Nancy Isenbergin ”Valkoinen roskaväki: Amerikan 400-vuotinen kertomaton luokkahistoria” (oma suomennos) on vuonna 2016 julkaistu tietokirja anglosaksisen ryysyläisköyhälistön historiasta.
Idea
Isenberg käyttää USA:ssa olevaa kulttuurista stereotypiaa ”valkoisesta roskasakista” ja ”punaniskoista” kertoakseen alempien sosiaaliluokkien historian USA:n kolonisoimisesta nykypäivään saakka. Kirjailijan teesi on, että USA on luokkayhteiskunta, kuten Iso-Britannia, mutta maan ”amerikkalaiseen unelmaan” perustuva ideologia luotiin kätkemään luokkaerot. Kirjailijan mukaan amerikkalaiset aistivat, että heidän yhteiskunta ei ole tasa-arvoinen, mutta koska maa perustettiin sillä idealla, että kuka tahansa voi matkustaa sinne ja menestyä, oli jotenkin selitettävä, miksi kaikki eivät menestyneet? Selitykseksi tulikin, että kaikista köyhimmät pummit, työttömät ja alemmat työläiset olivatkin ”roskaväkeä”: Liian tyhmiä ja takapajuisia ollakseen kunnon työtätekeviä ihmisiä.
Isenberg viekin lukijan aatehistorialliselle matkalle 1500-luvun Iso-Britanniaan, josta ideat ”roskaväestä” syntyivät. Alun perin teollistuvalla Iso-Britannialla oli kaupungeissa hirveästi ihmisiä ja hirveästi köyhyyttä. Ihmisiä oli enemmän kuin töitä, jolloin suuret valistusajattelijat näkivät vasta löydetyn Amerikan mantereen ”ylimääräisen roskaväen kaatopaikaksi”. Amerikan ensimmäiset siirtokunnat koostuivatkin vangeista, orpolapsista, kodittomista, velallisista ja seksityöläisistä. Kun Amerikan siirtokunnat alkoivat vakiintua, paikallinen eliitti kohtasi taas saman ongelman ”ylimääräisistä ihmisistä”, joka ratkaistiin lähettämällä nämä kolonisoimaan uuden mantereen länsi- ja eteläosat. Kun USA itsenäistyi, maa oli melkein kokonaan asutettu, mutta silti ryysyläisköyhälistöä oli olemassa, eikä enää ollut uusia alueita, jonne heidät voisi ”kaataa.” Tästä alkaakin USA:n pitkä ja rasistinen historia, jossa valtavia massoja köyhiä valkoisia piti ”hallita” ilman, että itse heitä tuottanut järjestelmä horjutettaisiin. Peliin tulikin valkoisen ylivallan ideologia, jota kirjailijan mukaan amerikkalainen eliitti käytti hyväkseen estääkseen köyhien valkoisten ja mustien yhdistymisen yhdeksi poliittiseksi luokaksi, joka voisi ”kehdata” vaatia suurempaa tulonjakoa. Esimerkiksi tietyissä osavaltioissa pyrittiin rajoittamaan joko köyhien valkoisen tai mustien orjien lukumäärää, jotta ”taloudellinen harmonia” säilyisi.
Kirjailija kertookin hyvin yksityiskohtaisesti, viitaten aikalaisdokumentteihin, miten USA:ssa köyhyyttä pyrittiin selittämään maan kolonisoinnista saakka kaikilla muilla selityksillä, paitsi sillä, että maan rajoittamaton kapitalistinen järjestelmä voisi olla syypää. Kirjailijan mukaan amerikkalainen valkoinen työväki tai ryysyläisköyhälistöön on kohdistettu samankaltaista propagandaa kuin etnisiin vähemmistöihin, joitten mukaan valkoinen punaniska on vain geneettisesti epävakaa ja sisäsiittoutunut ali-ihminen tai, että valkoisen amerikkalaisen roskaväen kulttuuri on syypää heidän alennustilaansa. Se olikin mielenkiintoista, että alun perin eugeniikka keksittiin nimenomaan ”pienentämään” valkoisten köyhien määrää, koska pelättiin, että he lisääntyisivät hallitsemattomasti, kunnes koko sivilisaatio romahtaa barbarismiin. USA:n ja Iso-Britannian eliitit uskoivat, että köyhät valkoiset kuuluivat eri ”rotuun” kuin he itse ja sen takia demokratia pitikin rajoittaa vain suurmaaomistajiin, eikä ”laumoihin likaisiin ja tautisiin roskasakkeihin”. Vasta myöhemmin eugeniikka laajentui ja lopulta keskittyi ”alempien rotujen” eliminoimiseen.
Vaikka tämä kirja kuulostaa todella vasemmistolaiselta, tässä ei referoida Karl Marxia kertaakaan tai mainita sosialismia. Kirja keskittyy puhtaasti analysoimaan amerikkalaisen kulttuurin, talouden ja politiikan eliitin omia kirjoituksia ja puheita. Toki kirja hyödyntää edellä mainittua materiaalia, kertoakseen että kapitalismi on perseestä, mutta jää lukijan päätettäväksi mitä tehdä tällä tiedolla.
Valkoinen ylivalta
Tässä kirjassa ei mainita äärioikeistoa, mutta kirjan selityksen rasismin alkuperästä ja valkoisesta ylivallasta komppaavat, mitä kirjoitin viime vuonna Uuden Suomen blogissani ja, mitä James A. Ahon kirjassa ”This Thing of Darkness: A Sociology of the Enemy” (1995) esitettiin: valkoinen ylivalta ja äärioikeistolaisuus yleensäkin ovat vanhan poliittisen eliitin ideologisia jäännöksiä. Isenbergin kirjassa kerrotaan, milloin USA:n eliitti alkoi virallisesti luopua rotubiologisista selityksistä, joilla pyrittiin oikeuttamaan epätasa-arvo, ja sen sijaan korostamaan ”kulttuurisia eroja.” Isenbergin kirjassa voikin lukea syyn, miksi nykyinen äärioikeisto on niin eliittivastainen ja se uskoo maailmanlaajuiseen kommunistisalaliittoon. Vuosisatojen ajan USA:n poliittinen eliitti tuotti työläisiä jakavaa rasistista propagandaa, mutta kun tämä propaganda ei tuottanutkaan haluttuja tuloksia ja muutenkin kulttuuri muuttui, eliitin propaganda muuttui. Mutta silti vanhoja ideoita ei noin vain tapeta, vaan ne jäävät elämään joittenkin ihmisten maailmankuvana vielä sukupolvien ajan. Mielestäni äärioikeisto onkin eräänlainen viiveellä liikkuva eliitin elävä fossiili. Äärioikeistolaiset uskovat vahvoihin hierarkioihin ja kapitalistisen järjestelmän pyhyyteen, kuten eliitin kuuluukin, mutta näitten lisäksi äärioikeistolaiset ovat takertuneet vanhoihin rasistisiin ideoihin, mikä aiheuttaakin ristiriitaa nykyisen globaalin ja suvaitsevaisen eliitin kanssa. Parhaiten tämän uuden eliitn eetokse ilmaisi Bill Duken ohjaman “Piilokyttä” (1992) elokuvan David Joson niminen hahmo: “Ei ole enää olemassa sellaista asiaa kuin Amerikka. Ei latinalaisamerikkalaisia, ei japanilaisia, ei mustia, ei valkoisia, ei mitään. On olemassa vain rikkaita ja köyhiä ihmisiä. Koska me kaikki kolme olemme rikkaita, olemme samalla puolella”. Kapitalismille on ominaista jatkuva laajentuminen uusiin markkina-alueisiin, mikä taas on ajanut taloudellisen eliitin hyväksymään eri vähemmistöryhmille enemmän oikeuksia, jotta nämä kasvattaisivat työvoimareserviä ja muodostaisivat uusia maksavia asiakkaita, joille myydä räätälöityjä tuotteita. Rasistit kauhistelevat edellä mainittua lausetta koska heidän maailmankuvansa perustuu “rotujen” hierarkioitten ylläpitämiseen, jolloin he kokevat, että eliitti “petti” heidät. Osa eliittistä näkeekin äärioikeiston oivallisena tapana demonisoida köyhiä valkoisia, kuittaamalla kaikki punaniskoiksi ja sisäsiittoisiksi rasisteiksi, joita ei tarvitse kuunnella. Samaan aikaan toinen osa eliitistä on tukenut äärioikeistoa, ei koska nämä olisivat rasisteja, vaan koska äärioikeisto on enemmän kuin valmiina myöntämään suurille yrityksille etuoikeuksia. Lopputulos on kuitenkin sama, suuryritykset voittavat. Kuitenkin demokratia on edennyt pidemmälle kuin 1800-luvulla, joten nyt ”roskaväellä” on äänioikeus, mikä selittäisi, miksi nykyään perinteinen oikeisto on joko marginalisoitumassa, kuten äskettäisissä Eurovaaleissa nähtiin tai radikalisoitumassa, kuten USA:ssa.
Ongelmia
Kirjan suurin ongelma on sen keskittyminen eliitin mielikuvien tutkimiseen. Kirjassa saat melkein kuvan, että köyhät valkoiset ovat vain passiivisia toimijoita, joihin on kohdistettu kaikenlaisia sortotoimenpiteitä vuosisatojen ajan. Ainoa poikkeus on, kun kirjailija ohimennen mainitsee sisällissodan aikana perustettua ”Vapaan Jonesin valtiota”, joka oli vapautettujen orjien ja maattomien köyhien valkoisten yhteisesti ylläpitämä protoanarkistinen pikkuvaltio keskellä Missisipin osavaltiota. Vain tässä kertomuksessa valkoisen köyhät esitetään omatoimisina henkilöinä. Tiedän Howard Zinin ”A People’s History of the United States” (1980) kirjan kautta, että köyhillä valkoisilla oli muitakin massaliikkeitä, jotka ajoivat oikeuksiaan kuin edellä mainittu lyhytikäinen pikkuvaltio.
Yhteenveto
Nancy Isenbergin ”White Trash: The 400-Year Untold History of Class in America” on loistava tietokirja USA:n valkoisen ryysyläisköyhälistön historiasta sekä, miten sekä liberaali- että konservatiivieliitit jakavat köyhät ihmiset propagandallaan, jotta voivat ylläpitää epätasa-arvoista valtasuhdetta. Silti kirjan rajattu perspektiivi ei anna koko kuvaa. Suosittelenkin lukemaan tämän Isenbergin teoksen lisäksi edellä mainittu Zinin kirja ja Domenico Losurdon ”Liberalismin musta kirja” (2015), jotta voisi saada kokonaiskuvan USA:n historian varjopuolista.
