Avainsana-arkisto: eksistentialismi

Kannibaalidiktatuuri!

Agustina Bazterrican ”Rotukarja” on vuonna 2017 julkaistu kauhuscifi-romaani, jossa tappajavirus on tehnyt kaikesta eläinlihasta syömäkelvotonta, ajaen ihmiset teolliseen kannibalismiin. 

8

Idea  

”Rotukarja” sijoittuu tulevaisuuteen, jossa seurataan ”erikoislihaa” valmistavan lihapakkaamon työntekijän elämää. Kirja ei keskity niinkään hirvittävän maailman rakenteluun, kun käsittelemään tämän työntekijän arkea ja hänen omia traumoja. Kuten monissa dystopiaromaaneissa, kertomuksen päähenkilö alkaa kyseenalaistaa vallitsevaa järjestelmää. Tästä alkaa painajaismainen matka masentuneen miehen henkilökohtaisissa muistoissa ja hänen asuttamassaan maailmassa, missä teollisella mittakaavalla valmistetaan geenimuunteluita ihmisiä syötäväksi.   

Agustina Bazterrican maalaa iljettävän yksityiskohtaisesti syötäväksi kasvatettujen ihmisten elinolosuhteet, teurastuksen ja miten kulttuuri on muovautunut heidän ympärille. Tässä romaanissa maalaillaan kauhuvisioita yhteiskunnasta, joka sopeutaakseen uuteen maailmanjärjestykseen, on luonut dehumanisoivan kielen ihmislihalle. Lihansyöjien onneksi perinteisen lihateollisuuden ja maatalouden eufemistinen kieli oli jo olemassa, joten syötävistä ihmisistä aletiin puhua samalla tavalla kuin puhutaan lehmistä, sioista ja kanoista. 

Kirjailija myöskin käsittelee romaanissaan hienostunutta ihmismetsästysseuraa, slummeissa asuttavia villejä kannibaalilaumoja ja kotiäitiä, joka hitaasti leikkelee palasia elävistä uhreistaan, jotka on sidottu vaatekomeroon. Sekä paljon pimeimpiä asioita, joita voidaan tehdä puolustuskyvyttömälle ihmiselle, jotka ovat liian hirvittäviä spoilattavaksi.   

Tämä on kaikista vastenmielisin, perverssein ja iljettävin romaani, mitä olen koskaan lukenut. En muista, miksi otin lukulistalle, mutta varmaan juuri, koska luen tällaista roskaa. Joudun tässä paljastamaan asian, joka voi järkyttää joitain lukijoita, mutta on pakko tunnustaa, etten ole puolueeton arvioidessa tätä kirjaa: olen vegaani. Kyllä, se voi olla kauhistuttava paljastus, mutta ei kukaan ole täydellinen. En tiedä johtuuko se ruokavaliostani, mutta tämä romaani oli oksettavaa luettavaa. Vaikka lautasellani ei ollut lihaa, silti ruokahalu meni lukiessaan tätä kirjaa. En suosittele lukemaan samalla kun syö. Mutta en osaa arvata onko tämä romaani pahempi vai lievempi, jos syö lihaa? Kenties tämä romaani pilaa lopullisesti lihansyöjän ruokahalun tai sitten lihaa syövä lukija pitää romaania pelkkänä törkeänä vegaanipropagandana, eikä edes lue sitä.   

Ongelmia  

En arvostele romaanin iljettävyyttä, koska se on ihan kirjailijan tarkoitus, mutta enemmänkin epätäydellistä maailmaa. Tässä romaanissa ei selitetä kunnolla, miksi ihmiset eivät luopuneet lihansyönnistä ja ryhtyneet vegaaneiksi? Tässä vain vihjaillaan, että kannibaalidiktatuuri nousi viruksen aiheuttamasta kaaoksesta. Romaani perustuukin pikkasen epäuskottavaan visioon, joka oli vaikea niellä 😀 Tämä uskottavan selityksen puute tekeekin tästä romaanista enemmänkin pulppimaisen sokkikertomuksen kuin rajoja ylittävää laatuscifiä.   

Yhteenveto   

Agustina Bazterrican ”Rotukarja” on loistava romaani, jos haluaa lukea jotain todella perverssiä ja järkyttävää, mutta ihmiskunnan syvempien sieluntilojen tutkielmia et tästä löydä.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Yllämme kaartuva taivas

Juha Siron ”Yllämme kaartuva taivas” on tänä vuonna julkaistu romaani, jossa seurataan kahden eri henkilön elämää eri aikakausissa.  

9

Idea   

En ottanut tätä romaania lukulistaan, koska se on eksistentialistinen, vaan koska siinä on natseja! Romaanissa on kaksi aika tasoa, josta yksi sijoittuu 30-50-luvun Saksaan ja toinen vuoteen 2026.   

Ensimmäisessä tasossa seuramme saksalaisen miehen elämää lapsesta Wehrmachtin sotakuvaajaksi ja siitä masentuneeksi siviiliksi sodanjälkeisessä Saksassa. Romaani alkaa kolmannen persoonan kerronnalla, jossa mies kuvataan vain ”poikana”, joka vain kulkee elämänsä läpi kuin mikäkin sätkynukke, ilman oikeaa tahtoa tai intoa tehdä mitään. Vaikka tällä on rakkaus eläimiin ja erääseen naapurin juutalaistyttöön, natsit pilaavat kaiken sekoilullaan.     

Toinen aikakausi sijoittuu pelottavan lähelle olevaan postapokalyptiseen maailmaan, missä joukko miehiä yrittää ylittää aavikon, jotta pääsevät ”vyöhykkeelle”. Kummassakin tasossa mietitään elämän merkitystä.   

Juha Siro ei kirjoittanut vain romaania, jossa asioita tapahtuu, vaan hän kätki kerrontaa lukuisia tasoja ja symboleja, jotka ovat sen verran hyvin upotettu kerrontaan, että lukeminen sujui hyvin, ilman että pysähdyt joka kerta miettimään, mitä jätkä yrittää oikein viestittää, mutta tarpeeksi näkyväksi, että tajuat tarinassa olevan jotain muuta kuin mielenkiintoinen ja tunteikas juoni. Itse romaanin rakenteessa ja sen muutoksissa on symboliikkaa, jonka aistin, mutta en onnistunut täysin tavoittamaan, koska en ole tarpeeksi älykäs. Silti, tunne, että luin jotain merkityksellistä ihmisyyden tilasta.

Sen ymmärsin, että tässä pohditaan elämän tarkoitusta ja onko sillä ylipäätänsä tarkoitusta? Voiko kristinusko antaa vastauksen vai joku muu? Milloin ihminen on ”valmis”? Vai valmistuuko hän koskaan kokonaiseksi? Kuten kirjan viimeisessä sivussa sanotaan: ”miten lähellä hän on sitä, että voisi ymmärtää edes häivähdyksen jostain lopullisesta, tavoittaisi aavistuksen siitä mistä kaikesta on kysymys?   

Ajankohtaisuus   

Herkullisinta oli kuitenkin kirjailijan tapa kuvata Saksan radikalisoituminen fasismiin etäisellä tavalla, jolloin sen piirteet muuttuivat yleistettäviksi säännönmukaisuuksiksi, jotka pätevät suoraan nykyaikaan. Alussa pidin tätä tapaa ärsyttävänä, mutta romaanin edetettä kerrontatyylin motiivi paljastui.

Tuntui kuin Siro olisi huutamassa kirjan sivuissa, että historia on toistumassa, että meitä manipuloidaan omaksumaan fasismi uudelleen. Kuten Toinen maailmansota osoitti, fasismi ei ole oikea vastaus mihinkään, ainoastaan tie totaaliseen turmioon. Mutta jotkut ovat innokkaita nuolemaan sitä teräskorkoista nahkasaapasta.    

Yhteenveto   

Juha Siron ”Yllämme kaartuva taivas” on todella hyvä romaani elämästä ja natsien pahuudesta, mutta myöskin siitä, miten on osattava sijoittaa itsensä maailmalle. Kuitenkin romaani ei anna suoria vastauksia oikein mihinkään, vaan antaa lukijan itse pohtia, mitä tämä kaikki tarkoittaa?   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Buzz Aldrin: taviksena olemisen taito

”Buzz Aldrin: taviksena olemisen taito” oli niin omituinen nimi romaanille, että otin tämän Johan Harstadin, vuonna 2005 julkaistun teoksen lukulistaan.   

4

Idea  

”Buzz Aldrin: taviksena olemisen taito” ei kerro kuuluisasta astronautista, jonka jo tiesin, mutta masentuneesta norjalaisesta puutarhurista. Romaanin päähenkilön elämäntehtävä on olla tunnollinen kansalainen, mutta näkymätön. ”Buzz Aldrin” onkin romaanin sankarin voimaeläimen kaltainen symboli. Puutarhurin mukaan Buzz Aldrin oli vaatimaton astronautti, joka ei kaivannut kuuluisutta, vain ainoastaan tehdä töitään hyvin ja sen takia hän oli toinen kuuhun saapunut mies. Astronautti merkitsi päähenkilölle kaikki ne arvot, jota tämä kunnioitti, kuten vaatimattomuus, säntillisyys ja rauhallisuus. Seuraatkin romaanissa todella masentavaa, mutta jotenkin omituisesti, lähes ironisesti tai sarkastisesti hauskaa elämää, joka päättyy pienen norjalaisen saaren mielisairaalaan ja sydänsärkyyn.  

Pohjoismaalainen masennus  

En kyllä pitänyt tästä romaanista, koska tässä oli samaa suomalaista eksistentiaalista alakuuloisuutta, jota inhoan. Näköjään Suomessa suosittu tyylilaji onkin pohjoismaissakin suosittu ja tämä olikin hyvin pohjoismaalainen romaani. En osaa selittää miten, mutta kukaan muu länsimaalainen ei tällaista absurdia, surrealistista ja masentavaa romaania kirjoittaisi.  

Omaperäisyys  

Ainoa asia, mikä sai minut jatkamaan tämän romaanin lukua, oli sen omituisuus ja omaperäisyys. En ole koskaan lukenut mitään vastaavaa, joten halusin tietää mihin suuntaan koko omituinen tapahtumaköyhä, mutta samaan aikaan erikoinen romaani menee? Sen lisäksi, että amerikkalainen astronautti on romaanissa esiintyvä vertauskuva, tässä on myöskin vanha Karibian aurinkomatkaopas, joka symboloi hahmolle seikkailua ja parempaa elämää, mutta samalla illuusiota, jota tämä ei koskaan toteuta. Matkaopas vanhentuu päähenkilön kanssa ja tämä pitää sitä yhä mukanaan, vaikka suurin osa sen tiedoista on jo vanhentunut. Jotkut matkaoppaassa mainituista paikoista eivät ole enää edes olemassa!  Samalla, kun itse päähenkilölle ei oikein tapahdu mitään, saat kuulla omituisia anekdootteja Bosnian kansanmurhan ruumishautoja kaivavasta YK:n tutkijasta ja hulluksi tulleesta pienen saaren kunnanvaltun absurdista minirautatieprojektista.

Yhteenveto  

Johan Harstadin ”Buzz Aldrin: taviksena olemisen taito” on objektiivisesta linssistä katsottuna ihan hyvä ja omaperäinen romaani. Päähenkilö oppii elämään oikeasti tavallista keskiluokkaista norjalaista elämää, mutta myöskin nauttimaan siitä. Mutta erottuvin asia on sen vertauskuvat, jotka ovat uniikkeja ja todella kiehtovia. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Sisällissota ja kurpistsaviljelmä

J.M. Coetzeen, vuonna 1983 julkaistu ”Michael K:n elämä” kertoo kehitysvammaisesta nuoresta miehestä, jonka äiti kuolee keskellä sisällissotaa ja hänen on yritettävä pärjätä yksin. En muista enää, miksi laiton tämän kirjan lukulistaan, mutta se voitti kirjallisuuden Nobelin. Pitäähän tässä lukea muutakin kuin scifiä ja fantasiaa.    

Idea    

Koska Michael K:lla ei ollut muuta perhettä, eikä tarpeeksi älykkyyttä tajuta mistään mitään, tämä alkaa vaellella pois kaupungista kohti vuoristoja. Tästä alkaa masentava odysseia pitkin armeijan tarkastuspisteitä, vankileirejä ja kurpitsaviljelyä.     

Ymmärrän, miksi tämä romaani voitti Nobelin, kun se on niin omituinen. Tässä romaanissa ei ole juonta, vaan asioita tapahtuu. Michael K itse ei ajattele kovin paljon, vaan yrittää elää ja muut hahmot yrittävät keksiä, mitä tätä vaivaa, kuka hän on ja miksi hän oli viljelemässä kurpitsoja.     

En osaa selittää, mutta koko romaanin tunnelma on kuin olisit jokin haamu leijailemassa hahmojen yläpuolella ja kykenemässä vain kurkistamaan heidän ajatusten kaikuihin, mutta ei itse kokonaisuuteen. Sitten tietenkin tarinassa ei ole mitään iloista, muttei myöskään hirveän traagista. Lukiessani tätä minulla oli sellainen surullinen apaattisuus. Mitään kauheaa ei tapahdu, jos ei lasketa äidin kuolemaa, joka on aika dramaattinen, mutta sen jälkeen Michael K on vain olemassa.     

Tuntui kuin olisin lukemassa Kurt Vonnegutin ”Teurastamo 5” (1969) vähemmän dramaattista versiota. Ei mitään avaruusolioita tai sodan traumoja, vaan yksi trauma, eli äidin menetys ja sen jälkeen sekava matka vailla mitään päämäärää. Armeijan vankileireissäkään ei mitään kauheaa tapahdu, eikä Michael K oikein välitä mistään. Tarinan hahmo on kuin jonkinlainen zombie, joka vain on olemassa ja muut kärsivät miehen apaattisuudesta. Minäkin kärsin, koska oli niin outoa lukea jostain ihmisestä, joka on kuin ei olisi ihminen.     

Erakkoanarkismia   

Samalla kuitenkin ymmärsin jotenkuten kirjan viestin, joka vaikutti olevan jonkinlainen yhdistelmä anarkismia ja erakkofilosofiaa. Michael K haluaa vain elää omalla omituisella tavalla vuorissa, kaukana yhteiskunnasta. Hänellä ei ole mitään vahvaa vakaumusta asiasta, vaan hän ajautui sille tielle, eikä ihmiset kiinnosta häntä. Kuitenkin poliittisen tilanteen takia, ihmiset haluavat tietää kenen puolella Michael K on ja heille on käsittämätöntä, että joku haluaa vain olla olemassa. Tässä on siis jonkinlainen valtionvastainen viesti, jossa ajetaan rivien välistä yksilön oikeutta määritellä itsensä ja olla oma kohtalonsa herra, vaikka onkin heikko kaikilla mahdollisilla tavoilla.    

Yhteenveto    

Mutta en pitänyt J.M. Coetzeen ”Michael K:n elämä” romaanista kovin paljon, koska se on liian käsittämätön. En tuntenut mitään muuta kuin tällaista surullista apaattisuutta ja minusta romaani pitää herättää voimakkaita tunteita. Mieluummin lukisin romaanin, joka tekee minut haluamaan hyppäämään ikkunasta ulos silkasta surusta, kuin tällaista outoa apaattisuutta. Mutta ymmärrän kyllä, että surullinen apatia on tunne ja teknisesti tämä on aika omaperäinen romaani. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Micro-orjat

Douglas Couplandin ”Micro-orjat” on fiktiivinen romaani, joka kertoo Pii-laakson ohjelmoijien seikkailuista 90-luvulla vähän ennen netti 2.0 nousua.

15

Tarinassa seurataan yhden Mikrosoftin ohjelmoitsijan päiväkirjamerkintöjä hänen työstään ja ystävistään. Vaikka romaani on fiktiivinen, niin se avaa aika hyvin Pii-laakson koodaajien kulttuuria, joka ei kuvatusta murrosvaiheesta huolimatta ole muuttunut miksikään.

Mikro-orjissa käsitellään 20-kymppisten miesten ja naisten hedonistista elämäntapaa, missä limut, sipsit ja kymmentuntiset lähes ”orjatyötä” muistuttavat koodausurakat muodostavat näitten ihmisten arjen.

Kirjan hahmot ovat omistaneet koko elämän koodaamiseen suuressa tietotekniikan korporaatiossa, mutta silti he kaipaavat ”oikeaa” elämää. Tästä alkaa pienimuotoinen eksistentiaalinen matka, jossa jokainen hahmo löytää paikkansa maailmassa ja huomaa, että elämä ei ole vain yhden jättiyhtiön palveluksessa olemista.

”Mikro-orja” juoni on pienten ihmisten pohdiskelua siitä, mitä on olla aikuinen ja mistä muodostuu onnellisuus? Saavutetaanko onnellisuus elämällä kaavamaista elämää, jossa muodostetaan ydinperhe, hankitaan vakituinen työpaikkaa ja omakotitalo, vai onko se jo vanhentunut illuusio? Saavutetaanko onnellisuus osakesijoituksilla, jatkuvasti suurempiin ja vaikutusvaltaisempiin projekteihin osallistumisella vai pyöräretkeilyllä ystävien ja rakkaitten kanssa?

Tarinan sankarin isä on esimerkiksi 50-kymppinen IBM:n työntekijä, joka jää työttömäksi. Isä ei saa töitä, kun mikään tietotekniikan firma ei kaipaa vanhusta, joka ei sopeudu nopeasti muuttuvaan alaan. Tarinan päähahmo kuvaileekin isänsä tilannetta aika hyvin: ”nämä yritykset kaipaavat eronneitten perheitten omituisia lapsia, joilla ei ole muuta elämää kuin koodaaminen”.

Mikro-orjissa pohditaan pienen kaveriporukan kautta, miten aikuistutaan maailmassa, missä työmarkkinat ovat pirstaloitumassa ja koko ajan tietokoneitten koodit ovat muuttumassa päivä päivältä keskeisemmiksi osaksi ihmisten elämää. Miten vanhemman sukupolven ihanteet ovat muuttumassa päivä päivältä mahdottomiksi toteuttaa ja miten itse vanhempi sukupolvi ei enää pärjää nykymaailmassa. Eli tämä on samaan aikaan tavallisen ihmisen arjesta kertova romaani, että ihmiskunnan suurinta murrosvaihetta kuvaava fiktiivinen teos.

Eli vaikka kirja julkaistiin 90-luvulla, niin tämä on nykyään ajankohtaisempi kuin julkaisuaikana, koska nyt tässä kirjassa kuvatut kokemukset eivät ole vain kapean keskiluokkaisen valkoisen amerikkalaisen eliittikoodareitten elämä, vaan miljoonien ihmisten arkea ympäri maailmaa. Erityisesti, kun kirjan keskeisin innovaatio on Minecraft-videopelin kaltainen ohjelma, jonka yksi hahmoista kehittää.

”Micro-orjat” ei siis ole mikään erikoinen romaani, joka kertoo erikoisista ihmisistä, vaan nykyaikana se on erikoinen romaani, joka kertoo tavallisista ihmisistä, joita erityisesti täällä jälkiteollisessa Suomessa moni tuntee. Jos ei tunne ketään koodaria, niin ainakin tuntee heidän kehittämänsä tuotteet, jotka ovat osa arkeamme ja joskus identiteettiämme. Tunnemme myöskin median kautta monien pelien ja ohjelmien kehittäjiä, joten tämä on samaistuttavampi kertomus, kun sen julkaisuajankohdalla.

Eli Douglas Couplandin ”Micro-orjat” on ehkä tärkein romaani tälle aikakaudelle luettavaksi, kun siinä esitetty murros on jo menneisyyttä ja nyt tuhansille nuorille ja vanhoille ihmisille kivenkovaa arkitodellisuutta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin