Kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki on kiinnostanut minua siitä asti, kun huomasin hänen olevan suomalaisten markkinaliberaalien suurin idoli ja antirasististen piirien inhokki. Sellainen henkilö ei voi olla tylsä, joten välittömästi, kun Lepomäki julkaisi tänä vuonna manifestinsa ”Vapauden voitto”, otin sen lukulistaan.
Idea
”Vapauden voitto” on samaan aikaan Elina Lepomäen poliittinen elämäkerta, että manifesti markkinaliberalismin puolesta. Mutta se on myöskin analyysi Suomen talouspolitiikasta ja työmarkkinoista.
Demareita haukutaan tässä kirjassa ”Suomen taantumuksellisemmaksi voimaksi” ja Kokoomus ”ajattelee monessa kysymyksessä kuin entinen yrittäjä, joka rakastaa markkinataloutta – kunnes kilpailu tulee sotkemaan omaa toimialaa”. Vähän ihmettelen, mitä Lepomäki tekee Kokoomuksessa, jos hän haukkuu puoluettaan tässä kirjassa suuryritysten edunvalvojaksi. Liberaalipuolekin on olemassa. Lepomäki myöskin kritisoi nykyhallituksen politiikkaa, erityisesti SOTE-uudistuksen ”valinnanvapautta” joka hänen mukaansa ”johtaa muutaman yrityksen hallitsemaan markkinaan, jossa sen paremmin hinta- kuin laatukilpailu eivät oikeasti toimi” Tässä on siis kova paketti täynnä informaatiota ja tässä sitä dataa on, kun kirja on yli 600 sivua pitkä!
Sääntö-Suomi
Lepomäki kannattaa lähes sääntelemätöntä kapitalismia, jossa talous pyörisi pääosin pienten paikallisten yritysten kautta, kuten kahvilat ja kampaamot. Lepomäen usko kapitalismiin on niin vahva, että hän yksioikoisesti toteaa ”silloin kun markkinat epäonnistuvat, voitaisiin puhua pikemmin demokraattisen tai politiikan epäonnistumisesta.”.
Kirjan mukaan tullit ja monet rajoitukset pitäisi poistaa kokonaan, mutta silti uusia ja selkeitä sääntöjä pitää asettaa yritysten toiminnalle, jotta nämä eivät tuhoasi koko maan omalla voitontavoittelullaan. Tässä kohtaa äidinkieleni rajat tulevat vastaan. Mikä on säädöksen tai rajoituksen ero sääntöön? Eivätkä nämä kaikki tarkoita samaa asiaa? Koska nyt vaikuttaa siltä, että Lepomäki haluaa poistaa nykyiset säännöt ja korvata uusilla, mikä on mielestäni + – 0 tilanne. Jokatapauksessa Lepomäki ei ole kunnollinen klassinen liberaali tai anarkokapitalismi, joka haluaa poistaa kaikki rajoitukset ja antaa pääoman vain mennä. Tämä siis osoittaa kirjan olevan paljon maltillisempi kuin Lepomäen maine antaa ymmärtää.
Hipsterikapitalismi
Lepomäki totea, että yleissitovuus ei ole yhteensopiva EU:n kanssa, joten siitä olisi pitänyt luopua jo liityttyään järjestöön. Lepomäki antaakin ymmärtää, että suuryritykset ovat pahoja ja mahdollisia ainoastaan valtion tukien, palkan yleissitovuuden ja keskuspankkien rahapolitiikan takia. Kun nämä esteet ja korkea verotus kumotaan, Suomi voi kukoistaa lukuisilla idyllisillä pienillä paikallisilla yrityksillä. Lepomäki erityisesti haluaisi ottaa mallia Yhdysvaltojen Chicagon kaupungista, jossa 2008 talouskriisin jälkeen, suuret yritykset lähes hävisivät kokonaan, muuttaen kaupungin pienten ja uniikkien kivijalkayritysten ja start uppien valtaamaksi idylliseksi ja kodikkaaksi kaupungiksi.
Kirjailijan mukaan valtio tarjoaisi lakipalvelut, perustilin ja turvaisi minimipalkan, mutta ei muuta. Oikeastaan perustili ei rahoitettaisi suuryritysten suunnattomilla voitoilla, vaan palkansaajien palkasta, koska…? Lepomäki ei ihan kerro, miksi tavallisten työläisten pitäisi kustantaa perustili, eikä suuryritykset, jotka jakelevat palkkaa ja irtisanomisia? Mutta kun muistaa, että Lepomäen visiossa suuryrityksiä ei melkein ole olemassa, niin onhan se ymmärrettävää.
Lepomäen mukaan ammattiliitot varmistaisivat vain, että työntekijöitä ei kohdella huonosti, mutta muuten se ei puuttuisi erilaisten yritysten palkkaeroihin tai niitten puutteeseen. Lepomäen mukaan on suuri vääryys, että yritysten on pakko antaa kuukausipalkkaa työntekijöille, jos tarjolla olisi osakeoptioita. Oikeastaan Lepomäen mukaan: “paras tapa neuvotella itselleen parempia työehtoja on se, että pääsee näyttämään taitonsa ja kehittämään osaamistaan merkityksellisessä työympäristössä.” Eli ensin mennään yritykseen ilman kunnollisia työehtoja ja jos olet todella hyvä työntekijä, saat neuvotella itselleen parhaat työehdot. En pysty mitenkään kuvitella, miten tällaista järjestelyä voitaisiin käyttää työläisiä vastaan.
Tietenkin irtisanominen olisi hyvin helppoa, koska kirjailijan mukaan yritysten pitäisi saada palkata ja irtisanoa ihmisiä vapaasti markkinasuhdanteitten mukaan. Hän ehdottaakin saksalaista ”minijob” järjestelmää, missä työttömät ja maahanmuuttajat rohkaistaan ottamaan lukuisia pätkätöitä. Kirjan mukaan vakituinen työ tai korkea palkka eivät ole niin tärkeitä, vaan enemmänkin uranousua mahdollistava pätkätöitten uraputki. Lepomäen Suomessa köyhyyttä ei pyrittäisi estämään, vaan enemmänkin mahdollistamaan siitä poistumisen pätkätöitten tai start uppien kautta.
Kirjassa on rohkea ja suurimmaksi osaksi hyvin perusteltu maailmankuva, joka haastaa niin perinteisen oikeiston kuin vasemmistonkin. Lepomäki selvästi tietää mistä puhuu ja on pohtinut näitä asioita paljon.
Ongelmia
Kirjan suurin ongelma on sen rakenne. Vaikka Lepomäki kirjoittaa loistavan selkeästi ja perustelee hyvin argumenttinsa, teksti on lähes yhtämittaista tajunnanvirtaa, jossa samassa kappaleessa aiheet poikkeilevat hänen henkilökohtaisesta elämästä, Chicagon taantumaan, josta hypätään protektionismin historiaan ja siitä takaisin valittamaan Sipilän hallituksesta. Vaikka tässä kirjassa on temaattiset kappaleet, niitten sisällä on lukuisia aiheen tynkiä, joita olisi voitu koota yhteen kappaleeseen, eikä riepotella pitkin 600-sivua. Kirjan arvioiminen on hyvin vaikeaa, kun aiheita oli niin paljon ja monia vain mainittiin yhdessä sivussa, jonkun lähes liittymättömän asian kanssa, vain jotta se ilmestyisi uudelleen satojen sivujen päästä. Kirjassa olikin paljon toistoa. Tuli mielikuva, että Lepomäki vain dumppasi tähän kirjaan kaikki hänen Uusi Suomi-bloginsa artikkelit, tarkastamatta niitä ollenkaan.
Toinen ongelma on kirjan laajuus. Tässä on paljon mielenkiintoisia ja uniikkeja ideoita, mutta sekaan on heitetty äärimmäisen yksityiskohtaisia, mutta sekalaisia pohdintoja, joka ikisestä sosioekonomisesta ongelmasta, mitä Suomessa ja EU:ssa on. Kun en ole valtiotieteilijä tai sosiaalihuollon virkamies, monet osiot olivat kamalan tylsiä puskea läpi. Pitää olla kova Lepomäen tai byrokratian fani, jotta jaksaisi lukea tämän kirjan kokonaan loppuun.
Kolmas ongelma on valikoiva informaatio. Kiinasta, USA:sta ja Saksasta poimitaan hienoilta kuulotavia ideoita, mutta ei kerrota koko totuutta. Saksaa en tunne kovin hyvin, joten en puhu siitä, mutta esimerkiksi sLepomäki kirjoitti, että Kiinassa on: “tavallisten ihmisten erittäin laajat taloudelliset mahdollisuudet”. Vaikka Lepomäki tunnustaa Kiinan olevan kommunistinen diktatuuri, hän julistaa: ”kiinalaisilla kuluttajilla on kissanpäivät”. Ainakin oman tietämykseni mukaan yli miljoona vankileireihin vangittua viatonta muslimia voivat olla vähän eri mieltä, heidän kulutusmahdollisuuksista.
Mutta Lepomäki on oikeassa laajoista talousmahdollisuuksista: Kiinassa suuryritykset ja hallitus ovat paiskaneet kättä yhteen ja luoneet ihmiskunnan historian tehokkaimman massavalvontakoneiston, joka tekisi Stasin ylpeäksi. Samalla myöskin informaatio on hallituksen senssuroimaa, joten kiinnalainen kuluttaa juuri sitä, mitä hallitus haluaa heidän kuluttavan. Kerta kaikkiaan kulutusystävällinen valtio! Kiinalaisilla kuluttajilla on todellakin kissanpäivät, kun heidän joka ikistä tekimistä valvotaan ja pisteytetään, tehden ostamisesta ja liikkumisesta vaivatonta, niin kauan kun on uskollinen Kiinan kommunistiselle puolueelle.
Mutta Lepomäen mukaan kaikki edellä mainittu eivät ole ongelmia, koska jos olisi, niin ”ihmiset äänestävät jaloillaan. Yli 1,3 miljardia kiinalaista on päättänyt toistaiseksi jäädä Kiinaan”. Pettämätöntä logiikka! Tunnen jo ihossani vapauden voiton! Mutta voimme toki pohtia, mikä elämässä on tärkeää? Vapaus kuluttaa ja perustaa yrityksiä, vai sanan-, liikkumisen- ja yksityisyyden vapaudet? Lepomäki ei vastaa näihin kysymyksiin. Koko Kiina osio on Lepomäen yritys kertoa, että Suomikin voisi ottaa mallia sen ”laajoista taloudellisista mahdollisuuksista”. Voin lyödä vetoa, että jos joku vasemmistopoliitikko kertoisi, että voisimme ottaa mallia Kiinan “laajoista taloudellisista mahdollisuuksista” niin tätä haukuttaisiin stalinistiksi ja isänmaanpetturiksi. Mutta näköjään vain oikeistolaiset voivat ihailla diktatuureja.
USA:sta taas poimitaan väittämä, että dollari on ”kiistamaton menestystarina”, mutta ei mainita, että se jouduttiin irrottamaan kultakannasta, koska maan valtion talous oli romahtamaisillaan. Monet oikeistolaiset kiroavatkin nykyistä FIAT-pohjaista dollaria, joka on lähes täysin Liittovaltion keskuspankin manipuloitavissa. Mutta törkeämpää on Lepomäen ylistys Wallmart-yritystä kohtaan, joka on tunnettu siitä, että se antaa niin matalaa palkkaa työntekijöilleen, että nämä joutuvat anomaan ruoka-avustuksia valtiolta!
Kirjassa siis kirotaan Kokoomusta korporativismista, mutta paras esimerkki menestyneestä amerikkalaisesta yrityksestä, jonka Lepomäki keksi, on valtion subventoima riistoyritys. Oudointa on kuitenkin Lepomäen argumentti, että Iso-Britannia ja USA ovat suurempia hyvinvointivaltioita, koska niissä kulutetaan enemmän rahaa julkiseen terveydenhuoltoon ja muihin sosiaalisiin palveluihin. En tiedä, missä planeetassa Lepomäki oikein elää, mutta se, että jokin julkinen palvelu maksaa hirveästi rahaa ei vielä tarkoita, että se on tehokkaampi tai edes toivottavaa. Iso-Britanniassa on oikeastaan ollut jo melkein 10 vuotta oikeistolainen hallitus, joka on leikannut NHS-varjoja ja sen palveluitten tasot ovat vain laskeneet. Joko joku terveydenhuollosta vetää miljoonia puntia välistä tai sitten Lepomäki valehtelee. Oikeastaan maan oikeistohallitus on ollut niin surkea maan köyhälistöä kohtaan, että palavasanainen sosialisti on mahdollisesti seuraava pääministeri, antisemitismi-, KGB-kytkös- ja terrorismintukemissyytöksistä huolimatta.
USA:ssa taas Obamacare on toki auttanut paljon ihmisiä, mutta sekin oli vasemmiston- ja oikeiston kompromissiohjelma, joka on kamala korporativistinen sekasotku, jota ei edes Trump ole onnistunut kaatamaan, kun kukaan ei keksi mitään ”yksityisempää” tilalle. En vertaisi Obamacarea ihan suomalaiseen terveydenhuoltoon. Sitten tietenkin USA on niin loistava vapaan markkinatalouden paratiisi, että siellä on 40 miljoonaa ihmistä, jotka elävät köyhyysrajan alapuolella. Siinäpä paljon porukkaa, jotka eivät ole keksineet perustaa idyllisiä kahviloita ja start uppeja.
Nämä ovat muutamat asiat, jotka kykenin mahduttamaan tähän arvioon, ilman että siitä tulisi todella pitkä. kirjassa oli kaikenlaista kyseenalaista, kuten toteamus, että itäeurooppalainen ”sivilisaatio” on yhteentörmäyksessä länsimaisen liberaalidemokratian kanssa tai, että 1800-luvun USA oli sisäisesti ”vapaan kaupan vyöhyke” vaikka puolet maasta toimi orjatyövoimalla ja toinen puoli alkuperäiskansojen maitten ryöstöllä.
Yhteenveto
Elina Lepomäen ”Vapauden voitto” on paras oikeistolainen kirja, jota olen lukenut, mutta tavallisena tietokirjana tämä on kömpelö ja raskas teos. Hyvällä toimittajalla tämä kirja olisi voitu hiota lyhyemmäksi ja tiiviimmäksi teokseksi, jossa on Lepomäen ideologian pääpointit. Tämän kirjan perusteella Lepomäki ei ole äärioikeistolainen, mutta ei myöskään klassinen liberaali, vaan enemmänkin saksalaistyylinen sosiaaliliberaali, joka kannattaa kevyttä hyvinvointivaltiota, minimipalkkaa ja tiettyjen kaupan alojen sääntelyä. Hän itsekin myöntää, että USA:ssa häntä pidetään sosialistina. Suosittelen tätä kirjaa ainoastaan, jos on todella kova Lepomäen fani, koska tavallisille ihmisille tämä kirja menee hyvin nopeasti tylsäksi teknokraattiseksi selostukseksi.
