Avainsana-arkisto: antifeminismi

Jumala ja valtio

Mihail Bakuninin, vuonna 1882 julkaistu ”Jumala ja valtio” on yksi merkittävimmistä anarkistisista manifesteista.

4

Idea

Bakunin argumentoi tässä lyhyessä ja kesken jääneessä kirjassaan, että monoteistinen jumala ja ylipäätänsä jumalausko ovat pohja hierarkkiselle yhteiskuntajärjestykselle. Tämän takia jumaliin ei pidä uskoa. Bakunin tiivistää tämän lauseella ”Jos Jumala olisi olemassa, hänet pitäisi kukistaa”.

Bakunin analysoi klassisella filosofialla ja historialla, että usko yhteen mahtavaan Jumalaan, on oletusarvoltaan epätasa-arvoinen usko. Tällainen jumalausko asettaa ihmiset alempiarvoisiksi olennoiksi, joilla itsellään ei ole mitään hyviä ominaisuuksia. Koska ihminen on uskonnossa lähtökohtaisesti alempi kuin Jumala, hänen on toteltava tätä. Mutta koska Jumalaa ei ole oikeasti olemassa, ihmisten on toteltava kirkkoa. Kirkko onkin vain hierarkkinen instituutio, jolla on todellisuudessa täysin perusteeton ylivalta ihmisiin. Bakunin menee niinkin pitkälle, että julistaa kristinuskon olevan hierarkkisempi uskonto kuin kaikki muut. Tietyssä mielessä mies on oikeassa. Esimerkiksi islamissa ja monissa itämaisissa uskonnoissa, ei ole olemassa samanlaista tiukkaa hierarkkista pappisjärjestelmää kuin katolisissa ja protestanttisissa uskonnoissa.

Mutta teoksen ydinpointti on se, että jos ihmiset eivät usko Jumalaan, he alkavat uskoma itseensä. Tällä kohotetulla itsetunnolla ja itsenäisyydellä ihmiset voisivat muodostaa vapaita yhteisöjä, joissa toisistaan huolehditaan ilman pakkoa ja lakeja. Eli anarkismia!

Protopiratismia

Kirja on samaan aikaan hyvin 1800-lukulainen ja ajankohtainen. Bakunin pohjustaa argumenttinsa aikansa ”tuoreella” tieteellisellä tiedolla evoluutiosta, antropologiasta, matematiikasta ja fysiikasta, argumentoidakseen, että ihmiskunnan ylin usko pitää olla tieteessä, mutta ei tiedemiehissä. Bakunin ajaakin tieteen avaamista suurelle yleisölle laajan koulutuksen ja vapaan tiedon vaihdannan kautta. Voitaisiinkin sanoa, että Bakunin argumentoi tässä kirjassa nykyään hakkereitten ja piraattien kannattamaa avoimen lähdekoodin periaatetta.

Kirjailijan mukaan tiedemies ei saa olla tieteellisen tiedon hallitsija ja vartija, vaan hänen pitäisi olla oman alansa ammattilainen, samalla tavalla kuin leipuri ja puuseppä. Hänen tietotaitonsa ei saa olla salaisuus, vaan laajasti saatavilla. Tiedemiesten, kuten muittenkin ammattilaisten asiantuntijuus pitäisi olla vapaasti käytettävissä vapaehtoisten keikkasopimusten muodossa. Bakuninin mukaan yhteiskunta voitaisiin järjestää niin, että valtion instituutioitten sijaan yhteiskunta toimii hajautetusti vapaitten ammattiyhteisöjen välisen yhteistyöverkostojen kautta. Pohjimmiltaan tällainen ajattelu ei eroa kommunismin lopullisesta vaiheesta ja Bakunin sanookin, että anarkismin taloudellinen pohja on sosialismissa.

Ongelmia

Suurin kritiikki tätä teosta kohtaan, on se, että se on liian lyhyt ja keskeneräinen, joten jää epäselväksi, miten tällainen, muuten hienolta kuulostava järjestelmä, olisi toteuttamiskelpoinen?

Toinen on, että kirjan uskontokritiikki on äärimmäisen eurosentrinen, vaikkakin se referoi itämaisia uskontoja pariinkin kertaan. Tämän kirjan mukaan esimerkiksi polyteismi on tasa-arvoisempi uskonnon muoto, koska milläkään jumalalla ei ole totuuden tai vallan monopolia, joten on hyvin vaikeaa rakentaa hierarkkista valtiota sen ympärille. Paitsi, että niin on juuri tehty monissa itämaisissa kulttuureissa. Ehkä ainoa tapa ymmärtää tämä uskontokritiikki oikeaksi on se, että Eurooppa on ainoa alue, jossa moderni keskusvaltainen hallintojärjestelmä syntyi. Esimerkiksi yksi syy, miksi Lähi-Itä ja Pohjois-Afrikka taantuivat niin paljon, että joutuivat eurooppalaisen imperialismin uhreiksi, oli sulttaanien kykenemättömyys ulottaa valtansa periferioihin. Monilla arabimailla oli vielä 1900-luvulla heikkoja keskusvaltioita, jotka juuri ja juuri hallitsivat maittensa pääkaupunkeja. Mutta esimerkiksi Kiinassa on myöskin hyvin vanha keskusvaltainen valtio ja maassa ei ole edes kunnollista uskontoa!

Toinen kritiikki on kirjan loppuosassa, missä Bakunin lähtee analysoimaan Ranskan vallankumouksen lopullisten tavoitteitten epäonnistumista ja statismin (valtio-ideologia) syntyä. Koko osio lähtee siitä oletuksesta, että tiedät aika paljonkin Ranskan vallankumouksesta. Toinen ongelma on, että koko osio ei ole kovin relevantti nykyaikana.

Yhteenveto

Mihail Bakuninin, ”Jumala ja valtio” on todella hyvä johdanto anarkistiseen filosofiaan ja ateismiin, mutta poliittisena kirjana melko vajavainen. Mutta yllätyin, miten selkeästi ja johdonmukaisesti tässä kirjassa argumentoidaan, kun tuntee kirjailijan taustat ja aatetta, mitä hän edustaa.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Mies vailla feminismiä

Olen käsitellyt blogissani runsaasti miesasialiikettä, mutta pääosin amerikkalaista suuntausta, joka osoittautui äärimmäisen naisvihamieliseksi ideologiaksi. Tänä vuonna olen pyrkinyt tutkimaan, onko suomalainen kenttä erilainen? Käsittelin jo Laasasen ”Naisen seksuaalinen valta” (2008) kirjaa, mutta nyt siirrynkin Arno Kotron ja Hannu T. Sepposen toimittamaan artikkelikokoelmaan ”Mies vailla tasa-arvoa” joka julkaistiin vuonna 2007.

9

Rakenne

Kirjan takakansikuvaus antaa ymmärtää, että tässä on asiallinen kirja, jonka iso Tammi kustantamo on julkaissut. Etukannen kuvitus on lainattua suoraan amerikkalaisesta miesasialiikkeen estetiikasta, jossa miehiä lähes aina kuvataan puvuilla. En tiedä, miksi? Kai sitä halutaan antaa kuva siitä, mitä mies voi parhaillaan olla, eli hyväkuntoinen, siisti ja rikas? En tiedä oliko tarkoituksellista asettaa Tammi-kustantamon logo haarojen väliin? Mutta se hymyilytti minua parikin kertaa.

Esipuheessa jo kerrotaan, että kirjan tarkoitus ei ole olla tasa-arvoa vastaan, vaan se on tarkoitettu yksipuolisen tasa-arvokeskustelun ja politiikan kritiikiksi. Mutta esipuheessa myöskin todetaan ”Kukin kirjoittaja puhuu omalla äänellään ja edustaa vain itseään.” mikä pani hälytyskellot soimaan. Kirjan toimittajat selvästi eivät luota kaikkiin kirjoittajiin, jos pitää irtisanoutua heti alussa kirjassa olevista teksteistä. Mutta mikäs siinä, voi hyvinkin olla, että tässä ollaan vain eri mieltä asioista, eikä mitään hullua tule esiintymään.

Koska tämä on artikkelikokoelma, jossa jokainen kirjoittaja on ilmoitettu olevan oma tiivis kuplansa, arvioin suurin piirtein jokaista tekstiä erikseen. Koska tämä arvio on todella pitkä, kerron tässä yleisnäkemykseni kirjasta, jonka jälkeen voi lukea yksitellen mielipiteeni kirjan merkittävimmistä artikkeleista.

Yleisesti tämä on maltillisempi kirja kuin Laasasen. Tässä suurimmaksi osaksi on harmittomia tekstejä, joissa tosiaan pyritään löytämään miesten kokemia ongelmia, mutta joko niissä epäonnistutaan löytämään mikä tämä ongelma aiheuttaa? Tai ei kyetä perustelemaan tarpeeksi tarkasti, mikä on edes ongelma? Suurin puute tässä kirjassa on totaalinen sosiaalisten- ja historiallisten kontekstien puute. Suurin osa kirjailijoista ikään kuin tarkastellee sukupuolikysymyksiä jossain kontekstivapaassa tyhjiössä, eikä oikeassa maailmassa. Monet kirjoittajista vain ottavat lehtiartikkeleista lauseita ja vaihtavat sukupuolia, jolloin he julistavat jonkin perustavanlaatuisen tekopyhyyden todistetuksi. Valitettavasti tällainen sanaleikki ei vielä todista mitään, vaan pitää analysoida syvemmin, miksi sukupuolien vaihtaminen tuntuu oudolta. Mikä kultturissa, historiassa ja yhteiskunnassa voi synnyttää mielikuvan, että tiettyille sukupuolille *kuuluu* jokin rooli? Tätä kirjassa ei esiinny ollenkaan.

Kun unohdetaan todellisen maailman kontekstit ja valtarakenteet, monet kirjailijat jäävätkin vain ihmettelemään ääneen, miksi miehet kärsivät jostain, mitä naiset eivät. Yleisin näkemys vaikutti olevan se, että feministit ovat saavuttaneet jossain 80-luvulla kulttuurihegemonian Suomessa ja siitä astin, miehillä on ollut kurjaa. Näin vaan julistetaan, sen tarkempaa perustelua, miten ja ketkä tarkalleen. Mitä 80-luvulla tapahtui, että tällainen skenaario olisi edes mahdollinen? Tällaista monet kirjoittajista eivät tarjoa, vaan heille se on itsestäänselvyys.

Toisten kirjoittajien mukaan taas on täysin mysteeri, miksi miehiä syrjitään. Ikään kuin yhteiskunnan valtarakenteet olisivat mystisten voimien hallinnassa, eikä miesten.
Vähemmistönä ovat artikkelit, joitten mukaan miehinen kulttuuri on syypää miesten ahdinkoon.

Tämän jälkeen on perinteisempää antifeminististä olkiukkoilua, jossa epäonnistutaan ihan peruskäsitteitten määrittelemisessä tai lähdeviittauksessa. Näisstä artikkeleissa pyritään kumoamaan feministisiä käsitteitä, jotkas selittävät miesten harjoittamaa naisten alistamista. Koska kirjailijat loivat olkiukot näistä käsitteistä, he vaikuttavat vielä typerimmiltä, koska monet näistä käsitteistä, selittävät myöskin miksi miehiäkin sorretaan. Lopulta jää sellainen maku, että kirjailijat hakuavat väkisin syyttää naisia, eikä aidosti löytää kulttuurissa olevia miesvastaisia asenteita.

Vähemmistönä on aidosti hyviä artikkeleita, joissa osoitetaan miesten ongelmia ja perustellaan ne hyvin, mutta niissäkin sorrutaan mututuntumiin. Voisinkin sanoa, että tämä kirja on enemmänkin vapaamuotoista pohdiskelua miesten ongelmista kuin vakava tietokirja, josta olisi mitään hyötyä miehille.

Artikkelit

Pasi Malmi on HTL ja Suomen miestutkimuksen seuran hallituksen jäsen ja hän kirjoitti artikkelin ”Mikä feminismissä ja naistutkimuksessa mättää?” Heti kirja alkaa antifeminismillä, koska miksi ei?

Malmin ydinteesi perustuu sukupuolitutkija Jaana Kuusipalon feminististen liikkeitten jakoon, joka kulkee näin:

1) Tasa-arvofeminismi, jossa sukupuoliroolit rajoittavat niin naisten kuin miestenkin elämää.

2) 80-luvun feminisminen erillisteoria, jonka mukaan miehet ja naiset ovat luonnostaan erilaisia, eikä naisia saa tasa-arvon nimissä painostaa sellaiseen ihmisen malliin, joka tosiasiassa on miehen malli.

3) Postmodernistinen feminismi, joka vastustaa sukupuolistereotyyppejä ylläpitävää feminististä erillisteoriaa. Postmodernistinen feminismi puolustaa myös miehiä, koska se ei hyväksy miessukupuolestakaan muodostettuja kielteisiä stereotyyppejä.

Malmin mukaan erillisteoria on seksistä ja vaikuttaa huoltajuusriidoissa. Malmi ei viittaa missä Kuusipalo on tämä jaon oikein kirjoittanut, enkä löytänyt sitä googlaamalla. Linkatkaa toki, jos joku tietää. Kyseenalaistan tämän jaon, koska se on suorassa ristiriidassa Helsingin yliopiston sukupuolitutkimuksen opetetun feministisen teorian ja historian kanssa. Sukupuolitutkimuksessa käsitellään silottelematta feminististä historiaa, jolloin käsitellään erilaisia ääriryhmiä ja teoreettisia umpikujia, mutta ei tällaista Kuusipalon jakoa käytetä.

Erillisteoriassa on ihan valideja elementtejä, kuten juuri se, että naisten ei pitäisi suostua ahtautumaan miesten luomiin standardeihin, vaan luoda omat standardit. Tästä teoriasta on toki vedetty äärimmäisempiä johtopäätöksiä, kuten poliittinen lesbous, mutta se on aika marginaalille jäänyt ideologia. Sitten Malmi ei osoita, miten oikeuslaitoksessa vaikuttaa erillisfeminismi eikä sen sijaan vanhentuneet patriarkaaliset asenteet naisten ja miesten rooleista. Ei, vaan Malmi on ehdottoman varma, että 80-lukulaiset äärifeministit ovat onnistuneet valtaamaan oikeuslaitoksen! Näyttöä näköjään ei tarvita, koska näin asiat koetaan. Erityisen oudoksi menee, kun muistaa miten miesvoittoinen koko oikeuslaitos on pitkään ollut.  Malmi kirjoittaa, että:

Erillisteoriaa kannattavat Naistutkimuksen tutkijat käyttävät stand-point-epistemologia, jonka mukaan naisilla ja muilla sorretuilla kansanryhmillä on aivan erityinen kyky nähdä aito ja väärentymätön todellisuus, joka muuten jää vallanpitäjien pönkittämän virallisen totuuden varjoon. Tämä näkemys hylkää tieteen puolueettomuuden ja miehisiksi koetut kvantitatiiviset menetelmät.

Pasi Malmi osoittaa, että ei ole käynyt sukupuolitutkimuksessa, koska yksi stand-point-teorian pointeista on tutkijan itsekritiikki ja sosiaalisen asemansa tunnistaminen, jotta tutkimusta ei luulla automaattisesti puolueettomaksi. Se on totta, että kvantitatiivinen menetelmä ei kuulu stand-point teoriaan, mutta ei se kiellä näitten menetelmien käyttöä sen rinnalla ai kutsu niitä ”miehisiksi”. Voihan tieteellisessä tutkimuksessa soveltaa monta teoriaa samaan aikaan. Tietenkin taaskaan ei viitata, mistä Malmi on edes saanut tämän omituisen stand-point-teorian kuvailun. Monille voi tulla yllätyksenä, mutta tiede ei muutu automaattisesti puolueettomaksi, kun alat sitä tehdä.

Yhteiskuntatieteissä absoluuttinen puolueettomuus ei ole yhtä helppo saavuttaa kuin fysiikassa tai kemiassa. Stand-point-teorian pointti on, että vähemmistöjen pitäisi ensisijaisesti tutkia itseään, mutta ei siinä kielletä muitakaan tutkimaan asiaa, vaan tunnustamaan mahdolliset rajoitteet. Esimerkiksi itse tutkin jihadismia, mutta koska en ole kasvanut Lähi-Idän kulttuurissa ja uskonnossa, en tiedä kaikkia konteksteja ja kulttuurisia vivahteita, jotka ovat luonnollisia paikalliselle. Tämän vuoksi minä joudun opiskelemaan enemmän aihetta kuin esimerkiksi kotimaista äärioikeistoa, jonka viittaukset ja mielikuvat tunnen, koska jaan saman kulttuurin kuin he. Sitten tietenkin stand-point teoria ei ole ainoa teoria, jota sovelletaan sukupuolitutkimuksessa, koska se itsesään on kovin rajoittunut tapa tutkia laajempia ilmiöitä.

Perustelemattomista antifeministisestä retoriikasta huolimatta Malmin argumentin kärki on se, että miehiä hakataan parisuhteessa enemmän kuin naisia. Malmi viittaa Daphe-tutkimuksen, jonka mukaan 14 % miehistä on joutunut naisystävän väkivaltaisuuden kohteeksi. Googlattuani löysin vuoden 2010 YLE:n artikkelin, jonka mukaan Suomessa miehiä hakataan hieman enemmän kuin naisia ja asiasta on vaiettu, koska ” naisen ajatellaan olevan haavoittuvampi uhri ja sillä tavalla halutaan korostaa naisuhrin asemaa”. Mutta samalla löysin vuoden 2014 olevan EU:n tutkimuksen, jossa todetaan Suomen olevan naisten pahoinpitelyn kärkimaita. En sitten ole varma mihin tässä pitäisi uskoa. Mutta uskotaan hetkeksi, että Malmi on oikeassa. Silloin pitäisi ihmetellä, miksi Malmi lähtisi feministien kanssa haastamaan hyväntahtoista seksismiä, johon mielikuvan naisista viattomina suojeluntarpeisina lapsina perustuu. Miksi hän luulee, että feministit haluavat ylläpitää tällaista mielikuvaa.

Malmi meneekin niin pitkälle, että haastaa patriarkaattiteorian: ”Siinä naiset oletetaan yhteiskuntaluokaksi, jota hallitseva luokka – miehet – syrjii ja sortaa kaikin keinoin kaikissa maailman maissa kaikkialla elämänalueella. Patriarkaattiteorian ongelma – – häivyttää miesten asema yhteiskunnassa, joka on joltain osin huonompi kuin naisten. Patriarkaattiteorian kannattajat joko kiistävät tai ainakin pyrkivät vähättelemään niiden merkitystä. ”

Mikä on silkkaa valhetta ja käsitteen totaalinen väärinymmärrys. Blogissani voi lukea lisää, mitä patriarkaattiteoria oikeasti tarkoittaa. Mutta ristiriitaiseksi Malmi menee, kun hän sanoo, että postmodernistiset feministit eivät kannata tätä teoriaa. Kyllä kannattavat, kun se on nykyfeminismin kulmakivi. Taaskaan Malmi ei pyri todistamaan, että patriarkaattiteoria liittyisi mitenkään naisten väkivaltaisuuteen tai edes pyri tarkastelemaan, minkä luonteista fyysistä väkivaltaa naiset harrastavat. Malmi sentään laskee ”nalkutuksen” henkiseksi väkivallaksi, mutta ei tarkastele missä kontekstissa tämä ilmenee.

Näitten valheitten ja vääristelyjen lopussa kuitenkin Malmi kirjoitta, että ”suurin osa feminismistä ja naistutkimuksesta on miesmyönteistä, ja vain osa perustuu miesvihamieliseen tiede- ja tietokäsitykseen sekä naisten ylivertaisuutta koskevaa näkemykseen. Miesten ei siis kannata vastustaa kaikkea feminismiä ja naistutkimusta. Miesasiaa ajavien miesten olisikin viisaampaa pyrkiä toimimaan yhdessä tasa-arvofeministien ja postmodernien feministien kanssa.”

Valtiotieteen tohtori Stakesin erikoistutkija Timo Karjalaisen artikkeli. ”Halpoja miehiä” taas on omituinen, mutta mielestäni viaton. Se valittaa, että naiset saavat enemmän rahaa julkiseen terveydenhuoltoon kuin miehet, vaikka miehet maksavat enemmän veroja kuin naiset. Karjalainen argumentoi, että asia on korjattava, mutta on hieman epämääräinen, miten. Alennetaanko miehen verot vai pidennetäänkö miesten elinikä? Tietenkin erikoistutkijalle on jostain syystä täysi mysteeri, miksi miehet kuolevat aikaisemmin kuin naiset tai miksi naiset saavat vähemmän palkkaa kuin miehet. Onneksi Stakesin LKT tutkimusprofessori Mati Rimpelän samassa kirjassa esiintyvässä artikkelissa ”Hyvinvointiosaaminen ja sukupuoli” vastataan kollegan kysymykseen: ”Terveyshaastatteluissa naiset kuitenkin ilmoittavat oireita noin kaksi kertaa useammin kuin miehet.” ja ”miesten aikaisempia kuolemia voidaan selittää riskikäyttäytymisellä.” Ihmettelen kyllä, miten Stakessa on töissä kaksi miesasiamiestä, jotka eivät puhu toistensa kanssa. Nyt ainakin ymmärrän, miksi kirjan alussa kirjoitettiin, että kirjoittajat ”edustavat vain itseään”, koska muuten Staksesin uskottavuus saisi aikamoisen kolauksen. Mutta voitte jo nähdä mihin suuntaan tämä kirja on menossa. Kriittinen tieteentekeminen vaikuttavat olevan tuntemattomia käsitteitä kirjaimellisille tutkijoille!

VTM tutkija Ossi Korkeamäki ja erikoistutkija Timo Kyyrän artikkeli ”’Naisen euro on 96 senttiä” taas ei edes käsittele miehiä, vaan yrittää perustella, miksi naiset oikeastaan eivät saa vähemmän palkkaa kuin miehet. Koska tämä kirja piti käsitellä miesten sortoa, en edes vaivaudu käsittelemään tätä.

VTM lastensuojeluliito keskusliiton tutkija Heikki Sariolan artikkeli ”Tavoitteena isättömyys – biologinen isyys hyökkäyksen kohteena.” on omituinen artikkeli, koska se väittää, että syy, miksi miehet menettävät lapsen huoltajuuskiistoissa on se, että media ja feministit ovat edistäneet käsitystä, että suurin osa miehistä ovat pedofiilejä. En ole koskaan kuullut tästä ilmiöstä, enkä löytänyt mitään edes sinnepäin googlaamalla. Sariola sentään viittaa ikivanhaan ruotsalaisten feministien Britasdotter ja Stövlingin kirjaan, jotka esittivät näkemyksen, että insesti on tavalliselle miehelle ominaista käyttäytymistä.  Googlasin kummatkin ja heillä tosiaan oli 80-luvulla besteller koskien insestiä, mutta harva nykyään heitä referoi, kun google antoi aiheesta niin englanniksi kuin suomeksi, muutaman ruotsinkielisen keskustelupalstan ja antikvariaatin nettisivut. Ei ihan sitä kuuminta teoriaa tällä hetkellä tai edes tämän kirjan julkaisuajankohdalla. Googlasin sitten insestistä ja isyydestä, enkä silti löytänyt mitään vastaava. Jos joku tietää mihin oikein Sariola viittaa? Niin kertokaa.

Sariola väittää ilman lähdettä, että patriarkaattiteoria on ristiriidassa sen kanssa, että seksuaalinen ahdistelu ja hyväksikäyttö ovat paljon yleisempiä perheen ulkopuolella ja insesti on harvinainen seksuaalisen hyväksikäytön muoto. Tietenin taas viitteet puuttuvat. Ensimmäinen väittämä on valetta, koska aika tasaisesti jo monta vuotta on todettua, että raiskaaja on useimmiten naiselle ennestään tuttu, eikä puskassa piilevä hiippari.

Sitten on olkiukko luulla, että patriarkaattiteoria olisi riippuvainen raiskaustilastoista tai missä naisia raiskataan, kun se on laajempi käsite. Eivät kotien ulkopuolella olevat raiskaajat ole avaruusolioita, vaan miehiä, joten vaikka Sariola olisikin oikeassa raiskauspaikasta, silti se vahvistaisi patriarkaattiteorian. Kummallisinta on kuitenkin koko tuo pedofilia väite, jota ei esiinny missään muualla kuin 80-luvun ruotsalaisessa feministisessä kirjassa, jota kukaan ei enää lue tai edes referoi.

Mutta sitten tässä tekstissä paljastuu, mikä oikeasti vituttaa Sariolaa, kun hän haukkuu Kirsi Erärannan kirjaa ”Heteroseksuaalinen matriisi ja isän vanhemmuus” jossa ajetaan ”heteronormatiivisen sukulaisuuskäsityksen murtamista.” ja Tytti Solantuksen haastattelua, jossa hän väittää ”Keinohedelmöitetyn lapsen ei tarvitse tietää biologista isäänsä, jos luovutettava ei sitä halua”. Näistä lausunnoista Sariola näkee jonkinlaisen homosaatioagendan, jossa yritetään ikään kuin varastamaan heteromiehien spermaa homopareille. Sariolla ei ole selvä, mikä häntä ahdistaa tässä kohtaa. Häntä harmittaa erityisesti, että kun isä luovuttaa spermansa spermapankkiin, hän ei voi tietää kuka on hänen spermasta syntynyt lapsi. En tiedä, missä planeetassa Sariolla elää, mutta spermapankeissa on sopimus, jonka allekirjoitat. Siinä sopimuksessa todetaan mihin olet ryhtymässä. Miksi spermanluovuttaja pitäisi edes tietää mitä hänen spermalla tehdään? Jos spermanluovuttaja haluaa olla isä, niin hanki nainen, joka suostuu olla lapsesi äiti. Spermanluovutus on juurikin LUOVUTUS jollekkin parille, joka ei saa lapsia, eikä oman lapsen kaukopalvelu.

Sariolla alkaakin perustelemaan, miksi heteroseksuaalinen ydinperhe on paras tapa selviytyä yhteiskunnan romahtamisesta. Sariola ei ihan selitä miksi yhteiskunnan romahtamisvaara on relevanttia perhepolitiikalle tai, miten homoperhe ei pärjäisi sellaisessa onnettomuudesta. Mutta hän lähtee tällä argumentilla väittämään, että:

Suhtautuminen isyyteen näyttää ristiriitaiselta. Isät halutaan kotiin hoitamaan lapsia, mutta samalla todistellaan, ettei isää tarvita. Biologisella isyydellä ei muka ole merkitystä, mutta satunnaisesta yhdynnästä alkuun saaneen lapsen elatusmaksut määrätään biologisen isän maksettavaksi, kunhan hänet DNA-testeillä seulottu esiin äidin sukupuolikumppaneiden joukosta.

Koko tämä suora sitaatti kuulostaa tunteitten purkaukselta, siitä ”ahdistuksesta” kun samaan aikaan pitäisi hyväksyä homot ja olla vastuullinen mies. On se vaan niin pirun ahdistavaa ja tietenkin tässä on pikkunen vihjailu naisen ”hourittelusta” ja miesten vastuunpakoilusta, koska miksi ei? Sariolan artikkeli vaikuttaa pitävän lapsia miehen omaisuutena, eikä olentoina. Enemmänkin lompakon kaltaisena esinennä, jota mies ei rakasta, mutta hän haluaa tietää, missä se on ja voiko hän pitää sitä taskussaan uudelleen. Erityisen oudoksi menee viimeinen sitaati, jossa jotenkin harmitellaan sitä, että naisella on monta sukupuolikumppania, joten miehen mahdollinen lapsi naisen kanssa on jotenkin vähempiarvoinen. Mitä väliä kuinka monta sukupuolikumppania naisella on? Kai Sariolla tietää, että tarvitaan kaksi ihmistä tekemään lapsen, joten miksi naisen monet sukupuolikumppanit ovat relevantteja, mutta eivät miehen.

VTM. talouspoliittinen asiantuntija Ralf Sundin ”Ero, isä ja huoltajuustaistelu” on oikeasti hyvä ja mainitsemisen arvioinen artikkeli, joka käsittelee isyyttä ja rasismia. Sund käsittelee pääosin maahanmuuttajataustaisen perheen tapausta, jossa viranomaiset pitävät maahanmuuttajataustaista miestä automaattisti syyllisenä kantasuomalaisen naisen ja lapsen pahoinpitelystä. Yksi asia, mitä miesasialiikettä on kritisoitu, on juuri sen oletus, että vain valkoiset miehet ovat olemassa, eikä etnisin vähemmistöihin kuuluvia miehiä käsitellä. Tämän artikkelin tekee erityisen hyväksi sen, että siinä tunnustetaan, että ”viranomaiset uusivat vanhoja malleja eivätkä osaa nostaa katsettaan horisonttiin, jossa perheiden arki jo on.” Mutta myöskin, että ennen feminismiä mies ei ollut osallisena lapsen kasvatuksesta. Sund harmitteleekin, että yhä mies osallistuu lapsenkasvatukseen ikään kuin marionettina, joka auttaa äitiä, mutta ei osallistu syvemmin lastenkasvatukseen. Feministit ovat valittaneet tästä jo pitkään ja on hyvä, että edes joku miesasiamies päätyy samoihin johtopäätöksiin. Sund ehdottaa, että miehelle pitäisi antaa perhovapaapa Islannin mallin mukaan, jossa perhe ottaa vuorotellen perhevapaata, jotta kumpikaan ei tee ylimääräisiä töitä lapsen kanssa. Sundin mukaan tämä menettely on supistanut Islannissa sukupuolten palkkaerot. Ongelmana on vaan, että tässä artikkelissa keskitytään anekdootteihin, eikä tarkempaan tilastojen analyysiin. Siinä mielessä tämä on hyvin rajattu artikkeli, jonka hyöty on pikkasen kyseenalainen.

Kirjailija Arno Kotron artikkeli ”Armeija – tasa-arvon sokea piste” on epätasaisempi artikkeli, jossa kuitenkin on aidosti hyvä viesti.

Kotron mukaan sodan sukupuolivinouman voi nähdä siinä, että kun puhutaan sodan kaatuneista, niin ei koskaan kerrota, että ”miehet” kuolivat, vaan puhutaan ”sotilaista”. Ihan validi huomio, jota moni pasifisti on nostanut esiin, mutta se ei liity sukupuoleen, kun armeijan ideologia perustuu ihmisen yksilöllisyyden häivyttämiselle ja tietenkin yhteiskunnassa on vallitseva oletus, että miehet ovat lähes kaikissa ammateissa oletusarvo. Kun mies on oletusarvo, sitä ei erikseen mainita. Tästä johtuukin, miksi niin moni ammatti Suomessa loppuu ”-mies” liitteeseen. Feministit ovat valittaneet tästä miesoletuksesta jo vuosikymmeniä.  Ja Kotrolle tämä voi olla jokin salaisuus, mutta armeija on miesten rakentama instituutio, jonka lait ovat miesten kirjoittamia ja pääosin miesten valvomia. Feministeillä on aika vähän tekemistä koko puljun kanssa.

Mutta kummalliseksi menee, kun Kotro valittaa, että ”Naiset ja lapset mielletään sodan sivullisiksi uhreiksi, miehet kasvottomiksi tappajiksi ” Miksiköhän näin oletetaan? Voisiko asiaan liittyä se, että historiallisesti miehet ovat olleet sotilaina? Ei tietenkään, vaan koska *joku* vihaa miehiä.

Mutta ei tämä kokonaan huono kirjoitus ole, koska Kotro tunnustaa, että miehiä pakotetaan sotaan joko kunniakulttuurin tai aseitten avulla. Eli miehet itse pakottavat omilla miesvaltaisilla asenteillaan itseään ja muita sotimaan. Feministit kutsuvat tällaista patriarkaatiksi ja erityisesti hegemoniseksi maskuliinisuudeksi! Mutta kuten olemme jo huomanneet, miesasiamiehet eivät usko koko teoriaan, eivätkä edes kykene muotoilemaan omaa versiota siitä. Sen sijaan valitetaan asioista, ilman että osataan kertoa tarkalleen, mikä aiheuttaa ongelman. Itse veikkaisin avaruusolioita, jotka kulkevat kahden ulottuvuuden välillä. Nämä sitten ovat liittoutuneet feministien kanssa tuhotakseen miehet. Saanko nyt myöskin Tammelta kustannussopimuksen?

Asevelvollisuus on miesasiamiesten yksi ydinkysymyksistä ja se toimii, sillä ihmeellisellä oletuksella, että feministit kannattavat sotaa ja armeijaa, vaikka suurin osa vastustaa sitä. Naisten päästäminen armeijaan taas koskee naisten oikeutta toteuttaa itseään, vaikkakin puolustamassa omaa maataan. Tämän voi nähdä, kun Kotro kirjoitti: ”[armeijan] Suunnitelmallinen tappaminen ei nouse sukupuolikysymyksenä keskusteluun” Pitää muistaa, että miehet olivat ne, jotka vastustivat naisten päästämistä armeijaan, koska uskoivat omaan ylivertaisuuteensa. Vaikka täällä Suomessa armeija on pakollinen, miehinen kulttuuri korostaa armeijan kunniaa ja ”mieheksi tulemista” ikään kuin olet mies, vasta kun menet aremijaan. Tämän vuoksi sivareita yhä nähdään ”heikompina” kuin armeijassa käyviä. Kotro kuitenkin ei käsittele tätä aspektia olenkaan.

On myöskin muistettava, että toiset miehet ovat ne, jotka vangitsevat totaalikieltäytyjiä, eivätkä naiset tai avaruusoliot. Mutta Kotro on jotenkin kykenemätön suuntaamaan kritiikkinsä armeijan miehiin, vaan sen sijaan hän kritisoi feministejä, ihan kuin feministit pitäisivät miesten puolesta asia hoitaa. Vähän kummallista, että naiset kykenevät taistelemaan yksin oikeuksistaan, mutta miesten pitää istua kädet perseensä päällä ja odottaa, että rouva tulee auttamaan. Onneksi sentään Kotro ehdottaa ratkaisuksi vapaehtoista maanpuolustusta, niin tämä teksti ei ole kokonaisuudessaan niin onneton.

Pasi Malmi palaa artikkelilla ”Sama rikos, eri rangaistus” käsittelemään, miten miehiä tuomitaan kovemmin kuin naisia rikoksista. Mutten maltillinen artikkeli, paitsi että sen asenne raiskauksia kohtaan on kyseenalainen. Malmi tunnustaa, että tuomareilla on seksistisiä asenteita, jotka vaikuttavat päätöksiin, mutta sitten hän toistaa saman perusteettoman näkemyksen, että oikeuslaitos on feministien valtaama. Malmi sentään tarkentaa, että radikaalifeministit ovat luoneet mielikuvan, jossa ”naisten tulisi saada oikeudessa mahdollisimman lieviä rangaistuksia.” Rehellisyyden nimissä yritin löytää netistä edes yhden feministin, joka olisi näin vaatinut tai edes ehdottanut, mutta en löytänyt mitään. Tätä se teettää, kun ei lähdeviittaa väitteitä! On tässä melkein oletettava, että Malmi keksi koko jutun, kun pakkohan on feministejä syyttää välillä, eikä vain avaruusolioita.

Malmi menee kuitenkin vaarallisille vesille, kun hän kirjoittaa ”raiskauksista ja pahoinpitelyistä – – syytettä ei pidä vähätellä, mutta tästä on pieni askel siihen, että syytetyt miehet todella oletetaan syyllisiksi, kunnes he todistavat syyttömyydellään.

Malmi toistaa miesasiamiesten pelkoa, että raiskauksien uhrien uskominen voisi aiheuttaa perättömien raiskausepäiltyjen vyöryn. Kun katsoo, miten vähän raiskauksia raportoidaan häpeän pelossa ja miten korkeat tuomiokynnykset ovat Suomessa, Malmin pelko vaikuttaa ylimitoittelulta.

Sosiaalityöntekijä Timo Kitusen artikkeli ”Sosiaalityön näennäinen tasa-arvo” argumentoi, että oikeastaan miehiset kliseet ovat sukupuolitutkimuksen syytä. Taaskaan kirjoittaja ei perustele näkemyksiään, mutta keskitytäänpä itse ongelmiin.

Kitunen nostattaa hyvän huomion, että sosiaalityössä ei koskaan kysytä äidin väkivaltaisuutta, vaan ainoastaan miehen. Kitusen mukaan ”Mieheyteen liitetyt erilaiset kielteiset myytit (väkivaltaisuus aggressiivisuus, herkkyyden ja empatiakyvyn puute) vinouttavat sosiaalityön ilmapiiriä – usein toki tiedostamatta. ” On mielenkiintoista, että vaikka Kitunen pitää näitä asenteita sukupuolitutkijoitten propagandan ja naispuolisten sosiaalityöntekijän vallanhimon (hän ei taaskaan tuo mitään todisteita) tuloksena, sukupuolitutkimuksessa on juurikin pyritty purkamaan näitä kliseitä.

Kitunen haluaisi, että enemmän miehiä olisi sosiaalityössä, mutta silloin hänen pitäisi purkaa niitä asenteita, joitten mukaan sosiaalityö on ”naisellista” ja näin vähempiarvoista, eikä keksiä, että sosiaalitädit ovat vain ilkeitä.

YTT sosiaalityön professori Jani Heinonsen artikkeli ”Kolme miespolvea muutoksen pyörteissä” on sinänsä mainittavan arvoinen, koska siinä todetaan, että ”markkinatalous vahvistui ja sosiaaliset verkostot haurastuivat” joka yhdistettynä ”suurten ikäluokkien yksin pärjäämisen miesmalliin” aiheuttaa monia miehiin kohdistuneita ongelmia, joita tässä kirjassa on käsitelty. Heinosen analyysi on aika lähellä feminististä käsitystä, mutta liian epämääräinen ja vailla sen tarkempaa todistelua.

Mutta LKT kirjoittaja Ilkka Taipaleen artikkeli ”Miehet – hylättyjä vai hylkiöitä?” sortuu samaan ongelmaan kuin moni, eli ei tunnusta sitä, että mies on yhteiskunnan oletus ja normi. Taipale esimerkiksi kirjoitta:

silti emme ole nähneet yhtäkään Tasa-arvo neuvottelukuntaa tai muuta valtion elimen tahi tutkimuslaitoksen yhteenvetoa epätasa-arvosta puhumattakaan toimenpideohjelmasta miehen nostamiseksi suosta

En tiedä oliko vuonna 2007 näin ankeaa aikaa? Olin silloin yläasteella, joten en muista. Mutta jos tunnustaa sen, että miehet ovat yhteiskunnan normi, niin jokainen köyhyyttä, syrjäytymistä ja työttömyyttä ratkaiseva ohjelma on ollut miehiä auttava.

LT, lastenpsykiatri Jari Sinkkosen teksti ”Sotaretki lapsuutta vastaan” on taas sitä perinteisempää vankumista, joka tiivistyy tähän suoraan sitaattiin:

”Pojan dilemma taitaa nykyisi olla siinä, että kasvaapa hän millaiseksi tahansa, se on aina jollain tavalla väärin. Hänen pitäisi kyetä tunnistamaan ja hyväksymään feminiiniset puolensa, luopumaan valtapyrkimyksistä ja väkivallan käyttämisestä (vaikka miehet eivät ole niin väkivaltaisia) ja oppia puhumaan tunteistaan poliittisesti korrekteilla ilmaisuilla. Samaan aikaan hänen tulisi kasvaa oikeaksi, maskuliiniseksi mieheksi ainakin seksuaalisessa mielessä. Sellaiseksi, jonka koko ja ulkonäkö, takamus ja etumus ovat riittävän hyviä naisille, jotka ovat entistä harjaantuneempia niitä arvioimaan.”

Sukupuolitutkija Michael Kimmel on nostanut tällaisen Sinkkosen turhautumisen yhdeksi keskeiseksi radikalisoivaksi tekijäksi. On olemassa joukko miehiä, joita kasvatettiin vanhan miesmallin mukaan, joka ei enää sopeudu moderniin uusliberalistiseen yhteiskuntaan ja nämä ahdistuvat. Mutta ei kaikilla miehillä ole vaikeuksia olla hellä ja samaan aikaan miehekkäitä ja komeita, eivätkä nämä asiat ole edes ristiriidassa toistensa kanssa. Kiinnittäisin huomiota siihen, että Sinkkonen pitää myöskin ikävänä, että naiset voivat nykyään arvioida miesten ulkonäköä. On se vaan ikävää, kun naisillakin on nyt standardit. Voi, voi.

Sinkkosen ydinpointti tässä tekstissä on se, että miesten pitäisi antaa kasvaa vapaasti biologiansa määräämällä tavalla, eikä yrittää luoda kulttuurin kautta tästä jonkin aisan, mitä tämä ei ole. Sen sijaan, että Sinkkonen syyttäisi kaupallista mainontaa epärealististen kehostandardien levittämisestä, jätkä syyttääkin feminismiä ja sosiaalisen konstruktivismin teoriaa:

sosiaalisen konstruktion ideasta lähtevä lasten manipulointi ei ole missään mielessä vähemmän vaarallista tai vastenmielistä kuin minkä tahansa totalitaristisen järjestelmän painosus.”

Sinkkonen ei kerro, miten konstruktivismi painostaa (idea nimenomaan on vapauttava) tai kuka tekee painostusta ja miten? En ole varma onko tämä jokin homofobinen viittaus sukupuolineutraalin kasvatukseen? Oliko sellaista edes vuonna 2007?

Arno Kontro palaa jälleen artikkelilla ” Pojat pulpetissa ja koulutuskeskuksen harhat” perustelemaan, miksi pojat eivät menesty koulussa. Kotron teesi on kokonaisuudessaan ihan validi, mutta tässäkin ilmenee kummallista valtarakenteitten analyysin puutetta. Esimerkiksi Kotro ei ymmärrä, miksi erään koulun rehtori ärsyyntyi, kun erääseen kurssiin tuli vain huonon arvosan poikia, eikä kympin tyttöjä. Sen sijaan, että Kotro analysoisi sen, että yhteiskunnassa kannustetaan enemmän poikia opiskeluun kuin tyttöjä, jolloin on ymmärrettävää rehtorin ärsyyntyminen kurssin täyttymisestä pojilla, Kotro päättääkin kääntää asetelman päälaelleen: ”Miltä kuulostaisi, jos miesrehtori valittelisi, että kursseille änkeää vitosen tyttöjä, kun niille haluttaisiin kympin poikia?” Kotro voisi yrittää analysoida, miksi lauseen asetelmien vaihto kuulostaa niin väärältä, paljastaen näin yhteiskunnan piilo-oletukset ja valtarakenteet, mutta hän vain olettaa, että lukija tajuaa jotain perustavanlaatuisen syvällistä hänen uudelleenmuotoilussa lauseessa.

Kapea analyysi jatkuu myöskin siinä, että Kotro ei pidä miehistä kulttuuria osasyynä poikien huonoon koulumenestykseen. Mies ei edes mainitse tätä mahdollisuutta. Jotkut tutkijat ovat todenneet, että pojat arvostavat nuoruudessa enemmänkin tappeluita ja seikkailua kuin koulupenkillä istumista, jolloin he viettävät vähän aikaa opiskelemassa, mikä taas vaikuttaa koulumenestykseen.

Mielenkiintoisesti Kotro uskoo sosiaaliseen kontruktivismiin, kun hän toteaa, että kieli ja ympäröivä kulttuuri vaikuttavat yksilöihin. Kotron mukaan syy poikien huonoon koulumenestykseen on opettajien oppikirjoissa, jotka antavat ymmärtää, että: ”naisten moraali, joka perustu välittämiseen, olisi parempaa kuin miesten kylmän rationaalisuuteen perustuva” Kotro ehdottaakin, että kouluissa annettaisiin pojille ja tytöille räätälöityä kannustusta. Tai sitten sukupuolineutraalia opetusta? Niin pitkälle Kotro ei mene, mutta hän kirjoitti, että kouluihin pitäisi antaa enemmän resursseja ja siirtää opetuksen painotus tyttöjä suosivasta kielenopetuksesta enemmänkin molempia sukupuolia virittävään itsenäiseen ajattelun kannustamiseen. Radikaalein ehdotus on muuttaa poikien kouluun astumisikää myöhemmäksi kuin tyttöjen ja kannustaa tyttöjä enemmän teknisiin aloihin.

Vapaa toimittajan Hannu T. Sepposen artikkeli ” Ennakkoluulon asiamiehet” sortuu samaan ongelmaan kuin Kotro. Hän ei analysoi yhteiskunnan valtarakenteita, vaan olettaa että mediassa annettu negatiivinen mieskuva olisi feministien keksimä vihakampanja. Tietenkin Sepponen ei edes pyrikkään perustelemaan, miten mediassa olisi ylivoimaisesti annettu negatiivinen kuva miehestä verrattuna naiseen. Esimerkiksi feministit ovat valittaneet median tavasta edistää sukupuolistereotypioita jo pitkään.

Lempi lause tästä kirjoituksesta on: ”Toimittajatkaan eivät kehtaa ottaa puheeksi miehille tärkeitä huolenaiheita, jotta eivät tulisi leimatuksi junteiksi ja naisvastaisiksi.” josta ei löydy mitään referointia tai mitään, joka paljastaisi, mitä ”tärkeitä” huolenaiheita ei nosteta esiin. Taaskin olin liian nuori tämän kirjan julkaisuajankohdalla, joten on vaikea kertoa, että mitä miesten huolenaiheita ei nostettu mediassa esiin. Jo se, että tämän kirjan julkaisi iso kustantamo ainakin mielestäni todistaa Sepposen vääräksi.

Psykologi Esa Sariola ”Mistä näitä riittää?” kirjoitus on taas turhanpäiväistä jorinaa kielestä, minkä voi tiivistää siinä esiintyvällä sitaatilla: ”Kuvitelkaa miesten puoluetta kokoontumaan torille yhdessä huutamaan ”Penis! Penis! Penis! Penis!” joka oli Sariolan vastaus feministiseen kokoukseen, jossa huudettiin ”vagina!” Ei ole feministien vika, jos Sariola ei ymmärrä yhteiskunnan valtarakenteita ja miksi ensimmäinen on voimaannuttava, kun taas toinen on kiusallinen. Voin toki vääntää rautalangasta ja kertoa, että naisten seksuaalisuutta on pitkään kulttuurissamme kielletty, hävetty ja vaiettu, kun taas miehen penis on symbolisesti pidetty voiman ja viriiliyden symbolina ja miehiä rohkaistaan ilmaisemaan seksuaalisuutensa. Samaan aikaan peniksen paljastaminen naisille liitetään mielikuvia seksuaalisesta häirinnästä, alistamisesta ja pahimmassa tapauksessa raiskauksesta. Tämän takia miehen penishuuto kuulostaa juurikin pervojen touhulta, eikä vapauttavalta. Tämä totaalinen sosiaalisten ja historiallisten kontekstien unohtaminen on aika tasainen trendi tässä kirjassa. Ikään kuin sukupuoliskysymyksiä pitäisi tarkastella jossain tyhjiössä, eikä oikeassa maailmassa. Ei näin.

Vapaa kirjoittaja Erkki Lampen ”Nainen miehen päässä: feministinen yliminä” on turhin ja kummallisin kirjoitus koko kirjassa. Se käsittelee Lampisen keksimää kuvitteellista feministiä, joka asuu hänen päänsä sisällä. Tämä kuvitteellinen feministi oli karikatyyrihahmo hänen piirtämälle sarjakuvalle, mutta tässä kirjassa se muuttuu lähes todelliseksi pään sisällä olevaksi ääneksi, joka rajoittaa Lampisen seksuaalisuutta ja elämää. Tekisi mieli tehdä freudilaisia vitsejä, mutta en jaksa.

VTL talouspolitiikan asiantuntija Jouni Varankan artikkeli ”Mitä naisten aseman parantaminen antaa miehille?” harmitellee, että ”miehet ovat näyttäytyneet tasa-arvokysymyksissä ennen kaikkea kahdessa roolissa: vertailukohtaa ja ongelman aiheuttajana” Varanka ei avaa, miksi tilanne on tällainen, mutta se liittyy jo useaan kertaan toistettuun sukupuolten valtarakenteisiin, historialliseen ja sosiaaliseen kontekstiin!

Mutta on tässä mainittavaa positiivista, kuten toteamus: ”monet miehet kokevat toisten miesten painostavan heitä kohtelemaan naisia epätasa-arvoisesti” ja tietenkin toteamus, että ”miesten periteisten roolien muuttamien on ollut jo pitkään mukana tasa-aropolitiikan keskustelussa

Eli ihan ok artikkeli, kunnes kirjoittaja kysyy: ”kuka auttaisi niitä miehiä joilta avioero vie elämän jalkojen alta ja joiden mieli on maassa?” En tiedä onko tämä mikään sukupuolikysymys, jos on onnistunut pilaamaan oman avioliiton. Kai terapeutti auttaa tällaisissa asioissa. Lampinen ei ainakaan vastaa tähän kysymykseen.

Kirjailija Hannu Raittilan ”Seuraavat sata vuotta” on aika lailla samaa, mitä Kotron koulutusta käsittelevä artikkeli, paitsi, että Raitilan mielestä kapitalismi on syypää miesten koettuun ahdinkoon ja se on naisen paras ystävä. Raitila ei perustele näkemystään, vaan pohdiskelee omiaan, kuten monissa artikkeleissa.

Yhteenveto

Nämä olivat ne artikkelit, jotka eniten herättivät ajatuksia. Tässä kirjassa oli muitakin, jotka joko olivat hyviä, mutta käsittelivät asioita, mitkä ovat vähän kuin itsestäänselvyyksiä tai samaa, mitä feministitkin ovat valittaneet kuin taas toiset olivat vailla mitään tarkoitusta. Esimerkiksi vastaava ylilääkäri Hannu Lauerma ”Myytti miehen vajavaisista aivoista” käsittelee olematonta myyttiä. Mielestäni outo artikkeli, mutta harmiton. Toinen esimerkki on historioitsija Teppo Viholan artikkeli, joka ei ollut mitään muuta kuin semantiikasta marisemista siitä, että naiset eivät yksin saaneet äänioikeutta, vaan sen antoivat miehet. Viholan mukaan pitäisi siis juhlia molempien sukupuolten äänioikeutta eikä vain naisten. Sitten hän valittaa, että Naisasiaunioni vaikenee sen oikeistolaisista juurista, jolloin ajettiin vain rikkaitten naisten äänioikeutta. En tiedä, mikä pointti tällä tiedolla on, erityisesti kun nykyään Naisasiaunioni on intersektuonaalinen järjestö. Melkein kuin järjestöt voivat muuttua. Mediakasvatuksen yliassistentti Miika Lehtosen artikkeli ”Voiko isä olla lapsen hyvä huoltaja?” on ihan ok artikkeli huoltajuuskiistasta. Lääketieteilijä Esko Länsimies ”Lainsuojaton esinahka” oli hyvä tiivistelmä siitä, miten pokien ympärileikkausta yhä vähätellään verrattuna tyttöjen, mutta se olettaa, että miehet eivät ylläpitäisi oman uskontonsa perinteitä, ainoastaan naiset, mikä on omituista, kun juutalaisuus ja islam ovat patriarkaalisia uskontoja.

Muut artikkelit olivat sitten niin mitäänsanomattomia tai samoja pointteja toistavia, että en viitti edes mainita niitä erikseen. Jos tarkastelemme yksitellen jokaista artikkelia ja niitten laatua, kirja sisältää enemmän omituisia tai puutteellisia artikkeleita, jotka sisältävät todellisen miesten kokeman ongelman kuin antifeminististä propagandaa. Mutta jos katsomme, onko tässä artikkelissa mitään uutta tai oivaltavaa, mitä feministit eivät jo ole käsitelleet, niin silloin positiivisten artikkeleitten määrä vähenee merkittäväksi. Huoltajuuskiista, koulutus ja ehkä miesten kokema parisuhdeväkivalta ovat ne merkittävimmät avaukset tässä kirjassa. Suurin ongelma on kuitenkin kirjoittajien puutteelliset lähteet. Suurimmaksi osaksi ei mainita kuka teki, sanoi ja missä? Jolloin tulee vähän sellainen olkiukon tai valheellisen propagandan maku. Nekin artikkelit, joissa oli jokin oikeasti hyvä argumentti, oli ahdettu sekaan suoranaisia valheita, vääristelyjä ja kapeaa analyysiä. Merkittävin juttu tässä kirjassa olikin havainto, että Miestutkimuksen seuran kirjoittajien puutteellinen tieto feminismistä, sukupuolitutkimuksesta tai rakenteellisesta analyysistä. Annan anteeksi esimerkiksi Kotron analyysin kapeudelle, koska mies ei ole mikään tutkija, vaan kirjailija. Silti aika pahalta näyttää, jos ammattilaiset miesasiamiehet ovat näin tietämättömiä feminismistä ja pitävät sitä yhteiskunnan ongelmana. Selvästi muut kirjoittajat tunnustavat, että vanhat patriarkaattiset asenteet haittaavat miehiä, koska miehet ovat yhä se sukupuoli, jolla on eniten valtaa yhteiskunnassa ja joka on hyvin pitkään määritellyt sen pelisäännöt. Vaikka tässä on hyviä artikkeleita, niitä ympäröi pari vihamielistä propagandakirjoitusta, jotka karkottavat maltillisemmat lukijat.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Kotimaisen miesasian klassikko

Henry Laasasen ”Naisten seksuaalinen valta” on vuonna 2008 julkaistu tietokirja, joka mainittiin suomalaisen miesasiamiesliikkeen ”klassikoksi” jonka minun kaltainen sairas hyypiö pitäisi lukea. Folkloristina on velvollisuuteni tutustua kansan tuottamaan paskakirjallisuuteen, joten totta kai otin kirjan lukulistalle!

4

Teoria.

Tämä kirja perustuu Henry Laasasen sosiologian pro-gradu-tutkimukseen, jossa pyritään hyödyntämään seksuaalimarkkinateoriaa perustellakseen sen, että naisilla on enemmän valtaa kuin miehillä. Laasanen hyödyntää tarkastelussaan seksuaalisen vaihdon- ja Richard Emmersonin valta-riippuvuusteoriaa, jonka mukaan valta voi olla tiedostetun taktista tai tiedostamatonta. Laasasen käyttää näitä teorioita perustellakseen, että koska miehet haluavat koko ajan seksiä ja naiset taas eivät, naiset voivat käyttää omaa kehoaan talutusnuorana, jolla he voivat kiristää miestä tottelemaan heitä. Laasasen mukaan, koska mies ei pysty samaan, naisella on enemmän valtaa kuin miehellä.

Kirja pyrkii matemaattisella tarkkuudella analysoimaan ”seksuaalimarkkinoita”, perustellakseen, miten evoluutio on muovannut sukupuolten alitajunnan etsimään täydellisen partnerin, joka ”antaa” toiselle sukupuolelle tarvittavat resurssit. Kirjan mukaan naiset pyrkivät etsimään rikkaita miehiä, jotta voisivat ”omia” tämän resursseja seksiä vastaan. Laasanen argumentoikin, että kaikki naiset ovat oikeastaan ”huoria”, josta taitavimmat ylläpitävät miehiä sortavaa yksiavioista avioliittojärjestelmää. Avioliitto ei olekaan kirjailijan mukaan juridinen sopimus yhteisestä elämästä tai rakkaudenosoitus, vaan enemmänkin panttivankitilanne, jossa mies joutuu luovuttamaan omat taloudelliset resurssit ja vapautensa, saadakseen tasaisen ja luotettavan määrän pesää. Jos mies ei tähän järjestelyyn suostu, hänen on otettava riski, että hän jää ilman seksiä sinkkuna, koska ei aina voi ”saada” naisia seksuaalimarkkinoilla. Pelastaakseen miehet, Laasanen ehdottaa heille moniavioisuutta. Kirjailijan mukaan, kun mies on aviossa monen naisen kanssa, hän voi ylläpitää luonnollisia halujaan, eikä yhdellä naisella ole ylivaltaa häneen, vaan sen sijaan vaimojen on kilpailtava miehestä. Laasasen mukaan naisetkin hyötyvät moniavioisuudesta, koska nyt heillä on vapaus valita yksiavioisuuden tai moniavioisuuden. Kirjailijan mukaan lisävaihtoehtojen tarjoaminen ”parantaa” aina ihmisryhmien asemaa. Laasasen mukaan erityisesti köyhät naiset hyötyvät siitä moniavioisuudesta, koska rikkailla miehillä on enemmän resursseja jaattavaksi monelle naiselle.

Näin kirjailijan mukaan  moniavioisuudessa miehen seksuaalihalu ja naisten seksuaalinen valta nollaavat toisensa ja tasa-arvo on saavutettu! Kumpa profeetta Muhammad olisi keksinyt tämän selityksen! Naisille Laasanen ehdottaa matalaa palkkaa, jota näitä rohkaistaisiin solmimaan avioliitto ensimmäisen miehen kanssa, joka sitä ehdottaa. Näin kirjailijan mukaan estetään rikkaitten miesten monopolisoivan kaikki naiset itselleen.

Samalla Laasanen vastustaa sukupuolten valtarakenteitten ja -määritelmien purkua, koska se ”madaltaa sukupuolten markkina-arvoa”. Eli seksuaalivähemmistöjen emansipoituminen tiukoista mies-nainen-binääristä ei ole Laasasen mukaan toivottavaa, koska se ”häiritsisi” hänen seksikuviotaan. Näillä edellä mainituilla menetelmillä Laasasen mukaan naisten ”ylivalta” saadaan kukistettua. Laasanen siis yhtyy Saudi-Arabian suurmufti Sheikh Abdul Aziz Al-Asheikhin näkemyksiin naisista. Tietenkin Laasanen ei mene niin äärimmilleen, että kumoaa naisten ”vallan” säkittämällä nämä.

Tämä on ehkä omituisin kirja, jonka olen lukenut. Se noudattaa akateemisen tietokirjan rakennetta, jossa ensin selitetään teoriat ja aiempi tutkimus, jonka jälkeen aletaan perustelemaan omat väittämät. Viitteitä ja tilastoja kirjassa on runsaasti, mutta jos on koskaan nähnyt naisen ja ollut tekemisissä yhden kanssa, niin ei tässä koko kirjassa ole mitään järkeä.

Tieteenfilosofiaa

Tämä kirja on oiva esimerkki siitä, miksi on niin tärkeää kyseenalaistaa oman tutkimuksen lähtökohdat ja tavata eläviä naisia. Tässä kirjassa on tyypillisen pseudotieteen lähtökohdat, jossa ensin on loppupäätelmä ja siitä aletaan rakentamaan alas tätä päätelmää selittävää teoriaa. Laasanen esimerkiksi kirjoitti tässä kirjassa, että hän ei ota huomioon ihmisten psykologiaa, vaan ”pariutumismarkkinoitten tilastointia”. Näin kirjailija saa luotua kylmän darvinistisen käsityksen yhteiskunnasta, jossa naiset ja miehet ovat laskelmoivia muurahaisia, jotka hässivät toisiaan, koska haluavat toisen ”resursseja”. Itsessään tällainen luonnontieteellinen näkökulma ei ole väärin, vaan hieman vaivaannuttavaa, mutta silti sillä voidaan tehdä ihan valideja päätelmiä, kuten evoluutiopsykologit ovatkin tehneet.

Ongelma tuleekin datan tulkinnasta, jossa kirjailija kirjoittaa parisuhteesta kuin se olisi nolla summa peli, jossa miehellä on rajallinen määrä resursseja, joita se ”joutuu” luovuttamaan naiselle saadakseen seksiä. Koska psykologia on rajattu pois tutkimuksesta, kirja antaa kuvan, että lahjojen antaminen tai ravintolalaskun maksaminen ovat vain ”resurssien uhrausta” eikä mukavia tekoja, joita tehdään, jotta itselle ja rakastetulle tulee hyvä mieli.

Vaikka tässä kirjassa oleva ”seksuaalimarkkinateoria” kuulostaa loogisen johdonmukaiselta, se ei ota huomioon sitä, että sukupuolet hakevat eri iässä eri asioita seksistä. Tai, että seksi ei ole ihmisille aina itseisarvo, vaan paljon monimutkaisemman sosiaalisen kanssakäymisen komponentti. Laasanen on riisunut parisuhteesta kaiken ”epäolennaisen” ja tutkiskellut todella kapeaa ilmiötä, jotta voisi edes yrittää perustella harhaista käsitystään naisista.

Avioliitto on itseisarvo

Tämän kirjan mukaan esimerkiksi miehet eivät halua mennä naimisiin tai olla pitkäaikaisessa parisuhteessa, mutta koska naisten saanti on pirun vaikeaa, ”huonot” miehet ”joutuvat” naimisiin, jotta voisivat edes panna yhtä naista elämänsä aikana. Kirjailijan mukaan esimerkiksi rikkaat miehet eivät yleensä mene naimisiin, vaan hukkuvat pilluun. Kuitenkin tiedämme, että köyhät ovat se kansanosa, joka eniten sekstailee yhteiskunnassa ja saa lapsia. Rikkaat toki voivat pettää vaimoaan, mutta silti he menevät yleensä avioon, koska se antaa korkeamman sosiaalisen statuksen kuin vain play boyna oleminen. Jotta Laasasen teesi olisi oikeassa, köyhien keskuudessa pitäisi elää vain rumia miehiä ja naisia, eikä asianlaita ole ollenkaan niin. Tässä tutkimuksessa onkin rajattu pois ihmiskunnan historia, sosioekonomiset olosuhteet, kansanperinne ja kulttuurihistoria, jotka voisivat selittää monia parisuhteeseen liittyviä ilmiöitä paremmin.

Se onkin omituista, että Laasanen kirjoittaa kirjassaan siitä, miten feministit ylläpitävät yksiyisavioisuutta ja, miten moniavioisuus olisi ”luonnollisempaa”. Kuitenkin kirjassa ei kerrota, missä/ketkä nämä yksiavioisuutta puolustavat feministit ovat? Mitä itse olen lukenut sukupuolitutkimuksessa, avioliittoon ei oteta kantaa muuten kuin oikeudellisesta näkökulmasta (vaimon ja miehen velvollisuuksien analyysi), mutta muuten pidetään avoimena koko instituution lakkauttaminen. Kertoo jotain Laasasesta, että avioliiton lakkauttaminen ei käy edes mielessä, vaan hän pitää itsestään selvänä, että naiset on sidottava yhteen mieheen taloudellisesti. Kenellä siis on valtaa yhteiskunnassa, kun kirjan lähtökohdat ovat kirjoitettu, sillä oletuksella, että on itsestään selvää, että miehellä on resurssit ja etuoikeus sitoa naiset niihin? Laasasen valtateoria lähteekin siitä asemasta, että koska naiset ovat köyhempiä kuin miehet, se on johduttava siitä, että naiset eivät halua tehdä töitä, vaan sen sijaan he hankkivat varallisuutta pakottamalla miehet maksamaan kaikesta. Tällä logiikalla 1800-luvun mustilla orjilla oli valtaa, kun heidän omistajansa maksoi sorjien majoituksen ja ruuat. Mitä helvettiä?

Sitten tietenkin normaalit miehet haluavat muutakin elämästään kuin vain persettä, kuten emotionaalisen tuen, läheisyyden ja kumppanuuden, jonka voi saada tyttöystävältä tai vaimolta. Toki voimme kutsua näitä asioita ”resursseiksi” mutta eivät ne toimi samalla tavalla kuin vaikka kilo taikinaa. Laasaselle nämä ilmiöt eivät ole olemassa, vaan koko avioliittoinstituutti on naisen tapa ”varastaa” miehen materiaaliset resurssit. Mietinkin, että jos Laasanen olisi valinnut muita adjektiiveja kuvaamaan teoriaansa, tämä ei kuulostaisi niin perverssiltä. Esimerkiksi on tutkittu, että naiset haluavat tosiaan mennä avioon varakkaamman miehen kanssa, mutta tämän voi selittää puhtaasti sillä, että varakas mies pystyy turvaamaan perheen elannon ja näin suvun jatkumisen, eikä sen takia, että nainen voisi jotenkin vertauskuvallisesti kaapata miehelle ”kuuluvaa” omaisuutta. Varakas mies myöskin sisältää mielikuvan älykkäästä ja voimakkaasta miehestä, joka evolutiivisesti katsottuna on parhaimmat mahdollisuudet tuottaa yhtä älykkäitä ja voimakkaita lapsia. Se, että naiset hakevat alitajuisesti parhaan mahdollisen suvunjatkajan ei ole mitenkään väärin, jos katsoo asiaa kylmän darvinistisesti. Tässä onkin se jännä Laasasen oletus. Kylmä darwinismi kelpaa vain, kun on aika puhua miehen hässimishalusta, mutta muuten se muuttuukin miehen ”sorroksi” että naiset hakevat omaa geneettistä etuaan. Ehkä keskiajalla, kun naisella ei ollut muuta elannon mahdollisuutta kuin avioliitto, tämä avioliitto resurssien vaihtokauppana-malli voisi toimia ja silloinkin olisi hieman kyseenalaista olettaa, että naiset koko järjestyksen keksivät.

Pahempaa onkin, että Laasasen mukaan hyvinvointivaltio estää naisia menemästä avioon miehen kanssa, koska hän voi saada valtiolta sosiaalitukia. Laasanen olettaa jostain syystä, että koska naiset käyttävät enemmän sosiaalitukia (voisiko asiaan liittyä raskaus ja lastenhoito?) niin nämä eivät tee töitä, vaan elävät sosiaalituilla, sillä aikaa, kun mies maksaa korkeita veroja, ilman että ”saa” mitään vastineeksi. Laasanen ehdottaakin hyvinvointivaltion lakkauttamista, jotta miehet pääsevät helpommin avioon. Jätkähän on miettinyt kaikki loppuun asti! Kenties ottanut mallia Vanhasta testamentista?

Tietenkin, koska psykologian lisäksi, tässä kirjassa ei myöskään huomioida lapsen tekoa. Kirja antaa ymmärtää, että lapsi on jokin mystinen seksin sivuvaikutus, eikä se kosketa miehiä tai naisia mitenkään. Raavin päätäni, kun luin tätä kirjaa. Eikö Laasanen ole koskaan nähnyt isän ja äidin rakkautta lastaan kohtaan? Eikö Laasanen ole koskaan tuntenut miestä, joka haluaisi joskus oman lapsen? Elääkö Laasanen yhä äitinsä kellarissa?

Propagandaa

Kirjan keskellä löytyykin ne filosofiset lähtökohdat, joista Laasanen aloittaa tutkimuksensa. Tässä kirjassa on kokonainen kappale omistettu vain tunnettujen miesasiamiesten vihamanifestien siteeraamiseen. Näissä manifesteissa kutsutaan kaikkia naisia huoriksi ja ”resurssivampyyreiksi” jotka avioliitolla ”imevät” miehen palkkatyössä ansaitut rahat. Tässä kirjassa viitataan sellaisiin länsimaisen filosofisen ajattelun tähtiin kuin Warren Farrelliin (tuttu ja toistuva nimi blogissani), Jack Kammeriin ja Matthew Fitzgeraldiin.  Laasanen sentään myöntää, että nämä miehet eivät perusta mielipiteensä tutkimuksiin, vaan omaan perseihinsä, mutta hänen mukaansa ne lisättiin, kertomaan ”kansanomaisesti” hänen teoriastaan. Näitten referoitujen miesten mielipiteet ovat kuin jonkun todella vihaisen ISIS-taistelijan tai naisten nahkoja keräilevän sarjamurhaajan suusta.Enkä liiottele Isiksestä, koska olen lukenut heidän manifestejaan. Ääriryhmällä on oma julkaisu vain siitä, mitä naisille tehdään heidän kalifaatissa. Ei kukaan tavallinen ihminen pysty suhtautumaan kylmän tieteellisesti Laasasen referoimien agitaattoreitten mielipiteisiin. Nämä sitaatit kertovat enemmän, mitä Laasanen lukee vapaalla-ajalla kuin siitä, miten ”kansa” on havainnut samat asiat kuin hän.

Perverssi seksuaalisuus

Mutta pahempaa on se, että Laasasen mukaan raiskaus ja seksuaalinen ahdistus ovat miehen ”rankaisuvaltaa” jolla tämä samaan aikaan osoittaa uhrinsa ”markkina-arvon” ja ”kostaa naisen seksuaalisen ylivallan”. Kirjailija pyrkiikin hyvin ohuesti perustelemaan, miten seksuaalinen ahdistelu ja raiskaus eivät voi johtua miesten vallanhalusta naisten kehoja kohtaan, vaan ”turhautumisesta”, siitä, että vain rumia ja köyhiä miehiä syytetään seksuaalirikoksista. Ehkä vuonna 2008 tuo argumentti juuri ja juuri voisi toimia, mutta nykyään #metoo-kampanjan jälkeen on käynyt aika selväksi, että nimenomaan rikkaat ja valtaa omaavat miehet ovat pahempia raiskaajia ja seksuaalisia ahdistelijoita, joita on. Erityisesti kun muistaa, että suurin osa raiskaajista ovat yleensä naisen lähipiirin tai perheen jäseniä, eikä satuntaisia työkavereita tai puskassa piileskeleviä hyypiöitä. Esimerkiksi Hollywoodissa naisia systemaattisesti ahdisteltiin ja jos nämä eivät suostuneet kopeloitaviksi tai raiskatuksi, heidän uransa tuhottiin. Tämä on jo toinen miesasiamiehen kirjoittama kirja, jossa yritetään oikeuttaa raiskaaminen. Laasanen vaan lähtee eri suuntaan kuin Farrel. Siinä missä Farrelin mukaan raiskaus on vaikutusvaltaisen miehen ”suosion osoitus” naiselle, Laasanen mukaan se on ruman miehen kosto. Kummatkin näkemykset kuitenkin päättyvät siihen oksettavaan johtopäätökseen, että raiskaaja on ”uhri” koska naisella on seksuaalista ”valtaa” mitä vastaan mies ei voi taistella. Sitten tietenkin molemmat ”ajattelijat” olettavat, että miehellä on jokin ”oikeus” seksiin, joka on niin itsestäänselvää, että sitä ei edes kyseenalaisteta. Sitä haukutaan feministejä miesvihaajiksi, mutta mikä onkaan suurempaa miesten vihaamista kuin kirjoittaa siitä, miten kaikki miehet ovat potentiaalisia raiskaajia, jos he eivät saa tasaisesti seksiä? Tämä logiikka ei edes toimi Laasasen omien sääntöjen mukaan, koska miten naisilla voi olla valtaa, jos heitä jatkuvasti uhkaa raiskaus, jos nämä eivät ”anna”? Jo se, että Laasanen kutsuu raiskausta ”rankaisuvallaksi” pitäisi antaa vihjeitä siitä kuka oikeasti on se vaikutusvaltaisempi sukupuoli.

Yhteenveto

Henry Laasasen ”Naisten seksuaalinen valta” on taitavasti koottua propagandaa, jolla Laasanen ja hänen kannattajansa (Lassukat) pyrkivät perustelemaan, miksi ovat niin onnettomia miehiä. Syy ei ole siinä, että heillä on vinoutunut käsitys naisista seksuaalisina esineinä, vaan vika on oltava naisissa, jotka samaan aikaan ovat kaikki huoria, mutta myöskin ämmiä, jotka eivät suostu antamaan. Kirjan seassa on ihan mielenkiintoista dataa seksuaalikäyttäytymisestä, mutta niistä vedetut tulkinnat ovat ovat pähkähulluja. En suosittele tätä paskaa kenellekään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi

Tolkun miesasiamies!

Warren Farrellin ”Myytti miehen vallasta” (oma suomennos) on vuonna 1993 julkaistu kirja, joka pyrkii argumentoimaan, että miehet ovat yhtä sorrettuja kuin naiset.

25

Mikään ei kerro miehen vallattomuudesta, kun naisen mehukas perse

Minulle suositeltiin tätä kirjaa, kun keskustelin somessa miesasiamiehistä. Joku henkilö kertoi, että tämä on miesasiamiesten perusteos, joka pitäisi vakuuttaa sorrostani. Olen lukenut aiemmin miesasiamiesten kirjoja, mutta ne olivat joko tunnettujen äärioikeistolaisten hörhöjen tai muutenkin todellisuudesta irrallaan olevien perussuomalaisten kirjoittamia. Tämä pitäisi olla tieteellisemmästä päästä.

”tolkun” miesasiamies

Voin todeta, että suosittelija oli osittain oikeassa. Farrell tosiaan ei yritä tässä kirjassa kertoa, että elämme ”pilluminaatin” alla tai, että feministit ovat miesvihaajia. Oikeastaan kirjailija kertoo alussa, kuinka feministi hän on. Ennen tämän kirjan kirjoittamista Farrell työskenteli ja perusti useita feministijärjestöjä. Farrell on siis viimeisin jätkä, jota voisi syyttää sovinistiksi. Jo nyt hälytyskelloni alkoivat soida. Jos kirjassa pitää heti alussa vakuutella lukijaa siitä, miten kirjailija ei ole sekopää, todennäköisesti edellä tuleva sisältö ei ole tarpeeksi vakuuttavaa.

Teesi

Farrell kirjoittaa tässä kirjassa miesten ongelmista, ikään kuin eläisimme maailmassa, missä ei ole kapitalismia tai sosialismia. Esimerkiksi kirjailija valittaa, että miehiä syrjitään sukupuolensa perusteella, kun heitä pakotetaan vaarallisiin ja matalapalkkaisiin töihin. Näitten työpaikkojen takia suurin osa miehistä on köyhiä ja sorrettuja, koska kulttuurissamme miessukupuolta käsitetään kertakäyttöisenä resurssina. Uskoakseen Farrellin teoriaan, on uskottava, että avaruusoliot pitävät miehiä alhaalla, koska kirjailija itsekin toteaa, että eivät naiset pidä miehiä alipalkatuissa teollisuus- ja maataloustöissä. Tästä kirjasta puuttuu täysin sosioekonominen ja syvällisempi historiallinen analyysi. Olin oikeasti järkyttynyt, että joku voi kirjoittaa kokonaisen tietokirjan ilman, että analysoi niitä yhteiskunnallisia voimia, jotka eniten vaikuttavat ihmisiin, kuten talouspolitiikka ja ympäristöolot. Kuvittelin, miten Farrell pohti kirjoittaessaan tätä teosta, että olisipa jokin poliittinen liike olemassa, joka vaatisi korkeampia palkkoja ja parempia työolosuhteita miehille?

Kaikesta kirjailijan tasapuolisuudestaan ja vakuutteluista huolimatta, tämä on ehkä tyhmin kirja, jonka joku tohtori on kirjoittanut. Vaikka tässä kirjassa ei syyllistetä naisia tai kielletä naisten kärsimiä ongelmia, kirjan koko teesi perustuu ihmeelliseen todellisuuskäsitykseen, joka haastaa omat mielikuvat totuudesta ja universumin rakenteesta. Lukiessa tätä kirjaa, jouduin pysähtymään hetkeksi, painamaan kämmeneeni kasvojani vasten ja pohtimaan, onko vika minussa vai kirjailijassa? Yritin kävellä hiekkarannalla ja katsoa merta ja horisonttia, jotta jotenkin pystyisin paikantamaan itseni tässä maailmassa. Sen verran järisyttävä lukukokemus tämä oli.

Kenties Farrell on oikeassa, mutta minä elän väärässä rinnakkaistodellisuudessa? Miten voisinkaan olla varma, että Farrellin kirja ei ole matkustanut meidän todellisuuteen, jonkun madonreiän kautta? En ehkä saa koskaan vastausta tähän kysymykseen, mutta pyrin tällä arviolla avaamaan vähän tohtorin teesejä.

Kapitalismia ja sosialismia ei ole.

Kirjailijan mukaan suurin osa miehistä vain sattuu olemaan köyhiä, huonosti koulutettuja ja työskentelemään raskaassa teollisuudessa, armeijassa ja kaivoksissa. Farrell on tohtori, mutta hänelle vaikuttaa olevan suuri mysteeri, miksi maailma on tällainen? Kirjailija meneekin niin pitkälle, että hän ei kerro, kuka kaivoksia, tehtaita ja armeijoita johtaa? Kuka nämä instituutiot rakensivat ja mitkä yhteiskunnalliset ja taloudelliset voimat liikuttavat niitä? Aloinkin epäillä, että joko kirjailija elää rinnakkaistodellisuudessa, jossa avaruusoliot ovat valloittaneet maailman, sortaen miehiä, tai hän tietoisesti yrittää vedota todella vieraantuneisiin miehiin tai sitten hän on seonnut? Kaikki vaihtoehdot ovat huolestuttavia. Mitkään tunnit hiekkarannalla, eivät avanneet tätä mysteeriä minulle. Pitäisikö lähettää viesti YK:lle, että on olemassa rinnakkaistodellisuus, jossa miehiä pakotetaan kaivostöihin avaruusolioitten toimesta?!

Suurin osa tässä kirjassa kuvatuista miehen sukupuolelle ominaisista ongelmista voitaisiin selittää kapitalismilla, mutta tämä ei tule kertaakaan kirjailijalle mieleen. Kuvaillessaan meksikolaisten siirtotyöläisten kurjien oloja, Farrell sivumennessä mainitsee, että nämä työläiset voisivat radikalisoitua luokkataisteluun. Mutta kirjailija päättyykin siihen johtopäätökseen, että luokkataistelun sijaan, siirtotyöläisten olisi taisteltava sukupuolensa sortoa vastaan. Mutta ketä vastaan he osoittaisivat mieltä? Koska feministit voivat vielä suoraan osoittaa valtaan pitäviä miehiä ja vaatia näiltä naisillekin kuuluvia oikeuksia, mutta Farrellin kirjassa ei koskaan osoiteta kenelle pitäisi vaatia parempia työoikeuksia? Ainoastaan kirjailija puhuu ”yhteiskunnasta” ihan kuin se olisi jokin irtonainen planeetta, joka ei liity mitenkään työläismiesten elämään. Ainakin omassa todellisuudessani työläismiehet kuuluvat yhteiskuntaan. Ehkä pulpahtaminen mereen auttaisi ymmärtämään tämän kirjan logiikkaa? Ehkä kesähelteet estävät minua ymmärtämästä tämän kirjan nerokkuutta?

Vallan analyysi

Farrell määrittelee vallan kyvyksi hallita omaa elämää. Kirjailija määrittelee vallan niin kapeaksi, etteivät edes rikkaat lääkärit ja asianajajat omaa valtaa, koska hekin kärsivät masennuksesta ja eksistentiaalisesta kriisistä. Farrell selittää, että masennus johtuu elämänhallinnan puutteesta. Jos masennuksen tunne on määritelmä vallattomuudelle, eihän kukaan tässä planeetassa omaa valtaa kuin ehkä Jumala ja Paavo Väyrynen! Farrell siis onnistui kehystämään vallan tavalla, jolloin siitä tulee tehoton käsite. Ainoastaan näin kirjailija onnistuu piirtämään kuvan, että miehiä sorretaan sukupuolensa vuoksi yhtä paljon/enemmän kuin naisia. Muutenhan kirjailijan olisi todettava, että köyhiä miehiä on olemassa, koska joukko rikkaita miehiä, erityisesti rikkaita valkoisia miehiä, sen sallivat. Jos ollaan tieteellisempiä, voidaan sanoa, että rikkaitten valkoisten miesten ylläpitämä järjestelmä/kulttuuri sen sallii. Mutta, että jokin mysteerinen voima syrjii miehiä sukupuolensa takia köyhyyteen, menee jo absurdiksi.

Farrell kuitenkin määrittelee naiset maailman varakkaammaksi sukupuoleksi, koska rikkaat miehet kuolevat aikaisemmin kuin naiset, jolloin rikkaitten miesten lesket saavat aviomiehensä perinnön. Saadakseen tämän idean toimimaan, olisi uskottava suuriin naisvaltaisiin poliittisiin ja teollisisiin dynastioihin. Mutta ainakin omassa todellisuudessani, suurin osa rikkaimmista ja vaikutusvaltaisimmista ihmisistä ovat miehiä. Vai oletteko kuulleet kovin monesta suuryrityksestä, transnationaalisesta organisaatioista tai valtion elimestä, joita vanhat lesket hallitsevat? Uinti merellä oli virkistävää, mutta ei kyllä avannut tämän kirjailijan logiikkaa. Olen huolestunut.

Kätkettyä sovinismia.

Menin kotiin. Otin suihkun, jotta pyyhkisin pois merisuolan ihostani, mutta ei sitä ihmetystä, missä planeetassa Farrell elää? Kirjan lopussa on pahin kappale, joka käsittelee raiskauksia. Kirjailijan mukaan miehet raiskaavat, koska haluavat ”purkaa” turhautumistaan siitä, että eivät ”saakaan” hankittua seksikkään naisen. Farrell syyttää erityisesti naisten ”provokatiivisia” vaatteita ja naisten kauneutta hyödyntävää mainosteollisuutta raiskauksista.

Farrell selittää, että edellä mainittu teoriansa on parempi kuin feministien, jonka mukaan raiskaus on joittenkin miesten perverssi tapa osoittaa itselleen ja naiselle, kuka on vallassa. Farrellin teoria kuitenkin murtuu jo siinä, että muslimimaissa ei ole kuvia seksikkäistä naisista kaduilla ja silti raiskauksia tapahtuu. Sama asia konfliktialueissa ja vankiloissa. Toinen ongelma Farrellin teoriassa, on se, että suurin osa raiskauksista kohdistuu heikossa asemassa oleviin naisiin, kuten köyhiin, pakolaisiin-, kehitysvammaisiin-, nuoriin ja jopa vanhuksiin. On harvinaista, että kauniita naisia raiskataan, vaan yleisempää on edellä mainitut riskiryhmät. Tilaisuus siis tekee rikollisen, eikä niinkään naisen ulkonäkö. Tämän vuoksi onkin todella harvinaista, että tuntematon raiskaa naisen, vaan yleisempää on tutun raiskata naista neljän seinän sisällä. Farrell on siis vain uudelleen muotoillut pahemman luokan äärikonservatiivista ideaa ”paljastavista” naisista, joita tulisi säkittää tai vangita kotiin, jotta mies ei ”kääntyisi pois Jumalan tieltä”. Asiaa pahentaa se, että Farrell ei käsittele ollenkaan miesten kokemia raiskauksia. Ehkä sen takia, kun suurin osa miesten raiskaajista ovat toiset miehet.

Farrell ei siis usko etuoikeusteoriaan, jonka mukaan miehinen kulttuuri on rakennettu, sillä oletuksella, että koko maailma on miestä varten. Etuoikeusteorian mukaan mies ikään kuin alitajuisesti kokee, että hänellä on oikeus naisiin, työpaikkoihin ja muuhun yhteiskunnan etuihin. Tästä etuoikeustunteesta kumpuaakin lause ”saada naisia” ikään kuin naiset olisivat esineitä, eikä ihmisiä. Tämä etuoikeusoletus selittää, miksi kriisien aikoina miehet radikalisoituvat rasistisiin ja sovinistisiin ääriliikkeisiin. Kun yhteiskunta ei tarjoakaan enää sitä, mitä miehelle on kerrottu koko tämän iän olevan häntä ”varten” tämä suuttuu ja etsii syntipukkeja.

Farrellin kirja on oiva osoitus siitä, miten tämä etuoikeusoletus on todellinen ilmiö. Farrell lähtee etsimään syyllisiä miesten ongelmiin ulkopuolisilta tahoilta, joita hän ei koskaan nimeä. Jää lukijan tehtäväksi täyttää aukko, jolloin syyllisiksi voidaan nimetä, vaikka mitä tahoja ja ihmisryhmiä.

Mutta edellä mainittu ei ole edes se pahin, mitä tässä kirjassa on. Farrell myöskin argumentoi, että nainen on vastuussa omasta raiskauksestaan, jos tämä joi ennen rikosta alkoholia. Tässä kohtaan jouduin kamppailemaan oksennusta vastaan. Koko kirja on rakennettu sen idean varaan, että miehiä sorretaan heidän sukupuolensa takia, mutta lopulta kirjailija toteaa, että miehet eivät pysty hillitsemään raiskaushalujaan. Tällaista taantumuksellisuutta luulisi löytyvän pahempien salafistisaarnaajien puheista, eikä länsimaisen tohtorin!

Yhteenveto

Kuivattuani itseni suihkusta, katson peilistä ja totesin, että Warren Farrellin ”Myytti miehen vallasta” on todella puutteellinen, turha ja haitallinen kirja. Farrellilta puuttuu täydellisesti historiallinen ja sosioekonominen analyysi miesten kokemista ongelmista. Sen sijaan kirjailija lähtee ihmeellisiin metafyysisiin pohdintoihin siitä, miksi miehet joutuvat jatkuvasti uhraamaan itseään perheen ja isänmaansa takia. Tämä kirja on oiva osoitus siitä, miten sekularismi ei pelasta ihmistä taantumuksellisuudesta, jota liitetään usein uskonnollisiin fundamentalisteihin. Tämä on sen verran tyhmä ja ikävä kirja, että Jordan B. Petersonin kaltaiset uuspuritanistit vaikuttavat edistyksellisiltä liberaaleilta verrattuna Farrelliin.  Miehet tosiaan kärsivät sukupuolihierarkioista yhtä paljon kuin naiset, mutta tämä kirja ei ole se teos, joka selittää parhaiten, miten miehiä sorretaan. Sen sijaan tämä kirja oikeuttaa sellaisten harhaisten massamurhaajien ajatukset naisista kuin Eliot Rodger, Alek Minassia ja Dimitrios Pagourtzis.

Osaako joku suositella tolkullisempaa miesasiamiestä vai onko tässä järkevintä, mitä koko liike voi tarjota?

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Nettiöyhöttäjien radikalisoinnista

Angela Naglen ”Tappakaa kaikki tavikset: netin kulttuurisodat 4chanista, Tumblrista Trumppiin ja alt-rightiin.” (oma suomennos) on vuonna 2017 julkaistu tietokirja  internetin modernin amerikkalaisen äärioikeistoaallon noususta ja anatomiasta.

21

Tämä kirja on jo sen verran vanhentunut, että se ei käsittele kauhistuttavia seurauksia, mitä jotkut kirjassa käsitellyt äärirymhät ovat oikeassa maailmassa toteuttaneet, kuten Charlottesvillen natsimellakka, jossa uusnatsi murhasi autollaan mielenosoittajan tai Toronton incel-massamurhaajan.  Kuitenkin tämä kirja on jo saavuttanut klassikkostatuksen, koska se on kattavin tietokirja siitä, miten nämä pirun sairaat ryhmittymät muodostuivat internetin pimeimmissä kolkissa. Sekä miksi ne ovat paisuneet niin vaikutusvaltaisiksi, että saivat äänestettyä presidentin valtaan ja innoittamaan ihmisiä tappamaan ja kuolemaan, mitä mielikuvituksellisten aatteiden nimissä?

Historia

Kirjailijan mukaan nämä lukuisat ryhmät saivat alkuperänsä anonyymeillä keskustelupalstoilla, kuten 4chanissa. Monet olivat entisiä Anonymous-hakkeriryhmittymän aktiiveja tai kuuluivat samoihin yhteisöihin. 4chanissa vallitsee absoluuttinen sananvapaus ja täydellinen yksityisyys, mikä salli kaikkien mielipiteitten ja ideoitten vapaan kuplimisen. Näissä anonyymeissä keskustelupalstoissa muodostui pääosin teinipoikien vastakulttuuri, jossa rikottiin kaikkia mahdollisia tabuja kuvilla, videoilla ja kirjoitetuilla viesteillä. Koska joka päivä ihmiset kollektiivisesti tuottivat jatkuvasti ideoitten kohinaa, parhaimmat meemit, kuvamakrot ja ideat pulpahtivat esiin ja levisivät valtavirtaan. Suurin osa netissä pyörivistä meemeistä ja kuvamakroista ovat 4chanin tuotosta. Sivusto oli ajan mittaan muodostunut nettikulttuurin eturintamaksi.

Samaan aikaan toisella keskustelusivustolla Tumblrissa muodostui uudenlainen äärivasemmistolainen vastakulttuuri. Tumblrissa erilaiset naisvaltaiset identiteettiryhmät ajavat tiettyjen vähemmistöjen ja naisten oikeuksia yksi nettiväittely kerrallaan. Nämä kirjailijan kutsumat ”Tumblr liberaalit” eivät välittäneet niinkään taloustieteestä (eivät siis ole kommunisteja tai edes demareita), vaan miten erilaisia vähemmistöryhmiä käsiteltiin nettikeskusteluissa. Voitaisiinkin sanoa, että tämän nettipalstan äärimmäisemmistä käyttäjistä muodostui netin epävirallisia kielipoliiseja, jotka puuttuivat muittenkin nettisivujen keskustelujen kielenkäyttöön. Tumblr liberaalit olivat niin hulluja, että jopa kovan luokan kommunistit ja anarkistit kaikoivat heitä, mutta ideologia sai suosiota yliopistossa käyvien nuorten tyttöjen keskuudessa.

Nämä kaksi edellä mainittua alakulttuuria alkoivat törmätä toisiinsa netin muilla julkisilla areenoilla, jolloin tapahtui valtavia riitoja, jotka alkoivat polarisoida tavallisia netin käyttäjiä kahteen leiriin. Yksi uskoi, että mikään ei ollut pyhää ja kaikki on sallittua, kun taas toiselle mikään ei ole pyhää paitsi vähemmistöjen ja naisten tunteet. Molemmat ryhmittymät alkoivat kiusata toisiaan ja kaikkia, jotka sattuivat olemaan digitaalisessa ristitulessa. Samaan aikaan nämä riidat alkoivat valua todellisuuteen yliopistojen tilojen hallinnan muodossa. Mitä/kuka yliopistossa sai puhua ja missä? Muodostuivat kahden alakulttuurin opiskelijoitten kiistakapuloiksi.

Samaan aikaan kuitenkin oikea kovan luokan äärioikeisto alkoi valua hitaasti, mutta varmasti tabuja rikkovan yhteisön sekaan. Se naamioi oman natsipropagandansa ensin vitseiksi ja sarkasmiksi, mikä muuttui suoraksi rekrytoinniksi. Radikalisoituminen tuli mahdolliseksi, kun netin kulttuurisota alkoi muuttua kärjistetymmäksi ja ihmiset alkoivat kokea, että piti valita jokin poliittinen puoli.

Vasemmisto vuorostaan ei kyennyt tekemään samaa, koska Tumblr liberaalit vihasivat perinteistä vasemmistoa ja äärivasemmistoa, joille sosialismin ajaminen on tärkeämpää kuin oikean sukupuolipronomin käyttäminen. Vasemmisto, kuten yleensäkin, jäi riitelemään keskenään, kun taas tämä ”alt-rightiksi” muodostunut uusoikeisto yhdistyi ristiriitaisuuksista huolimatta valtavirtakulttuuria muovaavaksi voimaksi. Tämä kirja kertoo heistä.

Vihan viidakko

Angela Nagle jäljittää lukuisten erilaisten netin uusoikeistolaisten ääriryhmien historian, ideologian ja propagandistien taustat. Saat lukea tässä kirjassa esimerkkejä sellaisesta vihapuheesta, joka tekee ISIS-propagandan vaikuttamaan lapsellisen söötiltä. Jopa minä, joka olen lukenut lukuisia ääriliikkeitten manifesteja ja tunnen monia tässä kirjassa mainituista ryhmittymistä ja propagandisteista, järkytyin. Tässä on niin viheliäisiä ja sairaita ideologioita ja ryhmittymiä, että mitkään adjektiivit eivät pysty välittämään, miten pirun mielipuolisia ne ovat. En edes pysty kuvittelemaan, mitä reaktioita aihepiiriin perehtymätön lukija saa? Oksennusrefleksejä vai viinahampaan kolotusta?

Pahempaa olikin huomata, että olen lukenut suurimman osan tässä kirjassa mainituista manifesteista (mainitut kirjat eivät välttämättä ole äärioikeistolaisia), kuten: Jack Donovan, Roosh Valizadeh, Warren Farrell, Andrew Breitbart ja Jordan B. Peterson. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, että olen haaskannut aikaani näitten sekopäitten kanssa?

Kuitenkin nämä manifestit ovat jäävuoden huippua, koska itse näitten kirjojen kannattajien keskustelupalstoilla meno on tuhat kertaa hullumpaa ja verenhimoisempaa. Ainoa asia, mikä estää näitä ihmisiä muuttumasta kovan luokan joukkomurhaajiksi on, se että suurin osa on vätyksiä, jotka eivät pysty edes omaa sänkyään petaamaan. Mutta, kuten alussa huomautin, jotkut ovat radikalisoitumassa kirjaimellisiksi Hitleriä ihaileviksi uusnatseiksi tai sitten naisvihaajiksi, jotka suorittavat joukkosurman ”kostaakseen huorille”

Ainoa yhdistävä asia näille ääriryhmille on se, että ne tunnustautuvat kuuluvansa ”alt-rightiin” eli vaihtoehtoiseen oikeistoon. Kaikki ryhmät eivät ole äärioikeistolaisia, mutta ne kannattavat kapitalismia ja vihaavat vasemmistolaisia, naisia, köyhiä (joskus vain värillisiä köyhiä) ja ”taviksia”. Tämän kattokäsitteen sisälle mahtuu niin kovan luokan Hitleriä ihailevia uusnatseja, miesasiamiehiä kuin äärinationalistinen tappelukerho, joka vannoi valan itsetyydytystä vastaan ”puolustaakseen länsimaista sivilisaatiota”. Stewart Homen romaanit ovat vanhentuneet, koska niissä kuvattu ääriryhmien hulluus ei ole enää tarpeeksi sekopäistä verrattuna tässä kirjassa mainittuihin ryhmittymiin!

Teoretisointia

Angela Naglen analysoi ne kulttuuriset vaikutteet, jotka ovat luoneet edellytykset sille, että joku keskiluokkainen valkoinen kolmekymppinen sinkkumies näkee vetoa ”pilluminaatti” salaliittoteoriaan tai, miksi hän on valmis murhamaan meksikolaisia siirtolaisia nettiyhteisön innoittamana?

Tässä jäljitetään lukuisia länsimaisia filosofisia suuntauksia ja ajattelijoita, jotka loivat idean, että vastakulttuuri on aina voima hyvyyteen ja edistykseen. Kirjailija syyttääkin erityisesti 60-luvun uusvasemmistolaisia vastakulttuurin ihannoinnista, mutta myöskin Nietchzeä ja muita vanhempia romantikkoja, jotka loivat länsimaisen idean yksilöstä, joka on väärinymmärretty, mutta ainoa järkevä hullujen maailmassa. Joskus marginaalissa oleva ihminen on oikeasti vain hullu. Mieleeni ainakin tuli Pentti Linkola tällaisesta ”väärinymmärretystä, mutta oikeassa” olevasta ideologista.

Naglen viesti ei ole se, että tabuja ei saa rikkoa tai, että sananvapaudessa on menty liian pitkälle, vaan se, että olemme luoneet mielikuvan, että rikkomalla tabuja ja provosoimalla, voimme edistää politiikkaa. Vasemmiston pahin virhe oli luulla, että oikeisto ei omaksuisi näitä taktiikoita itselleen. Internet on luonnut kuplia, joissa ihmiset radikalisoivat toisiaan ja jatkuva provokaatio on turruttanut joitakin käyttäjiä niin paljon, että he eivät pysty eorttamaan enää, onko joku tosissaan ajamassa juutalaisten massamurhaamista vai vain vitsailemassa, jotta ”suvakki” ärsyyntyisi.

Kirjailija itsekin joissain kohdissa myöntää, että jotkut kohtaamansa ulostulot ovat olleet niin pähkähulluja, että hänelle on ollut hyvin vaikeaa puolueettomana tutkijana, todeta onko tässä oikea poliittinen ehdotus raiskauksen laillistamisesta vai jokin todella sairas vitsi?

Gramscilainen uusoikeisto

Perinteinen konservatismi ja oikeisto ovat jäämässä taka-alalle ja tämä uusi täysin ristiriitainen ja järjetön alt-rightiksi kutsuttu uusoikeisto on muuttumassa uudeksi normaaliksi. Mielenkiintoisinta onkin Nalgen huomio, että moderni äärioikeisto samaan aikaan pitää kaikkea valtakulttuuria ”vasemmistolaisena postmodernistisena kulttuurimarxismina” mutta itsekin soveltaa marxilaisen postmodernistisen teoreetikon Antonio Gramscin ideoita omassa propagandassaan. Jo tämä kohta tästä kirjasta on todella kiehtovaa. Sitä luulisi ideoitten pysyvän oman ideologian sisällä, mutta osia siitä irtoaakin ja leviää jopa vastakkaisiin aatteisiin. Kirjoitin juuri tästä omassa kandissani ja sosiologi Oliver Roy teoretisoi samankaltaisesta ilmiöstä muslimien keskuudessa. Olen tässäkin blogissa kirjoittanut lukuisia kertoja, että jokainen oikeistolainen, joka kertoo ”vastustavansa” postmodernismia tai ”kulttuurimarksismia” on pahin postmodernisti ikinä. En siis ole ainoa tutkija, joka on tehnyt saman havainnon.

Yhteenveto

Angela Naglen ”Tappakaa kaikki tavikset” on ansainnut klassikkostatuksen. Tämä on paras kirja ymmärtääkseen, miksi USA:ssa kansakunta on niin polarisoitunut, mutta samalla se kertoo tänne Suomeenkin saakka ulottuvien ilmiöitten alkuperän. Suomessa ovat esimerkiksi Homma-foorumi- ja Ylilauta keskustelusivustot tuottaneet samankaltaista nuoriin vetoavaa äärioikeistolaista propagandaa.

Itsekin havaitsin 12.05.2018 pidetyssä Helsingin äärioikeistolaisessa ”sananvapausmarsissa” naisen, joka oli pukeutunut japanilaisen koulutytön asuun, jonka T-paidassa oli printattu alt-rightin Pepe-sammakon kuva. Siellä kovan luokan PVL-uusnatsien ja Suomi ensin kaltaisten väkivaltaisten ääriryhmien seassa, oli yksi radikalisoitunut netinkäyttäjä, jonka koko asu on yks suuri postmodernisti sekamelska. Hitler kääntyisi haudassaan.  Pahinta on kuitenkin tännekin levinneet häirintäkampanjat, joissa jopa toimittajia on vainottu. Kirjailija ei osaa antaa mitään ratkaisua tälle sotkulle, vaan toivoo, että aika sen ratkaissee.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus, tietotekniikka

Uuspuritanismi ateismin kaavussa

Jordan B. Petersonin ”12 sääntöä elämälle: Vastalääke kaaokselle.” (oma suomennos) on kanadalaisen kliinisen psykologin professorin kirjoittama itseapuopas ja manifesti, joka argumentoi nietzcheläisen kristillisyyden puolesta.

DSC_0091

Jordan B. Peterson on kiistanalainen kliinisen psykologian professori, joka tuli kuuluisaksi vastustaessaan kanadalaisen hallituksen tulevaa C-16 lakia. Laki kriminalisoisi trans-sukupuolisten yliopisto-opiskelijoitten verbaalisen häirinnän ja Petersonin tulkinnan mukaan tällainen laki loukkaisi sananvapautta. Tapaus sai paljon julkisuutta internetissä, ja Petersonin YouTube-videopalveluihin ladatut luennot alkoivat saada huikeaa suosiota. Luennoissa Peterson puhui muinaisesta mytologiasta, sananvapaudesta ja autoritaarisen mielen psykologisesta ja filosofisesta pohjasta. Miehestä tuli tietynlainen pohjois-amerikkalaisen oikeiston guru, joka on nyt julkaissut pääideoistaan kirjan. Tietenkin piti laittaa lukulistalle!

Ensimmäiseksi olen väärä kohderyhmä tälle kirjalle. Kirjan itseapuosiot ovat niin peruskauraa, että vain joku teinipoika, joka ei osaa edes omaa persettään pyyhkiä, näkisi jotain hyötyä niissä. Tässä on sellaisia ”suuria” elämänohjeita, kuten ”älä valehtele”, ”katso silmiin, kun puhut” ja oma lempparini ”siivoa huoneesi”.  Ohjeet tietenkin ovat hyödyllisiä, jos haluat elää normaalin ja onnellisen elämän, mutta näitä ohjeita saa kaikista itseapuoppaista ja vanhemmilta. Eli tämä kirja on tarkoitettu pääosin todella syrjäytyneille nuorille miehille, jotka ovat totaalisesti hukassa, jopa sosiaalisen kansakäymisen perusasioissa. Lainataakseni erästä Petersonin kriitikkoa ”tämä on itseapuopas nörteille.”

Kertoo jotain meidän yhteiskunnasta, kun tällainen kirja julkaistiin isossa kustantamossa ja on ollut Amazonin myyntilistojen kärjessä. Kirjailija itsekin kirjoitti tähän kirjaan, että hän haluaa estää teoksellaan seuraavan koulusurmaajan. Eli kirjailijalla on jalot tarkoitusperät ja ohjeet oikeasti hyödyllisiä. Ongelma tuleekin kirjan manifestiosiosta.

Peterson upottaa elämänohjeisiin omaa filosofiaansa, jonka hän esittelee pääosin muinaisten mytologioitten kautta. Peterson tukeutuu pääosin Raamatun ja Disney-elokuvien mytologioihin, mutta ilman alkuperäistä kontekstia. Miksi Disney-elokuvat? Mies ei koskaan selitä.

Ensimmäinen virhe tässä kirjassa, on Petersonin anakronistinen satujen ja myyttien tulkinta. Näitten tulkintojen tarkoitus on rakentaa monimutkaisia vertauskuvia, joitten pointti on joku yksinkertainen elämänohje, kuten esimerkiksi säännöllinen urheilu tai sitten, että naisten on alistuttava tekemää ”naisellisia juttuja”. Pahempaa ovat kuitenmkin Disney-elokuvien tulkinnat.

Disney-elokuvien kaupallisuuden suodatetut kansansadut käsitellään ikään kuin oikeiksi saduiksi. Ne, jotka ovat satuja tarkemmin tutkineet, tietävät, että Disneyn-sadut ovat melkein varjoja alkuperäisistä. Eli Peterson käyttää muinaisten satujen ”muinaisuuden” mielikuvaa esittääkseen omat anakronistiset ideansa ”ikuisiksi viisauksiksi”, jolloin ne vaikuttavat paljon syvällisemmiltä kuin oikeasti ovat.

Kummallisinta on kuitenkin Petersonin ideologia. Vaikka yksi kirjan ohjeista on ”puhu täsmällisillä käsitteillä” niin koko kirja on ympätty täyteen, mitä epämääräisempiä sanoja ja lauseita, että et ole varma, uskooko Peterson kirjaimellisesti kristilliseen teologiaan, vai käyttääkö hän niitä vertauskuvina?

Peterson vaikuttaa samaan aikaan uskovan, että Raamatun kertomukset ovat totta ja, että ne ovat vertauskuvia ihmisyyden syvimmästä olemuksesta. Välillä hän sanoo, että ihmisen pitäisi elää kristillisen oppien mukaisesti, ikään kuin Jumala olisi oikeasti olemassa ja toisessa kohdassa hän vaikuttaa puhuvan Jumalasta kuin oikeasta kosmisesta toimijasta. Eli välillä tuntui siltä, että Peterson yritti ujuttaa kristillistä mystiikkaa muuten aika ateistiseen tekstiin. Paras esimerkki tästä on, kun Peterson kertoo ihmisen evoluutiosta ja biologista, jonka jälkeen hän pyrkii osoittamaan, että oikeasti Vanha testamentti on yhdenmukainen nykytieteen kanssa. Tämä on perinteinen fundamentalistinen vaikuttamistaktiikka. Peterson on vain taitavampi ja kätkee sanomansa hirveään epämääräisten käsitteiden ripuliin, jossa annetaan kuva, että Raamattu on ”vertauskuvallisesti” yhdenmukainen nykytieteen kanssa. Lopputulos on kuitenkin sama, eli Raamattu on totta ja sen mukaan pitäsi elää. Tätä voisi pitää tolstoilaisuutena, mutta siinä, missä Tolstoi opetti yhteiskunnasta vetäytymistä ja kaikkien lakien hylkäämistä, niin Peterson menee päin vastaiseen suuntaan kristillisellä pseudoateismilla.

Tietenkin Peterson varmistaa, että lukijalle ei tule epäselväksi, että kristinusko on parempi uskonto kuin muut ja, että oikeastaan länsimainen kulttuuri, sivistys ja tiede olivat mahdollisia kristinuskon takia. Eli Peterson harrastaa samaa kuin islamistit, jotka yrittävät väitää, että Koraani ennusti nykytieteen. Peterson kuitenkin menee pidemmälle ja sanoo, että itse tieteellinen metodi ja ateismi ovat mahdollisia kristinuskon takia. Perusteeksi kirjailija antaa hirveän sekavan metafyysisen selityksen, joka kuulostaa enemmän eurosentriseltä kristilliseltä propagandalta kuin aidolta filosofiselta pohdinnalta.

Vihaan ristiriitaisuuksia ja tässä niitä oli aivan liikaa. Peterson tukeutuu vahvasti evoluutioon ja biologiaan, jolla hän pyrkii oikeuttamaan fundamentalistikristittyjen maailmankuvaa muistuttavia perhearvoja. Tietenkin Peterson vertaa perheen isää Jumalaan ja vielä tekee vertauksen niin hämäräksi, että et ole varma uskooko hän konkreettisesti perinteisen patriarkaattisen perheen olevan Jumalan luomus vai onko tämä taas joku kömpelö vertauskuva? Lopputulos on kuitenkin sama: Isä on perheen pää ja vaimo ja lapset saavat elää nyrkin ja hellan välissä. Tässä kirjassa on melkein kokonainen kappale omistettu sille, miksi on moraalisesti välttämätöntä hakata lapsiasi ”kriisitilanteissa”.

Mutta tämä ei ole pahin ristiriitaisuus, vaan räikeämpi on se, että kirjailija vastustaa henkeen ja vereen postmodernismia, konstruktivismia ja muita jälkimarxistisia yhteiskuntateorioita, mutta koko tämä teos on yksi suuri postmodernistinen pläjäys!

Esimerkiksi yhteiskunnan normeja, symboleja ja kulttuuristen merkitysten etsiminen ja purkaminen analysoimalla kaupallisia lastenelokuvia, on osa kriittistä teoriaa, joka perustuu postmodernismiin. Eli postmodernismia vastustava professori käyttää postmodernistisia analyysimenetelmiä!

Olenko minä ainoa ihminen tässä planeetassa, joka vaivautuu ottamaan selvää asioista, ennen kuin alan haukkumaan niitä? Postmodernismi on nimi aika monille asioille, niin arkkitehtuurityylille, maalaustaidesuuntaukselle, yhteiskuntatieteelliselle kattokäsiteelle kuin kuvaus jälkiteollisesta aikakaudesta. En ole löytänyt vielä yhtäkään postmodernismin kriitikkoa, joka oikeasti tietäisi, mitä postmodernismi on. Noam Chomsky sentään myöntää, että hän ei ymmärrä sitä, mutta olen törmännyt liian moneen ihmiseen, joilla on vankkumaton usko, että postmodernismi on jokin marxilainen ideologia, jonka tavoitteena on tuhota yhteiskunta. Peterson on yksi tällaisista neropateista. Mikä tekee näistä postmodernismin kriitikoista niin naurettavia pellejä, on se, että he huomaamattaan joko soveltavat postmodernistisia menetelmiä kritiikissään tai sitten omaavat ideologian, joka ytimiään myöten on postmodernistinen!  Peterson sortuu molempiin. Eli jo tässä vaiheessa olisin voinut lakata lukemasta tätä roskaa. Kuitenkin tunnen tiettyä nautintoa aivojeni satuttamisessa, joten jatkoin.

Se, että joku kanadalainen professori sekoittaa hyperkaupallisia Disneyn lastenelokuvia, anakronistista myyttien tulkintaa, kristillistä teologiaa ja ihmisen biologiaa, kertoakseen, että Jumala on samaan aikaan vertauskuva, että todellinen, jotta joku teinipoika osaisi siivota oman huoneen, on niin postmodernistista, että Kiasma-museo avaisi siitä näyttelyn!

Mutta mikä on Petersonin ideologia? Petersonin mukaan miehen, niin tämä kirja on pääosin suunnattu miehille, on muovattava itsestään henkisesti ja fyysisesti vahvaksi yhteisön tukipilariksi. Peterson sekoittaa kristillistä sanomaa niezcheläisyyteen, luodakseen tietynlaisen ateisistisen superkristityn. Tämä superkristitty olisi omatoiminen ihminen, pääosin mies, joka on henkisesti ja fyysisesti valmis selviämään kaikista tilanteista, jopa suurista katastrofeista.

Sattumalta olen oikeasti lukenut Nietzcheä ja tämä kristinuskon yhdistäminen antikristillisen filosofin teeseihin menee vielä ristiriitaisemmaksi, kun Nietzche itse on Antikristus kirjassaan todennut, että islam olisi parempi uskonto itsenäisellä miehelle! Eli Peterson on joko vain lukenut osan Nietzchen kirjoista tai vain Wikipedia-sivun tiivistelmän.

Petersonin mukaan nautinto ja rauha ovat vain väliaikaisia tiloja, ja ainoa vakio todellisuudessa on kaaos ja kärsimys. Tietyssä mielessä tällainen itsenäisen ja vahvan miehen oppi on oikein hyödyllinen, erityisesti teinille, jotka eivät osaa edes siivota omaa huonettaan, mutta kun tällaiseen ihanteeseen sekoitetaan äärimmäisen perinteisiä maskuliinisia arvoja, vahva usko hierarkioihin ja antikommunismi, niin tulos voi olla samanlainen Niezchen väärintulkintaa, mitä natsit harrastivat.

Petersonin mukaan ihmisen halu muuttaa ympäristönsä on tuhoon tuomittu, koska maailma on rakenteeltaan kaaoksen ja tuhon määrittämä.  Kaikki yrityksen parantaa yhteiskuntaa johtavat lopulta keskitysleireille, joten sellaisesta tehtävästä on luovuttava. Sen sijaan yksilön on parannettava ensin itseään ja sen jälkeen lähiyhteisöään. Eli tietyssä mielessä Peterson haluaa, että hänen lukijoistaan tulisi oman elämänsä sovinistisia Jeesuksia. Kirjailija painottaa, että ihmisen ongelmat ovat pääosin tämän itsensä aiheuttamia, joten on ensin pohdittava, mikä on oma vika, jonka jälkeen on sitten korjattava tämä vika kehittämällä itsensä paremmaksi. Hyödyllien ohje jälleen, mutta sinänsä ei mitenkään uusi.

Peterson kuluttaa aika paljon aikaa vastustaakseen naisten tasa-arvoa, käyttäen hyväkseen omia eksoottisia tulkintojaan biologiasta. Petersonin mukaan ihminen on hierarkkinen ja kilpailuhenkinen eläin, koska hummerit ovat hierarkkisia, kilpailuhenkisiä ja heilläkin on aivoissaan serotoniinia. Peterson ihan tosissaan väittää tässä kirjassa, että ihmisten pitäisi järjestetää sukupuolisuhteet kuin hummerit. En ole itse mikään biologi, mutta tiedän sen verran, että hummerit ovat aika kaukana ihmisistä, jotta mitään yhteiskuntamallia niistä voisi kopioida edes vertauskuvallisesti.

Tiedän sen verran antropologiasta, oman folkloristitaustani takia, että on olemassa laaja kirjo erilaisia kulttuureita, eikä perinteinen heteronormatiivinen ydinperhe ole mikään biologinen normi. On olemassa alkuperäiskansoja, joitten kulttuurissa lasketaan jopa viisi erilaista sukupuolta ja, joissa naiset ovat johtajina ja niin edelleen. Peterson yrittääkin kumota jotain 60-luvun antropologisia tutkimuksia, mutta eipäs näitä edes enää opeteta yliopistossa, vaan tuoreempi tutkimus vahvistaa sen, että käsityksemme heteteronormatiivisesta ydinperheestä ja binäärisestä sukupuolesta ovat hyvin tuoreita kulttuurisia muutoksia ja harvinaisia globaalissa perspektiivissä.

Peterson esimerkiksi yrittää kivenkovaa kieltää, että ympäristöllä olisi mitään vaikutusta eläimiin ja käyttääkin esimerkkinä apinatutkimuksia, joissa on todettu, että lajiserkkumme ovat yhtä sotaisia ja sovinistisia paskiaisia kuin me. Ongelma on, että riippuu täysin ympäristösä, miten sotaisa jokin eläinlaji on ja samaa voi todeta ihmisissä. Biologinen determinismi voi olla ihan kivaa, kun pitää kirjoittaa kirja oikeuttaakseen omaa sovinismiaan, mutta ei se ole tieteellistä.

Kirjailija toistaa useita kertoja, että biologia todistaa nykyisen yhteiskunnan ja sen ennakkoluulot ”luonnollisiksi” ja feminismillä ei ole mitään tieteellistä pohjaa. Peterson olisi saanut uskottavuutta väitteilleen, jos hän olisi lukenut tuoreempia tutkimuksia kuin vain valikoitu määrä 60-luvulta. Esimerkiksi hormonitutkimus on osoittanut, että binäärinen sukupuolijako on aika vanhentunut käsitys biologisista sukupuolista.

Petersonin mukaan nainen on biologisesti rakennettu olemaan rakastavainen, impulsiivinen ja takertuva, kun taas mies on rakennettu kilpailemaan, rakentamaan ja ajattelemaan abstraktisesti.  Tämän takia naisten ei kuuluisi tehdä kodin ulkopuolella töitä, jos nämä eivät halua kasvattaa ”sisäistä miehisyyttään”. Petersonin mukaan logiikka, järjestys ja kuri ovat biologisesti ja metafyysisesti maskuliinisia ominaisuuksia, kuin taas kaaos ja tunteet ovat biologisesti ja metafyysisesti naisellisia ominaisuuksia. Mies on Petersonin mukaan evoluution kulminaatio. Täydellinen olento ja nainen, on taas enemmänkin miehen huonojen ominaisuuksien ylijäämää. Tai kuten jokainen fundamentalistikristitty väittää ”molemmat sukupuolet ovat erilaisia, mutta täydentävät toisiaan.”

Eli jos nainen haluaa olla enemmän kuin synnytyskone, hänen on sopeuduttava miesten rakentamaan ja miehille tarkoitettuun työelämään.  Edellä mainitun takia Peterson vastustaa feminismiä ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Nämä molemmat ovat kirjailijan mukaan ideologioita, jotka haluavat pakottaa muut elämään, heidän normien mukaan, eli ne ovat totalitaristisia ja johtavat kansanmurhaan. Tällä järkeilyllä homofobiaa ei tulisi kitkeä, koska se on yhtä kuin Maon kulttuurivallankumouksen uusinta. Sitten Petersonin käsitys, että ihmisiä ei saisi pakottaa omaksumaan muitten maailmankuvan on ristiriitainen, kun samaan aikaan hän perustelee, miksi naiset ja seksuaalivähemmistöt tulisi pakottaa elämään konservatiivisten heteromiesten normien mukaan.

Petersoni kuluttaakin melkein kokonaisen kappaleen kertoakseen Neuvostoliiton ja kommunistisen Kiinan kauhut, jonka jälkeen hän vetää suoran yhtäläisyyden seksuaalivähemmistöjen ja naisten oikeuksia ajaviin feministeihin. Eli nyt tasa-arvoisen avioliiton hyväksymisen jälkeen voimme odottaa, että ne gulagit ilmestyvät ihan kohta. Tämä kummallinen teoria perustuu kirjailijan käsitykseen, että naisten ja vähemmistöjen oikeuksien ajaminen perustuu valtaväestön ja miesten demonisointiin. Petersonin mukaan jos jokin ihmisryhmä demonisoidaan yhteiskunnan ongelmien aiheuttajaksi, niin ennen pitkään tämä ihmisryhmä tullaan hävittämään väkivaltaisesti. Sinänsä tämä ydinteesi on oikeassa juuri Neuvostoliiton ”kansanvihollisten” ja natsien juutalaisvainojen takia, mutta ei kukaan merkittävä feministi tai vähemmistöjen oikeuksia ajava demonisoi valtaväestöä! Suurin osa naisten ja vähemmistöjen oikeuksia ajavista kristisoi rakenteita ei ihmisiä. Minun pitäisi tietää näistä, kun seuraan jokaista ääriryhmää jota on olemassa, niin oikealta kuin vasemmalta ja luen näitten manifesteja. Eli Peterson on tällä järkeilyllä tahattomasti asemoimassa itsensä äärioikeiston kanssa, joka ihan tosissaan uskoo, että valkoista heteromiestä ollaan sortamassa.

Koska kirjailijan mukaan nyky-yhteiskunta on biologiamme tulosta, niin se on oikea. Ihmisen on vain sopeuduttava tähän yhteiskuntaan hinnalla millä hyvänsä. Jo se, että oletetaan jonkun niin monimutkaisen rakennelman kuin länsimainen yhteiskunta olevan luonnollista ja, että luonnollisuus on yhtä kuin hyvyys, on filosofisesti ja tieteellisesti aika virheellistä.

Eli tämän kirjan tavoite on kehittää lukijasta vanhan luokan miehisen miehen, joka hampaat irvistäen, tukahduttaa oman itsensä ja unelmansa, sopeuttaakseen äärimmäisen puritaaniseen yhteiskuntaan, jossa onnellisuuden kulminaatio on keskiluokkainen ydinperhe. Toki kirjan opit itsenäisyydestä ja vastuun ottamisesta ollakseen ”aikuinen mies” ovat oikeita, mutta kun ne kehystetään hyvin perinteiseen käsityksen onnellisuudesta, joka perustuu työpaikan hierarkian nousuun ja 50-luvun ydinperheihanteeseen, niin enemmänkin näyttää siltä, että Peterson haluaa kouluttaa nuorista samanlaisia onnettomia miehiä, joita oli paljon juuri 50-luvulla.  Peterson toki puhuu ylevöittävästi ”oman tien” löytämisestä ja sen sellaista yltiopositiivista itseapudiskurssia, mutta kun koko kirnan ydinteesi on ”sopeudu!” niin suurin osa lukijoista tulee tekemään juuri sen. Eli paiskikaam kovasti töitä, että se bonus tai palkankorotus tulee, jonka jälkeen voidaan ”oikeasti” elää, mutta lopputuloksena ihminen on vain kuluttanut itsensä loppuun ylitöissä.

Pahempaa on kuitenkin Petersonin kauhu valtarakenteitten kritisointia vastaan. Kirjailijan mukaan, mitään  valtarakenteita ei saisi analysoida ja purkaa, koska ne ovat syntyneet ”biologisen kilpailun takia”. Eli Peterson on vain pyyhkinyt sosiaalidarvinismin pölyt pois ja ruiskuttanut kiiltävää maalia sen päälle. Eli tällä kanadalaisprofessorilla ei ole mitään uutta, jota emme ole kuulleet koko 1900-luvun aikana taantumukselliselta oikeistolta.

Tämä kirja ehkä kristallisoi yksinkertaistetun oikeiston ja vasemmiston kategorisen eron. Peterson on oikeassa, että vasemmistolainen ei ole tyytyväinen vallitseviin oloihin ja haluaa muuttaa sen. Mutta joskus ihan oikeasti yhteiskunnassa on ongelmia ja niitä pystytään muuttamaan, ilman että keskitysleirejä tarvitaan edes ehdottaa. Oikeistolaisen ajattelun ydinolemus on taas juuri se, että nykyinen maailma on jo hyvä, on yksilön ongelma, jos tällä menee huonosti, tämän on vain ryhdistäytyä ja sopeuduttua. Ongelmat yhteiskunnassa eivät ole itse järjestelmän sisäänrakennettuja ongelmia tai valuvikoja, vaan ”pahojen ihmisten huonon asenteen tulosta”. Yhteiskunta parantuu vain jos ”oikea tietoisuus” saavutetaan tai ”huonot ihmiset” korvataan ”hyvillä ihmisillä”. Mitään rakenteellisia ongelmia ei siis ole, ihmiset vaan ovat huonoja hyödyntämään sitä.  Mutta eikö juuri yksilöitten yksilöllisyyden kieltäminen ja tämän pakottaminen mukautumaan vallitsevaan järjestelmään ole juuri totalitarismia?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi

Jätkät & jytkyt. Perussuomalaiset ja populismin retoriikka

Monen kirjoittajan “Jätkät & jytkyt. Perussuomalaiset ja populismin retoriikka” on akateeminen tietokirja, jossa analysoidaan oikeistopopulismin viestintää, erityisesti otsikossa mainitun puolueen kautta.

35

Akateemisena kirjana tämä teos alkaa heti määrittelemällä kaikki käyttettävät käsitteet ja teoriat. Tieteellisyydestä huolimatta en kokenut kirjan kielen olevan kovin etäännyttävään teknistä, vaikka ”laclaunilainen performanssiteoria” tai ”identiteettien valtarakenteitten diskurssianalyysi” kaltaisia käsitteitä viljellään pitkin tekstiä. Kaikki selitetään perin pohjin.  Eli kirja olettaa, että et ole koskaan kuullutkaan populismista.

Ehkä surullisinta tässä teoksessa on se, että toimittaja käy läpi aiempi teeman tutkimuskirjallisuus, jolloin huomasin, että olen joko lukenut lähes kaikki kyseiset teokset tai ne ovat lukulistassa. Eli tässä on kahdessa vuodessa ehditty ahmia lähes kaikki, mitä Suomessa on kirjoitettu äärioikeistosta, rasismista ja oikeistopopulismista. Jopa Timo Soinin gradu mainitaan ja senkin olen lukenut. Aloin kyseenalaistaa joitakin elämänvalintojani.

Kirjassa siis analysoidaan perussuomalaisten- ja heistä kertovaa retoriikkaa puolueen perustamisesta sen kahtia jakautumisesta saakka. Eri kirjailijat analysoivat eri aspekteja populistisesta retoriikasta, kuten maskuliininen identiteettipolitiikka, tasa-arvo, rasismi, demokratia, kristillisyys, naiskäsitys, nationalismi ja monia muita. Yksittäisiä persupolitikkkoja, kuten Halla-ahon tai Timo Soinin viestintää ja poliittista uraa analysoidaan laajemmin kirjassa. Eli tässä on tuhti kirja Suomen hupsuttelevimmasta puolueesta.

Huvittavin asia tässä kirjassa, on kirjailijoitten aito yritys olla niin kuivakkaan tieteellisen puolueettomia kuin mahdollista ja samalla yrittää analysoida todella pähkähulluja lausuntoja. Koska teen kandia äärinationalistisesta retoriikasta, niin ymmärrän tuskan.

Sitä luuli, että tiesin kaikki hulluimmat perussuomalaisten lausunnot, mutta tässä on kamaa, jota luulin vain paatuneimmat uusnatsit sanovan. Tietenkin suurin osa tulee yhden jätkän suusta ja kaikki tietävät kuka sekin on.

Henkilökohtaisesti tässä kirjassa ei ollut mitään uutta. Enemmänkin teoriaa ja tiettyjen havaintojen parempi muotoilu. Yksi esimerkki on äärioikeistolle tyypillinen, mutta perussuomaisten jakama tapa uudelleen määrittää tai keksiä kokonaan uusia käsitteitä. Esimerkiksi uudissanoja ovat otsikossa oleva jytky ja maahanmuuttokriittinen. Näitä ja muita uudissanoja analysoidaan kaikessa niitten syvyydessä. Niin sanojen sisäisiä oletuksia, valtarakenteita kuin käyttötarkoituksia.

Uudissanojen tarkoitus on kehystää perussuomalaisten mielipiteet kuulostamaan salonkilepoisemmiksi kuin ne ovat. Samalla uudet sanat pakottavat muutkin keskustelemaan puolueen teemoista, sillä kehyksellä, jota perussuomalaiset haluavat keskustelun käyvän.

Oivallisin esimerkki sanojen alkuperäisen merkityksen kääntämisestä päälaelleen, on ”tasa-arvo”. Perussuomalaisille tasa-arvo alun perin tarkoitti taloudellista tasa-arvoa (mahdollisuuksien tasa-arvo) mutta Halla-ahon jäsenyyden jälkeen tasa-arvo muuttuikin hullunkurisesti tasapäistämisen tasa-arvoksi.

Sitä valitetaan, että vasemmisto haluaa kaikki samanlaisiksi harmaisiin potkupukuihin pukeutuviksi orjiksi, joita isoveli valvoo, mutta persut ovat ne, jotka käytännössä tavoittelevat sellaista retoriikallaan. Kun analysoidaan perussuomalaisten tapaa käyttää tasa-arvoa, niin se tulee kontekstissa, jossa halutaan estää naisten ja vähemmistöjen ”liian pitkälle” menevää tasa-arvoa.

Perussuomalaisille kaikki ihmiset ovat jo syntyneet samalla viivalla ja juoksurata on jo auki. Eli ei ole olemassa etnisiä vähemmistöjä, joilla on sosioekonomisia tai historiallisia seikkoja, jotka ovat tehneet nämä syntymään heikommassa asemassa kuin köyhä suomalainen. Sama on naisilla ja homoilla. Eli koska perussuomalaiset uskovat, että historiallisilla- tai sosioekonomisilla olosuhteilla ei ole mitään relevanssia kenenkään elämässä, niin kaikki valtion tavat nostaa alemmassa sosiaalisessa asemassa olevat vähemmistöt ja naiset ovatkin oikeasti tapa painaa alas valkoinen heteromies. Eli perussuomalaisille tasa-arvo on nollasummapeliä, jossa on rajallinen määrä ihmisarvoa, jota ei voida jakaa loputtomasti, koska muuten joku saa ”liikaa” tasa-arvoa, jolloin joudutaan vähentämään toisen ihmisen tasa-arvon määrää.

Tekisi mieli hakata päätäni seinään tälle järkeilylle. Mutta on ihmisiä, jotka ihan tosissaan ajattelevat, että ihmisoikeudet ovat jotain metafyysisiä palikoita, joita kootaan vaakakuppeihin. Perussuomalaiset hyödyntävät tätä rajallisen tasa-arvon mielikuvaa retoriikassaan, jolla he pyrkivät idean tasolla luomaan kuvan yhteiskunnassa, jonka ihanne, on että ihmisten erilaisuus kielletään täysin ja sen sijaan on teeskenneltävä, että kaikki ihmiset ovat kopioita toisistaan. Sama tausta, sama ulkomuoto ja samat mahdollisuudet. Jos yksilö epäonnistuu elämässään, niin se on yksilön omien sisäisten vikojen syytä, eikä yhteiskunnan.

Perussuomalaisten tarkoitus onkin luoda potentiaalisten kannattajien mielissä mielikuva, että antirasismi tarkoittaa ihmisten ulkoisten erojen kieltämistä, jolloin persusuomalaiset vaikuttavat ”järkeviltä” kun he puhuvat naisten ja eri vähemmistöjen alemmuudesta. Samalla tällaisella näennäisellä tasa-arvo retoriikalla pyritään estämään kaikki yhteiskunnalliset muutokset, jotka voisivat parantaa vähemmistöjen ja naisten elinoloja, ilman että puolueen jäsenet vauikuttavat kusipäiltä. Tämä semanttinen kikkailu jatkuu monilla muilla käsitteillä, kuten klassikko: ”Rasismia ei ole olemassa, mutta perussuomalaiset ovat eniten siitä kärsiviä. ”

Eli kun pitää kiihottaa kansanryhmää vastaan, niin määritellään rasismi niin tiukasti, että itse ei siihen mahdu, mutta kun pitää asemoida itsensä altavastaajaksi, niin sitten määritellään rasismi tai seksismi niin leveäksi, että kokonainen puolue ja eniten valtaa yhteiskunnassa omaava kansanosa mahtuu uhriksi. Oma lempparini on julistus, että suomalainen heteromies on Suomessa eniten syrjitty kansanosa. Niin koska Sipilän hallitus tunnetaan mustien lesbonaisten valtaamaksi hallitukseksi ja kotimaiset suuryritykset ovat täysin vegaanisten trans-sukupuolisten somalimuslimien hallussa.

Retoriikan päälaelleen kääntämisen lisäksi, kirjassa käsitellään populismin ydinrakennetta, eli vastakkainasettelua. Populistinen puolue on luotava jatkuvasti vihollisisia, jotta se saa intohimoisia kannattajia, jotka uskovat edustavaansa ”oikeaa kansaa”. Vihollinen ei tarvitse olla järkevä tai oikeasti olemassa, mutta se on määriteltävä, koska itsesään populistipuolueella ei ole ideologiaa, jolla seisoa omillaan. Eli populismi on pahempi ilmiö kuin kommunismi, jolla sentään oli vaihtoehtoinen maailma tarjottava. Vihollisiksi kelpaavat samanaikaisesti rahaeliitti kuin oppositiossa oleva vasemmisto tai paperiton siirtolainen ja niin edelleen. Sitten, kun päästään hallitukseen, niin puolue yleensä menettää suosiotaan, koska miten voit lietsoa vihaa eliittiä vastaan, kun itse on osa siitä?

kirjailijat osoittavat, että toisin kuin monissa vastaavissa populistipuolueissa, niin ennen kahtia hajoamista perussuomalaiset yrittivät teeskennellä, että he yhä olivat oppositiossa.

Sipilän hallituksessa Timo Soini ja co. onnistuivat samaan aikaan murentamaan kannattajiensa elintason neoliberalistisella politiikalla ja viestittämään kannattajille, kuinka hallitus kurjistaa kansaa ja vain äänestämällä perussuomalaisia pelastus voi tulla. Kirjailijat analysoivat perussuomalaisten oman puoluelehden viestintää ennen ja jälkeen hallitukseen pääsyä ja huomasivatkin, että yhä hallitusta kritisoitiin ikään kuin vasemmisto olisi vallassa, eikä Kokoomus, Keskusta ja persut itse. Tietenkin tavallisiin ihmisiin tämä kikkailu ei ihan toiminut ja sen takia nyt puolue on jakautunut kahtia ja perussuomalaisten 2011 saavutettu kannatus on sulanut pois.

Mutta tässä tulee kirjan jännin havainto, mikä ei kyllä ole uusi, mutta tässä se on parhaiten muotoiltu. Eli keppihevoset. Kirjassa perustellaan hyvin, miten perussuomalaisille jokin asia voi olla yhdessä vaiheessa pahin vitsaus ikinä ja kun tarve vaatii, niin heidän sydämensä lähellä oleva asia, jota on puolustettava. Tähän kuuluu homot, jotka joissain puheissa ovat tuhoamassa suomalaista moraalia, mutta toisissa puheissa haavoittuvainen vähemmistö, jota on suojeltava muslimeilta.

Oma henkilökohtainen suosikki on perussuomalaisten ”Epäneutraalin sukupuolikirjan” väittämä, että tasa-arvoinen avioliitto on juutalaiskommunistien salaliitto, jolla tuhotaan suomalainen yhteiskunta. Mutta sitten muissa ulkopuolisille suunnatuissa puheissa perussuomalaiset kertovat, että muslimien maahanmuuttoa on vastustettava, koska muslimit uhkaavat homojen saavutettuja etuja. Eli jollain ihmeen orwelilaisella kaksoisajatteulla homoja vihataan ja rakastetaan samaan aikaan.

Sama kikka tehdään feminismin kanssa, joka on perussuomalaisille samaan aikaan pahinta saastaa ja itse asiassa länsimaisen sivilisaation kunnioitetuimpia arvoja. Ainoa vakio, jota persussuomalaisilla näyttää olevan, on se, että maahanmuuttajat, erityisesti muslimit on torjuttava, koska he ovat villejä barbaareja. Jos naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksilla saa kiihotettua kansanryhmää vastaan, vaikka itse vihaa edellä mainittuja, niin silloin niitä käytetään hyväksi puheissa. Sitten kun päästään valtaan, niin heidät voi jälleen syrjiä tai pahimmassa tapauksessa seksuaalisesti ahdistella, kuten viime vuoden Eduskuntatalon pikkujouluissa.

Nämä olivat vain itseäni kiinnostavat huomiot, mutta kirjassa on paljon muutakin tiukkaa analyysia populismin ja erityisesti Perussuomalaisten populistisen retoriikan rakenteesta ja evoluutiosta.

Eli Perussuomalainen ei ole mikään salainen natsipuolue tai edes äärioikeistolainen, vaan populistinen. Mikä tahansa asia, mikä edistää sen epämääräistä agendaa omaksutaan. Maahanmuuton vastustaminen on muuttunut puolueen ydinteemaksi, jonka ympärille kootaan kaikkea, mitä ikinä keksitään, riippumatta siitä ovatko ne edes johdonmukaisia toistensa kanssa.

“Jätkät & jytkyt. Perussuomalaiset ja populismin retoriikka” osoittaa hyvin analyyttisellä tavalla, miten vaarallista populismi on. Se on puhdasta opportunismia ja vallan tavoittelua, jolla vastuuttomasti kiihotetaan kansa kannattamaan pitkällä aikavälillä todella itsetuhoisaa politiikkaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus