Avainsana-arkisto: anarkismi

tammikuu 18, 2019 · 6:00 am

Bolševikit ja työläisten hallinta 1917-1921

Maurice Brintonin ”Bolševikit ja työläisten hallinta 1917-1921” (oma suomennos) on vuonna 1972 julkaistu pamfletti, joka kertoo, miten Lenin johtamat bolševikit tuhosivat Venäjän vallankumouksessa syntyneet itsenäiset työläisneuvostot.   

8

Idea   

Venäjän vallankumouksen aikana työläisistä koostuvat ryhmittymät olivat vallanneet työpaikkansa ja perustaneet demokraattisesti johdettuja tehdasneuvostoja. ”Neuvostoliitto” nimi tuleekin näistä tehdasorganisaatioista, joita oli ympäri Venäjän imperiumia. Nämä työläisneuvostot perustuivat suoraan demokratiaan, jossa työläiset itse päättivät työpaikkansa tuotannosta ja työajoista.  

Venäjän vallankumous oli laaja-alainen massaliike, jossa bolševikit olivat yksi ryhmittymä muitten joukossa. Enemmistönä olivat sosiaalidemokraattiset menševikit ja epämääräiset sosialistiset ryhmittymät. Nämä epämääräiset sosialistiset ryhmittymät koostuivat suurimmaksi osaksi anarkisteista, syndikalisteista ja muista libertaarisista sosialisteista, jotka eivät uskoneet keskusvaltaan, vaan työläisten hajautettuun demokratiaan.    

Vaikka tämä on lyhyt anarkistin kirjoittama pamfletti, se perustuu Neuvostoliiton omiin asiakirjoihin ja aikalaiskuvauksiin. Kirjailija jäljittää, miten Lenin, Trotski ja kumppanit alussa puhuivat hajautetun demokratian ja työläisvallan puolesta, mutta hitaasti he muuttivat mielipiteensä ja alkoivat ajaa äärimmäistä vallan keskittämistä. Monet aikalaiset tajusivat viimeistään vuonna 1918, että Neuvostoliitto oli ajautumassa totalitarismiin. Kirjailija jäljittää, miten monet aktivistit yrittivät estää kehityksen, mutta huono järjestäytyminen yhtenäiseksi vastarinnaksi ja verinen sisällissota ajoi kaiken vallan Vladimir Leninille, joka loi pohjan sille hirviömäiselle totalitarismille, jonka hänen seuraajansa Joseph Stalin sai käsiinsä.   

George Orwellin painajainen   

Hämmästyttävintä tässä kirjassa on Leninin ja bolševikien sitaatit, joissa sanojen merkityksiä muutettiin. George Orwellin kuvaama kaksoiskieli on kuin suoraan otettu aikakauden asiakirjoista. Erityisen mielenkiintoista on, miten tässä Brintonin kirjassa ”työläishallinta” muuttuu hitaasti ”työläisten hallinnaksi”. Ensin monet tehtaat olivat työläisten demokraattisessa ohjauksessa, mutta Lenin ja kumppanit pelkäsivät, että ilman keskusvaltaista koordinaatiota, tehtaat eivät tuottaisi koko maalle tarvikkeita ja ruokaa, mikä voisi aiheuttaa nälänhädän. Käyttäen nälänhädän pelkoa bolševikit määräsivät useitten neuvottelujen jälkeen työläisneuvostot ammattiliittojen hallintaan ja lopulta ammattiliitot kommunistisen puolueen hallintaan. Tavalliset työläiset potkittiin pois tehdasneuvostoista ja korvattiin kommunistisen puolueen ammattivirkamiehiä. Kaikki suoran ja hajautetun demokratian aspektit hävitettiin, koska uskottiin, että ainoa tapa ”rakentaa sosialismia” oli hyödyntää ”porvariston tieteellistä ammattitaitoa”. Tavoitteena oli muuttaa Venäjän taloudellisen järjestelmän ”valtion kapitalismiksi” jolloin koko maa toimisi kuin yksi jättiläismäinen yritys. Tällä megaluokan järjestelmällä koko Neuvostoliiton kansa toimisi kuin yksi ainoa koneisto, jonka tarkoitus on kohottaa maa sellaiseen materiaaliseen varallisuuden tasoon, jossa ”todellinen kommunismi” voitaisiin saavuttaa. Jälkikäteen tiedämme, että koko suunnitelma meni niin pieleen kuin mahdollista.    

Kirjassa käsitelläänkin lukuisia aikakauden työläiskongresseja, joissa pohdittiin marxilaisen teorian eri tulkintojen kautta, mikä on paras tapa rakentaa sosialistinen järjestelmä. Brinton osoittaa, että Neuvostoliiton totalitaristinen kehitys ei ollut mikään historiallinen välttämättömyys, vaan eri olosuhteitten ja ryhmittymien juonittelujen yhteinen tulos. Bolševikit eivät uskoneet, että tavalliset työläiset tiesivät, mitä olivat tekemässä tehtaitten kanssa, joten heihin oli Leninin mukaan ”syötettävä sosialismia puolueen kautta”. Tällä elitistisellä asenteella Leninin johtamat kommunistit kahmivat kaiken vallan itselleen ja lopulta väkivaltaisesti tuhosivat kaikki muut sosialistiset ryhmittymät, joita oli maassa olemassa. Mielenkiintoisinta on lukea, miten avoimesti eri venäläiset sosialistiset lehdet arvostelivat Leininiä ja ennustivat oikein, mihin hänen keskusvaltainen ote johtaisi. Ikävä kyllä kaikista häikäilemätön osapuoli sai kaiken vallan ja murskasi Neuvostoliiton demokraattisen kokeilun.    

Ongelmia   

Kirjan suurin ongelma on sen tylsyys. Tässä kirjassa käydään läpi lukuisia pöytäkirjoja ja julistuksia, joissa on todella kuivaa byrokraattista kieltä, jota on aika raskasta lukea. Pienempi vika on kirjan asenteellisuus. Tämä kirja on anarkistin kirjoittama, joten se yrittää argumentoida, että Leninin tulkinta kommunistisesta teoriasta oli väärä. Niinkin paljon, että rivien välistä voi tulkita sen, että kirjailija ei pidä edes Leninin muotoilemaa Marxismi-Leninismiä oikeana kommunismina. Tässä kirjassa kulutetaankin jonkin verran aikaa pohdiskellen, mitä Marxilaisuus ”todella” on? Mikä on hieman epärelevanttia, kun puhutaan käytännön politiikasta.   

Mielenkiintoisinta on kuitenkin Leninin omat perustelut hänen päätöksilleen. Erityisen hämmästyttävää on, miten Lenin laski oman positiossa olevan ”oikeistokommunismia” joka perustuu pragmaattisuuteen. Hän taas kutsui työläisten autonomiaa korostavat liikkeet ”lapsellisiksi vasemmistokommunisteiksi”. Toinen fakta oli se, että Lenin kuvasi omaa johtamaansa Neuvostoliiton taloudellista järjestelmää ”valtion kapitalismiksi”. Olin aina luullut, että termi oli länsieurooppalaisten kommunistien keksimä termi kuvaamaan, miksi Neuvostoliitto ei ollut heidän mielestään oikeaa kommunismia, mutta se olikin ihan virallinen termi maan järjestelmälle.    

Yhteenveto   

Maurice Brintonin ”The Bolsheviks and Workers’ Control 1917-1921” on hyvä tietolähde lyhyestä Neuvostoliiton demokraattisesta kokeilusta. Vaikka kirjailija on avoimesti puolueellinen, hän ei lähde spekuloimaan oliko bolševikien suunnitelmissa totalitaristinen diktatuuri vai ajautuivatko he sisällissodan melskeessä suosimaan keskusvaltaa. Kirjailija vain esittää ne sitaatit, jotka osoittavat mielenmuutoksen 1917-1921 aikavälissä ja miten niistä keskusteltiin. Mutta pitää olla todella intohimoinen Neuvostoliiton historian harrastaja, jotta jaksaa lukea tämän kirjan.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Talous

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , ,

marraskuu 25, 2018 · 6:00 am

Jumala ja valtio

Mihail Bakuninin, vuonna 1882 julkaistu ”Jumala ja valtio” on yksi merkittävimmistä anarkistisista manifesteista.

4

Idea

Bakunin argumentoi tässä lyhyessä ja kesken jääneessä kirjassaan, että monoteistinen jumala ja ylipäätänsä jumalausko ovat pohja hierarkkiselle yhteiskuntajärjestykselle. Tämän takia jumaliin ei pidä uskoa. Bakunin tiivistää tämän lauseella ”Jos Jumala olisi olemassa, hänet pitäisi kukistaa”.

Bakunin analysoi klassisella filosofialla ja historialla, että usko yhteen mahtavaan Jumalaan, on oletusarvoltaan epätasa-arvoinen usko. Tällainen jumalausko asettaa ihmiset alempiarvoisiksi olennoiksi, joilla itsellään ei ole mitään hyviä ominaisuuksia. Koska ihminen on uskonnossa lähtökohtaisesti alempi kuin Jumala, hänen on toteltava tätä. Mutta koska Jumalaa ei ole oikeasti olemassa, ihmisten on toteltava kirkkoa. Kirkko onkin vain hierarkkinen instituutio, jolla on todellisuudessa täysin perusteeton ylivalta ihmisiin. Bakunin menee niinkin pitkälle, että julistaa kristinuskon olevan hierarkkisempi uskonto kuin kaikki muut. Tietyssä mielessä mies on oikeassa. Esimerkiksi islamissa ja monissa itämaisissa uskonnoissa, ei ole olemassa samanlaista tiukkaa hierarkkista pappisjärjestelmää kuin katolisissa ja protestanttisissa uskonnoissa.

Mutta teoksen ydinpointti on se, että jos ihmiset eivät usko Jumalaan, he alkavat uskoma itseensä. Tällä kohotetulla itsetunnolla ja itsenäisyydellä ihmiset voisivat muodostaa vapaita yhteisöjä, joissa toisistaan huolehditaan ilman pakkoa ja lakeja. Eli anarkismia!

Protopiratismia

Kirja on samaan aikaan hyvin 1800-lukulainen ja ajankohtainen. Bakunin pohjustaa argumenttinsa aikansa ”tuoreella” tieteellisellä tiedolla evoluutiosta, antropologiasta, matematiikasta ja fysiikasta, argumentoidakseen, että ihmiskunnan ylin usko pitää olla tieteessä, mutta ei tiedemiehissä. Bakunin ajaakin tieteen avaamista suurelle yleisölle laajan koulutuksen ja vapaan tiedon vaihdannan kautta. Voitaisiinkin sanoa, että Bakunin argumentoi tässä kirjassa nykyään hakkereitten ja piraattien kannattamaa avoimen lähdekoodin periaatetta.

Kirjailijan mukaan tiedemies ei saa olla tieteellisen tiedon hallitsija ja vartija, vaan hänen pitäisi olla oman alansa ammattilainen, samalla tavalla kuin leipuri ja puuseppä. Hänen tietotaitonsa ei saa olla salaisuus, vaan laajasti saatavilla. Tiedemiesten, kuten muittenkin ammattilaisten asiantuntijuus pitäisi olla vapaasti käytettävissä vapaehtoisten keikkasopimusten muodossa. Bakuninin mukaan yhteiskunta voitaisiin järjestää niin, että valtion instituutioitten sijaan yhteiskunta toimii hajautetusti vapaitten ammattiyhteisöjen välisen yhteistyöverkostojen kautta. Pohjimmiltaan tällainen ajattelu ei eroa kommunismin lopullisesta vaiheesta ja Bakunin sanookin, että anarkismin taloudellinen pohja on sosialismissa.

Ongelmia

Suurin kritiikki tätä teosta kohtaan, on se, että se on liian lyhyt ja keskeneräinen, joten jää epäselväksi, miten tällainen, muuten hienolta kuulostava järjestelmä, olisi toteuttamiskelpoinen?

Toinen on, että kirjan uskontokritiikki on äärimmäisen eurosentrinen, vaikkakin se referoi itämaisia uskontoja pariinkin kertaan. Tämän kirjan mukaan esimerkiksi polyteismi on tasa-arvoisempi uskonnon muoto, koska milläkään jumalalla ei ole totuuden tai vallan monopolia, joten on hyvin vaikeaa rakentaa hierarkkista valtiota sen ympärille. Paitsi, että niin on juuri tehty monissa itämaisissa kulttuureissa. Ehkä ainoa tapa ymmärtää tämä uskontokritiikki oikeaksi on se, että Eurooppa on ainoa alue, jossa moderni keskusvaltainen hallintojärjestelmä syntyi. Esimerkiksi yksi syy, miksi Lähi-Itä ja Pohjois-Afrikka taantuivat niin paljon, että joutuivat eurooppalaisen imperialismin uhreiksi, oli sulttaanien kykenemättömyys ulottaa valtansa periferioihin. Monilla arabimailla oli vielä 1900-luvulla heikkoja keskusvaltioita, jotka juuri ja juuri hallitsivat maittensa pääkaupunkeja. Mutta esimerkiksi Kiinassa on myöskin hyvin vanha keskusvaltainen valtio ja maassa ei ole edes kunnollista uskontoa!

Toinen kritiikki on kirjan loppuosassa, missä Bakunin lähtee analysoimaan Ranskan vallankumouksen lopullisten tavoitteitten epäonnistumista ja statismin (valtio-ideologia) syntyä. Koko osio lähtee siitä oletuksesta, että tiedät aika paljonkin Ranskan vallankumouksesta. Toinen ongelma on, että koko osio ei ole kovin relevantti nykyaikana.

Yhteenveto

Mihail Bakuninin, ”Jumala ja valtio” on todella hyvä johdanto anarkistiseen filosofiaan ja ateismiin, mutta poliittisena kirjana melko vajavainen. Mutta yllätyin, miten selkeästi ja johdonmukaisesti tässä kirjassa argumentoidaan, kun tuntee kirjailijan taustat ja aatetta, mitä hän edustaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Avainsanat: , , , , , , ,

marraskuu 9, 2018 · 6:00 am

Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi

Tänä vuonna julkaistu Pontus Purokurun ”Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi” on niitä kirjoja, joita vain otsikon perusteella otin luettavaksi. En edes takakansitekstiä lukenut. Kuka kahjo keksii kirjoittaa tällaisen manifestin?!

9

Idea

”Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi” yrittää kehystää itsensä uuden äärivasemmiston manifestiksi, mutta tämä on enemmän sellainen metamodernistinen esseekokoelma, jossa yritetään muotoilla uutta kommunistista teoriaa ja ohjelmaa.

Tämä uus-uuskommunismi on yhdistelmä virtuaalista jakamistaloutta, täysautomaatiota, perustuloa, olemattomia valtiollisia rajoja, lyhyitä työaikoja ja äärimmäisen hajautettua uusiutuvaa energiaa tuottavien minivoimaloitten verkostoa. Väliin tietenkin mahtuu intersektionaalinen feminismi ja queerkommunismi, jotka tarkoittavat käytännössä monisukupuolista ja -etnistä homostelua.

Kirjailija tiivistää hänen kommunisminsa näin: ”Kommunismi tarkoittaa ylenpalttisen rikkauden lahjoittamista. Se on lahjataloutta, jossa olennaista ei ole yksityisen rikkauden kasaaminen vaan yhteisen runsauden kiertäminen”

Kirjan ydin on, että ihmisten elämä ei tulisi perustua työhön, vaan laiskotteluun ja itsensä toteuttamiseen omin, eikä suuryritysten ehdoin. Kirjan mukaan vasemmiston suurin virhe oli työnsankaruusmyytin iskostaminen. Ihmisen tarkoitus ei ole paiskia töitä jatkuvasti, vaan tehdä kaikkea muuta, jota huvittaa. Purokurun mukaan tarpeeksi korkea perustulo takaisinkin, että kenenkään ei tarvitsisi tehdä töitä rahaa vastaan, jolloin koko kapitalistinen järjestelmä voitaisiin vaihtaa täysin automatisoituun avaruushomoluksuskommunismiin.

Antikapitalismi

Kirjan antikapitalismi ei ole niinkään taloudellisen järjestelmän kritiikkiä, vaikka sitä siinä on, vaan enemmänkin postmodernistista todellisuuden kritiikkiä, jonka mukaan kapitalismi on tappanut mielikuvituksemme ja pakottaa meitä teeskentelemään, että rakastamme sitä. Kirjailija tiivistääkin nykykapitalismin filosofian näin: ”Yhteiskunta ei ole enää introvertti, tee työtä ja ole hiljaa, vaan ekstrovertti eli supersosiaalinen ja verkostoituva, jatkuvasti töissä: “Turpa auki ja tee töitä!”

Purokuru nostaa esiin sen havainnon, että moderni kapitalismi on ainoastaan mahdollinen öljyn takia. Ei vain siinä mielessä, että sillä pyöritetään autoja ja tehtaita, vaan siinä, että se on helposti kuljetettava ja hinnoiteltava energiamuoto, joka mahdollistaa globaalin kaupankäynnin. Purokurun mukaan öljyn hiipuessa talouskasvu ei onnistu, jolloin on leikattava julkiselta sektorilta ja politiikka on muutettava autoritaariseksi puristaakseen kansasta talouskasvua. Kirjailijan mukaan ”öljy kiihdyttää kokemusta, katkoo aineelliset asiayhteydet ja estää meitä näkemistä toimintamme seuraukset, kuten hiilidioksidipäästöt, meriä myrkyttävät muovilautat ja kaukaiset jätevuoret.” Öljy ei olekaan kirjailijan mukaan vain materiaa, vaan se vaikuttaa itse psykologiaamme.

Toinen kiinnostava havainto kapitalismista on Purokuron epäsuora kritiikki Lepomäkeä vastaan, joka oli kirjassaan ”Vapauden voitto” (2018) ylistänyt Saksan ”minijob” pätkätyöjärjestelmää: “jobismi on sitä, että julkinen sektori rakentaa pohjan, työntekijät tekevät Jobin työtä jobeissaan sekä niiden ulkopuolella ja sitten paikalle ratsastaa yrittäjä, joka käärii tuotot ja valittaa A-studiossa, että mitään en ole yhteiskunnalta saanut vaan kaiken olen yksin tehnyt.”  Siinä, missä Purokuro haukkuu epäsuorasti Lepomäkeä, kirjailija kutsuu suoaan Jari Ehrnroothia köyhiä kyykytteleväksi protofasistiksi ja omistaa kokonaisen kappaleen gonzo-journalistiselle analyysille, miksi start-up tapahtuma Sluh on epäonnistunut kapitalismin uudelleenbrändäys.

Vallankumous

Purokuru korostaa kirjassaan, että työväki ei ole koskaan saanut oikeuksiaan vaaleilla, vaan jatkuvalla kamppailulla ja väkivallan uhalla. Kirjailijan mukaan ennen vanhaan työläinen sai itselleen ihmisoikeudet pääosin pelottelemalla porvaristoa Neuvostoliitolla. Mutta nykyään Neuvostoliittoa ei ole, tulevaisuus tai edes mahdollisuus vaihtoehtoiseen taloudelliseen järjestelmään on tuhottu. Purokurun mukaan nykyisen vasemmiston iskulause voisikin olla ”Toisenlainen maailmanloppu on mahdollinen”. Mutta tässä kirjassa ei puhuta aseellisten vastarintasolujen perustamisesta tai terrorismista, vaan enemmänkin ulkoparlamentaaristen aktivistiryhmien puolesta, jotka painostavat julkista keskustelua siirtymään täysin automatisoituun avaruushomoluksuskommunismiin puolelle. Tämäkin voisi tulkita vastaukseksi Kokoomuksen Ben Zyskowiczille, jonka mukaan demokratiassa muutoksia tehdään ainoastaan vaalien kautta ja sen takia “poliittisia” lakkoja ei pitäisi hyväksyä.

Sinänsä mielenkiintoista on, että Purokurun mukaan Marxia on tulkittu väärin. Kirjailija kertoo, että Marx ja Engels ”trollasivat”, kun käyttivät sanoja “väkivaltainen, demokraattinen vallankumous” ja “proletariaatin diktatuuri”. Kirjailijan mukaan koko puhe vallankumouksesta oli vain tapa selittää, että muutos syntyy liberaalin parlamentarismin ulkopuolella, eli kommunismiin ei siirrytä äänestämällä.

Tekisi mieli sanoa, että tämä on joksikin kyseenalainen tulkinta Marxista, mutta kun tämä kirja ei argumentoi perinteisen kommunismin puolesta, voidaan sanoa, että koko täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi perustuu tähän Marxin luentaan.

Rakenne

Purokurun teos koostuu sekalaisista artikkeleista, kirja- ja elokuva-arvioista ja esseistä, joissa on paljon filosofista pohdintaa monista asioista, kuten Purokurun henkilökohtaisesta elämästä, valkoisesta etuoikeudesta, miesten kokemista syrjinnästä, identiteetin poststrukturalistisista pohdinnoista ja sen sellaista. Tällainen monityylinen ja pirstaleisen pohdiskeleva rakenne on minusta ärsyttävää ja vaikea arvioida, erityisesti kun kirjan keskeisimmät ideat ovat hajautettu yksittäisiksi lauseiksi, joita pitää omalla ajattelulla koota jonkinlaiseksi synteesiksi. Tässä on siis sama ongelma kuin Lepomäen kirjassa. Erotuksena kuitenkin, että Purokurun kirja on paljon lyhyempi ja se pyrkii enemmänkin piirtämään suuntaviivoja ja uusia lähtökohtia asioitten analyysiin, kuin käsitellä jokaista yksittäistä rakenteellista ongelmaa erikseen.

Ongelmia

Kirjailija arvostelee ankarasti tulevaisuususkovaisia, jotka eivät halua ratkaista tällä hetkellä tapahtuvia ongelmia, koska ehkä tulevaisuudessa jokin uusi teknologia voi syntyä, mutta Purokuru vastustaa ydinvoimaa. Kirjassa itsessään ei mainita uusiutuvien energioitten potentiaalista energiatehokkuuden nousua, mutta oletan tässä, että kirjailija tietää sen, että uusiutuva energia ei nykyään tuota läheskään yhtä tehokasta energiaa kuin ydinvoima. Tämä siis tarkoittaa, että Purokuru on uusiutuvien energioitten osalta tulevaisuuskoinen, joka sen sijaan, että nyt ratkaisisi energiaongelman olemassa olevalla ydinenergialla, hän odottaakin, että tulevaisuudessa joku keksii yhtä tehokkaan tuulimyllyn tai aurinkopaneelin!

Mutta suurin ongelma on kirjan kynnys. ”Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi” olettaa, että olet jo perehtynyt nykyvasemmistolaiseen kirjallisuuteen. Ihmiselle, joka ei ole koskaan lukenut tai kuullut nykyvasemmiston argumentteja vaikka sukupuolten tasa-arvosta tai jälkistrukturalistisesta kielestä, eivät tule ymmärtämään melkein mitään tästä kirjasta, vaikkakin kieli on aika selkeää ja hauskaakin. Tässä viitataan suoraan ja epäsuorastin lukuisiin postmodernistisiin ajattelijoihin, joita itsekin olen lukenut vasta tänä vuonna yliopistossa. Joten moni syvempi viittaus menee täysin ohi maallikon ymmärrykseltä.

Tietenkin kirjan raflaavalla otsikolla tämä teos ei tule päätymään kokoomusnuoren kirjahyllyyn, mutta silti aina harmittaa, kun joku kirja on kirjoitettu vain tietty porukka mielessä. Tämä teos siis on kirjoitettu vasemmistolaisille, joita voi kiinnostaa jokin uusi vasemmistolainen perspektiivi maailman ongelmiin.

Yhteenveto

Pontus Purokurun ”Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi” on hauska, ironinen ja täysin kovan luokan postmodernistinen tai oikeastaan metamodernistinen pläjäys uuden yhteiskunnallisen järjestelmän puolesta. Se on häpeilemätön sen poliittisessa agendassa ja ideologisuudessaan, mikä on virkistävää. Mutta tämä kirja olettaa, että olet lukenut tai ainakin kuullut paljonkin nykyvasemmiston argumenteista. Silti tämä on tervetullut teos nykymaailmaan missä vaikuttaa olevan vain kaksi vaihtoehtoa: saman järjestelmän jatkaminen tai sen muuttaminen rasistisemmaksi ja sisäänpäin sulkeutuneeksi.

1 kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Avainsanat: , , , , , , , ,

syyskuu 10, 2018 · 9:00 am

Firestonen teknofeministinen anarkistiutopia

Vuonna 1970 Shulamith Firestonen julkaisema ”Sukupuolen dialektiikka: Feministisen vallankumouksen puolesta” (oma suomennos) on radikaalifeminismin merkittävempiä teoksia, jossa argumentoidaan feministisen kyberkommunismin puolesta!

Tämä on vuonna 2016 Facebookissa julkaistun lyhyen arvion korjattu versio, jonka päätin postata blogiini.

jhp59a5467268484

Idea

Firestonen mukaan naisen biologiset kehot ovat perustavanlaatuisesti erilaisia kuin miesten ja tämän vuoksi aitoa tasa-arvoa ei voida koskaan saavuttaa pelkällä politiikalla. Tämä futurisinen teesi perustui kirjailijan havaintoon, että ”nykyiset” (70-luku) sosialistiset valtiot, eivät olleet tasa-arvoisempia kuin kapitalistiset.Firestonen mukaan naisia haittaa kaksi asiaa:

1) naisilla on kohtu ja heidän on synnytettävä lapsi, jolloin he eivät voi koskaan elää täysin samalla tavalla kuin miehet.

2) Koska naiset synnyttävät lapsensa, biologisia perheitä tulee aina olemaan olemassa ja näin biologise lapset eivät voi koskaan kasvaa täysin itsenäisiksi yksilöiksi,  jotka ovat henkisesti riippumattomia biologisen perheen asenteista.

Ratkaistaakseen nämä kaksi ongelmaa, Firestone ehdottaa, että naisille rakennettaisiin robottikehot ja synnytys ulkoistettaisiin keinokohduille. Näin naiset voisivat elää kuin miehet ja viimein biologinen perheyksikkö lakkautettaisiin.

Teknofeministinen anarkistinen yhteiskunta

Kirjailijan mukaan uudessa teknofeministisessä yhteiskunnassa perheitä ei olisi olemassa, vaan lapset kiertelisivät pariskunnasta toiseen oppimassa hyödyllisiä sosiaalisia ja ammattillisia taitoja. Samalla kirjan mukaan nämä keinokohduista lähteneet lapset seikkailisivat taiteitten ja tieteitten saralla, sillä aikaa kun robotit tekisivät kaikki vaivailloiset työt. Tietenkin tämä keinokohtujen valtaama robottiyhteiskunta olisi anarkososialistinen, eli ei hallitusta ja ei kapitalismia.

Kieli ja teoriakehys

Onneksi tällä kertaa kirjan kieli ei ollut kryptistä kuin moni muu feministinen kirja, joten ymmärsin kaiken, mitä kirjassa kerrottiin. Kirjan alku ja keskiosa, ovat sitä samaa, eli kerrotaan maailmanhistoria feministisestä perspektiivistä, luettelemalla kaikki ne tavat, joilla naisia alistetaan, sekä kulttuurin, että biologian saralla.

Firestone soveltaa marxisilaiste teoriaa, erityisesti Engelsin dialektiikkaa ja psykoanalyysia. Mutta toisin kuin moni aikalainen, kirjailija kyseenalaistetaan molempia jätkiä, soveltaen vain joitain heidän teorioita.

Suurimmaksi osaksi kirjailijan johtopäätökset, ovat samoja kuin muillakin feministeillä, eli naisten on päästävä kaventamaan eriarvoisuutta monissa yhteiskunnan saroilla ja sen sellaista.

Yhteenveto

Loppujen lopuksi hyvin epätasainen kirja, jonka ainoa arvo on sen loppuosan kappaleet, joissa spekuloidaan tulevaisuuden radikaalifeminististä valtiota.

Häiritsevin juttu kirjan binäärisen sukupuolideterminismin lisäksi, oli sen ehdotus, että lapset voisivat ”vapaasti” ilmaista seksuaalisuutensa. Koska Firestone ei avaa, mitä tämä ”lasten vapaa seksuaalisuus” tasan tarkkaan tarkoittaa, niin se antaa tilaa lukijan täyttää tämä auki jätetty ehdotus omilla mielikuvilla. Mielestäni ajatus biologisten vanhempien perustavanlaatuisesta ”tyraniasta” tarvitsisi enemmän perusteluja, erityisesti kun oletetaan sen jotenkin liittyvän valtiovallan alistumiseen. Kirjailijan mukaan, jos lapset kasvavat ilman perhesiteitä, heitä ei voi ”kesyttää” alistumaan keskusvallan alle, jolloin anarkistisen vapaehtoisuuteen toimivan yhteiskunnan rakentaminen onnistuisi. Tämä koko kirja meneekin aika villeille visioihin muutaman oudon oletuksen pohjalta.

Korostan Firestonen radikaalifeminismiä tässä arviossa, koska hän haukkuu muita feministejä tässä kirjassa. Kirjailijan mukaan muut feministit eivät haluneet viedä tasa-arvoa niin äärimmäisiin suuntiin kuin hän. Mielenkiintoisesti juuri kolmannen aallon radikaalifeministit paljastivat, että oikeastaan biologinen sukupuoli ei ole niin tarkkaan rajattu, että olisi olemassa kiinteitä naisia ja miehia, vaan on sukupuolten kirjo. Jo tämä löytö mursi Firestonen vision pohjan. Tämä onkin hyvin opettavaa, miten jokun uudenpi tieteellinen löytö jonkun ilmiön oletuksissa voi murtaa kokonaisia utopioita kertaheitolla.

 

 

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

syyskuu 9, 2018 · 5:00 am

Yrjö Mäkelin – Työväenliikkeen tienraivaajan elämä 1875–1923

Koska keskityin pari vuotta lukemaan suuren maailman ääri-ilmiöstä, Suomen historia jäi lukion pinnalliseksi tasoksi. Lukiessani viime vuoden kesällä vaarallisen paljon Noam Chomskyn kirjoja, aloin huomata, miten vähän tiesin vasemmiston ja työväenliikkeitten historiasta. Valitettavasti Chomskyn kirjat keskittyivät suurten maitten työväenhistoriaan, eikä Suomen. Päätin sitten korjata tämän ja otin lukulistaan aihepiirin kirjoja. Yksi näistä kirjoista on Turo Mannisen tänä vuonna julkaistu ”Yrjö Mäkelin – Työväenliikkeen tienraivaajan elämä 1875–1923” tietokirja. Suureksi onneksi voitin tämän kirjan Into-kustantamon Facebook-sivun arvonnassa, jossa piti kertoa, miksi halusi tämän kirjan. Ennen tätä olen voittanut elämässäni vain yhden arvonnan, jonka palkinnoksi sain Peter Lordin ja Nick Parkin ohjaaman lasten animaatioelokuvan ”Kananlento” (2000) pehmokanalelun. Edistystä voitetuissa palkinnoissa on siis tapahtunut!

4

Yrjö Mäkelin

Kirja perustuu Mäkelinin päiväkirja- ja kuulustelumerkintöihin sekä muihin aikalaisaineistoihin.

Mäkelin oli suutari ja hänestä tuli Karl Kaytskin ajatuksia kannattava sosialisti. Mäkelin kannatti Marxin tulkintaan, että kapitalismi oli itsetuhoinen järjestelmä, joka oli kuolemassa pois, antaen tilan kommunismille. Mutta toisin kuin kommunistit, Mäkelä ja Kaytski uskoivat, että siirtymä tulee tapahtumaan luonnollisesti, suurten historiallisten voimien työntämänä, eikä väkivaltaisen vallankumouksen kautta. Kaytskilaiset sosialistit ajoivat demokraattista sosialistista politiikkaa, jossa demokraattisilla reformeilla siirrytään kapitalismista kommunismiin. Tätä politikkaa kutsuttiinkin sosialidemokratiaksi. Mäkelin olikin yksi Suomen SDP:n perustajista.

Kuitenkin Mäkelin oli enemmänkin toimittaja ja propagandisti kuin poliitikko. Miehen tehtävä ensin Työväen- ja sitten Sosialidemokraattisessa puolueessa, oli vakuuttaa työväestö kannattamaan aseellisen vallankumouksen sijaan hienovaraisempaa sosialistista politiikkaa. Mäkelin esimerkiksi haukkui sekä kommunisteja, että anarkisteja, jotka hänen mukaansa vaaransivat työväen asiaa agitaatioillaan.

Kuitenkin Mäkelin ei ollut täydellinen pasifisti, vaan hän näki, että aseellisen väkivallan uhkaa voitiin käyttää vipuvartena porvaristoa vastaan, jotta työläisreformit saataisiin aikaan. Käytännöllisesstä politiikassa Mäkelin taas ajoi Suomen itsenäisyyttä Venäjän imperiumista, työläisten äänioikeutta ja edisti jääkäriliikkeen perustamista.

Jakautunut vasemmisto

Mielenkiintoisinta tässä kirjassa onkin eri vasemmistolaisten ryhmittymien väliset kiistat. Mäkelin uskoi Marxin ”historian rautaisiin lakeihin” joitten mukaan kommunismi oli tulossa hetkellä millä hyvänsä, eikä silloin mitään vallankaappausta tai vallankumousta tarvinnut panna alkuun. Mäkelinin mukaan, jos työväestö haluaa vallankumousta, se tulee tapahtumaan spontaanisti, eivätkä porvarit voi mitään sille. Näin Mäkelin arvosteli ”nuorsuomalaisiksi” kutsuttuja anarkisteja, jotka halusivat heti paikalla omia tehtaitten tuotantovälineet keinolla millä hyvänsä. Ehkä onkin Mäkelilin ansiosta, miksi anarkismi rantautui Suomeen kunnolla vasta useita vuosikymmeniä miehen kuoleman jälkeen, jolloin aate oli ehtinyt merkittävästi kesyyntyä. Vallankumouksellista kommunismia Mäkelin taas ei onnistunut pysäyttämään. Venäjän vallankumous levisi Suomeen 1918 sisällissodan muodossa ja se koituikin Mäkelinin kohtaloksi, vaikkakin hän elikin vielä pari vuotta senkin jälkeen.

Tämä kirja käsitteleekin aika paljon 1900-luvun alun sosialistista teoriaa ja Mäkelinin omaa positiota eri vasemmistohaarojen kanssa. Mutta myöskin, miten kurja taloudellisesti Suomi oli, sekä miten haluton sen ajan porvarihallitus oli myöntämään oikeuksia työläisille. Jo ennen sisällissotaa Suomessa oli levottomuuksia. Oulussa oli suuri “voimellakka” jossa nälkää näkevät kotiäidit yrittivät murtaa Valion varastot, koska uskoivat huhuun, että yhtiö oli varastoimassa voita, kunnes hinnat nousisivat taloudellisesti kannattavaan tasoon. Samalla maaseudulla kulki ryösteleviä jengejä, jotka olivat niin epätoivoisia, että he repivät vihanneksia suoraan pelloista.

Kirjan mukaan suomalainen oikeisto halusi vain, että Suomi olisi itsenäinen, muuten maamme pitäisi pysyä samana kuin se siihen aikaan oli. Vasemmisto taas halusi käyttää itsenäisyyttä tilaisuutena uudistaa Suomi paremmaksi maaksi työläisille. Voimmekin sanoa, että sisällissodan häviön jälkeen, vasemmisto onnistui saavuttamaan suurimman osan tavoitteistaan.

Ongelmia

Suurin ongelma tässä kirjassa on lähdeviitteitten puutteellinen merkintä itse tekstissä. Vaikka kirja perustuu uusiin tutkimuksiin ja ensikäden lähdeaineistoihin, itse teksteissä referoinnit ovat niukkoja. Tämä onkin populaarimpi tietokirja. Lähdeluettelo toki löytyy, mutta yritäpä siinä arvailla, missä niissä jokin asia mainittiin.

Yhteenveto.

Turo Mannisen ”Yrjö Mäkelin – Työväenliikkeen tienraivaajan elämä 1875–1923” on hyvä ja lyhyt Yrjö Mäkelinin elämäkerta, mutta myöskin suomalaisen työväestön moderni historia. Erityisen mielenkiintoista oli nähdä, miten mahtiponttinen ja tulevaisuutta uskova suomalainen vasemmisto oli tuohon aikaan. Mäkelin, kuten moni aikalainen, koki että historia oli heidän puolellaan, että nykymaailma oli kuolemassa pois ja uusi tulemassa tilalle. Nykyistä vasemmistoa, erityisesti SDP:tä ei voi sanoa omaavan samanlaista itsevarmuutta.

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

elokuu 18, 2018 · 6:37 am

Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016

Samaan aikaan, kun olin julkaisemassa omaa kandia äärinationalistisesta ryhmittymästä, yksi kollegani oli esitellyt kandinsa talonvaltaajien kokemuksista. Luennon aikana hän käytti Anton Montin ja Pontus Purokurun kirjaa ”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” yhtenä lähteenä. Olin kuullut tästä kirjasta, mutta se ei vaikuttanut kiinnostavalta, erityisesti kun keskityn äärioikeistoon ja jihadismiin. Kysyin sitten kandiesitelmän jälkeen kannattaako lukea tämä kirja ja hän vastasi myöntävästi. Otin sitten lukulistalle.     

6

Autonomiset liikkeet    

”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” kertoo hierarkiattomista tai löyhää hierarkiaa omaavista vasemmistolaisista ryhmittymistä, jotka suurimmaksi osaksi, mutta eivät kaikki, kuuluvat äärimmäisempään vasemmistoon. Esimerkiksi anarkistit ja autonomit (hierarkiattomia Marxisti-Leninistejä) voitaisiin kutsua äärivasemmistolaisiksi, koska he tavoittelevat totaalista yhteiskunnallista muutosta, vaikka väkisin. Mutta autonimiseen skeneen kuuluu myöskin joukko radikaaleja ja ideologialtaan epämääräisiä vasemmistolaisia, joilla on luova suhtautuminen laillisuuteen.  Esimerkiksi poliittinen puolue Vasemmistoliitto koostuu pääosin rauhoittuneista autonomisista vasemmistolaisista aktivisteista. Tämä kirja kuitenkin paljastaa, että Vasemmistoliiton poliittiseen strategiaan kuuluu näitten autonomisten liikkeitten protestien hyödyntäminen, jotta sen poliittiset tavoitteet pysyvät mediassa esillä.    

Kirjallisuudenystäviä    

Kirjan mukaan näitä kaikkia liikkeitä yhdistää Peter Singerin ”Oikeutta eläimille” (1975), Naomi Kleinin ”No logo” (1999) ja Michael Hardtin ja Antonio Negrin ”Imperiumi” (2000) kirjojen ideoitten kannatus. Nämä kaikki edellä mainitut kirjat ovatkin irtiotto perinteisestä sosialistisesta vasemmistolaisuudesta, joissa fokus on enemmän kapitalismikritiikissä kuin oikeaoppisessa marxismissa. Sitä huomaa, miten kirjallisuus ei aina tuo vain sivistystä, mutta myöskin ideologisen perustelun, miksi vituttaa ja tekisi mieli panna paikat paskaksi. ”Imperiumi” oli minulle tuntematon teos, joten oletan muittenkin tietävän siitä vähemmän.    

”Imperiumin” keskeisin väittämä on, että Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, kapitalismi on valloittanut koko maailman, muodostaen maailmanlaajuisen, mutta samaan aikaan hajanaisen Imperiumin. Tämä tarkoittaa, että toisin kuin aiemmat imperiumit, Imperiumilla ei ole johtajia tai keskusvaltaa, vaan se on enemmänkin itsenäinen järjestelmä, joka koostuu Maailmanpankkista, IMF:tä, ja ei-institutionaalisista toimijoista, kuten globaalit yritykset ja suuret mediakonglomeraatit. Imperiumissa kansallisvaltioilla ei oikeastaan ole itsenäistä valtaan, vaan me kaikki elämme markkinoitten armoilla. Ainoa tapa saada poliittista muutosta tällaisessa maailmassa on luoda kaikissa yhteiskunnan sektoreissa pieniä paikallisia vastarintoja, jotka samanaikaisesti luovat vastavoiman, joka työntää tätä Imperiumia kohti haluttua muutosta. Tämä Imperiumi teorian pohjalta alettiinkin ”Suoraa toimintaa!” kirjoittajien mukaan vallata taloja, järjestää mielenosoituksia ja hajottamaan kauppojen ikkunoita.    

Idea    

Kirja käsittelee otsikon mukaan autonomisten liikkeitten historiaa haastattelujen ja muutaman kirjallisen aineiston pohjalta. Kun Neuvostoliitto ja kommunismi alkoivat natista liitoksistaan, monia vasemmistolaisia alkoi jo silloin kiinnostaa jokin muu vasemmistolainen ideologia, joka olisi SDP:tä vasemmalla, mutta ei liittyisi vakiintuneeseen kommunismiin. Kirja perustuu sykliteoriaan, jossa luvut on jaettu eri vasemmistolaisten liikkeitten aktivismisykleihin. Sykliteorian mukaan joukko liikkeitä nousee pintaan ja ajan mittaan hiipuvat, kunnes uusi syntyy ja niin edelleen. Kirja jakaa syklit näin:     

  • Anarkismi saapuminen Suomeen 1986-1994    
  • Ympäristövallankumouksellinen liike 1995-1998    
  • Globaaliliike 1999-2001    
  • Sosiaalikeskukset, valtaukset ja vihreä nuorisojärjestö 2002-2005    
  • Prekariaatiliike 2005-2006    
  • Uusi sosiaalikeskusliike kaupunkiaktivismin vuodet 2007-2012    
  • Yliopistoaktivismi ja siirtyminen instituutioihin 2009-2012    
  • Anarkismi, antifasismi, antirasismi sekä feminismin uusi nousu 2013-2016    

Tässä kirjassa kerrotaan melkein jokaisesta autonomisten liikkeitten tempauksesta, joihin kuuluivat niin talonvaltaukset, kadunvaltaukset, massamielenosoitukset, mellakat, tuhopoltot, romanisiirtolaisten auttaminen, ympäristöaktivismi kuin ravintolapäivän järjestäminen. Jos otetaan pois lukuisat ilkivallat, mellakat ja terrorismia muistuttavat aktit, nämä liikkeet ovat rakentaneet lukuisia nuorisokeskuksia, taidepajoja ja tuoneet Suomeen koko idean perustulosta. Mutta myöskin perustaneet nykyään porvaristonkin arvostamia kulttuuritapahtumia, kuten ravintolapäivä. Siinä mielessä äärivasemmisto eroaa äärioikeistosta, että äärivasemmisto oikeasti pystyy rakentamaan jotain hyödyllistä kaikille.     

Puolueellisuus    

Kirjailijat pyrkivät minimisoimaan ja selittämään parhaiten päin näitten liikkeitten aktiviteetteja. Esimerkiksi kirjailijat kutsuvat ilkivaltoja ”Suoran toiminnan iskuiksi, jotka aiheuttivat laajoja omaisuustuhoja”. Tekisi mieli kutsua näitä ”suoran toiminnan iskuja” terrorismiksi, mutta Anssi Kullbergin toimittamassa ”Suomi, terrorismi, SUPO” (2011) kirjassa terrorismiksi määritellään laajat iskut, joitten tarkoitus on joko tappaa välillisesti sivullisia tai tuhota jokin laaja siviilikohde. Tässä kirjassa mainittu tuhoisin isku on ollut polttopulloiskut tyhjiä Valion maitoautoja kohtaan. Kirjassa ilmenee, että aktivistit pyrkivät välttämään vahingoittamasta ihmisiä.   

Kuitenkin kirjailijat ovat sen verran rehellisiä, että he luettelevat jokaisen iskun, mitä pääosin eläinoikeusliikkeet, ovat suorittaneet 80-90-luvuilla. Siitä yllätyin, miten paljon näitä tuhopoltto- ja sabotaasi-iskuja on ollut. Kirjailijat kertovat, että mediahiljaisuus näistä iskuista voi johtua siitä, että poliisi pyrki pitämään medialta piilossa suurin osa tapauksista, koska se olisi osoittanut, miten huonosti he olivat estämään niitä. Lähteenä iskujen runsaudesta kirjailijat käyttivät nettisivua, jonne jokainen ryhmittymä sai ilmoittaa omat iskut ja niitten tarkat tiedot.  Mutta voi hyvinkin olla, että iskujen runsaudella, kirjailijat jollain hieman sairaalla tavalla, haluavat osoittaa miten vaikutusvaltaisia ja aikaansaavia jotkut näistä ryhmittymistä olivat.    

Kirjan puolueellisuus näkyy myöskin kirjoittajien oletuksessa, että lukija on vasemmistolainen. Anarkismia tai muitakaan ideologioita ei tarkoin tässä selitetä, mikä taas voi antaa asialle vihkiytymättömälle lukijalle kuvan, että osa nuorista vaan sekosi.  Harmikseni tässä ei pohdita, miksi erityisesti eläinoikeusliike oli niin väkivaltainen.   

Radikalisoituminen    

Koska tämä kirja on enemmänkin autonomisten kirjojen historiikki, tässä ei analysoida, miksi nämä liikkeet syntyivät ja vaikka kaikki lopulta hajoavat, miksi niitä yhä syntyy lisää. Miksi ennen 80-lukua niitä ei ollut olemassa, mutta nyt niitä on kymmeniä. Tai miksi haastatteluissa ilmenee, että suurin osa haastateltavista olivat mukana, koska halusi joko pahoinpidellä natsin, vallata hylätyn talon tai rikkoa ikkunoita mielenosoitusten aikana. Kirja ei avaa tarpeeksi syvällisesti, mistä nämä nuorten levottomuudet voivat johtua? Ainoa vihje tuntuu olevan yksi talonvaltaajien manifestin ote, jota lainataan kirjassa: ”Meitä kiristetään joka suunnalta: fyysisesti meidät pakotetaan pieniin solukoppeihin ja matalapalkkaisiin töihin – tai sitten asunnottomaksi. Henkisesti meiltä vaaditaan koko ajan nopeampia suorituksia, ”Luovempaa” työskentelyä ja loputonta alistumista. Meiltä kielettään sekä ilmainen julkinen tila että oma koti. Tilanne on sietämätön. Miksi meidän pitäisi hyväksyä markkinoiden ja moralistien sanelemat ehdot? Tyhjää tilaa kyllä on olemassa, sitä ei vain käytetä asumiseen. Miksi sitä ei oteta käyttöön?”     

Kirja ei myöskään analysoi mihin yhteiskunnalliseen luokkaan aktivistit kuuluivat? Nämä kiinnostivat enemmän kuin kertomukset tietyn talon valtauksesta ja siellä asumisesta. Kuitenkin tämä kirja on loistava ensikäden lähdeaineisto autonimisten liikkeitten suullisesta muistitietokerronnasta ja kokemuksista. Päällisin puolin kuitenkin mieleen jäi porukan väkivaltaisuus. Moni liikkeen haastateltava harmittelli, kun jossain ryhmittymässä ei ollut ”tarpeeksi” väkivaltaisia tai jos mielenosoitus sujui ilman konfliktia. Jos haluaa tietää anarkistien väkivaltaisuuden psykologisista ja sosiologisista juurista enemmän, suosittelen Francis Dupuis-Dérin ”Who’s Afraid of the Black Blocs?: Anarchy in Action around the World” (2014) kirjaa.   

Yhteenveto     

Anton Montin ja Pontus Purokurun ”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” on hyvä lähdeaineisto äärivasemmiston muistohistoriasta ja kokemuksista, mutta huono kirja analysoimaan puolueettomasti näitä liikkeitä laajemmassa historiallisessa tai sosiologisessa kontekstissa. Kiinnostavin huomio, mitä tein kirjassa on, miten väkivaltaisuus korreloi taloussuhdanteiden ja äärioikeiston kanssa. Autonomiset liikkeet olivat heikoimmillaan 2000-luvun alussa, mutta nykyään ne ovat nousemassa alkuperäiselle lamasuomen huipulle. Antifasistinen aktivismikin noudattaa samaa kaavaa. 90-luvulla ja nyt antifasistinen aktivismi ovat korkeimmillaan, mutta 2000-luvun alussa lähes olematonta.  

1 kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

huhtikuu 27, 2018 · 5:21 am

Kristillisistä seksiorgioista talonvaltaukseen: Anarkismin historia

Peter Marshallin ”Mahdotonta vaatimassa: Anarkismin historia” (oma suomennos) on vuonna 2007 julkaistu tietokirja otsikossa mainitusta poliittisesta ideologiasta.

53 

Pitkä historia  

Marshallin kirja alkaa antiikin ajasta, jossa muutama kreikkalainen ja syyrialainen filosofi pohti, että kenties valtion voisi lakkauttaa ja ihmiset voisivat itse valvoa toisiaan? Nämä filosofit pohtivat, että yhteiskunnan pitäisi palata takaisin kyläyhteisöihin, koska kaupunkivaltioissa valta keskittyi liikaa pienen eliitin käsiin. Filosofit valittivat, että köyhyys lisääntyi ja yhteiskunta jakautui erilaisiin luokkiin kaupungeissa. Kuitenkin filosofit, jotka alkoivat ehdotella tällaista hupsutusta ja saivat seuraajia, teloitettiin. Kiinassa taoistit ehdottivat samaa ja heidätkin murskattiin niin perusteellisesti, että melkein kaikki heidän tekstinsä poltettiin. Kuten kirjan kansikuvassa näkyy, anarkismin historia on veristä ja väkivaltaista.    

Tässä kirjassa käsitellään lähes koko ihmiskunnan historian aikana olevaa anarkistista ajattelua antiikin filosofeista, keskiaikaisiin talonpoikaiskapinoihin, protestanttisiin uskonlahkoihin kuin 1800-luvun tunnetuimpia ajattelijoihin, sekä nykyajan ideologisiin vaikuttajiin, kuten Noam Chomskyyn. Tämän vuoksi kirjassa on hurjat 800-sivua!  

Rakenne  

Kirjassa on tiivistetysti jokaisen merkittävän anarkistisen ryhmittymän ja sen ideologisen vaikuttajan historia sekä näitten ajatusten ydinpointit. Koska kirjan aihe on aika laaja, se käsittelee myöskin vähän tunnettuja anarkistisia suuntauksia, kuten keskiaikaisia kristillisiä lahkoja, jotka rakensivat pieniä vegaanisia hierarkiattomia ja orgiatäytteisiä kyläyhteisöjä. Eli protohippejä, jotka palvoivat Jeesusta alastomana! Samalla tässä käsitellään anarkokapitalisteja, jotka toisin kuin suurin osa anarkisteista, ovat oikeistolaisia. Anarkokapitalistit uskovat, että valtio kahlitsee kapitalismia, joten valtio on hävitettävä.   

Kriittinen historia  

Peter Marshall myöskin pyrkii jokaisen ajattelijan kohdalla kyseenalaistamaan tätä tai löytämään aukkoja ajattelussa. Samalla monen anarkistiajattelijan elämäkerrassa löytyy jotain ei-niin positiivista, kuten 1800-luvun anarkistifilosofien juutalaisvastaisuus ja sovinismi tai joittenkin ilmiselvä mielisairaus. Mutta selvästi kirjailija on mairittelevampi tai ymmärtäväisempi vasemmistoanarkisteja kohtaan. Tämä kirja on mielenkiintoinen esimerkki ”pakollisesta puolueettomuudesta”. Kirjailija tietää, että hänen on oltava puolueeton, jos joku aikoo ottaa tämän kirjan vakavasti, mutta sisimmässään tämä ei ole. Harva meistä on, mutta kaikesta hienovaraisesta puolustelusta huolimatta tässä kirjassa käydään melko yksityiskohtaisesti läpi, miten erilaiset anarkistiset yhteisöt hajosivat tai miksi anarkismi ideologiana ei koskaan saanut samankaltaista valtaa maailmasta kuin muut suuret modernit poliittiset ideologiat.   

Ideologian kehitys  

Tästä kirjasta saa todella perusteellisen ja syvällisen käsityksen anarkistisesta ajattelusta ja sen eri haaroista. Samalla tässä käsitellään, miten jotkut anarkistien ideat ovat levinneet valtavirtaan tai miten toisten ajattelijoitten ideat ovat vaikuttaneet anarkisteihin.   

Mielenkiintoista oli juuri anarkistisen ajattelun kehitys. Vaikka alun perin anarkismi keskittyi puhtaasti taloudelliseen itsenäisyyteen tavoittelemiseen jaetun viljelysmaan kautta, ajan mittaan siitä hioutui nykyinen ideologia, joka haluaa purkaa kaikki valtarakenteet. Näihin purettaviin valtarakenteisiin kuuluu kaikki hierarkiat, kapitalismi, yksityisomistus, edustuksellinen demokratia, sovinismi, homofobia, transfobia, rasismi, abelismi ja lihansyönti. On mielenkiintoista huomata, että toisin kuin vaikka fasismi tai kommunismi, anarkismi on ideologiana kokenut eniten muutoksia. Sen sijaan, että anarkistit takertuisivat jonkun ajattelijan 1800-luvun ideoihin kuin ne olisivat pyhiä tekstejä, nämä ovat kyseenalaistaneet kaiken, jolloin nykyinen anarkismi ei muistuta kovin paljon alkuaikojen aatetta.   

Kirjassa näkyykin, miten 1840-luvulla Euroopan vasemmistoanarkismi kehittyi liberalismin äärihaarana, jonka mukaan Ranskan vallankumouksessa ei menty tarpeeksi pitkälle. Kuitenkin hyvin pasifistisesta ideologiasta kehittyi 1800-luvun lopussa äärimmäisen väkivaltainen aate, jonka nimeen suoritettiin tuhansia terrori-iskuja. Anarkismin maine tuhoisana filosofiana syntyi juuri tuohon aikaan.  

1900-luvulla terrorismi laantui ja anarkistit siirtyivät vaikuttamaan ammattiliittoihin. Vielä Toisen maailmansodan aikana monet suuret Rankan, Iso-Britannian ja Italian ammattiliitot olivat anarkistien hallussa. Kuitenkin sosiaalidemokraatit tai sitten oikeistohallitus onnistuivat joko väkivalloin tai reformeilla vähentämään anarkistien vaikutusvaltaa. Vasta 60-luvun lopun Pariisin opiskelijamellakoissa anarkismi nousi uudelleen Euroopassa, mutta se ei kyennyt samaan samaa vaikutusvaltaa kuin 1900-luvun alussa. Olihan taloudellinen hyvinvointi alkanut nousta niin korkeaksi, että työläiset eivät nähneet syytä kapinoida.  

Tämä kirja julkaistiin ennen vuoden 2008 talouskriisiä, joten siinä ei todeta anarkismin uutta nousua, jota esimerkiksi käsitellään Francis Dupuis-Dérin vuonna 2014 julkaistussa kirjassa ”Who’s Afraid of the Black Blocs?: Anarchy in Action around the World”  

Yksilökeskeinen anarkismi  

Tämän kirjan mukaan anarkokapitalismi kehittyi vasta 1950-luvulla ja sekään ei ole saanut suurta suosiota, vaikkakin aatteen kannattajiin törmää netissä usein. Kirjailijan mukaan on tapahtunut, niin että anarkokapitalismin joitakin ideoita on omaksuttu uusliberalismiin. Uusliberalismi on ideologia, joka käytännössä ajaa valtion tekemään kaikkensa luodakseen mukavat olot suurille korporaatioille tavallisten ihmisten kustannuksella.   

Marshallin mukaan Reaganin ja Thatcherin hallitukset ovat kärjistetyimpiä esimerkkejä, joissa anarkistista retoriikkaa on käytetty hyväkseen ajaakseen uusliberalistista politiikkaa. Kirjassa lukee, että Reagan sanoi, että hänen hallituksen tehtävä oli ”irrottaa valtio ihmisten selistä” ja Thatcher taas lausui ”Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin yhteiskunta”. Samaan aikaan, kun näin lausuttiin, omat hallitukset murskasivat ammattiliittoja väkivaltaisesti, lukuisia ulkomaisia sotia aloitettiin, tuettiin Etelä-Amerikan oikeistodiktatuureja ja luotiin pohja tehdastöitten pakenemiseen Aasiaan.   

Yhteenveto  

Epätasaisuudesta ja pituudesta huolimatta Peter Marshallin ”Mahdotonta vaatimassa: Anarkismin historia” on kattavin tietokirja aiheesta, mitä on. Tässä käsitellään myöskin kuuluisia taiteilijoita ja tutkijoita, jotka olivat anarkistisia tai heillä oli ajattelussaan anarkistisia tendenssejä. Parhaiten tätä kirjaa voi nauttia lähdeteoksena, josta poimitaan sisällysluettelon kautta jonkun aiheen luettavaksi, kuin kronologisessa järjestyksessä luettavana tietokirjana.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , ,