Avainsana-arkisto: elokuvat

Kapitalistinen realismi

Mark Fisherin vuonna 2009 julkaistu ”Kapitalistinen realismi. Eikö ole olemassa vaihtoehtoja?” (oma suomennos) kiehtoi minua heti otsikosta lähtien. Kirjan nimi on väännös tunnetusta neuvostoliittolaisesta taidemuodosta ”Sosialistinen realismi”. Kirja teesi on, että elämme nykyään maailmassa, jossa kapitalismi on rajoittanut mielikuvitustamme. Kirjailijan mukaan kapitalismi on imenyt kaiken, mitä on tässä maailmassa, muuttaen ainoaksi mahdolliseksi ja lopulliseksi todellisuudeksi, joka määrittelee ne rajat, joissa voimme ajatella. Tämä tarkoittaa, että mikä tahansa idea, jonka lähtökohta ei ole kapitalismin olemassaolo pidetään ”epärealistisena”. Kirjailija nimeääkin tämän ilmiön ”kapitalistiseksi realismiksi”. Kuten voitte varmaan arvata, tämä kirja on vasemmistolainen, mutta tarkemmin tämä teos edustaa metamodernistista uusmarxismia. Kyllä, sellainenkin ideologia on olemassa!    

19

Postmodernismi   

Kirjailija vertaa kapitalismia John Carpenterin ”se” (1982) elokuvan avaruusolioon, kuvatakseen miten uskonnot, kulttuurit ja jopa antikapitalismi itsessään hajotetaan kapitalistisessa järjestelmässä sirpaleiksi, joita voidaan sekoittaa keskenään tai irrottaa alkuperäisestä kontekstista, myydäkseen ne jonkinlaisena kaupallisena tuotteena. Paras esimerkki tästä on juurikin Che Guevara paidat tai ”Vallankumous on alkanut!” mainoslauseet.  Kirjailija käyttää esimerkkinä myöskin Hollywood-elokuvia, joissa pahis on jokin suuryritys ja kysyy, miten kapitalismi voi rahoittaa elokuvia, joitten viesti on antikapitalistinen? Lawrence vastaa, että näitten antikapitalististen elokuvien tarkoitus on performoida meille vallankumous, jotta saisimme hetken olla tyytyväisiä ”vastarinnasta” ja palata normaaliin elämään.  

Stalin-cola project

Esimerkki postmodernismista: Lukion kuvataidetunnin projektini, koska olin jo silloin pirun sairas hyypiö

Lawrencen mukaan tämä kapitalismin tapa sulattaa itseensä kaiken, aiheuttaa yhteisten arvojen hajoamisen. Kun kaikki on manipuloitavissa ja kaupallistettavissa, ainoa jäljelle jäävä arvo ihmisille on rahan tavoittelu. Tämä luo ihmisissä äärimmäistä kyynisyyttä, joka puolestaan rajoittaa ihmisten ajatusten horisonttia. Kirjan mukaan me kaikki olemme oppineet, että ideologiat ja uskonnot ovat vaarallisia, koska ne voivat sokaista meidät fanaattisuuteen, joka aiheuttaa sortoa ja kansanmurhia. Kapitalismi markkinoikin itseään juuri epäideologiana tai oikeastaan kilpenä ideologioita vastaan. Kapitalismi muuttuukin ainoaksi ”realistiseksi” ideologiaksi, joka estää meitä toivomasta parempaa maailmaa kuin tämä. Koska mikä tahansa muu yhteiskunnallinen visio, jota voisimme ajatella, heti kehystetään vaaralliseksi utopiaksi, joka voi aiheuttaa enemmän kärsimystä kuin sen pitäisi korjata. Sen voi nähdä jo julkisessa keskustelussa, jossa gulagit tulevat puheenaiheeksi, heti jos kritisoi kapitalismia edes pikkasen. Mutta myöskin voimme huomata tämän Suomessa, jossa liikemies Harkimo ei ole perustamassa puoluetta, vaan ”kansanliikettä” joka “ei tunnusta väriä eikä se halua olla puolue.”, vaan se on puhtaasti ”asiantuntemukseen ja ongelmien ratkaisemiseen” perustuva puolue tai Trumpin presidenttikampanjaan, joka kehystettiin “jälki-ideologiseksi”  . Ilmastonmuutoskeskustelussa voi havaita samaa.    

Kuitenkin kirjailijan mukaan kapitalismilla on ideologia ja se on juurikin postmodernismi.  Postmodernismiin ei tarvitse uskoa, vaan se pärjää juurikin kyynisyydellä, jossa olemme tietoisia järjestelmän mättäneisyydestä, mutta emme tee mitään asian korjaamiseksi, koska se tarkoittaisi, että olemme omaksuneet ideologian. Sen sijaan lähdemmekin katsomaan antikapitalistista elokuvaa, ostamme ”vallankumouksellisen” kännykän, syömme vegaanijäätelön ja ajamme sähköautolla, uskoen että olemme osa ”vastarintaa”.    

Myöhäisen vaiheen kapitalismi   

Kirjan lähtökohta on se, että elämme myöhäisen vaiheen kapitalismia. Tämä on marxilainen teoria, jonka mukaan kapitalismi on saavuttanut maksimaalisen huipun, jonka jälkeen se tulee itsetuhoutumaan. Kirjailijan mukaan myöhäisen kapitalismin voi tunnistaa siitä, että talous ei kasvakaan uusien teknologioitten kautta, vaan olemassa olevien rakenteitten kaupallistamisella. Tämä tarkoittaa julkisen sektorin, luonnonvarojen ja jopa ihmisten yksityisyys. Kaikkia työläisten oikeuksia ja muita kaupan rajoituksia aletaan ajaa alas, jotta saataisiin puristettua viimeisetkin pisarat taloudellista kasvua. Työkin silpoutuu ja muuttuu pätkätöiksi tai ”mikroyrittäjyydeksi”. Mutta maailmaa ei voi loputtomasti kaupallistaa, joten jossain vaiheessa seinä tulee vastaan. Henkikökohtaisesti pidän tätä teoriaa hieman kyseenalaisena, koska se toimii, niin kauan kun kukaan ei keksi jotain uutta teknologiaa, josta luoda uutta talouskasvua.    

Koska historia ja kapitalismi ovat rajoittaneet meidän mielikuvitusta, kirjailija argumentoi, että esimerkiksi nuorten psyykkisten sairauksien lisääntyminen on depolitisoitu. Lawrencen mukaan, jos jossain muussa yhteiskunnassa niin suuri määrä nuoria kärsivät lukihäiriöistä, masennuksesta ja keskittymishäiriöstä, siitä olisi muodostunut poliittinen kysymys. Mutta koska elämme myöhäisen vaiheen kapitalismissa, tämä kysymys on yksityistetty. Nuorille tarjotaan lääkepillereitä, jotta heidän aivonsa voisivat sopeuta rappeutuvaan järjestelmään ja samalla luodaan uusi markkinarako, jota suuryritykset voivat hyödyntää. Vaikka tämä kuulostaa salaliittoteorialta, se on melko uskottava, kun näkee USA:n opioidiepidemian. Kirjailija kuitenkin laajentaa tätä kysymystä, pohtien, että kenties itse kaupallinen kulttuuri on aiheuttamassa nuorissa vakavia neurologisia vaivoja. Koska koko kulttuuri on alistettu pääomalle, kaikki mitä näemme ja kuulemme ovat oikeasti mainoksia, joissa informaatio on kompressoitu ja pureskeltu mahdollisimman helposti omaksuttavaksi. Nuoret sopeutuvatkin lukemaan lyhyitä tekstipätkiä, joissa on ääntä ja kuvaa. Kun sitten pitää yrittää lukea koulukirjoja, he huomaavat kärsivänsä luki- ja keskittymishäiriöstä. Tämäkin teoria on uskottava, jos on lukenut Nicholas Carrin kirjan ”Pinnalliset: mitä internet tekee aivoillemme” (2010) tai seurannut viimeisempiä uutisia aiheesta.

 

“Kapitalistinen realismi” käsittelee muitakin nykymaailmalle ongelmia, kuten julkisten instituutioitten alistaminen markkinalogiikalle, jota kirjailija nimeää ”markkinastalinismiksi” ja suuryritysten johtajia, jotka henkilökohtaisesti ovat hyvinkin edistyksellisiä, mutta johtavat yrityksiään rautaisella kädellä, välittämättä ihmisoikeuksista. Esim Bill Gates, Elon Musk ja George Soros. Jatkaakseen provosoivaa linjaa, kirjailija kutsuu näitä yrittäjiä ”liberaalikommunisteiksi.” Koska he uskovat, että he voivat toteuttaa ”vallankumouksen” myymällä lisää tuotteita ja rahoittamalla hyväntekeväisyysjärjestöjä. Samalla kirja käsittelee, miten kaikki suuret vasemmalla kaleillaan olevat puolueet, kuten USA:n demokraatit ja Euroopan Sosiaalidemokraattiset puolueet ovat 2000-luvun alussa käänteet kelkkansa uusliberalismin suuntaan. Tässä kohtaan kirja on hieman vanhentunut, koska USA:ssa demokraatit ovat kokemassa sosiaalidemokraattien valtauksen ja Iso-Britanniassa Labour-puolue on palavasanaisen sosialistin johdossa.    

Yhteenveto   

Tässä kohtaan törmäämme jännään havaintoon, jos on seurannut blogiani pitempää: postmodernismi on ilmiö, jota sekä äärioikeisto, että -vasemmisto uskovat. Äärioikeiston mukaan postmodernismi on kommunistien salaliitto, joka on tuhoamassa länsimainen sivilisaation homorummutuksella ja maahanmuutolla, kun taas -vasemmiston mukaan se on kapitalismin taustaideologia, joka aiheuttaa yhteisöllisyyden hajoamisen. Tämän kirjan teesit muistuttavat joiltain elementeiltään äärioikeiston teesejä. Ainakin viholliset ovat melkein samoja, mutta äärioikeistolle ominainen teleologia (asioitten mieltäminen tarkoitushaluiseksi tai tietoisiksi) puuttuu tästä kirjasta. ”Kapitalistisessa realismissa” tukeudutaan vahvasti 60-70-luvun postmodernistisiin teoreetikkoihin, mutta pyritään rakentamaan niitten havaintojensa pohjalta uusi teoria nykymaailmastamme. Nämä teoriat vaikuttavat monilta osin melko uskottavilta, erityisesti kun olen tehnyt samoja havaintoja lähes koko ikäni. Esimerkiksi lukiossa kuvataidetunnilla tein oman ”Stalin Cola” mainoksen, kertoakseen yhteiskunnan tilasta, jossa mikään ei ole pyhää ja kaikki on myytävänä. Vaikka tämä kirja on marxilainen se ei tukeudu vanhaan kommunismiin, erityisesti kun kirjailija käyttää ”stalinismia” synonyymina byrokratiakontrollille. Jos on kiinnostunut lukemaan jotain aivan laatikon ulkopuolelta olevaa, mieltä avartavaa tai vain todella eksoottista filosofiaa, suosittelen tätä kirjaa.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta

Pop-kulttuuriperinteen luoja

Brian Jay Jonesin ”George Lucas” kertoo Tähtien sota -elokuvista tunnetun elokuvaohjaajan elämästä.   

49

Ensiksi pitää kertoa, että kirjan kansi on mahtava. Jo kansi kertoo kaiken, mitä pitäisi tietää. Nuori mies tuijottaa luomustaan silmiin ja elokuvalavaste kuvitteellisesta maailmasta on molempien keskellä. Aavikon äärettömyys näkyy taustalla, kuin osoittaakseen yhden suurmiehen elämän mitättömyys verrattuna hänen luomukseensa, joka kenties syöpyy kulttuurimme ikuisiksi ajoiksi.   

Rakenne  

Kirjan tulokulma on vähän ongelmallinen. Alku on kuin jostain teinilehdestä, jossa kerrotaan Lucasin perhetaustasta ja miten ihanaa hänen lapsuutensa oli, vaikka mies itse kertoi omin sanoin, että hänen lapsuutensa ei tuntunut niin kivalta. Eli kirjailija selvästi yrittää silotella elokuvaohjaajan elämää ties mistä syystä. Kenties suuri fanitus? Kirjailija yrittää pehmittää kaikki George Lucasin personalisuuden ja elämän ikävimmät puolet ja selittämään ne parhain päin. Toki jos tykkää lukea elämäkertoja, jossa ei haukuta liikaa kohdetta, niin tämä on erinomainen siinä. Olen vaan tottunut lukemaan hirmuhallitsijoitten ja vallankumouksellisten elämäkertoja, joissa ihan rehellisesti esitetään ne alastomat faktat, ilman kaunistelua.   

Matka amerikkalaiseen pop-kulttuuriin   

Muuten aika hyvä elämäkerta, joka välittää täydellisesti minkälaisesta kulttuurisesta vaikutuksesta oli kyse, kun Tähtien sota -elokuvat tulivat valkokankaalle 70-80-luvuilla. Samalla tässä kerrotaan koko 60-70-luvun elokuvaskenen mullistuksesta, josta syntyivät modernin länsimaisen elokuvataiteen suurimmat ohjaajat: Francis Ford Coppola, George Lucas ja Steven Spielberg, jotka kaikki tunsivat- ohjasivat- ja tuottivat toistensa elokuvia.   

70-luvun elokuvakulttuuri masensi George Lucasta. Siihen aikaan suurin osa elokuvista kertoi rikollisuudesta, sarjamurhaajista ja Vietnamin sodan kauhuista. Lucasin mukaan oli kasvamassa sukupolvi lapsia, joitten roolimallit olivat kovan onnen antisankareita, eikä suuria myyttisiä tarinoita välitetty enää elokuvien kautta. Lucas päätti korjata asian ja luoda modernin sadun, joka sijoittuisi avaruuteen. Sadun, joka ylevöittäisi sielun ja mielen, joka herättäisi toivoa paremmasta maailmasta. Eli Lucas käytti hippihabitustaan luodakseen kaikkien aikojen täydellisemmän myytin, joka pelastaisi sukupolven lapsista kulttuuriselta apatialta ja epätoivolta, joka vallitsi 70-lukua.  

Muistan 9-vuotiaana vuonna 1999, kun ”Pimeä uhka” tuli elokuvateattereihin ja  ymmärsin, että olin kokemassa suurta kulttuurista tapahtumaa, josta isäni oli kertonut niin paljon. Sama traditio jatkuu ja olen nähnyt kaikki 90-luvun jälkeen tulleet Tähtien sodat elokuvateattereissa. Jopa nämä viimeiset Disney viritykset, jotka eivät pääse lähellekään sitä taianomaista mahtavuutta, jota alkuperäiset välittivät. Olen niin kova fani, että olen hankkinut netin syövereissä äärimmäisen harvinaisen 70-luvun puhtaan elokuvateatteriversion Tähtien sota -elokuvasta, joka nykystandardeissa on ihanan karu.

Silti, kyse ei ole vain elokuvista, vaan kyse on kulttuuriperinteestä. Kulttuuriperinnettä emme kyseenalaista, koska se on osa yhteisöllisyyttämme, oikeastaan osa identiteettiämme, joka kertoo meille, ketä me olemme ja mikä on paikkamme universumissa. 

Visionäärin elämä   

Sitä en tiennyt, että Lucas aloitti taide-elokuvien ohjaajana, joka keskittyi ”sävyruno” elokuviin. Eli sellaisiin äärimmäisen konseptuaalisiin, melkein mykkäelokuviin, jossa musiikki ja estetiikka ovat keskiössä, eikä niinkään juoni tai dialogi.   

Kaikenlaisten sattumien kautta, joihin liittyy Hollywoodin rahanhimo, Lucas päättyikin ohjaamaan äärimmäisen kaupallisia elokuvia. Mutta Hollywood-studiot eivät 70-luvulla uskoneet scifi/fantasia-elokuviin, joten Lucas sai niukasti rahoitusta ja häntä uhkasivat jälkituotannon satunnaiset filmileikkaukset. Nämä olosuhteet traumatisoivat nuorta ohjaajaa niin paljon, että ne määrittivät hänen elokuvantekoa koko elämän ajan.   

Lucas alkoi ensimmäisen Tähtien sota -elokuvan jälkeen haalia kaikki elokuvatuotannon kontrolli itselleen, jotta kukaan ei voisi leikata tai editoida hänen elokuvaansa ilman lupaa. Tämä vallan haaliminen tuotti tulosta ja Lucasista tuli miljardööri, joka onnistui tuottamaan elokuvat täysin itsenäisesti, ilman ulkopuolisten studioitten apua. Kuitenkin tämä vallan haaliminen teki miehestä kontrollifriikin ja jääräpäisen ohjaajan, jota ei voinut kyseenalaistaa. Lucasista tuli se, mitä hän vastusti.  

Vaikka luulin tietäväni kaikki elokuvat, joita Lucas tuotti tai ohjasi, tässä kirjassa mainitaan historian unohtamia elokuvia, joista en ollut koskaan kuullut. Näillä elokuvilla oli suurilla budjeteilla ja kunnianhimoisilla visioilla, mutta ne olivat kokonaisuudessaan niin huonoja, että ne floppasivat välittömästi. Mutta koska Lucas omisti kaikki tuotannon ja jakelun osiot, niin hän pystyi yhä tuottamaan elokuvia. Asia, mikä ei olisi mahdollista suurissa studioissa, joissa jokaisen elokuvan kassamenestys on mittari sille, annetaanko ohjaajalle lisätöitä.   

Teknologian edistäjä   

Monet tietokoneanimaatio- ja editointiteknologiat, mitkä ovat nyt standardia, olivat Lucasin firman keksimiä. Ainoa syy, miksi näitten teknologioitten keksiminen oli mahdollista, oli se, että Lucas omisti kaikki elokuvatuotannon vaiheet, jolloin hän pystyi suoralla mahtikäskyllä saamaan palkkaamansa insinöörit keksimään kameran tai editointilaitteen, jolla hänen visionsa voitaisiin toteuttaa. Jos Lucas olisi ollut tavallinen elokuvaohjaaja, budjetin tai tuotannon lautakunnan rajoitteet olisivat määränneet hänet tyytymään tarjottuihin työvälineisiin.  

Yhteenveto   

Ehkä harmillisin juttu minulle oli se, että olen niin kova Tähtien sota -fani, että olen nähnyt kaikki dokumenttielokuvat ja lukenut kaikki artikkelit elokuvanteosta, joten siinä saralla ei ollut kovin paljon uutta. Ehkä ainoa yllätys oli, että Tähtiensota elokuvat eivät olleet allegoria Toiseen maailmansotaan, kuten alun perin oletin, vaan Vietnamin sotaan. Tämä tarkoittaa, että imperiumi ei edustakkaan natseja, vaan amerikkalaisia.   

Puutteista huolimatta Brian Jay Jones ”George Lucas” elämäkerta on loistava teos, joka kertoo yhdestä miehestä ja tämän visiosta muuttaa maailma yksi kulttuurituote kerrallaan ja myydä siinä välissä aivan vitusti leluja.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Big game – kuinka Holiwood tuotiin Suomeen

Kalle Kinnusen ”Big game – kuinka Holiwood tuotiin Suomeen” on tietokirja, joka kertoo Jalmari Helanderin elämästä ja miten hän ohjasi Big game-elokuvan.   

31

Kirja on helppolukuinen ja etenee aika vauhdikkaasti, mutta silti ilman, että liikaa yksityiskohtia karsitaan. Kirja perustuu paljolti haastatteluihin, joitten vastaukset ovat onnistuneesti ripoteltu siellä sun tänne kerrontaan. Eli tämä ei ole sellainen rikkinäinen, lyhyitten kappaleiteen haastattelukirjoja, jotka ovat helvetin rasittavia, vaan tämä on aika sujuva teos.  

Itsekin näin Big game-elokuvan isänmaallisesta velvollisuudesta, vaikka en varmaan muuten olisi koskaan katsonutkaan sen tyylistä elokuvaa. Olen juuri sellainen taide-elokuva snobi, jota tässä kirjassa haukutaan suomalaisten olevan. Kuitenkin minua kiinnosti tietää, miten Suomeen syntyi tämä kansainvälisten indie-genre-elokuvien aallon, jossa Rare Exports, Iron Sky ja Big game edustavat?    

Onneksi tämä kirja käsittelee tätä indie-aaltoa, mutta ei kyllä niin syvällisesti kuin odotin. Tämä on enemmänkin populaari tietokirja, joka vain kertoo, miten asiat tapahtuivat, eikä lähde syväluonteisiin analyyseihin suomalaisesta kulttuurisesta maantieteestä, missä tietyt historialliset prosessit loivat Helanderin kaltaisia elokuvaohjaajia. Silti päädytään tässä sentään siihen johtopäätökseen, että syy on globalisaatio. Kyllä sen lisäksi, että tehtaita pakenee Aasiaan ja pakolaisia tulee Suomeen, niin globalisaatio luo suomalaisia elokuvaohjaajia, jotka tekevät kansainvälisesti menestyneitä elokuvia.   

Kinnusen kirjassa kuvataan aika yksityiskohtaisesti, mutta yleistajuisesti, miten elokuvia kuvataan ja miten ne rahoitetaan. Sitä luulisi, että elokuvien rahoituskuvioitten selostus olisi tylsää luettavaa, mutta tässä se on kirjoitettu jännittävästi. Suomi ja Eurooppa ovat niin pieniä markkina-alueita, ja Helanderin elokuvat niin omituisia, että rahoitusta ei saadakaan yhdestä megaluokan lähteestä, vaan niitä pitää pyytää monista eri paikoista ympäri maailmaa. Siinä sitten seuraat elokuvaohjaajaa ja tämän tiimiä matkustamassa ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja etsimässä tuotantoyhtiöitä ja levittäjiä, jotta elokuva saa rahoituksen, ennen kuin se on edes tehty!    

Tämä rahoituskuvio ja muutkin tekniset selostukset ovat aikamoinen kontrasti elokuvaohjaaja Helanderin persoonan ja elämänkuvauksien kanssa. Helander on kunnon suomalainen miehinen mies, joka haluaa tehdä juuri sellaisia elokuvia kuin hän toivoo, jotka pääosin perustuvat lasten leikkeihin.   

Itsekin huomasin tämän lapsellisuuden, kun katsoin Big gamen. Helanderin elämän aikana tekemät nollabudjetin amatöörielokuvat ja nyt tämä megaluokan projekti, veivät itsekin muistoni kultaiseen lama-Suomeen, jossa olohuoneen lattialla leikin leegoilla ja kuuntelin vanhempien radiossa Haddawayn ”What Is Love” teknohittiä. (Biisi yhä vie minut leego-palikoiden ja mäkkärin Disney-lelujen äärelle).    

On jotenkin kosminen yhteensattuma, että lapsellisten toimintaelokuvien tekijä päättyy hyperkaupalliselle alalle, johon tämä sopeutuu täysin, koska lapselliset toimintaelokuvat ovat jo perusluonteeltaan hyperkaupallisia.   

Vaikka tässä kirjassa onkin subtekstinä sellainen oikeistolainen menestystarinanarratiivi, niin silti, jos on tarkka lukija, niin huomaa, että Helanderin kohtalo oli tehdä elokuvia, koska hän syntyi juuri oikeaan aikaan ja oikeaan maahan. Lapsesta asti Helander tunsi lähes pakonomaista tarvetta tehdä elokuvia, jolloin hän hankki kaikki tarvittavat välineet, ja yritti päästä Taideteolliseen korkeakouluun.   

Mitään muuta Helander ei halunnutkaan tehdä, kuin elokuvia, eikä hänen vanhempaansakaan yrittäneet pakottaa häntä hankkimaan ”oikeita” töitä. Sattumalta vaan hän syntyi hyvinvointivaltioon ja aikakauteen, jossa globalisaatio oli integroinut Suomen kapitalistiseen maailmanjärjestelmään, jossa härskin omituiset puolilapselliset toimintaelokuvat voivat menestyä.   

Se onkin merkillistä, että missään vaiheessa tätä kirjaa ei mainita sanaa ”kovaa työtä” muualla, kuin investointien hankinnassa, koska jos rakastaa elokuvantekoa kuten Helander, niin sen tekeminen ei ole ”kovaa” tai ”työtä” vaan sitä samaa lapsen leikkimistä.     

Tätä kirjaa voisi käyttää mikrohistoriallisena teoksena 2010-luvun Suomesta, missä hyvinvointivaltio takaa sen, että mies voi toteuttaa elokuvantekounelmat ilman, että hän tarvitsee pohtia, pitäisikö hän hankkia oikeita töitä. Kapitalistinen järjestelmä taas takaa, että hän saa töitä juuri siltä alalta, missä elokuvia voi tehdä, eli mainosala.    

Helander oli alun perin mainosvideoitten tekijä. Mainosalalla opituilta taidoilta ja kontakteilla hän alkoi tehdä elokuvia. Jos Helander olisi syntynyt maassa, missä ei ole ykkösluokan julkisrahoitteista koulutusta ja sosiaalista turvaverkkoa, joka varmistaa sen, että Helander ei tarvitse tehdä mitään muuta, mitä hän ei rakastaisi, niin ehkä hän ei olisi koskaan päässyt tekemään elokuvia. Tai sitten Helander ei olisi pääsyt tekemään juuri niitä elokuvia joita hän haluaisi.   

Eli tämä kirja kertoo hyvin aikakaudestamme, jossa pieni pohjoinen metsäkansa voi tehdä omassa mantereessaan elokuvia, ja saada se globaalin levitykseen, koska koko vallitseva järjestelmä on rakennettu yhdistämään kaikki maailman ihmiset ja pääoman.   

Ehkä suuri miinus, muuten aika innostavaan kirjaan, on se, että kirjailija yrittää puoliväkisin tyrkyttää feminististä analyysiä, vaikka selvästi tätä ei kiinnosta pohtia miksi Helanderin elokuvat ovat äärimmäisen miesvaltaisia.   

Kinnunen mainitsee sivumennen, että naisten puute Helanderin elokuvissa on kritisoitu, mutta Kinnunen ei lähde analysoimaan miksi niin on? Mielestäni joko analysoit loppuun asti Helanderin mieskeskeisyyden tai sitten älä edes mainitse sitä ollenkaan. Nyt tuntuu vähän siltä, että joku pakotti kirjailijan ainakin kerran mainitsemaan, että Helanderin elokuvissa ei ole naisia, eikä kirjailijaa itse pätkääkään kiinnostanut tämän kysymyksen pohtiminen, joten kompromissiksi asia mainitaan.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri