Avainsana-arkisto: deradikalisaatio

Uudet jihadistit ja uhka länsimaille

Peter R. Neumannin ”Radikalisoituneet. Uudet jihadistit ja uhka länsimaille.” (oma suomennos) on vuonna 2016 julkaistu tietokirja Isiksen kaltaisista kolmannen aallon jihadisteista.

13

Aaltotieoria

Neumannin koko kirja rakentuu David Rapoportin aaltoteorian päälle. Teorian mukaan terrorismi ja sen intensiteetti kasvavat ja laantuvat historiallisten prosessien mukaan. Rapoport selitti, että terrorismin aallot alkoivat 200 vuotta sitten teollistumisen ja tietoliikenneyhteyksien parannuttua. Ennen terrorismi oli hyvin paikallista, mutta teollistumisen mahdollisti kansainvälisten terrorismiaaltojen syntymisen ja leviämisen.

Jokainen aalto kasvaa väkivaltaisemmaksi, kun ääriliikkeet yrittävät koko ajan tehdä vielä brutaalimpia iskuja saadakseen muutosta aikaan, kunnes heidät tuhotaan, tavoite saadaan läpi tai he väsyvät. Eurooppa on siis kärsinyt terrorismista hyvin pitkään, vaikka jotkut poliitikot yrittävätkin antaa kuvan mantereestamme ennen maahanmuuttoa jonain rauhan ja yhteisymmärryksen tyyssijana. Mutta tämän kirjan mukaan elämme viidettä aaltoa, joka on jihadismin aalto. Tämän viimeisimmän aallon huippu olemme vasta saavuttamassa. ISIS on tämän kirjan mukaan vain alkusoitto sille paskamyrskylle, joka on ulottumassa Eurooppaan saakka.

Ainoa kritiikkini tätä aaltoteoriaa kohtaan, on se, että sen mukaan terrorismi on pääosin äärivasemmiston yksinoikeus ja äärioikeiston terrorismi reaktio ensimmäiseen. Ihmettelen vähän, miten Rapoport ei ole kuullut KKK:sta? KKK riehui pääosin 1800-1960-luvuilla. Ennen kuin äärivasemmistolaista väkivaltaa alettiin harjoittaa USA:ssa ja alueissa, missä ei edes ollut äärivasemmistoa nimeksikään. KKK:n koko toiminta perustui afroamerikkalaisten ja heidän tukijoitten terrorisointiin. Esimerkiksi 60-luvulla pasifistiset NAACP:n vapaehtoiset joutivat ankaran ja hengenvaarallisen KKK-terrorin uhriksi vain koska halusivat rekisteröidä Etelä-valtioissa afroamerikkalaisia äänestäjiä. Jotkut NAACP:n jäsenet radikalisoituivat äärivasemmiston puolelle juuri reaktiona äärioikeistolaisen KKK:n terrorin takia. Siinä olen samaa mieltä, että äärioikeiston terrorismin tarkoitus ei ole kumota vallitsevaa järjestelmää, vaan ”suojella” sitä, mutta ei se aina ilmesty reaktiona äärivasemmiston väkivaltaan.

Ydinteesi

Kirja pohjautuu lukuisiin haastatteluihin ja tutkimuksiin, joissa ilmenee, että Isiksen länsimaalaiset vierastaistelijat ovat kaikista väkivaltaisemmat ja fanaattisemmat soturit. Tämä johtuu siitä, että eurojihadisteja eivät sido, vaikka Syyrian tai Irakin heimositeet ja muut paikalliset tavat, jotka voisivat hillitä väkivaltaa. Esimerkiksi irakilaiset ISIS-taistelijat Irakissa eivät uskaltaneet katkoa uhriensa päitä, koska useimmiten he tunsivat uhrinsa vieraasta heimosta, heillä oli sukulaisuussiteitä tai he eivät halunneet saada psykopaatin mainetta lähikylissä ja -kaupungeissa. Vierastaistelijoilla ei ollut tällaisia estoja, vaan he kiihkeästi suorittivat kaikki veriteot. Tunnetuin tapaus onkin brittiläinen Muhammad Enwazi, eli Jihadi John, joka toimi Isiksen pyövelinä Syyrian sisällissodan alussa.

Euronjihadistit

Euroopan suurissa kaupungeissa on gettoja, joissa on suuri määrä työttömiä, vihaisia tai muuten syrjäytyneitä muslimimiehiä, jotka ovat kokonaan vieraantuneita eurooppalaisesta yhteiskunnasta. Näitten nuorten vanhempien alkuperämaa ja nykyinen eurooppalainen valtio, jossa nuoret elävät, tuntuvat yhtä vierailta. Nuoret alkavat etsiä jotain identiteettiä johon kiinnittyä, jolloin salafi-islam tuntuu houkuttelevammalta, koska se on juurikin globaalinen, kaikista paikallisista oloista ja kulttuureista irrottautunutta islamia. Salafismi muuttuukin juuri houkuttelevaksi identiteetiksi hyvin heterogeenisille maahanmuuttajaväestölle, joka kaipaa yhteisöllisyyttä. Valitettavasti salafismi on äärimmäisen konservatiivista islamia, joka voi radikalisoida yksilön kääntymään väkivaltaisen salafi-jihadismiin.

Neumann osoittaa, että suurin osa jihadisteista eivät olleet uskovaisia ennen salafismiin kääntymistä ja, että suurin osa Lähi-Idän jihadisteista liittyivät ääriliikkeisiin rahan ja maineen takia. Harva jihadisti oikeasti uskoo lupauksiin paratiisista ja sen sellaiseen hölynpölyyn. Mutta valitettavasti ne, jotka oikeasti uskovat ovat syntyneet Euroopassa, eivätkä omaa minkäälaista moraalia. Kirjailijan mukaan, kun Isiken kalifaatti tuhotaan, nämä eurojihadistit tulevat palaamaan Eurooppaan ja hyvin todennäköisesti he tulevat aiheuttamaan sellaisen terrorin aallon, joka tekee nykyiset lähes kuukautiset iskut vaikuttamaan vain ikäviltä pikkuharmeilta.

USA:n ja Euroopan erot.

Kirjailija analysoi miksi USA:sta on lähtenyt vähemmän vierastaistelijoita kuin Euroopasta ja miksi USA:ssa on suoritettu vähemmän jihadistien iskuja? Kirjailija analysoi amerikkalaista kulttuuria ja huomaakin, että USA:n monikulttuurisuuspolitiikka perustuu amerikkalaiseen unelmaan ja sulautumiseen. Maassa olevat muslimit ovat muuttaneet USA:an, koska haluavat olla osa amerikkalaista unelmaa, joten harva ääriuskovainen, edes muuttaa maahan. Sitten ne musliminuoret, jotka ovat syntyneet USA:ssa, harvoin kohtaavat muita muslimeja. USA on niin jättiläismäinen maa, että siellä ei ole muodostunut muslimienemmistöisiä alueita, vaan väestön on ollut pakko olla tekemissisä kristittyjen, hindujen ja juutalaisten kanssa satoja vuosia. Toisin on Euroopassa, missä muslimit on ahdettu betonilähiöihin ja, missä suurin osa asukkaista tuli mantereeseen, koska oli pakko (vierastyöläisinä tai pakolaisina), eivätkä koskaan halunneet olla osa jotain suurta ideologista ihannetta. Ei ole olemassa ”eurooppalaista unelmaa”.

Ratkaisut

Vaikka kirjailija myöntää, että hänen teesinsä ovat todella synkkiä Euroopan tulevaisuudelle, hän antaa tässä ratkaisuja ongelmiin. Niihin ei kuulu rajojen sulkeminen tai terrorismivastaisen sodan eskaloiminen, vaan 3 portaista deradikalisaatiota, joka koostuu aika perinteisistä menetelmistä. Neumannin mukaan nyt syrjäytyneitä musliminuoria auttavia kansalaisjärjestöjä rahoitetaan liian vähän ja tiedustelupalveluilta ei vaadita tilivelvollisuutta budjettiratkaisuistaan. Kun nämä seikat korjataan, voidaan saada Euroopan muslimit tuntemaan, että he ovat osa tätä yhteiskuntaa.

Yhteenveto

Peter R. Neumannin ”Radikalisoituneet. Uudet jihadistit ja uhka länsimaille.” on lyhyt, mutta todella tiivis paketti täynnä asiaa. Tässäkin johtavan terrorismitutkimuksen asiantuntijan kirjoittamassa kirjassa ilmenee, että paras tapa taistella jihadismia vastaan, on tarjota parempi maailma syrjäytyneille nuorille.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Islamistista kansalaisaktivistiksi

Maajid Nawazin ”Radikaali: matkani pois ääri-islamismista” (oma suomennos) on 2012 julkaistu entisen islamistin kertomus hänen omasta radikalisoinnista ja siitä irtautumisesta.    

44

Tyypillinen jihadisti   

Kirjailija kasvoi sekulaarissa keskiluokkaisessa ja korkeasti koulutetussa brittiläisessä pakistanilaistaustaisessa perheessä. Nawaz ei koskaan käynyt moskeijassa tai rukoillut, kärsi rasismista ja syrjäytyi katujengien puolelle. Katujengissä hän tapasi islamisteja ja radikalisoitui.     

Nawaz nousi 90-luvulla nopeasti Hizb ut-Tahrir-islamistijärjestön riveissä merkittäväksi aktivistiksi. Hizb ut-Tahrir oli nykystandardeissa melko maltillinen islamistijärjestö, jonka toimintatapaan kuului toisen aallon jihadismi, eli arabimaihin suuntautuva globaali terrorismi. Ensimmäinen aalto on paikallinen arabimaitten terrorismi ja kolmannen aallon on nykyinen globaali islamilainen terrorismi, joka suuntautuu kaikkialle maailmaan.

Tämän kirjan kertomus sijoittuu ”viattomanpaan” aikaan, jossa eurooppalaiset jihadistit ja islamistit käyttivät länsimaita rahoittaakseen toimintaansa ja värvätäkseen uusia jäseniä matkustamaan arabimaihin kaatamaan paikallisia hallituksia. Nawaz oli yksi näistä eurojihadisteista, joita lähetettiin arabimaihin riehumaan.    

Analyyttisyys   

Muista ex-islamisti-kirjoista poiketen Nawazin kirja on analyyttisempi. Tässä kirjailija pohtii laajemminkin radikalisoitumista ja sen eri vaikutteita, eikä vain kerro omasta kokemusmaailmastaan. Rasismi, imperialismi ja taloudellinen eriarvoisuus pelaavat merkittävän osan nuoren muslimin radikalisoitumisessa, eikä niinkään uskonto. Nawaz pitää islaminuskoa essentiallisena pohjamateriaalina, josta saada ihminen äärimmäisempään uskonnon tulkintaan, mutta itse uskovaisuudesta ei vielä radikalisoiduta. Nawaz oli nuorempana tapamuslimi, kuten suurin osa jihadisti/islamisti-järjestöjen kohderyhmästä. Nawaz ei radikalisoitunut moskeijassa, eikä hänen islamistiryhmänsä edes värvännyt ihmisiä niistä, vaan kaduilla ja koulujen käytävillä, missä nykynuoriso eniten liikkuu. Tämä kuvio ei ole merkittävästi muuttunut 2010-luvullakaan.    

Epäluotettava kertoja

Tämä analyyttisyys on ehkä ainoa asia, mikä pelastaa tämän kirjan, koska kirjailijan henkilökohtaista kertomusta on ja aktivismia on vahvasti kyseenalaistettu.    

Esimerkiksi Nawaz on viime aikoina puolustanut ulkomaalaisten äärioikeistolaisten oikeutta matkustaa Iso-Britanniaan värvätäkseen lisää jäseniä ääriliikkeeseensä, mikä on vähän ristiriitaista radikalismia vastustavalle aktivistille.

Tämä tarkoittaa, että tätä kirjaa on luettava hyvin kriittisesti. Mutta analyysi, jonka kirjailija panee omiin kokemuksiinsa, on yhdenmukaista kansainvälisen terrorismitutkimuksen kanssa, joten on tämä sinänsä ehkä paras populaari teos aiheesta, vaikka kirjailija valehtelisikin tai liioittelisi.    

Propaganda   

Mielenkiintoisinta oli kuitenkin itse Hizb ut-Tahririn propagandan analysoiminen. Kirjassa paljastetaan se, että järjestö ei värvännyt ihmisiä uskonnolla, vaan moniportaisella propagandalla, jonka ensimmäinen pinta oli myötätunto. Järjestö käytti Bosnian sodan kauhistuttavia kuvia tapetuista muslimeista värväyksessä. Nawaz oli kärsinyt todella ikävää rasismia, kuten moni muukin hänen ikäluokastaan. Joten oli helppo islamistien esittää nuorille kertomus, että ei heitä syrjitty ihonvärinsä takia, vaan uskontonsa. ”Muslimeja vainotaan ympäri maailmaa ja muslimien olisi pidettävä yhtä tätä vainoa vastaan, kuten kalifaatin aikana” kuului Hizb ut-Tahririn propagandassa.     

Tästä alkoi sitten hiljattainen radikalisoituminen, jossa uskonto oli vain liima, jolla pidettiin yllä joukkoa eri poliittisia pointteja, kuten muslimimaitten vapauttaminen diktatuureista ja länsimaisen imperialismin sorrosta. Kirjailija korostaa, miten tärkeässä roolissa olivat kertomukset Iso-Britannian, USA:n ja Ranskan roolista Ottomaani-imperiumin hajottamisessa, nukkehallitusten pystyttämisessä ja Israelin valtion luomisessa. Kuten hyvässä propagandassa, totuuden siementen sekaan upotettiin anakronistisia käsityksiä islamilaisesta kalifaatista ja islaminuskosta  

Nawazin mukaan islam on ainoa yhdistävä asia, muuten äärimmäisen heterogeenisessä maahanmuuttajayhteisössä, joten sillä pyrittiin houkuttelemaan ihmisiä omaamaan islamilaisen identiteetin. Tämä taktiikka tepsi, koska vaikka suurin osa nuorista ei ollut uskovaisia, islamiin sekoitettiin selkeä ideologinen ohjelma suurvallan luomisesta, joka palauttaisi syrjäytyneitten nuorten ja koko islamilaisen maailman kunnian. Kertomukset suuresta muslimi-imperiumista olivat hyvin houkuttelevia, koska kouluissa ei niistä opeteta. Iso-Britanniassa opetetaan enemmänkin länsimaisten imperiumien ”loistavaa” historiaa ja se ei kuulosta pakistanilaisen tai egyptiläisen korvissa kovin mahtavalta, vaan sorron historialta. Koska tuntemus islamilaisesta kalifaatista on hämärä, sen romantisoiminen on hyvin helppoa, samalla nuorille annetaan elämää suurempi tarkoitus ja ohjelma, jolla rakentaa itsestään kunniallinen identiteetti. 

Nawaz kertookin, miten islamistien arvokas ja itsevarma käytös houkutteli hänet järjestöön. Kirjailijankin itsetunto kohosi Hizb ut-Tahrissa, missä ensimmäisen kerran elämässään hän tunsi olevansa samalla viivalla tai jopa ylempi kuin brittiläinen valtaväestö.     

Itsekritiikkiä   

Kuitenkin erilaisten tapahtumien takia Nawaz alkoi kyseenalaistaa maailmankuvaansa, kunnes hän erosi järjestöstä. Kirjassa kuvataan aika hyvin, miten ääriliikkeestä eroaminenkin on moniportainen prosessi, joka ikävä kyllä alkaa ensin itsekkäistä syistä. Nawazia alkoi vituttaa järjestön sisäiset henkilöriidat, jolloin hän alkoi kyseenalaistaa sen johtajistoa. Siitä alkoi sitten taktiikoiden kyseenalaistaminen ja viimeisempänä itse ideologian. Kirjailija itsekin analysoi omaa radikalismista irtautumasta ja toteaa, että itse islamismin ideologiaa on hyökättävä, koska ei kaikilla satu sellaisia henkilökemiäriitoja, joita hänelle tuli järjestössä. Ehkä paras onkin tämän kirjan loppuosa, jossa Nawaz kertoo hänen radikalismivastaisesta aktivismista ja sen ydinsanomasta ”Ideat ovat luodinkestäviä, joten niitä on hyökättävä paremmilla ideoilla, ei pommeilla” Valitettavasti kukaan ei ole oppinut mitään.    

Yhteenveto   

Maajid Nawazin ”Radikaali: matkani pois ääri-islamismista” on ehkä paras tähän mennessä lukemani populaari kirja islamismista. Tämä on tunteikkaasti kirjoitettu, kerronta etenee kuin jännitysromaani ja siinä on todella syvää analyysiä, joka on yhdenmukaista akateemisen ekstremismitutkimuksen kanssa. Harmi, että tätäkin kirjaa ei ole suomennettu tai sitten ei ole suomennettu, koska kirjailija on nykyään niin huonossa maineessa epärehellisenä aktivistina.

Jos unohtaa edellä mainitut seikat kirjailijasta, on tämä kirja aika mestarillinen tietokirja ääri-islamista.     

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto