Samaan aikaan, kun olin julkaisemassa omaa kandia äärinationalistisesta ryhmittymästä, yksi kollegani oli esitellyt kandinsa talonvaltaajien kokemuksista. Luennon aikana hän käytti Anton Montin ja Pontus Purokurun kirjaa ”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” yhtenä lähteenä. Olin kuullut tästä kirjasta, mutta se ei vaikuttanut kiinnostavalta, erityisesti kun keskityn äärioikeistoon ja jihadismiin. Kysyin sitten kandiesitelmän jälkeen kannattaako lukea tämä kirja ja hän vastasi myöntävästi. Otin sitten lukulistalle.
Autonomiset liikkeet
”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” kertoo hierarkiattomista tai löyhää hierarkiaa omaavista vasemmistolaisista ryhmittymistä, jotka suurimmaksi osaksi, mutta eivät kaikki, kuuluvat äärimmäisempään vasemmistoon. Esimerkiksi anarkistit ja autonomit (hierarkiattomia Marxisti-Leninistejä) voitaisiin kutsua äärivasemmistolaisiksi, koska he tavoittelevat totaalista yhteiskunnallista muutosta, vaikka väkisin. Mutta autonimiseen skeneen kuuluu myöskin joukko radikaaleja ja ideologialtaan epämääräisiä vasemmistolaisia, joilla on luova suhtautuminen laillisuuteen. Esimerkiksi poliittinen puolue Vasemmistoliitto koostuu pääosin rauhoittuneista autonomisista vasemmistolaisista aktivisteista. Tämä kirja kuitenkin paljastaa, että Vasemmistoliiton poliittiseen strategiaan kuuluu näitten autonomisten liikkeitten protestien hyödyntäminen, jotta sen poliittiset tavoitteet pysyvät mediassa esillä.
Kirjallisuudenystäviä
Kirjan mukaan näitä kaikkia liikkeitä yhdistää Peter Singerin ”Oikeutta eläimille” (1975), Naomi Kleinin ”No logo” (1999) ja Michael Hardtin ja Antonio Negrin ”Imperiumi” (2000) kirjojen ideoitten kannatus. Nämä kaikki edellä mainitut kirjat ovatkin irtiotto perinteisestä sosialistisesta vasemmistolaisuudesta, joissa fokus on enemmän kapitalismikritiikissä kuin oikeaoppisessa marxismissa. Sitä huomaa, miten kirjallisuus ei aina tuo vain sivistystä, mutta myöskin ideologisen perustelun, miksi vituttaa ja tekisi mieli panna paikat paskaksi. ”Imperiumi” oli minulle tuntematon teos, joten oletan muittenkin tietävän siitä vähemmän.
”Imperiumin” keskeisin väittämä on, että Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, kapitalismi on valloittanut koko maailman, muodostaen maailmanlaajuisen, mutta samaan aikaan hajanaisen Imperiumin. Tämä tarkoittaa, että toisin kuin aiemmat imperiumit, Imperiumilla ei ole johtajia tai keskusvaltaa, vaan se on enemmänkin itsenäinen järjestelmä, joka koostuu Maailmanpankkista, IMF:tä, ja ei-institutionaalisista toimijoista, kuten globaalit yritykset ja suuret mediakonglomeraatit. Imperiumissa kansallisvaltioilla ei oikeastaan ole itsenäistä valtaan, vaan me kaikki elämme markkinoitten armoilla. Ainoa tapa saada poliittista muutosta tällaisessa maailmassa on luoda kaikissa yhteiskunnan sektoreissa pieniä paikallisia vastarintoja, jotka samanaikaisesti luovat vastavoiman, joka työntää tätä Imperiumia kohti haluttua muutosta. Tämä Imperiumi teorian pohjalta alettiinkin ”Suoraa toimintaa!” kirjoittajien mukaan vallata taloja, järjestää mielenosoituksia ja hajottamaan kauppojen ikkunoita.
Idea
Kirja käsittelee otsikon mukaan autonomisten liikkeitten historiaa haastattelujen ja muutaman kirjallisen aineiston pohjalta. Kun Neuvostoliitto ja kommunismi alkoivat natista liitoksistaan, monia vasemmistolaisia alkoi jo silloin kiinnostaa jokin muu vasemmistolainen ideologia, joka olisi SDP:tä vasemmalla, mutta ei liittyisi vakiintuneeseen kommunismiin. Kirja perustuu sykliteoriaan, jossa luvut on jaettu eri vasemmistolaisten liikkeitten aktivismisykleihin. Sykliteorian mukaan joukko liikkeitä nousee pintaan ja ajan mittaan hiipuvat, kunnes uusi syntyy ja niin edelleen. Kirja jakaa syklit näin:
- Anarkismi saapuminen Suomeen 1986-1994
- Ympäristövallankumouksellinen liike 1995-1998
- Globaaliliike 1999-2001
- Sosiaalikeskukset, valtaukset ja vihreä nuorisojärjestö 2002-2005
- Prekariaatiliike 2005-2006
- Uusi sosiaalikeskusliike kaupunkiaktivismin vuodet 2007-2012
- Yliopistoaktivismi ja siirtyminen instituutioihin 2009-2012
- Anarkismi, antifasismi, antirasismi sekä feminismin uusi nousu 2013-2016
Tässä kirjassa kerrotaan melkein jokaisesta autonomisten liikkeitten tempauksesta, joihin kuuluivat niin talonvaltaukset, kadunvaltaukset, massamielenosoitukset, mellakat, tuhopoltot, romanisiirtolaisten auttaminen, ympäristöaktivismi kuin ravintolapäivän järjestäminen. Jos otetaan pois lukuisat ilkivallat, mellakat ja terrorismia muistuttavat aktit, nämä liikkeet ovat rakentaneet lukuisia nuorisokeskuksia, taidepajoja ja tuoneet Suomeen koko idean perustulosta. Mutta myöskin perustaneet nykyään porvaristonkin arvostamia kulttuuritapahtumia, kuten ravintolapäivä. Siinä mielessä äärivasemmisto eroaa äärioikeistosta, että äärivasemmisto oikeasti pystyy rakentamaan jotain hyödyllistä kaikille.
Puolueellisuus
Kirjailijat pyrkivät minimisoimaan ja selittämään parhaiten päin näitten liikkeitten aktiviteetteja. Esimerkiksi kirjailijat kutsuvat ilkivaltoja ”Suoran toiminnan iskuiksi, jotka aiheuttivat laajoja omaisuustuhoja”. Tekisi mieli kutsua näitä ”suoran toiminnan iskuja” terrorismiksi, mutta Anssi Kullbergin toimittamassa ”Suomi, terrorismi, SUPO” (2011) kirjassa terrorismiksi määritellään laajat iskut, joitten tarkoitus on joko tappaa välillisesti sivullisia tai tuhota jokin laaja siviilikohde. Tässä kirjassa mainittu tuhoisin isku on ollut polttopulloiskut tyhjiä Valion maitoautoja kohtaan. Kirjassa ilmenee, että aktivistit pyrkivät välttämään vahingoittamasta ihmisiä.
Kuitenkin kirjailijat ovat sen verran rehellisiä, että he luettelevat jokaisen iskun, mitä pääosin eläinoikeusliikkeet, ovat suorittaneet 80-90-luvuilla. Siitä yllätyin, miten paljon näitä tuhopoltto- ja sabotaasi-iskuja on ollut. Kirjailijat kertovat, että mediahiljaisuus näistä iskuista voi johtua siitä, että poliisi pyrki pitämään medialta piilossa suurin osa tapauksista, koska se olisi osoittanut, miten huonosti he olivat estämään niitä. Lähteenä iskujen runsaudesta kirjailijat käyttivät nettisivua, jonne jokainen ryhmittymä sai ilmoittaa omat iskut ja niitten tarkat tiedot. Mutta voi hyvinkin olla, että iskujen runsaudella, kirjailijat jollain hieman sairaalla tavalla, haluavat osoittaa miten vaikutusvaltaisia ja aikaansaavia jotkut näistä ryhmittymistä olivat.
Kirjan puolueellisuus näkyy myöskin kirjoittajien oletuksessa, että lukija on vasemmistolainen. Anarkismia tai muitakaan ideologioita ei tarkoin tässä selitetä, mikä taas voi antaa asialle vihkiytymättömälle lukijalle kuvan, että osa nuorista vaan sekosi. Harmikseni tässä ei pohdita, miksi erityisesti eläinoikeusliike oli niin väkivaltainen.
Radikalisoituminen
Koska tämä kirja on enemmänkin autonomisten kirjojen historiikki, tässä ei analysoida, miksi nämä liikkeet syntyivät ja vaikka kaikki lopulta hajoavat, miksi niitä yhä syntyy lisää. Miksi ennen 80-lukua niitä ei ollut olemassa, mutta nyt niitä on kymmeniä. Tai miksi haastatteluissa ilmenee, että suurin osa haastateltavista olivat mukana, koska halusi joko pahoinpidellä natsin, vallata hylätyn talon tai rikkoa ikkunoita mielenosoitusten aikana. Kirja ei avaa tarpeeksi syvällisesti, mistä nämä nuorten levottomuudet voivat johtua? Ainoa vihje tuntuu olevan yksi talonvaltaajien manifestin ote, jota lainataan kirjassa: ”Meitä kiristetään joka suunnalta: fyysisesti meidät pakotetaan pieniin solukoppeihin ja matalapalkkaisiin töihin – tai sitten asunnottomaksi. Henkisesti meiltä vaaditaan koko ajan nopeampia suorituksia, ”Luovempaa” työskentelyä ja loputonta alistumista. Meiltä kielettään sekä ilmainen julkinen tila että oma koti. Tilanne on sietämätön. Miksi meidän pitäisi hyväksyä markkinoiden ja moralistien sanelemat ehdot? Tyhjää tilaa kyllä on olemassa, sitä ei vain käytetä asumiseen. Miksi sitä ei oteta käyttöön?”
Kirja ei myöskään analysoi mihin yhteiskunnalliseen luokkaan aktivistit kuuluivat? Nämä kiinnostivat enemmän kuin kertomukset tietyn talon valtauksesta ja siellä asumisesta. Kuitenkin tämä kirja on loistava ensikäden lähdeaineisto autonimisten liikkeitten suullisesta muistitietokerronnasta ja kokemuksista. Päällisin puolin kuitenkin mieleen jäi porukan väkivaltaisuus. Moni liikkeen haastateltava harmittelli, kun jossain ryhmittymässä ei ollut ”tarpeeksi” väkivaltaisia tai jos mielenosoitus sujui ilman konfliktia. Jos haluaa tietää anarkistien väkivaltaisuuden psykologisista ja sosiologisista juurista enemmän, suosittelen Francis Dupuis-Dérin ”Who’s Afraid of the Black Blocs?: Anarchy in Action around the World” (2014) kirjaa.
Yhteenveto
Anton Montin ja Pontus Purokurun ”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” on hyvä lähdeaineisto äärivasemmiston muistohistoriasta ja kokemuksista, mutta huono kirja analysoimaan puolueettomasti näitä liikkeitä laajemmassa historiallisessa tai sosiologisessa kontekstissa. Kiinnostavin huomio, mitä tein kirjassa on, miten väkivaltaisuus korreloi taloussuhdanteiden ja äärioikeiston kanssa. Autonomiset liikkeet olivat heikoimmillaan 2000-luvun alussa, mutta nykyään ne ovat nousemassa alkuperäiselle lamasuomen huipulle. Antifasistinen aktivismikin noudattaa samaa kaavaa. 90-luvulla ja nyt antifasistinen aktivismi ovat korkeimmillaan, mutta 2000-luvun alussa lähes olematonta.
