Avainsana-arkisto: elämäkerta

He olivat natseja

Katarina Baerin ”He olivat natseja” kertoo kirjailijan isovanhemmista, jotka olivat ihan normaaleja ihmisiä, kunnes alkoivat hupsutella.

20170713_134041

Baer käy läpi omia kokemuksiaan maahanmuuttajataustaisena suomalaisena, joka oppi nuorena, että vain perheen suomalaisia isovanhempia sai muistella ja iloita, mutta saksalaisia isovanhempia ei. Jotain Saksan-puoleisella perheellä oli pahasti vialla ja kun Baer kasvoi, hän sai selville, että isovanhemmat olivat natseja. Tästä alkaa lähes mikrohistoriallinen salapoliisityö, jossa Baer yrittää selvittää, miksi isovanhemmat liittyivät Kansallissosialistiseen puolueeseen ja aktiivisesti osallistuivat maailmanhistorian tuhoisemman hirmuvallan ylläpitämisessä?

Baer haastattelee isäänsä ja vanhempia sukulaisia, kävi läpi perheen arkistot, jotka sisältävät saksalaisten isovanhempien Toisen maailmansodan ja vähän sitä ennen olevaa kirjeenvaihtoa, sekä Saksan valtion erilaisia arkistoja, joissa on jäänyt jälkiä isovanhemmista. Samalla Baer käy läpi Natsi-Saksaa ja fasismia käsittelevää kirjallisuutta piirtääkseen kuvan perinteisestä Natsi-Saksan kannattajasta ja Natsi-puolueen jäsenestä.      

Kirjan alku on vähän hidas, koska se alkaa Baerin isovanhempien lapsuudesta, jossa ei mitään kovin jännittävää tapahdu. Tietenkin tämän kohdan tarkoitus on antaa taustoitusta tavallisten Balttian-saksalaisten elämästä viimeisen vuosisadan alussa. Mutta kuitenkin vauhti alkaa lisääntyä, kun isovanhemmat aikuistuvat ja Hitler nousee valtaan. Oikeastaan tämä kirja oli vähän tylsää luettavaa, koska Baerin isovanhemmat olivat niin tavanomaisia ihmisiä ja se onkin koko kirjan idea.      

Natsit eivät olleet mitään hirviömäisiä sekopäitä, jotka huusivat tappavansa kaikki juutalaiset, vaan suurimmaksi osaksi he olivat tavallisia ihmisiä, joitten mielestä juutalaisilla ei ollut mitään arvoa ja heidät voitaisiin poistaa tästä maailmasta. Hirviömäisyys olikin itse ideoissta, jotka muuttuivat ruumiskasoiksi keskitysleireissä ja itärintamalla ei arkisessa propagandassa ja kahvipöytäkeskusteluissa.

Baerin isovanhempien elämäkerta oli hyvin tyypillinen keskiluokkaisen 1900-luvun alun saksalaisen elämä, jossa maailmankuva muodostui ajan hengestä, johon kuului nationalismi, antisemitismi ja kapitalismin puolustaminen ulkopuolisiksi koettuja uhkia vastaan, kuten kommunismilta. Eli Natsi-puolueeseen liityttiin suuren intohimon ja fanaattisuuden saattelemana, koska koettiin sen olevan ainoa ryhmittymä, joka vaikutti puolustavan keskiluokan ja keskisuurten yrittäjien etuja, saksalaista kulttuuria ja identiteettiä. Liberalismi ja sosiaalidemokratia koettiin olevan liian lepsuja kaikkia koettuja uhkia (kommunistit, juutalaiset ja hallitsematon pörssikauppa) vastaan tai suorastaan kieltävän, että mitään uhkaa olisi edes olemassa.

Kirjassa esimerkiksi kerrotaan, että kansallissosialismi vetosi erityisesti keskiluokkaan ja yläluokkaan, joka pelkäsi jatkuvasti työläisten vaatimuksia tasa-arvosta ja paremmista oikeuksista. Kansallissosialismi ei ollut yhtään suosittu köyhien työläisten keskuudessa ja Hitleriä yleisesti pidettiin työväestössä kapitalistien kätyrinä. Tietenkin Baerin isovanhemmilla oli syytä pelätä työläisiä, koska nuorempana he melkein joutuivat kokemaan 1917 vallankumouksen kauhut Baltiassa. Eli Baerin isovanhemmat alkoivat kannattaa natseja koska pelkäsivät nopeasti muuttuvaa maailmaa, kuten miljoonat muutkin saksalaiset. Valitettavasti natsit muuttivat maailmaa vielä radikaalimmin kuin kukaan osasi odottaa.  Tai no, jos joku olisi ottanut tosissaan Hitlerin ”Taistelussa” hyvin avoimesti kerrotuista suunnitelmista, niin ehkä koko Toisesta maailmansodasta olisi vältetty.

”He olivat natseja” on juurikin pelottava kirja, koska se vahvistaa juuri ne pahimmat pelot, että hyvätkin ihmiset voivat kannattaa miljoonien massamurhan, koska itse pelkäävät oman tulevaisuutensa vuoksi. Kirjailija esimerkiksi huomaa kauhistuneena, että kaikissa kirjeenvaihdoissa isovanhemmat eivät mainitse mitään tapetuista juutalaisista, vaikka heidän massamurhansa oli jo sodan loppuvaiheessa kaikkien tiedossa. Yksinkertaisesti Baerin isovanhemmat eivät välittäneet juutalaisista pätkään verta. Kaasutetut juutalaiset olivat niin arvottomia, että he eivät ansainneet edes sivuhuomautuksen isovanhempien kirjeenvaihdossa. Rasismi oli niin sisäänrakennettua, että se ei ilmennyt mitenkään erikoisesti, koska se oli niin banaalia.      

Pahuuden banaalius onkin kirjan punainen lanka. Pahuuden leviämiseen ei tarvita mitään muuta kuin hyvien ihmisten hiljaisuus. Katarina Baerin ”He olivat natseja” on hyvä kirja, joka kertoo sujuvasti sen, miten nopeasti muuttuva maailma voi pelottaa keskiluokkaa niin paljon, että nämä ovat valmiita uhraamaan omat ihanteet vapaudesta ja vauraudesta äärimmäisen tuhoisalle ideologialle. 

He olivat natseja 
Katarina Baer
Bookwell Oy, Juva, 2016 

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Pentti Linkola – ihminen ja legenda

Riita Kylänpään ”Pentti Linkola – ihminen ja legenda” on amatööriornitologin ja kalastajan elämäkerta.

20170821_132746

En tiennyt Linkolasta mitään muuta kuin, että hän halusi tappaa kaikki maailman ihmiset, jotta luonto pelastuisi. Koska rakastan lukea ihmisten kirjoja, joitten mielestä maailma olisi parempi paikka, jos miljoonia ihmisiä tapetaan, niin tietenkin otin Linkolan kirjat ja tämän elämäkerran lukulistalle. Kuitenkin sain tämän teoksen synttärilahjaksi ennen kuin ehdin lukea Linkolan omat tekstit, koska ihmiset tietävät, miten pirun sairas olen. Koska haluan kunnioittaa lahjanantajaa, niin luin sitten heti tämän, vaikka lukulistassa oli jonkun muun sekopään kirja vuorossa.

Tämä on ehkä kaikkien aikojen yksityiskohtaisin elämäkerta, mitä on koskaan julkaistu. Pentti Linkola ei ole normaali jätkä (joo tiedän, että ei pitäisi olla mikään yllätys), vaan hän kärsii nähtävästi jonkin sortin autismista, koska hän jo lapsesta saakka kirjasi vihkoihin lähes pakonomaisesti kaikki näkemänsä pitkiksi luetteloiksi, joissa oli yksityiskohtaiset piirustukset ja selostukset havaitusta asiasta. Pikku Linkola aloitti kadulla näkemistään autoista ja siirtyi siitä lintuihin. Linkolaa ei kiinnostanut ottaa selvää, miten autot tai linnut toimivat, ainoastaan kirjata nämä. Samaan aikaan Linkola kirjoitti lapsesta saakka päiväkirjoja ja kirjeitä, joita luetteloitten kanssa hän säilytti nykypäivään saakka. Tämän pakonomaisen kirjoittamisen ja säilyttämisen takia Linkolan elämästä on äärimmäisen, lähes kuukauden tarkkuudella olevaa kirjoitettua dataa. Tämän kirjoitetun materiaalin lisäksi mies on yhä elossa, joten häntä haastateltiin ja näin tämä elämäkerta on niin tarkka, että jopa miehen ensimmäisiä kävelyaskeleita kuvataan lähes kellonajan tarkkuudella.

Riita Kylänpää ei ota tässä kirjassa kantaa ollenkaan siihen, miksi Linkola on niin kuin on, joten ainoastaan autismi on ihan oma epätieteellinen johtopäätökseni, koska ei kukaan normaali lapsi ala luetteloimaan vihkoihin näkemänsä rekat. Minä samanikäisenä leikin leegoilla ja katselin Pikku Kakkosta. Korjatkaa toki, jos on ihan tavallista lapsien kirjata näkemiään rekkoja ja luetteloimaan jokapäiväiset ateriat ja niitten koostumuksen tunnin tarkkuudella? Mutta kirjailijan puolueettomuus on todella hienoa, koska sain sitten vetää ihan omat johtopäätökset tekstistä ja päättä itse pidänkö Linkolaa sekopäänä vai ainoana järkevänä ihmisenä koko maailmassa.

Linkola oli siis jo alusta asti omituinen ja hän olikin niin omituinen, että hän ei onnistunut valmistumaan yliopistosta, koska ei jaksanut lukea eläinten biologiaa, vaan luetella näkemäänsä linnut. Koska Suomi oli 40-50-luvulla takapajula, niin maassamme ei ollut kovin paljon ornitologeja, jotka kartoittivat lintupopulaatioita. Tämä tarjosi yliopistopudokas-Linkolalle markkinaraon ja hän nousi omilla äärimmäisen tarkoilla luetteloillaan Suomen lintututkimuksen huippuun, vaikka hänellä ei olut hajuakaan, miten pääskyn suolisto toimii.

Linkola alkoi havaita omissa metsäretkissään, että lintujen määrä alkoi vähentyä ja hän tajusi ennen muita sen johtuvan teollistumisen aiheuttamista saasteista ja metsähakkuista. Tämä radikalisoi Linkolan, koska hänelle oli suuri vääryys, että lintuja kuoli. Mies kirjaimellisesti itki, kun näki kuolleita lintuja, joten hän alkoi sitten ajaa vuosi vuodelta radikaalimpaa luonnonsuojelua, kunnees päädymme tähän kuuluisaan ekofasismiin.

Mielenkiintoisin huomio tässä hienosti kirjoitetussa ja kuvitetussa kirjassa on Linkolan maailmankuva. Toisin kuin monet luulevat, niin Linkola oli alun perin oikeistolainen. Hän vastusti kommunismia, kannatti kapitalismia (vain Etelä-Suomessa) ja vastusti kaikkia sosiaalitukia, koska hänen mukaansa se ”kasvattaa huonoa ihmisainesta”. Eli juuri sellainen herrttainen humanisti, jota löytää Mandatum Life-johtokunnasta tai Audin jälleenmyyntiliikkeellä.

Eli, kun tämä kehystys asetetaan hänen luonnonsuojelupuheen ylle, niin kaikki ihmisviha selittyy! Vielä 70-luvulle asti Linkola vastusti sosiaalitukea samoilla argumenteilla kuin ihmisvihamielisimmät oikeistolaiset, joitten mukaan köyhät ovat köyhiä, koska ovat ”tyhmiä” ja ”laiskoja”. Linkola meni vielä pidemmälle ja sanoi, että köyhät ihmiset ”ansaisevat” kurjuutensa ja heitä ei pitäisi auttaa, koska se vain ”saastuttaa” suomalaisen kansan ”veren terveyttä”. Eli Linkola halusi, että köyhät kuolisivat nälkään, jotta vain ”parhaat ja ahkerat” suomalaiset jäisivät eloon. Mutta koska Linkola kehysti nämä puheet luonnonsuojelulla, eikä markkinalibertalismilla, niin hän muuttui ihmisvihamielisestä porvarista suureksi humanistifilosofiksi, joka ansaitsee laadukkaasti tuotetun elämäkerran.

Sama oikeistolainen habitus näkyy siinä, että hyvin pitkään Linkola vastusti ”ahneutta” ja ”talouskavua” mutta ei kapitalistista talousjärjestelmää, jota hän piti parempana kuin kaikkia sosialismin muotoja. Eli ainoa syy, miksi vasemmistolaiset kannattivat Linkolaa ja oikeistolaiset vihasivat miestä, oli se, että hän oli sattumalta luonnonsuojelija aikana, jolloin ainoat, joita ylipäätänsä kiinnosti luonnonsuojelu olivat pääosin vasemmistolaisia.

Linkola on niitä harvinaisia ihmisiä, jotka sattuvat elämään oikeassa ajassa ja paikassa. Linkola sai suuren suosion luonnonsuojelunäkemyksistään, vaikka hänen talouspoliittiset ja sosiaaliset näkemykset olivat samat kuin sellutehtaan toimitusjohtajalla. Mutta Linkola ei ollut tavallinen oikeistolainen, vaan hän on vielä kaikenlisäksi se kaikista ahdasmielisin oikeistokonservatiivi, joka inhoaa homoja, vastustaa maahanmuuttoa, koska uskoo, että ”roduilla” on ”biologisia koteja” ja hän vielä vastustaa naisten oikeuksia, koska hän omien sanojensa mukaan ”naisen tehtävä on olla kotona hoitamassa lapsia”. Ihme kyllä tämä suuri humanisti onnistui naimaan ja saamaan lapsia. Linkola onkin tässä kirjassa todennut, että ainoa syy, miksi hän ei lähtenyt kannattamaan Perussuomalaisia, on se, että puolue ei usko ilmastonmuutokseen ja kannattaa teollisuuden laajentamista.

Mutta 70-luvun puolivälissä miehen näkemykset alkoivat viimein laajentua ja hän huomasi kapitalistisen järjestelmän ja ympäristötuhon yhteyden, mutta hän ei luopunut elitistisestä ihmiskäsityksestä ja loi oman ideologian, joka on sekoitus stalinistista talousjärjestelmää ja fasistista sosiaalipolitiikkaa, jonka tarkoitus oli luoda äärimmäisen karaistuneita rotupuhtaita patriarkaarisia superihmisiä, jotka selviäisivät karuissa kyläyhteysöissä, jotta luonto säästyisi. Tietenkin Linkola ei kannattanut itsenäisiä kyläyhteisöjä, kuten anarkistit, vaan keskusjohtoista valtiota, joka ohjaisi kaikkien kylien ruoka-annokset ja työmäärän, koska hänen mukaansa ihmiset ovat ”liian tyhmiä jätettäväksi yksin.”

Koska tämä kirja kuvaa todella yksityiskohtaisesti Linkolan koko elämän ja tämän ajattelun kehittymisen niin henkilökohtaisen elämän, että filosofian tasolla, niin alat tuntemaan sympatiaa miestä kohtaan kaikesta huolimatta, kuten tunnet sitä läheistä perheenjäsentään kohtaan, joka on tehnyt huonoja valintoja elämässään. Tässä kirja onkin mestarillinen, kun se kuvaa Linkolan perverssit ajatukset ja rinnastaa ne miehen syvään, lähes krooniseen masennukseen, jota kaikessa tekopyhyydessä Linkola pyrki parantamaan ulkomaanmatkoilla eteläisiin aurinkorantoihin.

Kaikesta huolimatta Linkola ei tullut kuuluisaksi, koska hän halusi tappaa ihmisiä, vaan koska hän oli Suomessa edelläkävijä luonnonsuojelussa ja kotimaisessa ornitologiassa. Miehen kirjat ovat hyvin arvostettuja, koska niissä on totuuden siemen. Se onkin yksi asia, mikä tekee ääri-ideologioista vetoavaa, ne sekoittavat kaiken hullun paskan todellisiin faktoihin, jolloin ihminen voi aina sanoa sen klassinen ”en ole kaikesta samaa mieltä, mutta mies puhuu asiaa.” Linkola vaan on pahempi kuin Hitler, Lenin tai al-Baghdadi, koska edellämainittujen kannattajat sentään hyväksyivät 100% johtajiensa ajatukset, mutta Linkolan kannattajat katsovat läpi sormen kaiken miehen pronssikautiset ajatukset, koska idea ihmiskunnan hävittämisestä ja luonnonsuojelusta ovat niin pirun siistejä.

Kirjassa myöskin kuvataan Linkolan ystävä- ja kannattajapiiriä, joka koostui monista kuuluisista suomalaisista älyköistä. Inhottavinta kuitenkin olivat lukuisat filosofit ja kirjailijat, jotka ylistivät Linkolan äärimmäisen yksinkertaisia näkemyksiä kuin ne olisivat suuria henkeviä oivalluksia. Esimerkiksi monet Linkolan kannattajat kuvaavat Linkolaa maailman suurimpana humanistina, joka rakasti ihmiskuntaa niin paljon, että oli valmis uhraamaan puolet, jotta toinen osa säästyisi tai, että Linkola kohteli ihmisiä kuin yhtenä muuna eläimenä, jota voidaan hävittää samalla tavalla kuin ylimääräinen hirvi- tai jänispopulaatio. Jotenkin ihmiset onnistuivat ohittamaan Linkolan taantumuksellisen moraalin ja avoimen terrorismin kannatuksen ja bilettää hänen kanssaan, perustaa järjestöjä ja puolueita yhdessä. En tiedä ovatko ajat vain muuttuneet, mutta tuntuu aika epätodennäköiseltä, että nykyään annettaisiin avoimesti terrorismiin yllyttävää miestä perustaa puolue. Esimerkiksi Suomi Ensin ei ole saanut tarpeeksi kannattajakortteja kerättyä, vaikka heidänkin tavoitteisiin kuuluu massamurha ja väkivaltainen vallankaappaus.

Se, mitä näiltä Linkolaa ihannoivilta filosofeilta unohtuu on Linkolan yksinkertainen lähes mekanistinen ajatus maailmasta, joka on muuttumaton ja sen vuoksi ainoa asia, mitä voidaan tehdä on karsia rasitteet ja katsoa mitä tapahtuu. Eli Linkola ei vastusta nykyjärjestelmää, koska hän näkee paremman vaihtoehdon, joka voisi korvata vanhan, vaan hän pitä nykyistä järestelmää parhaana mahdollisena, joten ainoa tapa pelastaa luonto on karsia se ja palata feudalismin aikaan. Mielestäni tämä on hyvin perinteinen oikeistolainen ajatus, joka on vain laajennettu koskemaan koko ihmiskuntaa, eikä vain julkista sektoria.

Linkola huomaamattaan palvelee eliittiä tarjoamalla vaihtoehdoksi nykyjärjestelmälle ainoastaan paluun pimeään keskiaikaan. Eli tämän kalastajan ajatukset korostetaan luonnonsuojelun kulminaationa, koska ne ovat niin perverssejä, että ihmisten on vain todettava, että ”mies on oikeassa, mutta en voi kannattaa kansanmurhaa ja diktatuuria”, jonka jälkeen tämä voi jatkaa luonnonvaroja kuluttavaa elämää, ajatellen, miten helvetin tiedostava hän on. Tämä on juuri sellaista ajattelua, jota valtaanpitäjät haluavat ja sen vuoksi Linkolasta julkaistiin tämä painava, runsaasti kuvitettu, laatupaperilla ja kovalla kannella varustettu kirja, joka varmasti on kuluttanut juuri niitä luonnonvaroja, joita hän halusi suojella. Linkola luo asetelman, jossa kaikki muut vaihtoehdot vallitsevalle järjestelmälle jätetään pimentoon ja voimme sitten leikkiä, että tarkastimme toisen ”vaihtoehdon” eli Linkolan ajatukset ja sama luontoa tuhoava järjestelmä voi jatkua.

Linkolan suurin vahinko on hänen elitisminsä. Tässä kirjassa paljastuu, että Linkola vihaa köyhiä ja kouluttamattomia ihmisiä, joita hän rinnasraa karjaan. Tämän takia Linkola on sanonut, että hänen visionsa toteuttamiseen tarvitaan eliitin suostumus, joka sitten ylhäältä-alas alkaa toteuttamaan hänen suunnitelmansa. Eli Linkola ei tarjoa tavalliselle ihmiselle mitään aktiivista osallistumista luonnonsuojelussa tai edes, miten tämä voisi perustaa yhteisönsä kanssa jonkun yhdistyksen. Ainoa vaikuttamiskeino tavalliselle yksilölle, jonka Linkola tarjoaa on terrorismin ja senkin tarkoitus on hidastaa luonnontuhoa, ei pysäyttää se. Eli Linkola tarjoaa oman visionsa, mutta ei miten tavallisen kansa voisi olla osallisena siihen, eli hän palvelee eliittiä, joka ei ikimaailmassa tule luopumaan omista etuoikeuksista. Tämä onkin syy, miksi Linkolan ajatukset on nostettu julkiseen keskusteluun, koska kukaan tavallinen ihminen ei pysty olemaan osa hänen visiotaan ja näin todellisuudessa Linkola on merkitykseton filosofi.

Jos Linkola olisi tosissaan merkittävä ajattelija, niin miksi eduskuntataloa ei ole vieläkään räjäytetty tai sellutehtaan johtajia murhattu vaikka Linkola on suorasanaisesti yllyttänyt ihmisiä terrorismiin? Koska ei kukaan oikeasti usko Linkolan ajatuksiin. Äärioikeistolaista ja ääri-islamilaista terrorismia on olemassa, koska näitten kannattajat oikeasti uskovat, että terrorilla saavutetaan muutosta. Linkola on vain keskiluokan radikaalifilosofi, joka kutkuttaa virkamiestä, joka lukee Hesaria kahvipöydällä, mutta ei oikeasti inspiroi tätä panemaan Linkolan ajatukset täytäntöön, koska Linkola ei tarjoa oikeastaan mitään käytännön toimintaohjelmaa hänelle.

Kirjan puolueettomuuskin on oikeastaan illuusio, koska vaikka kirjailija itse ei ota kantaa Linkolan ajatuksiin, niin ainoitten vastustajien äänet, joita kirjassa on laitettu ovat juurikin joko vallitsevan järjestelmän kannattajien tai humanistien, jotka vastustavat massamurhaa. Muuten kaikki, jotka voisivat kritisoida sitä, mitä juurkin äsken osoitin, on jätetty kirjan ulkopuolelle.

Kuitenkin todella laadukas kirja, jonka kirjailijan äänettömyys antaa lukijan itse analysoida Linkolan elämää ja retoriikkaa. Esimerkiksi kirjassa nostetaan esiin, että Linkola kärsi elohopeamyrkytyksestä, jonka myrkytystasot olivat Suomen korkeimpia. Kirjan mukaan myrkytys ei haittanut Linkolan elämää, eikä siinä syvennytä myrkytyksen vaikutuksiin. Epäilen hieman, että ehkä mies sekosi juurikin elohopean takia.

1 kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus