Avainsana-arkisto: antikommunismi

Suomalaiset fasistit – Mustan sarastuksen airuet

Monen kirjoittajan ”Suomalaiset fasistit – Mustan sarastuksen airuet” kertoo kotimaisista maanpettureista, jotka saivat riehua melko vapaasti, kunnes Toisen maailmansodan painavat realiteetit iskivät päälle.  

DSC_0001

Kirjailijat ensiksi määrittelevät fasismin yhdeksi vastavalistuksen haaraksi. Vastavalistus on yleisnimitys joukolle ajatuksia, joitten mielestä yksilönvapaus, ihmisoikeudet ja demokratia olivat hulluja ja vaarallisia ajatuksia, joita ei pitäisi edistää, jos halusi hyvin järjestäytyneen yhteiskunnan. Mutta kukaan ei ottanut kovin vakavasti näitä ajatuksia, kunnes Ensimmäisen maailmansodan kauhut muuttivat monen mielen. Monet Ensimmäisen maailmansodan veteraanit muodostivat eurooppalaisen fasismin pohjan. Hitler, Mussolini ja Suomen fasistit olivat kaikki Ensimmäisen sodan veteraaneja, jotka kauhistuivat modernin kapitalismin aiheuttamista rakennemuutoksista, joista merkittävin oli etnisen vähemmistöjen sekoittuminen valtaväestöihin ja kommunismin leviäminen köyhien työläisten keskuuteen.   

Vaihtoehdoksi fasistit loivat oman ideologian, joka pitäisi olla kolmas tie liberalismin ja kommunismin välillä. Tämä kolmas tie olisi vapaan markkinatalouden hillitseminen korporativismilla ja kansan yhtenäisyyden ylläpitäminen kaikkien yksilövapauksien ja ihmisoikeuksien kumoamisella. Vasta kun maassa olisi vain yksi rotupuhdas kansa, joka tiesi paikkansa yhteiskunnan hierarkiassa ja uskoi olevansa osa suurta organismiksi miellettyä valtiota, niin maailma olisi täydellinen. Mutta tämän utopian voidaan ainoastaan saavuttaa, jos yhteiskunnan yhtenäisyyttä estävät tekijät poistetaan.    

Nämä yhteiskunnan yhtenäisyyden ”häiriötekijät” ovat homot, feminismi, juutalaiset, kaikki ei-valkoiset, vapaamuurarit, maahanmuuttajat, liberalismi ja kommunismi. ”Kommunismilla” fasistit tarkoittivat kaikki itseään vasemmalla olevat. Viimeisin elementti on vielä salaliittoteorioihin uskominen, joihin kuuluvat, että kommunistikapitalistivapaamuraarijuutalaiset hallitsevat maailmaa.  Ottaen pois vapaamuurarit, niin eipä vaikuta nykyinen kotimainen äärioikeisto oikein muuttuneen miksikään.

Olen lukenut muutamia ihan oikeitten kommunistien julkaisuja tai kommunisteista kertovia kirjoja ja niissä ei melkein koskaan ilmene salaliittoteorioihin uskomista, enemmänkin äärivasemmistossa ilmenee epärationaalisia pelkoja koskien GMO:ta ja ydinvoimaa kohtaan. Mutta joka ikinen äärioikeistolaisen kirja, jonka olen lukenut, uskoo vähintäänkin yhteen salaliittoteoriaan, jos ei moneen. Alan päätyä siihen johtopäätökseen, että salaliittoihin uskominen on jokin erityisen oikeistolaisuuteen suuntautuneitten ihmisten juttu. Tässä kirjassa korostuu aika vahvasti se, miten fasismin ideologiaan on sisäänrakennettu huikeita salaliittoteorioita, mitkä uhmaavat järkevän ihmisen käsitystä siitä, miten joku ylipäätänsä voi kannattaa niinkin vinksahtanutta aatetta?

Suomessa fasismi kulki hieman erilaista tietä kuin Saksassa ja Italiassa. Täällä 1918 sota loi pohjan fasismille, joka syntyi suojeluskuntien veteraaneissa, joitten mielestä itsenäinen Suomi olisi vasta turvassa, kun kaikki sosialismin rippeet tuhotaan maasta. Ei sovittelua ei kompromisseja, koska jos yksikin myönnytys tehdään työläisten oikeuksien puolesta, niin kommunismin ”syöpä” leviää Suomeen ja Neuvostoliitto vyöryy päälle ja kaikki päättyvät keskitysleireihin. Tietenkin tämä kaikki estetään lähettämällä puolet Suomen kansasta keskitysleireille.   

Kirjailijoitten mukaan antikommunismi on fasismin kovinta ydintä. Jos kommunismia ei olisi olemassa, niin fasistien olisi pitänyt keksiä se. Koska miten saat ihmiset kannattamaan sekopäistä ihmisvihamielistä ideologiaasi, jos liberalismi on ylivoimaisesti miellyttävämpi ideologia? Mutta fasistien onneksi kommunismi oli olemassa ja kaikkia porvareita ja talonpoikia pelotti aate, joka sai työläiset lakkoilemaan parempien työaikojen ja palkkojen puolesta ja pahimmassa tapauksessa massamurhaamaan porvarit, kuten Neuvostoliitossa. Tämä ihan realistinen pelko, erityisesti 1918 sodan jälkeen sai monet kannattamaan äärioikeistoa jonkinlaisena puskurina.  Onneksi meidän hallitus päättyi kompromissiratkaisuun ja työläisten sortamisen sijaan päätyttiinkin luomaan hyvinvointivaltio.  

1918 jälkeen Suomeen syntyi lukuisia avoimesti fasistisia järjestöjä, jotka heiluttelivat hakaristejä, ihailivat Hitleriä ja vihasivat demokratiaa ja juutalaisia. Suomen onneksi suomalaiset fasistit olivat kaikki sekopäisiä hulluja, jotka riitelivät keskenään, olivat epäjärjestäytyneitä ja heiltä puuttui suuret ja fanaattiset kannattajajoukot, joilla saada absoluuttinen valta Suomesta. Fanaattisten kannattajien sijaan heillä oli joko hiljaisesti nyökytteleviä miehiä ja naisia tai opportunisteja, jotka tarkkailivat taustalla, voisiko liikkeitä hyödyntää. Esimerkiksi vielä 30-luvulla suomalaiset fasistit saivat keskisuurilta yksityisiltä yrityksiltä antoisaa rahallista tukea, jolla ne toivovat fasistien estävän työläisten järjestäytymisen.  Eli harva ihan tosissaan kannatti fasismia, sen sijaan moni näki siinä hetkellistä välineellistä arvoa. 

Vuoden 1918 jälkeen suomalainen yhteiskunta oli hauras, mutta ei niin hauras kuin Saksassa ja Italiassa, joten laillisuuteen ja kompromissiin omistautunut hallitus onnistui hillitsemään fasismin, kunnes Jatkosodan aikana viimeisetkin fasistiset järjestöt lakkautettiin Neuvostoliiton vaatimusten mukaan. Kuitenkin järjestöjä oli lukuisia ja monet olivat vaarallisia ja valmiita väkivaltaan, kuten Lapuan liike, joka muilutti vasemmistolaisia ja jopa yrittivät salamurhatta pääministerin. Sitten oli fasistisia peitejärjestöjä, kuten Rintamamiesliitto, joka ei itse ollut fasistinen järjestö, mutta se kuhisi fasisteja, jotka olivat muitten avoimesti fasististen järjestöjen rinnakkaisjäseniä. Jos oikeat olosuhteet olisivat tulleet Suomeen, niin Rintamamiesliitto olisi muodostunut yhdeksi vallankaappauksen tehokkaimmiksi välineiksi. Onneksi Suomen hallitus onnistui vaihtelevalla menestyksellä välttämään fasistien vallankaappauksen. Esimerkiksi suomalaisista vapaehtoisista koostuva SS-yksikkö hajautettiin Jatkosodan jälkeen eri puolille Suomea estääkseen, että he voisivat muodostaa yhtenäisen blokin, joka uhkaisi demokratiaa.     

Sen lisäksi, että melkein kaikissa sotilaallisissa järjestöissä oli fasisteja tai järjestöt itse olivat fasistisia, niin suomalaiset fasisti yrittivät vedota työläisiin sekoittamalla nimiinsä ”kansallismielisyyden” ja ”sosialismin”, mutta harva työläinen siihen aikaan uskoi huijaukseen.  Kun katsoi järjestöjen suurpääomamyönteisen puolueohjelman, joka ei tarjonnut mitään työläisille kuin kuria ja järjestystä, niin sanojen ”sosialismi” käyttö vaikutti aika ilmiselvältä huijaukselta. Fasisteille sana ”sosialismi” ei tarkoittanut samaa vasemmistolaista sosialismia, mitä tunnemme, vaan uskoon, että yhtenäinen kansa muodostaa orgaanisen, eli ”sosiaalisen” valtion, jossa kaikilla on roolinsa. Onneksemme kukaan ei uskonut tähän sanaleikkiin, erityisesti kun fasistit hyökkäsivät avoimesti kaikkia sosialismin peruspilareita vastaan.   

Esimerkiksi Suomalaissosialistinen työväenpuolue lupasi omassa vaalimainoksessaan: ”Kaikkien ei suomalaisten erottaminen vastuunalaisista julkisista viroista, juutalaisen ja muitten kuokkavieraina elävien ulkomaalaisten maahantulon estäminen, sellaisten uskonoppineitten tukahduttaminen ja loitolla pitäminen, jotka ovat suomalaisen siveyskäsityksen vastaisia ja joilla on sisältönä suomalaisen kansan ja valtion luonteen hävittäminen.” Eli aika kaukana siitä työläisten kansainvälisestä solidaarisuudesta, josta Karl Marx kirjoitti ja lähempänä sitä, mitä eräs oikeistopuolue nykyään saarnaa. 

Tässä kirjassa ilmenee se, että fasismi muodostui historiallisista olosuhteista ja se sai samoista olosuhteista suurta suosiota, joka melkein kaatoi Suomenkin Saksan ja Italian tuhoisiin teihin. Kommunismin pelko oli niin suurta, että Suomessa monet oikeistolaiset ja konservatiivit näkivät fasismin ”tarpeellisena vastarintana” kommunismin leviämistä vastaan, vaikka eivät kannattaneet aatetta. Kuitenkin kirjailijat osoittavat, monilla esimerkeillä, että kun fasismia alkaa hiljaisesti hyväksyä, niin se kasvaa ja voi ajan mittaan radikalisoida nämä hyväksyjät aktiivisiksi toimijoiksi, jotka syövät omat periaatteet, muuttuen juuri siksi hirviöksi, jota kokivat kommunismin edustavan. Eli fasismille ei voi antaa edes pikkusormea, koska se vie ajan mittaan koko käden.   

Mutta kirjailijat painottavat, että fasismi ei kadonnut täysin Toisen maailmansodan raunioitten mukana, vaan muutti muotoa. Toisin kuin kommunismi, niin fasismi ei perustu mihinkään tiukkaan kirjalliseen oppiin, vaan joukkoon mielikuvia, jotka oikeissa olosuhteissa voivat nostaa päätään esiin. Tämä selittää, miksi nyt Suomessa ei ole yhtään suurta kommunistista puoluetta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, mutta meillä on lukuisia fasistisia järjestöjä ja ryhmiä, joitten ohjelmat ovat melkein samoja kuin 30-luvulla. Erona on, että nyt antisemitismi on peitetympää tai vaihdettu muslimivihaan ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ei haluta kumota demokratiaa. Sydäntäni lämmitti erityisesti se, että tässä kirjassa miesasiamiehet luokitellaan fasistisia elementtejä sisältäviin ryhmittymiin.    

Todella hyvä ja oikeastaan aika jyrkän puolueeton kirja, kun viimeinen kappale omistetaan kommunismin haukkumiseksi ”toiseksi ääripääksi”, joka epäonnistui yhtä pahasti kuin fasismi. Kirjailijat vain valittavat, että historia ei päättynytkään liberalismin voittokulkuun, vaan fasismi selviytyi ideana ja yrittää ryömiä suomalaisen politiikan valtavirralle. Tämä kirja kirjoitettiinkin juuri siinä mielessä, että meidän on oltava valppaita, jotta historia ei toistu.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Casino Royale

Ian Flemingin ”Casino Royale” kertoo brittiläisestä salaisesta agentista, joka lähetään Ranskaan nöyryyttämään ammattiliiton kassanhoitajaa korttelipelissä.    

20170726_141628

Alkuasetelma ei kuulostaa niin seksikkäältä kuin elokuvissa, mutta nyt on kyse kirjasta, joka kirjoitettiin 60-luvn Kylmän sodan aikana. Syy, miksi Iso-Britannian tiedustelupalvelua kiinnostaisi vaarantaa kansalaistensa verorahat ammattiliiton kassanhoitajan korttipelin häiritsemiseen, on se, että kyseinen ranskalainen ammattiliitto on oikeasti Neuvostoliiton hallinnassa ja jos Kylmä sota muuttuu kuumaksi, niin tämä ammattiliitto voi sulkea kaikki Ranskan satamat, antaen etulyöntiaseman Neuvostoliitolle. Eli isosta jutusta on kyse ja tämä korttipeli voi olla se kaikista tyylikkäin tapa tuhota koko ammattiliiton maine.  Riippuen omasta poliittisesta suuntauksestasi, niin ammattiliiton maineen tuhoaminen voi olla maailman siistein tai ikävin juttu. En ala tässä spoilaamaan miksi korttipeli voisi pilata ammattiliiton maineen, mutta syy on aika jännittävä ja osoittaa, miten syvällinen tämä kirja oikeastaan on.    

Kuten aina, on pakko piiskata itseäni siitä, että näin elokuvaversion ensin. Mutta voin puolustautua sillä, että halveksin dekkareita ja kaverilla oli ilmaislippuja, joilla kävin katsomassa hänen kanssaan Martin Campbellin elokuvaversion, jossa on vääränvärinen Bond! Elokuva oli ihan ok, mutta se kalpenee kirjaan verrattuna (kuten melkein aina).

Tässä kirjassa James Bond on oikeastaan aika lähellä Daniel Craigin näyttelemää Bondia. Agentti ei ole mikään teräshermoinen supermies, vaan ihan tavallinen jätkä, jolla toki on teräspallit, mutta hän tekee tässä kirjassa virheitä, pelkää, hermostuu ja saa kovasti turpaan ja itkee. Toki, kun Bond ei saa turpaan, niin hän on todella tyylikäs mies, joka osaa nauttia elämän kalliista asioista ja naisista. Tämä yhdistelmä tavanomaisuutta ja tyylikkyyttä tekee James Bondista kiehtovan hahmon, joka on koko tarinan keskipiste. Eli koko kirjan aikana me tutustumme Bondin historiaan ja persoonaan ja se on tarinan mielenkiintoisinta antia.    

”Casino Royale” ei kuluta aikaansa luetellakseen jokaisen tuotemerkin, mitä Bond käyttää, eikä myöskään mässäilemään väkivallalla, vaan sen sijaan se keskittyy käsittelemään eri persoonien törmäyksiä. Taustana on toki todella hienosti rakennettu tarina Kylmän sodan salaliitosta, jossa jokaisella hahmolla on historia, joka liittyy suuriin historiallisiin tositapahtumiin, jotka kirjan kirjoittamisajankohdassa olivat vielä tuoreita, mikä tekeekin tästä kirjasta mielestäni mielenkiintoisemman kuin elokuvat, jotka yrittävät olla jotenkin epäpoliittisia ja historiattomia.     

Suurin ongelma tässä kirjassa on nykyajan standardeissa oleva sovinismi ja rasismi. Kirjassa esimerkiksi spekuloidaan mikä on tarinan pahiksen etnisyys?  Se jää epäselväksi, mutta yksi tiedustelupalvelun agenteista kertoo, että ainakin miehellä on ”juutalaisen korvat”. Minulla ei ole mitään hajua, minkälainen juutalaisen korvat pitäisivät näyttää ja miten ne oikein eroavat muitten korvista? Toki varmaan on tärkeää tietää miltä rikosepäillyt näyttävät ja varmasti etnisiä piirteitä käydään läpi, mutta jotenkin aavistan, että nykyään näitä piirteitä ei ilmaista samalla tavalla kuin ennen.   

Ian Flemingin ”Casino Royale” ei ole vain jännittävä, vaan tässä jopa uskalletaan filosofoida, mitä ”pahuus” merkitsee ja miten yksilö voi tietää onko hän historian ”oikealla” puolella? Sitten tietenkin tässä myöskin seurataan kuuluisan persoonan kehittymistä siksi, mitä me tunnemme elokuvissa. Tämä kaikki tekeekin tästä kirjasta klassikon. Jos onnistuu ohittamaan kirjassa esiintyvän kausaalisen rasismin ja sovinismin, niin tämä on oikein hyvä ja jännittävä kirja.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin