Avainsana-arkisto: antisemitismi

Jack Kerouacin elämäkerta

Dennis McNallyn, vuonna 1979 julkaistu ”Jack Kerouac. Elämäkerta” kertoo otsikossa mainitusta beat-kirjailijasta.

7

Idea

Näin tämän kirjan satunnaisesti Helsingin Innon kirjakaupan pöydässä muitten elämäkertojen kanssa. Otin sitten lukulistaan, koska pidin Kerouacin ”Matkalla” (1955) romaanista. Ajattelin, että niin mielenkiintoisen kirjan kirjoittanut jäbä on varmasti mielenkiintoinen henkilö. Olin oikeassa.

Jack Kerouac oli työläistaustainen kirjailija, joka kasvoi Toisen maailmansodan aikoihin, ja hänen elämänsä väritti vahvasti uskonnolliset kokemukset, syvä masennus ja alkoholismi. En ollut yhtään yllättynyt tästä. Ei voi olla taiteilijanero, jos on tyytyväinen elämäänsä.

Dennis McNally kirjoitti elämäkerran kuin se olisi tunteellista tajunnanvirtaa. Alussa vihasin koko epätieteellistä kirjoitustyyliä, mutta se on hyvä tapa päästä kuolleen beat-kirjailijan pään sisään. Ainakin samaistun vahvasti Kerouaciin, vaikka tämän elämä oli hyvin erilainen kuin omani. Tässä kirjassa ei keskitytä niinkään piirtämään Kerouacin elämän kautta ajan kuvaa, vaan enemmänkin, miten kirjailija itse sen aisti.

Toki tässä käsitellään paljon miten media käsitteli väärin hipstereitä. Toisin kuin nykyään, hipstereitä pidettiin väkivaltaisina ja huumeita käyttävinä roskasakkina, jolle ei kannattanut antaa lupaa seurustella tyttäresi kanssa. Oikeastaan hipsterit olivat jazz-musiikkia kuuntelevia eritaustaisia nuoria, jotka kirjoittivat kokeellista kirjallisuutta omasta kokemusmaailmastaan. Kerouacin elämään kuuluikin reissaaminen, kokeellisen kirjallisuuden tuottaminen, rankaa jazz-musiikkia ja bilettämistä muitten beat-kirjailijoitten kanssa.

Ristiriitaisuus

Mielenkiintoista oli kuitenkin lukea Kerouacin maailmankuvasta. Jack Kerouac oli jonkinlainen epäpoliittinen teollistumista vastustava anarkoprimitivisti, joka samaan aikaan vihasi valtiota ja kunnioitti USA:n lippua lähes uskonnollisella paatoksella. Kerouac piirtyykin tässä kirjassa jotenkuten tyypilliseksi amerikkalaiseksi punaniskaksi, joka vastustaa kaikkia auktoriteetteja, mutta samaan aikaan on vahvasti isänmaallinen. Kuitenkin Kerouac oli paljon sivistyneempi ja suvaitsevampi puin punaniskat.

Samaan aikaan, kun beat-kirjailija rakasti jazzia, hengaili huumeriippuvaisten, huijareitten ja seksityöläisten keskuudessa, hän vihasi juutalaisia. Juutalaisviha olikin yksi toistuvimmista teemoista tässä kirjassa. Kerouacin antisemitismi oli sellaista outoa uskomusta, että juutalaiset ovat syypää keskusvallan olemassaoloon ja kustannusmaailman hankaluuksiin. Kuten antisemitismiä tutkinut Sartre on havainnut, antisemitistit eivät vihaa elämässään tapaamiaan juutalaisia, he voivat jopa ystävystyä heidän kanssaan, mutta he vihaavat abstratktia ”niitä muita juutalaisia.” Jack Krouac oli samankaltainen. Kännissä hän saarnasi juutalaisia vastaan, vaikka hänellä oli juutalaisia ystäviä. Monet Kerouacin kaverit eivät koskaan ottaneet kirjailijan juutalaisvastaisia saarnoja tosissaan, koska ne koettiin tunteitten purkauksina, eikä ”oikeina” poliittisina kiihottamisina.

Juutalaisvastaisuuden lisäksi, Kerouacin maailmankuvaan kuului Oswald Spenglerin ”Länsimaiden perikato” (1918) kirjan teoriat. Keroac uskoi, että moderni USA oli sortovalta, ja maailma menossa kohti romahdusta. Kerouacin mukaan keskusvalta oli eristämässä ihmiset toisistaan ja hitaasti murentamassa vapauden. Hieman ristiriitaisesti Keroac oli myöskin mystiikkaa korostava buddhalainen.

Lukiessani näitä faktoja kirjailijasta, en voinut, kun miettiä, että Kerouac omasi fasistisia ajatuksia. Erityisesti natsit pitivät Spenglerin teorioista, itämaisesta mystiikasta ja osa heistä (Esim Himmler) myöskin vihasivat teollistumista. Tämä kirja jotenkuten vahvistaakin kandini teesiä, jonka mukaan ihmiset omaksuvat yksittäisiä arkiuskomuksia, jotka voivat olla ristiriidassa toistensa kanssa ja vain tietty balanssi  niitä voi kallistaa ihmisen kannattamaan jotain tiettyä poliittista ryhmittymää. Kerouac omasi samaan aikaan anarkistisia, että äärikonservatiivisia ajatuksia, jotka eivät heijastuneet kuitenkaan poliittiseksi aktivismiksi. Kerouac esimerkiksi ei koskaan äänestänyt, mutta hän kertoi pitävänsä presidentti Richard Nixonista, luki aktiivisesti konservatiivista National Review-lehteä, vastusti kommunismia ja hippejä. Samaan aikaan kuitenkin Keouarc piti äärikonservatiivista John Birth Societyä sekopäisenä ja vaarallisena järjestönä.

Dennis McNally kirjoitti kirjansa puolueettomasti, joten hän ei arvuuta kohteensa elämänvalintoja, ainoastaan toteaa, mitä aikalaiset ajattelivat Kerouacista, ja mitä beat-kirjailija ajatteli itsestään. Ironisinta onkin, että Kerouacin kirjallisuus inspiroi rock n’ rollin ja koko 60-luvun vastakulttuurin, vaikka hän itse vastusti sen hedonismia. Kerouac halusi jonkinlaista paluuta luontoon ja yksinkertaisempaan kyläyhteisöjen anarkistiseen maailmaan, mutta hippien seksin, huumeitten ja mielenosoitusten maailma ahdisti häntä syvästi.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma on sen taiteellinen tyyli. Joskus oli hyvin vaikea seurata mitä tapahtui ja miksi. Esimerkiksi minulta jäi kokonaan ohi käsittelikö kirja ”Matkalla” kirjaan liittyvän vessapaperirullakäsikirjoituslegendaa. Samalla tämä tajunnanvirtatyyli häivyttää laajenmpaa analyyttisempaa otetta Kerouacista ja aikakaudesta, jossa hän eli.

Yhteenveto

Dennis McNallyn ”Jack Kerouac. Elämäkerta” on hyvä kirja amerikkalaisen nykykirjallisuuden suurimmista neroista. Mutta sen taiteellinen tyyli voi vieraannuttaa joitain lukijoita.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Kulttinen miljöö ja äärioikeisto

Kuten kauemmin seuraavat tietävät, poliittiset ääriryhmät kiinnostavat. Erityisesti näitten omien vihajulkaisujen lukeminen. Kuvailen tutkimusmatkojani pimeyteen sukeltamiseksi. Kun luulee, että on jo sukeltanut pimeimpään järveen, löydänkin pohjassa onkaloita, jotka vievät vielä pimeimpiin syvyyksiin. Sellaisiin syvyyksiin, joissa paljastuu aatteita ja ilmiöitä, jotka ovat niin vastenmielisiä, että ne haastavat jopa mielikuvituksen. Kun kuulin Mattias Gardellin vuonna 2003 julkaistusta kirjasta ”Veren jumalat. Pakanallinen herätys ja valkoinen separatismi” (oma suomennos) otin sen välittömästi lukulistalle. Tiesin aika vähän natsipakanoista. Tietämykseni rajoittui black metall-bändeihin, jotka flirttailevat äärioikeiston ja odinismin synergialla, mutta black metal on musiikkigenre, jossa et ole aina varma kuinka tosissaan ollaan? Tämä Gardellin kirja kertoo porukasta, joka on ihan vakavissaan.   

14

Mattias Gardellinin kirja ei käsittele vain äärioikeistolaisia uuspakanallisia, vaan kaikenlaisia äärioikeistolaisia uskontoja. Tässä kirjassa analysoidaan sellaisia uusnatsiryhmiä, jotka ovat niin radikaaleja, että jopa Adolf Hitler kääntyisi haudassaan. Luulin, että tiesin mihin asti äärioikeistolaisuus voi mennä, mutta olin pahasti väärässä. Tässä kirjassa hulluuden rajat revitään rikki ja ainoa asia, minkä voin todeta, on lainata Arman Alizardin kuuluisan lauseen ”Nää ihmiset elää näin joka päivä!” Tässä kirjassa käsitellään äärioikeistolaisia- odinisteja, -wotanisteja, -identiteettikristittyjä, -satanisteja, -muinaisiin arjalaisufoihin uskoviin, -teosofeihin, – hinduihin ja oma suosikkini UFO-natsi-satanisteihin!    

Antropologiaa ja uskontotiedettä.   

Mattias Gardell on uskontotieteilijä ja hän kylmän vakavasti kirjoittaa erilaisista uusnatsiryhmistä ja niitten historiasta. Alkuperäisillä natseilla oli okkultistisiipi, mutta se joutui jakamaan tilaa kristittyjen ja ateistinatsien kanssa. Tässä kirjassa ei jaata näkemystä, että Hitler olisi ollut itse okkultisti, vaan suurin osa natsien okkultismista oli Ahnenerbe-instituutissa. Tämä natsien arkeologinen tutkimuslaitos yritti todistaa Karl Maria Wiligutin ja Alfred Rosenbergin sekopäiset ideat arjalaisten muinaisesta ja ”kadonneesta” maailmanmahdista todeksi. Kuitenkin homma lähti kunnolla lapasesta vasta Toisen maailmansodan jälkeen, kun kaikki fiksut ihmiset jättivät natsitouhut taakseen. Kenttä jäi vapaaksi, mitä sekopäisten toimijoitten käsiin ja silloin liuta lukuisia mielikuvituksellisia esoteerisia natsijärjestöjä putkahti kuin sieniä sateella.    

Kirjailija tarkastelee erilaisia ääriryhmiä Colin Campbelln muotoilemalla ”kulttinen miljöö” teorian kautta. Cambpellin teorian tarkoitus oli alun perin selittää uskonnollisten kulttien räjähdysmäisen nousun tiettyinä historiallisina aikakausina, mutta Gardell soveltaa sitä poliittisiin ääriryhmiin. Teorialla kirjailija pyrkii selittämään, miksi näitä ääriryhmiä on niin monta, mutta niitten jäsenmäärät saavuttavat maksimissaan tuhannen rajapyykin ja hajoavat alle viidessä vuodessa? Kulttinen miljöö selittää myöskin, miksi moni äärioikeistolainen on samaan aikaan usean ryhmän jäsen ja monet kiertävät yhdestä ryhmästä toiseen kuin olisivat jossain vihabuffetissa?   

Gardellin mukaan kulttuurissa syntyy alakulttuuri, joka muodostuu erilaisten vaikutteitten jakamaksi miljööksi. Tässä vastakulttuurisessa vihaliemessä ainoa yhdistävä tekijä eri ideologioitten välillä on valtakulttuurin vastustus. Äärivasemmistolla on oma kulttinen miljöö ja niin on -oikeistollakin. Näissä miljöissä ideologisella sakeudella ei ole rajaa ja ristiriitaisetkin rasistiset ideat kuplivat yhdessä, kunnes saamme sellaisia nerokkaita yhdistelmiä kuin muinaiset UFO-arjalaissatanistiodinistit tai kansalliset bolsevikit (natsistalinistit, koska joku vihaa näinkin paljon ihmiskuntaa). Alakulttuurissa liikkuvat hyypiöt eivät välttämättä usko yhdenkään ideaan tosissaan, mutta heillä on tunne, että tarvitsevat jotain mihin uskoa, joten he kokeilevat kaikkea, mikä koetaan ”kiellettynä”. Fanaattisuutta näillä ihmisillä kuitenkin on ja Gardell kertoo lukuisista terrori-iskuista ja muista väkivallan teoista, mihin jotkut ääriryhmistä ovat sortuneet. Monet esimerkiksi juhlivat WTC-iskuja ja harkitsivat liittymistä al-Qaidan kanssa, koska ”juutalaisviha yhdistää”.

Kulttinen miljöö selittää, miten jotkut rasistit voivat päätyä perjantaina juomaan viinaa odinistien kanssa, kunnes seuraavana päivänä ylistetään Saatanaa jossain metsäaukiolla ja sunnuntaina hirveässä krapulassa hankkimaan jäsenkortin uusnatsijärjestöön, joka uskoo, että Hitler pakeni lentävällä lautasella Antarktikseen ja holokaustia ei koskaan tapahtunut. Salaliittoterioita on tuhansia ja yksi on hullumpi ja rasistisempi kuin toinen.  

Kulttinen miljöö on pätevä tieoria, koska se selittää, miksi vuodesta 2015 täällä Suomessa on pulpahtanut useita äärioikeistolaisia ryhmittymiä, jotka ovat ehtineet pirstaloitua niin moneen uuteen ryhmään, että on vaikea pysyä perässä, milloin mikäkin elämäkoululaisten joukkio riehuu kaduilla. Oma kandini ehti vanhentua, kun siinä analysoitu Suomi iskee! -ryhmä hajosi tänä vuonna kahteen ryhmään, joista yksi ovat Maidan jääkärit ja toinen on Reformi. Teoria myöskin selittää, miten nämä rasistiset ryhmät voivat liittoutua toistensa kanssa hetkellisesti tai vaihtaa jäseniä keskenään, vaikka eivät jakaisikaan samaa aatetta. Esimerkiksi Suomi ensin kaltaiset ääriryhmät eivät ole fasistisia, mutta ne ovat tehneet yhteistyötä PVL:än ja Soldiers of Odin uusnatsiryhmien kanssa, koska ”kansallismielisten pitää pitää yhtä” ja koska monet ryhmän jäsenistä itsekin vihaavat juutalaisia.

Autoritaarinen persoona   

Ryhmien lyhytikäisyyteen vaikuttavat myöskin itse äärioikeistolaisuuden ideologia, joka korostaa nietzscheläistä superihmistä. Koska äärioikeistolaiset ryhmittymät korostavat itsenäistä ja häikäilemätöntä miesmallia, ryhmä houkuttelee melkein vain häikäilemättömiä ja itsenäisiä miehiä, jotka kärsivät narsismista ja ”viikonloppu fuhrer” -kompleksista. Mikä käytännössä tarkoittaa, että joukko itsekkäitä kusipäitä ei kykene kovin kauan tekemään yhteistyötä keskenään, ilman että alkavat riidellä toistensa kanssa. Ryhmät hajoavat uusiin ryhmiin ja niin edelleen. Kirjailija kommentoikin, että ei ole koskaan elämässään kuullut niin paljon juoruja kuin haastatellessa äärioikeistolaisia. Kenttätutkimuksissa Gardell sai kuulla, miten joku toisen ryhmän johtaja oli ”kaappihomo”, ”juutalainen”, ”FBI:n agentti” tai ”FBI:n agentti, joka on homojuutalainen”   

Uskonnot   

Kirjailija tietenkin muistaa kertoa, että kuten kristinusko, niin satanismi ja uuspakanalisuus eivät itsessään radikalisoi ihmistä natsismiin. Valtavirrassa satanismi ja pakanallisuus ovat melko suvaitsevaisia uskontoja, mutta niistä löytyy pimeimmät haarat, jotka perustuvat rotuajatteluun. Kirjailijan mukaan pakanoissa riita on yltynyt niin suureksi, että he itse ovat määritelleet, missä on ”järkevä” raja. Kirjailijan mukaan aasainuskovaiset ovat suvaitsevaisia ja rauhaa rakastavia pakanoita ja odinitit ja wotanistit ovat natsipakanoita. Satanismissa taas ei ole samaa ongelmaa, koska uskontona satanismilla ei ole yhteistä doktriinia. Mutta kirjailija erottaa laveyalaiset ateistisatanistit oikeista satanisteista. Yllätyin itsekin, että on olemassa oikeita Saatanan palvojia, jotka oikeasti uskovat kirjaimelliseen demoniin, mutta sellaisia on ja he ovat kaiken lisäksi vielä fasisteja. Tietenkin, kuten odinistit, niin natsisatanistit ovat hyvin pieni vähemmistö vähemmistöuskonnoissa, mutta silti aika kiehtovia. Uus-seelantilainen Black Order-järjestö oli kaikista kiehtovin. Tämä lyhytaikainen natsisatanistijärjestö suunnitteli uuden ”homo galaktikus” superihmisen luomista harrastamalla kaikkea pahaa ja kiellettyä, kuten ”oikea Saatana toivoisi”.   

Ongelmia   

Suurin ongelma on kirjan yksityiskohtaisuus ja ikä. Gardell päätti käytä yksityiskohtaisesti jokaisen sekopäisen ääriryhmän ideologian läpi, niin yksityiskohtaisesti kuin mahdollista. Alussa oli hauskaa lukea erilaista ryhmittymistä, mutta monen ryhmän erot ovat melko pieniä, joten kirja alkoi toistaa itseään. Erityisesti, kun yksityiskohtiin kuului, vaikka eri uskontojen palvontamenot, jumalat ja syntykertomusten läpikäyminen. Ihmisen pitää olla todella kiinnostunut okkultismista, jotta jaksaa lukea 5 eri versiota odinismista ja vastaavista. Yksityiskohtaisuus ja anajohtainen teoria pelastavatkin tämän kirjan historian roskakorilta. Vaikka suurin osa kirjassa mainituista ääriryhmistä ei ole enää olemassa, näitten ideologiat tai osa niistä elää yhä netin syövereissä, jonkun muun uuden ääriryhmän vaatteina. Ainakin jos lukee alt-rightista, huomaa että sakeus ei ole minnekään kadonnut, ainoastaan siistiytynyt.

Yhteenveto   

Mattias Gardellin ”Veren jumalat. Pakanalinen herätys ja valkoinen separatismi” on kattava tietokirja hulluimmasta amerikkalaisesta äärioikeistosta. Kirja perustaa näkemyksensä runsaaseen ensisijaiseen lähdeaineistoon. Aineistoon kuuluu eri ryhmittymien omia julkaisuja ja jäsenten haastatteluja, teoreettisen akateemisen tutkimusaineiston lisäksi. Mutta kulttinen miljöö -teoria tekeekin tästä kirjasta yhä ajankohtaisen, vaikka se on melkein kaksikymmentä vuotta vanha. Nykyään äärioikeistolaisia ryhmittymiä on paljon enemmän ja internet on mahdollistanut niitten leviämisen alt-right kattonimityksen alla. Kulttinen miljöö myöskin selittää, miten nämä ryhmät voivat hetkellisesti yhdistyä presidentti Donald Trumpin taakse, vaikka aatteellisesti ne eivät edes kannata fasismia tai kansallissosialismia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Miten rakentaa juutalaisvaltio?

Theodor Herzlin ”Juutalaisvaltio” on vuonna 1896 julkaistu manifesti, joka ajoi Euroopan juutalaisille oman valtion perustamista.  

58

Historia 

Kirja alkaa surullisesti sillä, että Herzl kertoo, miten juutalaiset eivät ole kaikista assimilaatioyrityksistä huolimatta onnistuneet välttymään vainoilta ja syrjinnältä. Joka ikinen valtio, jonne juutalaiset ovat paenneet on vuorostaan vainonnut heitä parin vuosikymmennen jälkeen. Kirjailijan mukaan juutalaiset eivät voi voittaa, koska jos he sopeutuvat hyvin, heitä syytetään työpaikkojen viemisestä ja vallanhimosta. Jos he eivät taas sopeudu, vaan pysyvät köyhinä ja eristäytyneinä, heitä syytetään rikollisuudesta ja kurjuuden levittämisestä. Tämän vuoksi kirjailija ehdottaakin, että ainoa tapa juutalaisen saada kunnioitusta, on perustaa oma valtio, josta nostaa itsensä ”sivistyneitten” kansojen joukkoon.  

Teesi 

Kirjailijan mukaan yksi uusista ongelmista, joka on lisäämässä antisemitismiä Euroopassa, ovat suuret määrät ”keskinkertaisia” korkeasti koulutettuja juutalaisnuoria, jotka rasismin takia eivät saakaan töitä. Töiden puute ja korkean koulutuksen aiheuttama korkea odotus menestyksestä, luo ristiriidan nuorissa juutalaisissa, joka ajaa monet heistä liittymään äärivasemmistolaisiin ryhmittymiin ja puolueisiin. Suuri määrä juutalaisa vallankumouksellisissa tai muuten vaarallisiksi koetuissa vasemmistojärjestöissä lisäsi antisemitismiä. Herzl valittaakin, että on syntymässä kuva, että kaikki juutalaiset ovat joko terroristeja tai suunnittelevat kommunistista vallankaappausta. Timothy D. Snyder onkin dokumentoinut kirjassaan ”Tappotanner” miten natsit käyttivät tätä mielikuvaa hyväkseen oikeuttaakseen juutalaisten syrjinnän ja lopulta heidän hävittämisen.

Tämä Herzlin kuvaus antisemitismistä kuulostaa auttamatta aika tutulta, kun juuri nykyään on toinen Euroopan vähemmistöryhmä, jota myöskin syyllistetään sen joittenkin jäsenten radikalisoitumisesta. Historia tosiaan toistaa itseään.  

Suunnitelma. 

Ratkaisuksi kirjailija ehdottaa, että joko Argentiinaan tai Palestiinaan rakennetaan juutalaisille oma valtio. Herzl ei nimeä valtiota ja suunniteltu lippukin eroaa nykyisesta Israelista.

Tämän kirjan mukaan juutalaisvaltio perustettaisiin sekulaarin liberaalidemokratian nimiin, mutta sen rakentaisi valtava sionistineuvoston perustama korporaatio. Kirjassa on aikamoisia scifimäisiä kuvauksia suuryrityksestä, joka tappaisi sukupuuttoon alueen vaaralliset eläimet ja rakentaisi koko tulevan valtion infrastruktuurin.  

Ehkä todellista Israelin valtiota muistuttava visio löytyy kirjan kuvauksessa, jonka mukaan Iso-Britannia on taivuteltava olemaan juutalaisvaltion suojelija ja tukija. Herzlin mielestä Iso-Britannia saataisiin tukemaan juutalaisvaltiota, jos kerrottaisiin, että tuleva valtio voisi olla hyödyksi Euroopan suurvalloille. Hyöty Iso-Britannialle tulisi sillä, että juutalaisvaltio toimisi Lähi-Idän sillanpääasema, joka ”vartioi” Eurooppaa ”itämäisilta barbaarijoukoilta”. Tarkemmat lukijat varmaan pystyvät näkemään, miten käytännössä tämä visio Israelin roolista on toteutunut. 

Kirjassa on sitten hyvin yksityiskohtaisia kuvauksia, miten tämä yksi suuryritys rakentaisi tiet, rakennukset ja työllistäisi kaikki miehet (tiettenkin naisten paikka on kotona synnyttämässä lapsia, koska 1800-luku).   

Tässä kirjassa ei ajeta vapaita markkinoita, vaan kevyttä sosiaalidemokratiaa, jossa kaikki uuden valtion asukkaat ovat eri yksityisomisteisten yritysten osakkaita.  

Yhteenveto 

Theodor Herzlin ”Juutalaisvaltio” on samaan aikaan todella lohduton kertomus pienestä kansasta, joka tuntee olevansa ahdettu nurkkaan ja scifi-fantasia uuden siirtomaavallan perustamisesta, joka toteutui käytännössä mahdollisimman ikävimmällä tavalla.

Theodor Herzl kirjoitti tämän manifestin tarkoittaen hyvää, mutta jo tekstissä ilmenee ne ongelmat, joita myöhemmin Israelin valtiossa on huomattu. Sitä melkein voisikin sanoa, että nykyinen Israelin valtio on viimeisempiä 1800-luvun imperialistisen ideologian jäänteitä. Se onkin ironista, että nimenomaan eurooppalainen imperialistinen ideologia aiheutti kansallissosialismin nousun, joka lähes hävitti euroopan juutalaiset sukupuuttoon, mutta samaa ideologiaa sovellettiin Israelin luonnissa.

Koska euroopan juutalaiset olivat hyvin integroituneita, he eivät voineet irrottautua siitä ympäröivästä valtakulttuurista missä elivät ja loivat juuri sellaisen valtion, joka perustuu vähemmistöjen sortoon ja sotaisaan ekspansionismiin. Theodor Herzlin ”Juutalaisvaltio” on hyvä esimerkki siitä, miten ideat eivät synny tyhjiössä, vaan ovat aikansa lapsia, jotka vaikka kuinka vastustaisivat muita vallitsevia ideoita ympäristössään, ovat itsekin näitten ideoitten tuote.  

1 kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Antisemitisti ja juutalainen

Jean-Paul Sartren ”Antisemitisti ja juutalainen: Vihan etiologian tutkimus.” (oma suomennos) On ranskalaisen eksistentialistisen filosofin yritys tutkia, mikä on juutalaisvihan psykologinen ja filosofinen alkuperä.   

39

Tämä kirja julkaistiin vuosi Toisen maailmansodan jälkeen, joten sille oli tilausta. Miten holokaustin kauhut olivat ylipäätänsä mahdollisia ja miten sen toistuminen voidaan estää? Monet kysyivät näitä kysymyksiä ja Sartre päätti vastata.   

Sartre kirjoitti tämän lyhyen kirjan kaikille, joten se on aika helppolukuinen. Kirjailija käyttää filosofiaa, psykologiaa, omaa kokemusta ja historiaa kartoittaakseen ne psykologiset ideat ja mielikuvat, jotka muodostavat rasistin maailmankuvan. Kirja kirjoitettiin pääosin tutkimaan juutalaisvihaa, mutta sen periaatteet soveltuvat kaikkeen rasismiin.   

Rasistin mielikuvituksettomuus  

Pelottavinta tässä kirjassa on sen viiltävä ajankohtaisuus. Luulisi, että holokaustin jälkeen antisemitistit vaihtaisivat taktiikoita, olisivat hienovaraisempia, eivätkä huutaisi ihmisten päälle, että juutalaisia tulisi kaasuttaa. Tässä minä ja kaikki muut olimme väärässä. Sartre paljastaa, että jo ennen Toista maailmansotaa antisemitistit olivat ovelia paskiaisia. Antisemitismi oli yhtä salakavalaa kuin nykyinen muslimiviha. Harvat antisemitistit avoimesti puhuivat juutalaisten tappamisesta, vaan he pyrkivät vihjailemaan ja generalisoimaan vihan kohdettaan. Jo silloin tiedettiin rasismin olevan väärin. Meille on jotenkin tullut anakronistinen käsitys kulttuurissamme, että rasismi on ollut ennen avoimempaa. Ei se ollut, vaan se oli juuri samanlaista pelkurimaista vittuilua kuin nykyään. Historiankirjoitus on vain korostanut rasismin brutaalimpia puolia, mutta arkipäivän kahvipöytärasismi oli tismalleen yhtä huolettoman salakavalaa kuin nykyään.  

Lukiessani tätä kirjaa, uskoni ihmiskuntaan mureni vähän lisää. Sitä olettaa, että olisimme oppineet jotain holokaustista, mutta ei. Näköjään muutama vasemmistoälykkö tajusi jotain, mutta ei kukaan sellaisia hippejä kuuntele.    

Rasistitrollit  

Sartren kuvaus antisemitismistä on niin ajankohtainen, että minun piti kääntää kirja ja katsoa uudelleen, milloin tämä kirjoitettiin? Tässä kirjassa kuvaillaan ilmiötä, joten me nykyään kutsumme ”trollaukseksi”. Rasisti kätkee vihansa vitseihin ja absurdeihin kertomuksiin, jolloin on hyvin vaikeaa todistaa, että hän vakavasti vihaa juutalaisia.  

Totuudella ei ole väliä  

Toinen oivallus tässä kirjassa on, että antisemitisti on tietoinen, että hän on väärässä. Antisemitisti on valinnut vihata juutalaisia, koska se on ainoa tapa, jolla hän pystyy tuntea itsensä paremmaksi kuin muut. Yleensä antisemitisti on keskiluokkainen mies, jolla on rahaa, mutta ei tarpeeksi omistaakseen maata tai tehtaita, mutta hän on siinä tuloluokassa, jossa hänellä ei ole omaa luokkaidentiteettiä, kuin työläisillä. Jostain identiteetti on luotava ja paras tapa on määritellä itsensä muitten kautta. Antisemitisti määrittelee itsensä lähellä olevan vähemmistön kautta, jolloin hänestä tulee rehellisyyden, itsehillinnän ja valkoisen eurooppalaisen sivistyksen edustaja ja juutalaisista kaikki paha. Rasisti, kun ei omista mitään konkreettista tai henkistä, korvaa omistajuuden puutteen kokemuksella, että hänellä on etuoikeus isänmaahansa, työpaikkoihin ja sen pääomaan. On vain hävitettävä juutalaiset, maahanmuuttajat, kommunistit ja homot, ja hän pääsee käsiksi siihen, joka muka kuuluu vain hänelle. Kuulostaako aivan saatanan tutulta, eikö vain?!  

Samaan aikaan antisemitisti tietää, miten absurdi hänen juutalaisvihansa on, joten hän alkaa keksimään kaikenlaisia tarinoita, miksi hän vihaa juutalaisia. Koska antisemitisti tietää sisimmässään olevansa väärässä, hän ei ota vakavasti rasismikeskustelua, vaan hän voi valehdella ja puhua ristiin aivan vapaasti, koska hänelle totuus ei ole tärkeää. Samalla vastapuoli, eli antirasisti yrittää olla johdonmukainen ja pitää kiinni totuudesta ja faktoista. Antirasisti häviää keskustelun, koska tämä joutuu purkamaan auki rasistin sekoilun. Samalla yleisössä, ne jotka ovat taipuvaisia rasismiin kääntyvät rasistin puolelle, koska tämä vaikuttaa olevan ainoa keskustelijan osapuoli, joka esittää väitteensä itsevarmasti, kun taas antirasisti yrittää todistaa ne vääräksi. Rehellisen keskustelun asetelma käännettäänkin päälaelleen. Rasisti ei pelkää vaikuttavansa ulkopuolisten silmissä hullulta tai idiootilta, kun tämä esittää väitteensä, koska jo se, että hän esittää väitteensä ensimmäiseksi, luo asetelman, jossa antirasisti joutuu siihen vastaamaan eikä päinvastoin. Oikeassa rehellisessä dialogissa väitteen esittäjän on todistettava väitteensä, mutta rasisti hyppää tämän kohdan yli, kehystämällä väitteensä puoli-ironiaan ja epämääräisiin vihjailuihin, jotka antavat vaikutelman itsevarmuudesta ja rentoudesta, ilman että tarvitsee todellisuudessa sanoa mitään konkreettista. Tämä hyökkäävä itsevarmuus on joittenkin mielestä vakuuttavampi kuin väitteitä korjaava ja purkava osapuoli, joka on sitoutunut totuuteen. 

Esimerkiksi antisemitisti hyökkää väitteillään, että ”On liikaa juutalaisia upseereita” jolloin sen sijaan, että antirasisti kysyisi, miksi tämä olisi ongelma, antirasisti yrittääkin todistaa, että ei niitä juutalaisia ole niin paljon. Rasisti on jo voittanut, koska hän onnistui vyöryttämään todistuksen taakan antirasistille. Yhä tätä taktiikkaa käytetään. Sitä kutsutaankin juuri keskustelun oletuslähtökohdan määrittelemiseksi. Sen sijaan, että keskustelun osapuolet aloittaisivat yhteisesti hyväksytystä lähtökohdasta, rasisti valitseekin puheellaan sen oletuksen, mistä keskustelu aloittaa, jolloin antirasisti joutuu kuluttamaan runsaasti aikaa purkaakseen oletuksen, jos edes hän ehtii tajuta sen, että keskustelu on kehyustetty täysin vääriin premisseihin. 

Kysymys on vallasta  

Antisemitismi, kuten rasismi yleensäkin ei perustu ennakkoluuloon ja muukalaiskammoon, vaan valtaan. Kirjailija kuvaa, miten kovemman luokan natseilla oli ennen kristalliyötä juutalaisia ystäviä. Tämä huikea, mutta ei mikään salaisuus, jos on lukenut syvällisemmin natseista, perustuu siihen, että rivinatseille ongelma eivät olleet yksittäiset juutalaiset vaan mielikuva siitä, että jossain oli juutalaisten salaliitto. Rasistilla voi olla se kuuluisa musta kaveri, mutta se ei estä rasistia olemasta rasisti. Rasisti tietää, että eivät kaikki hänen vihaamansa etnisen vähemmistön jäsenet ole pahoja, mutta hän ei välitä tästä faktasta, koska hän uskoo abstraktiin ideaan homogeenisestä vähemmistöstä, joka yrittää tuhota kansakunnan. Abstrakti siinä mielessä, että idea homogeenisesta vähemmistöstä on jossain ajatusten taustalla, mutta ei koskaan näkyvissä. Tämä mielikuva onnistuu olemaan rasistin mielessä samaan aikaan kuin tämän vähemmistöä edustava kaveri, joka ”ei ole kuin ne muut”. Rasistit omaavatkin sen kuuluisan Orwelin nimeämän ”kaksoisajattelun.”    

Rasistin mielessä jossain on aina pahoja juutalaisia ja heidät on hävitettävä. Sartre tarkentaa vielä, että rasisti ei koskaan edes itselleen tunnusta, että hän haluaa tappaa kaikki juutalaiset, vaan hän haluaa vain, että heitä ei ole. Koska rasisti ei kyseenalaista omaa ajatteluaan, hän ei pohdi oman rasisminsa seurauksia ja näin hän voi ollakin juutalaisen tai mustan hyvä ystävä, koska hän uskottelee itselleen, että ”ne muut on hävitettävä”. Antisemitisti voi lietsoa vihaa juutalaisia vastaan, miettimättä konkreettisesti, miten heidät kadotetaan maasta. Tämä selittääkin, miksi alun perin Natsi-Saksassa argumentoitiin juutalaisten pakkosiirtoa ja vasta Toisessa maailmansodassa päädyttiin ”lopulliseen ratkaisuun”. Tämä myöskin selittää, miksi nykyään avoin äärioikeistolainen voi loukkaantua siitä, että häntä haukutaan natsiksi. Hän itse ei huomaa, miten saatanan sairas murhanhimoinen paskasakki hän on.   

Esimerkiksi viime viikolla 8.4.2018 Helsingissä ravintola Kaisaniemessä pidettiin kansainvälinen äärioikeistolainen kokous, johon osallistui perussuomalaisia ja Suomen sisun jäseniä. Kun puhuin tapahtumasta Twitterissä, jotkut ihmiset tulivat esittämään närkästystään, kun kutsuin tapahtumaan osallistuneita ”natseiksi”. Närkästyjien mielestään juutalaisvastaisuus, rotuerottelun, eugeniikan ja valkoisen etnovaltion kannattaminen eivät tee ihmisestä natsia, vaan jotain muuta, jota ei haluttu avata. Nämä ihmiset tiesivät, että natsismi on väärin, koska kulttuurissamme on määritelty natsit ”pahoiksi” mutta nämä ihmiset eivät tunne olevansa pahoja, joten eivät he voi olla natseja. Nämä ihmiset ihan tosissaan eivät tajunneet, että jos kannatat tapahtumaa, johon osallistuu kirjaimellisia kansallissosialisteja ja rotutohtoreita, joilla on yhteyksiä KKK:hon, silloin on mitä suuremmalla todennäköisyydellä natsi. Jos huomaat olevasi tapahtumassa, missä puhujat puhuvat valkoisen herrarodun kunnian palauttamisesta, ehkä on aika uudelleenarvioida elämänvalintojasi, eikä keksiä tekosyitä.  

Yhteenveto   

On harmillista, että tätä kirjaa ei ole suomennettu, koska se on erinomainen opas siihen, mitä rasismi on ja miten se ilmenee. Mikään ei ole muuttunut siitä asti, kun tämä kirja julkaistiin. Ainoa asia on rasismin kohde. Nykyään ei ole niin salonkikelpoista puhua ”raiskaavista juutalaisista” tai ”liian nopeasti lisääntyvistä juutalaisista” vaan nyt vihan kohde ovat muslimit. Mutta esimerkiksi Suomi Ensin ja Suomen Sisu yhä lietsovat juutalaisvihaa.  

Se onkin kamalaa tajuta, että vaikka ei olisi olemassakaan islamilaista terrorismia, silti muslimeja vihattaisiin. Juutalaiset eivät terrorisoineet Eurooppaa juutalaisuuden nimissä, mutta se ei pelastanut heitä kansanmurhalta. Rasisti vain keksii tekosyitä demonisoida vähemmistöjä, jotta voisi tuntea itsensä paremmaksi kuin muut. Esimerkiksi 1900-luvulla juutalaisia demonisoitiin samaan aikaan suurkapitalistisina riistäjinä, että kommunistisina terroristeina.    

Jokaisen antirasistin ja tavallisen ihmisen tulisi lukea tämä kirja. Se on lyhyt ja helppolukuinen. Me tiedämme jo mihin rasismi lopulta johtaa ja sen toistuminen on estettävä.

1 kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

”Totuus juutalaisista löytyy heidän kirjoistaan!”

Anders Rydellin ”Kirjavarkaat: Natsi-Saksa kirjoitetun kulttuurin tuhoajana.” kertoo Natsi-Saksan yrityksestä hallita eurooppalaista kulttuuria ryöstämällä kaikkien koettujen vihollisten kirjat itselleen.

61

Kaikki tuntevat natsien kirjaroviot, mutta nämä olivat vain poliittista teatteria. Natsien todellisempi tarkoitus oli ryöstää kaikki heidän koettujen vihollisten kirjat, jolloin natseilla olisi informaation ja kulttuuriperinnön monopoli.

Tässä kirjassa ei vain kerrota, mitä kirjoja natsit varastivat ja miksi Toisen maailmansodan aikana? Vaan myöskin, mikä oli joittenkin yksittäisten teosten taustat ja mitä kirjoja natsit itse kirjoittivat itsestään? Mikä tekee tästä kirjasta melkein mikrohistoriallisen teoksen 1930-luvun Euroopan kirjoitetusta kulttuurista.

Sitä luuli, että natseista ei pystyisi puristamaan mitään uutta, kun kaikesta mitä ne jäbät tekivät, on kirjoitettu kirjoja. Luulin lukeneeni kaikki merkittävät natsikirjat jo 2012, jolloin aloin hidastaa natsikirjallisuuden ahmimisen, mutta olin väärässä. Tässä kirjassa kerrotaan, miten kansallissosialistinen ideologia kehittyi, mitkä teokset vaikuttivat siihen ja mitä teoksia kirjoitettiin edistämään ideologiaa.

Kammottava totuus

Näitä kansallissosialistista ideologiaa edistävissä kirjoissa paljastuu paljon hullumpi maailmankuva kuin tiesin. Syvimmällä natsien ideologiassa oli täysin sekopäinen idea juutalaisten salaliitosta. Natsi-ideologian ydin ei ole kommunistien vastustus tai käänteismarxilainen idea rotujen välisestä ikuisesta taistelusta, vaan vankka usko, että juutalaiset hallitsevat maailmaa. Koska natsit tiesivät, että suurin osa ihmisistä ei ota vakavasti niin sekopäistä ideaa, kuin juutalaisten salaliitto, piti keksiä muita tapoja kiihottaa kansanryhmää vastaan. Toisen maailmansodan tunnettujen metodien lisäksi keksittiin, että kaikki Euroopan juutalaisten ja kommunistien kirjallisuus piti ryöstää salaisiin tutkimuslaitoksiin. Näissä tutkimuslaitoksissa sitten etsittäisiin kirjojen sivuissa viitteitä juutalaisten salaliitosta. Ideana oli, että kun salaliitto löytyisi, natsit esittelisivät sen maailmalle, jolloin holokausti olisi oikeutettu. Koska suunnitelmien mukaan kaikki juutalaiset olisi jo hävitetty sukupuuttoon ja heidän kirjallisuus suljettu salaisiin tutkimuslaitoksiin, niin kukaan ei voisi kiistää natseja, koska heillä olisi ryöstöjen takia monopoli juutalaiskirjallisuudesta. Natsit tiesivät olevansa väärässä, he olivat tietoisia omasta pahuudesta ja yrittivät epätoivoisesti keksiä, miten oikeuttaa omaa toimintaansa tuleville sukupolville. Tämä on kammottava paljastus, jonka kaikkia implikaatioita en edes pysty selittämään itselleni. Olisi helppoa vain kuitata natsit hulluiksi, mutta ei, he tiesivät, mitä olivat tekemässä.

Onneksi liittoutuneet pilasivat natsien suunnitelman, Nyt Saksassa on valtavia kasoja ryöstettyjä kirjoja ympäri Eurooppasta, joita pitäisi palauttaa. Niin paljon kirjoja oikeastaan, että kirjastovirkailijat ovat todenneet, että niitten tutkimisessa menee vielä useita vuosikymmeniä, vaikka työ aloitettiin jo Toisen maailmansodan aikana.

Matkakirja pimeyteen

Anders Rydell matkusti eri Euroopan kirjastoihin ja arkistoihin tarkastamaan joitakin ryöstettyjä kirjoja ja haastattelemaan kirjastovirkailijoita. Samalla hän kertoo ryöstöjen taustat. Tässä teoksessa kerrotaan niin romaaneista, novelleista, tietokirjoista, kartoista ja kirjeistä, joita oli arkistoitu eri kirjastoihin ja joita natsit ryöstivät. Monet omistajista kuolivat keskistysleireissä tai muuten sodassa. Jotkut selvisivät nykypäivään saakka ja heille on palautettu ryöstettyjä kirjoja. Samalla tässä teoksessa kerrotaan Neuvostoliiton kirjaryöstöistä, joissa takavarikoitiin natsien ryöstämiä kirjoja, joita yhä suurin osa ei ole palautettu alkuperäisille omistajille.

Samalla kun opit, miten hirviömäisiä sekopäitä natsit olivat, niin samalla opit eurooppalaisesta kulttuurista. Monet tässä teoksessa analysoidut kirjat ulottuvat keskiajalle asti ja käsittelevät eri Euroopan historian vaiheita. Merkittäviä romaaneja, jotka vaikuttivat eurooppalaiseen ajatteluun ja sen sellaista. Tästä teoksesta saa hyvän käsityksen, miten julkaistut kirjat kautta historian ovat muovanneet eurooppalaista ajattelua siihen ikävään pisteeseen, että juutalaiset haluttiin hävittää koko mantereesta.

Mielenkiintoisinta ovat saksalaisen lääketieteellisen tutkimuslaitoksen arkistot, joissa oli 30-luvulle asti kirjoitettu runsaasti tutkimuksia homoseksuaalisuudesta ja jopa trans-sukupuolisista. Jo 30-luvun Saksassa trans-sukupuolisilla oli oikeus vaihtaa sukupuolta. Ikävä kyllä natsit ryöstivät tutimuslaitoksen, polttivat rakennuksen ja yrittivät hävittää keskitysleireissä kaikki seksuaalivähemmistöihin kuuluvat.

Vaikutusvaltaisin tuntematon kaunokirjallinen genre

Yksi mielenkiintoisimmista genreistä, mitä tässä kirjassa käsitellään ovat Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kirjoitetut saksalaiset puolisotilaallisten vapaajoukkojen (freikorps) seikkailuromaanit. Näissä romaaneissa sankari on jokin todella miehekäs kansallismielinen mies, joka kokee olevansa ensimmäisen kerran elämässään todella elossa sodan juoksuhaudoissa. Tämä genre oli äärimmäisen suosittu ja se kilpaili esimerkiksi ”Länsirintamalta ei mitään uutta” tyyppisten pasifistiromaanien kanssa. Tämä sotaa, kunniaa ja tottelevaisuutta ihannoiva genre pyrki edistämään kuvaa, että moderni maailma oli ahdistava ja epäluonnollinen. Ainoa tapa ihmisen toteuttaa itseään ja tuntea olevansa kiinni todellisuudessa oli taistella sodassa ja parhaimmassa tapauksessa uhrautua ystävien puolesta verisessä taistelussa. Tämä genre vaikutti Hitleriin ja natsien maailmankuvaan syvästi, mutta mielenkiintoisesti koko genre on Toisen maailmansodan jälkeen kadonnut. On toki sotaa ihannoivia romaaneja yhä olemassa, mutta ne eivät yritä edistää kuvaa, että ihminen on onnellisimmillaan tappaessa muita.

Henkinen ja fyysinen holokausti

Jotta tämä kirja ei panisi kirjailijaa vain ihastelemaan hienojen kirjojen kuvauksia, niin tässä kerrotaan aika yksityiskohtaisesti, miten sivistyneitä juutalaisyhteisöjä brutaalisti hävitettiin. Ainoa asia, mikä monista näistä rikkaista yhteisöistä on jäänyt jäljelle, on ollut kasa heidän kirjoittamia kirjoja tai pahimmassa tapauksessa yksittäisten hautakivien osia, jotka tököttävät kaupungin kujissa.

Anders Rydell toteaakin, että ihmisillä on vaikeus käsittää miljoonien ihmisten kuolema, mutta yksittäisen ihmisen elämäntarina taas koskettaa syvästi. Itsekin liikutuin, kun tässä kirjassa kuvailtiin jonkun kirjan omistajaan elämää ja miten joittenkin kirjojen omistajista ei ole muuta tietoa kuin nimi ja syntymäaika. Kirjailijan mukaan natsit kirjoittivat tarkemmin keskitysleirille menevien junien numerot kuin uhriensa taustat.

Yhteenveto

Anders Rydellin ”Kirjavarkaat: Natsi-Saksa kirjoitetun kulttuurin tuhoajana.” on siis monipuolinen kirja, jossa opit koko lauseen ”Tieto on valtaa” todellisen merkityksen. Samalla tässä oppii, miten pitkälle jokin kirjassa esitetty idea voi edetä, kun tarpeeksi moni ottaa sen tosissaan.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Casino Royale

Ian Flemingin ”Casino Royale” kertoo brittiläisestä salaisesta agentista, joka lähetään Ranskaan nöyryyttämään ammattiliiton kassanhoitajaa korttelipelissä.    

20170726_141628

Alkuasetelma ei kuulostaa niin seksikkäältä kuin elokuvissa, mutta nyt on kyse kirjasta, joka kirjoitettiin 60-luvn Kylmän sodan aikana. Syy, miksi Iso-Britannian tiedustelupalvelua kiinnostaisi vaarantaa kansalaistensa verorahat ammattiliiton kassanhoitajan korttipelin häiritsemiseen, on se, että kyseinen ranskalainen ammattiliitto on oikeasti Neuvostoliiton hallinnassa ja jos Kylmä sota muuttuu kuumaksi, niin tämä ammattiliitto voi sulkea kaikki Ranskan satamat, antaen etulyöntiaseman Neuvostoliitolle. Eli isosta jutusta on kyse ja tämä korttipeli voi olla se kaikista tyylikkäin tapa tuhota koko ammattiliiton maine.  Riippuen omasta poliittisesta suuntauksestasi, niin ammattiliiton maineen tuhoaminen voi olla maailman siistein tai ikävin juttu. En ala tässä spoilaamaan miksi korttipeli voisi pilata ammattiliiton maineen, mutta syy on aika jännittävä ja osoittaa, miten syvällinen tämä kirja oikeastaan on.    

Kuten aina, on pakko piiskata itseäni siitä, että näin elokuvaversion ensin. Mutta voin puolustautua sillä, että halveksin dekkareita ja kaverilla oli ilmaislippuja, joilla kävin katsomassa hänen kanssaan Martin Campbellin elokuvaversion, jossa on vääränvärinen Bond! Elokuva oli ihan ok, mutta se kalpenee kirjaan verrattuna (kuten melkein aina).

Tässä kirjassa James Bond on oikeastaan aika lähellä Daniel Craigin näyttelemää Bondia. Agentti ei ole mikään teräshermoinen supermies, vaan ihan tavallinen jätkä, jolla toki on teräspallit, mutta hän tekee tässä kirjassa virheitä, pelkää, hermostuu ja saa kovasti turpaan ja itkee. Toki, kun Bond ei saa turpaan, niin hän on todella tyylikäs mies, joka osaa nauttia elämän kalliista asioista ja naisista. Tämä yhdistelmä tavanomaisuutta ja tyylikkyyttä tekee James Bondista kiehtovan hahmon, joka on koko tarinan keskipiste. Eli koko kirjan aikana me tutustumme Bondin historiaan ja persoonaan ja se on tarinan mielenkiintoisinta antia.    

”Casino Royale” ei kuluta aikaansa luetellakseen jokaisen tuotemerkin, mitä Bond käyttää, eikä myöskään mässäilemään väkivallalla, vaan sen sijaan se keskittyy käsittelemään eri persoonien törmäyksiä. Taustana on toki todella hienosti rakennettu tarina Kylmän sodan salaliitosta, jossa jokaisella hahmolla on historia, joka liittyy suuriin historiallisiin tositapahtumiin, jotka kirjan kirjoittamisajankohdassa olivat vielä tuoreita, mikä tekeekin tästä kirjasta mielestäni mielenkiintoisemman kuin elokuvat, jotka yrittävät olla jotenkin epäpoliittisia ja historiattomia.     

Suurin ongelma tässä kirjassa on nykyajan standardeissa oleva sovinismi ja rasismi. Kirjassa esimerkiksi spekuloidaan mikä on tarinan pahiksen etnisyys?  Se jää epäselväksi, mutta yksi tiedustelupalvelun agenteista kertoo, että ainakin miehellä on ”juutalaisen korvat”. Minulla ei ole mitään hajua, minkälainen juutalaisen korvat pitäisivät näyttää ja miten ne oikein eroavat muitten korvista? Toki varmaan on tärkeää tietää miltä rikosepäillyt näyttävät ja varmasti etnisiä piirteitä käydään läpi, mutta jotenkin aavistan, että nykyään näitä piirteitä ei ilmaista samalla tavalla kuin ennen.   

Ian Flemingin ”Casino Royale” ei ole vain jännittävä, vaan tässä jopa uskalletaan filosofoida, mitä ”pahuus” merkitsee ja miten yksilö voi tietää onko hän historian ”oikealla” puolella? Sitten tietenkin tässä myöskin seurataan kuuluisan persoonan kehittymistä siksi, mitä me tunnemme elokuvissa. Tämä kaikki tekeekin tästä kirjasta klassikon. Jos onnistuu ohittamaan kirjassa esiintyvän kausaalisen rasismin ja sovinismin, niin tämä on oikein hyvä ja jännittävä kirja.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Kansallissosialismi – biologinen maailmankatsomus

Povl H. Riis-Knudsenin ”Kansallissosialismi – biologinen maailmankatsomus & Kansallissosialismi – vasemmistolainen liike.” on tanskalaisen uusnatsin artikkelikokoelma ja manifesti, jonka Suomen Vastarintaliike (Nykyinen Pohjoismainen vastarintaliike, PVL) suosittelee jäsenilleen luettavaksi.

20170726_125045

Uusnatsien kirjallisuus on minulle ikävä kyllä ennestään tuttua. Onneksi pidin vuoden paussin edellisestä alan vihajulkaisusta, joka oli niin hirvittävää paskaa, että piti oikein levätä. Mutta nyt olen voimissani ja tutustun PVL:n kirjakerhon merkkiopukseen, jossa muotoillaan ja määritellään kansallissosialistinen ideologia.

Riis-Knudsen aloittaa määrittelemällä kansallissosialismin ainoaksi ihmisen ”luonnolliseksi” ideologiaksi.
Jo tässä on se virhe, että kaikki ideologiat väittävät olevansa ”luonnollisia”. Kommunistit, anarkistiti ja liberaalit sanovat, että ideologiansa perustuvat tieteeseen ja ihmisluonnon faktoihin, eivätkä natsit ole sen erilaisempia. Riis-Knudsen menee kuitenkin pidemmälle ja kertookin, että kansallissosialistinen maailmankuva on kirjoitettu meidän DNA:han ja me vain valehtelemme itsellemme, että emme ole natseja. Valitettavasti todellisuus vastustaa kirjailijaa, koska aika harva ihminen on natsi tai edes harkitsee sellaiseksi ryhtymistä. Rasisteja toki on paljon, mutta suurin osa rasisteistakin ei pidä kansallissosialismia mitenkään uskottavana tai kannatettavana ideologiana, erityisesti kun ainoa valtiollinen kokeilu aiheutti ihmiskunnan pahimman suursodan ja kansanmurhan, jotka Hitlerin puheista huolimatta eivät käytännössä olleet niin hauskoja kuin hän antoi ymmärtää.

Riis-Knudsenin kansallissosialimi ei olekkaan aivan samanlainen aate kuin Natsi-Saksan, vaan enemmänkin mystisyyttä ja luonnollisuutta korostava versio, johon sekoittuu otsikossa mainittu vasemmistolaisuus. Vasemmistolaisuus ilmenee tekstin perusteella enemmänkin antimaterialismina ja henkisten arvojen korostamisella. Eli PVL kaikessa ironiassaan kannattaa jotain hippi-natsismia, jossa eletään metsäkylissä ja syödään luomujugurttia. Muuten aate on aikalailla samaa kuin perinteinen natsismi, erityisesti kun alkuperäisetkin natsit yrittivät korostaa luonnonmukaisuutta ja mystisyyttä. Eli oikeastaan mikään ei ole muuttunut ja se osoittaa, miten köyhä mielikuvitus näillä sekopäillä on. Tietenkin tässä manifestissa vastustetaa demokratiaa, kristinuskoa ja ihmisoikeuksia, koska niitä pidetään ”epäluonnollisina” ideologioina. Kirjailijan mukaan tasa-arvo on harha ja vahvoille pitää antaa oikeus alistaa muita, koska niin luonnossakin eläimetkin toimivat. Eli kirjailijan oman järkeilyn mukaan Neuvostoliitto oli oikeutettu alistamaan Itä-Saksa sen brutaalin vallan alle, koska natsit olivat loppujen lopuksi aika heikkoja puna-armeijaa vastaan.

Mutta on harha luulla, että natsi sitoutuisi täysin villiin elämäntapaan, vaan hän ajaa valtiollista muotoa, joka on sekoitusta Aldous Huxleyn ”Uljas uusi maailma” ja Platonin ”Valtio” kaltaisia demokratian irvikuvia, missä ”geneettisesti” parhaat miehet (suositelavasti heteromiehiä) valittaisiin kansan seasta ja he kaikessa viisaudessaan hallitsisivat ”alempia massoja”. Eli todella idyllinen meininki, joka muistuttaa hieman Hitlerin Itä-Euroopan vilja-aitta fantasioitaan, jossa saksalaiset SS-miehet hoitaisivat suuria maatiloja ja teollisuus toimisi orjatyövoimalla.

Muuten vasemmistolaista tekstissä ei ole, koska kirjailija haukkuu Marxia ”materialistiseksi liberaaliksi” Kirjailija vastustaa toki globaalia kapitalismia, joka aiheuttaa eriarvoisuutta ja ”rotujen sekoittumista” mutta muuten vasemmistolaisuus on vain kirjailijan semanttista kikkailua. Kirjailija ei syvenny siihen, mikä olisi ”parempi” talousmalli kapitalismin sijaan. Kuten äärioikeistolla on tapana, niin kirjailija mainitsee sivumennen, että köyhiä pitäisi auttaa ja hän korostaa, että Hitler on hyvä esimerkki siitä, miten omimalla vasemmistolaisia teemoja, saatiin työläiset kannattamaan Natsi-Saksaa, mutta muuten talouteen ei syvennytä.

Mutta Hitler saa muitakin mainintoja tässä kirjassa kuin hänen taloudelliset avut. Kirjailijan mukaan Hitler ”oli aikansa mies” eikä häntä voi näin matkia loputtomiin, vaikka kuinka ”lukija toivoisi” niin. (Se siitä natsien mielikuvituksesta) Kirjailijan mukaan nykyään ei ole uskottavaa käyttää tiukkoja uniformeja ja hakaristeja. Ne ovat nykyään naurettavia, joten on otettava kokonaan uusi tyyli edistämään kansallissosialismia. Kuten tiedämme, niin PVL on ottanut tämän esimerkin täydellä sydämmellä, eikä kulje Pekka Siitoimen jalanjäljissä.

Onneksi Riis-Knudsen selkeyttää, miksi hän pitää kansallisosialisteja vasemmistolaisina. Hänen mukaansa oikeistolaiset olivat 1700-luvun poliittisen spektrin mukaan vanhan vallan puolustajia ja vasemmistolaiset uudistusmielisiä. Eli kirjailijan mukaan kaikki liikkeet, jotka haluavat uudistaa jotain yhteiskunnassa ovat vasemmistolasia ja näin uusnatsit ovat vasemmistolaisia. Nyt näköjään halu palata johonkin pronssikauden moraaliin ja antiikin Kreikassa fantasioituun valtiomuotoon lasketaan ”uudistukseksi”. Mikäs toinen liike tällä hetkellä maailmalla haluaa vahvimman valtaa ja palauttaa muinaisen valtiomuodon, jossa ei ole demokratiaa? Tuntuu, että uusnatseilla on paljon yhteyttä heidän kanssaan.

Mutta sen lisäksi, että tämä uusnatsi yrittää pilata vasemmistolaisten maineen, niin hän vielä heittää tietämättään lokaa oikeiston päälle, kun hän yrittää perustella lukijalle, miksi uusnatsi ei ole oikeistolainen, vaikka se on yleinen konsensus. Riis-Knudsen kertoo, että ”vaikka” oikeistolaiset ”kannattavat” valkoista ylivalta, niin he ovat itsetuhoisia ”rotupettureita” kun tukevat vapaita markkinoita, joitten sivuvaikutusena maahanmuutto on lisääntynyt. Kirjailijan mukaan jos haluaa ylläpitää valkoista ylivaltaa, niin vapaasta markkinataloudesta pitää luopua. Hän jopa nostaa Neuvostoliiton esimerkkinä ”rodullisesti puhtaasta” yhteiskunnasta.

Näin pääsemme itse manifestin ytimeen, eli rotuerotteluun. Riis-Knudsen mukaan jokaisella ”rodulla” on oma ”biologinen” koti, jossa se elää. Tässä tulee ehkä yksi merkittävä ero vanhoihin natsiehin. Riis-Knudsen pitää kaikkia Euroopassa asuvia valkoisia arjalaisina. Jos on lukenut koskaan Kolmannen valtakunnan rotuteorioista, niin tietää, että natsit eivät pitäneet slaavilaisia tai suomalaisia ”arjalaisina” vaan oikeastaan ”ali-ihmisinä”, jotka olivat vain muutaman asteen korkeammalla kuin juutalaiset. Kirjailija jatkaa rotuteoriaansa selittämällä, että eri ”rotujen” sekoittuminen aiheuttaa yhteiskunnan koheesion murenemisen ja koko sivilisaation tuhon. Tietenkin kirjailija ei anna yhtään esimerkkiä, vaan olettaa, että se on lukijalle itsestäänselvyys.

Naurettavinta koko manifestissa on se, että kirjailija myöntää, että biologisia ”rotuja” ei ole olemassa, vaan on olemassa ”kulttuureja” jotka hänen mukaansa toimivat kuin biologiset rodut ja näitä ei saa misään nimessä sekoittaa, koska silloin sivilisaatio tuhoutuu. Tämä on vähän ristiriitaista edellisen väitteen kanssa, jonka mukaan kaikki valkoiset eurooppalaiset kuuluvat arjalaiseen ”rotuun”, mutta ääriryhmät yleensäkin eivät ole koskaan kovin johdonmukaisia omissa manifesteissaan. Folkloristina voin sanoa, että tämä idea yhtenäisestä kulttuurista on täyttä paskaa, koska ei ole olemassa ”peruskulttuuria” tai ”luonnollista” kulttuuria, vaan kaikki kulttuurit ovat sekoitusta toisista kulttuureista, koska ihmiset ovat aina liikkuneet edestakaisin. Sivuhuomiona vielä, niin kaikessa huimassa ristiriitaisuudessa juurikin marxilaiset Frankfurtin koulukunnan kulttuurikriitikot kehittivät teorian, että on olemassa ”luonnollinen” kulttuuri ja kaupallinen kulttuuri on tuhoamassa sen. Tätä teoriaa ei nykyään oteta vakavasti.

Vaikka kirjailija yrittää peittää rasisminsa, johonkin kulttuuripuheeseen, niin hänen muut pointit ovat samaa äärioikeistolaista paskaa, mitä aikoinaan Hitler esitti. Ehkä ainoa ero perinteiseen kansallissosialismiin on se, että kirjailijan mukaan maailman ongelmat eivät ole ”täysin” juutalaisten aiheuttama, vaan ihan valkoisen eurooppalaien imperialismin, joka on hänen mukaansa sekoittanut kansat ja aiheuttanut luonnon pilaantumisen ja ydinsodan vaaran. Kirjailija valittaakin, että vaikka arjalainen ”rotu” on luonut mahtavan sivilisaation, niin se on itse syypää tuhoonsa ja tämän takia on luovuttava kapitalismista ja palauduttava ”luonnolliseen” ideologiaan, eli kansallissosialismiin.

Koska kirjailija on uusnatsi, niin hän ei voi luopua aateensa perinteisesitä teemoista, kuten antisemitismi, rasismi ja naisviha. Tässä kirjassa on kokonainen kappale omistettu sille, miksi feminismi pilasi maailman ja naisten ”luonnollinen” paikka on keittiössä tekemässä ruokaa ja makuhuoneessa synnyttämässä lapsia. Feminsmi on tietekin kirjailijan mukaan juutalaisten keksintö. Kappale on niin perinteistä patriarkaarista naisvihaa, että olen ajatellut peittää muutaman viittauksen natsismiin ja julkaista teksti nettiin ja kysyä, pystytkö arvaamaan, onko tämä islamistin vai natsin kirjoittama?

Eli kaiken kaikkiaan arvoton manifesti, jossa on samat teemat kuin viimeisen vuosisadan alun natseilla, mutta nyt kuorutettu enemmän luonnonsuojelulla ja kulttuuripuheella, mutta silti jos raapaisee tämän hyvin ohuen pinnan, niin taustalta paljastuu perinteinen rasismi, homofobia ja naisviha, jotka veivät kerran Saksan turmioon. En suosittele kenellekkään tätä manifestia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus