Avainsana-arkisto: demokratia

Liberaalia toimintafantasiaa

Brandon Sandersonin ”Ylenemisen kaivo” on vuonna 2007 julkaistu fantasiaromaani vallankumouksen jälkeisestä imperiumista, jonka pääkaupunki yrittää toteuttaa demokraattisia visioitaan samalla kun sen rajoja uhkaa kolmen sotaherran armeijat.  

16

Idea  

”Ylenemisen kaivo” on jatko-osa Usvasyntyinen” sarjan ensimmäiseen osaan, joka käsitteli ”Lopullisen imperiumin” vallankumousta. Tässä osassa päähahmot ovat nousseet kaupungin eliitiksi ja kuppikuntia on alkanut muodostua. Jotkut haluavat hylätä demokraattiset visiot ja toteuttaa proletariaatin diktatuuria muistuttavan keisarillisen järjestelmän, kun toiset taas kannattavat säätypohjoista edustuksellista liberaalimonarkiaa. Valitettavasti vallankumous pirstaloi imperiumin lukuisiin keskenään taistelevaan kuningaskuntiin, joitten keskuudessa kolme sotaherraa on marssimassa valloittamaan päähahmojen hallitsemaa kaupunkia. Samalla maailmaa täyttävät mystiset usvat ovat alkaneet esiintyä päiväsaikaan ja tappamaan ihmisiä.   

”Ylenemisen kaivo” romaanissa esiintyykin valtapolitiikkaa, örkkiarmeija, ihmisten muotoja ottavia hirviöitä sekä erilaisia uskontoja sekä fantasialle ominainen ennustus maailmaa pelastavasta sankarista. Mutta kirjan keskeisimmät fantasiahahmot ovat metalleista supervoimia kanavoivia ”usvasyntyisiksi” kutsuttuja eliittitaistelijoita.

Tässä ei siis puutu jännitystä ja toimintaa. Erityisesti poliittiset juonittelut ja taistelukohtaukset on erittäin taitavasti kuvattuja. Metalleista kanavoitavat voimat on selitetty tässä lähes tieteellisen tarkasti, jolloin romaanin usvasyntyisten keskeiset taistelut ovat kuin videopelistä, jossa hahmojen muistettava erilaisia sääntöjä siitä, mitä saa ja ei saa tehdä erilaisilla supervoimilla. Nämä taistelijat kykenevät ampumaan luodin nopeudella tappavia kolikoita sekä saamaan yliinhimmilliset lihasvoimat, joille he kykenvät juoksemaan, loikkaamaan ja kirjaimellisesti räjäyttmään vihollisen ruumis kappaleiksi yhdellä iskulla.

Kirjan suurin konflikti on yhä usvasyntyisen Vin hahmon omassa sisäisessä taistelussa. Romaanin päähahmo osaa nyt hallita supervoimiaan paremmin, mutta hän on epävarma, mikä hänen roolinsa on vallankumouksen jälkeen? Onko hän uuden hallituksen keisarin turvamies, rakastajatar vai valtakuntaa pelastava myyttinen supersankari?   

Liberaalidemokratian puolesta  

Edellisen osan arviossa tulkitsin kirjan viestin hyvinkin marxilaiseksi, mutta tässä jatko-osassa kaikki eliittivastaisuus ja orjien suora valta korvataankin edustuksellisella liberaalidemokratialla. Oikeastaan Sanderson ottaa hyvin elitistisen käsityksen demokratiassa. Kirjassa työväestöä edustavat hahmot kehystetään autoritaarisia tendenssejä omaaviksi ja helposti manipuloitaviksi henkilöiksi, kun taas aristokratiaan kuuluvat hahmot ovat kylmäpäisiä ajattelijoita, jotka yrittävät toteuttaa demokraattisia sääntöjä massojen hyväksi.  

Sanderson ei melkein mainitse tässä jatko-osassa vallankumouksellisten etujoukkoon kuuluvien hyvinkin leniniläistä retoriikkaa, vaan nyt kaikki hahmot ovat joko perinteisiä vallankumouksellisia, jotka halusivat vain vaihtaa keisaria tai protoliberaaleja. Jatko-osan viesti onkin hyvin liberaali. Kansa koostuukin rahvaista, jotka eivät osaa hallita itseään, vaan heidän pitää valita keskuudestaan parhaimmat yksilöt, yleensä kauppiaat tai muuhun luokkaansa keskuudessa eliitiksi nousseet jäsenet edustamaan itseään parlamentissa. Kirjassa uusi vallankumouksellinen hallinto ei perustu edellisen kirjan radikaaliin varallisuuden tasaiseen jakoon, vaan 1800-luvun Iso-Britannian tai USA:n kaltaiseen kapitalistiseen liberaalidemokratiaan.  

”Ylenemisen kaivo” suurin poliittinen konflikti ei olekaan enää, miten kansan ja eliitin väliset ristiriidat ratkotaan vallankumouksen jälkeen, vaan pystyykö vallankumouksessa noussut eliitti itse noudattamaan uutta liberaalia perustuslakia, samalla kun kaupunkia uhkaavat ulkoiset viholliset. Tämä teos keskittyykin enemmän fantasiaelementteihin ja niitten tuottamiin ongelmiin ja mysteereihin.  

Ongelmia  

Romaanin suurin ongelma on kirjailijan herpaantuva ote. Tässä kirjassa Sanderson turvautuu pariinkin kertaan Deus ex machina -tyyppisiin kerronnallisiin kainalosauvoihin sekä kliseisiin juonenkäänteisiin. Ensimmäinen kirja oli niin hyvä, koska sen juoni ja hahmot olivat niin poikkeavia fantasiakirjallisuudessa, mutta tässä tarina on paljon laskelmoidumpi ja tavanomaisempi. Silti tässä on yhä paljon jännitystä, joten tätä jaksoi lukea kliseistä huolimatta. Samalla maailma avautuu tässä paremmin ja uudet ja vanhat mysteerit yhä pitävät mielenkiinnon yllä.   

Yhteenveto  

Brandon Sandersonin ”Ylenemisen kaivo” on pettymys monilla saroilla. Ne asiat, jotka tekivät romaanisarjan ensimmäisestä osasta niin erikoisen luovuttiin kokonaan. Nyt jatko-osa muistuttaa pelisukupolvelle kirjoitettua romaania supersankarihahmoista, jotka tietävät tavallista kansaa paremmin, miten hallita heitä, ja jossa jännitys syntyy hienosti kuvailuista mekaanisesti johdonmukaisista taistelukohtauksista. Toki niille, joita kiinnostivat yliluonnolliset elementit tarinassa, tässä siitä on enemmän.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Miten demokratiat kuolevat

Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin ”Miten demokratiat kuolevat” on viime vuonna julkaistu tietokirja, joka käsittelee otsikossa mainittua ilmiötä  

6

Idea  

Kirjan kehys on, miten demokraattisesti äänestetty presidentti voi kaapata koko vallan itselleen, muuttaen maansa diktatuuriksi, ja miten tällainen kehitys voidaan torjua? Kirjan toinen kehys tai oikeastaan punainen lanka on kysymys, onko Trump autoritaarinen presidentti? Tutkimalla erilaisia historiallisia ja nykyajan tapauksia, kirjailijat pyrkivät löytämään autoritaarisuuden kaavan, jonka kaikki tapaukset jakavat. Sitten kirjailijat vertaavat tätä kaavaa presidentti Trumppiin, saadakseen vastauksen onko hän potentiaalinen diktaattori?  

Samalla kirjassa analysoidaan miten autoritaariset liikkeet tai presidentit on kaadettu ilman verilöylyä. Suomi mainitaan positiivisena esimerkkinä, koska Lapuan liike onnistuttiin täysin marginalisoimaan ilman, että ketään tarvittiin tappaa. Pelottavinta onkin, että tehokkain keino estää autoritaarisen presidentin nousua on vanha kunnon “Cordon sanitaire”, eli valtapuolueet littoutuvat mieluiten kaikkien muitten kanssa, paitsi fasistien kanssa. Tämä merkitsee joskus, että pelastaakseen demokratian, joku merkittävä puolue on hävittävä tahallaan vaalit, jotta liittolainen voi voittaa. Pelkään pahoin, että harva puolue suostuu tällaiseen.  

Populismin pimeä puoli  

Kirjassa heti paljastuu, että harva teknokraattinen tai eliittiin kuuluva presidentti on sortunut autoritaarisuuteen, vaikka sellaisiakin tapauksia toki on. Vaan ylivoimaisesti eliittiä vastaan taistelevat populistit ovat kaapanneet vallan itselleen, tuhoten maan demokraattiset instituutiot. Kirjailijat havaitsevat, että vaikka populisteilla oli alusta asti autoritaarisia tendenssejä jo vaalikampanjan aikana, harvalla oli oikeasti suunnitelmissa kaapata vallan itselleen. Sen sijaan ristiriidat parlamentaarisen demokratian ja yhteistyöhaluttomien instituutioitten kanssa radikalisoivat monet presidentit tarttumaan järeisiin instituonaalisiin aseisiin, jotta saisivat joko säilyttää valtansa tai runnoa läpi lupaamansa uudistukset.   

Pahinta on kuitenkin jo olemassaoloa poliittinen polarisaatio, jota populistit hyödyntävät. Vaikka populisti sanoo edustavansa “yhtenäisen kansan tahtoa”, hänet äänestetään valtaan juuri, koska kansa ei ole yhtenäinen. Pahimmillaan populistipoliitikko voi pahentaa maan sisäistä kriisiä, jolloin koko maa hajoaa veriseen sisällissotaan. Lukiessaan tätä kirjaa, olin tyytyväinen, että elän Suomessa. Täällä konsensushakuisuus on yhä vahvaa, emmekä ole lähellekään sitä suota, johon USA, Brasilia tai Venezuela ovat ajautuneet.   

Oikeiston ja vasemmiston erot   

Populisteja yhdistää vakaumus, että nimenomaan he yksin tietävät, mikä on ”kansan tahto” ja sen vuoksi, he turhautuvat suunnattomasti, kun paljastuu, että eivät kaikki ihmiset ja instituutiot hurraa mukana. Pahimmillaan populistipoliitikko nujertaa nämä ihmiset ja instituutiot, jotta ”todellinen” kansantahto voi kukoistaa. Mutta vasemmistolla ja oikeistolla on eroja populismissaan.   

Kirjailijat eivät jaa politiikkoja vasemmistoon ja oikesitoon, jos poliitikko itse ei ole erikseen ilmoittanut vakaumustaan, mutta havaitsin selviä eroavaisuuksia: Oikeistopopulistit ovat kaikesta eliittivastaisuudestaan huolimatta hyvin riippuvaisia taloudellisesta eliittistä, joka aina tukee ja nostaa heidät valtaan. Monet suuryritykset ja eliittiin kuuluvat politiikot uskovat, että käyttämällä populistia hyväkseen, he voivat turvata oman taloudellisen aseman epätyytyväiseltä kansalta tai sitten marginalisoida vasemmiston. Oikeistopoliitikko useimmiten suostuu tällaiseen kuvioon, koska hän haluaa vain viedä oikeistolaisen politiikan pidemmälle, esimerkiksi alistamalla etniset ja seksuaalivähemmistöt tai laajentamalla turvallisuuskoneistoa rikollisuuden/terrorismin kitkemiseksi.  

Vasemmistopopulistitkin pääsevät poliittisen eliitin avulla, mutta tämä saa nostettaan ammattiliitoilta ja muilta työväen organisaatioilta. Vasemmistopopulistin tavoite on uudistaa maan sosiaaliturvajärjestelmää, jolloin hän pyrkii ottamaan valtion haltuun eri yhteiskunnan sektoreita, useimmiten kansallistamalla suuryrityksiä. Olikin yllättävää huomata tässä kirjassa, että USA:ssa eniten autoritaarisia piirteitä omaavat presidentit ennen Donald Trumppia olivat edistysmieliset presidentit, kuten Abraham Lincoln, joka riisti orjanomistajien vapauden pitää orjia. Useimmiten autoritaarisuutta ilmeni hyvinvointivaltiota rakentavien presidenttien käsissä, mutta ennen Trumppia, nämäkin presidentit perääntyivät, kun ensimmäiset vastalauseet esitettiin. Vain globaalisa etelässä ja Euroopassa on lähdetty loppuun asti vapauden kaventamisessa. Ironista onkin, että meksikolaisia demonisoiva presidentti Trump, käyttäytyy juuri, kuten etelä-amerikkalainen “El-presidente”  

Ongelmia  

Tämän kirjan suurin ongelma on sen klassisen liberaalioletus. Kirjailijat pitävät itsestään selvänä, ettei yhtenäistä kansaa ole olemassa, joten he kuittaavat populistipoliitikkojen puheet ”kansan tahdosta” valheina, sen enemään selittäen miksi? Liberaaliteoreetikko John Stuart Mill muotoili kirjassaan ”Vapaudesta” (1859), että liberaalivaltio ei voi rakentua kansan enemmistön tahtoon, koska enemmistön tahto voi joskus mennä ristin vähemmistöjen kanssa, muuttuen “enemmistön diktatuuriksi”. Jos kansa koostuukin eri sektoreista, kuten enemmistöstä ja vähemmistöstä, niin silloin kansa ei voi olla koskaan ”yhtenäinen”. Millin mukaan parempi vaihtoehto on rakentaa valtio, jossa lait palvelevat kaikkia tasapuolisesi ja poliittinen päätöksenteko huomioi eri kansan sektoreita, hakemalla konsensusta myönnytyksillä ja kompromisseilla. Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin ”Miten demokratiat kuolevat” kirja vaikuttaa lähtevän tästä Millin ajattelun lähtökohdasta, mutta jos lukija ei jaa kirjan oletusta, kirjailijat vaikuttavat vain vieraantuneilta elitisteiltä, joille vallitsevan järjestelmän säilyttäminen on tärkeämpää kuin asioitten muuttaminen.

Kaipasin myöskin analyysiä, miksi kansa äänestää oikeistopopulisteja? Kirja ei vastaa tähän, vaan se alkaa siitä, että heidät äänestettiin ja nyt kaikki menee päin helvettiä. Olisi kiinnostavaa tietää, miksi monissa maissa kansa oli niin tyytymätön maansa tilaan, että he halusivat tukea riemuiten demokratian kumoamista?

Kirjailijoilla onkin liberaalikonservatiivinen näkemys, että poliittisia uudistuksia pitää käsitellä hitaasti ja vesittäen, jotta kaikki ovat tyytyväisiä, eikä ketään sorreta. Mutta jos on köyhä työläinen tai turvaton keskiluokkainen pienyrittäjä, tällaiset jalot periaatteelliset puheet voivat kuulostaa absurdeilta. Esimerkiksi eräs kommunisti oikeutti oman sotaisan retoriikkansa sillä, että he ovat taistelemassa oman eloonjäämisen puolesta kapitalistista järjestelmää vastaan, jolloin etusijalla ei ole teoreettinen oikeaoppisuus tai pohdinnat tuomitseeko historia heidät, vaan miten kaikkia keinoja vihollisen kukistamiseen voidaan hyödyntää. Vaikka kyseinen kommunisti edustaa ääripäätä, oikeistopopulistien kannattajilla on sama ajattelutapa.   

Olisi kiinnostavaa pohtia, miksi jotkut ihmiset ajautuvat tällaiseen samanaikaiseen idealismiin ja kyyniseen epätoivoon? Idealisti siinä, että yksi suurmies voi pelastaa kansakunnan, mutta kyyninen siinä, että tämän suurmiehen on käytettävä kaikki keinot, jopa ne, jotka ovat laittomia tai ihmisoikeuksien vastaisia, tavoitteiden saavuttamiseksi? Monille ihmisille arki on sen verran hankalaa, että sitoutuminen jaloihin periaatteisiin tuntuu olevan juuri tavallisista ihmisisistä vieraantuneen eliitin harrastus. Tätä tunnetta populistit ja muut poliittiset ääriliikkeet juuri hyödyntävät. Kirjailijat ainakin tunnustavat jotenkuten tämän, kun he kirjoittavat, että demokratia toimii niin kauan, kun ihmiset uskovat siihen ja ovat ideologisesti sitoutuneita noudattamaan sen periaatteita. Kuitenkin elämme aikakautta, joka Mark Fisherin mukaan halveksii ideologioita ja korostaa teknokraattista hallintaa. Populistit ovatkin tällaisen ideologiattoman maailman hirviöitä, jotka houkuttelevat ihmisiä “muuttamaan järjestelmän” epämääräisillä lupauksilla. Kun tämän kirjan kirjoittajat puolustavat demokratiaa sillä, että se on “paras järjestelmä käytännössä” ja populisti lupaa “muuttaa kaikki paremmaksi”, niin liberaalidemokratia häviää joka kerta. Kukaan ei innostu “parhaasta mahdollisesta”, kun joku tarjoaa jotain täysin uutta ja mullistavaa, vaikka kuinka epämääräistä se olisikin.   

Yhteenveto  

Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin ”How Democracies Die: What History Reveals About Our Future” on todella hyvä kirja kuvaamaan, miten demokratiat kuolevat populistien käsissä, mutta hieman huono puolustamaan demokratiaa. Kirjailijoitten ydinargumentti perustuu konservatiiviseen ajatukseen, ettei parempaakaan ole olemassa. Mutta jos uskoo, että maailma on jakautunut eliittiin ja ”aitoon kansaan”, josta yksi on alistettava toinen, tällaiset puheet ”maltillisesta kompromissihallinnasta” eivät innosta. Mutta tässä kirjassa on selitysvoimaa, koska sen lisäksi, että aika uskottavasti tässä perustellaan presidentti Donald Trumpin autoritaarisuus, sen kuvaukset autoritaarisuuden kaavasta sopivat täydellisesti Brasilian uuteen presidentti Bolsonaroon. Tämä kirja julkaistiin ennen kuin Bolsonaro voitti Brasilian vaalit ja on todella ahdistavaa, huomata että entisellä kotimaallani on suurempi mahdollisuus sortua diktatuuriin kuin USA. Eikä se johdu siitä, että Brasilia on tyypillinen Etelä-Amerikkalainen valtio, jossa demokratialla ei ole pitkiä perinteitä, vaan koska Bolsonaro on sekopäisempi kuin Trump. Ainoa asia, mikä ehkä estää entisen kotimaani luisumasta totalitarismiin, on se fatka, että Bolsonaro on aidosti idiootti, joka tekee Trumpin vaikuttamaan suurelta nerolta.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta

Trump valkoisessa talossa

Bob Woodwardin viime vuonna julkaistu ”Pelko: Trump valkoisessa talossa” on journalistinen tietokirja USA:n viimeisen presidentin hallinnon kulissien takaisesta sekasotkusta.    

5

Idea    

Woodward on palkittu toimittaja, joka on kirjoittanut niin Nixonista kuin Obamasta, joten tällä kirjalla on enemmän painoarvoa kuin aiemmin arvioitu Michael WolffinTulta ja tuhoa. Trumpin Valkoisen talon sisällä” (2018) kirja. Pettymykseksi Woodward teoksessa ei ole oikein mitään uutta, mitä Wolff ei jo paljastanut. Presidentti Donald Trump on tämänkin teoksen mukaan tyhmä rasistinen gangsteri, joka onnistui huijaamaan itselleen maailman mahtavimman valtion hallinnan. Ainoa oikeasti mielenkiintoinen uutuus tässä teoksessa ovat laajat geopoliittiset keskustelut Valkoisen talon sisällä.    

Kurkistusaukko imperiumin ytimeen.    

Woodwardin mukaan Trump kyseenalaistaa koko liberaalin internationalismin idean (Trump kutsuu “globalismiksi”), jonka päälle USA:n globaali hegemonia on rakentunut. Alussa vaikuttikin, että Trump on vasemmistolaisin presidentti koko maan historiassa, joka yrittää vetää pois USA:n lukuisat armeijat itseaiheutetuista konfliktipesäkkeistä ympäri maailmaa. Trumpin ja Bannonin puheenvuorot USA:n imperialismia vastaan ovat melkein kuin vasemmistolaisen Noam Chomskyn kirjoista.

Olen vakuuttunut, että tulemme kuulemaan vuosikymmenten päästä  joiltain oikeistolaisilta, että Trump oli oikeastaan vasemmistolainen presidentti. Jos olen vielä elossa tulen nauramaan päin naamaa tällaiselle väitteelle. Kirjan edetessä paljastuukin, että Trump ei halua vetää USA:n sotajoukkoja maailmasta koska hän pitää imperialismia moraalittomana, vaan koska USA ei saa suoraa rahallista hyötyä tästä miehityksestä.    

Kirjan punainen lanka on Trumpin ja Steve Bannonin kädenvääntö lukuisten suuryritysjohtajien ja kenraalien kanssa siitä, miksi USA:lla pitää olla sotilaallinen ylivalta koko maailmassa? Kenraalit ja yrittäjät perustelevat hegemonian kauaskantoisilla geopoliittisilla teorioilla yhdenmukaisesta ja turvallisesta maailmasta kaupankäynnille. On helppoa tehdä kauppaa ympäri maailmaa, jos tiedetään, että solmitut kansainväliset sopimukset noudatetaan. Tämän vuoksi Pohjois-Korea, Syyria, Venäjä ja Iranin kaltaiset valtiot pitää kaikilla keinoilla pitää kurissa, jotta tämä globaali taloudellinen vakaus saadaan ylläpidettyä. 
 
Trump kuitenkin ei kykene näkemään mitään hyötyä USA:n nykyisestä globaalista hegemoniasta, koska kansainvälinen vapaakauppa perustuu kilpailulle ja kilpailussa amerikkalaiset yhtiöt ja työläiset voivat joskus hävitä. Sen sijaan hän haluaa, että USA olisi kirjaimellisemmin maailman herra, joka hyötyisi ensisijaisesti ylivallastaan, eikä olisi kansainvälisesti sovittujen pelisääntöjen rajoittama.  

Trumpin käsitykset USA:n imperialismin suunnasta käyvät selväksi, esimerkiksi siinä, että hän vastusti Afganistanin miehitystä, koska USA ei hyötynyt rahallisesti maan valloituksesta. Mutta kun presidentti sai kuulla, että Afganistanissa on mittaavia mineraalivarantoja, jotka eivät kuulu kenellekään, hän yritti käskeä kaivamaan välittömästi mineraalit ylös maasta kuin mikäkin 1800-luvun siirtomaaherra. Kirjassa paljastuukin, että Trump on äärioikeistolainen termin kirjaimellisessa merkityksessä: äärimmilleen vietyä oikeistolaisuutta, eli rasistista riistokapitalismia, jossa klassinen talousteoria heitetään ulos ikkunasta.   

Huvittavinta tässä kirjassa ovat kuvaukset siitä, miten Donald Trump ei ymmärrä mitään uusliberalistisesta taloustieteestä. Trump ja Bannon eivät vastusta vapaata kauppaa, vaan he ainoastaan haluavat palata johonkin olemattomaan versioon keynesiläisyydestä. Sitten haukutaan, etteivät vasemmistolaiset ymmärrä mitään taloudesta. Tässä teoksessa onkin pitkiä keskusteluita erilaisista talousteorioista ja niitten käytännön vaikutuksista verotukseen ja työllisyyteen.

Kuin mikäkin Stalin, Trump ei suostu kuuntelemaan taloustieteen asiantuntijoita, vaan palkkaa marginaalisen oikeistolaisen taloustieteilijän, joka on samaa mieltä hänen kanssaan, mutta jota kukaan muu ei ota vakavasti. Ainoa eri Trumpista Staliniin, on se, ettei Trumpilla ole valtaa lähettää eri mieliset vankileireille, vaan joutuu tyytymään vihaisiin tunteitten purkauksiin ja ankaraan twiittailuun.

Puolueetonta kerrontaa

Bob Woodward ei esitä omia mielipiteitään Trumpista tai hänen sisäpiiristään, maksimissaan taustoittaa joitain puheenvuoroja. Sen sijaan asianosaiset pääsevät ääneen. Trump paljastuukin tässä kirjassa tyhmäksi kovanaamaksi, jota eivät kiinnosta mitkään säännöt tai totuus. Hän tosissaan luulee, että presidentti on sama asia kuin kuningas tai diktaattori. Trump vain julistaa asioita ja muitten on sitten yritettävä selittää hänelle demokratian pelisäännöt tai suoranalaisesti piilottaa asiakirjoja presidentiltä, jotta koko maa ei syöksi tuhoon. Tämä viileän etäännyttävä kerronta antaakin lukijan vetää omat johtopäätökset Trumpin hallinnosta ja sen taustaideologiasta

Yhteenveto    

Lukiessa tätä kirjaa tulikin mieleen Mike Judgen ohjaama ”Idioluutio” (2006) elokuvan, joka rasismistaan ja eugeniikkamaisista ideoistaan huolimatta, vaikutti ennustaneen USA:n romahduksen. Kirjassa esiintyvä Trump on juuri sellainen sekopäinen idiootti, joka elokuvassa ennustettiin pääsevän valtaan. Kirja paljastaa mitä vuosikymmenien oikeistolainen propaganda voi tehdä kansalaisille, jotka äänestivät keskuudestaan kyvyttömimmän ihmisen maailman tärkeimpään työhön. Kirjassa näytetty aineisto osoittaakin sen suuntaan, että Trump on korruptoitunut rikollinen, mutta ei mikään Putinin agentti. Vika on vain amerikkalaisissa äänestäjissä. 

Sinänsä ironista, että äärioikeisto perustuu pelkoon, että oma sivilisaatio romahtaa ”sisäisten vihollisten” takia, mutta historiallisesti nimenomaan äärioikeisto romahduttaa sivilisaation päästessään valtaan. Niin kävi Hitlerin Saksalle, Mussolinin Italialle ja niin on käymässä Trumpin Yhdysvalloille.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Politiikka ja yhteiskunta

Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu

Masha Gessenin, vuonna 2017 julkaistu, ”Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu” on journalistinen tietokirja Venäjän nykykehityksen historiasta.

8

Idea

Gessen piirtää Venäjän nykyhistorian muutaman venäläisen maahanmuuttajan elämäkertojen kautta: Miten nämä kasvoivat Neuvostoliitossa, todistivat sen romahtamisen ja pärjäsivät kapitalistisessa Venäjässä, sekä lopulta joutuivat pakenemaan Putinin hallitsemasta maasta. Samalla kirjailija analysoi erilaisia kyselytutkimuksia ja poliittisia teorioita, argumentoidakseen, että Putinin hallitsema Venäjä on ajautumassa takaisin totalitarismiin.

LGBTQ-ihmisten vainoaminen on keskeisemmässä osassa tätä teosta. Putinin hallitus ei vainoa homoja, koska he aidosti vihaavat heitä, vaan koska he ovat hyvä syntipukki. Homoja tukevat tahot ovat yleensä demokraattisia liberaaleja, jolloin ”julkisen homoseksuaalisuuden” murskaaminen, tuhoaa samalla demokraattisen liberaaliopposition. Mutta kehystämällä homot kansakunnan vihollisiksi ei vielä riittänyt, vaan piti yhdistää homoseksuaalisuus pedofiliaan, jolloin uusien homo-vastaisten lakien vastustaminen kävisi mahdottomaksi. Kaikkihan vihaavat pedofiileja ja haluavat turvallisen ympäristön lapsilleen. Näin Venäjän hallitus loi kaappaamillaan medioilla suuren pedofiliapaniikin, jossa samaan aikaan saatiin massat kannattamaan yksilönvapauksia romuttavan lainsäädännön, että purkautumisväylän omalle ahdistukselle. Kun saatiin ihmiset uskomaan, että Venäjän suurin ongelma on kuvitteellinen ”pedofiililobbareitten maailmanlaajuinen salaliitto”, monet ihmiset perustivat pedofiilien metsästysryhmittymiä, jotka käytännössä suorittivat valtion puolesta ihmisten vakoilun, pelottelun ja jopa murhaamisen. Mielestäni esimerkiksi USA:n Trumppia kannattavan äärioikeiston ”Qanon”  salaliittoteoria maailmaa hallitsevista liberaaleista satanistipedofiileista, toimii samalla tavalla. Ei ole tietoa, onko koko salaliiton ympärille muodostunut liike Venäjän vaikuttamisyrityksen tulos vai spontaanisti, samoista mielikuvista syntynyt liike. Suomessa taas äärioikeistolainen järjestö Soldiers of Odin on uhannut suorittaa kaupungeissa ”pedofiilien metsästystä”.

Mielenkiintoista onkin, että Gessen viittaa samoihin vasemmistolaisiin kirjoihin tai teorioihin, joista olen lukenut, kuten Erich Frommin ”Pako vapaudesta” (1941) ja Maurice Brintonin ”The Bolsheviks and Workers’ Control 1917-1921” (1972). Jälkimmäistä Gessen ei suoraan referoi, mutta hän esittää saman näkemyksen, jonka mukaan Neuvostoliitto kehittyi totalitaristiseksi, koska sen virkamiehistö koostui keisarillisen Venäjän porvarillisista ammattivirkamiehistä. Brintonin ja Gessenin mukaan tämä porvarivirkamiesten elitistinen asenne työläisiin, yhdistettynä Leninin nopean teollistumisen suunnitelmaan, mahdollisti sen, että Neuvostoliitossa kansalaisia alettiin pitää koneiston osina, eikä itsenäisinä toimijoina.

Kirjailija kuitenkin kritisoi totalitarismiteorioita, suunnilleen samoista syistä kuin arvioimassani Robert O. Paxtonin ”The Anatomy of Fascism” (2004) kirjassa. Esimerkiksi Gessen toteaa, että Neuvostoliitto ei ollut aina totalitaristinen, vaan ainoastaan sen alkuvuosissa, tarkoittaen, että totalitarismi on tietty historiallinen vaihe, jonka jälkeen kuri höllentyy. Tällöin Neuvostoliitto vaikuttaakin olevan vain hieman murhanhimoisempi hirmuvalta kuin Etelä-Amerikan oikeistodiktatuurit.

Imperialismin pahuus

Samalla Gessen päättyykin käyttämään etuoikeusteoriaa kritisoidakseen Neuvostoliittoa rasistiseksi imperiumiksi, mikä on minusta pikkasen ironista. Tässä kirjassa päädytään samoihin johtopäätöksiin kuin monet jälkikolonialistiset teoreetikot ovat päättyneet länsimaisista suurvalloista. Kirjailijan mukaan nyky-Venäjässä ei käsitelty loppuun Neuvostoliiton hirmuteot, koska pelättiin sen pilaavan ihmisten kansallistunnetta. Samaa on länsimaissakin tapahtunut, paitsi että meillä sentään ihmisillä on vapaus itsenäisesti käsitellä kolonialismin ja imperialismin rikokset, vaikka valtio tai valtamedia eivät.

Tässä kirjassa päädytäänkin samaan johtopäätökseen, jonka olen monesti esittänyt äärioikeistosta: Jos unohdetaan oman maan ihmisoikeusrikokset, on helppo alkaa luulemaan, että oma maa on jotenkin moraalisempi ja eettisempi kuin muut, ja näin päättyä kannattamaan ”alempien kansojen” alistamista uudelleen. Äärioikeisto perustuu tähän historian pimittämiseen, ja Putinin hallinto on tekemässä samaa. Gessen valittaakin, että Venäjässä Stalin on ollut ”suurten venäläisten” rankingin kärjessä jo monta vuotta.

Ei olekaan mikään ihme, että Venäjässä kehittyi samankaltainen uusfasismi kuin länsimaissa. Gessen käsitteleekin paljon Aleksandr Duginia ja tämän maailmanlaajuista äärioikeistolaista verkostoa, joka ulottuu niin Front Nationalin radikaalisiivestä, Yhdysvaltojen Alt-rightiin ja suomalaisiin äärioikeistolaisiin ryhmittymin. Vaikka tiesin Duginin olevan eräänlainen Putinin sekopäinen hovifilosofi, en tiennytkään, että jätkä on täysvaltainen fasisti, joka veti inspiraatiota natsifilosofeista, enkä että jäbä perusti ”kansallisen bolsevismi” ideologian ja puolueen. Jälkimmäinen on juuri sitä, miltä se kuulostaa.

Harmikseni kirjailija ei referoi Timothy Snyderia, joka teoksessaan ”Tappotanner: Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä.” (2010) esitti, että Neuvostoliitto noudatti ajan hengen mukaan kolonialismia, mutta sen sijaan, että se vain alisti jonkun toisen maan kansan orjuuteen ja kansanmurhaan, se kolonisoikin itsensä. Gessen melkein päättyy samaan johtopäätökseen, kun hän kertoo, että Neuvostoliiton hirmutekojen käsitteleminen on vaikeaa, koska syyllinen ei olekaan jokin vieras suurvalta, vaan venäläiset itse.

Gessen esimerkiksi esittää, että nyky-Venäjä on ajautumassa totalitarismiin, koska kaikkia Neuvostoliiton rakenteita ja ajattelutapoja ei tuhottu, vaan ne jatkavat elämäänsä, aiheuttaen nykyisen ikävän kehityksen. Nyky-Venäjä kärsiikin samoista ongelmista kuin monet entiset siirtokunnat, joissa myöskin ei kyetty häivyttämään eurooppalaisten imperialistien luomia rakenteita ja ajattelutapoja, pitäen maat yhä epätasa-arvoisina ja epädemokraattisina.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma on sen keskittyminen tiettyjen ihmisten kokemusmaailmaan, mikä hieman häivyttää teoksen objektiivisuutta. Toinen ongelma on kirjan selkeä Yhdysvallat-myönteisyys. Gessen esittää venäläisten nationalistien USA-vastaisuuden harhaisena pelkona, joka ei perustu mihinkään. USA ihan oikeasti yrittää ylläpitää sotilaallista ja taloudellista maailmanlaajuista hegemoniaa.  Esimerkiksi maa vaikutti Venäjän ensimmäisiin presidenttivaaleihin, jotta Boris Yeltsen voittaisi ne. En kyllä epäile yhtään, etteikö venäläiset nationalistit olisi juuri niin sekopäisiä äärikonservatiivisia fasisteja, kuin tässä kirjassa esitetään, mutta kaipasin enemmän objektiivisuutta aiheesta. Samalla tässä hieman liioitellaan Putinin kaikkivoipaisuuden kanssa, esittäen esimerkiksi, että jopa Moskovaa ollaan rakentamassa sellaiseen muotoon, että ihmisten henkinen hallitseminen olisi helpompaa.

Yhteenveto

Masha Gessenin ”Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu” on puutteista huolimatta loistava kirja Putinin hallitsemasta Venäjästä ja sen aiheuttamasta globaalista vaarasta. Tärkeämpänä kuitenkin pidän kirjan teoreettisesta osiosta, jossa analysoidaan aika objektiivisesti totalitaristista kehitystä, joka päättyy siihen johtopäätökseen, että kaikki ideologiat voivat kehittyä totalitaristisiksi. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että Gessenin referoi totalitaristinen teoriaa ”uudesta ihmisestä”, joka on niin yleisluonteinen, että voitaisiin argumentoida nykyisen uusliberalistinen ideologia sisältävän totalitaristisia piirteitä. Gessenin mukaan totalitarismi pyrkii luomaan uuteen järjestelmään sopeutuvan ihmisen, eristämällä tämän lähiyhteisöstään, koska yksinäinen ja vieraantunut ihminen on valmiimpi alistumaan vapaehtoisesti johtohahmon tahdolle. Uusliberalismissa diktaattorin sijaan alistutaankin valtion byrokraattisille aktivointitoimenpiteille ja suuryritysten tuotantotarpeille.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Muslimipopulistit tulevat!

Shadi Hamidin ”Vallan houkutukset. Islamistit ja epäliberaalinen demokratia uudessa Lähi-Idässä” (oma suomennos) on akateeminen tietokirja, joka pyrkii argumentoimaan, että islamistiset liikkeet eivät maltillistu demokraattisissa oloissa.   

45

En muista enää, miksi otin tämän kirjan lukulistaan.  Todennäköisesti, koska tässä puhutaan Muslimiveljeskunnasta. Shadi Hamidin kirjan teesi on vähintäänkin kyseenalainen ja hieman rasistinen. Ainakin alussa, kun luin ”Vallan houkutukset” mieleen tulivat ne vanhat käsitykset, joitten mukaan jotkut kansat ovat vain kykenemättömiä harjoittamaan demokratiaa.

Miksi demokratia ei juurru Lähi-Idässä? 

Kirjailija argumentoi, että äärimmäisen polarisoituneet kansat ovat alttiimpia totaalisille ideologioille, jotka lupaavat ”muuttaa kaiken” ja Lähi-Idässä tällainen ideologia on islamismi. Jos merkittävä osa kansasta on konservatiivista, niin he tulevat äänestämään äärikonservatiiviset islamistit valtaan ja silloin maasta tulee ”epäliberaali demokratia” jossa hitaasti äänestetään kumoon ihmisoikeudet. Esimerkkeinä kirjailija käyttää teesinsä perustelemiseen Jordaniaa, Tunisiaa ja Egyptiä. Kaikissa maissa on kuljettu diktatuurista demokratiaan ja takaisin diktatuuriin.    

Koska islamistinen epäliberaali hallitus kauhistuttaa paikallisia liberaaleja, jälkimmäiset vastahakoisesti liittoutuvat armeijan tai kuninkaan kanssa syöstäkseen demokraattisesti valitut islamistit pois vallasta. Näin tapahtui Jordaniassa ja Egyptissä. Eli ainoa asia, joka Hamidin mukaan pitää monia arabimaita sekulaareina, on brutaali diktatuuri.   

Arabimaitten historia 

Hamid kertoo aika hyvin tässä kirjassa arabimaitten poliittisen historian, ja miten moni maa oli itsenäistyttyä hyvin sekulaari ja vapaamielinen, kunnes Kylmän sodan reaalipolitikka ja imperialismi alkoivat kasvattaa islamistien suosiota. Nyt moni arabimaa on niin islamisoitunut, että jos niitten sekulaari diktatuurit kaatuvat, islamistiset puolueet saavat murskavoitot demokraattisissa vaaleissa ja kaikki menee päin helvettiä.   

Kirjan ydinteesi 

Kirjan mukaan demokratian lisääminen ei vähennä islamistien radikalismia, vaan kova diktatuurin poliittinen repressio. Kun islamistien ensisijainen prioriteetti on oman olemassaolon turvaaminen, sharia-laista tai kalifaatista puhuminen muuttuvat toissijaisiksi ja puheet ”demokratiasta ja ihmisoikeuksista” ottavat etusijan.   

Kirjailijan mukaan demokratiassa islamistit erottautuvat muista puolueista ainoastaan korostamalla uskonnollista kiihkoa, koska muuten heidän talouspoliittiset ohjelmat eivät eroa muista puolueista mitenkään. Koska islamisteilla on jo suuri kannatus köyhälistön keskuudessa, hyväntekeväisyysaktivismin takia, he saavat valmiiksi suuren kannatuspohjan, joka kasvaa entisestään keskiluokkaan vetoavalla populistisella retoriikalla. Eli sekulaarit puolueet eivät pärjää omilla monimutkaisilla talouspoliittisilla ideoilla, kun vastassa on yksinkertaisia vastauksia antava fundamentalisti. Näin alkaa ideologinen asevarustelu jossa jokainen puolue pyrkii korostamaan, miten konservatiivinen itse on, jolloin kaikki puolueet islamisoituvat. Eli tässä kirjassa argumentoidaan epäsuorasti, että sananvapaus tai ideoitten markkinat eivät vain toimi.     

Kirjan perustelut 

Perustellakseen väitteenä Hamid nostaa aika paljon vakuuttavia esimerkkejä, joissa Muslimiveljeskunta on diktatuurisen repression pelossa irtisanoutunut julkisesti terrorismista tai siitä on hajonnut paljon maltillisempi osa. Muslimiveljeskunnasta eronnut maltillisempi osa on sitten pyrkinyt välttämään repression todistamalla maltillisuutensa ottamalla kristittyjä ja naisia puolueensa jäseniksi. Kirjassa osoitetaan aika hyvin, että mitä väkivaltaisempi ja suvaitsemattomampi diktatuuri, sitä maltillisemmaksi Muslimiveljeskunta on muuttunut.  

Omaa pohdintaa 

Mielenkiintoisinta lukiessani tätä moraalisesti kyseenalaista kirjaa, oli se, miten ainakin osa tämän kirjan teesistä on oikeassa. Esimerkiksi nyt länsimaat kamppailevat oikeistopopulismin, äärioikeiston ja kristillisen konservatismin kanssa. Trump ja Brexit osoittavat, että joskus kansa äänestää omaa etuaan vastaan. Puola on toinen esimerkki, missä kansa äänesti fasismiin nojautuvan äärikonservatiivisen puolueen valtaan, joka nyt murentaa maan ihmisoikeuksia. Italia seuraamassa perässä.  

Silti länsimaissa on vahva demokratiausko, ja jotenkin tuntuu, että jos Hamid olisi esittänyt teesinsä täällä Euroopassa, mutta vaihtanut islamistit äärioikeistoon, täällä syntyisi melkoinen paskamyrsky. Nytkin vihapuhelait, ovat kiistanalainen tapa vähentää äärioikeiston vaikutusvaltaa,  mutta kun puhutaan arabimaista, niin on näköjään ihan ok ehdottaa ihmisoikeuksien kumoamista. Esimerkiksi Putinin Venäjä perustelee oman pseudodiktatuurinsa juuri sillä, että vapaa demokratia syöksisi maan kaaokseen.    

Ehkä otin tämän kirjan lukulistalle, kun vielä otin vakavasti Sam Harrista, koska tämä kuulostaa vähän miehen omilta teeseiltä. Silti Hamidin teoriassa on tietty totuuden siemen. Kirjailija kuvaus Muslimiveljeskunnan taktiikoista ja rakenteista muistuttaa todella paljon oikeistopopulistipuolueita. Esimerkiksi Hamidin mukaan Muslimiveljeskunta ei ole niin ääriuskovainen, että sen jäsenistö koostuisi vain fundamentalisteista, vaan siellä on väkeä kaikista yhteiskunnan luokista, joilla on aivan eri intressit kuin sharia-lain implementoiminen. Tämän laajan massaliikkeen Muslimiveljeskunta pystyy ylläpitämään olemalla mahdollisimman hämärä siitä, miten konkreettisesti se aikoo luoda islamilaisen valtion ja kasvattamalla vastakkainasettelua sekulaaria eliittiä vastaan. Meidän kotimaiset populistipuolueet harjoittavat samaa vastustamalla kaikenlaista, mutta kun on aika kertoa, mitä puolustetaan, niin puheet muuttuvatkin kielikuviksi ja iskulauseiksi.  

Hamid itse ei määrittele Muslimiveljeskuntaa tai salafistipuolueita populisteiksi, mutta selvästi nämä puolueet toimivat samalla kaavalla. Esimerkiksi “Jätkät & jytkyt. Perussuomalaiset ja populismin retoriikka” kirjassa todetaan, että populismi on vaarallista demokratialle, koska se vetoaa ihmisten primitiivisiin tunteisiin, jolloin nämä huumaantuvat äänestämään omaa etuaan vastaan. Sattumalta oikeistopopulismi vetoaa samaan konservatiiviseen kansanosaan kuin islamistit. Yhtymäkohtia on myöskin siinä, että Hamid asettaa islamistipuolueet äärimmäiseen oikeistoon. Eikä vain konservatismin takia, vaan talouspolitiikan. Muslimiveljeskunta ja monet islamistipuolueet lupaavat, kuten oikeistopopulistit, että he tulevat parantamaan pienyrittäjien ja maanviljelijöitten oloja, vähentämällä demokratiaa ja laskemalla veroja. Edellä mainittujen vuoksi Egyptissä esimerkiksi kauppiaat tukevat Muslimiveljeskuntaa.   

Ristiriitoja ja puutteita 

Kuitenkin tämä kirja törmää paradoksiin. Moni arabimaan diktatuuri on sekulaari, mutta eivät ne ole mitään liberaaleja homotusfeministivaltioita, vaan itsekin konservatiivisia. Islamistit eivät voi maltillisia kovin paljon, jos itse diktatuurikin on pysähtynyt ajassa. Esimerkiksi entiset Neuvostoblokkiin kuuluvat maat eivät muuttuneet liberaaleimmaksi kommunismin romahdettua, vaan juurikin taantuivat kunnon änkyräoikeistolaisiksi valtioiksi, joissa juuri ja juuri vältytään juutalais- ja homovainoilta. Tätä ristiriitaisuutta kirjailija ei huomaa omassa teesissään.   

Toinen ongelma on talouden rakenteen analyysin puute. Kirjailija ei mainitse, että moni arabimaa on liberalisoinut kotimarkkinansa globaalien trendien mukaan, mikä on tarkoittanut jyrkkää epätasa-arvoa ja julkisen sektorin ankaraa supistumista. Muslimiveljeskunta on saanut massiivien kannatuksen köyhälistössä ja keskiluokassa, koska se tarjoaa lukuisia sosiaalisia palveluita, joita valtio ei enää hoida. Esimerkiksi Sikivu Hutchinsonin kirjassa ”Moraalinen taistelu: Mustat ateistit, sukupuolipolitiikka ja arvosodat.” kerrotaan, miten USA:ssa kristillinen fundamentalismi kasvoi Obaman valtakauden aikana, kun valtion sosiaalipalveluja alettiin ulkoistamaan uskonnollisille keskuksille. Esimerkiksi Trump on kasvattanut kirkkojen valtaa vielä enemmän poistamalla kirkkojen rajoitukset puolueitten tukemisessa ja liberalisoimalla markkinoita entisestään. Nämä uudistukset edistävät uskonnon vaikutusvallan kasvua, koska jos julkista sektoria kavennetaan, niin kaikista heikoimmassa asemassa olevat ihmiset joutuvat turvautumaan kirkkojen apuun. Syntyy riippuvuuden kierre, jossa kirkoilla on suurta valtaa edistää uskonnollista sanomaansa kaikista heikommassa asemassa oleville. On olemassa selvä korrelaatio uusliberalismin ja uskonnollisen fundamentalismin kasvussa. Sattumalta juuri se, mitä Itä-Euroopassa tapahtui Neuvostoliiton romahdettua.    

Yhteenveto 

Shadi Hamidin ”Vallan houkutukset. Islamistit ja epäliberaalinen demokratia uudessa Lähi-Idässä” on aika epätasainen tekele, joka sentään myöntää suoraan, että arabimaitten diktatuurit ovat pystyssä, koska ne palvelevat parhaiten länsimaisten suurvaltojen geopoliittisia intressejä.   

2 kommenttia

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto