Avainsana-arkisto: buddhalaisuus

Onnellisuushypoteesi

Jonathan Haidtin ”Onnellisuushypoteesi” on neuropsykologinen tietokirja, joka naamioituu itseapuoppaaksi.

DSC_0036

Alussa epäilin lukea tätä kirjaa, koska en ole koskaan pitänyt itseapuoppaista. Koko idea, että joku tietää paremmin kuin minä, miten elää elämäni, on lapsesta asti tuntunut vieraalta. Silti, koska rakastuin Haidtin toiseen kirjaan, niin päätin lukea tämänkin, jossa
Haidt on koonnut omat neurotieteelliset teesit ja sekoittanut niihin maailmanuskontojen filosofiaa, jotta tavallisetkin ihmiset, erityisesti uskovaiset voisivat omaksua hänen ideoitaan. Mielestäni nerokas idea tieteen popularisoinnissa!

Tässä kirjassa siis sekoitetaan neuropsykologisia ja evoluutiobiologisia faktoja uskonnollisten ja filosofisten oivallusten sekaan, muodostaakseen kirjallisen kokonaisuuden, jonka perustella ihminen voi elää hyvän ja onnellisen elämän. Kirjan näkökulma on puhtaasti ateistinen, mutta silti se todistaa, että monet uskonnolliset opit ja ideat perustuvat todellisiin havaintoihin ihmisyydestä ja näin niitä kannattaa noudattaa.

Kirja lainaa niin Jeesuksen, Buddhan kuin Muhammadin ja monen muun hengellisen filosofin sanontoja hyvästä elämästä ja moraalista, jonka jälkeen, hän esittelee tieteelisiä tutkimuksia, jotka todistavat todeksi muinaisten profeettojen ideat. Tietenkin kirjailija ei omaksu kaikkia uskontojen ideoita, vaan hän poimii ne, jotka ovat yhdenmukaisia tieteellisten havaintojen kanssa ja hylkää kaiken ylimääräisen, jotta hän loisi universaalisen ihmisyysopin, jota pystyt noudattamaan.

Tässä kirjassa paljastuu esimerkiksi, että monet suuret profeetat olivat oikeilla jäljillä, mutta he vetivät havainnoistaan liian jyrkkiä johtopäätöksiä, jolloin syntyi monia uskonnollisia oppeja, jotka olivat joko liian monimutkaisia tavallisen ihmisen ymmärrettäväksi tai liian ehdottomia, jolloin vain pieni fanaattinen vähemmistö onnistui niitä noudattamaan. Voi kuulostaa vaikealta, mutta Haidt onnistui monen muun psykologin kanssa löytämään oppeja ja havaintoja, jotka yhdistävät kaikkia uskontoja ja monia sekulaareja filosofeja. Eli käsitykset uskontojen universaalista ”alkuperästä” ovat melko tosia.

Tietenkin Haidt ei ole luomassa tällä kirjalla uutta uskontoa, ainoastaan hän haluaa luoda yhteisen maailmankatsomuksen, jonka kautta elää. Eli tässä ei opeteta mitään käyttäytymissääntöjä ja rituaaleja, ainoastaan, miten antaa anteeksi ja muutenkin olla todella mukava ihminen. Henkilökohtaisesti minua ei kiinnostanut ohjeet hyvän elämän elämiseen, vaan enemmänkin kirjassa esitetyt psykologiset havainnot onnellisuudesta, pyhän ja profaanin kokemusten tieteelliset selitykset ja erilaisten ihmisyyttä koskevien maailmankuvien historia. Juu, olen sen verran omituinen jäbä.

Toinen mielenkiintoinen seikka oli poliittisen vasemmisto/oikeisto akselien analysointi, jossa pyrittiin löytämään kultainen keskitie. Kirjailija osoittaa, että vasemmiston käsitykset tasa-arvosta ja eri vähemmistöjen ja naisten ihmisoikeuksien kunnioituksesta ovat oikeutettuja, mutta konservatiivien käsitykset yhdenmukaisesta yhteisöstä, jossa on tiukkoja sosiaalisia periaatteita ovat myöskin oikeutettuja. Haidt löytää näitten näkemysten välillä keskitien, jossa täydellisesti toimiva yhteiskunta on sellainen, joka sallii vähemmistöjen tasa-arvoisen osallistumisen yhteiskunnassa, mutta samalla vaatii tiettyjen moraalisäännösten yhdenmukaisuutta ja lojaalisuutta yhteiskunnan arvoja ja tavoitteita kohtaan. Kirjailijan mukaan liian epäyhtenäinen rinnakkaisyhteisöjen elo rapauttaa yhteiskunnan koheesiota, mutta liian homogeeninen yhden kansanryhmän ylivalta suhteessa vähemmistöihin tukahduttaa liian suuren määrän eri ihmisten vapautta ja hyvinvointia.

Kutkuttavinta Haidtin keskitien tavoittelussa on, että hän huomaamattaan argumentoi kommunismin puolesta. Kirjassa vältetään äärimmäisiä ideologia ja uskonnollisia johtopäätöksiä, mutta silti moni kommunismin ydinteesi perustellaan tässä kirjassa oikeiksi. Esimerkiksi kirjailija mainitsee Karl Marxin vain kerran ja sekin on yhteydessä, jossa hän sanoo, että Marx oli oikeassa valittaessa, että teollistuminen on vieraannuttanut työläiset tuotannosta, mutta Marx veti tästä havainnosta liian äärimmäisiä johtopäätöksiä taloudesta ja ihmisyydestä. Kuitenkin, kun Haidt alkaa perustelemaan missä Marx oli väärässä ja mitkä ovat tieteelliset tosiasiat yksilön suhteesta työhönsä, niin hän huomaamattaan todistaakin kommunistiteoreetikon oikeaksi! Eli Haidt ei ole lukenut Marxia tai muuta kommunistiteoriaa kunnolla. Tässä vaiheessa huomaa, että kaikenlaisen äärimmäisen poliittisen kirjallisuuden lukeminen on hyödyksi, kun huomaa tällaisia yhteensattumia.

Jos tuntee kirjailijan mielipiteitä tämän kirajan ulkopuolella, niin tiettää, että Haidt ei ole joku kaappikommari, joka on ujuttanut marxilaista teoriaa kirjaansa.  Tietenkin tämä ei tarkoita vielä sitä, että meidän olisi omittava tuotantovälineet työläisten haltuun ja siirtyä kohti kommunismia, vaan enemmänkin sitä, että joissakin asioissa Karl Marx oli oikeassa. Voi kauhistus!

Eli Jonathan Haidtin ”Onnellisuushypoteesi” on paljon enemmän kuin itseapuopas, joka opettaa olemaan henkinen, ilman että uskoo satuihin, vaan se on ehkä paras kommunismin puolustus, jonka ei-kommunisti on kirjoittanut.

Onnellisuushypoteesi
Jonathan Haidt, Jaana-Mirjam Mustavuori (suom.)
Basam Books Oy, 2011

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Politiikka ja yhteiskunta, Teologia