Avainsana-arkisto: eriarvoisuus

Totuus valkoisesta roskaväestä

Nancy Isenbergin ”Valkoinen roskaväki: Amerikan 400-vuotinen kertomaton luokkahistoria” (oma suomennos) on vuonna 2016 julkaistu tietokirja anglosaksisen ryysyläisköyhälistön historiasta.

5

Idea

Isenberg käyttää USA:ssa olevaa kulttuurista stereotypiaa ”valkoisesta roskasakista” ja ”punaniskoista” kertoakseen alempien sosiaaliluokkien historian USA:n kolonisoimisesta nykypäivään saakka. Kirjailijan teesi on, että USA on luokkayhteiskunta, kuten Iso-Britannia, mutta maan ”amerikkalaiseen unelmaan” perustuva ideologia luotiin kätkemään luokkaerot. Kirjailijan mukaan amerikkalaiset aistivat, että heidän yhteiskunta ei ole tasa-arvoinen, mutta koska maa perustettiin sillä idealla, että kuka tahansa voi matkustaa sinne ja menestyä, oli jotenkin selitettävä, miksi kaikki eivät menestyneet? Selitykseksi tulikin, että kaikista köyhimmät pummit, työttömät ja alemmat työläiset olivatkin ”roskaväkeä”: Liian tyhmiä ja takapajuisia ollakseen kunnon työtätekeviä ihmisiä.

Isenberg viekin lukijan aatehistorialliselle matkalle 1500-luvun Iso-Britanniaan, josta ideat ”roskaväestä” syntyivät. Alun perin teollistuvalla Iso-Britannialla oli kaupungeissa hirveästi ihmisiä ja hirveästi köyhyyttä. Ihmisiä oli enemmän kuin töitä, jolloin suuret valistusajattelijat näkivät vasta löydetyn Amerikan mantereen ”ylimääräisen roskaväen kaatopaikaksi”. Amerikan ensimmäiset siirtokunnat koostuivatkin vangeista, orpolapsista, kodittomista, velallisista ja seksityöläisistä. Kun Amerikan siirtokunnat alkoivat vakiintua, paikallinen eliitti kohtasi taas saman ongelman ”ylimääräisistä ihmisistä”, joka ratkaistiin lähettämällä nämä kolonisoimaan uuden mantereen länsi- ja eteläosat. Kun USA itsenäistyi, maa oli melkein kokonaan asutettu, mutta silti ryysyläisköyhälistöä oli olemassa, eikä enää ollut uusia alueita, jonne heidät voisi ”kaataa.” Tästä alkaakin USA:n pitkä ja rasistinen historia, jossa valtavia massoja köyhiä valkoisia piti ”hallita” ilman, että itse heitä tuottanut järjestelmä horjutettaisiin. Peliin tulikin valkoisen ylivallan ideologia, jota kirjailijan mukaan amerikkalainen eliitti käytti hyväkseen estääkseen köyhien valkoisten ja mustien yhdistymisen yhdeksi poliittiseksi luokaksi, joka voisi ”kehdata” vaatia suurempaa tulonjakoa. Esimerkiksi tietyissä osavaltioissa pyrittiin rajoittamaan joko köyhien valkoisen tai mustien orjien  lukumäärää, jotta ”taloudellinen harmonia” säilyisi.

Kirjailija kertookin hyvin yksityiskohtaisesti, viitaten aikalaisdokumentteihin, miten USA:ssa köyhyyttä pyrittiin selittämään maan kolonisoinnista saakka kaikilla muilla selityksillä, paitsi sillä, että maan rajoittamaton kapitalistinen järjestelmä voisi olla syypää. Kirjailijan mukaan amerikkalainen valkoinen työväki tai ryysyläisköyhälistöön on kohdistettu samankaltaista propagandaa kuin etnisiin vähemmistöihin, joitten mukaan valkoinen punaniska on vain geneettisesti epävakaa ja sisäsiittoutunut ali-ihminen tai, että valkoisen amerikkalaisen roskaväen kulttuuri on syypää heidän alennustilaansa. Se olikin mielenkiintoista, että alun perin eugeniikka keksittiin nimenomaan ”pienentämään” valkoisten köyhien määrää, koska pelättiin, että he lisääntyisivät hallitsemattomasti, kunnes koko sivilisaatio romahtaa barbarismiin. USA:n ja Iso-Britannian eliitit uskoivat, että köyhät valkoiset kuuluivat eri ”rotuun” kuin he itse ja sen takia demokratia pitikin rajoittaa vain suurmaaomistajiin, eikä ”laumoihin likaisiin ja tautisiin roskasakkeihin”. Vasta myöhemmin eugeniikka laajentui ja lopulta keskittyi ”alempien rotujen” eliminoimiseen.

Vaikka tämä kirja kuulostaa todella vasemmistolaiselta, tässä ei referoida Karl Marxia kertaakaan tai mainita sosialismia. Kirja keskittyy puhtaasti analysoimaan amerikkalaisen kulttuurin, talouden ja politiikan eliitin omia kirjoituksia ja puheita. Toki kirja hyödyntää edellä mainittua materiaalia, kertoakseen että kapitalismi on perseestä, mutta jää lukijan päätettäväksi mitä tehdä tällä tiedolla.

Valkoinen ylivalta

Tässä kirjassa ei mainita äärioikeistoa, mutta kirjan selityksen rasismin alkuperästä ja valkoisesta ylivallasta komppaavat, mitä kirjoitin viime vuonna Uuden Suomen blogissani ja, mitä James A. Ahon kirjassa ”This Thing of Darkness: A Sociology of the Enemy” (1995) esitettiin: valkoinen ylivalta ja äärioikeistolaisuus yleensäkin ovat vanhan poliittisen eliitin ideologisia jäännöksiä. Isenbergin kirjassa kerrotaan, milloin USA:n eliitti alkoi virallisesti luopua rotubiologisista selityksistä, joilla pyrittiin oikeuttamaan epätasa-arvo, ja sen sijaan korostamaan ”kulttuurisia eroja.” Isenbergin kirjassa voikin lukea syyn, miksi nykyinen äärioikeisto on niin eliittivastainen ja se uskoo maailmanlaajuiseen kommunistisalaliittoon. Vuosisatojen ajan USA:n poliittinen eliitti tuotti työläisiä jakavaa rasistista propagandaa, mutta kun tämä propaganda ei tuottanutkaan haluttuja tuloksia ja muutenkin kulttuuri muuttui, eliitin propaganda muuttui. Mutta silti vanhoja ideoita ei noin vain tapeta, vaan ne jäävät elämään joittenkin ihmisten maailmankuvana vielä sukupolvien ajan. Mielestäni äärioikeisto onkin eräänlainen viiveellä liikkuva eliitin elävä fossiili. Äärioikeistolaiset uskovat vahvoihin hierarkioihin ja kapitalistisen järjestelmän pyhyyteen, kuten eliitin kuuluukin, mutta näitten lisäksi äärioikeistolaiset ovat takertuneet vanhoihin rasistisiin ideoihin, mikä aiheuttaakin ristiriitaa nykyisen globaalin ja suvaitsevaisen eliitin kanssa. Parhaiten tämän uuden eliitn eetokse ilmaisi Bill Duken ohjaman “Piilokyttä” (1992) elokuvan David Joson niminen hahmo: “Ei ole enää olemassa sellaista asiaa kuin Amerikka. Ei latinalaisamerikkalaisia, ei japanilaisia, ei mustia, ei valkoisia, ei mitään. On olemassa vain rikkaita ja köyhiä ihmisiä. Koska me kaikki kolme olemme rikkaita, olemme samalla puolella”. Kapitalismille on ominaista jatkuva laajentuminen uusiin markkina-alueisiin, mikä taas on ajanut taloudellisen eliitin hyväksymään eri vähemmistöryhmille enemmän oikeuksia, jotta nämä kasvattaisivat työvoimareserviä ja muodostaisivat uusia maksavia asiakkaita, joille myydä räätälöityjä tuotteita. Rasistit kauhistelevat edellä mainittua lausetta koska heidän maailmankuvansa perustuu “rotujen” hierarkioitten ylläpitämiseen, jolloin he kokevat, että eliitti “petti” heidät. Osa eliittistä näkeekin äärioikeiston oivallisena tapana demonisoida köyhiä valkoisia, kuittaamalla kaikki punaniskoiksi ja sisäsiittoisiksi rasisteiksi, joita ei tarvitse kuunnella. Samaan aikaan toinen osa eliitistä on tukenut äärioikeistoa, ei koska nämä olisivat rasisteja, vaan koska äärioikeisto on enemmän kuin valmiina myöntämään suurille yrityksille etuoikeuksia. Lopputulos on kuitenkin sama, suuryritykset voittavat. Kuitenkin demokratia on edennyt pidemmälle kuin 1800-luvulla, joten  nyt ”roskaväellä” on äänioikeus, mikä selittäisi, miksi nykyään perinteinen oikeisto on joko marginalisoitumassa, kuten äskettäisissä Eurovaaleissa nähtiin tai radikalisoitumassa, kuten USA:ssa.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma on sen keskittyminen eliitin mielikuvien tutkimiseen. Kirjassa saat melkein kuvan, että köyhät valkoiset ovat vain passiivisia toimijoita, joihin on kohdistettu kaikenlaisia sortotoimenpiteitä vuosisatojen ajan. Ainoa poikkeus on, kun kirjailija ohimennen mainitsee sisällissodan aikana  perustettua ”Vapaan Jonesin valtiota”, joka oli vapautettujen orjien ja maattomien köyhien valkoisten yhteisesti ylläpitämä protoanarkistinen pikkuvaltio keskellä Missisipin osavaltiota. Vain tässä kertomuksessa valkoisen köyhät esitetään omatoimisina henkilöinä. Tiedän Howard Zinin ”A People’s History of the United States” (1980) kirjan kautta, että köyhillä valkoisilla oli muitakin massaliikkeitä, jotka ajoivat oikeuksiaan kuin edellä mainittu lyhytikäinen pikkuvaltio.

Yhteenveto

Nancy Isenbergin ”White Trash: The 400-Year Untold History of Class in America” on loistava tietokirja USA:n valkoisen ryysyläisköyhälistön historiasta sekä, miten sekä liberaali- että konservatiivieliitit jakavat köyhät ihmiset propagandallaan, jotta voivat ylläpitää epätasa-arvoista valtasuhdetta. Silti kirjan rajattu perspektiivi ei anna koko kuvaa. Suosittelenkin lukemaan tämän Isenbergin teoksen lisäksi edellä mainittu Zinin kirja ja Domenico Losurdon ”Liberalismin musta kirja” (2015), jotta voisi saada kokonaiskuvan USA:n historian varjopuolista.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus, Talous

Pelottaako? Nuoret ja turvallisuuden tulevaisuus

Jarno Limnélin ja Jari Rantapelkosen ”Pelottaako? Nuoret ja turvallisuuden tulevaisuus” on haastatteluihin pohjautuva tietokirja, joka pyrkii paljastamaan, mitä tämän vuosikymmenen lopussa elävät nuoret pelkäävät.

DSC_0007

 

Tässä kirjassa paljastuu, että yksi asia, mitä nuoret eivät pelkää on Jumalaa. Eli se on tämän kirjan paras uutinen, muuten tämä teos on pessimismin kaivo.  Nuoria pelottaa samat asiat kuin muitakin suomalaisia. Pääasiallinen pelko on suomalaisten ikuinen klassikko, eli Venäjä, jonka jälkeen tulevat ilmastonmuutos, yksityistetty julkinen sektori, talouskriisit, rikollisuus, pakolaiset, erityisesti jos he ovat tummia ja terrorismi ja etc.

Eli sinänsä tässä kirjassa ei ole pelkojen osalta mitään uutta, jos on tarkkaillut maailmaa. Ehkä tämä on enemmänkin tieteellinen varmistus siitä, mitä nykynuoret pelkäävät. Mielenkiintoisesti tässä vahvistetaan monia asioita, mitä esimerkiksi ääriliikkeitä käsittelevissä kirjoissa on kirjoitettu jo vuosikymmeniä. Eli ihmisiä pelottaa epävarmuus ja kaikki vieras.

Epävarmuus onkin tässä kirjassa se punainen lanka ihmisten peloissa. kirjailijat osoittavat haastatteluaineistollaan, että talouskriisit ja niistä seuraavat julkisen sektorin leikkaukset ja yksityistämiset pelottavat nuoria aivan saatanasti.

Toinen epävarmuutta lisäävä tekijä on, uskon puute, mutta ei tällä tarkoiteta jumalanuskon puutetta vaan mitä tahansa uskomista, kuten usko tulevaisuuteen. Tutkijat saivat selville, että nuoret ja suomalaiset yleensä masentuvat ja tuntevat olevansa hukassa, kun heillä ei ole mihin uskoa. Ei aatetta, uskontoa tai jotain ideaa, joka pakottaisi heräämään aamulla paremman tulevaisuuden puolesta. Nuorten mukaan ainoa ideologia, johon nykyään hallitus ja media vaikuttavat kannattavan on voiton tavoittelu ja kilpailukyvyn nostattaminen. Kuitenkin raha ei teekään ihmistä tuntemaan itsensä ihmiseksi, jolla on merkityksellinen elämä.  Eli tietyssä mielessä elämme historian loppua ja se koetaan olevan aika paska.

Tässä tuleekin se kohta, mitä ääriliikkeitä käsittelevissä kirjoissa on usein jauhettu. Syy, miksi nykyään äärioikeistolaisuus, äärivasemmistolaisuus ja ääri-islami ovat nousussa on juuri se, että nämä ovat ideologioita, jotka lupaavat uutta ja uljasta maailmaa, jossa kaikki on paremmin. Monet entiset ääriliikkeitten jäsenet ovatkin usein kertoneet, että radikalisoituivat, koska olivat tyytymättömiä nykymaailmaan, heitä pelotti ja he tunsivat tarvetta uskoa johonkin. ”Pelottaako?” kirjan tutkijat päätyvät samoihin johtopäätöksiin kirjassaan ja sanovatkin, että nyky-Suomelta puuttuu yhteinen ideologia johon uskoa ja jonka ympärille on rakennettu tiivis yhteisöllisyys. Tutkijat eivät itse ota kantaa siihen, mihin tarkalleen pitäisi uskoa, vaan kertovat, mitä nuoret kaipaavat, jotta heitä ei pelottaisi tulevaisuus niin paljon.

Kirjailijat kyllä kertovat, että meiltä puuttuu konkreettinen visio tulevaisuudesta ja vahvoja ohjenuoria, miten elää hyvä elämä. Elämme nykyään äärimmäisen yksilökeskeisessä maailmassa, missä tulevaisuus on hämärä ja kukaan ei usko mihinkään oikeastaan.

Tietenkin älykkäintä olisi olla uskomatta mihinkään muuhun kuin eteen tulevia tieteellisiä faktoja, mutta ihminen ei toimikkaan niin (kenties koska olemme eläimiä, emmekä niin fiksuja kuin luulemme?). Eli ihmiset tarvitsevat ideologioita. Kirjan mukaan modernissa ajassa uskoimme liberalismiin, kommunismiin, nationalismiin ja tieteen ikuiseen voittokulkuun. Nykyään postmodernissa maailmassa suuret kertomukset ovat kuolleet ja ideologiat pirstaloituneet lukuisiksi suuntauksiksi, joita valtavirta ei enää ota tosissaan.

Tiedekään ei muodosta ideologiaa kuin vain pienessä ja jatkuvasti kutistuvassa uusateistien piireissä. Esimodernilla ajalla meillä oli kristinusko, mutta nykyään melkein kukaan ei enää tosissaan usko jumaliin tai kristinuskon pelastussanomaan. Tämä yhteisen ideologian uskon häviäminen on vähentänyt suomalaisten yhteishenkeä, uskoa tulevaisuuteen ja lisännyt epäluottamusta toisiaan kohtaan, mikä taas lisää pelkoa. Tätä pelkoa sitten kaikenlaiset ääriliikkeet ja populistipuolueet hyödyntävät.

Mielestäni paras todiste suurten ideologioitten puutteesta on se havainto, että käsite ”ideologia” on muuttunut kirosanaksi, jolla me ihmiset määrittelemme, että jonkun muun henkilön ideat eivät perustu faktoihin ja järkeen. Tämän näkee erityisen vahvasti poliittisessa keskustelussa, missä jokainen puolue haukkuu toisen puolueen esittämää ideaa ”ideoligiavetoiseksi”.

Koska valtavirrassa puuttuu yhteinen ideologia, niin jotkut ihmiset alkavat tuntea vetoa ääriliikkeisiin, joitten jäsenet eivät teekään muuta kuin elä sitä ideologiaa, mitä kannattavat. Natsit, anarkistit ja salafistit ovat ideologioitten eläviä mainostauluja, jotka kertovat nuorille omalla retoriikallaan, pukeutumisellaan ja käytöksellään ”katso, mä tiedän totuuden! Liittykää perheeseeni”

Tietenkin ääriliikkeet keräävät riveihinsä ihmisiä, jotka pelkäävät omaa ja läheistensä tulevaisuutta, mutta samalla nämä liikkeet lisäävät pelkoa mellakoillaan, vihapuheellaan ja terrorismillaan. Kirjailijat kertovatkin, että nykyään vihapuhe ja populismi ovat nousussa ja se lisää pelkoa entisestään. Eli maailmamme on nyt pelon kierteessä, vaikka todellisuudessa meillä menee nykyään paremmin kuin koskaan ihmiskunnan historiassa.

Sinänsä tämä kirja ei tee mitään muuta minulle, kun vahvista sitä, mitä olen jo havainnut muissa ääriliikkeitä käsittelevissä kirjoissa. Mutta ei tämä teos ole täydellinen. Haastatteluaineiston analysoinnin lisäksi tutkijat alkavat vetämään kaikenlaisia johtopäätöksiä maailman tilasta, joista olen 99% samaa mieltä, mutta näistä johtopäätöksistä puuttuu viitteet ja samat pointit toistaan useita kertoja. Olisi vähän epärehellistä osaltani sanoa, että tämä kirja todistaa, miten vitun oikeassa olen kaikesta, kun kirjan kirjoittaneet tutkijat eivät ole viitsineet edes perustella väitteensä aiemmilla tutkimuksilla!

Jos riisumme tästä kirjasta kaikki toisto ja spekulaatiot maailman tilasta, niin tämä olisi vain muutaman kymmenen sivun pituinen läpyskä nuorten haastatteluaineiston analysointia. Jarno Limnél ja Jari Rantapelkonen ovat näköjään saaneet niin paljon inspiraatiota nuorten vastauksista, että päättivät kirjoittaa kirjan puolessavälissä manifestin siitä, miten perseestä nykymaailma on ja miten se voidaan ratkaista, mutta kuitenkin heillä on vain muutama ydinteesi, joita he sitten uuvuksiin toistavat ja sitten muut väitteet maailmantilasta ovat näköjään heille niin itsestään selviä, että ei niitä tarvitse perustella millään tutkimuksilla.

”Pelottaako? on hyvä lähdeaineisto siihen, mitä ihmiset kokevat pelottavaksi yhteiskunnassamme, mutta todella huono kirja kertomaan, mikä todellisuudessa on pielessä maailmassamme. Sitä haukutaan humanisteja epätieteellisyydestä, mutta kaksi sotatieteilijää ovat päättäneet ottaa todeksi, mitä nuoret kokevat ja kirjoittaa siltä pohjalta muka selvityksen maailman todellisesta tilasta. Esimerkiksi folkloristiikassa tutkitaan, miten ihmiset kokevat maailman, mutta emme me sentään heti usko, että se, mitä koetaan, on totta. Siinä mielessä valitettavaa, että kirja, jonka teesit ovat hyvin lähellä omaa maailmankuvaani eivät jaksaneet vaivautua perustelemaan ne konkreettisella datalla. Muuten varmaan tunkisin tätä kirjaa kaikkien naamoihin kaiken aikaa.

1 kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta