Avainsana-arkisto: antiikin Rooma

Änkyräkonservatismin paluu

Timo Vihavaisen, vuonna 2017 julkaistu ”Barbarian paluu. Eurooppa auringon laskiessa.” on esseekokoelma eurooppalaisen sivilisaation tulevasta romahduksesta.

2

Idea

Vihavaisen ”Barbarian paluu” teos yrittää perustella, miksi juuri ”Eurooppalainen sivilisaatio” on romahtamassa rappioon ja takaisin barbariaan. Kirjan mukaan kaikki meni pieleen, kun: ”Kulttuurivallankumous, joka huipentui 1968, oli pinnalta katsoen vain hedonistisen, sekularistisen, narsistisen ja individualistisen sekopäisyyden triumfikulkue, joka tavoitteli kaikissa asioissa absoluuttista ”edistystä”, kuvitellen sen löytäneensä” Hieroin käsiäni yhteen, koska nyt alkaa sukellus sakeuteen!

Kirja perustuu Oswald Spenglerin sivilisaation romahtamisteeseihin, mutta myöskin Arnold Toynbeen teoriaan, jonka mukaan Rooman imperiumi romahti, koska barbaarit eivät assimiloituneet roomalaiseen kulttuuriin, ja roomalaiset alkoivat itsekin matkia barbaareja. Kun kumpikaan osapuoli ei enää yritä olla sivistynyt, sivilisaatio romahtaa. Vihavaisen mukaan sama on toistumassa Euroopassa. Esimeriksi sen sijaan, että eurooppalaiset tuottaisivat klassista musiikkia, he omaksuvat Afrikan ”n-heimojen” kulttuurin (jazz- ja hip hop-musiikki). Kun eurooppalaisia arvoja ei pidetä enää yllä ”barbaarisiksi tunkeutujiksi” kutsutut maahanmuuttajat eivät tunne tarvetta hylätä oma kulttuurinsa ja assimiloitua. Samaan aikaan eurooppalaiset (valkoiset) eivät lisäänny samaa tahtia kuin maahanmuuttajat, mikä taas aiheuttaa sen, että valkoiset eurooppalaiset kuolevat sukupuuttoon, jättäen vain “barbaariset tunkeutujat” asuttamaa “barbarisoituneen” mantereen.

Huonosti editoituja esseitä

Jos riisumme kaikki höpötykset hip hop-musiikin turmiollisuudesta, niin ajatus siitä, että jos kulttuurit eivät sekoitu tasaisesti, nykyinen tuntemamme Eurooppa voi drastisesti taantua on joksikin uskottava. Tietenkin kaipaisin enemmän perusteluja sellaiselle skenaariolle, mutta sen sijaan, että Vihavaisen kirja rakentaisi argumentin, miksi hän ei usko maahanmuuttajien integroituvan eurooppalaiseen kulttuuriin ja yhteiskunnan normeihin, hän lähteekin sekopäiselle matkalle käsittelemään kaikkea muuta epäolennaista.

Tässä kirjassa käsitelläänkin sellaisia ummehtuneita aiheita, kuten modernin taiteen, musiikin ja elokuvien rappiollisuutta tai täysin epäolennaisia, kuten miten emme arvosta tarpeeksi, että saksalaiset auttoivat valkoisia voittamaan 1918 sisällissodan. Samalla Vihavainen haukkuu lävistyksiä, tatuointeja, EU:ta, NATO:a, ympäristöpolitiikkaa, veganismia, feminismiä, luterilaista kirkkoa, islamia, analyyttista filosofiaa ja sitä, ettei yliopistossa voi käyttää natsien kirjoittamia kirjoja kurssikirjoina! Ainoa asia, josta Vihavainen vaikuttaa pitävän on Putinista ja tämän ulkopolitiikasta.

Ristiriitaisuus ja epämääräisyys

Jos edellä mainitut aiheet olisivat edes taitavasti argumentoidu, olisin voinut antaa pisteitä niistä, mutta ei. Vihavainen on sellainen pelkuri, ettei hän uskaltanut monestikaan kertoa, miksi tietyt asiat ahdistavat häntä ja mitä niille pitäisi tehdä?  Lukiessa tätä kirjaa, monesti mietin ”entä sitten?” tai ”mitä ehdotat tilalle?” mutta en saanut useimmiten vastauksia niihin. Esimerkiksi monesti Vihavainen korostaa, että uskonto on sivilisaation ydin, mutta ei sitten lähde perustelemaan, miksi ja mitä tällä informaatiolla tulisi tehdä?

Sen sijaan, että kirjailija kertoisi, mitä mieltä hän on itse kertomistaan asioista, usein hän referoi jotain toista teosta, jossa kuvataan kyseinen ”rappio” ja mitä sille pitäisi tehdä. Esimerkiksi kirjailija referoi venäläistä uusnatsia Maksim Kalasnikov (Vladimir Kutserenko) salaliittoteoriaa, jonka mukaan rikkaat tarvitsevat kaiken rahan itselleen, jotta voivat elää ikuisesti ja sen takia maahanmuuttoa edistetään. Pitäisikö minun tässä olettaa, että Vihavainen uskoo tähän salaliittoteoriaan vai huvikseenko hän kertoo tämän ihmeellisen tarinan? Vihavainen referoi muitakin ”toisinajattelijoita” kuten 1800-luvun sionistia Max Nordauhunia, jonka mukaan länsimainen ”rotu” oli kärsimässä rappiollisesta kulttuurista ja myöskin amerikkalaista fundamentalistikristittyä David P. Goldania, jonka mukaan Eurooppa tekee itsemurhaa, koska se on hylännyt kristinuskon, eikä lisäänny tarpeeksi.

Jos nämä epämääräiset asiat olisivat edes johdonmukaisia, mutta ei! Kirjailija viesti on myöskin syvästi ristiriitainen. Tässä esimerkiksi argumentoidaan, että ”Jeesus ei ollut suvaitsevainen”, ja että tämä kannatti väkivaltaa. Kirjailija halusi tällä teologisella tulkinnalla perustella, että Jeesus olisi vaatinut rajoja kiinni ja ehkä hakannut jonkun päättäjän. Mutta sitten pari sivua eteenpäin Vihavainen kertoo, ettei Jeesus suvaitse ihmisiä, jotka eivät suvaitse fasisteja, koska jos kertoo suvaitsevansa homoja ja maahanmuuttajia, pitäisi suvaita ihmisiä, jotka haluavat tappaa kummatkin. Häh?!

Se onkin ihmeellistä, että Vihavaisen mukaan vapaus ja suvaitsevaisuus kuuluvat länsimaiseen kulttuuriin, mutta juuri nämä ominaisuudet ovat hänen mukaansa tuhoamassa sen. Kirjailija paljastaakin todelliset asenteet, kun hän kutsuu homoja ”perversseiksi” joita vihreät yrittävät suojella ”vammaisten, mielipuolten ja pummien ohella”.

Suurin ristiriitaisuus on kuitenkin talonpoikaisyhteiskunnan ja sivilisaation välillä. Koko kirja on rakennettu sen idean varaan, että nykyinen Eurooppa on kuin Rooman imperiumi ja se on romahtamassa. Kuitenkin kirjailija kirjoittaa positiivisesti talonpoikaisyhteiskunnasta ja, että suuret ”hirviövaltiot” ovat itsetuhoisia ja sen takia ihmisten pitäisi elää mahdollisimman pienissä yksiköissä, kuten kansallisvaltiot tai kaupungit. Samaan aikaan kuitenkin hän haukkuu vihreitä siitä, että nämä haluavat ”pois sivistyksen turmeluksesta”. Sitten Vihavainen ylistää talonpoikien rauhallista elämää, jossa ei mietitä BKT:tä, vaan uskotaan kohtaloon ja eletään luonnon rytmin mukaan. Oikeastaan Vihavainen on niin kova antikapitalisti, että hän argumentoi taloudellisen nollakasvun puolesta ja paluuta 50-luvun Suomen säännöstely-yhteiskuntaan.  Mutta kritisoidessa vasemmistoa, hän ylistää kapitalismia ja sen kykyä nostaa ihmisten elintasoa. Vihavainen meneekin niin pitkälle, että syyttää kapitalismin ongelmista kommunisteja!

Huvittavinta on kuitenkin kappale, jossa kirjailija päättyy samoihin johtopäätöksiin kapitalismin turmiollisuudesta kuin arvioimani uusmarxisti Mark Fisher, jonka teos ”Capitalist Realism” on johdonmukaisempi kuin tämä kirja. Huvittavuutta lisää se, että Vihavaisen mukaan postmodernismi on jokin liike, joka on aktiivisesti tuhonnut kaikki länsimaiset arvot julistamalla kaikki sosiaaliseksi konstruktioksi ja edistämällä kaiken kaupallistamista. Edellä mainittu filosofi Fisherin teesi onkin, että postmodernismi on kapitalismin tuottama ilmiö, eikä joku kommunistien salajuoni. Vihavainen sekoittaa postmodernismi sosiaalisena ilmiönä ja filosofisena konseptina toisiinsa, mikä taas kertoo, ettei Vihavainen ole vaivautunut sivistämään itseään aihepiiristä.

Vihavainen myöskin samaan aikaan haukkuu vasemmistoa siitä, että nämä ovat utopisteja, jotka uskovat kykyyn luoda parempi maailma ja, ettei Euroopassa enää uskota edistykseen. Oikeastaan kirjailijan mukaan länsimaat eroavat muista siinä, että ”ei ole syytä tai edes oikeutta hyväksyä maailma sellaisena kuin se on. Me tahdomme tehdä siitä paremman ja se tarkoittaa, ettei se kelpaa meille sellaisena”, Eli onko edistys osa länsimaista sivilisaatiota vai vasemmistolaista hapatusta?

Sama on, kun Vihavainen kirjoitti kirjan alussa, ettei nykyään saa vitsailla kaikesta ja rikkoa tabuja. Mutta kirjan keskikohdassa, hän kirjoitti, että nykyään kaikkia pilkataan ja joka ikistä tabua kyseenalaistetaan, mikä aiheuttaa länsimaalaisen sivilisaation perustusten murenemista. Eli voiko kaikesta vitsailla vai ei?

Valkoinen ylivalta?

Mielenkiintoisinta on, että koko teoksessa Vihavainen ei määrittele länsimaista kulttuuria, vaan pitää sitä itsestään selvänä asiana. Kuitenkin kirjan ristiriitaisuudet tekevät hyvin epäselväksi, mitä hän edes arvostaa länsimaisessa kulttuurissa? Tarkempi lukeminen lopulta paljastaa, ettei Vihavainen välitä eurooppalaisesta sivilisaatiosta vaan siitä ettei ruskeita ihmisiä ole hänen mantereella. On havaittu että äärioikeiston taktiikkoihin kuuluu kaksoisajattelu, jossa mitä tahansa sanotaan voittaakseen argumentin koettuja vihollisia vastaan, vaikka kuinka ristiriitaista ne ovat oman maailmankuvan kanssa. Voi olla, että Vihavainen kirjoitti kirjastaan epämääräisen, koska tarkoitus ei ole kirjoittaa yhtenäinen teesi, vaan luoda alusta, josta poimia irrallisia kontekstivapaita argumentteja vasemmistoa ja oikeistoliberaaleja vastaan eri tilanteita varten. Päämäärä (rajat kiinni) pyhittää keinot, eikä totuudella ole väliä.

Koko kirjan aikana Vihavainen vähättelee eurooppalaista imperialismia ja antaa ymmärtää, etteivät modernit eurooppalaiset koskaan sortuneet sotarikoksiin ja muihin julmuuksiin. Kuvottavinta onkin, että hän kehtaa sanoa, että ennen muslimeja Euroopalla ei ollut konflikteja muitten uskontokuntien kanssa! Ei vai?! Anakin itselle tulee mieleen juutalaiset, joita Euroopassa vainottiin läpi mantereen historian, kulminoituen 6 miljoonan murhaan Natsi-Saksan toimesta. Kieltääkö Vihavainen holokaustin? Ei sentään, koska myöhemmin hän mainitsee sen ”poikkeuksellisena” ilmiönä Euroopan historiassa. Valitettavasti jokainen vakavasti otettava historioitsija on todennut, että juutalaisten kansanmurha ei ollut mikään “poikkeus”, vaan jäävuoren huippu. Natsit eivät keksineet keskitysleirit, vaan eurooppalaisilla oli niitä jo vuonna 1896 siirtokunnissaan. Natsit eivät myöskään keksineet kansanmurhaa, vaan muut länsimaiset suurvallat olivat jo suorittaneet niitä 1400-luvulta lähtien. Vihavainen ei ole mikään kouluja kesken jättänyt herrasmies, vaan Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen emeritusprofessori, joka panee miettimään, että hän ehkä vääristelee historiaa tahallaan.

Yhteenveto

Timo Vihavaisen ”Barbarian paluu. Eurooppa auringon laskiessa.” on hyvä esimerkki, miksi maahanmuutosta on niin vaikea puhua. Jos tämän vihamanifestin julkaissut Otava-kustannus olisi käskenyt trimmata kirjan yhteen tai kahteen ydinteesiin, niin tästä olisi voinut tulla uskottava maahanmuuttokriittinen kirja, mutta sellaista Vihavainen ei halunnut. Oli pakko kiihottaa kansanryhmää vastaan ja purkaa omia pelkoja nykymaailmasta. Tietenkin ilmastonmuutos mainitaan ohimennen vain kerran ja myöhemmin sitä vähätellään, koska tietenkin se ainoa tieteellisesti todistettu sivilisaatiota uhkaava katastrofi ei tässä kirjassa saa edes kunnon pohdintaa aikaan!

Ironista onkin, että Spenglerin ajatukset ovat jo kerran innoittaneet joukon konservatiiveja yrittämään pelastaa länsimainen sivilisaatio koetusta rappiota, ja se projekti päättyi juurikin Toiseen maailmansotaan, jossa sivistynut ja teknologisesti ylivertainen Saksa sortui pahemman luokan barbarismiin. En suosittele tätä roskaa kenellekään.

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Maailman ympäristöhistoria

Donald Hughesin ”Maailman ympäristöhistoria” on tietokirja, joka käsittelee ihmiskunnan historiaa ympäristön näkökulmasta.

43

Vaikka kirjan kehys on, miten ihmislaji on ollut historiansa aikana vuorovaikutuksessa luonnon kanssa, niin kirjailija ei antropomorfisoi luontoa. Eli tässä ei ole mitään koivua kertojana. Pelkäsin oikeasti, että tämä kirja olisi sellainen puolifiktiivinen teos. Onneksi ei ollut.   

Kirjan pääteesi on, että ihminen ei ole erillinen luonnosta, vaan osa sitä. Me olemme vain yksi apinalaji muitten joukossa. Satuimme vain evoluution kautta saamaan todella hyvät aivot, jolla kykenemme rakentamaan ympäristöä muokkaavaa teknologiaa. Silti tässä kirjassa paljastuu, että huipputeknologiasta huolimatta, emme ole luonnon yläpuolella. Juuri tämä virheellinen asenne tulee olemaan lajimme ja koko planeetan tuho.   

Kirja alkaa siitä, kun keksimme tulen. Elimme luonnon kanssa täydellisessä tasapainossa metsästämässä ja keräilemässä. Mutta kaikki meni pieleen, kun keksimme maanviljelyksen. Kirjailija viittaa tutkimuksiin, joitten mukaan maatalous oli ihmiskunnan suurin virhe. Auttamatta huvitti tämä ihan lähdeviitattu toteamus, koska mieleen tuli Douglas Adamsin ”Linnunradan käsikirja liftareille” romaani, jossa on vähän samanlainen lausahdus, mutta siinä kerrotaan, että elämän suurin virhe oli nousta vedestä maahan.   

Hughes käsittelee jokaista ihmiskunnan merkittävää sivilisaatiota, jokaisesta mantereesta, ja miten nämä muokkasivat ympäristöään. Kerronnassa huomaa, että mitä kehittyneempi ja hierarkkisempi sivilisaatio on, sitä tuhoisammaksi ympäristölle se muuttuu.

Kirja loppuu ymmärrettävästi nykyaikaan, jossa elämme globaalin kapitalismin sivilisaatiota, joka on tuhoamassa luontoa ennätyksellisesti. Nynymeno on niin hurjaa, että kokonaisia lajeja kuolee sukupuuttoon vauhdilla, joka tekisi muinaiset assyrialaiset kateellisiksi. Samalla teollisuuden kasvihuonekaasut, mikromuovit ja muut saasteet ovat muuttamassa koko planeetan ympäristöä tuhoisin seurauksin.  

Tämä demokratian ja ympäristön välinen suhde oli minulle uutta. Tällaisia oivalluksia juurikin haen tietokirjoissa. Kirjailijan osoittaa aika hyvin, että ihminen ei välttämättä tarvitse palata johonkin heimoyhteiskuntaan tai perustaa ekodiktatuuri pelastaakseen luonnon, vaan lisätä lähidemokratiaa.   

Kirjassa on esimerkkejä sivilisaatioista, joissa tavallisella kansalla oli päätäntävaltaa omasta asuinalueesta, ja näissä luontoa suojeltiin. Ongelmia tuli, kun päätäntävalta oli kaukaisessa pääkaupungissa, missä keisarit, faaraot tai osakkeenomistajat päättivät, että jokin metsä tai järvi oli tuhottava, joko kaupallisten mahdollisuuksien tai megalomaanisten rakennusprojektien tieltä. Eli mitä hajautetumpi valta, niin sitä paremmin paikalliset ihmiset saavat päättää, miten ympäristöään hoidetaan, eivätkä he tule tuhoamaan ympäristöään, koska ovat suoraan riippuvaisia siitä.   

Esimerkiksi suuret antiikin sivilisaatiot raiskasivat ympäristöään, ja monien kohdalla ekologisen tasapainon tuhoaminen aiheutti selkeästi kyseisten sivilisaatioitten tuhon. Antiikin Rooma oli ehkä ainoa suuri sivilisaatio, jonka romahdus johti monista seikoista, joista vain yksi oli ympäristö. Mutta Etelä-Amerikan Mayakulttuuri romahti metsiensä ja viljelysmaan riistämisen takia. Kaikista räikein esimerkki on kuitenkin Pääsiäissaaren kulttuuri, jossa kaikki puut kaadettiin suurten kivipatsaitten kuljetusta varten.    

Jokaisessa romahtaneessa sivilisaatiossa oli räikeä epätasa-arvo, joka pakotti ihmisiä kilpailemaan toistensa kanssa luonnonvaroista, jolloin nämä luonnonvarat joko kulutettiin loppuun tai pilattiin. Kirjaa kuluttaakin aika paljon aikaa kertoakseen yksityiskohtaisesti, miten kastelujärjestelmät ja muut maanviljelystekniikat pilasivat ympäristöä molekyylien tasolla.   

Neuvostoliitto ja kommunistinen Kiina eivät ole sen parempia. Näissä maissa oli edistyksellisen luonnonsuojelulainsäädännöstä huolimatta jyrkkä epätasa-arvo tavallisen kansan ja puolueen välillä. Tämä epätasa-arvo, joka oli vielä joissain tapauksissa maantieteellisesti jyrkkä, aiheutti omien lainsäädäntöjen kumoamista teollisten megaprojektien tieltä. Kommunistijohtajat järkeilivät lyhytnäköisesti, että kommunistivaltioitten teollinen tuotanto oli ylitettävä kapitalististen maitten, jolloin luonto ja oma talous romahdettiin.   

Kirjailija varoittaakin, että nykyisellä globaalilla kapitalismilla on myöskin sisäänrakennetut itsetuhon siemenet. Jo nyt monissa paikoissa on tapahtunut megaluokan luonnontuhoja ja ilmastokin on muuttumassa.    

Hughes osaa asiansa ja selittää hyvin yksityiskohtaisesti, miten eri sivilisaatiot ovat tuhonneet omat ympäristöt ja miten meidän sivilisaatio on tekemässä samaa.   

Tässä kirjassa oppiikin aika paljon ekologiasta, veden kiertokulusta ja muusta ympäristön tasapainoon liittyvistä seikoista. Akateemisuudesta huolimatta aika helppolukuinen kirja, johon on vielä sekoittunut kirjailijan omia anekdootteja tutkimusmatkoistaan.   

Samalla tässä kirjassa oppii, miten ympäristöhistorian tieteenala toimii. Eli tämä on myöskin yhden tieteen historia.   

Sivilisaatioitten historian lisäksi kirjailija käsitteleekin luonnonsuojelun historiaa, niin antiikin ajoista nykyaikaan saakka. Yllätyinkin, että tässä kirjassa ei käsitellä niin paljon autonomisia luonnonsuojelijoita, kuten Greenpeacea, vaan enemmänkin tiedemiehiä, jotka tutkivat luontoa ja huomasivat erilaisia ympäristöhaittoja. Eli tämän kirjan luonnonsuojelun historia on tietynlaisen luonnosta huolestuneen eliitin historiaa, jolla on ollut valtaa luoda kansainvälisiä sopimuksia ja lakeja. Toki sivumainintana tässä mainitaan ympäristöaktivisteja, jotka ovat vaarantaneet oman elämänsä luonnonsuojelun puolesta. Suurin korostus on kuitenkin tiedemiehissä. Poikkeukset tekevät alkuperäiskansat, jotka ovat tehneet vastarintaa metsähakuille ja muille luontoa tuhoaville suuryrityksille.   

Ainoa hieman kyseenalainen kohta tässä kirjassa, on sen nuiva suhtautuminen ydinvoimaan. Kirjailija kertoo jokaisesta ydinonnettomuudesta, ja miten niissäkin on ympäristö pilattu kymmeniksi tuhansiksi vuosiksi, mutta hän käsittelee vain sivumennen sitä, miten ydinvoimaa on tarjottu vaihtoehdoksi fossiilisille energiamuodoille.  

Hughes tokaisee vain, että me olemme ihmisiä ja teemme inhimillisiä virheitä, joten ei olisi suositeltavaa, että rakentaisimme lisää ydinvoimaloita. Se siitä ydinvoimasta. Vain sivumaininta, että ne voisivat olla osa ilmastonmuutoksen torjuntastrategiaa. Olisin kaivannut syvällisempää analyysia ydinvoiman haitoista ja hyödyistä tai sitten jonkun paremman vaihtoehdon.   

Kirjailija ei kerro tuuli- tai aurinkovoimasta ollenkaan. Vesivoimakin saa tässä kirjassa jyrkän tuomion ympäristöä tuhoavana energiamuotona. Vesivoimala tarvitsee padon ja yleensä nämä padot hukuttavat kokonaisia ekosysteemejä. Eli jos hakee tästä kirjasta vastauksia energiakysymyksiin, niin tämä on huono kirja siihen.   

Hughesin pääteesi on siis hieman linkolalainen. Ihmiskunta on planeetan syöpäläinen, joka leviää kaikkialle ja tuhoaa luonnon. Nykyinen teollistuminen on mennyt liian pitkälle, ja me kaikki tulemme kuolemaan, jos mitään ei tehdä. Mutta Hughes eroaa Linkolasta siinä, että hän ehdottaakin hierarkioitten purkua ja lähidemokratian lisäämistä, eikä ekodiktatuuria. Eli kirjan asenne on aika jyrkän antikapitalistinen. Kirjailija ehdottaakin, että kapitalistisen järjestelmä on joko merkittävästi uudistettava tai purettava kokonaan. Jos merkittäviä rakenteellisia uudistuksia ei tehdä taloudelliselle järjestelmälle, niin nyt ehdotetut kansainväliset sopimukset ympäristön suojelemiseksi ovat turhia.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kovat tieteet

Kapinallinen: Jeesus nasaretilaisen aika ja elämä

Reza Aslanin ”Kapinallinen: Jeesus nasaretilaisen aika ja elämä” on tietokirja, joka pyrkii perustelemaan, että Jeesus oli radikaali, joka ahdisteli veroja maksavia kunnollisia kauppiaita ja kirkkomiehiä omalla ääriuskonnollisella kiihkollaan.   

16

Olin hyvin epäröivä, kun otin tämän kirjan luettavaksi. Aslan on todistettu olevan epärehellinen tutkija, joka on, suorasanaiesti valehdellut omasta taustastaan ja monesta muustakin asiasta. Kuitenkin kuulin samalla ylistyksiä hänen kirjoistaan, joita on jopa käytetty lähteinä muissa uskontoja käsittelevissä kirjoissa.   

Koska miehellä on selvästi oma lehmä ojassa, niin päätin olla lukematta hänen islamia käsittelevän kirjan ja otin tämän Jeesuksesta kertovan teoksen luettavaksi. Muslimin perspektiivi Jeesukseen voisi olla kiinnostava.    

Olin aika väärässä tästä kirjasta. ”Kapinallinen” ei käsittele Jeesusta muslimien perspektiivistä. Vaan tämä on uskontotieteellinen teos, joka pyrkii riisumaan Jeesuksen kaikesta pyhyydestä ja esittämään tämän uskonnolliseksi uudistajaksi, joka historiallisten olosuhteitten valossa muuttui yhden maailman suurimpien uskontojen symboliksi.    

Aslan ensin kertoo Jeesuksen elinajan historiallisesta kontekstista, joka on yhdenmukainen muitten Jeesusta ja kristinuskoa käsittelevien kirjojen kanssa. Jopa tätä kiistanalaisempien teosten. Kirja etenee kertomalla viimeisimmät historialliset faktat Jeesuksen elämästä, mitkä ovat suurimmaksi osaksi osa historioitsijoitten konsensusta. Ehkä kiistanalaisin kohta tässä kirjassa on Jeesuksen veljeä käsittelevä osio, josta en ollut koskaan kuullutkaan. 

Rooman imperiumi oli valloittanut Palestiinan alueen ja juutalaiset yrittivät jatkuvasti taistella miehitystä vastaan. Koska antiikin aikana juutalaiset olivat kulttuuriltaan äärimmäisen uskonnollisia ja uskoivat oman kansansa ylivertaisuuteen, niin kaikki heidän vastarintajoukot, jotka tuohon aikaan syntyivät, olivat messiaanisia joukkoja. Nämä kapinaallisjoukot, jotka myöskin harrastivat ryöstöretkiä, lupasivat ”palauttaa” Jumalan valtakunnan maan päälle. Eli Jeesus oli vain yksi monista profeetoista, jotka tuohon aikaan lupasivat samaa.  

Ehkä suurin ero muihin samaa aihetta käsitteleviin kirjoihin, on että Aslan korostaa, miten tuohon aikaan juutalaisuus oli äärimmäisen väkivaltainen ja rasistinen uskonto (Vanhassa testamentissa yhä voi lukea tämän ikävän faktan). Mutta useitten imperiumien lyötyä juutalaisten valtakunnan hajalle ja viimeistään Rooman imperiumin kukistettua jokaisen väkivaltaisen kapinan, juutalaisuus alkoi muuttua rauhallisemmaksi uskonnoksi.   

Erityisesti korkea papisto alkoi uudistaa pikkuhiljaa uskontoa, koska he yleensä saivat kaikenlaisia etuoikeuksia Rooman imperiumilta. Ei ollut taloudellisesti kannattavaa lietsoa kapinoita, kun joka ikinen murskattiin ja kaikki yllyttäjät teloitettiin. Kuitenkin tämä korkean papiston roomalaismyönteisyys suututti joitakin äärimmäisempiä juutalaisia ja Jeesus oli yksi heistä. Tämän takia Jeesuksen sanoma on nykystandardeissa niinkin kommunistinen.  

Mutta Jeesuskin epäonnistui ja korkea juutalainen papisto näki, että heidän uskontonsa ei tule selviämään kansana tai uskontona, jos se vielä kerran yrittää kapinoida ylivertaista vihollista vastaan. Näin juutalaisuus alkoi hiljalleen muuttua siksi, mitä tunnemme nykyään.   

Jeesukselle oli siis tilausta, koska tämä halusi väkivaltaista vastarintaa valloittajia vastaan, mutta samalla hän ei ollut niin väkivaltainen ja rasisti, kuten muut profeetat ennen häntä. Kuitenkin Aslan todistaa kirjassaan kielitieteellä, historialla ja teologialla, että Jeesus ei ollut tarpeeksi tolkullinen ja sen takia hänet ristiinnaulittiin.   

Koska tiesin Aslanin olevan muslimi, niin kehystin koko lukemisen sen valossa. Kirjan subteksti on tulkintani mukaan juurikin yrittää osoittaa, että Jeesuksen elinaika voitaisiin rinnastaa nykymaailmaan, missä islamin nimissä tehdään kauheuksia juurikin samoilla verukkeilla. Eli uskontoa käytetään kiihottaakseen kansan valloittajajoukkoja vastaan. Antiikin Rooma on vaihtunut Yhdysvaltojen johtamaan länsimaiseen hegemoniaan. Eli ehkä kirjan piiloviesti on, että islam tulee muuttumaan ajan mittaan parempaan suuntaan, koska niin on juutalaisuudellekin tapahtunut. Tämä on siis omaa tulkintaani tekstistä. Missään vaiheessa Aslan ei vertaa juutalaisuutta islamiin tai puhu nykyajasta.    

Koska tämä on uskontotieteellinen kirja, niin tässä osoitetaan, että suurin osa Raamatussa olevista kertomuksista Jeesuksesta ovat vääristyneitä, silkkaa valhetta tai tulkittu väärin. Eli kristinusko perustuu mielikuvitukselle eikä Jumalaa ole olemassa. Siinä mielessä tässä kirjassa ei ole mitään uutta, jos on lukenut uskontotiedettä. Jopa tämän kirjan teesi ei ole nykyaikana kovin uusi, kun on monta kirjaa, jossa on yritetty kehystää Jeesus ensimmäisenä Che Guevarana.  

Kirjan mukaan Jeesus oli juutalainen reformisti, joka oli valmis väkivaltaan ja suoranaiseen vallankumoukseen, jossa pyrittäisiin korvaamaan sen ajan juutalaispapisto ”oikeamielisillä”, eikä mikään uuden pasifistiuskonnon luoja, joka toivoi taivaallista pelastusta maallisen sijaan.   

Aslan todistaa melko vakuuttavasti, että Paavali loi pasifistisen kuvan Jeesuksesta ja, että Jeesuksen hengissä selvinneet apostolit eivät hyväksyneet Paavalin uudelleentulkintaa ja suunnittelivat erottavan hänet uudesta kirkosta. Kuitenkin Palestiinassa oleva ensimmäinen kristillinen kirkko tuhottiin kapinassa ja Paavalin vastustajat kuolivat siellä. Näin kristinuskon pasifistinen tulkinta sai yliotteen ja kreikkalaistui.  

Kirjailija analysoi Jeesuksen sanomia aikakontekstiin peilaten ja osoittaa, että mies oli valmis väkivaltaiseen vallankumoukseen ”vääräuskoisia” vastaan ja halusi perustaa hänen johtamansa teokraattisen valtion. Mutta koska tuohon aikaan Palestiina oli kärsinyt useimmastakin kansannoususta, niin Pontius Pilatus lopetti ajoissa Jeesuksen sekoilun. 

Kirja myöskin osoittaa, että pari vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen tuli toinen messiaaninen liike, joka toteutti verisen vallankumouksen, mutta se murskattiin ja juutalaisten diaspora alkoi. Syy, miksi kristinusko syntyi ja selviytyi levottomista ajoistaan nykyiseen mahtiinsa, oli Jeesuksen rauhallisempien ja kosmisten sanomien korostaminen. Rooma ei nähnyt tarpeelliseksi hävittää uskontoa, joka ei uhannut sen imperiumia. Kuten tiedämme, tämä strategia osoittautui toimivaksi niin juutalaisuudelle kuin kristinuskolle, jotka luopuivat väkivallan korostamisesta, kun tarpeeksi turpaa saivat.    

Aslan kirjoittaa todella hyvin ja hänen kirjansa etenee kuin jännitysromaani. Ateistille tämä kirja on helvetin herkullinen, kun siinä osoitetaan, miten uskonnot eivät ole mitään muuta kuin henkisempiä ideologioita.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Teologia