Avainsana-arkisto: antikommunismi

Oikeistolaista fantasiaa?

Terry Goodkindin vuonna 1994 kirjoittama ”Velhon ensimmäinen sääntö” kertoo fantasiamaailman yliluonnollisesta kamppailusta kaikkien maailmojen herruudesta.  

15

Idea  

Päällisin puolin tämä romaani kertoo nuoresta oppaasta, joka löytää kauniin, mutta hädänalaisen neidon metsässä. Nainen on kotoisin taikuuden hallitsemasta maailmasta ja hänellä on kyky muuttaa kenet tahansa zombimaiseksi palvelijaksi kosketuksella. Opas rakastuu tähän naiseen ja oppii, että neito on etsimässä ennustuksissa mainittua ”Etsijää”, jolla on taikamiekka ja kyky kukistaa hänen maailmaa riivaavaa pimeyden prinssiä. Tämä tarinan pahis on vallanhimoinen psykopaatti, joka haluaa täydellisen vallan kaikista maailmoista, mutta muille hän saarnaa taloudellista tasa-arvoa ja yksityisomaisuuden lakkauttamista.  

Neito ja opas lähtevät pienen valikoidun tiimin kanssa tähän taianomaiseen maailmaan, joka kuhisee yliluonnollisia olentoja ja fantasiakommunismia. Tavoitteena on kukistaa pimeyden prinssi ja palauttaa vapaus yksityisomaisuuteen ja rahatalouteen.   

Todella rankka meininki  

”Velhon ensimmäinen sääntö” on ehkä brutaalein fantasiakirja, jota olen koskaan lukenut ja olen lukenut ”Tulen ja jään laulun”. Tässä ei tapeta silmittömästi rakkaita hahmoja, kuten R.R. Martinin kirjoissa, mutta tässä esiintyy rakkaitten hahmojen graafista kidutusta, raiskauksia, lapsiin kohdistuvaa brutaalia väkivaltaa ja yksityisomaisuuden kansallistamista.

Kidutus on se merkillepantavin osa, koska tässä on kokonainen kappale omistettu kidutukselle, joka on niin perverssiä, että ISIS jää varjoon. Sitä vähän miettii, oliko kirjailijalla kaikki hyvin, kun hän kirjoitti tämän kirjan? Silti tässä romaanissa on kaiken hirvittävän päähahmojen rääkkäyksen jälkeen niin tyydyttävä loppuratkaisu, että selkäpiitä karmivat ja oksettavat väkivaltakuvaukset olivat sen arvoisia.  

Omaperäisyys  

Tässä on todella älykkäitä juonenkäänteitä ja taikamaailman sääntöjen manipulaatiota, jota en ole koskaan ennen nähnyt. Ja olen lukenut aika paljon fantasiakirjallisuutta. Koko romaanissa on yksi ainoa ennalta-arvattava elementti, mutta se hautautuu lukijan mielessä kaikelle muulle ihmeelliselle ja pelottavalle, että unohdat sen kokokaan. Kirjailija osaa täydellisesti kiinnittää lukijan huomion muihin asioihin kuin tähän ennalta-arvattavaan elementtiin, että kun se sitten paljastuu juuri siksi, joksi arvasit, tunnet itsesi tyhmäksi, kun et jaksanut muistaa sitä!  

Omaperäisyys on myöskin eurooppalaisen kansanperinteen hyödyntämisessä. Vaikka päällisin puolin romaani vaikuttaa noudattavan perinteisten satujen rakennetta ja tuttuja elementtejä, ne käännetään fiksusti päälaelleen tai ne menevät kokonaan arvaamattomiin suuntiin!   

Ongelmia  

Suurin ongelma tässä on hidas alku. Romaani alkaa niin perinteisellä fantasiaromaanin asetelmalla, että alun perin luulin tätä lastenkirjaksi ja pohdin kesken jättämistä, kun mikään ei siinä vaikuttanut mielenkiintoiselta. Alun jälkeen romaani lähtee niin kylmän rankalle reaalipoliittiselle asetelmalle, että aloin lukemaan mielenkiinnolla.    

Pienemmät ongelmat ovat päähahmon äkillinen aikuistuminen, joka toteutettiin niin kömpelösti, että alussa en ollut varma edes oliko kyseessä sama hahmo? Kömpelyys näkyy myöskin siinä, että Goodkind ei luota lukijoihinsa, vaan pariinkin kertaan hän vääntää rautalangasta, mikä oli jonkun kyseisen juonenkäänteen merkitys. Tällainen läpiselittäminen hahmodialogin kautta häiritsi, kun ei tätä ihan lastenkirjaksi voi laskea.   

Toinen ongelma on kirjan kömpelö antikommunistinen viesti, joka oli hyvin pinnallista. Kirjailija ikään kuin vain lätkäisi pääpahiksen ideologiaksi fantasiakommunismin, eikä vaivautunut käsittelemään sen syvempiä filosofisia implikaatioita. Saat kuulla parikin kertaa tylsiä saarnia siitä, miten jokaisen ihmisen oikeus on päättää omasta omaisuudesta kuin haluaa, eikä valtion tehtävä ole auttaa muita verottamalla näitä ankarasti. Kuitenkin kirjailija ei lähde mihinkään kovaan randilaiseen saarnaorgiaan kapitalismin ihmeellisyydestä, vaan keskittyy enemmänkin eri persoonien psykologisiin tutkielmiin, jotka eivät liity mitenkään politiikkaan. Silti kunnioitan kirjailijaa, että hän yritti kirjoittaa oikeistolaisen fantasiakirjan, koska sellaiset ovat aika harvinaisia.  

Yhteenveto  

Terry Goodkindin ”Wizard’s First Rule” on sen kömpelystä poliittisuudesta huolimatta yksi parhaimmista ja omaperäisemmistä fantasiakirjoista, jota olen koskaan lukenut. Tässä yhdistyy saumattomasti rakkaus, silmitön väkivalta ja fantastiset satuelementit yhteen. Tämä ei toki ylitä “Tulen ja jään laulun” kaltaisiin laatusfääreihin. Terry Goodkindin ”Wizard’s First Rule” on vähän sellainen fantasiakirjallisuuden perverssi exploitaatioversio.  Ihmettelen, miksi tätä kirjaa ei ole suomennettu? Liittyisikö kenties asiaan sen antikommunismi? En ihan usko, kun Neuvostoliitto oli jo romahtanut kirjan julkaisun aikoina ja suomalainen kommunistipuolue hajonnut lukuisiksi pikkupuolueiksi.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Markkinafundamentalismi ja tiedevastaisuus

Naomi Oreskesin ja Erik M. Conwayn, vuonna 2010 julkaistu ”Epäilyksen kauppiaat: Miten kourallinen tiedemiehiä hämärsivat totuuden tupakansavusta ilmastonmuutokseen.”  (oma suomennos) on amerikkalainen tietokirja, joka kertoo yksityisten suuryritysten tieteenvastaisten kampanjoitten historiasta.

12

Idea

Kirja on rajattu puhtaasti kaupallisen alan harjoittamaan tieteelliseen denialismiin, joten turha kysellä onko tässä kirjassa, vaikka vasemmiston GMO vastaisuutta tai fundamentalistikristittyjen kreationismista.

Kirja alkaa 30-luvulla. Saksalaiset tiedemiehet saivat selville, että tupakansavu aiheuttaa joukon erilaisia sairauksia. Natsi-Saksan sekoilun takia tupakan haitallisuus hautautui pariksi vuosikymmeneksi Berliinin raunioitten alle. Siitä lähtien tupakan haitallisuudesta puhuminen liitettiin natsismiin.

Mutta kaikki alkoi muuttua 50-luvulla, kun amerikkalaiset tiedemiehet havaitsivat omissa tutkimuksissaan, että tupakka koostuu tappavista myrkystä. Tupakkateollisuus itsekin oli huomannut samaa. Epäonnistuttuaan salaa luomaan “turvallisen” tupakan, tupakkateollisuus perusti liudan ajatuspajoja, joitten ainoa tehtävä oli hämärtää suurta yleisöä ja USA:n liittovaltiota tupakan haitallisuudesta. Taktiikka oli luoda illuusio ”kahdesta puolesta” tiedeyhteisössä, joka tarkoittaisi, ettei tiedeyhteisö ollut “varma” tupakan tappavuudesta. Itse tiedeyhteisö alkoi hyvin nopeasti olla yksimielisiä tupakan epäterveellisyydestä, mutta tupakkateollisuuden ajatuspajat onnistuivat hämärtämään median antamaan kuvan laajalle yleisölle, että mitään konsensusta ei ollutkaan olemassa.

Mielikuvan tarkoitus oli muuttaa tupakan tappavuus mielipideasiaksi eikä kansanterveydelliseksi ongelmaksi. Uskominen tupakan tappavuudesta yritettiin muuttaa kuluttajavalinnaksi, jonka sai itse päättää samalla keveydellä kuin limupullojen brändejä. Tämä oli ensimmäinen hyökkäys tieteellistä tietoa vastaan, muttei viimeisin.

Tässä kirjassa käsitellään tupakan lisäksi happosateen, ydintalven, otsonikerroksen, DDT:n ja ilmastonmuutoksen denialismia. Kaikissa tapauksissa käy ilmi, että ensin jokin teollisuuden ala alkoi kanavoida miljardeja dollareita lukuisiin ajatuspajoihin, jotka vuorostaan alkoivat tuottaa liukuhihnalla suurta yleisöä hämärtäviä asiakirjoja ja tutkimuksia. Vaikka nämä ajatuspajojen ”tutkijat” olivat lukumääräisesti pienempi kuin koko maailman tiedeyhteisö yhteensä, eikä suurin osa ollut edes käsiteltävän aiheen asiantuntijoita, heidän äänensä kasvatettiin valtamediassa suhteettoman suureksi. Ensin kiellettiin, että mitään ongelmaa oli olemassa, sen jälkeen, että ongelma ei ollutkaan niin paha ja lopulta, että se on totta, mutta entä sitten?

Markkinafundamentalismi

Ehkä kauhistuttavin paljastus tässä kirjassa on, miten kourallinen tiedemiehiä suostuivat väärentämään tieteellistä tietoa ideologian eikä rahan nimissä. Jotenkin oli helpompi uskoa, että jotkut tiedemiehet olivat korruptoituneita paskiaisia kuin ideologisia fanaatikkoja. Kirjan punainen lanka on 3 tiedemiestä, jotka 50-luvulta lähtien ovat osallistuneet jokaisessa suuressa denialismikampanjassa suuryritysten maksusta. Nämä tiedemiehet olivat USA:n armeijassa entisiä fysiikkoja, jotka auttoivat ydinpommien ja avaruusrakettien kehittämisessä. Kylmän sodan aikana he olivat omaksuneet kiihkeän antikommunismin ja vapaan markkinatalouden puolustuksen. Näillä asenteilla nämä tiedemiehet omaksuivat perverssin ideologian, jonka mukaan vapaa markkinatalous on kiinteä osa yksilönvapautta, jolloin markkinoitten rajoitus, on sama kuin ihmisoikeusloukkaus. Nämä tiedemiehet kokivat tosissaan, että tupakan tai minkään kaupallisen teollisen toiminnan rajoittaminen oli ensiaskel totalitaristiseen kommunismiin ja sen takia kaikki yksityisen yritystoiminnan sääntely piti estää keinolla millä hyvänsä. Tällä mielisairaalla ideologisuudella nämä miehet olivat valmiit hylkäämään tieteellisen objektiivisuuden ja edistämään koko planeetan tuhon.

Kirjailijat kutsuvat tätä pimeä ideologiaa ”markkinafundamentalismiksi” koska sen ylin arvo on vapaa markkinatalous, joka on kaiken muun edellä. Jos todellisuus on markkinataloutta vastaan, todellisuuden on sopeuduttava vapaalle markkinataloudelle. Kirjailijat vertaavatkin tätä ideologiaan marxismiin, joka 1900-luvulla reaalisosialismin muodossa aiheutti miljoonien ihmisten kuoleman.

IPCC:n raportin jälkeen voimmekin sanoa, että markkinafundamentalismi on tappanut ja tulee tappamaan enemmän ihmisiä kuin kaikki kommunistidiktaattorit yhteensä. Muistan itsekin, kun kommentoin somessa, että kiihkeimmät ilmastonmuutoksen kieltäjät ovat äärikapitalisteja ja ihmiset pitivät minua jonain kommunistihörhöinä, mutta olin kaiken aikaan oikeassa! Kapitalismi on muuttunut aikamme epäjumalaksi, jolle olemme valmiit uhraamaan koko planeetan. Jos emme kuole sukupuuttoon ilmastonmuutoksen tai ydinsodan takia, tulevat sukupolvet tulevat pitämään päättäjiämme yhtä harhaisina kuin muinaiset mayat, jotka uhrasivat epätoivoisesti ihmisiä verenhimoisille jumalilleen siinä toivossa, että satokausi parantuisi.

Tieteellinen metodi

Tämä kirja ei jäljitä vain, miten kourallinen tiedemiehiä muuttuivat suurpääoman häikäilemättömiksi käsikassaroiksi, vaan se on myöskin selostus, miten tieteellistä tietoa tuotetaan ja mitä tiede ylipäätänsä on. Kirjassa surkutellaan sitä, että ihmisillä on harhainen käsitys tieteestä absoluuttisia totuuksia tuottavana metodina. Denialistit ovat hyödyntäneet tätä harhakuvaa vääristelläkseen tutkimustuloksia, väittämällä esimerkiksi, että koska ei olla 100% varmoja tupakan haitallisuudesta, mitään lakeja ei saisi asettaa niitten rajoittamiseksi. Tai, että ilmastonmuutosta ei voi pitää totena niin kauan kun sen vaikutuksia ei voi paikan päällä nähdä. Tämä on kaikista hulluin päätelmä, koska silloin kun ilmastonmuutos alkaa toden teolla vaikuttaa, on liian myöhäistä tehdä yhtään mitään sen estämiseksi! Kreationistit käyttävät tätä samaa argumenttia, kun sanovat, että evoluutiota ei voi todistaa, koska kukaan ei ole paikan päällä katsomassa, kun lisko muuttuu dinosaurukseksi.

Toinen harhautustaktiikka on keksiä oma hypoteesi ja väittää, että se on totta, koska sitä ei ole onnistuttu todistamaan. ”Logiikka” menee niin, että todisteitten puute, ”todistaa” että ilmiö on hyvin piilotettu. Sen sijaan, että lähdetään toimimaan todistetun teorian pohjalta, on muka odotettava, että kilpailevalle teorialle kerätään todisteita. Vasta sen jälkeen kummatkin teoriat voivat kilpailla meriteillään. Tarkoitus ei olekaan kerätä todisteita kilpailevalle teorialle, vaan pysäyttää kaiken toiminnan olemassa olevan ja jo todistetun teorian pohjalta.

Kirjassa myöskin käsitellään tieteellisen tutkimustiedon pohjalta tehtyjä tulkintoja. Esimerkiksi suurin osa tiedemiehistä kannattaa valtion väliintuloa rajoittamaan ympäristöä haittaavaa yritystoimintaa. Mutta kirjassa esiintyvät denialistit pitävät tätä sosialismina, joten he yrittivät esittää, että rajoitukset tuhoavat teollisuuden ja näin pienentävät maan BKT:tä, mikä maksaa heidän mielestä enemmän kuin ympäristötuho. Kirjailijat osoittavat, ettei tällä väitteellä ole mitään tieteellistä näyttöä. Oikeastaan yrityksien talous ei kärsi rajoituksista, koska rajoitukset pakottavat yrityksiä innovoimaan, jolloin lisää työpaikkoja syntyy. Samalla kirjailijat osoittavat, että ympäristötuhot tulevat todella kalliiksi, kun miljoonia ihmisiä kuolee ja infrastruktuuria tuhoutuu. Ihmettelen sitä ihmeellistä lähtökohtaa, jossa meidän itsemme keksimä BKT on tärkeämpi kuin konkreettisesti olemassa oleva ympäristö? Emme voi syödä tai hengittää BKT:tä!

Ongelmia

Suurin ja ainoa ongelma, jonka keksin, muuten loistavassa kirjassa, on se, että kirjailijat eivät mene tarpeeksi pitkälle johtopäätöksissään. Vaikka teoksessa haukutaan rajoittamattoman markkinatalouden ideologian tiedevastaisuutta, kirjailijat eivät pohdi tarpeeksi syvällisesti, miksi valtamedia on niin innokas nostamaan denialistit parrasvaloihin? Kirjailijoitten mukaan syy on se, että media toimii harhaisen “reiluus” periaatteen pohjalta, jossa on aina nostettava kaksi vastakkaista näkökulmaa, jotta “dialogi” voi syntyä. Minusta tämä on riittämätön selitys, joka ei ota huomioon, että valtamedia koostuu kaupallisista jättiyhtiöistä. Suurin osa länsimaitten vapaata mediaa ovat muutaman valtavan korporaation hallussa, joitten tulot tulevat osakkeista ja mainoksista. Ei olisi mitenkään hullua, ajatella, että ehkä kaupallinen media tarvitsee nostaa suuryhtiöitten palkkalistoilla toimivia denialisteja, koska media itse on riippuvainen näitten yhtiöitten tuloista? Noam Chomsky ja Edward S. Herman ovatkin esittäneet tällaisen teorian, vuonna 1988, kirjassan “Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media”

Yhteenveto

Naomi Oreskesin ja Erik M. Conwayn ” Merchants of Doubt: How a Handful of Scientists Obscured the Truth on Issues from Tobacco Smoke to Global Warming” on todella hyvä, mutta masentava kirja siitä, miten ahneus ja ideologisuus on motivoinut koirallisen miljardöörejä Atlantin toisella puolella hyökkäämään tiedettä vastaan, vaarantaen koko ihmiskunnan tulevaisuuden. Harvoin joku kirja pistää vihaiseksi, mutta tämä onnistui siinä. En ole koskaan tuntenut niin suunnatonta vihaa yritysjohtajia kohtaan, kuin lukiessa tätä kirjaa. Sitä haukutaan uskovaisia ja kommunisteja fanaattisuudesta, mutta pahimmat ja vaikutusvaltaisimmat fanaatikot ovat markkinafundamentalistit. Jos olisin uskovainen, kiroaisin nämä ihmiskunnan viholliset alimpaan helvettiin. Ikävä kyllä vaikuttaa siltä, että he voittivat, emmekä ole tekemässä yhtään mitään ilmastonmuutosta vastaan.

1 kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Mitä tällä kertaa luin, Politiikka ja yhteiskunta

Islamofobia, ekstremismi ja kotimainen terrorismin vastainen sota

Monet kiistelevät termi ”islamofobia” ongelmallisuudesta. Jotkut sanovat, että termi kriminalisoi islaminuskon kritisointia, jolloin ateistit rinnastetaan arabeja vihaaviin rasisteihin. Toisten mielestä islam ei ole rotu, joten on kerta kaikkiaan mahdotonta olla rasisti muslimia vastaan. Joittenkin mielestä termi on validi, vaikkakin parempi olisi ollut kutusa sitä ”muslimivihaksi”, mutta “islamofobia” on jo vakiintunut. Arun Kundnanin ” Muslimit tulevat! Islamofobia, ekstremismi ja kotimainen terrorismin vastainen sota” (oma suomennos) kirja perustuu jälkimmäiseen näkemykseen, jonka kautta se analysoi kirjan otsikossa mainittuja ilmiöitä.   

18

Teesi   

Kirjailija käyttää lukuisia esimerkkitapauksia ja retoriikan analyysia paljastaakseen, miten muslimeja on vuoden 2001 WTC-iskujen jälkeen rodullistettu eri toimijoitten toimesta. Kirjailijan teesi on, että terrorismin vastaisen sodan toimenpiteet ovat luomassa muslimien ympärille kokonaisen orwerilaisen valvontakoneiston, ilman että valtaväestön demokraattisia oikeuksia kumotaan. Kundnanin mukaan USA:ssa ja Isossa-Britanniassa on syntymässä pohja ”totalitaristiselle demokratialle” jossa muslimit ovat alastomia ja hiljennettyjä valtion edessä ”kansallisen turvallisuuden nimissä.”   

Kirjailija jakaa ”muslimiongelman” käsitteleviä tahoja kahteen leiriin. Ensimmäiset ovat ”kulturalisteja” jotka uskovat länsimaisen sivilisaation olevan sodassa islamilaisen maailman vastaan. Kuuluisin tämän kentän edustaja, on Samuel Huntington, jonka teorian mukaan länsimaat ovat aina kamppailleet islamilaisen sivilisaation kanssa ja nyt kun Itäblokki-romahti, vanha sota islamilaista sivilisaatiota vastaan jatkuu. Kulturalistien mukaan islaminusko on perustavanlaatuisesti kykenemätön integroitumaan länsimaiseen sivistykseen ja kulttuuriin, joten se on torjuttava, jos ei kokonaan tuhottava. Kirjailijan mukaan kultturalismi oli suosittua Bush nuoremman hallinnon aikana, kun piti perustella Afganistanin ja Irakin miehitykset, mutta Obaman hallintokautena tämä kanta vedettiin syrjään. Lisäisin, että tietenkin presidentti Trump elvytti kultturalismin muslimien maahanmuuttokielloillaan.   

Kundnanin mukaan toinen leiri ovat taas ”reformistit” jotka uskovat, että jihadistit ovat vääristäneet islaminuskon. On vain osattava erottaa ”hyvät” muslimit ”pahoista” muslimeista, jolloin hyviä muslimeja on tuettava ”ideoitten taistelussa” jihadismia vastaan. Tämä kanta on suositumpi, koska se ei oleta muslimien olevan monoliittisia zombeja, vaan yksilöitä, joita pitää saada vakuutettua länsimaisten arvojen universaaliudesta. Tätä kantaa edustavat suurin osa terrorismitutkijoista, sosiologeista ja muslimijärjestöistä. Kirjailijan mukaan moni kulkee näitten kahden ääripään välillä, mutta tässä kirjassa pyritään perustelemaan, miksi molemmissa kannoissa on omat ongelmat, jotka ruokkivat muslimien syrjintää.   

Terrorisminvastaisen sodan ongelmat   

Kirjailijan mukaan mitään tahallista pahuutta ei ole valtion ja sen ympärille liikkuvien organisaatioitten toiminnassa, vaan tahattomasti moni tutkija, aktivisti ja valtion virkamies toimivat vanhentuneitten tai rasististen oletusten pohjalta, jotka aiheuttavat enemmän haittaa kuin ratkaisevat mitään. Arun Kundnanin selittää, että tiedustelupalvelut, valtamedia ja terrorismitutkimus käsittelevät jihadismia samalla tavalla kuin Kylmän sodan aikana kommunismia. Kirjailijan mukaan Kylmän sodan ”totalitaristisen ideologian” teoria, jonka pääosin Hanna Arendth muotoili, sisälsi joukon perusteettomia olettamuksia, jotka ruokkivat itsesään totalitarismia. Syy tähän on se, että kun Arendt teoretisoi kommunistisen totalitarismin syntytekijöitä, hän ei lähtenyt kritisoimaan kulttuurissa tai politiikassa olevia tekijöitä, vaan loi kuvan, että kommunismi on ulkopuolelta tuleva uhka, joka on yhtä paha kuin valtakulttuurista kumpuava fasismi. Voimme havaita tämän nykyoikeiston retoriikassa, joka antaa kuvan, että kommunismi ja sosialismi eivät ole länsimaisia aatteita.   

Kirjailijan mukaan tämä kommunismin luonnehdinta on antanut kuvan, että on olemassa hyvä länsimaa ja paha itämainen totalitarismi, jota vastaan on taisteltava. Kulturalistit ja reformistit ovat käyttäneet tällaista polarisaatiokehystä käsitellessään jihadismia, jolloin jihadismi on ikään kuin muutettu omaksi kiinteäksi ideologiaksi. Molemmat terrorisminvastaiset kannat olettavat, että on olemassa joukko ajatuksia ja ihmistyyppejä, jotka ovat taipuvaisempia kannattamaan totalitarismia, joten on valtion tehtävä yrittää ehkäistä näitten ihmisten radikalisoituminen ja eristää heidät muista. Arendthin teoria ikään kuin vapautti valtion vastuusta ja asetti syyn muille ja tämän oletuksen pohjalta kaikki, mikä kritisoi valtiota tai vallitsevia yhteiskunnallisia oloja on epäilyksenalaista.    

Kirjailija käy läpi eri terroristitutkijoitten ja tiedustelupalveluitten radikalisoitumisteorioita, osoittaen, että monissa luokitellaan radikalisoiviksi tekijöiksi, poliittinen aktivismi, valtion ulkopolitiikan kyseenalaistaminen, Israelin valtion vastustaminen ja suuri kiinnostus islamilaista teologiaa kohtaan. Kundnan osoittaa, että tällaiset edellä mainitut tekijät kuuluvat tavallisen poliittisesti aktiivin kansalaisen ominaisuuksiin, eikä niistä voi vielä päätellä yhtään mitään ihmisen valmiudesta kannattamaan terrorismia. Mutta tässä kirjassa kuvataan lukuisia esimerkkejä, joissa Iso-Britannian ja USA:n tiedustelupalvelut ovat pidättäneet ja vakoilleet lukuisia muslimeja, jotka sattuivat kuulumaan radikalisoitumisluokituksen alle, vaikka lopulta ei löytynyt mitään näyttöä jihadismista. Tämä valvonnan ilmapiiri on luonut monissa länsimaisissa muslimeissa vielä suuremman eristäytymisen, jossa ei uskalleta puhua politiikasta ja uskonnosta julkisesti, välttyäkseen mustapukuisten miesten kotikäynneiltä. Kun yhteisössä ei voi puhua avoimesti nuoria askarruttavista kysymyksistä, nämä etsivätkin netistä tai kadunkulmista vastauksia, jolloin he joutuvat terroristijärjestöjen propagandan uhreiksi. Kirjailija osoittaa lukuisilla esimerkeillä, että muslimien sananvapautta ei kunnioiteta. Yksikin Facebook-kommentti tai tietyn kirjan omistaminen, on jo tarpeeksi, että muslimi voidaan pidättää terrorismista epäiltynä. Joissain tapauksessa jo käynti jossain terrorismin riivaamassa Afrikan tai Lähi-Idän valtiossa on tarpeeksi, että länsimainen muslimi pommitetaan ilman sen tarkempia oikeudellisia perusteluja. Kuten kaikki tietävät, niin tällainen repressio ei ole edes estänyt kaikkia terrori-iskuja, jotta sitä voitaisiin oikeuttaa.   

Rasistinen noidankehä   

Kundnanin mukaan valtion luoma pelon ilmapiiri yhdistettynä tutkijoitten yrityksiin muotoilla selkeä ideologia jihadismista, luovat tavalliselle kansalle kuvan, että maahanmuuttajien lähiöt ovat tikittäviä aikapommeja, joissa leviää viruksen kaltaisesti ”jihadismin ideologia”. Tällainen mielikuva antaa ymmärtää, että jokainen muslimi on potentiaalinen terroristi. Jos valkoinen eurooppalainen kritisoi hallitusta, hän harjoittaa sananvapautta, mutta jos muslimi tekee samaa, hän onkin potentiaalinen terroristi tai lähellä sitä.   

Kundnanin mukaan tällainen mielikuva ruokkii modernia äärioikeistoa, joka kirjailijan mukaan ei ole suoraa jatkumoa fasismille ja kansallissosialismille, vaan juuri valtion propagandan tahaton sivuvaikutus. Tämä selittää, miten moderni äärioikeisto voi päällisin puolin kannattaa natseille vieraita asioita, kuten naisten oikeuksia, homoseksuaalisuutta, Israelin valtiota ja suoraa demokratiaa, vaikka muuten käyttäytyvät kuin natsit. Breivik on hyvä esimerkki tästä, koska hänen manifestinsa on selkeästi totalitaristinen, mutta hän ei kannattanut fasismia, vaan oikeastaan rinnasti islamin fasismiin, luoden vääristyneen kuvan siitä, mitä valtiot, tiedustelupalvelut ja tutkijat ovat yrittäneet teoretisoida jihadismista.   

Koska valtioitten ja niitten ympärillä liikkuvien tahojen tarkoitus ei ole syrjiä muslimeja tai hallita heitä, äärioikeisto joutuu hämmentyneeksi ristiriitaisesta propagandasta, jossa samaan aikaan edistetään rasistisia mielikuvia ja vastustetaan niitä. Tämä saa äärioikeiston uskomaan, että oikeastaan länsimaat ovat “islamisaatiota” edistävien juutalaisten, feministien tai kulttuurimarxilaisten hallinnassa, jolloin sitäkin on vastustettava. Kirjailijan mukaan nämä radikalisoitumisteoriat oikeastaan kiihdyttävät kaikkien tahojen radikalisoitumista, eivätkä vähennä niitä. Trump onkin hyvä esimerkki tästä. Mies on niin rasisti ja totalitaristi, että jopa koko terrorismin vastaisen sodan aloittanut entinen presidentti George W. Bush on kauhuissaan.

Itsekritiikkiä   

Ehkä innostavin juttu tässä kirjassa oli, miten se haastoi suoraan omat mielipiteeni jihadismista. Olen jo kolme vuotta opiskellut radikalisointia ja tässä kirjassa kumotaan tai ankarasti kyseenalaistetaan minulle vakiintuneita teorioita. Sitä huomaa, että olen lukenut tosiaan kaikkea, mitä voi lukea jihadismista, kun monet kirjassa referoidut tutkijat/aktivistit ja heidän kirjansa ovat minulle tuttuja. Esimerkiksi Oliver Roy, Marc Sageman, Fawaz A. Gerges, Peter R. Neuman, Maajid Nawaz ja Ed Husain. Joitakin näistä ihmisistä kirjailija kritisoi, vaikka tietää heidän tarkoittavan hyvää, toisia hän ylistää tarkemmasta tutkimuksesta, joka ei sorru valtion propagandan edistämiseen. Yksi suurimmista ongelmista, mitä itsekin olin huomannut, opiskellessani radikalisoitumista, oli se, miten terrorismitutkimus perustuu pääosin militaristiseen näkökulmaan, missä terroristit ovat kuin vieraan vallan taistelijoita/vakoilijoita, eikä tavallisia ihmisiä, joitten radikalisoituminen voi johtua siitä, että valtio, jossa he asuvat ovat perseestä. Tällainen näkökulma ei ole väärä, mutta se on aika kapea tapa tarkastella radikalisoitumista.   

Esimerkiksi fasismia tutkitaan eri tavalla kuin jihadismia ja se on melko pitkään häirinnyt minua. Siinä, missä fasismi on tunnustettu olevan enemmänkin nimitys joukolle ristiriitaisia asenteita, jotka tarvitsevat oikean olon muuttuakseen ongelmaksi, jihadismi koetaan lähes valmiina ideologiana, joka ”valtaa” ihmisen mielen, muuttaen tämän terroristiksi. Terrorismitutkimuksessa harvoin kyseenalaistetaan valtion politiikkaa tai yhteiskunnallisia oloja, vaan pyritään löytämään niistä riippumattoman tekijän, joka selittäisi radikalisoitumisen. 

Oikean puolueettoman tutkijan ei pitäisi asettua valtion puolueen, vain koska ääriliikkeet ovat sitä vastaan, vaan on analysoitava kaikkia mahdollisia radikalisoivia tekijöitä, kuten vaikka kapitalistisen järjestelmän epätasa-arvoisuutta tai valtion sotapolitiikkaa. Esimerkiksi suurin osa terrorismitutkijoista puolustaa NATO:a, USA:n sotilaallista hegemoniaa ja EU:ta, jolloin he ovat sortuneet asettamaan näitten tahojen kritisointi ”radikalisoinnin merkiksi”. Tällainen vallitsevan järjestelmän kritiikin kehystäminen ”vaaralliseksi” ei ihan edistä demokratiaa.   

Esimerkiksi jos puhuisimme fasismista samalla tavalla kuin mediassa puhutaan jihadismista, koko Perussuomalaisten puolue ja Suomen sisu olisivat lakkautettu ja sen kannattajat tiedustelupalveluitten tarkkailulistoilla.   

Vaikka pidän fasismia vakavana uhkana, olen omissa tutkimuksissani todennut, että tiettyjen fasismia ilmenevät puheentavat ja mielikuvat eivät vielä itsesään tee kenestäkään fasistia ja olisi hullua suhtautua näihin mielipiteisiin niin vainoharhaisesti. Kuitenkin, koska muslimit koetaan ”toisena” heihin voidaan kohdistaa, mitä kovempia sanktioita.    

Yhteenveto   

Arun Kundnanin ”Muslimit tulevat! Islamofobia, esktremismi ja kotimainen terrorisminvastainen sota” on todella rikas kirja, joka ei vain tarkastele, miten media ja joukko ääliöitä rodullista muslimit, vaan miten itse tiede on valjastettu tahattomasti edistämään muslimeihin kohdistunutta rasismia. Jokaisen pitäisi lukea tämä kirja, jos on kiinnostunut ymmärtämään, mikä on islamofobia sekä, miten suhtautua kriittisesti radikalisoitumisteorioihin.

1 kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Antikommunismi ja homofobia

Olen aiemmin lukenut Päivi Räsäsen homovastaisen kirjan ja se oli melkoinen intellektuaalinen vuoristorata, mutta sitten yksi faneistani suositteli tätä mestariteosta minulle. Olisin voinut elää onnellisesti tietämättä tämän teoksen olemassaolosta, mutta onneksi asia korjattiin. Kiitos.  Juha Ahvion ”Miten tähän on tultu? Seksuaalivallankumouksen kulttuurimarxilaiset juuret” on vuonna 2013 julkaistu tietokirja, joka yrittää todistaa, että seksuaalivallankumous oli kommunistien salaliitto, koska miksi ei?

13

Teesi

Ahvion kirjan ydinteesi on, että LGBTQ-oikeuksien saavutukset tällä vuosisadalla ovat gnostilaisten satanistikommunistien salaliiton tulosta. Kun luin tämän, nauroin ääneen varmaan viisi minuuttia. Kirjailijan mukaan kommunismi on oikeastaan kerettiläisen gnostilaisen kirkon uudelleen brändäys, jonka tarkoitus on tuhota ”aito” kristinusko ja näin langeta ihmiskunta Saatanan otteeseen. Pissasin melkein housuihin naurusta. Kirjailijan mukaan kuitenkin perinteinen kommunismi ajautui umpikujaan Länsi-Euroopassa ja näin nämä gnostilaiset satanistit kehittivät uusmarxismin, jolla saada suunnitelma päätökseen.

Kirjassa kerrotaan, että uusmarxilaiset olivat 40-60-luvun Frankfurtin koulukunnan teoreetikkoja, jotka vastustivat Neuvostoliiton stalinismia ja keskittyivät enemmänkin kulttuurin tutkimiseen kuin taloustieteisiin. Koska nämä tutkijat keskittyivät kulttuurin tutkimiseen, kirjailija kutsuu heitä ”kulttuurimarxisteiksi”. Termi itsessään ei ole Ahvion keksimä, vaan se on revitty Natsi-Saksan propagandasta, jossa yritettiin kehystää moderni taide ja jazz-musiikki ”kommunistien salaliitoksi”. Mutta tästä Ahvio tietenkin ei kerro.

Kirjailijan mukaan antirasismi, homoaktivismi, feminismi ja television roskaohjelmat ovat kulttuurimarxilaisten peiteoperaatioita, joilla salakavalasti muutetaan länsimaisen juutalaiskristillisen kulttuurin kommunistiksi. Ahvio keskittyy tässä kirjassa kulttuurimarxilaisten ”homosaatio” operaatoon paljastamiseen. Koska tietenkin se, että homot saavat mennä naimisiin, jotenkin edistää yksityisomaisuuden kansallistamista. Miten en tajunnutkaan tätä suurenmoista loogista ketjua?!

Avuliaasti kirjassa listataan, mistä tunnistaa kulttuurimarxistin:

1) Konservatiiviset näkökulmat ovat järjettömiä

2) Sanojen merkityksiä on muutettava

3) Viharikosten implementoiminen (vihapuhelait ja yms)

4) Yhteiskunnan muuttaminen maahanmuutolla monikulttuuriseksi

5) Julkisen koulutuksen muuttaminen massamanipulaation välineeksi (seksuaalivalistus)

6) Yksilön mielihyvää korostavan viihdekulttuurin suosimisena ja sallivan huumekulttuurin pyrkimyksenä

7) Matriarkaalisuuden ihannointi ja radikaalin feminismin suosiminen

8) Panseksualismin, sukupuolineutraaliuden ja homoavioliiton kannattaminen.

Kuten voitte nähdä tämän listan mukaan, kirjailijalle lähes kaikki yhteiskuntamme ja kulttuurimme asiat ovat kulttuurimarxistien muokkaamia. Temptation Island-, Suomen huutokauppakeisari, Ruotsin sinkkulaiva- ja Tuuri-tosi TV ohjelmat ovat kulttuurimarxilaisten luomia, koska kukaan muu ei sellaista roskaa tuottaisi. Olette varmaan nähneet, miten Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson ylistää näitä ohjelmia jatkuvasti. Kun ajattelette Holywoodin tusinaelokuvia ja televisiosta pursuavaa viihderoskaa, niin vasemmistolaisuus tule mieleen! Nyt tiedätte syyn!  Sitten tietenkin seksuaalivalistus, huumeiden laillistaminen ja ehkä kaikista pahin: sanojen merkitysten muuttaminen! Jos olisimme pysyneet Agricolan viitoittamalla tiellä, niin kaikki olisi hyvin! Mutta kukapa ei olisi ihmetellyt, miksi yhteiskunnassamme on alettu suosia matriarkaattia? Sitä oikein pursuaa kaikkialta!

Homoseksuaalisuus on synti

Koko kirja on kirjoitettu, sillä oletuksella, että lukija vihaa homoja ja pitää Raamatun kirjaimellista tulkintaa totena. Ahvio oletus on niin suuri, että koko kirjassa ei kertaakaan selitetä, mitä väärää on homoseksuaalisuudessa, naisten oikeuksissa tai aviottomuudessa? Kirjailija esimerkiksi ottaa tunnettujen sosiologien ja historioitsijoitten sitaatteja homoseksuaalisuudesta tai sukupuolen konstruktivismista ja selostaa, mitä ne tasan tarkkaan tarkoittavat, mutta ei selitä mitä väärää niissä on? Kirjailija ikään kuin olettaa, että lukija kauhistuisi siitä, että Judith Butler on muotoillut teorian, jonka mukaan sukupuoli-identiteetti on performatiivista. Pahoittelut, mutta Buttler on oikeassa. Se, mitä nyt pidetään miehekkäänä tai naisellisena, ei ole sama, mitä sata vuotta sitten pidettiin, eikä sekään ole samaa, mitä pidettiin viisituhatta vuotta sitten. Mitä kauhistelemista on empiirisessä havainnossa?  Kirja siis epäonnistuu pahasti vakuuttamaan muita ihmisiä kuin fundamentalistikristittyjä ja kovan luokan uusnatseja.

Suuri salaliitto

Juha Ahvio yrittää perustella salaliittonsa viittamaalla 70-luvun homoaktivisteihin Marshall Kirkin ja Hunter Madnsenin suunnitelman, jolla saada homot hyväksytyiksi yhteiskuntaan. Suunnitelmaan kuului tieteellisten faktojen käyttö uskonnollisia seksuaalitulkintoja vastaan, homohahmojen positiivisten representaatioitten lisääminen mediassa, homojen oikeuksien edistäminen esittelemällä, miten homot kärsivät syrjinnästä, sekä syyllistämällä homojen vastustajia harhaisiksi ennakkoluuloisiksi sekopäiksi. Kirjailija kauhistelee, miten kaikkia näitä taktiikoita yhä LGBTQ -oikeuksia ajavat aktivistit käyttävät. Mutta jos et vihaa homoja, niin on hyvin vaikeaa nähdä, mitä väärää yhdessäkään taktiikassa on? Tai miten ne liittyvät kommunismiin? Kirjailija yrittää lisätä lukijan kauhistusta korostamalla, miten Kirk ja Madnsen kuvasivat suunnitelmaansa ”homopropagandaksi”. Jos tietää, mitä ”propaganda” oikeasti tarkoittaa, niin eihän sen sanan käytössä ole mitään kauheaa, erityisesti ihmisoikeuksien edistämisen kontekstissa. Ahvion keissiä haittaa vielä se, ettei näillä molemmilla aktivistilla, ei ainakaan kirjan mukaan, ollut mitään konkreettisia yhteyksiä viihdeteollisuuteen tai valtioon.

Tietenkin koska edellä mainitut aktivistit eivät olleet myöskään kommunisteja, Ahvion on kerrottava, että kulttuurimarxilaisten suunnitelmana on levittää kapitalismia tuhoavat homoideat ihmisten alitajuntoihin, jolloin nämä tietämättään edistävät talousjärjestelmän tuhoamista. Ahvion teesi on se, että kulttuurimarxistit loivat teoriat, jotka oikeuttavat homojen olemassaolon ja näin ihmiset saatiin ikään kuin huijattua kannattamaan heidän ihmisoikeuksia. Näin kirjailija onnistuu vetämään yhteyden kommunisteista SETA:n, Vihreisiin ja Kokoomukseen, vaikka näitten ohjelmissa ei mainita kapitalismin kumoamista. Kirjailija valittaakin, miten jopa Kokoomus ja liberaalit on saatu ”huijattua” omaksumaan itsetuhoisen salaliiton. Ahvio muistuttaa, että 1900-luvun alun klassiset liberaalit, kuten Friedrich A. Hayek ja Ludwig von Mises pitivät elintärkeänä vapaille markkinoille heteroseksuaalisen patriarkaalisen ydinperheen olemassaoloa. Kysyn tässä, entä sitten? Voiko joku taloustieteilijä ihan oikeasti, naama vakavana sanoa, että kapitalismi on riippuvainen kenen kanssa olet aviossa tai paneskelet?

Ahviolle ei siis tule ollenkaan tässä kirjassa mieleen, että ehkä ihmiset hyväksyvät laajalla rintamalla homojen oikeuden olemassaoloon, koska siinä ei ole mitään vikaa?  Ei tietenkään, vaan hän on oikeassa ja muut ovat massamanipulaation uhreja!

Uusmarxilaisuus

Mielenkiintoisinta tässä kirjassa onkin se, miten oikeassa Ahvio on uusmarxilaisuuden historiasta. Jos unohdetaan koko höpötys satanistignostilaisesta salaliitosta, joka otti haltuun suuryritykset ja viihdeteollisuuden, tässä kirjassa on hyvin tarkkaan lähdeviitattu ja tutkittu uusmarxilaisen teorian historia ja kehitys. Humanistina olen opiskellut kaikki tässä kirjassa mainitut teoriat ja niitten historian. Jotkut teorioista ovat nyt humanismin valtavirtaa, kun taas toiset on hylätty. Esimerkiksi Theodoro Adornon teoria kaupallisen kulttuurin tuhoisasta vaikutuksesta ”aitoon” kansankulttuuriin, ei oteta vakavasti muualla kuin, ironisesti kyllä, äärioikeistossa. Hämmästyinkin, miten tämä on eka taantumuksellisen oikeistolaisen kirja, jossa on vaivauduttu opiskelemaan, mitä vastustetaan.

On aivan totta, että Frankfurtin koulukunnan tavoite oli murtaa kapitalistinen järjestelmä kritisoimalla kulttuuria. On myöskin totta, että suurin osa sosiologisista sukupuoliteorioista perustuu marxilaisiin analyyseihin. Se, missä Ahvio on väärässä, on että nämä edellä mainitut asiat olisivat mitenkään huonoja tai vääriä.

Eli emme voi mitenkään tietää voisiko totalitarismi syntyä vain siitä, että koko kulttuuri muuttuisi itsestään kommunistiseksi. Jos nyt ollaan loogisia, niin miksi tarvita valtion repressiota, jos kaikki joka tapauksessa hyväksyvät kommunismin kulttuurin tasolla? Esimerkiksi liberaalidemokratioissa ei tarvita valtion rankkaa repressiota, koska suurin osa ihmisistä pitää liberaalidemokratiaa niin itsestään selvänä, että ääriryhmät ovat melko kykenemättömiä saamaan massoja taakseen. Frankfurtin koulukunta tajusi tämän ja sen takia käsite ”hegemonia” keksittiin. Eli Ahvio epäonnistuu perustelemaan oman sisäisen logiikkansa!

Sitten tietenkin, mitä väliä, jos jokin tieteellisen teorian alkuperä on marxismissa, jos se on oikea? Ahvio ei lähde tässä kirjassa kumoamaan yhtäkään teoriaa, joten en ihan vakuuttunut, mitä vikaa niitten aatehistoriassa on? Esimerkiksi valtiotieteissä on paljon klassisia teorioita, jotka kumpuavat liberaalista tai konservatiivisesta ajattelusta, joskus jopa 1600-luvun absolutistisesta monarkismista. Ketään ei kiinnosta, että jotkut valtavirrassa olevat valtiotieteelliset teoriat perustuvat puhtaasti ideologisiin kehyksiin, koska nämä teoriat itsesään ovat melko uskottavia ja toimivia. On muuten ironista, että marxilaiset tutkijat olivat ensimmäisiä, jotka osoittivat, että oikeastaan kaikki tiede perustuu ideologioihin. Ei ole olemassa puhtaasti neutraalia tiedettä, koska me kaikki olemme kulttuurimme ja maailmankuviemme vankeja. Tietenkin tämä ei ole peruste äärimmäiselle relativismille, missä kaikki käy, vaan toteamus, että omia arvojamme ja ideologioitamme on yritettävä kyseenalaistaa, jos aidosti haluamme tehdä objektiivista tiedettä.

Mutta siirrytään itse argumenttiin, että koko homojen oikeuksien ajaminen on kommunistien keksintö: Yksi syy kommunistien ja vasemmistolaisten yliedustukseen tasa-arvoa ajavissa liikkeissä, johtuu yksinkertaisesti siitä, että oikeistolaisia ei alussa kiinnostanut auttaa homoseksuaaleja ja etnisiä vähemmistöjä saavuttamaan yhtäläiset oikeudet. Vai oletteko kuulleet kovin monesta republikaanista, jotka olivat Stonewallin mellakan jälkeen järjestäneet pride-marsseja tai ilmaisia AIDS-klinikoita? Mutta lopulta LGBTQ-liike voitti argumentin niin hyvin, että nyt yksityiset firmat ja jopa Kokoomus heiluttavat iloisesti sateenkaarilippuja.

Kirjailija on aivan oikeassa, että uuskommunistit uskoivat kapitalismin pyörivän rasismin ja muun riiston voimalla ja, että jos riisto lopetettaisiin, koko järjestelmä kaatuisi. Mutta nykyiset kommunistit harmittelevat, että kapitalismi ei romahtanutkaan. Olenkin ärsyttänyt monia vasemmistolaisia toteamalla, että syy, miksi länsimaissa ihmisoikeudet ovat paremmalla tolalla kuin kommunistivaltioissa, on juuri se, että on yritysten etu laajentaa asiakaskuntaansa valkoisten keskiluokkaisten heteromiesten ulkopuolelle. Mitä enemmän ihmisiä ostaa tuotettasi, sitä enemmän rahaa saat, joten on yrittäjän etu saada naiset, homot ja etniset vähemmistöt osaksi kulutusmarkkinoita. Tämä selittää, miksi niin moni yritys on niin innokas tukemaan monikulttuurisuutta edistävää Maailma kylässä -festivaalia tai Pride-kulkuetta. Asiaan ei liity mitenkään se, että suuryritykset ovat kommunistien hallinnassa, vaan siitä, että osakeyhtiön tehtävä on maksimoida voittoa keinolla millä hyvänsä. Mutta Ahvio ei ole tätä huomannut, vaan hän luulee, että ihan kohta kapitalismi tulee romahtamaan, koska hänen omien sanojensa mukaan ”kapitalismin pohja on heteroseksuaalinen patriarkaalinen ydinperhe”. Valitettavasti kapitalismi toimii riippumatta siitä, kenen kanssa avioidut tai paneskelet.

Sosiaalifoorumi

Ehkä hauskin juttu on kuitenkin se, että Ahvion mukaan homotuksen ja kommunismin suurin peitejärjestö on Sosiaalifoorumi. Opin tässä kirjassa paljon Sosiaalifoorumin historiasta. Organisaation perustivat brasilialaiset sosiaalidemokraatit ja kuubalaiset kommunistit. Sosiaalifoorumin tarkoitus oli yhdistää maailman vasemmistolaiset yhteen, riippumatta ideologiasta, verkostoitumaan keskenään. Tämä tarkoittaa, että Sosiaalifoorumissa liikkuu niin vihreitä, sosiaalidemokraatteja, sosialisteja kuin kommunisteja ja jopa anarkisteja. Voi kauhistus! Voin tässä myöntää, että olen ollut Suomen sosiaalifoorumissa vapaaehtoistyöntekijänä edistämässä homosaatiosta, mokutusta, työläisten tasa-arvoa, naisten oikeuksia, luonnonsuojelua ja köyhyyden vähentämistä. Ne pahimmat asiat, mitä ikäiseni ihminen voikaan harrastaa. Pahoittelut. Ahvio vain unohtaa mainita, että Sosiaalifoorumi on: ”moniarvoinen, monipuolinen, ei-tunnustuksellinen, ei-valtiollinen ja puolueista riippumaton areena, jonka tarkoitus on edistää globaalia oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa.” Kirjailija toki jälleen epäonnistuu kertomaan, mitä väärää näissä asioissa on?

Yhteenveto

Juha Ahvion ” Miten tähän on tultu? Seksuaalivallankumouksen kulttuurimarxilaiset juuret” on todella hyvä ja helppolukuinen marxilaisten yhteiskuntateorioitten historiikki, mutta todella huono kirja argumentoimaan, miksi nämä teoriat ovat huonoja. Kirjailija lähdeviittaa ja siteeraa hyvin arvostettuja tietokirjoja marxilaisista teorioista ja niitten historiasta, mutta kun on aika todistaa, että kommunistit ovat oikeasti satanistisia gnostilaisia, hän viittaakin tunnettuihin äärikristittyhörhöihin David Horowitziin ja Hans Graf Huyniin tai itseensä. Kirjan koko idea perustuu sairaalloiseen antikommunismiin ja homokammoon, jota harvalla ihmisellä on. Sen jo todistaa tänä vuonna Helsinki priden yleisöennätys, johon osallistui 100 000 ihmistä.  Ovatko kaikki vain kulttuurimarxilaisten suuren salaliiton manipuloimia, vai johtuuko se siitä, että homoudessa ei ole mitään vikaa? Homoseksuaalisuus onkin muuttunut niin hyväksytyksi länsimaissa, että se on joittenkin silmissä meidän sivistyksellisen ylivertaisuuden merkki, jolla peilataan muitten kansojen sivistyksen taso. Joten kuka tätä kirjaa edes lukee, kun kovan luokan nationalistitkin joutuvat teeskentelemään välittävänsä homoista, käyttääkseen heitä lyömäaseena maahanmuuttajia vastaan?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Kotimaista äärioikeistoa kylmän sodan aikana

Tommi Kotosen ”Politiikan juoksuhaudat: Äärioikeistoliikkeet Suomessa kylmän sodan aikana” on tänä vuonna (2018) julkaistu tietokirja otsikossa mainituista hupsuttelijoista.

17

Rakenne

Kirja perustuu Kotosen omiin tutkimuksiin, jonka lähteinä hän käyttää eri tiedustelupalveluitten ja itse ääriliikkeen arkistoituja asiakirjoja. Tässä on siis paljon ennennäkemätöntä materiaalia suomalaisista äärioikeistolaisista ryhmittymistä. Yllätyinkin siitä, miten paljon erilaisia valkoista ylivaltaa ajavia ryhmittymiä ja puolueita Suomen historian aikana on ollut.

 

Historia

Kotonen näyttää hyvin, miten Toisen maailmansodan kauhut joko tapattivat tai karkottivat fiksuimmat ihmiset äärioikeistosta, jonka jälkeen liike jäi marginaalisten kylähullujen poliittiseksi ideologiaksi. Pekka Siitoin ei siis ollut ainoa sekopää uusnatsi Suomen historiassa, vaan koko Kylmän sodan aikana, joka ikinen suomalainen ääriliike oli jonkun oikeasti mieleltään sairaan jäbän johdossa. Enkä tässä liioittele, vaan Kotonen viittaa konkreettiseen tutkimukseen, jossa todetaan Toisen maailmansodan jälkeisen äärioikeiston olevan pääosin mielisairaitten johdossa. Joskus jäseninä oli kirjaimellisesti mielisairaalasta paenneita. Meno tässä kirjassa on siis kuin Stewart Homen romaaneissa, miinus homoseksi ja rämeitten primitiivinen rytmi.

Kahdenlaisia liikkeitä.

Suomessa oli kaksi erilaista äärioikeistolaista ryhmätyyppiä. Ensimmäinen koostui sekopäisistä nuorista opiskelijoista tai kaveriporukoista, jotka kaljatuoppien jälkeen perustivat natsijärjestön ”koska oli kiva vitsi”. Ja sitten oli vanhempien järkensä menettäneitten keski-ikäisten miesten tosissaan perustetut äärioikeistolaiset liikkeet.

Ensimmäisen kategorian liikkeet rajoittivat toimintansa ilkivaltoihin ja lentolehtisten levittämiseen, mutta eivät vakavissaan pyrkineet ajamaan äärioikeistolaista politiikkaa tai terrorismiaaltoa. Enemmänkin nuoret halusivat leikkiä natsia ja ”ärsyttää kommunisteja”. Toisessa ryhmätyypissä taas yritettiin päästä eduskunnalle ja jopa suorittamaan terrori-iskuja, mutta ryhmittymien yhteenlaskettu älykkyysosamäärä ei siihen riittänyt.

Lukiessani jokaisen erilaisen pikkuryhmien historian ja perustajien sitaatteja, en pystynyt olla nauramatta, koska meno oli aika säälittävää. Kirjailija korostaakin, että suurin osa ryhmittymistä hajosi vuodessa tai ei edes onnistunut olemaan ryhmä, vaan yhden sekopään johtama ”järjestö”.

Terrorismi

Toinen yllättävä havainto oli, että muutama suomalainen äärioikeistolainen ryhmittymä harjoitti terrorismia. Esimerkiksi Pekka Siitoimen ryhmittymät syyllistyivät muutamaan pommi-iskuun.

Kuitenkin Suomen historian erilaiset tiedustelupalvelut tarkkailivat aktiivisesti näitä ryhmittymiä. Paitsi SUPO, joka oli hyvin ymmärtäväinen äärioikeistolaisia liikkeitä kohtaan ja joissain tapauksissa, jopa varoitti joitain liikkeitä lopettamaan hörhöily etukäteen, jotta niitten jäseniä ei tarvitsisi pidättää.

Kirjailija analysoikin, miten SUPO:lla oli vaikeaa tunnistaa äärioikeistolaisia liikkeitä, jos nämä eivät avoimesti heiluttaneet hakaristilippija. SUPO:n asiakirjoissa käy ilmi, että tiedustelupalvelun tutkijat pitivät joitakin hyvinkin rasistisia ääriliikkeitä ”vähän liian innokkaina kansallismielisinä” eikä fasisteina. Kotosen mukaan tämä johtuu siitä, että SUPO muodostui pääosin oikeistolaisista, jotka pitivät tärkeämpänä tutkia äärivasemmistoa.

Puolueettomuus

Tämä on ehkä se yksi harvinainen suomalainen kirja äärioikeistosta, jonka ei-vasemmistolainen on kirjoittanut. Joittenkin mukaan tämä tekee heti tästä kirjasta uskottavamman kuin kaikki muut edelliset. Vaikka tässä kirjassa ei ilmenekkään mitenkään kirjailijan poliittinen tausta, on tässä tiettyjä vihjeitä hienovaraisesta asenteellisuudesta. Erityisemmin se näkyy siinä, että Kotonen vähättelee talouden vaikutusta äärioikeistolaisten liikkeitten kasvussa. Kirjailija mainitseekin, että vasemmistolaiset ideat äärioikeistosta ”taantuvan kapitalismin viimeisenä yrityksenä pelastaa itsensä” ovat typerä. Kirjailija ei pyri todistamaan näitä teorioita vääräksi, vaan kuittaa ne heti hölynpölyksi. Mutta ottaen pois tämän talouspuoluen totaalisen välttämisen, tämä on aika tasapuolinen kirja, joka tunnustaa, että äärivasemmistoa ei voi rinnastaa äärioikeistoon.

Äärioikeistolaisuus

Kirjailija määrittelee kirjan alussa, mikä on äärioikeistolaisuus? Hyvin pienellä, mutta äänekkäällä vähemmistöllä on näkemys, että äärioikeisto on vain joukko vasemmistolaisia, jotka onnistuivat huijaamaan sekä itsensä, että muut uskomaan, että he ovat oikeistolaisia. Kotonen ei kuitenkaan kuulu näihin hörhöihin, vaan tukeutuu valtavirtanäkemykseen äärioikeiston määritelmästä.

Kaikki kirjassa olevat liikkeet määrittelevät itsensä oikeistolaisiksi, kaikki kannattavat jonkun muotoista markkinataloutta, kaikki ovat rasistisia, vihaavat kommunisteja ja uskovat valtion olevan organismin kaltainen entiteetti, joka toimii vain jos sen kansalaiset ovat yksimielisiä.

Yksimielisyys tavoitellaan hävittämällä erimieliset ja -väriset ihmiset ja eturyhmät. Tärkeämpänä on saada kansan yksimielisyys, joka edistää kotimaisen teollisuuden ja pienyrittäjien intressejä.

Mutta Kotosen mukaan yleistä kaiken kattavaa määritelmää äärioikeistosta ei ole, koska oikeisto ja vasemmisto -jako ovat ajassa muuttuvia. Tämä voi olla joillekin ihmisille yllätys, mutta 1700-luvun oikeisto ja nykyinen oikeisto ovat hyvin erilaisia, joten on tarkasteltava poliittisia liikkeitä aikalaiskontekstin kautta, eikä nykyisen linssin läpi.

Esimerkiksi nykyään oikeistoa pidetään vapaata markkinataloutta kannattavana suuntauksena, mutta 30-luvun pörssiromahduksen jälkeen suurin osa oikeistosta luopui täysin sääntelemättömästä kapitalismista ja kannatti jonkun muotoista sääntelyä ja hyvinvointivaltiota.

Kotosen mukaan yhdistävin asia äärioikeiston ja oikeiston kanssa on kuitenkin koetun vallitsevan järjestelmän puolustaminen. Siinä, missä oikeisto pyrkii ylläpitämään tiettyjä yhteiskunnallisia rakenteita lainsäädännöllä, äärioikeisto pyrkii ylläpitämään koettua vallitsevaa järjestelmää hävittämällä kaikki erimieliset brutaalilla väkivallalla. Kirjaimellisesti äärimmilleen vietyä oikeistolaisuutta.

Erot talouspolitiikassa ovat Kotosen mukaan siinä, että perinteinen oikeisto ymmärtää kapitalismin toimivan parhaiten globaalissa mittakaavassa, kun taas äärioikeisto yrittää rajoittaa sitä ”kansalliseen kapitalismiin”. Kirjassa tämä näkyy siinä, miten joka ikinen liike kehystää toimintansa ”isänmaan”, ”kansallishengen” ja ”laillisuuden” puolustamisena, eikä vaikka vanhan vallan kumoamisella.

Yllättävintä oli kuitenkin kirjassa tehty huomio, että muutama suomalainen äärioikeistolainen oli entinen kokoomusnuori tai pyrki rekrytoimaan järjestöstä nuoria omiin ryhmittymiin. Kotonen kirjoittikin, että Kokoomus oli aktiivinen puhdistamaan puolueestaan kaikki äärioikeistolaiset, koska Toisen maailmansodan jälkeen puolue siirtyi kannattamaan liberalismia ja se oli sitoutunut Pariisin rauhansopimukseen (Neuvostoliiton kanssa tehty Jatkosodan jälkeinen rauhansopimus, jossa kiellettiin fasistiset järjestöt).

Ongelmia

Suurin ongelma tässä kirjassa on se, että kirjailija ei vedä yhtäläisyyksiä vanhoihin äärioikeistolaisiin ryhmittymiin ja nykyisiin. Esimerkiksi Suomen sisun perustajajäsenin kuuluu entistä IKL:än porukkaa ja Soldiers of Odinissa on entisiä Joensuun skinheadeja. Toki lopussa kerrotaan äärioikeistolaisen propagandan leviävän netissä laajemmalle kuin aiemmin, mutta muuten kirjailija ei ota kantaa nykyisiin ryhmittymiin, ei edes kiellettyyn PVL:ään, muuten kuin sivumainintana.

Yhteenveto

Tommi Kotosen ”Politiikan juoksuhaudat: Äärioikeistoliikkeet Suomessa kylmän sodan aikana” on hyvä ja helppolukuinen kirja. Pikkupuuttuteista huolimatta tämä on erinomainen teos niin äärioikeiston teoriasta, taktiikoista, muuntautumiskyvystä, propagandasta kuin itse ryhmittymien historiasta. Parasta, mitä tässä teoksessa sain, on ihan virallinen toteamus, että äärioikeiston taktiikkoihin kuuluu teeskennellä kannattavansa ihmisoikeuksia, kuten sananvapautta, edistääkseen omaa agendaansa, joka on näitten vapauksien kumoaminen.

Kotonen osoittaa hyvin, miten monet ryhmittymät pyrkivät huijaamaan valtavirtayleisöä erilaisilla propagandataktiikoilla, kuten perinteinen ”olemme vain huolestuneita isänmaallisia kansalaisia”. Oma suosikkini oli tässä kirjassa mainittu yleinen taktiikka, jossa hankitaan yksi juutalainen jäsen, jotta ääriliikettä ei voisi syyttää antisemitismistä, vaikka holokausti kuuluikin liikkeen tavoitteisiin. Eli perinteinen ”mulla on musta kaveri, joten en voi olla rasisti” argumentti. Tämä on hyvä yhteenveto äärioikeistosta: he ovat kieroja paskiaisia.

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Kummisetä

Marion Puzon ”Kummisetä” kertoo äärimmäisen uskonnollisista maahanmuuttajista, jotka eivät integroidu kunnolla amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja luovat oman rinnakkaisyhteiskunnan.   

20

Tietenkin näin ensimmäisenä elokuvaversion ja heti pidin siitä. Olen nähnyt kaikki sarjan elokuvat ja omistan ensimmäisen osan DVD:nä. (En ole jaksanut ostaa BlueRay-versiota) Nyt vasta tartuin varsinaiseen kirjaan ja yllätyin, miten samanlainen se on elokuvan kanssa. Niinkin samanlainen, että en voi tällä kertaa sanoa, kumpi on parempi. Kirjassa tietenkin on enemmän yksityiskohtia ja taustoitusta, mutta elokuvassa on kaikki olennainen, joten yksityiskohtien puute ei haittaa niin paljon.     

”Kummisetä” siis kertoo italialaistaustaisesta Corneole-mafiaperheestä, joka taistelee New Yorkin ja Las Vegasin hallinnasta muita mafiaperheitä vastaan. Sen lisäksi, että tässä romaanissa on loistavia hahmotutkielmia, niin se myöskin kertoo puolirealistisen italialaisen mafian historiasta, mikä avaa hyvin, miksi mafiat syntyivät ja miksi ne siirtyivät Pohjois-Amerikkaan, jossa ne muuttivat muotoaan siksi tuhoisaksi voimaksi, jonka tunnemme. Samaan aikaan Mario Puzo käsittelee sisilialaista kulttuuria ja maailmankuvaa hahmojen kautta.    

Kirjan kerronta on todella sujuvaa ja jännittää, mikä on hämmästyttävää kirjan antamista taustatiedoista huolimatta. En tiedä, miten realistinen tämä kirja on kuvaamaan italialaisia mafiaperheitä, mutta vaikutelma oli, että tämä perustuu paljolti todellisiin faktoihin. Esimerkiksi tässäkin kirjassa on sama tieto, jonka luin Chomskyn kirjassa, jonka mukaan Toisen maailmansodan jälkeen USA elvytti Italian mafian ja pani monet mafian jäsenistä uuden demokraattisen italialaisen hallituksen virkoihin. Puzo kuitenkin eroaa Chomskyssa siinä, että hänen mukaansa USA ei tiennyt, että fasistien poliittisten vankien seassa oli mafiaan kuuluvia, kun taas Chomskyn mukaan amerikkalaiset tiesivät ja panivat tahallaan mafian henkilöitä hallitukseen, koska nämä olivat ainoat ei-fasisteja, jotka olivat valmiita murtamaan sodan jälkeen syntyneitä ammattiliittoja.    

Sisilialaisten maailmankuva esitellään tässä kirjassa aika kirjavasti. Sisilialaiset ovat sovinisteja, rasisteja, väkivaltaisia ja äärimmäisen uskonnollisia. Kirjassa korostetaan heidän kunniakulttuuria, joissa vaimon hakkaaminen ja suoranainen murhaaminen on hyväksyttävä asia, jos vaimo on rikkonut ”kunniaa”, mutta samalla sisilialaisilla on monimutkainen moraalikoodisto, joka perustuu lojaalisuuteen ja kunnioitukseen omaa perhettään ja uskontoa kohtaan.    

Vaikka kirjassa paljastuukin, miten pimeitä tyyppejä sisilialaiset mafiosot ovat, niin he lopulta haluavat sulautua amerikkalaiseen yhteiskunnan, mutta se kestää sukupolvia ja jälkiviisaasti voimme todeta, että amerikkalainen yhteiskunta ei romahtanut maahanmuuton takia, vaan koska maassa äänestettiin oranssi fasisti valtaan.    

Tarinakin on hieno. Vaikka ihailet sitä päättäväisyyttä ja järjestäytymiskykyä, jolla gangsterit saavat tahtonsa läpi vaikeuksista huolimatta, niin silti kirja kehystää heidät huonoon valoon. Eli tässä on onnistuttu samalla luomaan hahmoja, jonka puolesta hurraat, mutta joita et halua matkia. Toinen loistava seikka oli kirjan piilossa oleva yhteiskuntakritiikki. Esimerkiksi eräs gangsteri sanoo toverilleen, että mafian on toimittava kuin valtiot, eli ajattava häikäilemättömästi ja periaatteista piittaamatta omaa ”kansallista” etua.    

Muutenkin tähän kirjaan on ujutettu kylmän sodan kritiikkiä ja oikeastaan tietynlainen vasemmistolainen alavire, mikä heijastuu siinä, miten kirjassa paljastetaan, että sissilian mafiat perustettiin alun perin ylläpitämään työläisten ja pienviljelijöitten etua suurmaaomistajia vastaan, jotka olivat käyttämässä valtion väkivaltamonopolia häätääkseen pienviljelijät maalta kaupunkeihin, joissa he muuttuiviat teollisuuden alipalkatuksi työvoimaksi. Tämä on jo varmaan kolmas kerta, kun luen jonkun kirjallisuuden klassikon ja toisin kuin elokuva, niin kirjan viesti on vasemmistolainen. Epäilen kyllä, että tällä kertaa viesti ei ollut tietoisesti ujutettu kirjaan, vaan kirjailija kertoi mitä tiesi mafiasta, analysoimatta sitä liikaa.      

Koska tämä kirja kirjoitettiin 1969 ja se sijoittuu 40-luvun lopulle, niin tässä on todella rankkaa rasismia ja sovinismia. Olen lukenut monia vanhoja klassikoita, joissa sankareilla on samat mielipiteet naisista ja vähemmistöistä kuin pikkupaikkakuntien kaupunginvaltuutetuilla, mutta tässä se oli ruminta, mitä olen koskaan ennen lukenut. En ole varma ovatko mielipiteet kirjailijan vai hahmojen? No, ei sillä ole kovinkaan paljon väliä, kun suurin osa sovinismista ja rasismista ilmenee gangstereilla ja sitä nyt voi odottaa, että ammattirikolliset eivät olisi, erityisesti 40-luvulla, kovin hyvin harjautuneita naisten ja etnisten vähemmistöjen kunnioituksessa, mutta silti aika rankkaa meininkiä.    

Sen lisäksi, että naiset ovat tässä kirjassa lähes aina seksiobjekteja, jotka ilahduttaisivat jopa villeimmät miesasiamiehen märimmät unet, niin afroamerikkalaiset eivät esiinny muuten kuin sivumainintana ja siinä kontekstina, että he ovat väkivaltaisia ali-ihmisiä, joille voidaan myydä huumeita sen suurempia tunnontuskia.     

Mario Puzon ”Kummisetä” on tästä rumasta kannesta huolimatta (varmasti löytyy paremmalla kannella varustettuja painoksia) lukemisen arvoinen klassikko, joka kertoo niin paljon muusta kuin gangstereitten nopeasta ja seksikkäästä elämästä, vaan tämä on uniikkien hahmojen persoonan tutkielmia, historiaa ja yhteiskuntakritiikkiä.     

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Suomalaiset fasistit – Mustan sarastuksen airuet

Monen kirjoittajan ”Suomalaiset fasistit – Mustan sarastuksen airuet” kertoo kotimaisista maanpettureista, jotka saivat riehua melko vapaasti, kunnes Toisen maailmansodan painavat realiteetit iskivät päälle.  

DSC_0001

Kirjailijat ensiksi määrittelevät fasismin yhdeksi vastavalistuksen haaraksi. Vastavalistus on yleisnimitys joukolle ajatuksia, joitten mielestä yksilönvapaus, ihmisoikeudet ja demokratia olivat hulluja ja vaarallisia ajatuksia, joita ei pitäisi edistää, jos halusi hyvin järjestäytyneen yhteiskunnan. Mutta kukaan ei ottanut kovin vakavasti näitä ajatuksia, kunnes Ensimmäisen maailmansodan kauhut muuttivat monen mielen. Monet Ensimmäisen maailmansodan veteraanit muodostivat eurooppalaisen fasismin pohjan. Hitler, Mussolini ja Suomen fasistit olivat kaikki Ensimmäisen sodan veteraaneja, jotka kauhistuivat modernin kapitalismin aiheuttamista rakennemuutoksista, joista merkittävin oli etnisen vähemmistöjen sekoittuminen valtaväestöihin ja kommunismin leviäminen köyhien työläisten keskuuteen.   

Vaihtoehdoksi fasistit loivat oman ideologian, joka pitäisi olla kolmas tie liberalismin ja kommunismin välillä. Tämä kolmas tie olisi vapaan markkinatalouden hillitseminen korporativismilla ja kansan yhtenäisyyden ylläpitäminen kaikkien yksilövapauksien ja ihmisoikeuksien kumoamisella. Vasta kun maassa olisi vain yksi rotupuhdas kansa, joka tiesi paikkansa yhteiskunnan hierarkiassa ja uskoi olevansa osa suurta organismiksi miellettyä valtiota, niin maailma olisi täydellinen. Mutta tämän utopian voidaan ainoastaan saavuttaa, jos yhteiskunnan yhtenäisyyttä estävät tekijät poistetaan.    

Nämä yhteiskunnan yhtenäisyyden ”häiriötekijät” ovat homot, feminismi, juutalaiset, kaikki ei-valkoiset, vapaamuurarit, maahanmuuttajat, liberalismi ja kommunismi. ”Kommunismilla” fasistit tarkoittivat kaikki itseään vasemmalla olevat. Viimeisin elementti on vielä salaliittoteorioihin uskominen, joihin kuuluvat, että kommunistikapitalistivapaamuraarijuutalaiset hallitsevat maailmaa.  Ottaen pois vapaamuurarit, niin eipä vaikuta nykyinen kotimainen äärioikeisto oikein muuttuneen miksikään.

Olen lukenut muutamia ihan oikeitten kommunistien julkaisuja tai kommunisteista kertovia kirjoja ja niissä ei melkein koskaan ilmene salaliittoteorioihin uskomista, enemmänkin äärivasemmistossa ilmenee epärationaalisia pelkoja koskien GMO:ta ja ydinvoimaa kohtaan. Mutta joka ikinen äärioikeistolaisen kirja, jonka olen lukenut, uskoo vähintäänkin yhteen salaliittoteoriaan, jos ei moneen. Alan päätyä siihen johtopäätökseen, että salaliittoihin uskominen on jokin erityisen oikeistolaisuuteen suuntautuneitten ihmisten juttu. Tässä kirjassa korostuu aika vahvasti se, miten fasismin ideologiaan on sisäänrakennettu huikeita salaliittoteorioita, mitkä uhmaavat järkevän ihmisen käsitystä siitä, miten joku ylipäätänsä voi kannattaa niinkin vinksahtanutta aatetta?

Suomessa fasismi kulki hieman erilaista tietä kuin Saksassa ja Italiassa. Täällä 1918 sota loi pohjan fasismille, joka syntyi suojeluskuntien veteraaneissa, joitten mielestä itsenäinen Suomi olisi vasta turvassa, kun kaikki sosialismin rippeet tuhotaan maasta. Ei sovittelua ei kompromisseja, koska jos yksikin myönnytys tehdään työläisten oikeuksien puolesta, niin kommunismin ”syöpä” leviää Suomeen ja Neuvostoliitto vyöryy päälle ja kaikki päättyvät keskitysleireihin. Tietenkin tämä kaikki estetään lähettämällä puolet Suomen kansasta keskitysleireille.   

Kirjailijoitten mukaan antikommunismi on fasismin kovinta ydintä. Jos kommunismia ei olisi olemassa, niin fasistien olisi pitänyt keksiä se. Koska miten saat ihmiset kannattamaan sekopäistä ihmisvihamielistä ideologiaasi, jos liberalismi on ylivoimaisesti miellyttävämpi ideologia? Mutta fasistien onneksi kommunismi oli olemassa ja kaikkia porvareita ja talonpoikia pelotti aate, joka sai työläiset lakkoilemaan parempien työaikojen ja palkkojen puolesta ja pahimmassa tapauksessa massamurhaamaan porvarit, kuten Neuvostoliitossa. Tämä ihan realistinen pelko, erityisesti 1918 sodan jälkeen sai monet kannattamaan äärioikeistoa jonkinlaisena puskurina.  Onneksi meidän hallitus päättyi kompromissiratkaisuun ja työläisten sortamisen sijaan päätyttiinkin luomaan hyvinvointivaltio.  

1918 jälkeen Suomeen syntyi lukuisia avoimesti fasistisia järjestöjä, jotka heiluttelivat hakaristejä, ihailivat Hitleriä ja vihasivat demokratiaa ja juutalaisia. Suomen onneksi suomalaiset fasistit olivat kaikki sekopäisiä hulluja, jotka riitelivät keskenään, olivat epäjärjestäytyneitä ja heiltä puuttui suuret ja fanaattiset kannattajajoukot, joilla saada absoluuttinen valta Suomesta. Fanaattisten kannattajien sijaan heillä oli joko hiljaisesti nyökytteleviä miehiä ja naisia tai opportunisteja, jotka tarkkailivat taustalla, voisiko liikkeitä hyödyntää. Esimerkiksi vielä 30-luvulla suomalaiset fasistit saivat keskisuurilta yksityisiltä yrityksiltä antoisaa rahallista tukea, jolla ne toivovat fasistien estävän työläisten järjestäytymisen.  Eli harva ihan tosissaan kannatti fasismia, sen sijaan moni näki siinä hetkellistä välineellistä arvoa. 

Vuoden 1918 jälkeen suomalainen yhteiskunta oli hauras, mutta ei niin hauras kuin Saksassa ja Italiassa, joten laillisuuteen ja kompromissiin omistautunut hallitus onnistui hillitsemään fasismin, kunnes Jatkosodan aikana viimeisetkin fasistiset järjestöt lakkautettiin Neuvostoliiton vaatimusten mukaan. Kuitenkin järjestöjä oli lukuisia ja monet olivat vaarallisia ja valmiita väkivaltaan, kuten Lapuan liike, joka muilutti vasemmistolaisia ja jopa yrittivät salamurhatta pääministerin. Sitten oli fasistisia peitejärjestöjä, kuten Rintamamiesliitto, joka ei itse ollut fasistinen järjestö, mutta se kuhisi fasisteja, jotka olivat muitten avoimesti fasististen järjestöjen rinnakkaisjäseniä. Jos oikeat olosuhteet olisivat tulleet Suomeen, niin Rintamamiesliitto olisi muodostunut yhdeksi vallankaappauksen tehokkaimmiksi välineiksi. Onneksi Suomen hallitus onnistui vaihtelevalla menestyksellä välttämään fasistien vallankaappauksen. Esimerkiksi suomalaisista vapaehtoisista koostuva SS-yksikkö hajautettiin Jatkosodan jälkeen eri puolille Suomea estääkseen, että he voisivat muodostaa yhtenäisen blokin, joka uhkaisi demokratiaa.     

Sen lisäksi, että melkein kaikissa sotilaallisissa järjestöissä oli fasisteja tai järjestöt itse olivat fasistisia, niin suomalaiset fasisti yrittivät vedota työläisiin sekoittamalla nimiinsä ”kansallismielisyyden” ja ”sosialismin”, mutta harva työläinen siihen aikaan uskoi huijaukseen.  Kun katsoi järjestöjen suurpääomamyönteisen puolueohjelman, joka ei tarjonnut mitään työläisille kuin kuria ja järjestystä, niin sanojen ”sosialismi” käyttö vaikutti aika ilmiselvältä huijaukselta. Fasisteille sana ”sosialismi” ei tarkoittanut samaa vasemmistolaista sosialismia, mitä tunnemme, vaan uskoon, että yhtenäinen kansa muodostaa orgaanisen, eli ”sosiaalisen” valtion, jossa kaikilla on roolinsa. Onneksemme kukaan ei uskonut tähän sanaleikkiin, erityisesti kun fasistit hyökkäsivät avoimesti kaikkia sosialismin peruspilareita vastaan.   

Esimerkiksi Suomalaissosialistinen työväenpuolue lupasi omassa vaalimainoksessaan: ”Kaikkien ei suomalaisten erottaminen vastuunalaisista julkisista viroista, juutalaisen ja muitten kuokkavieraina elävien ulkomaalaisten maahantulon estäminen, sellaisten uskonoppineitten tukahduttaminen ja loitolla pitäminen, jotka ovat suomalaisen siveyskäsityksen vastaisia ja joilla on sisältönä suomalaisen kansan ja valtion luonteen hävittäminen.” Eli aika kaukana siitä työläisten kansainvälisestä solidaarisuudesta, josta Karl Marx kirjoitti ja lähempänä sitä, mitä eräs oikeistopuolue nykyään saarnaa. 

Tässä kirjassa ilmenee se, että fasismi muodostui historiallisista olosuhteista ja se sai samoista olosuhteista suurta suosiota, joka melkein kaatoi Suomenkin Saksan ja Italian tuhoisiin teihin. Kommunismin pelko oli niin suurta, että Suomessa monet oikeistolaiset ja konservatiivit näkivät fasismin ”tarpeellisena vastarintana” kommunismin leviämistä vastaan, vaikka eivät kannattaneet aatetta. Kuitenkin kirjailijat osoittavat, monilla esimerkeillä, että kun fasismia alkaa hiljaisesti hyväksyä, niin se kasvaa ja voi ajan mittaan radikalisoida nämä hyväksyjät aktiivisiksi toimijoiksi, jotka syövät omat periaatteet, muuttuen juuri siksi hirviöksi, jota kokivat kommunismin edustavan. Eli fasismille ei voi antaa edes pikkusormea, koska se vie ajan mittaan koko käden.   

Mutta kirjailijat painottavat, että fasismi ei kadonnut täysin Toisen maailmansodan raunioitten mukana, vaan muutti muotoa. Toisin kuin kommunismi, niin fasismi ei perustu mihinkään tiukkaan kirjalliseen oppiin, vaan joukkoon mielikuvia, jotka oikeissa olosuhteissa voivat nostaa päätään esiin. Tämä selittää, miksi nyt Suomessa ei ole yhtään suurta kommunistista puoluetta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, mutta meillä on lukuisia fasistisia järjestöjä ja ryhmiä, joitten ohjelmat ovat melkein samoja kuin 30-luvulla. Erona on, että nyt antisemitismi on peitetympää tai vaihdettu muslimivihaan ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ei haluta kumota demokratiaa. Sydäntäni lämmitti erityisesti se, että tässä kirjassa miesasiamiehet luokitellaan fasistisia elementtejä sisältäviin ryhmittymiin.    

Todella hyvä ja oikeastaan aika jyrkän puolueeton kirja, kun viimeinen kappale omistetaan kommunismin haukkumiseksi ”toiseksi ääripääksi”, joka epäonnistui yhtä pahasti kuin fasismi. Kirjailijat vain valittavat, että historia ei päättynytkään liberalismin voittokulkuun, vaan fasismi selviytyi ideana ja yrittää ryömiä suomalaisen politiikan valtavirralle. Tämä kirja kirjoitettiinkin juuri siinä mielessä, että meidän on oltava valppaita, jotta historia ei toistu.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus