Avainsana-arkisto: dystopia

Patriarkaalinen dystopia

Margaret Atwoodin, vuonna 1985 julkaistu ”Orjattaresi” on feministinen dystopiaromaani amerikkalaisesta äärikristillisestä fasistivaltiosta.     

1

Tämä teos on ollut monta vuotta luettavana, mutta aina unohdin laittaa sen lukulistaan. Kuitenkin HBO-TV- sarjaversion jälkeen paineet lukea kirja kasvoivat. Otin sitten viimein tämän kirjan luettavaksi, enkä pettynyt. Onneksi pidätin itseäni katsomasta TV-sarjaa, jotta en olisi jatkuvasti se ihmisklisee, joka katsoo filmatisoinnin ensin ja lukee vasta sen jälkeen alkuteoksen.    

Idea    

Romaani sijoittuu tulevaisuuteen, jossa sota ja saasteet ovat tuhonneet luonnon ja hitaasti myrkyttäneet puolet ihmiskunnasta steriileiksi. Poliittisesti ja demografisesti epävakaassa tilanteessa Yhdysvallat syöksyi äärikristilliseen fasismiin. Naiset alistettiin toisen luokan kansalaisiksi, joitten ainoa tehtävä on synnyttää lapsia. Naiset jaettiinkin erilaisiin kasteihin, kuten kotiäidit, kotiapulaiset, poliittiset komissaarit ja kiertäviksi synnytyskoneiksi toimivat orjattaret. Kirja on yhden orjattaren kertomus hänen elämästään poliittiseen eliittiin kuuluvan komentajan kartanossa. Koska lasten saaminen on vaikeaa, orjattarien tehtävä on toimia poliittisen eliitin synnytyskoneina, kun oma vaimo koetaan steriilinä.    

Totalitarismista taidetta    

Vaikka tiesin mistä tämä romaani kertoi, yllätyin siitä, miten täydellisesti se jäljittää totalitaristisessa yhteiskunnassa elämistä. Romaanin maailma on yhtä ahdistava kuin Richard Wrightin ”Musta poika” (1945), George Orwellin ”1984” (1949) tai Sofi Oksasen ”Puhdistus” (2008), mutta sekaan on lisätty selkeitä feministisiä ideoita näkymättömästä miehisestä vallasta ja naisten supistetusta itseilmaisun tilasta. Mutta toisin kuin moni spekulatiivinen romaani, Atwood osaa kirjoittaa taiteellista ja tunteikasta proosaa, joka teki lukukokemuksesta paljon syvällisemmän.    

”Orjattaresi” ei ole ahdistava sen takia, koska se kuvaa äärimmäisen repressiivistä yhteiskuntaa, vaan koska se kuvaa niin täydellisesti alistetun ihmisen tunnemaailmaa, jossa ajatukset ovat melkein ainoa vastarinnan muoto. Jossa muistaminen on rohkea teko, koska diktatuuri on pyrkinyt hävittämään tai vääristelemään menneisyyden.    

Tuntui kuin olisin lukemassa oikeaa dokumenttia, eikä fiktiota. Tämäkin voi johtua siitä, että olen lukenut Richard Wrightin edellä mainitun omaelämäkerran, jossa kuvataan miltä tuntui elää mustana 1900-luvun alun Etelä-Valtioissa rotuerottelujärjestelmässä, missä vääräksi koettu kävelytyyli tai katse voisi tuoda kuolemantuomion.     

Ongelmia    

Mielestäni tämä oli täydellinen mestariteos, mutta huomasin Goodreadsissa, että jotkut valittivat tämän kirjan olevan hidas ja tylsä. Ehkä se johtuu siitä, että tätä on markkinoitu scifinä tai sitten TV-sarjassa on enemmän toimintaa, joten ihmiset odottivat jotain seikkailukertomusta. Tämä romaani on enemmänkin psykologinen tutkielma naisen ankarasta repressiosta.     

Yhteenveto     

Margaret Atwoodin ”Orjattaresi” on todella hyvä romaani, joka ansaitsee klassikkostatuksensa, mutta ei vain sen taiteellisen kerronnan vuoksi, mutta koska se on pelottavan ajankohtainen. Romaanin äärikristillisen diktatuurin ideologian käsitykset naisista, ja heidän sorron oikeutus kuulostavat ahdistavan samankaltaiselta kuin nykyisen äärioikeiston ja erityisesti miesasialiikkeen äärisiipien retoriikalta. Esimerkiksi idea naisten ”jakamisesta” kaikille miehille, jotta nämä saavat seksiä tai käsitys naisista perimmäisinä huorina, joita pitää kesyttää tai puheet ”synnytystalkoista” ovat täällä Suomessakin esitetty vakavissaan tai puolivitsinä.     

Elämme ajassa, jossa internetin pimeimmistä nurkista on jalkautunut incel ja manospheren naisvihamielisiä ideologioihin uskovia massamurhaajia. Tämän romaanin varoituksen sanat ovat kipeämpiä kuin 80-luvulla. Atwoodin visioima naisvihamielinen ideologia on totta ja sitä kannattaa kasvava joukko murhanhimoisia nuoria miehiä. Brasiliassa onkin jo paljastunut uskonnollisen kultin johtaja, joka ylläpiti vangittujen naisten lapsifarmeja, joissa teollisesti tuotettiin lapsia myytäviksi lapsettomille pariskunnille ympäri maailmaa. Tällaiset kauhut voivat kasvaa, kun Yhdysvalloissa ja Brasiliassa on jo noussut äärikristillisiä myötäileviä hallituksia, jotka ovat aktivoineet monet naiset huomaamaan, että tämän romaanin dystopia voi olla mahdollinen heidän elinaikanaan. Tämä kirja pitäisikin olla pakollinen kaikille luettavaksi.  

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Mitä tällä kertaa luin

Salamanterisota

Karel Čapekin ”Salamanterisota” on lyhyt scifi-kirja, joka sijoittuu vaihtoehtoiseen historiaan, jossa ensimmäisen maailmansodan sijaan ihmiskunta käy sotaa huippuälykäitä humanoideja salamantereita vastaan siitä, kuka saa ”elintilaa” itselleen planeetasta.

20170706_140825

Kirja on allegoria 1900-luvun alun eurooppalaiselle imperialismille, jossa tiede ja teknologia valjastettiin globaalin pääoman tarpeisiin. Kirja alkaa sillä, että Tyynenmenren merikapteeni löytää pienen eristetyn saaren, jossa on älykkäitä salamantereita, joita hän opettaa keräämään helmiä ruokaa vastaan. Nopeasti suuri kauppayritys tekee sopimuksen kapteenin kanssa ja salamantereita aletaan rahdata pitkin meriä, jotta helmiä voidaan kerätä kansainvälisille markkinoille. Salamanterit lisääntyvät huimaa vauhtia ja kehittyvät koko ajan älykkäimmiksi, mikä taas laajentaa salamantereitten käyttösovelluksia maailmantaloudessa. Valitettavasti eurooppalaisten asenteet ovat yhä samoja ja ensimmäinen maailmansota häämöttää kiihtyvällä asevarustelulla ja poliittisilla levottomuuksilla, jotka olivat tyypillisiä ajalle.

Tässä kirja onkon nerokas. Kaikki poliittiset liikkeet avaavat oman salamanterihaaran, joka ajaa heidän omia päämääriä käyttämällä salamantereita hyväkseen. Koko 1900-luvun rasistinen ja imperialistinen järjettömyys paljastetaan täysin absurdilla salamanteritaloudella, joka osoittautui tuhoisaksi. Salamanterit kääntyvät tietenkin omistajiaan vastaan ja alkaa Salamanterisota.

Kirja kulkee kahdella tasolla, joista yksi om metataso, jossa kirjailija ja tämän vaimo rakentavat tarinaa eri asiakirjojen kautta kuin olisivat kirjoittamassa jotain tietokirjaa. Sitten on juonen taso, jossa eri hahmot yrittävät elää salamantereitten kanssa. Metatasojen yhdisteleminen ja hetkellinen katkeaminen on tehty todella sujuvaksi ja lisäävät tarinan mystisyyttä ja viihdyttävyyttä.

Tämä oli lyhyt, mutta nerokas sicif-satiiri, josta kuulin täysin sattumalta, kun keskustelin jossain Facebook-ryhmässä salaliittoteorioista, ja joku mainitsi tämän kirjan. Kannattaa lukea, koska tämä kirja iskee syvälle ja nauroin ääneen joissain kohtaan, vaikkakin kirjan satiiri on nykystandardeissa vähän liian härskiä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin