Avainsana-arkisto: dekkari

Haittaisänmaalliset

Pascal Engmanin ”Patriootit” on vuonna 2017 alun perin julkaistu ruotsalainen dekkari klassisista liberaaleista, jotka päättävät aloittaa neutraalin ja kiihkottoman keskustelun maahanmuuttopolitiikasta salamurhaamalla toimittajia.

15

Idea

Romaanissa seurataan eri hahmoja, joihin kuuluu maahanmuuttajataustainen perhe, palkkasotilas, pari maahanmuuttokriitikkoa ja toimittajia. Tarinan edetessä kaikkien kohtalot törmäävät väkivaltaisesti.

Otin tämän kirjan ainoastaan lukulistalle, koska siinä olivat pääosassa äärioikeistolaiset terroristit. Inhoan sen verran dekkareita, että konseptiin pitää sekoittaa natseja jollain tavalla, että jaksan edes tarttua yhteen.

Engman näköjään kuuluukin genren parhaimmistoon, koska tämä oli todella ennalta-arvaamaton kirja, joka onnistui täydellisesti punoa yhteen eri hahmojen kohtalot.

Vaikka juoni alkaakin eri valtioissa, tässä ei lähdetä juoksentelemaan pitkin poikin Eurooppaa ja muuta maailmaa selvittääkseen rikoksia, paljastaen kansainvälisen verkoston venäläisiä gangstereita, pohjoismaisia moottoripyöräjengiläisiä ja valtiollisia tiedustelupalveluita, kuten niin monessa dekkarissa. Engman on realistisempi ja vaatimattomampi tässä aspektissa ja se on tervetullutta mielestäni. Juoni on kuitenkin vauhdikas ja jännittävä.

Vihapuheen  kierre

Tässä romaanissa vihapuhe on pinnan alla kupliva ilmiö, joka esiintyy lähes koko juonen pituuden. Toimittajat ovat tottuneet siihen, että kun he kirjoittavat maahanmuutista, joukko klassisia liberaaleja lähtettävät heille keskustelunavauksia, jotka koostuat raiskaus- ja tappouhkauksista. Kun äärioikeistolaiset terroristit alkavat salamurhata toimittajia, nämä samat nettikeskustelivat kommentoivat uutisten kommenttipalstoille iloitsevansa murhia ja neuvovat terroristeja, miten suorittaa niitä lisää. Vihan ja propagandan kierre on kietoutunut niin monen ihmisen ympärille, että avoimesti puolustetaan terroristeja, koska nämä ”tappavat hyvän asian puolesta”.

Uuden Seellannin terrori-iskun jälkeen, tämän romaanin kuvailu ihmisten kylmästä reaktiosta on todella ajankohtainen, koska samaa on dokumentoitu oikeassakin elämässä. Joukko ihmisiä on joko kieltänyt kokonaan, että Christchurchin terrori-isku tapahtui, toiset taas ylistävät tekijää, kun taas jotkut vähättelevät sitä tai jopa kääntyvät syyllistämään uhreja. Kun on vuosikausia kiihottanut itseään vihaamaan jotain ihmisryhmää, on hyvin vaikeaa sympatisoida heitä, vaikka olisivatkin viattomia uhreja. Natsit pelasivat juuri tämän varaan, kun suorittivat holokaustin.

Ongelmia

Romaanin suurin ongelma ovat puolitiehen rakennetut hahmot. Engman vaivautui rakentamaan vain muutaman hahmon personalisuudet ja kun juoni tiivistyy, nämä hahmot ovat vain puolituttuja, joten heidän edesottamukset eivät herättäneet sellaista ahdistusta, mitä tuntisit, jos ystäväsi olisi pakenemassa natsiterroristeja.

Pahemmaksi meneekin, kun romaani loppuu melkein kuin seinään. Engman halusi romaanistaan niin realistisen, että loppu oli toki uskottava, mutta se jäi aika tyhjäksi, kun hahmot eivät olleet niin kiinnostavia kuin pitäisi. Useimmiten, jos kirjailija epäonnistuu rakentamaan kiinnostavan hahmon, tämä puute korvataan todella mahtiponttisella juonella ja loppukohtauksella. Tässä sellaista ei tehdä. Engman selvästi halusi kirjoittaa realistisen romaanin, jossa loppukohtaus ei sisällä genren kangistuneita kliseitä, mutta kun hahmot eivät ole niin syvällisiä kuin pitäisi, koko kohtaus vain lässähti.

Kolmas ongelma ovat epärealistiset äärioikeistolaiset hahmot. Engman selvästi tutustui vastajihadistiseen ideologiaan, mutta vain pintapuolisesti. Vaikka tässä terroristit puhuvat samoista salaliittoteorioista kuin Breivik ja Christchurchin terroristit, he eivät ole yhtä hulluja kuin oikean elämän esikuvat. Enkä  tarkoita,  että  Engman  olisi  kirjoittanut  hahmoistaan  loogisia  tai  edes  sympaattisia,  vaan  hän  ei  syvenny  vastajihadistisen  ideologian  kokonaisvaltaiseen  vihaan  ja  järjettömyyteen.

Modernin äärioikeiston maailmankuva on paljon synkempi ja sekopäisempi kuin tässä kirjassa esitetään. Ehkä kirjailija pelkäsi tehdä hahmoistaan epäuskottavia, jos hän syventyisi heidän ideologiaansa liikaa, mutta nämä ihmiset elävät näin joka päivä ihan oikeasti! Eli tässä tapauksessa todellisuus on tarua ihmeellisempää.

Voi myöskin olla, että kirjailija halusi keskittyä enemmänkin hahmojen käytännön elämään ja perhehistorian surkeuteen, eikä heidän ideologiaansa, näin osoittaen, että omaksuakseen tällaisen rasistisen maailmankuvan, jossa oikeutetaan lapsienkin murhaamisen, on oltava todella surkeassa elämäntilanteessa, joko henkisesti tai kasvatuksen kautta.

Sitten tässäkin kirjassa on inhoamani brändituotteitten kuvailua. Tämä on jokin dekkareille tyypillinen ominaisuus, jossa on aivan pakko kuvata kaikki varusteet ja mitä merkkiä ne ovat. Engman menee kuitenkin liiallisuuksin, luoden todella kömpelöillä lauseita, jotka ovat melkein kuin mainoksista. Esimerkiksi “Emil ojensi Carlille pullollisen Famous Grouse -viskiä. Carl Kiitti Emiliä tuomisista ja asetti pullon Samsung television alla olevalle tasolle”. En ymmärrä, mitä syvyyttä romaani saa, jos viski ja televisio ovat jotain tiettyä merkkiä?

Yhteenveto

Pascal Engmanin ”Patriootit” on ihan hyvä dekkari ruotsalaisesta vastajihadistisesta äärioikeistosta, joka on Uuden Seelannin terrori-iskun jälkeen ajankohtaisempi kuin koskaan. Mutta taiteellisesti tämä romaani epäonnistuu aika lailla.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Paperiton

Olin kuullut Mari Pyyn, vuonna 2015 julkaistusta ”Paperiton” dekkarista maahanmuuttoa käsittelevässä paneelissa. Vaikka inhoan dekkareita, ajattelin, että paperittomista kertova teos olisi mielenkiintoista luettavaa, joten otin lukulistalle.   

9

Idea   

”Paperiton” kertoo vapaehtoisvoimin toimivan yksityisklinikan murhatapauksesta, jossa eräs paperiton mies löydetään kuolleena. Tarinaan liittyy maahanmuuttokriittinen populistipoliitikko, vihreitten kansanedustaja, nimbyilijänaapurit, murhanhimoinen ihmiskauppias, aasialaisia naisia himoitseva lääkäri ja ahdistunut sosiaalityöntekijä.  Kirjan viesti on perinteisen dekkarin sanoma, etteivät kaikki asiat ole niin kuin näyttävät. 

Ongelmia   

Vaikka kirja alkaa paperittoman miehen näkökulmasta, se nopeasti siirtyy kantasuomalasten perspektiiviin ja heidän kamppailustaan säilyttää terveysklinikka tai sulkea se.   

Kirjallisuuden yksi suurimmista eduista on kyky siirtää lukija toisen ihmisen saappaisiin. Olisi ollut todella hieno tilaisuus lukea paperittoman näkökulmasta. Kuitenkin saamme tässä seurata enimmäkseen keskiluokkaista sosiaalityöntekijää ja tämän kamppailua adoptoida lapsi ja siinä sivussa selvittää kuka murhaa klinikan ympärillä liikkuvia paperittomia. Romaanissa paperittomat eivät ole niinkään ihmisiä, vaan kulisseja, mikä on aika ikävää, kun juuri he ovat yhteiskunnassamme se äänetön osapuoli.    

Asiaa pahentaa se, että kirjailija kuluttaa aika paljon aikaa inhimillistääkseen maahanmuuttokriittiset hahmot. Sinänsä ei ole mitään ongelmaa syventyä maahanmuuttokriitikoihin ja rasisteihin ja osoittaa, että heilläkin on jaloja motiiveja, mutta kun heihin kulutetaan enemmän tekstiä kuin paperittomiin, jotka ovat romaanin otsikossa, se on suuri ongelma. Jos tämä inhimillistäminen olisi toteutettu hyvin, sekään ei olisi ongelma, mutta tässä yritetään kömpelösti löytää ”looginen” syy rasismille ja päädytäänkin typerään henkilökohtaiseen traumaan. Oikeassa elämässä rasistit ovat joskus vain vittumaisia kusipäitä, eikä mitään muuta. Tällainen rasismin patologisoiminen vain luo kuvan rasisteista passiivisina ympäristönsä uhreina, eikä aktiivisina toimijoina, jotka tietävät tasan tarkkaan, mitä ovat tekemässä. Anna Pyy päättyykin sillanrakentamisyrityksessään loukata maahanmuuttokriitikoita, mikä on ihmeellinen saavutus.    

Kirjan lopussa Pyy kertoo, että hän haastatteli sosiaalityöntekijöitä ja luki kaikenlaisia pöytäkirjoja taustoittaakseen kirjansa, jotta siitä tulisi realistinen. Ei kyllä siltä näytä. Romaanissa toki jauhatan paljon ”paperittoman” ja ”laittoman maahanmuuttajan” semanttisista ja legalistisista yksityiskohdista, mutta ei niinkään siitä, miltä tuntuu olla paperiton tai heitä hoitava viranomainen? Tässä romaanissa puuttuu kaikenlainen tunteellinen syvyys, joka voisi avata inhimillisen ulottuvuuden maahanmuuttokeskusteluun.    

Pahempi synti on kuitenkin tämän romaanin kliseisyys. Ainoa dekkari, josta pidin oli Stieg Larssonin ”Millenium” sarjasta, enkä ole vieläkään löytänyt mitään, joka pääsisi sen tasolle. ”Peperiton” on omaperäisestä aiheesta huolimatta kliseisin dekkari, jota olen koskaan lukenut. Vaikka tämä ei ollut ennalta-arvattava, kuten jotkut genren pahimmat kirjat, tässä oli kaikki kirjallisuudenlajin kuluneimmat konventiot. Pahempaa, nämä kliseet olivat todella kömpelösti toteutettu. Inhottavin niistä oli se, että kun murhaaja paljastui, tämä yhtäkkiä muuttui psykopaatiksi, joka paljasti koko juonensa sankareille! Vaikka tiedän, että on jännää, kun paljastuu, että ihminen ei ole siltä miltä näyttää, ei se silti tarkoita, että kulissien murtuessa kokonaan tuntematon ihminen paljastuu alta! Jos olisi vaivauduttu rakentamaan hahmoista syvällisempiä, niin paljastus olisi samaan aikaan uskomaton, että uskottava. Olisi paljon tyydyttävämpää se, että kun murhaaja paljastuu ja kaikki faktat kootaan yhteen, voidaan jälkiviisaasti todeta, että ”miksi en heti tajunnut, vaikka merkit olivat koko ajan esillä”? Sen sijaan tässä yritetään harhauttaa lukijaa maalaamalla joitain hahmoja ilmiselviksi murhaajiksi, vaikka he eivät sitä ole. Jo 12 vuotiaana Harry Potterissa tämä kikkailu väsytti.    

Yhteenveto   

Mari Pyyn ”Paperiton” on mielenkiintoisesta ja ajankohtaisesta aiheesta huolimatta todella huonosti rakennettu romaani, joka epäonnistuu paperittomien inhimillistämisessä, vaikka koko kirja pyörii yhden murhatun ympärillä! Onneksi tämä on todella lyhyt romaani ja kerronta sujuu ongelmista huolimatta sen verran hyvin, että jaksoin lukea teoksen parissa päivässä loppuun.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Pikkujoulut äärivasemmiston kanssa

Roderick Thorpin ”Vain kuolleen ruumiini yli” on vuonna 1979 julkaistu romaani eläköityvästä poliisista, joka joutuu keskeyttämään tyttärensä pilvenpiirtäjässä pidettävät pikkujoulut, koska kommunistiterroristit ovat vallanneet rakennuksen.    

20

Ei ehkä se eka jouluromaani, joka tulee mieleen, mutta otin tämän lukulistalle, kun pidän niin paljon John McTiernan ohjaamasta elokuvaversiosta ”Die Hard”. Olin nähnyt YouTube videon, jossa verrattiin elokuvaversiota kirjaan. Analyysissa paljastui kirjan olevan paljon rankempi kuin elokuva. Kirjallisuuden ystävänä, otin sitten tämän teoksen luettavaksi.   

Juoni   

Juoni on tismalleen sama kuin elokuvassa. Vain jostain syystä päähenkilön nimi on muuttunut elokuvaversiosta ja hänen taustojaan avataan enemmän. Romaanin päähenkilö ei ole vain tavallinen poliisi, vaan Vietnamin sodan veteraani. Tällä perustellaan, miten yksi jätkä voi lahdata niin perusteellisesti kaikki rakennusta hallitsevat terroristit.   

Romaanin päähenkilö on dekkarin sääntöjen mukaan eronnut ja alkoholisoitunut poliisi, joka piipahtaa tyttärensä firman pikkujouluissa. Valitettavasti bileet menevät pilalle, kun joukko Baader-Meinhof-ryhmään kuuluvia terroristeja valtaa rakennuksen ja ottavat kaikki panttivangeiksi. Sattuneista syistä, päähenkilö onnistui piiloutumaan ja yksin hän listii joka ikisen terroristeista pelastaakseen tyttärensä.   

Poliittinen   

Ehkä mielenkiintoisin juttu tässä romaanissa on sen poliittisuus verrattuna elokuvaan. Tässä kirjassa terroristit kuuluvat todelliseen olemassa olevaan ja tuohon aikaan riehuvaan saksalaiseen äärivasemmistolaiseen terroristiryhmään Baader-Meinhof tai RAF (Rote Armee Fraktion.)   

Syy, miksi terroristit valtasivat pilvenpiirtäjän, on se, että se on kuvitteellisen amerikkalaisen öljyjätin päämaja. Tämä öljy-yhtiö on rakentamassa siltaa Chilen oikeistodiktatuurille ja samalla kuljettamassa CIA:n puolesta aseita hirmuhallinnolle. Terroristit haluavat panttivangeilla estää tämän projektin, jotta chileläisten talonpoikien väkivaltainen alistaminen lopetettaisiin. Riippuen lukijan omista poliittista mielipiteistä, terroristien motiivit tuntuvat sympaattisemmilta. Asia pahentaa se, että tässä kirjassa terroristit ovat 20-kymppisiä yliopisto-opiskelijoita, eikä karaistuneita sotureita. Kirjan hahmokin pohtii, miksi 70-luvullan niin moni nuori radikalisoitui terrorismiin? Tietenkin kirjailija kehystää nämä nuoret psykopaateiksi, jotka eivät todellisuudessa välitä kapitalismista tai chileläisistä talonpojista, vaan he ovat narsistisia sekopäitä, jotka löysivät aatteen, jonka nimiin tappaa ja kuolla.    

Mutta huikein asia tässä kirjassa onkin se, että vaikka se alkaa perinteiseen oikeistolaiseen kostofantasian tavoin, se päättyykin päinvastaiseen poliittiseen spektriin. Romaanin aikana päähenkilö ehtii tappaessa yksitellen terroristit, kuulla enemmän heidän projektistaan. Lopulta romaanin sankarikin radikalisoituu, mikä oli aika yllättävä juonekkäänne.

Ongelmia   

Suurin ongelma on romaanin kerronnan tavanomaisuus. Ottaen pois sen poliittiset pohdinnat ja Kylmän sodan aikalaiskuvaus, tässä ei ole mitään erikoista. Tarina itsesään on aika tylsä ja piti oikein pakottaa itseni lukemaan sen läpi, koska hahmot olivat hyvin ohuita. Loppuosan huikea mullistus ja traaginen loppu olivat romaani huippukohtia, mutta päästääkseen siihen piti lukea aika kliseisiä toimintakohtauksia.    

Yhteenveto   

Roderick Thorpin ”Vain kuolleen ruumiini yli” on nykyään vain eksoottinen kuvitelma aikakaudesta, kun uuskommunistiset terroristiryhmät riehuivat maailmalla. Aikaa ennen kuin terrorismi muuttui arabimiehen synonyymiksi. Aikana, jolloin valkoinen amerikkalainen pystyi kirjoittamaan romaanin, jossa tarinan sankari suhtautuu myötätunnolla lukuisiin valkoisiin keskiluokkaisiin opiskelijoihin, jotka radikalisoituivat epäoikeudenmukaisen maailman takia. Taiteellisesti tämä romaani on aika tynkä teos. Elokuvaversio ei ole yhtä purevan poliittinen ja kantaaottava, mutta se on viihdyttävämpi ja taiteellisesti kunnianhimoisempi.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Pervon velhosalapoliisin seikkailut

Jim Butcherin ”Myrskyrintama” (oma suomennos) on vuonna 2000 julkaistu fantasiaromaani salapoliisivelhosta.    

2

Tämä on juuri niitä kirjoja, joita en ikimaailmassa koskisi, jos näkisin kirjakaupan hyllyssä. Kansitaide ja genre ovat mielestäni kökköä. Kuitenkin tämä oli ”hyvien” fantasia- ja scifi-kirjojen listalla. Koska pidän kulttuurisesti radikaalista elämäntavasta, otin tämän kirjan lukulistalle!   

Asetelma   

Seuraamme palkkiovelho Harry Dresdenin seikkailua modernissa kaupungissa, joka on täynnä piilossa olevia fantasiaolentoja, kuten keijukaisia, vampyyreita ja peikkoja. Tämä on tyypillinen tarina kahdesta rinnakkaisesta maailmasta, jotka välillä ovat päällekkäin. Genre on minusta tavattoman tyhmä ja tylsä, eivätkä elokuvaversiot ole tunnettu taiteellisista saavutuksistaan. Kirjan juonessa tavalliset ihmiset eivät tiedä, että hirviöitä on oikeasti olemassa, mutta he, jotka uskovat, voivat löytää puhelinluettelosta Dredesin yliluonnollisia palveluita.  Mutta koska tämä on kirja, eikä Hollywoodin teineille suunnattua tusinatuotantoa, jatkoin lukemista.  

Sankari   

Dresden on tyypillinen yksinäinen, masentunut ja kova salapoliisityyppinen hahmo. Dekkarin kirotun kaavan mukaan Dresden murehtii elämän merkityksettömyydestä pimeässä huoneessa, jossa ainoa valo on naapuruston motellin mainostaulun kylmät punaiset ja siniset hehkut. Jos tämä ei olisi fantasiaromaani, olisin varmaan sulkenut koko kirjan, koska en kaipaa mitään kuluneita kliseitä tarinoistani.  

Juoni   

Mutta koska tämä on fantasiaromaani, tavallinen poliisi kutsuu Dresdenin selvittämään epätavallista murhaa, jonka todennäköisesti velho on suorittanut. Kuitenkin koska velhokoodiston mukaan velhon on kielletty tappamasta ketään, murha alkaa kiinnostaa myöskin velhoneuvostoa. Dresdenin hämärän menneisyyden takia, häntä syytetään murhasta. Dresdenin on nyt selvitettävä, kuka on murhaaja ennen kuin velhoneuvosto päättää tuomita hänet kuolemaan. Asiaa pahentaa se, että velhoneuvoston palveluksessa on maaginen pyöveli, joka voi ilmestyä milloin ja missä tahansa ja heiluttaa miekkaansa sankarin päälle.  

Tästä epätoivoisesta asetelmasta alkaa sitten yliluonnollisen murhamysteerin selvittäminen ja juokseminen aikaa vastaan. Jos olisin lukenut tämän kirjan takakannen kirjakaupassa, olisin jättänyt hyllyyn, koska kuvaus kuulostaa auttamatta aika kliseiseltä. Pahempaa onkin, että koko juonen rakenne on kuin revitty jostain 90-luvun salapoliisi-TV-sarjasta. Jos haluaa jotain vastaavaa, niin David Hasselhoffin unohdettu 90-luvun TV-sarja ”Baywatch Nights”  on hyvä tapaus. Tämä Hasselhoffin tähdittämä halpa TV-sarja sijoittuu samaan universumiin kuin kuuluisa hengenpelastajien TV-sarja ”Baywatch.” Mutta tässä ”uudessa” sarjassa Hasselhoff on yliluonnollisia murhia selvittävä salapoliisi! Nyt kun olen kironnut teidätkin tällä tiedolla, voin elää rauhassa.    

 Viihdyttävä    

Kliseistä huolimatta tämä oli aika viihdyttävä romaani. Dresden hahmona on karismaattinen ja tarpeeksi renttumainen, että jaksoi lukea. Muuten tarina oli ennalta-arvattavaa dekkarihuttua, jonka ainoa erikoisuus on, että siinä esiintyy demoneja, jättiläis-skorpioneja ja vampyyreja.  Kirjassa kuvaillaankin aika yksityiskohtaisesti eri satuolentojen kyynisen urbaania elämäntapaa. Esimerkiksi keijukaiset ovat rottien tai kyyhkysten kaltaisia haaskaeläimiä, jotka varastelevat pizzoja ja puhuvat rumasti.  

Sovinistinen?    

Häiritsevin juttu tässä kirjassa ei ollut ennalta-arvattava juoni, vaan enemmänkin hahmon sovinismi. Kirja on kirjoitettu ensimmäisellä persoonalla, joten kertojana on Dresden itse. Hahmo tekee jatkuvasti sovinistisia huomioita, joita hän itsekin myöntää olevansa sovinistisia. Huomioihin kuuluu naisten ulkonäön arvioinnin ylikorostaminen ja tietynlainen pervous ajatuksissa. Itse seksuaalisissa mietinnöissä ei ole vikaa, mutta oli hieman vaikea lukea ne, koska jäi epäselväksi ovatko nämä kirjailijan omia vai hahmon mielipiteitä? Asiaa hämärtää juuri ensimmäinen persoona, koska kaikkia naisia kuvataan seksuaalisina olentoina, joita hahmo himoitsee jatkuvasti. Joko kirjailija ei osaa kuvata naisia muuten kuin tissien ja perseitten kautta tai sitten Dreden ei muuta ajatellekaan. Suurimmalle osalle lukijoille pervo poliisivelho ei häiritse, vaan antaa syvyyttä hahmolle, joka on vain epätäydellinen persoona, kuten me kaikki. Tuntui kuin tämä kirja olisi kirjoitettukin pääosin teinipojille, tietynlaisen miehen näkökulmasta ja se voi vieraannuttaa naislukijoita.   

Yhteenveto    

Koska juoni oli viihdyttävä ja hahmo mielenkiintoinen, tämä ei ole niin huono kirja. Kai tätä voisi laskea kesäkirjaksi, jolla on oma paikkansa tässä maailmassa. Jos siis kaipaa jotain repäisevää viihdettä pervosta velhosalapoliisista, joka räjäyttää demoneita kappaleiksi taikavoimilla, tässä on kirja!     

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Dekkari Isiksestä!

Taavi Soininvaaran ”Haukka ja kyyhky” on vuonna 2015 kirjoitettu dekkari, jossa yritetään estää Isiksen terrori-isku Suomessa.   

18

Heti kättelyssä tämä kirja on vähän vanhentunut, kun Suomi on jo kärsinyt ensimmäisen Isiksen terrori-iskun.  Tietenkin todellisuuden isku ei ollut niin näyttävä tai dramaattinen kuin tässä romaanissa. Otin tämän kirjan lukulistaan juurikin pari vuotta sitten, koska kannessa oli jihadisti. En edes lukenut takakansitekstiä kunnolla, enkä mitään arvioita. Minua vain kiinnostaa kaikki ääriliikkeet ja, mikä olisikaan jännittävämpää kuin romaani jihadisteista ja vielä Suomessa?! Sainkin selville, että aika moni muu asia.

Juoni   

Romaanissa seurataan poliisia ja Isiksen terroristia, jotka sotkeutuvat globaaliin salaliittoon. Tämä salaliitto on kuin Suoraan Venäjän tai äärivasemmiston propagandasta, mikä oli aika yllättävää. Olen aina pitänyt dekkareita jotenkin oikeistolaisina kirjoina. Silti oikein kutkuttavaa! Tästä asetelmasta alkaa perinteinen juokseminen aikaa vastaan, jotta estetään terrori-isku, löydetään kadonnut perheenjäsen, selvitetään murhamysteeri ja paljastetaan suuri salaliito maailmalle!   

Ongelmia   

Tämän romaanin suurin ongelma on, että se on huono. Tämä oli sellaista kevyttä ja pinnallista dekkariviihdettä, jota inhoan. Tämän vuoksi hyvät lapset, kannattaa lukea vain niitä dekkareita, joita vuosikausienkin jälkeen ylistetään, koska muuten käteen tarttuu tällaista kuraa. Ehkä pahin virheeni olikin ottaa kirja luettavaksi vain kansikuvan perusteella, mutta nämä ovat kulttuurisesti jännittävän elämän riskejä. 

Ensiksi en tiennyt, että tämä oli ”Arto Ratamo” sarjan 12 osa. Romaani olettaa, että tiedät tarinan sankarista sen verran paljon, että hänestä ei tarvitsekaan kertoa yhtään mitään. Uudetkin hahmot ovat todella pinnallisia liikkuvia repliikkien toistajia. Tässä kirjassa ei siis ole mitään syvyyttä. Ei edes hahmotutkielman muodossa! Kirjassa vilisee hahmoja, joitten historioista ja persoonista kerrotaan pintapuolisesti, jolloin et välitä yhtään mitä heille tapahtuu. Ei se terrori-iskun uhka ole tarpeeksi, että kiristän pakarani yhteen koko romaanin ajan, vaan lukijoitten pitää myöskin välittää hahmoista!   

Pahinta on tämän kirjan uskomaton kliseisyys. Tässä on ihan tosissaan eronnut masentunut ja alkoholisoitunut poliisi! Puuttui vain, että tämä vielä asuisi rähjäisessä motellissa, jonka ikkunasta heijastuu neuonvalokyltin sinertävää hehkua poliisin kasvoihin, kun tämä esittää monologin kaupungin pimeitten kujien syntisyydestä! Suurin juonenkäännekkin oli niin naurettavan saippuaooperamaisen kliseinen, että kirjaimellisesti sanoin ääneen ”voi vittu!” Suljin kirjan hetkeksi, hengitin syvään ja totesin, että eka kerta, joku romaani on suututtanut enemmän kuin natsin manifesti.   

Yhteenveto   

Taavi Soininvaaran ”Haukka ja kyyhky” on huono dekkari, joka on aivan liian pitkä, että voisin antaa anteeksi sen kliseisyyden. Jos tämä olisi sadan tai kahdensadan sivuinen dekkari, voisin vielä sanoa, että olipa hurja meno ja todella hyvää vessalukemista, mutta tässä on melkein 400 sivua! Ei tällaista tiiliskiveä edes ajankuluksi voi lukea. Ainoa syy, miksi en jättänyt kesken tätä kirjaa, on se, että jätän liikaa romaaneja kesken. Tällä menolla kohta minulla ei ole mitään kirjoitettavaa blogilleni. Kuten eräs viisas sanoi ”Ideoitten markkinoissa huomio on valuuttaa”. Tämän vuoksi pakotin itseni lukemaan koko teoksen läpi, jotta tästä blogista ei tulisi vain natsikirjojen arviointikeskus.   

Onneksi tämäkin romaani on jo ehtinyt painua unholaan, koska yritin löytää sen kirjakaupasta näyttääkseen sen kaverille, eikä sitä löytynyt! 10 vuoden päästä tästäkin arvioista tulee eksoottinen muisto siitä, että joskus tällaista kuraakin on tuotettu!   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Kummisetä

Marion Puzon ”Kummisetä” kertoo äärimmäisen uskonnollisista maahanmuuttajista, jotka eivät integroidu kunnolla amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja luovat oman rinnakkaisyhteiskunnan.   

20

Tietenkin näin ensimmäisenä elokuvaversion ja heti pidin siitä. Olen nähnyt kaikki sarjan elokuvat ja omistan ensimmäisen osan DVD:nä. (En ole jaksanut ostaa BlueRay-versiota) Nyt vasta tartuin varsinaiseen kirjaan ja yllätyin, miten samanlainen se on elokuvan kanssa. Niinkin samanlainen, että en voi tällä kertaa sanoa, kumpi on parempi. Kirjassa tietenkin on enemmän yksityiskohtia ja taustoitusta, mutta elokuvassa on kaikki olennainen, joten yksityiskohtien puute ei haittaa niin paljon.     

”Kummisetä” siis kertoo italialaistaustaisesta Corneole-mafiaperheestä, joka taistelee New Yorkin ja Las Vegasin hallinnasta muita mafiaperheitä vastaan. Sen lisäksi, että tässä romaanissa on loistavia hahmotutkielmia, niin se myöskin kertoo puolirealistisen italialaisen mafian historiasta, mikä avaa hyvin, miksi mafiat syntyivät ja miksi ne siirtyivät Pohjois-Amerikkaan, jossa ne muuttivat muotoaan siksi tuhoisaksi voimaksi, jonka tunnemme. Samaan aikaan Mario Puzo käsittelee sisilialaista kulttuuria ja maailmankuvaa hahmojen kautta.    

Kirjan kerronta on todella sujuvaa ja jännittää, mikä on hämmästyttävää kirjan antamista taustatiedoista huolimatta. En tiedä, miten realistinen tämä kirja on kuvaamaan italialaisia mafiaperheitä, mutta vaikutelma oli, että tämä perustuu paljolti todellisiin faktoihin. Esimerkiksi tässäkin kirjassa on sama tieto, jonka luin Chomskyn kirjassa, jonka mukaan Toisen maailmansodan jälkeen USA elvytti Italian mafian ja pani monet mafian jäsenistä uuden demokraattisen italialaisen hallituksen virkoihin. Puzo kuitenkin eroaa Chomskyssa siinä, että hänen mukaansa USA ei tiennyt, että fasistien poliittisten vankien seassa oli mafiaan kuuluvia, kun taas Chomskyn mukaan amerikkalaiset tiesivät ja panivat tahallaan mafian henkilöitä hallitukseen, koska nämä olivat ainoat ei-fasisteja, jotka olivat valmiita murtamaan sodan jälkeen syntyneitä ammattiliittoja.    

Sisilialaisten maailmankuva esitellään tässä kirjassa aika kirjavasti. Sisilialaiset ovat sovinisteja, rasisteja, väkivaltaisia ja äärimmäisen uskonnollisia. Kirjassa korostetaan heidän kunniakulttuuria, joissa vaimon hakkaaminen ja suoranainen murhaaminen on hyväksyttävä asia, jos vaimo on rikkonut ”kunniaa”, mutta samalla sisilialaisilla on monimutkainen moraalikoodisto, joka perustuu lojaalisuuteen ja kunnioitukseen omaa perhettään ja uskontoa kohtaan.    

Vaikka kirjassa paljastuukin, miten pimeitä tyyppejä sisilialaiset mafiosot ovat, niin he lopulta haluavat sulautua amerikkalaiseen yhteiskunnan, mutta se kestää sukupolvia ja jälkiviisaasti voimme todeta, että amerikkalainen yhteiskunta ei romahtanut maahanmuuton takia, vaan koska maassa äänestettiin oranssi fasisti valtaan.    

Tarinakin on hieno. Vaikka ihailet sitä päättäväisyyttä ja järjestäytymiskykyä, jolla gangsterit saavat tahtonsa läpi vaikeuksista huolimatta, niin silti kirja kehystää heidät huonoon valoon. Eli tässä on onnistuttu samalla luomaan hahmoja, jonka puolesta hurraat, mutta joita et halua matkia. Toinen loistava seikka oli kirjan piilossa oleva yhteiskuntakritiikki. Esimerkiksi eräs gangsteri sanoo toverilleen, että mafian on toimittava kuin valtiot, eli ajattava häikäilemättömästi ja periaatteista piittaamatta omaa ”kansallista” etua.    

Muutenkin tähän kirjaan on ujutettu kylmän sodan kritiikkiä ja oikeastaan tietynlainen vasemmistolainen alavire, mikä heijastuu siinä, miten kirjassa paljastetaan, että sissilian mafiat perustettiin alun perin ylläpitämään työläisten ja pienviljelijöitten etua suurmaaomistajia vastaan, jotka olivat käyttämässä valtion väkivaltamonopolia häätääkseen pienviljelijät maalta kaupunkeihin, joissa he muuttuiviat teollisuuden alipalkatuksi työvoimaksi. Tämä on jo varmaan kolmas kerta, kun luen jonkun kirjallisuuden klassikon ja toisin kuin elokuva, niin kirjan viesti on vasemmistolainen. Epäilen kyllä, että tällä kertaa viesti ei ollut tietoisesti ujutettu kirjaan, vaan kirjailija kertoi mitä tiesi mafiasta, analysoimatta sitä liikaa.      

Koska tämä kirja kirjoitettiin 1969 ja se sijoittuu 40-luvun lopulle, niin tässä on todella rankkaa rasismia ja sovinismia. Olen lukenut monia vanhoja klassikoita, joissa sankareilla on samat mielipiteet naisista ja vähemmistöistä kuin pikkupaikkakuntien kaupunginvaltuutetuilla, mutta tässä se oli ruminta, mitä olen koskaan ennen lukenut. En ole varma ovatko mielipiteet kirjailijan vai hahmojen? No, ei sillä ole kovinkaan paljon väliä, kun suurin osa sovinismista ja rasismista ilmenee gangstereilla ja sitä nyt voi odottaa, että ammattirikolliset eivät olisi, erityisesti 40-luvulla, kovin hyvin harjautuneita naisten ja etnisten vähemmistöjen kunnioituksessa, mutta silti aika rankkaa meininkiä.    

Sen lisäksi, että naiset ovat tässä kirjassa lähes aina seksiobjekteja, jotka ilahduttaisivat jopa villeimmät miesasiamiehen märimmät unet, niin afroamerikkalaiset eivät esiinny muuten kuin sivumainintana ja siinä kontekstina, että he ovat väkivaltaisia ali-ihmisiä, joille voidaan myydä huumeita sen suurempia tunnontuskia.     

Mario Puzon ”Kummisetä” on tästä rumasta kannesta huolimatta (varmasti löytyy paremmalla kannella varustettuja painoksia) lukemisen arvoinen klassikko, joka kertoo niin paljon muusta kuin gangstereitten nopeasta ja seksikkäästä elämästä, vaan tämä on uniikkien hahmojen persoonan tutkielmia, historiaa ja yhteiskuntakritiikkiä.     

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin