Avainsana-arkisto: arkeologia

Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria

Vaikka lapsuuteni oli 90-luvun Suomessa, perheeni muutti Brasiliaan, kun olin kymmenenvuotias. Asuin sitten Brasiliassa viisi vuotta, jolloin onnistuin melkein unohtamaan suomen kielen ja -kulttuurin. Palasin Suomeen 14 vuotta sitten, mutta silti tietämykseni suomalaisesta kulttuurista ja historiasta on hyvin pinnallista. Sen vuoksi hankin tämän vuonna 2016 julkaisun monen kirjoittaman ”Maamme – itsenäisen Suomen kulttuurihistoria” kirjan.   

11

Idea   

Vaikka tässä kirjassa käsitellään itsenäisen Suomen kulttuurihistoriaa, pääosin se keskittyy rauhan ajan historiaan. Joten kirjan kulttuurikuvaus vain katkeaa Talvi- ja Jatkosodan ajaksi, jonka jälkeen se jatkuu. Kirja käsittelee hyvin yksityiskohtaisesti ajan vallitsevia ideologioita, asenteita ja populaarikulttuuria. Niin tuotteitten, kirjojen, tiedotteiden kuin aikalaiskuvauksien kautta.    

Koska tämä on juhlaopus, se sisältää runsaasti suuria värikkäitä kuvia esineistä ja tapahtumista, joita oli kiinnostava nähdä. Tässä mennään todella syvälle suomalaiseen populaarikulttuuriin, mutta helppolukuisesti. Jotenkin suurin osa kirjailijoista on saanut kirjassa aikaan kielen, joka on samaan aikaan nostalgista ja puolueetonta. Tuntui kuin oma mummo olisi kertomassa Suomen kulttuurihistoriasta, mikä on minusta suuri saavutus, kun vanhimmat muistoni Suomesta ovat 90-luvun lama-Suomesta. 

Erityisesti elokuvia ja kirjoja käytetään kehyksinä, joitten kautta tarkastellaan eri aikakausien asenteita ja ideologioita. Esimerkiksi naisten oikeudet heijastuvat naistenlehdissä, joissa ensin korostettiin hyvää äitiyttä ja siveellisyyttä. Suomen vaurastuessa, alettiin käsitellä enemmän naisten kulutustuotteita ja seksuaalista hyvinvointia.    

Yhteisöllisyys   

Kirjan kantavin teema on suomalaisten konsensushalu ja yhteisöllisyys. Vaikka itsenäistyttyä Suomessa elettiin pääosin toisistaan eristyneissä kylissä, missä yhä vihattiin vieraita, suomalaiset rakensivat talkoohengessä maata. Erityisen innoittavaa oli Jatkosodan jälkeen kuvaus rintamamiestalojen rakentamisesta. Siihen eivät osallistuneet vain ammattilaiset työmiehet, jostain yhtiöstä, vaan naapuruston miehet yhdessä rakensivat toistensa talot valtion antamilla materiaaleilla ja välineillä. Tietenkin yhteisöllisyyttä edisti myöskin kirjassa kerrottu suomalainen kouluopetus, jonka tehtävä oli luoda sisällissodan jälkeen valtiolle ja kristinuskolle uskollisia oppilaita. Kirjassa on lukuisia katkelmia eri koulukirjoista vuosikymmeniltä, joissa näkyy valtion sen hetkelliset ideologiset painotukset.    

Kontrastina on suomalaisten korkea alkoholismi ja itsemurhatilastot. Suomessa alkoholin runsasta kuluttamista alettiin nähdä ongelmana 1800-luvulla ja itsemurhia 1930-luvulla. Alkoholin runsas kulutus jäi mysteeriksi, vihjaillaan että asiaan liittyy maaseudun rakennemuutokset, mutta syvemmälle syihin ei lähdetä. Kirjassa analysoidaan, miten alkoholia käsiteltiin elokuvissa ja lauluissa. Itsemurha oli mielenkiintoisin, koska 1930-luvulla eniten nuoret naiset tappoivat itseään, eikä miehet. Alun perin syyksi oletettiin naisten suuri ”tunteellisuus” verrattuna miehiin, mutta myöhemmin saatiinkin selville, että suurin osa itseään tappavista naisista, oli tehnyt tekonsa, koska olivat tulleet raskaaksi, eikä aborttia sallittu. Tämä heijastui kulttuurissa, missä liikkui paljon varoittavia tarinoita esiaviollisesta seksistä. Naisten itsemurhat vähenivät merkittävästi, kun abortti sallittiin ja alttiin painottaa seksuaalivalistusta kouluissa.  

Fasismi   

Tietenkin tässä kirjassa käsitellään 30-luvun IKL:n ja AKS:n sekoiluja, jotka hetkellisesti saivat melkein vallan Suomesta. Tässä kirjassa kuitenkin korostetaan enemmän antifasistien näkökulmaa, kuten Mika Waltarin ”Surun ja ilon kaupunki” kirjasta. Waltarin kirjassa opettaja haukkuu sinimustiin sonnustautuneita oppilaita ”roskasakiksi”. Yksi mielenkiintoinen huomio, jonka tein oli yhdestä AKS:n tiedotteesta, jossa haukuttiin Katri Valanan ajamaa kansainvälistä avoimuutta ”kosmopoliittisuuden ja kaksikielisyyden imeläksi suvaitsevaisuusopiksi” Jotkut asiat näköjään eivät vain muutu tässä maassa.    

Vasemmistolainen kulttuurihegemonia   

Mielenkiintoisin huomio, jonka tein tässä kirjassa oli, miten nykyään vasemmistolaisiksi lasketut asiat, kuuluivat 1900-luvun alun suomalaisessa kulttuurissa ”normaaleihin” asioihin. Esimerkiksi vaikka oikeisto voitti sisällissodan, sille oli itsestäänselvyys suomalaisten metsien kansallistaminen. Ajatus, että joku voisi omistaa yksityisesti metsän oli tuohon aikaan kauhistus, jota piti torjua. Sama oli teollistuminen. Sen sijaan, että Suomessa olisi annettu markkinoitten näkymätön käsi teollistaa Suomen, valtio tuli väliin omalla kädellään. Se tuki erilaisia yksityisiä yrityksiä kehittymään tai sitten itse rakensi lukuisia tehtaita, infrastruktuuria ja yrityksiä, joita ei ollut ennen olemassa. Suomen itsenäisyyden ensimmäiset vuodet olivat lähes Neuvostoliiton kaltaisen suunnitelmatalouden määrittämiä.   

Kirjassa kerrotaan, että virastoja myöskin luotiin hoitamaan erilaisia suomalaisen yhteiskunnan sektoreita, mikä pääosin loikin suomalaisen keskiluokan. Tämä valtion välillisesti luoma keskiluokka yhdistettynä suhteellisen vapaisiin markkinoihin, mursi suomalaisen säätyluokkien viimeisetkin rippeet. Vielä 30-luvulla Suomessa oli tapana tervehtiä ja puhutella eri sosiaalisten luokkien ihmisiä eri tavalla.

Jos nykyinen oikeistolainen matkustaisi sisällissodan jälkeiseen Suomeen, hän luulisi päättyneensä sosialistiseen valtioon. Kirjan mukaan tällainen kapitalismin ja valtion välinen sekatalous oli itsestäänselvyys Suomessa 1980-luvulle saakka, jolloin alkoi talouden liberalisoituminen. Tässä loppuukin kirjan puolueettomuus. Esimerkiksi Annu-Hanna Anttilan artikkeli käsittelee, miten tämä liberalisoituminen yhä jatkuu, tuhoten tuhansien suomalaisten elämän, lisäten eriarvoisuutta ja sosiaalista pahoinvointia. Olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa, mutta hänen tekstinsä sävy poikkeaa niin radikaalisti muusta kirjasta, jossa historialliset tapahtumat vain esitetään kiihkottomasti, että se häiritsi.   

Yhteenveto    

Monen kirjoittaman ”Maamme – itsenäisen Suomen kulttuurihistoria” on todella hyvä tietokirja Suomen kulttuurihistoriasta ja sen eri ideologioitten muutoksista, erityisesti tarkasteltuna kulttuurituotteitten kautta. Näin puoliksi ulkomaalaisena on hyvin mielenkiintoista nähdä, miten hirvittävästä kurjuudesta ja sodasta nousu vauras kansa, jossa kaikki puhalsivat yhteen hiileen. Ehkä ikävin juttu onkin kirjan loppu, joka esittää, että olemme kadottaneet yhteisöllisyyden ja liukumassa takaisin samaan pimeyteen, joka loi edellytykset sisällissodalle.    

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kulttuuri

Sarasvatin hiekka

Risto Isomäen ”Sarasvatin hiekka” on apokalyptinen scifi-seikkailuromaani, missä geologit joutuvat toteamaan, että paskaa lentää tuulettimeen.  

4 

Sarasvati on muinainen Intian kuivunut joki, joka ulottuu merenpohjaan saakka, missä arkeologit löytävät muinaisen sivilisaation rauniot, jotka ovat vanhempia kuin vanhimmat Hedelmällisen puolikuun kaupungit tai Egyptin pyramidit. Arkeologit ja geologit pähkäilevät, miten niin muinainen kaupunki voi sijoittua niin syvälle merelle? Uusi löytö nimetään ”todelliseksi Atlantiksi”. Samaan aikaan napajäätiköitten tutkijat havaitsevat, että jäätiköt ovat alkaneet sulamaan ilmastonmuutoksen vuoksi ja ennustavatkin, että kohta jättiläismäisiä jäätiköitä voi romahtaa mereen aiheuttaen megatsunameja. Ei tarvitse olla tutkija havaitakseen, että nämä kaksi tapausta ovat jotenkin yhteydessä toisiinsa.

Tämä on ehkä jännittävin suomalainen romaani sitten ”Täällä Pohjantähden alla”, jonka olen lukenut.  Ihmettelen, miksi tästä ei ole vielä tehty suurta amerikkalaista elokuvaa? Kirja etenee hurjalla vauhdilla eteenpäin, mutta ilman että lukija menettää käsityksen, missä ollaan ja mitä tehdään.  Vaikka suurin osa juonesta on geologisten ja maantieteellisten prosessien kuvausta, eikä niinkään henkilöhahmojen pohdintoja, niin tällainen fokus ympäristöön erottaa kirjan muista scifi-romaaneista. 

Ehkä ainoa ongelma on suomalaisten pieni rooli romaanissa, mutta tämä onkin globaalin mittakaavan seikkailu, jossa mantereitten kokoisia mannerjäätiköitä ja huikeita sivilisaatioita käsitellään hyvinkin yksityiskohtaisesti ja lähes runollisesti.  

 Tässä romaanissa onneksi ei ole perinteisten katastrofitarinoitten kliseisiä hahmoja, kuten poliitikko tai kenraali, joka ei kuuntele kömpelöä ja hieman erikoista tiedemiestä, joka varoittaa maailmanlopusta. Kaikki ottavat uhan vakavasti, ehkä liiankin nopeasti makuuni. Silti henkilöhahmot ovat melko ohuita ja päättyvät vähän liian vauhdikkaisiin johtopäätöksiin, ilman sen enempää perustelua. Muuten, jos kestää paperinarkin ohuisia hahmoja ja haluaa lukea, miten mannerjäätikkö tai merenalainen metaanivarasto voi tappaa sinut, perheesi ja mahdollisesti koko kansakuntasi, niin tämä on todella kauhistuttavan realistinen romaani.  

Plussana tietenkin on muinaisten uskonnollisten tarujen todenperäysyystrooppi, joka on aina siisti komponentti spekulatiivisen fiktion romaaneissa. Eli se trooppi, että se jokin uskonnollinen myytti perustuukin johonkin todelliseen, mutta muinaiseen tapahtumaan. Kaikki on jännittävämpää, jos juoneen sekoittuu tieteellisiä tulkintoja muinaisista taruista.

Mutta Isomäki menee vielä pidemmälle. Kirjailija käyttää esimerkiksi hindulaista elämän kiertokulku ja uudelleensyntymiskäsityksiä muinaisten sivilisaatioitten kehityksen vertauskuvina. Kirjailija vielä sekoittaa mukaan silkasta nerokkaasta hulluudesta kuvauksia geologisista prosesseista, luoden todella jännittävän ja tunteita herättävän mielikuvan, muuten aika arkisesta prosessista, joka tietenkin romaanin edetessä kasvaa katastrofaalisiin mittakaavoihin.   

Vaikka juoni etenee vauhdilla, niin silti kirja löytää aikaa pysähtyä ja pohtimaan, miten kaikki on kuluvaa ja muuttuvaa. Emme elä ikuisesti, eikä mitkään rakennuksemme kestä ikuisesti aikaa, vaan kaikki hajoaa, hittaasti tai tässä tapauksessa hyvinkin nopeasti, mutta lopulta hajoaa, murenee ja muuttuu osaksi maastoa kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan olemassa.

Mutta voi myöskin olla, että tämä romaani oli minusta jännittävä, koska luin Jaakko Hämeen-Anttilan toimittaman tutkijoitten kirjoittaman esseekokoelman nimeltä ”Kaikki syntyy kriisistä”, missä tismalleen samoja ideoita käsitellään tieteellisten teorioitten muodossa, muuttaen romaanin kauhistuttavat kuvaukset, pelottavan uskottaviksi.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin