennäköisesti törmää hahmoihin, jotka mainitsevat keltaliivit, Trumpin tai Isiksen sivumennen syödessä aamiaista.

Toinen ongelma oli romaanin oletus, että tiedät tarkalleen mitä rankaisuja afroamerikkalaisiin kohdistettiin, jos he rikkoivat rotuerottelulakeja. Tässä toki mainitaan talon polttaminen, ampumine ja hakkaaminen pesäpallomailoilla, mutta nämä olivat lievemmästä päästä. Oikeastaan pahimmillaan rotuerottelulakien rikkomisesta voisi seurata brutaali pahoinpitely, sukuelinten silpominen, hirttäminen ja sen jälkeen ruumiin polttaminen ja kappaleiksi repiminen, jonka jälkeen pienemmät luut muutettiin onnenkaluiksi, joita myytiin valkoisille asukkaille. Enkä liioittele yhtään. 60-luvun amerikkalaiset Etelä-valtiot olivat mitä pahimman barbarismin aluetta, joka oli niin maailmankuulu, että Neuvostoliitto käytti näitä faktoja propagandassaan. Jotkut historioitsijat ovatkin todenneet, että yksi syy afroamerikkalaisten kansalaisvapauksien laajentamiseen olikin Neuvostoliiton vastustaminen. On hyvin vaikea mainostaa omaa maata demokratian ja vapauden linnakkeena, jos oma kansa on jakautunut niihin, joilla on valtaa repiä maanmiehiä kappaleiksi, koska nämä ovat ”vääränvärisiä” ja niihin, joitten on toteltava hiljaa valkoisten jokaista käskyä.

Yhteenveto

Kathryn Stockettin ”Piiat” on hyvä romaani afroamerikkalaisten työväen naisten arjesta, mutta myöskin feministinen kertomus eri sosiaalisten luokkien naisten ristiin menevistä sortomekanismeista, kerrottuna todella tunteita herättävällä, mutta viihdyttävällä juonella. En ole vielä nähnyt elokuvaversiota, mutta kuulemma se vesittää romaanin sanoman, joka on pohjimmiltaan aika rankka ja synkkä.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Little Richardin ihmeellinen elämä

Charlie Whiten, vuonna 2003 julkaistu ”Tutti frutti. Little Richardin ihmeellinen elämä” on täydennetty versio alun perin 80-luvulla julkaistusta rock-muusikon elämäkerrasta

12

Idea

Kirja koostuu Richardin ja hänen elämään liittyvien ihmisten haastatteluista, jotka editoitiin yhdenmukaiseksi narratiiviksi. Välillä kirjailija taustoittaa tapahtumat ennen kuin asianosaiset pääsevät ääneen. Tyypillisen rock-legendan elämän lailla, tässä kirjassa vedetään kaikki huumeet ja syödään tolkuton määrä persettä, mutta myöskin soitetaan hirvittävän kovaa, ilkeää ja nopeaa rock n’ rollia.

Eri haastateltavien kuvaukset on editoitu niin hyvin, että tässä kirjassa pystyy kuvittelemaan miltä tuntuu soittaa musiikkia tuhatpäisen yleisön edessä. Sairastin flunssaa, kun luin tätä kirjaa, mutta sen keikkakuvaukset olivat niin hyvin kirjoitettu, että kuumeesta huolimatta, innostuin niistä ja päässäni soi jatkuvasti ehkä länsimaisen musiikkikulttuurin merkittävimmät sanat: ”Awop-Bop-A-Loop-Mop Alop-Bam-Boom!

Homostelusta fundamentalistikristillisyyteen

Mielenkiintoisin konflikti kirjassa oli Richardin seksuaalisuus. Vaikka olin kuullut Richardin olevan homo, en tiennyt hänen olleen aina avoin asiasta. Toki hän ei kertonut sitä kenellekään, jos ei kysytty, mutta muusikko otti vaikutteita drag-queen esittäjistä rakentaakseen lavapersoonansa, joka käytti vahvoja meikkejä ja teatraalisen värikkäistä asuja. Monet epäilivätkin Richardin olevan kirkuva homo, kun taas toiset ajattelivat hänen olevan vain eksentrinen taitelija. Tässä kirjassa siirrytäänkin edes takaisin ”perversseistä” rock-tähden seksiorgioista fundamentalistikristillisiin piireihin. Richard koki tekevänsä syntiä, mutta samalla hän rakasti soittaa kovaa musiikkia.

Little Richard kuului antirasistiseen Univercal Church of God-kirkkoon, joka ajoi rotujen välistä tasa-arvoa kristinuskolla. Esimerkiksi kustantamalla kirjan, jossa korostetaan Raamatun mustia afrikkalaisia hahmoja ja pyhimyksiä.

Lukiessa Whiten kirjaa, paljastuukin että se ”puute” jota Richard koki koko elämänsä aikana ei ollut niinkään vääräksi koettu seksuaalisuus, vaan rasismi. Suuret levy-yhtiöt, radiot ja televisio-ohjelmat eivät halunneet soittaa ja esitellä mustien tekemää musiikkia suurelle yleisölle. Koko uransa aikana Richard joutui taistelemaan tunnustuksesta, samalla kuin valkoiset omivat koko genren itselleen ja julistivat vielä valkoisen Elviksen rockin kuninkaaksi, jos ei koko genren keksijäksi. Tällaisessa rankassa ympäristössä usko Jumalaan ja lähenevään maailmanloppuun tuntui lohduttavalta. Samalla se antoi merkitystä elämälle, kun pääsee auttamaan muita hädänalaisia ihmisiä kirkon sosiaaliohjelmien kautta. Richard koki ihmisten auttamista tärkeämpänä kuin rockin soittamista, josta hän ei kuitenkaan saanut instituutionaalista tunnustusta, vaikka pitikin hauskaa. Richardia onkin kuvattu synnynnäisenä saarnaajana ja tätä roolia hän yhä vetää.

Ongelmia

Suurin ongelma on kirjan rajaus haastatteluihin. Olisin kaivannut analyyttisempaa otetta ajan kuvasta ja sosiaalisista oloista, jotka muodostivat Little Richardin elämän. Miksi hyvin kristillisestä mustasta homosta tuli länsimaisen musiikin yksi suurimmista uudistajista? Ja miten tätä totuutta on yritetty valkoisten toimesta aktiivisesti estää? Mutta suurin kritiikki menee kirjailijan laiskuudelle ottaa selvää joistain Richardin kyseenalaisista väitteistä.

Tässä kirjassa Little Richard useasti vihjailee hyväksikäyttäneen seksuaalisesti naisia ja ehkä jopa lapsen? Richard itse ei useimmiten koskenut naisiin, vaan vaikutti siltä, että hän salli muitten hyväksikäyttää heitä, mikä on melkein sama kuin jos olisi itse osallistumassa rikokseen. Kuitenkin tämä on vain tulkintani, kun kirjassa jätetään epäselväksi tiettyjä sanamuotoja.

Esimerkiksi Richard kertoo kerrasta, jossa ”sain [nuoren pojan] esittelemään itseään minulle. En kajonnut häneen”. Kirjailija jättää vain tällaisen lausunnon kirjaan, eikä pysähdyt miettimään, mitä ”nuori poika” kyseisessä kohdassa tarkoittaa? Oliko kyseessä lapsi vai nuori aikuinen? Koska jo kehotus lasta esittelemään alastonta kehoaan aikuiselle on rikos. Olisin kaivannut kirjailijalta jotain selvennystä, mitä Richard tarkoitti tämäntyyppisillä sanamuodoilla, mutta myöskin taustoitusta. Onko Richadia koskaan syytetty seksuaalisesta ahdistelusta? Onko häntä epäilty siitä? Tässä kirjassa sellaisiin ei vastata, vaan keskitytään kaikkeen muuhun. Toki kun kirjoittaa elämäkertaa on tehtävä valintoja, mutta taiteilijan mahdollisen rikollisen puolen tutkimus on mielestäni aika tärkeää.

Yhteenveto

Charlie Whiten ”Tutti frutti. Little Richardin ihmeellinen elämä” on hyvä elämäkerta, jossa haastattelumateriaali on editoitu niin saumattomasti, että niistä muodostuu yhtenäinen ja rikas narratiivi, joka vie suoraan 50-70-luvun rock-maailmaan. Kuitenkin tieteellisen objektiivinen elämäkerta tämä ei ole.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri

Kansan kiihottaminen ja kulttuurisota

Rick Perlsteinin ”Nixonland: Presidentin nousu ja Amerikan halkeaminen.” (oma suomennos) on vuonna 2008 kirjoitettu tietokirja Richard Nixonin elämästä ja 60-luvun Amerikan kulttuurihistoriasta.     

23

Idea    

Rick Perlsteinin teesi on, että Richard Nixon hyödynsi 50-60-luvun amerikkalaisen kulttuurin kiistoja oman poliittisen uran nousussa. Tämä presidentin uran aikana harjoitettu kansan kiihottaminen edisti amerikkalaisten jakautumisen kahteen poliittiseen, ideologiseen ja kulttuuriseen leiriin. Kirjailija käyttää vertauskuvanaan Nixonin opiskeluvuosien veljeskuntien lempinimiä orthogonit ja franklinit, jakaakseen amerikkalaiset kahteen leiriin, joitten ristiriidat räjähtivät vuonna 65. Kirjailijan mukaan jako on yhä olemassa.     

Orthogonit olivat Nixonin opiskeluvuosien veljeskunnan nimi, joka koostui köyhistä ja keskiluokkaisista oppilaista. Näillä opiskelijoilla ei ollut hyviä sosiaalisia taitoja tai -suhteita. Orthogonit edustavat symbolisesti kirjailijan mukaan keskiluokkaisia tai työtä tekeviä köyhiä valkoisia protestanttisia konservatiiveja. Nämä tavalliset ihmiset vain haluavat tehdä töitä ja elää rauhallista ja perinteistä elämää. He ovat tyytyväisiä kirkon hyväksymien elokuvien ja kirjojen kuluttamisessa, eivätkä kaipaa mitään räväkkää. Orthoginit kauhistelevat kaikkea epäjärjestystä, kuten mielenosoituksia tai ”epäilyttävien” ihmisten tulo heidän naapurustoon. Orthogonit uskovat amerikkalaiseen unelmaan ja kokevat, että he ansaitsivat kovalla työllä kaikki saavuttamansa edut, jolloin he tuntevat katkeruutta mielenosoittajia kohtaan. Orthogonit ajattelevat, että jos he onnistuivat nousemaan köyhyydestä omalla työllään, kaikkien muittenkin pitäisi onnistua, eikä alkaa valittamaan.    

Franklinit kuuluivat taas kilpailevaan veljeskuntaan, joka koostui rikkaista, kauniista ja sosiaalisesti taitavista opiskelijoista. Franklinit edustavat symbolisesti nuoria monikulttuurisia hippejä, akateemikkoja ja vasemmistointelektuelleja. Nämä ihmiset haluavat purkaa kaiken vanhan ja luoda uuden ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan. Franklinit nauttivat kauhuelokuvista, pornosta ja yliseksuaalisista ja väkivaltaisista ranskalaisista taide-elokuvista. Franklinit myöskin hengasivat mustien ja homojen kanssa sekä käyttävät huumeita. He kokevat, että USA on maailman vaurain ja mahtavin valtio, jolla on velvollisuus nostaa kaikki sen kansalaiset köyhyydestä sosiaalisilla ohjelmilla. Franklinit inhoavat rasisteja, homofoobikkoja ja sovinisteja, jotka heidän mielestään koostuvat pääosin valkoisesta roskasakista, jotka eivät ymmärrä omaa etuaan.   

Kirjailijan mukaan nämä veljeskuntien symboliikat muotoutuivat Nixonin poliittisen uran doktriiniksi, jonka mukaan hän oli kaikkien valkoisten köyhien ja keskiluokkaisten työtätekevien amerikkalaisten suojelija ja edustaja. Tällä politiikalla Nixon loi ”Etelän strategian” jolla saatiin merkittävä osa demokraateista siirtymään republikaaneihin.  

Jännittävä historia    

Samalla, kun seuraat Nixonin nousua maailman mahtavimmaksi mieheksi, kirjailija kuvaa, miten amerikkalainen kulttuuri, politiikka ja talous alkoivat muuttua 50-luvulla. 50- ja 60-luvun alussa Demokraattipuolue oli USA:n suurin ja vaikutusvaltaisin puolue. Demokraatit olivat ajamassa Toisen maailmansodan jälkeen kunnianhimoisia sosiaalisia ohjelmia, joitten tarkoitus oli poistaa kokonaan köyhyys.   

Kuitenkin rasismin takia vain valkoinen väestö sai kaikki sosiaaliset edut itselleen, kun taas musta väestö jäi ilman. Kirjailijan mukaan tämä valtava etnisten ryhmien elintason ero alkoi 60-luvulla olla niin räikeä, että demokraattijohtoinen hallitus alkoi hitaasti ulottaa sosiaalisia ohjelmia afroamerikkalaiselle väestölle. Valitettavasti osa afroamerikkalaisista oli menettänyt kärsivällisyytensä, jolloin kansalaisoikeusaktivismi ja rikollisuus alkoivat nousta. Samaan aikaan osa valkoisesta korkeasti koulutetusta nuorista alkoi nähdä USA:n rasistisena riistokapitalistisena imperiumina, joka piti tuhota tai muuttaa. Syntyi hippiliike ja lukuisia äärivasemmistolaisia ryhmittymiä.     

Demokraattien konsensus alkoi repeillä. Osa puolueesta halusi parantaa mustien oloja ja lopettaa Vietnamin sota. Toinen puoli halusi jatkaa samaa menoa. Samaan aikaan nouseva rikollisuus ja esimerkiksi Martin Luher King jr:n ja muitten vastaavien ryhmittymien aktivismi alkoivat pelottaa valkoista keskiluokkaista väestöä, josta osa radikalisoitui äärioikealle.   

Kirjassa analysoidaan aikalaiskuvauksia, lehtiartikkeleita, arkistomateriaalia, tiedustelupalveluitten asiakirjoja ja jopa populaarikulttuuria, piirtääkseen kuvan kahtia halkeavasta kansakunnasta. Samalla tässä käydään läpi Nixonin politiikan suurempia käänteitä, kuten kultakannasta luopuminen ja USA:n sisäpolitiikan siirtyminen keynesiläisyydestä uusliberalismiin.    

Terrorismi    

Vaikka olin lukenut Joshua Bloomin ja Waldo E. Martinin kirjoittaman kirjan mustista panttereista, jossa kuvattiin 60-luvun lopun rotumellakoita ”aseellisina kapinoina”, pidin kuvausta vasemmistolaisten tutkijoitten liioitteluna. Olin väärässä. Tässä kirjassa kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti, miten 60-70-luvulla USA oli ajautumassa kohti totaalista sisällissotaa ja kommunistista vallankumousta. Maassa oli syntynyt käsittämätön määrä väkivaltaisia ääriliikkeitä, joista suurin osa oli äärivasemmistolaisia. Reaktiona äärivasemmistoin väkivaltaan, syntyi lukuisia äärioikeistolaisia terroristijärjestöjä, jolloin molemmat ruokkivat toisiaan.     

CIA:n ja FBI:n asiakirjoissa käy ilmi, että kaikki äärivasemmistolaiset ryhmittymät, joista jotkut kirjaimellisesti suorittivat terrori-iskuja ja uhkasivat vallankumouksella, ei ollut mitään yhteyttä Neuvostoliittoon tai muihin kommunistimaihin.Esimerkikiksi mustat pantterit pääsivät vierailemaan Pohjois-Vietnamiin, joissa saivat omat lähetystyöt, mutta muuten heitä ei tuettu taloudellisesti, logistisesti, eivätkä he saaneet rekrytoitua ketään näistä maista omalle liikkeelle.

Nämä äärivasemmistolaiset liikkeet vain syntyivät spontaanisti getoissa ja yliopistoissa ja olivat valmiitta tappamaan ja kuolemaan oman ideologiansa puolesta. Tässä kirjassa kerrotaan hyvinkin yksityiskohtaisesti aikakauden jokaisesta terrori-iskusta, suurmielenosoituksesta, kaupunki- ja yliopistomellakoista. Lukija huomaa, miten rauhallinen nykyaika on 60-lukuun verrattuna. Kirjailijan mukaan ainoa asia, mikä esti USA:n sortumasta kirjaimelliseen sisällissotaan, oli äärivasemmiston hajaannus. Eri ryhmittymät olivat niin ideologisesti puritaanisia, että ne eivät pystyneet yhdistymään yhdeksi liikkeeksi. Sitten tietenkin FBI ja CIA tekivät kaikkensa, jotta nämä liikkeet tuhottaisiin, kuten COINTELPRO-asiakirjoissa käy ilmi.    

Vietnamin sota    

Suurin radikalisoiva tekijä oli Vietnamin sota. Kun rauhanliike huomasi, että se ei pystynyt marsseilla ja adresseilla pysäyttämään sotaa, moni radikalisoitui äärivasemmalle. Esimerkiksi terroristiliike Weather man oli pahamaineisempi näistä. Tämä liike yritti räjäyttää Pentagonin.    

Mutta mielenkiintoisinta on kirjailijan yksityiskohtainen Vietnamin sodan kuvaus. Nojautuen Pentagon-papereihin ja muihin nyt julkisiin salaisiin asiakirjoihin sodasta, Perlstein piirtää kuvan imperialistisesta sodasta, jonka ainoa tarkoitus oli hillitä kommunismin leviäminen. Kaikki keinot olivat sallittuja, jolloin USA rikkoi joka ikisen mahdollisen sodankäynnin säännön ja ihmisoikeuden, ylläpitääkseen oman Etelä-Vietnamin nukkehallitusta. Hallitusta jota etelävietnamilaiset eivät tukeneet tai valinneet demokraattisesti. USA kirjaimellisesti yritti hävittää koko Pohjois-Vietnamin kansan sukupuuttoon pommituksilla. Vaikka kuinka hullu itse Nixon oli, hän hillitsi rasististen kenraalien pahempia ylilyöntejä.  

Tasapuolisuus    

Rick Perlstein kuvaa kiihkottomasti, mutta hyvin jännittävästi kulttuurisodan molempien osapuolten parhaat ja huonommat puolet. Kirjailija pyrkii aidosti ymmärtämään konservatiivista keskiluokkaa ja tämän pelkoja, mutta samalla ymmärtää hippiliikkeen protestia. Saat hyvin tasapuolisen kuvan tavallisista ja epätavallisista ihmisistä, jotka tavoittivat parempaa maailmaa omalla tavallaan, mutta joutuivat laumamentaliteetin ja Nixonin propagandan kautta vihaamaan toisiaan. Kirjailija toteaakin, että kun ihmiset alkavat uskoa, että kaikki kaunis ja pyhä tuhoutuu, kun toinen osapuoli voittaa vaaleissa, maan yhtenäisyys on menetetty. Politiikka on yhteisten asioitten hoitamista, eikä toisen ihmisryhmän alistamista.     

Yhteenveto     

Rick Perlsteinin ”Nixonland: Presidentin nousu ja Amerikan halkeaminen.” on loistava ja rikas historiankirja Amerikasta. Tämä kirja kertoo niin monesta asiasta. Niin USA:n sisä- kuin ulkopolitiikasta. Richard Nixonin persoonasta ja urasta, mutta samalla ensimmäisestä amerikkalaisesta kulttuurisodasta. Tämä kirja on se kirja, jota pitäisi lukea, ymmärtääkseen, miksi Trump voitti ja, miksi niin moni vasemmistolainen ja kehittyvä valtio vihaavat Amerikkaa niin paljon.     

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Talous