Avainsana-arkisto: elämäkerta

Epäterve Väyrynen

Sain tietää Paavo Väyrysen viime vuonna julkaistusta ”Terve Suomi” kirjasta, kun luin uutisen hänen ”Seitsemän tähden liikkeen” viimeisestä saavutuksesta. Artikkelin kuvituksena oli todella psykedeelinen kuva Paavo Väyrysestä pitämässä kädessään uutuuskirjaansa, jonka kuvituksena on hänen kuvansa. Samaan aikaan kirjaa pitävän väyrysen takana on monta häntä itseään esittävää valokuvaa. Koska kaikissa kuvissa ja itse elävällä henkilöllä on samat vaatteet ja ilme, tuntuu kuin kuvassa olisi monta eri kokoista Väyrysistä. Tällainen näky voi aiheuttaa herkemmissä katsojissa painajaisia, joten se on linkin takana. Katsoin tätä psykedeelistä kuvaa ja ihmettelin, miksi en ollut nähnyt mitään mainosta tai edes artikkelia siitä, että Väyrynen oli julkaissut uuden kirjan? Koska pidin Väyrysen edellistä kirjaa mielenkiintoisena, otin tämänkin teoksen luettavaksi.     

7

Idea    

Paavo Väyrysen ”Terve Suomi” on kokoelma poliitikon blogikirjoituksista vuosilta 2017-2018. Kirjan punainen lanka on Väyrysen yritys saada joku puolue edustamaan häntä. Kiinnostuin tästä kirjasta nimenomaan sen takia, koska se käsittelee Väyrysen perustamien Terve suomi, Kansalaispuolue ja Seitsemän tähden liikkeen taustoja. Kaikki projektit ovat olleet kiistanalaisia ja täynnä skandaaleja.     

Sekoilua    

Skandaaleja tästä kirjasta ei puutu. Vaikka muistelma on Väyrysen itsensä kirjoittama, tekstistä välittyy Kummelimainen hahmo vanhasta poliitikosta, joka ei tajua ajan jättäneen hänet taakseen. Väyrynen on niin ylimielinen tässä kirjassa, että se menee absurdiksi, kun samaan aikaan kaikki, mikä voi mennä väärin miehen poliittisessa alamäessä, menee. Ylimielisyys näkyy itsekehussa, mutta myöskin siinä, että yhdessä Keskustan puoluekokouksessa Väyrynen lahjoitti Sipilälle hänen uusimpia kirjoja. Kuvittelin vaan, miten Väyrynen paiskaa Sipilän syliin kasan kirjoja ja vaivautuneena pääministeri kiittää.     

Esimerkiksi kirjailija perusti Kansalaispuolueen siltä varalta, ettei saisi Keskustan puheenjohtajuutta. Mutta koska yksi jäsen laski kannattajakortit väärin, puoluetta ei perustettukaan määräaikaan mennessä. Keskusta sai vihiä, että Väyrynen yritti perustaa puolueen, vaikka on yhä Keskustan jäsen ja määräsi tämän erotettavaksi. Kaikessa vittumaisuudessan Väyrynen protestoi erottamispäätöstä vastaan sillä, ettei hän ole perustanut puoluetta. Hän siis puolustautui sillä, että oma rinnakkaispuolueprojekti epäonnistui. Kun tämä ei toiminut, hän yritti valittaa yhdenvertausuusvaltuutetulle ”mielipidesyrjinnästä”. Samalla Väyrynen paljastaa käyttäneen EU:n rahoja väärin ja kehtaa valittaa, että jäi kiinni.     

Kirjassa paljastuu myöskin, että rahoittaakseen uuden Kansalaispuolueensa perustamista, Väyrynen loi Kekkosesta kertovan kesäteatteriesityksen, jossa hän esitti Kekkosta peruukki päässä! Siinäpä omistautumista poliittiselle idolilleen! Jos joku olisi kirjoittanut tällaisen jakson romaaniin sitä pidettäisiin epäuskottavana.     

Salaliittoteorioita    

Väyrysen ideologia on hänen omien sanojensa mukaan ”alkiolaiskekkoslainen ihmisyysaate” joka on suomalaisittain keskustalaisuutta. Tässä kirjassa se näyttäytyy jonkinlaisena anarkistisena kommunitarismina tai kiltajärjestelmänä. Paavo Väyrynen on yllättävän antikapitalisti tässä teoksessaan. Se näkyy siinä, että hän haukkuu Kokoomusta suuryritysten oligarkiaa palvelevaksi puolueeksi, joka tuhoaa tavallisten suomalaisten ja luonnon elinolosuhteet.    

Kirjailijan antikapitalismi menee niin koville kierroksille, että hän esittää oman NATO-salaliittoteorian: ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka näyttää johtavan taustalta joidenkin politiikkojen, talouselämän vaikuttajien ja upseerien muodostama salaliitto, joka saa tukea johtavista tiedotusvälineistä.” Tätä ideaa kirjassa toistetaan useita kertoja kuin se olisi itsestään selvää.   

Väyrynen myöskin hyökkää valtamediaa vastaan, joka ei raportoi kaikesta, mitä hän tekee. Mutta myöskin siitä, että gallupiluvut on valjastettu propagandavälineiksi nostattaakseen Sauli Niinistön suosiota. Kirjailijan mukaan gallupimittauksia pitäisi tutkia, koska hänen kannatuksensa ei voi olla niin pieni! Väyrynen sanookin ”Kaikki tietävät, että olen Sauli Niinistön ohella vahvin ehdokas vaalin toiselle kierrokselle ja ainoa ehdokas, jolla on mahdollisuudet voittaa hänet.”    

Mutta ei siinä vielä kaikki! Paavo Väyrynen epäilee ilmastonmuutoksen aitoutta ja levittää valheen, etteivät ilmastotutkijat olisi tutkineet avaruuden säteilyn vaikutusta Maapallon ilmastoon. Ovat kyllä Paavo, rauhoitu. Tämä oli aika ihmeellinen paljastus, koska Väyrynen korostaa kirjassa jatkuvasti kestävää kehitystä ja luonnonsuojelua. Mutta kai hän haluaa houkutella äärioikeiston hörhöt puolueensa.     

Mutta äärioikeiston houkutteleminen EU- ja maahanmuuttovastaisuudella on aiheuttanut ongelmia. Ei vain uskottavuuden menetyksenä, vaan siinä, että hän ei ole syventynyt äärioikeistolaiseen ajatteluun, mikä on aiheuttanut ”väärinkäsityksiä”. Esimerkiksi tässä kirjassa on luku, jossa Väyrynen puolustautuu häntä vastan esitettyyn syytökseen, että hän on ”George Soroksen kätyri”. Tämä syytös on äärioikeiston silmissä vakava, koska heidän mukaansa George Soros johtaa maailmanlaajuista juutalaisten salaliittoa, jonka tarkoitus on maahanmuuton avulla tuhota valkoinen rotu. Paavo Väyrynen siis haluaa tehdä selväksi, että hän ei kuulu äärioikeiston kuvittelemaan salaliittoon, mikä taas kertoo ketkä ovat miehen potentiaaliset äänestäjät.    

Vallankaappaus    

Surullisinta on kuitenkin Kansalaispuolueen vallankaappaus. Kaikkien vaikeuksien jälkeen Väyrynen sai perustettua viimein Kansalaispuolueensa, mutta parin kuukauden kulutta hän menetti sen hallinnan. Tässä kirjassa kerrotaan hyvinkin avoimesti, miten puolueen johdon muut jäsenet hyväksikäyttivät Väyrysen matkustelua pitääkseen hänen selkänsä takana puoluekokouksia. Yhdessä puolisalaisessa kokouksessa Väyryselle uskolliset 11 puoluejäsentä erotettiin maksamattomien jäsenmaksujen takia ja uusia jäseniä hyväksyttiin sisään, muuttaen puolueen valtatasapainoa. Sitten Väyrystä syytettiin puolueen varojen väärinkäytöstä ja erotettiin siitä, vaikka hän itse koko puolueen perusti! Osa tästä kirjasta onkin koko tämän monimutkaisen kuvion ja siitä seuranneet oikeustoimien selostus. Kävi sääliksi Väyrystä, koska selvästi miehellä ei ole mitään uskottavuutta tai poliittista taituruutta jäljellä. Kirjassa kerrotaankin, että hän on menettänyt tuhansia euroja koko seikkailussa.     

Siltä varalta, että Väyrynen ei saisi Kansalaispuoluetta takaisin hallintaansa hän perusti Seitsemän tähden liikkeen -nimisen puolueen. Väyrynen on siis kahdessa vuodessa ollut melkein kolmen puolueen jäsen samaan aikaan. Tietenkin Väyrynen julisti, että hänen Seitsemän tähden liikkeensä tulee olemaan tänä keväänä keskisuurten puolueitten joukossa ja neljän vuoden kuluttua maan suurin. Kaikista vaikeuksista huolimatta Paavo ei luovuta!     

Yhteenveto    

Paavo Väyrysen ”Terve Suomi” on melko huono kirja. Se sisältää aidosti mielenkiintoisia ja valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä nyky-Suomen ongelmien ratkaisussa, mutta huono editointi ja miehen oma persoona häiritsevät todella paljon lukemista. Tässä on todella paljon toistoa, koska kirjailija ei ole vaivautunut editoimaan blogikirjoituksiaan, vaan hän on kopioinut ne sellaisenaan.Sama vika kuin Lepomäen manifestissa ja kertoo inhottavasta trendistä, jota vastustan.

Kertoo paljon Väyrysen suhteellisuudentajun menetyksestä se, että tämä kirja on omakustanne, koska edellinen kustantamo mene konkurssiin. Ketään ei kiinnosta Paavo Väyrysen elämä ja ideat keltaisen lehdistön ulkopuolella. Tämä on tietenkin arvokas historiallinen dokumentti yhden poliitikon sekoamisesta, mutta muuten surullinen kertomus miehestä, joka ei osannut lopettaa ajoissa.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Bernie Sandersin manifesti!

Amerikassa kaikki on suurempaa, paitsi sosialismi, joten oli yllättävää, että itseään ”demokraattiseksi sosialistiksi” kutsuva senaattori Bernie Sanders pääsi vuosina 2015-2016 Demokraattien presidenttiehdokaskisassa niin pitkälle kuin pääsi. Koska arvioin vuosi sitten presidentti Donald Trumpin vaalimanifestin, otin tämän Kirsimarja Tielisen suomentaman Bernie Sandersin manifestin ”Mahdollisuuksien maa – Yhdysvaltojen vaihtoehtoinen tulevaisuus” luettavaksi.

 12

Idea    

Bernie Sanders kertoo kirjassaan hänen elämästään: miten hän kasvoi New Yorkin Brooklynin kaupunginosassa keskiluokkaisessa perheessä, miten hän muutti Vermontin osavaltioon, poliittisesta heräämisestään, politiikastaan ja presidenttikisasta. Paljastuu, että Bernie Sanders on puolalaisten juutalaisten jälkeläinen, jonka sukulaisia murhattiin natsien keskitysleireissä ja tämä vaikutti paljon hänen maailmankuvaansa ja politiikkaan. Kirjan mukaan Sanders on johdonmukaisesti ajanut Vermontin osavaltiossa sosialidemokraattista politiikkaa ja hyvinkin menestyneesti. Jos on kirjaan uskomista, Vermont on melkein pieni sosialistinen saari USA:ssa.     

Mutta kiinnostavinta on Sandersin maailmankuva, vaikka mies sanoo olevansa ”demokraattinen sosialisti”, hän tarkoittaa käytännössä sosialidemokratiaa. Yllätyinkin, miten avoimesti Sanders kirjoitti tähän kirjaan ajavansa sosialismia. Käytännön tasolla hän siis ajaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota Yhdysvaltoihin. Sosiaalidemokratiassa yksityiset yritykset, erityisesti suuryritykset, tuottavat varallisuuden, josta osa kanavoidaan valtion erilaisiin sosiaalisiin ohjelmiin ja vahvat ammattiliitot turvaavat työläisten oikeuksia. Suurin ero eurooppalaiseen sosialidemokratiaan on kuitenkin siinä, että Sanders ei aja tiettyjen teollisuudenalojen kansallistamista, ainoastaan massiivista veronkorotusta jättiläismäisiin amerikkalaiseen suuryrityksiin.

Perustellakseen politiikkaansa, kirjailija kertoo, miten epätasa-arvoinen ja kurja Yhdysvallat on tavallisille ihmisille. En tiennyt, että maa oli niin riistokapitalistinen kuin tässä kirjassa esitetään. Runsailla viittauksilla ja tutkimuksilla Sanders osoittaa, että USA:ssa harjoitetaan rikkaitten sosialismia, jossa suuret kansainväliset korporaatiot käytännössä välttyvät veronmaksuilta, mutta saavat runsaasti yritystukea valtiolta, kun samaan aikaan työntekijät saavat niin vähän palkkaa, että joutuvat täydentämään sen valtion ruokakupongeilla. Kirjan mukaan USA:n taloudella menee lujaa, mutta varallisuus ei jakaudu tasaisesti. Sandersin keskeisin idea on jakaa tämä varallisuus kansalle, jotta he voivat osallistua kapitalismiin muullakin tavalla kuin vaihdettavina muttereina suuryrityksien koneistoissa.    

Mutta pahempaa on, miten USA:ssa määrätietoisesti estetään köyhiä ihmisiä, erityisesti afroamerikkalaisia äänestämästä. Toisin kuin Suomen sosialistisessa helvetissä, niin USA:ssa ihmisten pitää erikseen rekisteröityä äänestäjäksi ja joskus rekisteröintipaikkoja on vain yksi koko eurooppalaisen maan kokoisessa osavaltiossa. Sama on jopa äänestyspaikalla, joita joissain osavaltioissa on vain muutama, eikä ennakkoäänestystä ole. Kirjan mukaan, jos olet köyhä, vammainen tai raskaissa töissä, on hyvin vaikeaa löytää aikaa tai keinoa matkustaa rekisteröityäkseen äänestäjäksi tai jopa äänestää. Sandersin mukaan ei ole siis mikään ihme, että maa on muuttumassa oligarkiaksi, kun vain valkoisesta keskiluokasta ylöspäin kykenee edes äänestämään.    

Vasemmistopopulismia    

Tässä kirjassa näkee hyvin, että Sanders mahtuu ”populisti” määritelmän alle. Kirja perustuu vastakkainasetteluun, jossa ”tavallinen työtätekevä kansa” on vastaan ”ahneet miljardöörit.” Sandersin mukaan USA on muuttumassa oligarkiaksi, jossa valtavat yritykset tekevät mitä huvittaa ja tavalliset ihmiset kärsivät. Jopa valtamediaa haukutaan tässä kirjassa ”suuryritysten äänitorveksi”. Kuten populistit yleensäkin, Sanders myöskin asemoi itsensä amerikkalaisen kansan ”oikeaksi” edustajaksi, joka täyttää heidän toiveensa.

Ainoa ero oikeistopopulismiin on rasismin ja teleologian puute. Sandersin mukaan ongelma eivät ole niinkään jotkut yksittäiset miljardöörit, vaikkakin tässä haukutaan paljonkin Koch-veljeksiä, vaan itse USA:n järjestelmä, joka suosii suuria yksityisiä yrityksiä. Kirja kuluttaakin paljon sivuja, analysoidakseen joka ikisen rakenteellisen ongelman USA:ssa ja miten ne voitaisiin korjata jollain tietyllä sosialistisella ohjelmalla. Tämä kirja ei siis sisällä epämääräisiä lupauksia oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta, vaan konkreettisia ratkaisuja. Niinkin paljon, että osa tästä kirjasta on hirmu tylsää.    

Rasismin puute taas näkyy siinä, että Sanders ei syytä meksikolaisia maahanmuuttajia, vaan USA:n taloudellista järjestelmää, jossa ammattiliittojen perustaminen on vaikeaa. Sanders olisi valmis antamaan mahdollisuuden siirtolaisten perustaa tai liittyä olemassa oleviin ammattiliittoihin, neuvottelemaan paremmat työehdot ja näin jakamaan yritysten varallisuuden tasaisemmin kaikkien työläisten kesken. Kirjailija jopa menee niinkin pitkälle, että omistaa kokonaisen luvun alkuperäiskansojen ongelmille ja, miten nekin voitaisiin ratkaista.   

Yllättävintä oli Sandersin radikalismi työläisten oikeuksissa. Kirjailijan mukaan valtion pitäisi tukea työntekijöitten osuuskuntia ja yhteisomisteisia yrityksiä, jotta nämä voisivat olla pohja tasaisemmin ja demokraattisemmin jaetulle varallisuudelle. Kirjailija painottaakin, että nykyinen USA:n markkinavetoinen politiikka suosii jättiläismäisiä korporaatioita, jotka tuhoavat kokonaisten kaupunkien itsenäisen elinkeinon ja ympäristön, muuttaen kaikki asukkaat alipalkatuiksi ja sairaiksi kassatyöntekijöiksi. Sanders menee ehdotuksessaan pidemmälle kuin kotimaiset demarimme. Tällainen työläisten omistamien yrityksien visio on melkein kommunismia. Mutta hän ei ole antikapitalismi, erityisesti, kun Sanders kirjoitti työllistäneensä suuren määrän ihmisiä hänen nimeään kantavilla fanituotteilla.    

Ongelmia    

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen keskellä olevat politiikkaehdotukset, jotka ovat niin spesifejä, että suomalaiselle lukijalle ne ovat melko tylsää luettavaa. Parasta antia on kirjan alkuosa, joka kertoo Sandersin elämästä ja hänen poliittisesta noususta.Olisin myöskin kaivannut juoruilua ja muitten presidenttiehdokkaitten haukkumista, mutta Sanders kirjoitti tähän kirjaan, että se ei ole tyylinsä. Clintonia haukutaan tässä kirjassa vain muutaman kerran ja Trumppia vain kerran. Sitten miehen tapa toistaa samoja pointteja miljoonia kertoja on todella väsyttävää.    

Yhteenveto    

Bernie Sandersin manifestin ”Mahdollisuuksien maa – Yhdysvaltojen vaihtoehtoinen tulevaisuus” on hyvin vakuuttava teos, joka ei perustu vain epämääräisiin heittoihin tuloeroista, vaan useisiin tutkimuksiin ja raportteihin, jotka osoittavat, että USA:n 70-luvulla aloittama uusliberalistinen politiikka on tuhoisa tavalliselle ihmiselle ja koko maailmalle. Harmittaakin todella paljon, että oranssi fasisti voitti vaalit ja raahaa sekoilulla koko maailman pimeyteen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta, Talous

Pääoman voitto

Kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki on kiinnostanut minua siitä asti, kun huomasin hänen olevan suomalaisten markkinaliberaalien suurin idoli ja antirasististen piirien inhokki. Sellainen henkilö ei voi olla tylsä, joten välittömästi, kun Lepomäki julkaisi tänä vuonna manifestinsa ”Vapauden voitto”, otin sen lukulistaan.   

9

Idea    

”Vapauden voitto” on samaan aikaan Elina Lepomäen poliittinen elämäkerta, että manifesti markkinaliberalismin puolesta. Mutta se on myöskin analyysi Suomen talouspolitiikasta ja työmarkkinoista.   

Demareita haukutaan tässä kirjassa ”Suomen taantumuksellisemmaksi voimaksi” ja Kokoomus ”ajattelee monessa kysymyksessä kuin entinen yrittäjä, joka rakastaa markkinataloutta – kunnes kilpailu tulee sotkemaan omaa toimialaa”. Vähän ihmettelen, mitä Lepomäki tekee Kokoomuksessa, jos hän haukkuu puoluettaan tässä kirjassa suuryritysten edunvalvojaksi. Liberaalipuolekin on olemassa. Lepomäki myöskin kritisoi nykyhallituksen politiikkaa, erityisesti SOTE-uudistuksen ”valinnanvapautta” joka hänen mukaansa ”johtaa muutaman yrityksen hallitsemaan markkinaan, jossa sen paremmin hinta- kuin laatukilpailu eivät oikeasti toimi”  Tässä on siis kova paketti täynnä informaatiota ja tässä sitä dataa on, kun kirja on yli 600 sivua pitkä!  

Sääntö-Suomi

Lepomäki kannattaa lähes sääntelemätöntä kapitalismia, jossa talous pyörisi pääosin pienten paikallisten yritysten kautta, kuten kahvilat ja kampaamot. Lepomäen usko kapitalismiin on niin vahva, että hän yksioikoisesti toteaa ”silloin kun markkinat epäonnistuvat, voitaisiin puhua pikemmin demokraattisen tai politiikan epäonnistumisesta.”.

Kirjan mukaan tullit ja monet rajoitukset pitäisi poistaa kokonaan, mutta silti uusia ja selkeitä sääntöjä pitää asettaa yritysten toiminnalle, jotta nämä eivät tuhoasi koko maan omalla voitontavoittelullaan. Tässä kohtaa äidinkieleni rajat tulevat vastaan. Mikä on säädöksen tai rajoituksen ero sääntöön? Eivätkä nämä kaikki tarkoita samaa asiaa? Koska nyt vaikuttaa siltä, että Lepomäki haluaa poistaa nykyiset säännöt ja korvata uusilla, mikä on mielestäni + – 0 tilanne. Jokatapauksessa Lepomäki ei ole kunnollinen klassinen liberaali tai anarkokapitalismi, joka haluaa poistaa kaikki rajoitukset ja antaa pääoman vain mennä. Tämä siis osoittaa kirjan olevan paljon maltillisempi kuin Lepomäen maine antaa ymmärtää.

Hipsterikapitalismi   

Lepomäki totea, että yleissitovuus ei ole yhteensopiva EU:n kanssa, joten siitä olisi pitänyt luopua jo liityttyään järjestöön.  Lepomäki antaakin ymmärtää, että suuryritykset ovat pahoja ja mahdollisia ainoastaan valtion tukien, palkan yleissitovuuden ja keskuspankkien rahapolitiikan takia. Kun nämä esteet ja korkea verotus kumotaan, Suomi voi kukoistaa lukuisilla idyllisillä pienillä paikallisilla yrityksillä. Lepomäki erityisesti haluaisi ottaa mallia Yhdysvaltojen Chicagon kaupungista, jossa 2008 talouskriisin jälkeen, suuret yritykset lähes hävisivät kokonaan, muuttaen kaupungin pienten ja uniikkien kivijalkayritysten ja start uppien valtaamaksi idylliseksi ja kodikkaaksi kaupungiksi.   

Kirjailijan mukaan valtio tarjoaisi lakipalvelut, perustilin ja turvaisi minimipalkan, mutta ei muuta. Oikeastaan perustili ei rahoitettaisi suuryritysten suunnattomilla voitoilla, vaan palkansaajien palkasta, koska…? Lepomäki ei ihan kerro, miksi tavallisten työläisten pitäisi kustantaa perustili, eikä suuryritykset, jotka jakelevat palkkaa ja irtisanomisia?  Mutta kun muistaa, että Lepomäen visiossa suuryrityksiä ei melkein ole olemassa, niin onhan se ymmärrettävää.    

Lepomäen mukaan ammattiliitot varmistaisivat vain, että työntekijöitä ei kohdella huonosti, mutta muuten se ei puuttuisi erilaisten yritysten palkkaeroihin tai niitten puutteeseen. Lepomäen mukaan on suuri vääryys, että yritysten on pakko antaa kuukausipalkkaa työntekijöille, jos tarjolla olisi osakeoptioita. Oikeastaan Lepomäen mukaan: “paras tapa neuvotella itselleen parempia työehtoja on se, että pääsee näyttämään taitonsa ja kehittämään osaamistaan merkityksellisessä työympäristössä.”  Eli ensin mennään yritykseen ilman kunnollisia työehtoja ja jos olet todella hyvä työntekijä, saat neuvotella itselleen parhaat työehdot. En pysty mitenkään kuvitella, miten tällaista järjestelyä voitaisiin käyttää työläisiä vastaan.  

Tietenkin irtisanominen olisi hyvin helppoa, koska kirjailijan mukaan yritysten pitäisi saada palkata ja irtisanoa ihmisiä vapaasti markkinasuhdanteitten mukaan. Hän ehdottaakin saksalaista ”minijob” järjestelmää, missä työttömät ja maahanmuuttajat rohkaistaan ottamaan lukuisia pätkätöitä. Kirjan mukaan vakituinen työ tai korkea palkka eivät ole niin tärkeitä, vaan enemmänkin uranousua mahdollistava pätkätöitten uraputki. Lepomäen Suomessa köyhyyttä ei pyrittäisi estämään, vaan enemmänkin mahdollistamaan siitä poistumisen pätkätöitten tai start uppien kautta. 

Kirjassa on rohkea ja suurimmaksi osaksi hyvin perusteltu maailmankuva, joka haastaa niin perinteisen oikeiston kuin vasemmistonkin. Lepomäki selvästi tietää mistä puhuu ja on pohtinut näitä asioita paljon.   

Ongelmia    

Kirjan suurin ongelma on sen rakenne. Vaikka Lepomäki kirjoittaa loistavan selkeästi ja perustelee hyvin argumenttinsa, teksti on lähes yhtämittaista tajunnanvirtaa, jossa samassa kappaleessa aiheet poikkeilevat hänen henkilökohtaisesta elämästä, Chicagon taantumaan, josta hypätään protektionismin historiaan ja siitä takaisin valittamaan Sipilän hallituksesta. Vaikka tässä kirjassa on temaattiset kappaleet, niitten sisällä on lukuisia aiheen tynkiä, joita olisi voitu koota yhteen kappaleeseen, eikä riepotella pitkin 600-sivua. Kirjan arvioiminen on hyvin vaikeaa, kun aiheita oli niin paljon ja monia vain mainittiin yhdessä sivussa, jonkun lähes liittymättömän asian kanssa, vain jotta se ilmestyisi uudelleen satojen sivujen päästä. Kirjassa olikin paljon toistoa. Tuli mielikuva, että Lepomäki vain dumppasi tähän kirjaan kaikki hänen Uusi Suomi-bloginsa artikkelit, tarkastamatta niitä ollenkaan.    

Toinen ongelma on kirjan laajuus. Tässä on paljon mielenkiintoisia ja uniikkeja ideoita, mutta sekaan on heitetty äärimmäisen yksityiskohtaisia, mutta sekalaisia pohdintoja, joka ikisestä sosioekonomisesta ongelmasta, mitä Suomessa ja EU:ssa on. Kun en ole valtiotieteilijä tai sosiaalihuollon virkamies, monet osiot olivat kamalan tylsiä puskea läpi. Pitää olla kova Lepomäen tai byrokratian fani, jotta jaksaisi lukea tämän kirjan kokonaan loppuun.    

Kolmas ongelma on valikoiva informaatio. Kiinasta, USA:sta ja Saksasta poimitaan hienoilta kuulotavia ideoita, mutta ei kerrota koko totuutta. Saksaa en tunne kovin hyvin, joten en puhu siitä, mutta esimerkiksi sLepomäki kirjoitti, että Kiinassa on: “tavallisten ihmisten erittäin laajat taloudelliset mahdollisuudet”. Vaikka Lepomäki tunnustaa Kiinan olevan kommunistinen diktatuuri, hän julistaa: ”kiinalaisilla kuluttajilla on kissanpäivät”. Ainakin oman tietämykseni mukaan yli miljoona vankileireihin vangittua viatonta muslimia voivat olla vähän eri mieltä, heidän kulutusmahdollisuuksista.

Mutta Lepomäki on oikeassa laajoista talousmahdollisuuksista: Kiinassa suuryritykset ja hallitus ovat paiskaneet kättä yhteen ja luoneet ihmiskunnan historian tehokkaimman massavalvontakoneiston, joka tekisi Stasin ylpeäksi. Samalla myöskin informaatio on hallituksen senssuroimaa, joten kiinnalainen kuluttaa juuri sitä, mitä hallitus haluaa heidän kuluttavan. Kerta kaikkiaan kulutusystävällinen valtio!  Kiinalaisilla kuluttajilla on todellakin kissanpäivät, kun heidän joka ikistä tekimistä valvotaan ja pisteytetään, tehden ostamisesta ja liikkumisesta vaivatonta, niin kauan kun on uskollinen Kiinan kommunistiselle puolueelle.    

Mutta Lepomäen mukaan kaikki edellä mainittu eivät ole ongelmia, koska jos olisi, niin  ”ihmiset äänestävät jaloillaan. Yli 1,3 miljardia kiinalaista on päättänyt toistaiseksi jäädä Kiinaan”. Pettämätöntä logiikka! Tunnen jo ihossani vapauden voiton! Mutta voimme toki pohtia, mikä elämässä on tärkeää? Vapaus kuluttaa ja perustaa yrityksiä, vai sanan-, liikkumisen- ja yksityisyyden vapaudet? Lepomäki ei vastaa näihin kysymyksiin. Koko Kiina osio on Lepomäen yritys kertoa, että Suomikin voisi ottaa mallia sen ”laajoista taloudellisista mahdollisuuksista”. Voin lyödä vetoa, että jos joku vasemmistopoliitikko kertoisi, että voisimme ottaa mallia Kiinan “laajoista taloudellisista mahdollisuuksista” niin tätä haukuttaisiin stalinistiksi ja isänmaanpetturiksi. Mutta näköjään vain oikeistolaiset voivat ihailla diktatuureja.  

USA:sta taas poimitaan väittämä, että dollari on ”kiistamaton menestystarina”, mutta ei mainita, että se jouduttiin irrottamaan kultakannasta, koska maan valtion talous oli romahtamaisillaan.  Monet oikeistolaiset kiroavatkin nykyistä FIAT-pohjaista dollaria, joka on lähes täysin Liittovaltion keskuspankin manipuloitavissa. Mutta törkeämpää on Lepomäen ylistys Wallmart-yritystä kohtaan, joka on tunnettu siitä, että se antaa niin matalaa palkkaa työntekijöilleen, että nämä joutuvat anomaan ruoka-avustuksia valtiolta!    

 

 

Kirjassa siis kirotaan Kokoomusta korporativismista, mutta paras esimerkki menestyneestä amerikkalaisesta yrityksestä, jonka Lepomäki keksi, on valtion subventoima riistoyritys. Oudointa on kuitenkin Lepomäen argumentti, että Iso-Britannia ja USA ovat suurempia hyvinvointivaltioita, koska niissä kulutetaan enemmän rahaa julkiseen terveydenhuoltoon ja muihin sosiaalisiin palveluihin. En tiedä, missä planeetassa Lepomäki oikein elää, mutta se, että jokin julkinen palvelu maksaa hirveästi rahaa ei vielä tarkoita, että se on tehokkaampi tai edes toivottavaa. Iso-Britanniassa on oikeastaan ollut jo melkein 10 vuotta oikeistolainen hallitus, joka on leikannut NHS-varjoja ja sen palveluitten tasot ovat vain laskeneet. Joko joku terveydenhuollosta vetää miljoonia puntia välistä tai sitten Lepomäki valehtelee.  Oikeastaan maan oikeistohallitus on ollut niin surkea maan köyhälistöä kohtaan, että palavasanainen sosialisti on mahdollisesti seuraava pääministeri, antisemitismi-, KGB-kytkös- ja terrorismintukemissyytöksistä huolimatta.   

USA:ssa taas Obamacare on toki auttanut paljon ihmisiä, mutta sekin oli vasemmiston- ja oikeiston kompromissiohjelma, joka on kamala korporativistinen sekasotku, jota ei edes Trump ole onnistunut kaatamaan, kun kukaan ei keksi mitään ”yksityisempää” tilalle. En vertaisi Obamacarea ihan suomalaiseen terveydenhuoltoon. Sitten tietenkin USA on niin loistava vapaan markkinatalouden paratiisi, että siellä on 40 miljoonaa ihmistä, jotka elävät köyhyysrajan alapuolella. Siinäpä paljon porukkaa, jotka eivät ole keksineet perustaa idyllisiä kahviloita ja start uppeja.   

 

Nämä ovat muutamat asiat, jotka kykenin mahduttamaan tähän arvioon, ilman että siitä tulisi todella pitkä. kirjassa oli kaikenlaista kyseenalaista, kuten toteamus, että itäeurooppalainen ”sivilisaatio” on yhteentörmäyksessä länsimaisen liberaalidemokratian kanssa tai, että 1800-luvun USA oli sisäisesti ”vapaan kaupan vyöhyke” vaikka puolet maasta toimi orjatyövoimalla ja toinen puoli alkuperäiskansojen maitten ryöstöllä.  

Yhteenveto   

Elina Lepomäen ”Vapauden voitto” on paras oikeistolainen kirja, jota olen lukenut, mutta tavallisena tietokirjana tämä on kömpelö ja raskas teos. Hyvällä toimittajalla tämä kirja olisi voitu hiota lyhyemmäksi ja tiiviimmäksi teokseksi, jossa on Lepomäen ideologian pääpointit. Tämän kirjan perusteella Lepomäki ei ole äärioikeistolainen, mutta ei myöskään klassinen liberaali, vaan enemmänkin saksalaistyylinen sosiaaliliberaali, joka kannattaa kevyttä hyvinvointivaltiota, minimipalkkaa ja tiettyjen kaupan alojen sääntelyä. Hän itsekin myöntää, että USA:ssa häntä pidetään sosialistina. Suosittelen tätä kirjaa ainoastaan, jos on todella kova Lepomäen fani, koska tavallisille ihmisille tämä kirja menee hyvin nopeasti tylsäksi teknokraattiseksi selostukseksi.    

1 kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Politiikka ja yhteiskunta, Teologia

Bin Ladenin oikean käden tarina

Montasser Al-Zayyatin vuonna 2004 julkaistu ”Tie al-Qaidaan: Bin Ladenin oikean käden tarina” (oma suomennos) ei kerro terroristijohtajan itsetyydytyksen historiasta, vaan hänen kakkosmiehen, nykyisen al-Qaidan johtaja, Ayman al-Zawahirin elämästä.    

14

Pahuuden harmaat sävyt    

Tämän elämäkerran tekee erikoiseksi sen, että Montasser Al-Zayyat on islamisti, joten tämä kirja on samaan aikaan äärimmäisen puolueellinen ja kaikista luotettavin ensikäden lähdeaineisto al-Zawahrin elämästä. Syy tähän on, koska kirjailija hengailli paljon al-Qaidan strategistin kanssa.     

Kirja käsittelee vähän oikeastaan al-Zawahrin elämää ja persoonaa. Se keskittyy enemmänkin käsittelemään miehen radikalisoitumista, joka lopulta rikkoi välit islamistien ja jihadistien kesken. Kirjan punainen lanka onkin, miten islamistit ovat kirjailijan mukaan ”järkevät” vallankumoukselliset, kun taas al-Qaidan kaltaiset jihadistit ovat vaarallisia sekopäitä. Sinänsä eivät kaikki islamistit ole demokratian vastaisia fasisteja, mutta heillä on aika taantumukselliset asenteet.     

Al-Zawahri    

Kirjan mukaan al-Zawahri syntyi 1951 Egyptissä rikkaassa vasemmistolaisessa perheessä, joka ei ollut kovin uskovainen. Mutta al-Zawahri oli lapsesta asti kova nörtti, joka Batman-sarjakuvien sijaan lukikin Koraania päivät pitkät. Mies oli lapsesta asti hyvin ujo, mutta äärimmäisen älykäs. Tämä älykkyys mahdollisti al-Zahwahrin kouluttautumisen lääkäriksi. Valitettavasti mies radikalisoitui salafistiksi, koska Egypissä oli 60-70-luvuilla sekulaarinen arabinationalistinen vasemmistohallitus. Kuten kaikki nuoret, niin coolinta on vastustaa vallitsevaa järjestelmää ja kapinoida vanhempia vastaan. Mutta punk-musiikin sijaan al-Zawahri ei kuunnellut mitään musiikkia, koska se on salafistien mukaan syntiä.  Kirjailijan mukaan radikalisoitumiseen auttoi myöskin hävitty sota Israelia vastaan. Moni muslimi koki, että Egyptin sekularisoituminen oli tuonut vain länsimaista kulutuskulttuuria ja köyhyyttä, eikä kyennyt edes estämään Palestiinan kolonisaatiota.     

Tähän mennessä kirjailija on samoilla linjoilla al-Zawahrin kanssa ja kunnioitti tätä suuresti, mutta sitten alkavat ongelmat. Al-Zawahi liittyi Muslimiveljeskuntaan ja joutui monen muun aktivistin kanssa vankilaan, kun yksi islamisti murhasi Egyptin presidentti Sadatin. Vankilassa Al-Zawahri kidutettiin ja tämä radikalisoitui vielä enemmän. Kirjailija kuluttaakin paljon aikaa käsitellessään, miten kidutus ja valtion voimakas repressio kaikkia fundamentalistisia liikkeitä vastaan, radikalisoi monia. Al-Zawahri erosi Muslimiveljeskunnasta, kun tämä oli hänen mukaansa ”liian kesy” ja perusti Osama bin Ladenin kanssa al-Qaidan. Loppu on sitten historiaa.    

Sinänsä tämä kirja kertoo hyvin tyypillisen radikalisoitumiskertomuksen: Korkeasti koulutettu ja varakas nuori mies näkee maailman epäoikeudenmukaisuuden ja radikalisoituu johonkin ääriliikkeeseen. On muistettava, että esimerkiksi Che Guevara kuului ylempään keskiluokkaan ja oli myöskin lääkäri, ennen kuin alkoi ajaa moottoripyörällä Kuubaan riehumaan.    

Muuttuva strategia    

Arvokkainta tässä kirjassa ei ole Al-Zawahrin psykologia tai elämänkulku, vaan kuvaus al-Qaidan irtautumisesta islamismista ja siirtyminen jihadismiin. Alun perin al-Qaida perustettiin vastarintaliikkeeksi Afganistanin sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Sen sodan jälkeen äärijärjestö halusi profiloitua muslimien vapautusliikkeeksi, joka kaataisi muslimivaltioitten sekulaarit diktatuurit. Kirjailijan mukaan tämä strategia ei toiminut. Suurin osa islamisteista halusi vaikuttaa ruohojuuritason aktivismilla, kulttuurihegemonian siirtämisellä tai demokraattisilla vaaleilla, eikä massamurhaamalla siviilejä. Ne islamistit, jotka liittyivät al-Qaidaan, joutuivat arabihallitusten ankaran repression kohteeksi. Moni pakeni pakolaisena Eurooppaan ja saivat turvapaikan siellä “poliittisen vainon takia”. Tämä tarkoitti, että jihadismilla oli niukat mahdollisuudet saada mitään merkittävää jalansijaa Lähi-Idässä.     

Al-Zawahri huomasi, että al-Qaidan paikallisstrategia ei ollut toimimassa, joten hän ja Osama Bin Laden päättivätkin provosoida USA:n hyökkäämään Lähi-Itään, jotta amerikkalaiset tuhoaisivat al-Qaidan puolesta sekulaarit hallitukset. Ideana oli, että USA:n invaasio raivostuttaisi muslimeita niin paljon, että nämä liittyisivät al-Qaidaan ja näin toistettaisiin Afganistanin sodan menestys. Kuten voimme todeta al-Qaidan vuonna 2001 toteutettu ”provokaatio” toimi juuri, kuten suunniteltu.  

Kirjailijan mukaan tämä länsimainen provokaatiostrategia kuitenkin repi islamistien rivit hajalle. Moni islamisti koki, että USA:n provosoiminen aiheuttaisi vain koko Lähi-Idän epävakauden lisääntymisen ja sekulaarien diktatuurien voimistumisen, kun amerikkalaiset alkaisivat tukea heitä aseilla ja rahalla. Voimme jälkiviisaasti todeta, että juuri niin tapahtui, mutta samalla jihadismin suosio kasvoi. Nyt al-Qaidan propaganda muuttui uskottavammaksi, kun he pystyivät lainaamaan George W. Bushin puhetta, että USA oli ”ristiretkessä” terrorismia vastaan. Kirjan mukaan kaikki länsimaiset muslimivastaiset asenteet muuttuivat al-Qaidan ilmaiseksi propagandaksi. Tämän voi nähdä siinä, että terrorismin vastaisen sodan jälkeen terrorismi on vain lisääntynyt.    

Kirjailija kuitenkin valittaa, että juuri tämä kansainvälisen terrorismin aalto, jonka al-Qaida aloitti, on vain lisännyt maailman muslimien kurjuutta. Kirjailija valittaa erityisesti siitä, että EU on alkanut tarkkailla kaikkia muslimeja, joilla on/oli yhteyksiä islamistiliikkeitten kanssa, mikä on johtanut karkotuksiin ja pidätyksiin.     

Yhteenveto    

Montasser Al-Zayyatin ”Tie al-Qaidaan: Bin Ladenin oikean käden tarina” on hyvä lähdeaineisto islamistien ja jihadistien ajattelusta, mutta muuten todella tylsä kirja. Tämä teos keskittyy enemmänkin käsittelemään islamistien sisäisiä riitelyitä kuin itse ideologiaa tai Al-Zawahrin yksityiskohtaisempaa elämää. Eli pitää olla todella kiinnostunut islamismista, että lukee tämän kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Nancy

Deborah Spungen ”Nancy” kertoo äidistä, joka yrittää kasvattaa mielisairaan tytön.  

17

Tämä kirja oli jostain syystä klassikkolistalla. Takakansikuvauksen perusteella olin ymmärtänyt, että tämä oli Nancy Spungen ja Sid Vicioisin seurustelusuhteen romantisointia, eli novelli. Mitta sainkin käteen Nancyn äidin omaelämäkerrallisen tilityksen hänen mielisairaasta tyttärestään. Heti kun aloin lukemaan tätä kirjaa, aloin katua sitä. Äidin ei pitäisi kirjoittaa kirjaa mielisairaasta tyttärestään ja rahastaa sillä vain, koska tämä sattui olemaan kuuluisan rock-muusikon tyttöystävä. Mutta, kuten romuttunut auto tienvarrella, niin en voinut katsoa pois, ja ahmin tämän kirjan kuin mikäkin tabloidilehden kuluttaja. Tunsin itseni likaisemmaksi, kun lukiessani terroristien manifesteja.   

En vieläkään ymmärrä, miksi tämä kirja oli klassikkolistalla. Kopioin sen joltain, ja vähän ihmettelen tämän henkilön järkevyyttä, koska kuka tätä kirjaa klassikkona pitää? Eihän tämä ole edes kunnon romaani, vaan elämäkerta. Toki on tämä hienosti ja sujuvasti kirjoitettu, ja tunsin äidin tuskan, kun tämä kasvatti mielisairaan tyttären, tietämättä pitkäksi aikaa, mitä tätä oikein vaivasi, mutta silti. Miksi?  

Eli seuraamme tässä kirjailijan henkilökohtaisia kokemuksia Nancyn vaikeaa kasvattamista. Samalla seuraamme, miten äiti yritti epätoivoisesti löytää jonkun lääkärin, joka osaisi diagnosoida, miksi hänen tyttärensä hautoi lapsesta saakka itsemurhaa ja kärsi raivo- ja itkukohtauksista?  

Ehkä mielenkiintoisinta tässä kirjassa on ajankuva. Esimerkiksi Nancyn ainoa intohimo elämässä oli rock-musiikki. Tämä kuunteli kaikkia rock-klassikoita sekä kävi läpi kaikki rock-musiikkiin liittyvät vaiheet, kuten siirtyminen hipistä punkkariksi. Samalla USA:n lääketieteen kehitystä seurataan. Esimerkiksi 60-luvulla lastenlääkäreillä oli tapana olla kertomatta vanhemmille lapsien diagnoosia, jos sairaus oli parantumaton. Nancyllä oli skitsofrenia ja jakomielisyys, mitkä aiheuttivat vainoharhaisuutta, sosiopatiaa ja todella rankkoja raivokohtauksia, jotka joskus yltyivät murhanhimoisiksi.   

Nancy oli sen verran ikävä ihminen näitten sairauksien takia, että kirjailija tunnustaa, joskus vihanneensa tytärtään. Tämä tuntui todella pahalta lukea. En tiedä onko se sen takia, koska itse muistan vielä, miten tärkeää on olla äitinsä rakastama, vai siitä, että luen kirjaa tilanteesta, jossa en ole koskaan ollut? Mutta säälin Nancya ja vihasin enemmän hänen äitiään. Miten hän kehtasi kirjoittaa vihaavansa tytärtä, joka ei voi mitään aivoilleen? Oikeastaan inhosin koko kirjan lukemista, koska äiti rahasti tyttären tuskalla.  

Kuitenkin pakko tunnustaa, että tämä kirjan on todella hyvin kirjoitettu. Kaikesta huolimatta, tunsin äidin koko tunteitten kirjon tytärtään kohtaan ja tämän uhrautuvuuttaan Nancyn hyvinvoinnin puolesta. Sekä sen tuskan, jota äiti tuntee, kun tämä on epäonnistunut kaikessa. Vaikka olen mies ja minulla ei ole lapsia, niin silti tässä kirjassa välittyy hyvin ne tunteet, jotka äiti tuntee kasvattaessa vaikeaa lasta.   

Niin joo ja viimeiset sata sivua sisältävät Nancyn ja Sid Visiouksen seurustelusuhteesta. Eli aika vähän. Koko kirjaa lukiessani odotin sitä maukkainta osaa, mutta se olikin aika vähäistä, eikä siinä ollut mitään kovin kiinnostavaa. Tämä on enemmänkin mielisairauskertomuskirja kuin rock-muusikon elämäkerta.   

Ainoa kiinnostava kohta koskien punkmusiikkia, on parin sivun selostus siitä, mitä kirjailija tutki punkista, kun tyttärensä soitti Lontoosta kertoakseen seurustelusuhteesta Sex Pistolsin basistin kanssa. Tämä selostus on kirjan hauskin kohta, koska se on tyypillinen 70-luvun keski-ikäisen äidin selostus uudesta musiikkilajista, joka rikkoo kaikkia musiikin sääntöjä. Sex Pistols kuvaillaan seksilelukauppiaan poikabändiprojektiksi, joka soitti ”epämusiikkia”. Kirjailija ei valehtele, mutta silti on hauskaa lukea tämän käsityksiä punkista. Olen lukenut liikaa musiikkikirjoja, joissa ylistetään Sex Pistolsia, kuin se tosiaan olisi jotain suurta taidetta, vaikka pidänkin punkista.   

Hyvä kirja, jos haluaa lukea mielisairaan ja syrjäytyneen tytön kasvattamisesta, mutta todella huono kirja Sex Pistolsista.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

He olivat natseja

Katarina Baerin ”He olivat natseja” kertoo kirjailijan isovanhemmista, jotka olivat ihan normaaleja ihmisiä, kunnes alkoivat hupsutella.

20170713_134041

Baer käy läpi omia kokemuksiaan maahanmuuttajataustaisena suomalaisena, joka oppi nuorena, että vain perheen suomalaisia isovanhempia sai muistella ja iloita, mutta saksalaisia isovanhempia ei. Jotain Saksan-puoleisella perheellä oli pahasti vialla ja kun Baer kasvoi, hän sai selville, että isovanhemmat olivat natseja. Tästä alkaa lähes mikrohistoriallinen salapoliisityö, jossa Baer yrittää selvittää, miksi isovanhemmat liittyivät Kansallissosialistiseen puolueeseen ja aktiivisesti osallistuivat maailmanhistorian tuhoisemman hirmuvallan ylläpitämisessä?

Baer haastattelee isäänsä ja vanhempia sukulaisia, kävi läpi perheen arkistot, jotka sisältävät saksalaisten isovanhempien Toisen maailmansodan ja vähän sitä ennen olevaa kirjeenvaihtoa, sekä Saksan valtion erilaisia arkistoja, joissa on jäänyt jälkiä isovanhemmista. Samalla Baer käy läpi Natsi-Saksaa ja fasismia käsittelevää kirjallisuutta piirtääkseen kuvan perinteisestä Natsi-Saksan kannattajasta ja Natsi-puolueen jäsenestä.      

Kirjan alku on vähän hidas, koska se alkaa Baerin isovanhempien lapsuudesta, jossa ei mitään kovin jännittävää tapahdu. Tietenkin tämän kohdan tarkoitus on antaa taustoitusta tavallisten Balttian-saksalaisten elämästä viimeisen vuosisadan alussa. Mutta kuitenkin vauhti alkaa lisääntyä, kun isovanhemmat aikuistuvat ja Hitler nousee valtaan. Oikeastaan tämä kirja oli vähän tylsää luettavaa, koska Baerin isovanhemmat olivat niin tavanomaisia ihmisiä ja se onkin koko kirjan idea.      

Natsit eivät olleet mitään hirviömäisiä sekopäitä, jotka huusivat tappavansa kaikki juutalaiset, vaan suurimmaksi osaksi he olivat tavallisia ihmisiä, joitten mielestä juutalaisilla ei ollut mitään arvoa ja heidät voitaisiin poistaa tästä maailmasta. Hirviömäisyys olikin itse ideoissta, jotka muuttuivat ruumiskasoiksi keskitysleireissä ja itärintamalla ei arkisessa propagandassa ja kahvipöytäkeskusteluissa.

Baerin isovanhempien elämäkerta oli hyvin tyypillinen keskiluokkaisen 1900-luvun alun saksalaisen elämä, jossa maailmankuva muodostui ajan hengestä, johon kuului nationalismi, antisemitismi ja kapitalismin puolustaminen ulkopuolisiksi koettuja uhkia vastaan, kuten kommunismilta. Eli Natsi-puolueeseen liityttiin suuren intohimon ja fanaattisuuden saattelemana, koska koettiin sen olevan ainoa ryhmittymä, joka vaikutti puolustavan keskiluokan ja keskisuurten yrittäjien etuja, saksalaista kulttuuria ja identiteettiä. Liberalismi ja sosiaalidemokratia koettiin olevan liian lepsuja kaikkia koettuja uhkia (kommunistit, juutalaiset ja hallitsematon pörssikauppa) vastaan tai suorastaan kieltävän, että mitään uhkaa olisi edes olemassa.

Kirjassa esimerkiksi kerrotaan, että kansallissosialismi vetosi erityisesti keskiluokkaan ja yläluokkaan, joka pelkäsi jatkuvasti työläisten vaatimuksia tasa-arvosta ja paremmista oikeuksista. Kansallissosialismi ei ollut yhtään suosittu köyhien työläisten keskuudessa ja Hitleriä yleisesti pidettiin työväestössä kapitalistien kätyrinä. Tietenkin Baerin isovanhemmilla oli syytä pelätä työläisiä, koska nuorempana he melkein joutuivat kokemaan 1917 vallankumouksen kauhut Baltiassa. Eli Baerin isovanhemmat alkoivat kannattaa natseja koska pelkäsivät nopeasti muuttuvaa maailmaa, kuten miljoonat muutkin saksalaiset. Valitettavasti natsit muuttivat maailmaa vielä radikaalimmin kuin kukaan osasi odottaa.  Tai no, jos joku olisi ottanut tosissaan Hitlerin ”Taistelussa” hyvin avoimesti kerrotuista suunnitelmista, niin ehkä koko Toisesta maailmansodasta olisi vältetty.

”He olivat natseja” on juurikin pelottava kirja, koska se vahvistaa juuri ne pahimmat pelot, että hyvätkin ihmiset voivat kannattaa miljoonien massamurhan, koska itse pelkäävät oman tulevaisuutensa vuoksi. Kirjailija esimerkiksi huomaa kauhistuneena, että kaikissa kirjeenvaihdoissa isovanhemmat eivät mainitse mitään tapetuista juutalaisista, vaikka heidän massamurhansa oli jo sodan loppuvaiheessa kaikkien tiedossa. Yksinkertaisesti Baerin isovanhemmat eivät välittäneet juutalaisista pätkään verta. Kaasutetut juutalaiset olivat niin arvottomia, että he eivät ansainneet edes sivuhuomautuksen isovanhempien kirjeenvaihdossa. Rasismi oli niin sisäänrakennettua, että se ei ilmennyt mitenkään erikoisesti, koska se oli niin banaalia.      

Pahuuden banaalius onkin kirjan punainen lanka. Pahuuden leviämiseen ei tarvita mitään muuta kuin hyvien ihmisten hiljaisuus. Katarina Baerin ”He olivat natseja” on hyvä kirja, joka kertoo sujuvasti sen, miten nopeasti muuttuva maailma voi pelottaa keskiluokkaa niin paljon, että nämä ovat valmiita uhraamaan omat ihanteet vapaudesta ja vauraudesta äärimmäisen tuhoisalle ideologialle. 

He olivat natseja 
Katarina Baer
Bookwell Oy, Juva, 2016 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Pentti Linkola – ihminen ja legenda

Riita Kylänpään ”Pentti Linkola – ihminen ja legenda” on amatööriornitologin ja kalastajan elämäkerta.

20170821_132746

En tiennyt Linkolasta mitään muuta kuin, että hän halusi tappaa kaikki maailman ihmiset, jotta luonto pelastuisi. Koska rakastan lukea ihmisten kirjoja, joitten mielestä maailma olisi parempi paikka, jos miljoonia ihmisiä tapetaan, niin tietenkin otin Linkolan kirjat ja tämän elämäkerran lukulistalle. Kuitenkin sain tämän teoksen synttärilahjaksi ennen kuin ehdin lukea Linkolan omat tekstit, koska ihmiset tietävät, miten pirun sairas olen. Koska haluan kunnioittaa lahjanantajaa, niin luin sitten heti tämän, vaikka lukulistassa oli jonkun muun sekopään kirja vuorossa.

Tämä on ehkä kaikkien aikojen yksityiskohtaisin elämäkerta, mitä on koskaan julkaistu. Pentti Linkola ei ole normaali jätkä (joo tiedän, että ei pitäisi olla mikään yllätys), vaan hän kärsii nähtävästi jonkin sortin autismista, koska hän jo lapsesta saakka kirjasi vihkoihin lähes pakonomaisesti kaikki näkemänsä pitkiksi luetteloiksi, joissa oli yksityiskohtaiset piirustukset ja selostukset havaitusta asiasta. Pikku Linkola aloitti kadulla näkemistään autoista ja siirtyi siitä lintuihin. Linkolaa ei kiinnostanut ottaa selvää, miten autot tai linnut toimivat, ainoastaan kirjata nämä. Samaan aikaan Linkola kirjoitti lapsesta saakka päiväkirjoja ja kirjeitä, joita luetteloitten kanssa hän säilytti nykypäivään saakka. Tämän pakonomaisen kirjoittamisen ja säilyttämisen takia Linkolan elämästä on äärimmäisen, lähes kuukauden tarkkuudella olevaa kirjoitettua dataa. Tämän kirjoitetun materiaalin lisäksi mies on yhä elossa, joten häntä haastateltiin ja näin tämä elämäkerta on niin tarkka, että jopa miehen ensimmäisiä kävelyaskeleita kuvataan lähes kellonajan tarkkuudella.

Riita Kylänpää ei ota tässä kirjassa kantaa ollenkaan siihen, miksi Linkola on niin kuin on, joten ainoastaan autismi on ihan oma epätieteellinen johtopäätökseni, koska ei kukaan normaali lapsi ala luetteloimaan vihkoihin näkemänsä rekat. Minä samanikäisenä leikin leegoilla ja katselin Pikku Kakkosta. Korjatkaa toki, jos on ihan tavallista lapsien kirjata näkemiään rekkoja ja luetteloimaan jokapäiväiset ateriat ja niitten koostumuksen tunnin tarkkuudella? Mutta kirjailijan puolueettomuus on todella hienoa, koska sain sitten vetää ihan omat johtopäätökset tekstistä ja päättä itse pidänkö Linkolaa sekopäänä vai ainoana järkevänä ihmisenä koko maailmassa.

Linkola oli siis jo alusta asti omituinen ja hän olikin niin omituinen, että hän ei onnistunut valmistumaan yliopistosta, koska ei jaksanut lukea eläinten biologiaa, vaan luetella näkemäänsä linnut. Koska Suomi oli 40-50-luvulla takapajula, niin maassamme ei ollut kovin paljon ornitologeja, jotka kartoittivat lintupopulaatioita. Tämä tarjosi yliopistopudokas-Linkolalle markkinaraon ja hän nousi omilla äärimmäisen tarkoilla luetteloillaan Suomen lintututkimuksen huippuun, vaikka hänellä ei olut hajuakaan, miten pääskyn suolisto toimii.

Linkola alkoi havaita omissa metsäretkissään, että lintujen määrä alkoi vähentyä ja hän tajusi ennen muita sen johtuvan teollistumisen aiheuttamista saasteista ja metsähakkuista. Tämä radikalisoi Linkolan, koska hänelle oli suuri vääryys, että lintuja kuoli. Mies kirjaimellisesti itki, kun näki kuolleita lintuja, joten hän alkoi sitten ajaa vuosi vuodelta radikaalimpaa luonnonsuojelua, kunnees päädymme tähän kuuluisaan ekofasismiin.

Mielenkiintoisin huomio tässä hienosti kirjoitetussa ja kuvitetussa kirjassa on Linkolan maailmankuva. Toisin kuin monet luulevat, niin Linkola oli alun perin oikeistolainen. Hän vastusti kommunismia, kannatti kapitalismia (vain Etelä-Suomessa) ja vastusti kaikkia sosiaalitukia, koska hänen mukaansa se ”kasvattaa huonoa ihmisainesta”. Eli juuri sellainen herrttainen humanisti, jota löytää Mandatum Life-johtokunnasta tai Audin jälleenmyyntiliikkeellä.

Eli, kun tämä kehystys asetetaan hänen luonnonsuojelupuheen ylle, niin kaikki ihmisviha selittyy! Vielä 70-luvulle asti Linkola vastusti sosiaalitukea samoilla argumenteilla kuin ihmisvihamielisimmät oikeistolaiset, joitten mukaan köyhät ovat köyhiä, koska ovat ”tyhmiä” ja ”laiskoja”. Linkola meni vielä pidemmälle ja sanoi, että köyhät ihmiset ”ansaisevat” kurjuutensa ja heitä ei pitäisi auttaa, koska se vain ”saastuttaa” suomalaisen kansan ”veren terveyttä”. Eli Linkola halusi, että köyhät kuolisivat nälkään, jotta vain ”parhaat ja ahkerat” suomalaiset jäisivät eloon. Mutta koska Linkola kehysti nämä puheet luonnonsuojelulla, eikä markkinalibertalismilla, niin hän muuttui ihmisvihamielisestä porvarista suureksi humanistifilosofiksi, joka ansaitsee laadukkaasti tuotetun elämäkerran.

Sama oikeistolainen habitus näkyy siinä, että hyvin pitkään Linkola vastusti ”ahneutta” ja ”talouskavua” mutta ei kapitalistista talousjärjestelmää, jota hän piti parempana kuin kaikkia sosialismin muotoja. Eli ainoa syy, miksi vasemmistolaiset kannattivat Linkolaa ja oikeistolaiset vihasivat miestä, oli se, että hän oli sattumalta luonnonsuojelija aikana, jolloin ainoat, joita ylipäätänsä kiinnosti luonnonsuojelu olivat pääosin vasemmistolaisia.

Linkola on niitä harvinaisia ihmisiä, jotka sattuvat elämään oikeassa ajassa ja paikassa. Linkola sai suuren suosion luonnonsuojelunäkemyksistään, vaikka hänen talouspoliittiset ja sosiaaliset näkemykset olivat samat kuin sellutehtaan toimitusjohtajalla. Mutta Linkola ei ollut tavallinen oikeistolainen, vaan hän on vielä kaikenlisäksi se kaikista ahdasmielisin oikeistokonservatiivi, joka inhoaa homoja, vastustaa maahanmuuttoa, koska uskoo, että ”roduilla” on ”biologisia koteja” ja hän vielä vastustaa naisten oikeuksia, koska hän omien sanojensa mukaan ”naisen tehtävä on olla kotona hoitamassa lapsia”. Ihme kyllä tämä suuri humanisti onnistui naimaan ja saamaan lapsia. Linkola onkin tässä kirjassa todennut, että ainoa syy, miksi hän ei lähtenyt kannattamaan Perussuomalaisia, on se, että puolue ei usko ilmastonmuutokseen ja kannattaa teollisuuden laajentamista.

Mutta 70-luvun puolivälissä miehen näkemykset alkoivat viimein laajentua ja hän huomasi kapitalistisen järjestelmän ja ympäristötuhon yhteyden, mutta hän ei luopunut elitistisestä ihmiskäsityksestä ja loi oman ideologian, joka on sekoitus stalinistista talousjärjestelmää ja fasistista sosiaalipolitiikkaa, jonka tarkoitus oli luoda äärimmäisen karaistuneita rotupuhtaita patriarkaarisia superihmisiä, jotka selviäisivät karuissa kyläyhteysöissä, jotta luonto säästyisi. Tietenkin Linkola ei kannattanut itsenäisiä kyläyhteisöjä, kuten anarkistit, vaan keskusjohtoista valtiota, joka ohjaisi kaikkien kylien ruoka-annokset ja työmäärän, koska hänen mukaansa ihmiset ovat ”liian tyhmiä jätettäväksi yksin.”

Koska tämä kirja kuvaa todella yksityiskohtaisesti Linkolan koko elämän ja tämän ajattelun kehittymisen niin henkilökohtaisen elämän, että filosofian tasolla, niin alat tuntemaan sympatiaa miestä kohtaan kaikesta huolimatta, kuten tunnet sitä läheistä perheenjäsentään kohtaan, joka on tehnyt huonoja valintoja elämässään. Tässä kirja onkin mestarillinen, kun se kuvaa Linkolan perverssit ajatukset ja rinnastaa ne miehen syvään, lähes krooniseen masennukseen, jota kaikessa tekopyhyydessä Linkola pyrki parantamaan ulkomaanmatkoilla eteläisiin aurinkorantoihin.

Kaikesta huolimatta Linkola ei tullut kuuluisaksi, koska hän halusi tappaa ihmisiä, vaan koska hän oli Suomessa edelläkävijä luonnonsuojelussa ja kotimaisessa ornitologiassa. Miehen kirjat ovat hyvin arvostettuja, koska niissä on totuuden siemen. Se onkin yksi asia, mikä tekee ääri-ideologioista vetoavaa, ne sekoittavat kaiken hullun paskan todellisiin faktoihin, jolloin ihminen voi aina sanoa sen klassinen ”en ole kaikesta samaa mieltä, mutta mies puhuu asiaa.” Linkola vaan on pahempi kuin Hitler, Lenin tai al-Baghdadi, koska edellämainittujen kannattajat sentään hyväksyivät 100% johtajiensa ajatukset, mutta Linkolan kannattajat katsovat läpi sormen kaiken miehen pronssikautiset ajatukset, koska idea ihmiskunnan hävittämisestä ja luonnonsuojelusta ovat niin pirun siistejä.

Kirjassa myöskin kuvataan Linkolan ystävä- ja kannattajapiiriä, joka koostui monista kuuluisista suomalaisista älyköistä. Inhottavinta kuitenkin olivat lukuisat filosofit ja kirjailijat, jotka ylistivät Linkolan äärimmäisen yksinkertaisia näkemyksiä kuin ne olisivat suuria henkeviä oivalluksia. Esimerkiksi monet Linkolan kannattajat kuvaavat Linkolaa maailman suurimpana humanistina, joka rakasti ihmiskuntaa niin paljon, että oli valmis uhraamaan puolet, jotta toinen osa säästyisi tai, että Linkola kohteli ihmisiä kuin yhtenä muuna eläimenä, jota voidaan hävittää samalla tavalla kuin ylimääräinen hirvi- tai jänispopulaatio. Jotenkin ihmiset onnistuivat ohittamaan Linkolan taantumuksellisen moraalin ja avoimen terrorismin kannatuksen ja bilettää hänen kanssaan, perustaa järjestöjä ja puolueita yhdessä. En tiedä ovatko ajat vain muuttuneet, mutta tuntuu aika epätodennäköiseltä, että nykyään annettaisiin avoimesti terrorismiin yllyttävää miestä perustaa puolue. Esimerkiksi Suomi Ensin ei ole saanut tarpeeksi kannattajakortteja kerättyä, vaikka heidänkin tavoitteisiin kuuluu massamurha ja väkivaltainen vallankaappaus.

Se, mitä näiltä Linkolaa ihannoivilta filosofeilta unohtuu on Linkolan yksinkertainen lähes mekanistinen ajatus maailmasta, joka on muuttumaton ja sen vuoksi ainoa asia, mitä voidaan tehdä on karsia rasitteet ja katsoa mitä tapahtuu. Eli Linkola ei vastusta nykyjärjestelmää, koska hän näkee paremman vaihtoehdon, joka voisi korvata vanhan, vaan hän pitä nykyistä järestelmää parhaana mahdollisena, joten ainoa tapa pelastaa luonto on karsia se ja palata feudalismin aikaan. Mielestäni tämä on hyvin perinteinen oikeistolainen ajatus, joka on vain laajennettu koskemaan koko ihmiskuntaa, eikä vain julkista sektoria.

Linkola huomaamattaan palvelee eliittiä tarjoamalla vaihtoehdoksi nykyjärjestelmälle ainoastaan paluun pimeään keskiaikaan. Eli tämän kalastajan ajatukset korostetaan luonnonsuojelun kulminaationa, koska ne ovat niin perverssejä, että ihmisten on vain todettava, että ”mies on oikeassa, mutta en voi kannattaa kansanmurhaa ja diktatuuria”, jonka jälkeen tämä voi jatkaa luonnonvaroja kuluttavaa elämää, ajatellen, miten helvetin tiedostava hän on. Tämä on juuri sellaista ajattelua, jota valtaanpitäjät haluavat ja sen vuoksi Linkolasta julkaistiin tämä painava, runsaasti kuvitettu, laatupaperilla ja kovalla kannella varustettu kirja, joka varmasti on kuluttanut juuri niitä luonnonvaroja, joita hän halusi suojella. Linkola luo asetelman, jossa kaikki muut vaihtoehdot vallitsevalle järjestelmälle jätetään pimentoon ja voimme sitten leikkiä, että tarkastimme toisen ”vaihtoehdon” eli Linkolan ajatukset ja sama luontoa tuhoava järjestelmä voi jatkua.

Linkolan suurin vahinko on hänen elitisminsä. Tässä kirjassa paljastuu, että Linkola vihaa köyhiä ja kouluttamattomia ihmisiä, joita hän rinnasraa karjaan. Tämän takia Linkola on sanonut, että hänen visionsa toteuttamiseen tarvitaan eliitin suostumus, joka sitten ylhäältä-alas alkaa toteuttamaan hänen suunnitelmansa. Eli Linkola ei tarjoa tavalliselle ihmiselle mitään aktiivista osallistumista luonnonsuojelussa tai edes, miten tämä voisi perustaa yhteisönsä kanssa jonkun yhdistyksen. Ainoa vaikuttamiskeino tavalliselle yksilölle, jonka Linkola tarjoaa on terrorismin ja senkin tarkoitus on hidastaa luonnontuhoa, ei pysäyttää se. Eli Linkola tarjoaa oman visionsa, mutta ei miten tavallisen kansa voisi olla osallisena siihen, eli hän palvelee eliittiä, joka ei ikimaailmassa tule luopumaan omista etuoikeuksista. Tämä onkin syy, miksi Linkolan ajatukset on nostettu julkiseen keskusteluun, koska kukaan tavallinen ihminen ei pysty olemaan osa hänen visiotaan ja näin todellisuudessa Linkola on merkitykseton filosofi.

Jos Linkola olisi tosissaan merkittävä ajattelija, niin miksi eduskuntataloa ei ole vieläkään räjäytetty tai sellutehtaan johtajia murhattu vaikka Linkola on suorasanaisesti yllyttänyt ihmisiä terrorismiin? Koska ei kukaan oikeasti usko Linkolan ajatuksiin. Äärioikeistolaista ja ääri-islamilaista terrorismia on olemassa, koska näitten kannattajat oikeasti uskovat, että terrorilla saavutetaan muutosta. Linkola on vain keskiluokan radikaalifilosofi, joka kutkuttaa virkamiestä, joka lukee Hesaria kahvipöydällä, mutta ei oikeasti inspiroi tätä panemaan Linkolan ajatukset täytäntöön, koska Linkola ei tarjoa oikeastaan mitään käytännön toimintaohjelmaa hänelle.

Kirjan puolueettomuuskin on oikeastaan illuusio, koska vaikka kirjailija itse ei ota kantaa Linkolan ajatuksiin, niin ainoitten vastustajien äänet, joita kirjassa on laitettu ovat juurikin joko vallitsevan järjestelmän kannattajien tai humanistien, jotka vastustavat massamurhaa. Muuten kaikki, jotka voisivat kritisoida sitä, mitä juurkin äsken osoitin, on jätetty kirjan ulkopuolelle.

Kuitenkin todella laadukas kirja, jonka kirjailijan äänettömyys antaa lukijan itse analysoida Linkolan elämää ja retoriikkaa. Esimerkiksi kirjassa nostetaan esiin, että Linkola kärsi elohopeamyrkytyksestä, jonka myrkytystasot olivat Suomen korkeimpia. Kirjan mukaan myrkytys ei haittanut Linkolan elämää, eikä siinä syvennytä myrkytyksen vaikutuksiin. Epäilen hieman, että ehkä mies sekosi juurikin elohopean takia.

1 kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus