Avainsana-arkisto: eläinoikeusliike

Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016

Samaan aikaan, kun olin julkaisemassa omaa kandia äärinationalistisesta ryhmittymästä, yksi kollegani oli esitellyt kandinsa talonvaltaajien kokemuksista. Luennon aikana hän käytti Anton Montin ja Pontus Purokurun kirjaa ”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” yhtenä lähteenä. Olin kuullut tästä kirjasta, mutta se ei vaikuttanut kiinnostavalta, erityisesti kun keskityn äärioikeistoon ja jihadismiin. Kysyin sitten kandiesitelmän jälkeen kannattaako lukea tämä kirja ja hän vastasi myöntävästi. Otin sitten lukulistalle.     

6

Autonomiset liikkeet    

”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” kertoo hierarkiattomista tai löyhää hierarkiaa omaavista vasemmistolaisista ryhmittymistä, jotka suurimmaksi osaksi, mutta eivät kaikki, kuuluvat äärimmäisempään vasemmistoon. Esimerkiksi anarkistit ja autonomit (hierarkiattomia Marxisti-Leninistejä) voitaisiin kutsua äärivasemmistolaisiksi, koska he tavoittelevat totaalista yhteiskunnallista muutosta, vaikka väkisin. Mutta autonimiseen skeneen kuuluu myöskin joukko radikaaleja ja ideologialtaan epämääräisiä vasemmistolaisia, joilla on luova suhtautuminen laillisuuteen.  Esimerkiksi poliittinen puolue Vasemmistoliitto koostuu pääosin rauhoittuneista autonomisista vasemmistolaisista aktivisteista. Tämä kirja kuitenkin paljastaa, että Vasemmistoliiton poliittiseen strategiaan kuuluu näitten autonomisten liikkeitten protestien hyödyntäminen, jotta sen poliittiset tavoitteet pysyvät mediassa esillä.    

Kirjallisuudenystäviä    

Kirjan mukaan näitä kaikkia liikkeitä yhdistää Peter Singerin ”Oikeutta eläimille” (1975), Naomi Kleinin ”No logo” (1999) ja Michael Hardtin ja Antonio Negrin ”Imperiumi” (2000) kirjojen ideoitten kannatus. Nämä kaikki edellä mainitut kirjat ovatkin irtiotto perinteisestä sosialistisesta vasemmistolaisuudesta, joissa fokus on enemmän kapitalismikritiikissä kuin oikeaoppisessa marxismissa. Sitä huomaa, miten kirjallisuus ei aina tuo vain sivistystä, mutta myöskin ideologisen perustelun, miksi vituttaa ja tekisi mieli panna paikat paskaksi. ”Imperiumi” oli minulle tuntematon teos, joten oletan muittenkin tietävän siitä vähemmän.    

”Imperiumin” keskeisin väittämä on, että Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, kapitalismi on valloittanut koko maailman, muodostaen maailmanlaajuisen, mutta samaan aikaan hajanaisen Imperiumin. Tämä tarkoittaa, että toisin kuin aiemmat imperiumit, Imperiumilla ei ole johtajia tai keskusvaltaa, vaan se on enemmänkin itsenäinen järjestelmä, joka koostuu Maailmanpankkista, IMF:tä, ja ei-institutionaalisista toimijoista, kuten globaalit yritykset ja suuret mediakonglomeraatit. Imperiumissa kansallisvaltioilla ei oikeastaan ole itsenäistä valtaan, vaan me kaikki elämme markkinoitten armoilla. Ainoa tapa saada poliittista muutosta tällaisessa maailmassa on luoda kaikissa yhteiskunnan sektoreissa pieniä paikallisia vastarintoja, jotka samanaikaisesti luovat vastavoiman, joka työntää tätä Imperiumia kohti haluttua muutosta. Tämä Imperiumi teorian pohjalta alettiinkin ”Suoraa toimintaa!” kirjoittajien mukaan vallata taloja, järjestää mielenosoituksia ja hajottamaan kauppojen ikkunoita.    

Idea    

Kirja käsittelee otsikon mukaan autonomisten liikkeitten historiaa haastattelujen ja muutaman kirjallisen aineiston pohjalta. Kun Neuvostoliitto ja kommunismi alkoivat natista liitoksistaan, monia vasemmistolaisia alkoi jo silloin kiinnostaa jokin muu vasemmistolainen ideologia, joka olisi SDP:tä vasemmalla, mutta ei liittyisi vakiintuneeseen kommunismiin. Kirja perustuu sykliteoriaan, jossa luvut on jaettu eri vasemmistolaisten liikkeitten aktivismisykleihin. Sykliteorian mukaan joukko liikkeitä nousee pintaan ja ajan mittaan hiipuvat, kunnes uusi syntyy ja niin edelleen. Kirja jakaa syklit näin:     

  • Anarkismi saapuminen Suomeen 1986-1994    
  • Ympäristövallankumouksellinen liike 1995-1998    
  • Globaaliliike 1999-2001    
  • Sosiaalikeskukset, valtaukset ja vihreä nuorisojärjestö 2002-2005    
  • Prekariaatiliike 2005-2006    
  • Uusi sosiaalikeskusliike kaupunkiaktivismin vuodet 2007-2012    
  • Yliopistoaktivismi ja siirtyminen instituutioihin 2009-2012    
  • Anarkismi, antifasismi, antirasismi sekä feminismin uusi nousu 2013-2016    

Tässä kirjassa kerrotaan melkein jokaisesta autonomisten liikkeitten tempauksesta, joihin kuuluivat niin talonvaltaukset, kadunvaltaukset, massamielenosoitukset, mellakat, tuhopoltot, romanisiirtolaisten auttaminen, ympäristöaktivismi kuin ravintolapäivän järjestäminen. Jos otetaan pois lukuisat ilkivallat, mellakat ja terrorismia muistuttavat aktit, nämä liikkeet ovat rakentaneet lukuisia nuorisokeskuksia, taidepajoja ja tuoneet Suomeen koko idean perustulosta. Mutta myöskin perustaneet nykyään porvaristonkin arvostamia kulttuuritapahtumia, kuten ravintolapäivä. Siinä mielessä äärivasemmisto eroaa äärioikeistosta, että äärivasemmisto oikeasti pystyy rakentamaan jotain hyödyllistä kaikille.     

Puolueellisuus    

Kirjailijat pyrkivät minimisoimaan ja selittämään parhaiten päin näitten liikkeitten aktiviteetteja. Esimerkiksi kirjailijat kutsuvat ilkivaltoja ”Suoran toiminnan iskuiksi, jotka aiheuttivat laajoja omaisuustuhoja”. Tekisi mieli kutsua näitä ”suoran toiminnan iskuja” terrorismiksi, mutta Anssi Kullbergin toimittamassa ”Suomi, terrorismi, SUPO” (2011) kirjassa terrorismiksi määritellään laajat iskut, joitten tarkoitus on joko tappaa välillisesti sivullisia tai tuhota jokin laaja siviilikohde. Tässä kirjassa mainittu tuhoisin isku on ollut polttopulloiskut tyhjiä Valion maitoautoja kohtaan. Kirjassa ilmenee, että aktivistit pyrkivät välttämään vahingoittamasta ihmisiä.   

Kuitenkin kirjailijat ovat sen verran rehellisiä, että he luettelevat jokaisen iskun, mitä pääosin eläinoikeusliikkeet, ovat suorittaneet 80-90-luvuilla. Siitä yllätyin, miten paljon näitä tuhopoltto- ja sabotaasi-iskuja on ollut. Kirjailijat kertovat, että mediahiljaisuus näistä iskuista voi johtua siitä, että poliisi pyrki pitämään medialta piilossa suurin osa tapauksista, koska se olisi osoittanut, miten huonosti he olivat estämään niitä. Lähteenä iskujen runsaudesta kirjailijat käyttivät nettisivua, jonne jokainen ryhmittymä sai ilmoittaa omat iskut ja niitten tarkat tiedot.  Mutta voi hyvinkin olla, että iskujen runsaudella, kirjailijat jollain hieman sairaalla tavalla, haluavat osoittaa miten vaikutusvaltaisia ja aikaansaavia jotkut näistä ryhmittymistä olivat.    

Kirjan puolueellisuus näkyy myöskin kirjoittajien oletuksessa, että lukija on vasemmistolainen. Anarkismia tai muitakaan ideologioita ei tarkoin tässä selitetä, mikä taas voi antaa asialle vihkiytymättömälle lukijalle kuvan, että osa nuorista vaan sekosi.  Harmikseni tässä ei pohdita, miksi erityisesti eläinoikeusliike oli niin väkivaltainen.   

Radikalisoituminen    

Koska tämä kirja on enemmänkin autonomisten kirjojen historiikki, tässä ei analysoida, miksi nämä liikkeet syntyivät ja vaikka kaikki lopulta hajoavat, miksi niitä yhä syntyy lisää. Miksi ennen 80-lukua niitä ei ollut olemassa, mutta nyt niitä on kymmeniä. Tai miksi haastatteluissa ilmenee, että suurin osa haastateltavista olivat mukana, koska halusi joko pahoinpidellä natsin, vallata hylätyn talon tai rikkoa ikkunoita mielenosoitusten aikana. Kirja ei avaa tarpeeksi syvällisesti, mistä nämä nuorten levottomuudet voivat johtua? Ainoa vihje tuntuu olevan yksi talonvaltaajien manifestin ote, jota lainataan kirjassa: ”Meitä kiristetään joka suunnalta: fyysisesti meidät pakotetaan pieniin solukoppeihin ja matalapalkkaisiin töihin – tai sitten asunnottomaksi. Henkisesti meiltä vaaditaan koko ajan nopeampia suorituksia, ”Luovempaa” työskentelyä ja loputonta alistumista. Meiltä kielettään sekä ilmainen julkinen tila että oma koti. Tilanne on sietämätön. Miksi meidän pitäisi hyväksyä markkinoiden ja moralistien sanelemat ehdot? Tyhjää tilaa kyllä on olemassa, sitä ei vain käytetä asumiseen. Miksi sitä ei oteta käyttöön?”     

Kirja ei myöskään analysoi mihin yhteiskunnalliseen luokkaan aktivistit kuuluivat? Nämä kiinnostivat enemmän kuin kertomukset tietyn talon valtauksesta ja siellä asumisesta. Kuitenkin tämä kirja on loistava ensikäden lähdeaineisto autonimisten liikkeitten suullisesta muistitietokerronnasta ja kokemuksista. Päällisin puolin kuitenkin mieleen jäi porukan väkivaltaisuus. Moni liikkeen haastateltava harmittelli, kun jossain ryhmittymässä ei ollut ”tarpeeksi” väkivaltaisia tai jos mielenosoitus sujui ilman konfliktia. Jos haluaa tietää anarkistien väkivaltaisuuden psykologisista ja sosiologisista juurista enemmän, suosittelen Francis Dupuis-Dérin ”Who’s Afraid of the Black Blocs?: Anarchy in Action around the World” (2014) kirjaa.   

Yhteenveto     

Anton Montin ja Pontus Purokurun ”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” on hyvä lähdeaineisto äärivasemmiston muistohistoriasta ja kokemuksista, mutta huono kirja analysoimaan puolueettomasti näitä liikkeitä laajemmassa historiallisessa tai sosiologisessa kontekstissa. Kiinnostavin huomio, mitä tein kirjassa on, miten väkivaltaisuus korreloi taloussuhdanteiden ja äärioikeiston kanssa. Autonomiset liikkeet olivat heikoimmillaan 2000-luvun alussa, mutta nykyään ne ovat nousemassa alkuperäiselle lamasuomen huipulle. Antifasistinen aktivismikin noudattaa samaa kaavaa. 90-luvulla ja nyt antifasistinen aktivismi ovat korkeimmillaan, mutta 2000-luvun alussa lähes olematonta.  

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Oikeutta eläimille

Peter Singerin ”Oikeutta eläimille” on tietokirja ja manifesti eläinten oikeuksista.

20170728_134636

Kun otin tämän manifestin lukulistalle kaksi vuotta sitten (kyllä, niin pitkä lukulista minulla on) odotin tämän olevan jotain ekoterroristin äärimmäistä kiihotusta, jossa argumentoidaan tunteilla ja hirveällä äärivasemmistopaatoksella kapitalismin tuhoamisesta ja sen sellaista. Olin hieman pettynyt, että tämä onkin ihan asiallinen ja tieteellinen kirja filosofiasta, jonka mukaan humanismi pitäisi ulottaa ihmislajin ulkopuolisiinkin lajeihin.    

Peter Singer pyrki argumentoimaan, miksi eläimiä, erityisesti paljon kipua kärsiviä eläimiä ei tulisi syödä, kasvattaa nahka- ja turkisteollisuudelle tai tehdä tieteellisiä kokeita. Samalla, kun Singer perustelee, miksi eläimiä ei tulisi kohdella kuin esineitä, niin hän kertoo moraalifilosofian ja eläinoikeusliikkeen historiasta, eli ei tässä vain saarnata eläinten pelastuksen puolesta.   

Singer ydinargumentti on tiettyjen eläinlajien kyky tuntea kipua. Mitä enemmän, joku eläinlaji tuntee kipua, sitä vähemmän sitä pitäisi kohdella kuin esinettä, jota voi noin vain hyödyntää. Tietenkin kirjailija käyttää antirasismia, feminismiä ja lastenoikeuksia esimerkkeinä tapauksista, joissa me ulotimme empatiamme muihin ihmisiin, joita vain muutama vuosikymmen sitten pidimme vähempiarvoisina. Samalla tavalla kuin me emme pyri aiheuttamaan kärsimystä lapsille tai vaikeasti vammaisille, niin meidän ei pitäisi aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä eläimille. Singerin mukaan ensisijaisena ovat nisäkkäät, sitten linnut ja lopulta kalat. Muita eläimiä kirjailija ei käsittele, mutta hän kertoo, että jos haluaa pelata varmuuden päälle, niin ryhdy vegaaniksi.    

Tämän kipuargumentin kirjailija käy läpi uuvuksiin saakka ja referoi tieteellisiin tutkimuksiin, joista hän  päätyy siihen johtopäätökseen, että jos eläin tuntee kipua ja ymmärtää elämänsä olevan kurjaa, niin niitä ei pitäisi hyödyntää teollisesti.

Kirjailija käy läpi lukuisa vasta-argumentteja, joita on esitetty eläinten hyödyntämisen puolesta eri teollisuuden aloilla ja kumoaa ne. Lukijana tietenkin ajattelin kaikenlaisia vasta-argumentteja ja yllätyin, että lopulta kirja vastasi kaikkiin, eli Singer teki kotiläksynsä. Voi toki olla, että joku muu lukija keksiin, jonkun vasta-argumentin, mitä minä ja kirjailija ei keksinyt edes ajatella, mutta mielestäni tässä käytiin kaikki, mitä olen itsekin kuullut. Jopa argumentti ”entä, oletko ajatellut porkkanan kipua? Niin, ei tullut mieleen, senkin tekopyhä hippipaska. Syö makkarasi, äläkä marise!” käydään kahden sivun verran läpi ja kumotaan.    

”Oikeutta eläimille” etenee hitaaseen tahtiin ja käy jokaisessa kappaleessa läpi eri aloja, joissa eläimiä hyödynnetään, niitten kehityshistoria ja lainsäädäntöä, jota on luotu historian aikana eläinten hyvinvoinnin puolesta. Singer on sen verran varovainen, että hän ei pyri vetoamaan tunteisiin, vaan logiikkaan ja järkeen, miksi eläimiä ei pitäisi satuttaa, mutta samalla hän ei tarjoa ainoaksi vaihtoehdoksi veganismin, vaan kertoo, että ihmiset voivat edetä omalla tahdilla ja pääosin syy ryhtyä täysvegaaniksi tai vähintäänkin luomukuluttajaksi on tehomaatalouden ja eläinkokeitten huonojen käytäntöjen boikotointi, eikä niinkään sen takia, että kasvisruoka maistuu paremmalta tai, että lukija ”pelastuisi” ja muuttuisi paremmaksi ihmiseksi kuin lihansyöjä.  Eli tää on aika tolkullinen vegaanimanifesti  

Kipuargumentin lisäksi on perinteinen teollisuuskritiikki. Kirjailijan mukaan eläinten kärsimys nousi merkittävästi vasta sen jälkeen, kun tehomaatalous ja laajamittaiset eläinkokeet levisivät maailmalle. Molemmissa aloissa eläintä käsitellään samalla tavalla kuin muita kapitalismin hyödykkeitä ja näin niitten hyvinvointia ei ole huomioitu lainkaan.   

Tyypilliseen eläinoikeusaktivistin tapaan, niin tässä kirjassa mässäillään kunnolla eläinten kärsimysten kuvailulla. Onneksi tämä on kirja, koska videokuva eläinten kärsimyksestä ei ole helppo katsoa, joten tämä oli parempi opus siihen.  Silti kirjalliset kuvaukset ovat sen verran eläviä, että pahoinvointi on varmaa.  

Mutta luomuruokakaan ei pelastu Singerin kynältä. Vaikka hän myöntää, että luomutuotanto on eettisempää kuin tehomaatalous, niin se ei ole täydellisesti eettistä, vaan sielläkin sattuu eläinten kaltoin kohtelua systemaattisella tasolla. Kirjailija korostaakin, että eläinten kaltoinkohtelu ei johdu siitä, että eläinhoitaja tai lääkäri ovat vain sadistisia paskoja, vaan koska itse maatalousjärjestelmä on luotu, sillä oletuksella, että eläimet ovat vain koneita, joista pitää puristaa maksimaalinen hyöty. Vaikka kuinka lehmien kasvattaja muistaisi kaikkien lehmien nimet, niin silti lehmä voi olla ahtaassa karsinnassa tai joutunut kastroitavaksi ilman kivunlievitystä. Eli ongelma on kirjan mukaan kapitalistinen järjestelmä eikä ihmisten henkilökohtainen kusipäisyys. Jopa hyvinkin kyseenalaisia eläinkokeita tekevät tutkijat, kirjailija välttää haukkumasta, vaan sen sijaan hän argumentoi, että hekin ovat sisäistäneet ajattelun, että eläimet ovat vain koneita, jotka reagoivat ärsykkeisiin, eikä tuntevia ja ajattelevia olentoja.    

Mutta hienointa lukiessani tätä 70-luvulla kirjoitettua kirjaa, oli se, että moni asia, mitä kirjassa valitetaan, on jo ratkaistu tai ainakin on paranemiseen päin. Ainakin Suomessa veganismi on jo osittain valtavirtaa. Kirjailija nostaakin esiin, miten kapitalismi on saatu valjastettua hyödyntämään uutta vegaanimarkkinaa ja tämän takia Singer pitääkin boikottia tehokkaampana keinona kuin vain maatilojen ja tutkimuslaitosten murtoja. Eli jos odottaa äärivasemmistolaista veristä vallankumousretoriikkaa, niin joutuu pettymään. Singer ei kannata proletariaatin vegaanidiktatuurin pystyttämistä.   

Mutta samalla tämä tolkullisuus on ristiriitaista. Jos kuunnellaan äärimmäisempiä vasemmistolaisia argumentteja, niin boikotti ei tule pelastamaan eläimiä, koska kapitalismi ei toimi niin, että se lakkaa kokonaan tuottamasta jotain tuotetta, erityisesti kun elämme globaalissa taloudessa, jossa eri alueilla on eri kehityksen taso. Joittenkin mielestä vegaanien lihaboikotti ainoastaan luo rinnakkaisen vegaanimarkkinan, eikä pysäytä lihatuotantoa. Eli sen sijaan, että vegaanit ohjaisivat kapitalismin eettiseen suuntaan, niin he vain luovat uuden markkina-alueen, jossa samat tuotannon riistovaiheet toistuvat. (Esim. Sademetsien kaato soijaviljelmiin ja puoliorjatyövoiman käyttämistä eri kasvisruokatuotannon vaiheissa). Tämä argumentti kuulostaa uskottavalta, kun lihankulutus maailmalla on oikeastaan kasvanut, vaikka kaikissa kaupoissa saa runsaasti vegaanituotteita. Tietenkin voidaan kysyä, mikä on helpompi ja loppujen lopuksi viisainta toteuttaa? Boikotti, koko maailmaan ulottuvat YK:n kautta solmitut lait kieltämään lihatuotannon vai kommunistinen vallankumous?

Vaikka kirjailija yrittää välttää saarnaavan asenteen, niin välillä lähes uskonnollinen hurmos lipsahtaa tekstistä, siitä miten ylivertaisempia vegaanit ovat lihansyöjiin verrattuna. Singer kyllä kertoo selkeästi, että ei ajattele niin ja kehottaakin olemaan varovainen veganismisi mainostamisesta (taktiikka, jota hän kannattaa), niin silti se välillä lipsahtaa rivien välistä.   

Kolmas kritiikki on se, että kirjailija ei kritisoi radikaaleimpia eläinoikeusaktivisteja, jotka murtautuvat maatiloihin ja tutkimuslaitoksiin. Singer ei ylistäkään heitä, mutta referoi useita kertoja näitten ryhmittymien tekemisiin paljastuksiin. Eli sitä voisi tulkita, että kirjailijan hiljaisuus murtovarkaitten eettisyydestä on heidän toimintansa hyväksyntä.    

Muuten mielestäni loistava manifesti eläinten oikeuksien puolesta.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin