Avainsana-arkisto: energiateollisuus

Kapitalismi vs. ilmasto

Sain vuonna 2015 syntymäpäivälahjaksi tämän Naomi Kleinin edellisenä vuonna julkaistun ”Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. ilmasto” tietokirjan. Teos käsittelee siitä, miten uusliberalistinen järjestelmä on kykenemätön torjumaan ilmastonmuutoksen. Kiitin ja laitoin teoksen lukulistaan, mutta sillä hetkellä minulla ei ollut kovinkaan paljon kiirettä lukea ympäristöasioista, kun olen kiinnostuneempi poliittisesta kulttuurista. Vuosia sitten vieri, kunnes otin tämän kirjan luettavaksi ja nyt kaduttaa, etten lukenut heti tätä teosta.  

7  

Idea   

Naomi Kleinin argumentoi vakuuttavasti lukuisilla esimerkeillä, että kapitalistiset ”vapaan markkinatalouden ilmastoratkaisut” eivät ole toimineet ollenkaan, vaan kiihdyttäneet ilmastonmuutosta. Mutta sen sijaan, että kirjailija vain kertoisi, miten pahasti nykyinen taloudellinen järjestelmä on epäonnistunut pelastamaan planeettamme, hän tarjoaa ratkaisun: rankkaa ja häpeilemätöntä sosialismia.   

Tässä kirjassa päädytäänkin samoihin johtopäätöksiin, kun arvioimani Joel Bakanin ”Yhtiö: Sairaalloinen voiton ja vallan tavoittelu” (2005) ja Teivo Teivaisen ”Yritysvastuun umpikuja” (2013) kirjat, joitten mukaan ei auta olla moraalinen ja eettinen ihminen, jos johtaa voittoa tavoittelevaa osakeyhtiötä. Voiton tavoittelu vie yrityksen prioriteetit ennen pitkään ristiin ympäristön ja ihmisoikeuksien kanssa. Kleinin kirjassa onkin hurjia esimerkkejä ilmastonmuutosdenialismia rahoittavista suuryrityksistä, että tekopyhistä miljardööreistä, jotka sanovat taistelevansa ilmastonmuutosta vastaan, samaan aikaan kun oman yhtiön kasvihuonepäästöt ovat vain kasvaneet. Tai sitten voittoa tavoitteleva ympäristöjärjestö, joka rahoitti toimintaansa poraamalla öljyä uhanalaisen linnun pesimäpaikassa! Tämä viimeinen olikin oksettavinta postmodernismia, mistä olen koskaan lukenut.  

Mutta mielenkiintoisinta oli, miten kirja osoittaa, että Länsimaat ovat vastuussa ilmastonmuutoksesta, eikä niinkään usein syytetyt globaalin etelän valtiot. Kirjailijan mukaan esimerkiksi Kiina ei saastuttaisi niin paljon, jos länsimaat eivät olisi siirtäneet sinne tehtaita, emmekä ostaisi Kiinassa tuotettuja tuotteita. Käytännössä me rahoitamme Kiinan ja monen muun köyhän valtion hiilidioksidipäästöt. Tämä tarkoittaa, että länsimaat “piilottavat” omat päästönsä köyhiin valtioihin, jonka jälkeen tekopyhästi syytellään niitä ilmastonmuutoksesta. Samaa voidaan sanoa Suomesta, jossa monet ovat sanoneet, että meillä on vähäpäästöinen yhteiskunta, eikä meidän tarvitse näin vähentää kasvihuonepäästöjä. Kuitenkin ostamme ulkomailta öljyä ja maakaasua ja suuren määrän muita saastuttavia tuotteita, tehden päästöistämme oikeastaan massiivisia. Olisikin tekopyhyyden huipentuma sanoa Suomen päästöjen olevansa “pisara meressä” ja samalla rahoittaa maapallon ilmaston tuhoamista.    

Mutta ei siinä kaikki! Vaan Klein ei jätä kirjaansa siihen, että luovutaan lähes kokonaan kapitalismista, vaan hän kertoo tarkasti, miten. Tämä antoikin kirjalle positiivisen energian, koska usein vasemmistolaisissa kirjoissa uskalletaan löyhyttää kapitalismia sen lukuisista ongelmista, mutta sitten, kun on aika kertoa, millä se korvataan, niin piiloudutaan yleisten ”oikeudenmukaisuuden” periaatteiden taakse, koska tarkemman suunnitelman esitteleminen toisi vastuuta. Ehkä jopa kirjoittajaa kutsuttaisiin kommunistiksi ja muistettaisiin mainita Neuvostoliiton gulagit.  

Toki tässä käsitellään sitä, miten viimeisen vuosisadan kommunistivaltioissa pilattiin ympäristöt. Klein onkin enemmän anarkistisen sosialismin puolella, jonka mukaan paikallisten yhteisöjen pitäisi hallita yhteisiä kassoja, voimaloita, työpaikkoja ja linja-autokantoja. Markkinatalous olisi olemassa, mutta se keskittyisi enemmän kestävään paikallistalouteen, eikä nykyiseen globaaliin kauppaan, jossa Pohjoisen varakkaat ihmiset ostavat halpoja vaatteita Etelän hikipajoista. Ihmiset nostettaisiin köyhyydestä perustulolla ja lukuisilla sosiaaliohjelmilla, jotka varmistaisivat, että kaikki ihmiset olisivat tarpeeksi hyvinvoivia, ettei heidän tarvitse tehdä töitä saastuttavissa aloissa tai omistaa autoa. Ruokaa tuotettaisiin paikallisesti ja agroekologisesti.    

Kaikki vapaehtoisuuteen ja markkinoihin perustuvat ilmastoratkaisut hylättäisiin, ja tuotaisiin valtion raskaat rattaat yhtiöitten kimppuun: joukko kieltolakeja, massiivisia pääomaveronkorotuksia ja jopa strategisten teollisuusalojen kansallistamista.    

Ongelmia   

Kirjan suurin ongelma on sen laajuus. Klein kirjoittaa todella vakuuttavasti ja tunteikkaasti eri aiheista, mutta silti se määrä infoa, mitä hän heittää syyliin on tarpeettoman liikaa. En tarvitse tietää viidestä erilaisesta kaivosvastaisesta taistelusta ympäri maailmaa ymmärtääkseni, että jotkut kaivosyhtiöt syyllistyvät räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin.    

Toinen ongelma on hutera ydinvoimavastaisuus. Klein vastustaa ydinvoimaa koska ihmiskunnalla ei ole enää varaa käyttää riskialttiita teknologioita oikoteinä, vaan on tosissaan vähennettävä kulutusta. Mutta yksi hänen argumenteista tätä päästötöntä energiamuotoa vastaan on se, että ydinvoimalan rakentamiseen ja uraanin kaivamiseen tarvitaan kaivoksia. Mistä Klein luulee, että tuulivoimalat ja aurinkopaneelit on oikein tehty? Eivät ne puista kasva!    

Kolmas ongelma on, että kirjan lopussa Klein alkaa puhumaan ympäristölle haitallisista kemikaaleista ja hän mainitsee atrazine hyönteismyrkyn ”joka aiheuttaa steriiliyttä sammakkoeläimillä, kaloilla, matelijoilla ja rotilla sekä laukaisee hämmentäviä spontaaneja sukupuolenvaihdoksia urossammakoilla.” joka on todistettu olevan perätön väite tutkijalta, joka ei ole halunnut tähän päivään saakka paljastaa, millä metodilla hän pääsi mainittuihin johtopäätöksiin, eikä kukaan muukaan ole onnistunut niitä toistamaan. Tämän koko väitteen teki kuuluisaksi tunnettu äärioikeistolainen salaliittoteoreetikko Alex Jones, joka typisti sen ”En halua, että veteen laitetaan kemikaaleja, jotka tekevät vitun sammakoista homoja!Tämän perättömän väitteen löytyminen kirjasta oli suuri kolaus, joka panee epäilemään, onko kirjassa muitakin valheita tai puolitotuuksia?    

Jos Klein olisi rajannut kirjan vain ilmastonmuutokseen ja sen torjumiseen, kirjan uskottavuus ei kärsisi, mutta hän päättikin omahyväisesti kirjoittaa myöskin laajan vihreän manifestin, jossa käsitellään laajoja aiheita, joista selvästi hän ei tiedä tarpeeksi. Tämä kirja meneekin loppua kohden sellaiseen hippeilyyn luonnollisesta synnytyksestä ja yhteydenpidosta äitimaahan, mikä toki oli taiteellisesti kaunista proosaa, mutta enemmänkin yökötti kuin innoitti.   

Yhteenveto   

Naomi Kleinin ”Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. ilmasto” on todella hyvä tietokirja ilmastonmuutoksesta ja sen torjunnan haasteista ja ratkaisuista. Kirjan viesti on rohkea, ehkä liiankin, kun välillä lipsautetaan valheita, mutta vuoden 2018 IPCC-raportin ja monien muitten ilmastouutisten jälkeen kirjan viesti on osoittautunut oikeaksi. Esimerkiksi viime vuonna kesä oli Suomessa niin kuuma, että kotimaiset sadot romahtivat. Kleinin teoksen konkreettiset ehdotukset sosialistisista ratkaisuista ovat jo innoittaneet USA:n sosialidemokraatteja ”Vihreällä uudella diilillä”. Samalla lukiolaiset ovat tajunneet, että ilmastonmuutoksen torjumiseen ei tehdä tarpeeksi. Ehkä ainoa tapa pelastaa maapallo onkin muuttaa kaikki.    

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Talous

Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi

Tänä vuonna julkaistu Pontus Purokurun ”Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi” on niitä kirjoja, joita vain otsikon perusteella otin luettavaksi. En edes takakansitekstiä lukenut. Kuka kahjo keksii kirjoittaa tällaisen manifestin?!

9

Idea

”Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi” yrittää kehystää itsensä uuden äärivasemmiston manifestiksi, mutta tämä on enemmän sellainen metamodernistinen esseekokoelma, jossa yritetään muotoilla uutta kommunistista teoriaa ja ohjelmaa.

Tämä uus-uuskommunismi on yhdistelmä virtuaalista jakamistaloutta, täysautomaatiota, perustuloa, olemattomia valtiollisia rajoja, lyhyitä työaikoja ja äärimmäisen hajautettua uusiutuvaa energiaa tuottavien minivoimaloitten verkostoa. Väliin tietenkin mahtuu intersektionaalinen feminismi ja queerkommunismi, jotka tarkoittavat käytännössä monisukupuolista ja -etnistä homostelua.

Kirjailija tiivistää hänen kommunisminsa näin: ”Kommunismi tarkoittaa ylenpalttisen rikkauden lahjoittamista. Se on lahjataloutta, jossa olennaista ei ole yksityisen rikkauden kasaaminen vaan yhteisen runsauden kiertäminen”

Kirjan ydin on, että ihmisten elämä ei tulisi perustua työhön, vaan laiskotteluun ja itsensä toteuttamiseen omin, eikä suuryritysten ehdoin. Kirjan mukaan vasemmiston suurin virhe oli työnsankaruusmyytin iskostaminen. Ihmisen tarkoitus ei ole paiskia töitä jatkuvasti, vaan tehdä kaikkea muuta, jota huvittaa. Purokurun mukaan tarpeeksi korkea perustulo takaisinkin, että kenenkään ei tarvitsisi tehdä töitä rahaa vastaan, jolloin koko kapitalistinen järjestelmä voitaisiin vaihtaa täysin automatisoituun avaruushomoluksuskommunismiin.

Antikapitalismi

Kirjan antikapitalismi ei ole niinkään taloudellisen järjestelmän kritiikkiä, vaikka sitä siinä on, vaan enemmänkin postmodernistista todellisuuden kritiikkiä, jonka mukaan kapitalismi on tappanut mielikuvituksemme ja pakottaa meitä teeskentelemään, että rakastamme sitä. Kirjailija tiivistääkin nykykapitalismin filosofian näin: ”Yhteiskunta ei ole enää introvertti, tee työtä ja ole hiljaa, vaan ekstrovertti eli supersosiaalinen ja verkostoituva, jatkuvasti töissä: “Turpa auki ja tee töitä!”

Purokuru nostaa esiin sen havainnon, että moderni kapitalismi on ainoastaan mahdollinen öljyn takia. Ei vain siinä mielessä, että sillä pyöritetään autoja ja tehtaita, vaan siinä, että se on helposti kuljetettava ja hinnoiteltava energiamuoto, joka mahdollistaa globaalin kaupankäynnin. Purokurun mukaan öljyn hiipuessa talouskasvu ei onnistu, jolloin on leikattava julkiselta sektorilta ja politiikka on muutettava autoritaariseksi puristaakseen kansasta talouskasvua. Kirjailijan mukaan ”öljy kiihdyttää kokemusta, katkoo aineelliset asiayhteydet ja estää meitä näkemistä toimintamme seuraukset, kuten hiilidioksidipäästöt, meriä myrkyttävät muovilautat ja kaukaiset jätevuoret.” Öljy ei olekaan kirjailijan mukaan vain materiaa, vaan se vaikuttaa itse psykologiaamme.

Toinen kiinnostava havainto kapitalismista on Purokuron epäsuora kritiikki Lepomäkeä vastaan, joka oli kirjassaan ”Vapauden voitto” (2018) ylistänyt Saksan ”minijob” pätkätyöjärjestelmää: “jobismi on sitä, että julkinen sektori rakentaa pohjan, työntekijät tekevät Jobin työtä jobeissaan sekä niiden ulkopuolella ja sitten paikalle ratsastaa yrittäjä, joka käärii tuotot ja valittaa A-studiossa, että mitään en ole yhteiskunnalta saanut vaan kaiken olen yksin tehnyt.”  Siinä, missä Purokuro haukkuu epäsuorasti Lepomäkeä, kirjailija kutsuu suoaan Jari Ehrnroothia köyhiä kyykytteleväksi protofasistiksi ja omistaa kokonaisen kappaleen gonzo-journalistiselle analyysille, miksi start-up tapahtuma Sluh on epäonnistunut kapitalismin uudelleenbrändäys.

Vallankumous

Purokuru korostaa kirjassaan, että työväki ei ole koskaan saanut oikeuksiaan vaaleilla, vaan jatkuvalla kamppailulla ja väkivallan uhalla. Kirjailijan mukaan ennen vanhaan työläinen sai itselleen ihmisoikeudet pääosin pelottelemalla porvaristoa Neuvostoliitolla. Mutta nykyään Neuvostoliittoa ei ole, tulevaisuus tai edes mahdollisuus vaihtoehtoiseen taloudelliseen järjestelmään on tuhottu. Purokurun mukaan nykyisen vasemmiston iskulause voisikin olla ”Toisenlainen maailmanloppu on mahdollinen”. Mutta tässä kirjassa ei puhuta aseellisten vastarintasolujen perustamisesta tai terrorismista, vaan enemmänkin ulkoparlamentaaristen aktivistiryhmien puolesta, jotka painostavat julkista keskustelua siirtymään täysin automatisoituun avaruushomoluksuskommunismiin puolelle. Tämäkin voisi tulkita vastaukseksi Kokoomuksen Ben Zyskowiczille, jonka mukaan demokratiassa muutoksia tehdään ainoastaan vaalien kautta ja sen takia “poliittisia” lakkoja ei pitäisi hyväksyä.

Sinänsä mielenkiintoista on, että Purokurun mukaan Marxia on tulkittu väärin. Kirjailija kertoo, että Marx ja Engels ”trollasivat”, kun käyttivät sanoja “väkivaltainen, demokraattinen vallankumous” ja “proletariaatin diktatuuri”. Kirjailijan mukaan koko puhe vallankumouksesta oli vain tapa selittää, että muutos syntyy liberaalin parlamentarismin ulkopuolella, eli kommunismiin ei siirrytä äänestämällä.

Tekisi mieli sanoa, että tämä on joksikin kyseenalainen tulkinta Marxista, mutta kun tämä kirja ei argumentoi perinteisen kommunismin puolesta, voidaan sanoa, että koko täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi perustuu tähän Marxin luentaan.

Rakenne

Purokurun teos koostuu sekalaisista artikkeleista, kirja- ja elokuva-arvioista ja esseistä, joissa on paljon filosofista pohdintaa monista asioista, kuten Purokurun henkilökohtaisesta elämästä, valkoisesta etuoikeudesta, miesten kokemista syrjinnästä, identiteetin poststrukturalistisista pohdinnoista ja sen sellaista. Tällainen monityylinen ja pirstaleisen pohdiskeleva rakenne on minusta ärsyttävää ja vaikea arvioida, erityisesti kun kirjan keskeisimmät ideat ovat hajautettu yksittäisiksi lauseiksi, joita pitää omalla ajattelulla koota jonkinlaiseksi synteesiksi. Tässä on siis sama ongelma kuin Lepomäen kirjassa. Erotuksena kuitenkin, että Purokurun kirja on paljon lyhyempi ja se pyrkii enemmänkin piirtämään suuntaviivoja ja uusia lähtökohtia asioitten analyysiin, kuin käsitellä jokaista yksittäistä rakenteellista ongelmaa erikseen.

Ongelmia

Kirjailija arvostelee ankarasti tulevaisuususkovaisia, jotka eivät halua ratkaista tällä hetkellä tapahtuvia ongelmia, koska ehkä tulevaisuudessa jokin uusi teknologia voi syntyä, mutta Purokuru vastustaa ydinvoimaa. Kirjassa itsessään ei mainita uusiutuvien energioitten potentiaalista energiatehokkuuden nousua, mutta oletan tässä, että kirjailija tietää sen, että uusiutuva energia ei nykyään tuota läheskään yhtä tehokasta energiaa kuin ydinvoima. Tämä siis tarkoittaa, että Purokuru on uusiutuvien energioitten osalta tulevaisuuskoinen, joka sen sijaan, että nyt ratkaisisi energiaongelman olemassa olevalla ydinenergialla, hän odottaakin, että tulevaisuudessa joku keksii yhtä tehokkaan tuulimyllyn tai aurinkopaneelin!

Mutta suurin ongelma on kirjan kynnys. ”Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi” olettaa, että olet jo perehtynyt nykyvasemmistolaiseen kirjallisuuteen. Ihmiselle, joka ei ole koskaan lukenut tai kuullut nykyvasemmiston argumentteja vaikka sukupuolten tasa-arvosta tai jälkistrukturalistisesta kielestä, eivät tule ymmärtämään melkein mitään tästä kirjasta, vaikkakin kieli on aika selkeää ja hauskaakin. Tässä viitataan suoraan ja epäsuorastin lukuisiin postmodernistisiin ajattelijoihin, joita itsekin olen lukenut vasta tänä vuonna yliopistossa. Joten moni syvempi viittaus menee täysin ohi maallikon ymmärrykseltä.

Tietenkin kirjan raflaavalla otsikolla tämä teos ei tule päätymään kokoomusnuoren kirjahyllyyn, mutta silti aina harmittaa, kun joku kirja on kirjoitettu vain tietty porukka mielessä. Tämä teos siis on kirjoitettu vasemmistolaisille, joita voi kiinnostaa jokin uusi vasemmistolainen perspektiivi maailman ongelmiin.

Yhteenveto

Pontus Purokurun ”Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi” on hauska, ironinen ja täysin kovan luokan postmodernistinen tai oikeastaan metamodernistinen pläjäys uuden yhteiskunnallisen järjestelmän puolesta. Se on häpeilemätön sen poliittisessa agendassa ja ideologisuudessaan, mikä on virkistävää. Mutta tämä kirja olettaa, että olet lukenut tai ainakin kuullut paljonkin nykyvasemmiston argumenteista. Silti tämä on tervetullut teos nykymaailmaan missä vaikuttaa olevan vain kaksi vaihtoehtoa: saman järjestelmän jatkaminen tai sen muuttaminen rasistisemmaksi ja sisäänpäin sulkeutuneeksi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi