Avainsana-arkisto: eristäytyneisyys

Olen legenda

Mathesonin ”Olen legenda” (1954) kertoo postapokalyptisesta maailmasta, missä mystinen tauti on muuttanut lähes kaikki maailman ihmiset zombimaisiksi vampyyreiksi, paitsi yksi mies. Tämä yksinäinen mies on kirjan päähenkilö ja romaani kertoo hänen yrityksestä selviytyä tässä uudessa maailmassa ja samalla ymmärtää sitä riivaavaa tautia ja kenties keksiä parannuskeinon.   

11

Markku Soikkelin ”Tieteiskirjallisuuden käsikirjassa” (2015) mainittiin, että Richard Mathesonin kirja on paljon syvällisempi ja parempi kirja, kun siitä tehdyt elokuvaversiot (joista olen nähnyt sekä 60-luvun, että vuonna 2007 tuotetut versiot). Otin sitten lukulistalle Mathesonin romaanin, koska vuoden 1964 Robert L. Lippertin ohjaama elokuvaversio oli sen verran hyvä, että kirja varmaan räjäyttää tajuntani.  

Idea   

Romaanin fokus ei ole niinkään vampyyreissä ja niitten verenhimossa, vaan tarinan sankarin hahmotutkielmassa. Miten ihminen voi selviytyä pitkiä aikoja täysin yksin? Kauhu tuleekin siitä pelosta, että hetki millä hyvänsä vampyyrit voivat murtautua sankarin kotiin ja tappaa hänet tai hän itse tulee hulluksi eristäytyneisyydessään. ”Olen legenda” onkin yksi ahdistavimmista romaaneista, mitä olen koskaan lukenut. Monesti iho meni kananlihalle lukiessani tätä.    

Aikansa edellä   

Ihmeellisin asia on tämän romaanin modernius. Vaikka ”Olen legenda” kirjoitettiin 50-luvulla se sisältää nykyään vakiintuneita tieteiskauhun konsepteja, kuten ajatus zombeista taudin uhreina. Romaanissa vampyyrit ovat hyttysen tai hiekkamyrskyn levittämiä parasiitin uhreja. Parasiitti joko tappaa uhrinsa tai muuttaa tämän verenhimoiseksi hirviöksi. Jos uhri kuolee, parasiitti herättää tämän eloon. Kirjassa esiintyy siis kahdentyyppisiä vampyyreitä: On älykkäitä vampyyreitä ja sitten epäkuolleita ja joskus puoliksi mädäntyneitä aivottomia zombievampyyreitä. Kummatkin tyypit ovat todella vaikeita tappaa, koska parasiitti regeneroi haavat hyvin nopeasti. Tällainen asetelma on kuin modernissa zombie-elokuvassa tai -tietokonepelissä. Ainoa tapa lopullisesti tappaa näitä vampyyreitä on polttaa ne. Tarinan sankari kuluttaakin suuren osan päivistään metsästäen päivisin nukkuvia vampyyreitä, tappaen heidät ja heittäen ruumiit suureen palavaan joukkohautaan.   

Huvittavinta tässä romaanissa on kirjailijan rohkeus kutsua kirjan petoja vampyyreiksi. Romaanin universumissa populaarikulttuurin vampyyrit ovat olemassa konseptina, joten tarinassa ihmiset kutsuvat näitä taudin uhreja vampyyreiksi. Tämä on ironisesti virkistävää, koska nykyisissä genren tuotoksissa tällaista ei harrasteta. Esimerkiksi TV-sarjassa ”The Walking Dead” zombieita ei kutsuta ”zombieiksi” vaan ”kulkijoiksi”. Kai sitä haluttiin tehdä sarjasta ”tieteellisesti” uskottavamman kutsumalla zombieita joksikin muuksi. Tällaista varovaisuutta ei harrasteta Richard Mathesonin romaanissa, vaan vampyyrit ovat vampyyreitä ja niitä vielä tapetaan samalla tavalla kuin populaarikulttuurin arkityypit. Kirjan hahmo, jopa käyttää oppaana Bran Stokerin ”Dracula” (1897) romaania. Kuitenkin Matheson lisää tarinaansa ”tieteellisiä” selityksiä, miksi juuri puinen seiväs tappaa vampyyrin, miksi he eivät näe peilikuvaansa tai miksi krusifiksi ja sipuli toimivat karkottimina. Selitykset ovat kirjan maailman sisällä aika fiksuja ja uskottavia, vaikkakin pikkasen absurdeja. Romaani onkin kauhustaan huolimatta vähän camp-henkinen.   

Yhteenveto   

Richard Mathesonin ”Olen legenda” on todella ahdistava kauhuromaani, jossa kauhistuttavaa eivät ole vampyyrit, vaan kuoleman pelko ja psykologinen tutkielma eristäytyneisyydestä ja vainoharhaisuudesta. Vanhasta iästä huolimatta tämä on yhä toimiva kauhuromaani, josta valitettavasti ei ole tehty tällä vuosikymmenellä hyviä elokuvasovituksia.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Myyrmannin pommiturmasta

Lukiessani Anssi Kullbergin toimittamaa ”Suomi, terrorismi, SUPO” (2011) tietokirjaa, törmäsin tähän Armas Gerdtin, vuonna 2004 julkaistuun ”Petrin matka Myyrmanniin” kirjaan. Asuin ulkomailla, kun Myyrmannin pommiturma tapahtui, joten tiesin hyvin vähän koko tapauksesta. Tapaus kosketti minua henkilökohtaisesti, koska se oli perheeni suosikkikauppakeskus 90-lukulaisessa lapsuudessani. Kullbergin kirjassa Myyrmannin tapausta pidettiin terrorismina ja viitattiin poliisien mielipiteisiin, mutta jostain syystä sekoitin mielessäni asiat ja otin tämän Armas Gerndtin kirjan luettavaksi, luullen sen käsitelleen terroristinäkökulmaa.   

5

Idea    

”Petrin matka Myyrmanniin” on Myyrmannin pommiturman aiheuttajan elämästä kertova kirja, tämän oman isänsä kertomana. Vaikka pelkäsin teoksen olevan kyynistä rahastusta ja sosiaalipornoa, kuten Deborah Spungen ”Nancy” (1983) kirja, ”Petrin matka Myyrmanniin” olikin hyvin asiallinen ja tunteikas kirja.    

Kirjailija avaa hyvinkin yksityiskohtaisesti koko perheensä taustat ja personalisuudet, mutta myöskin lasten kasvatuksen. Petri kasvatettiin hyvin perinteisessä valkoisessa keskiluokkaisessa suomalaisessa perheessä. Mainittavin asia oli, että isä ja äiti matkustelivat paljon, eivätkä olleet kovin paljon läsnä lastensa elämässä. Mutta tällaisia perheitä on paljon, eikä esimerkiksi vaimonhakkaamista tai alkoholismin kaltaisia kansallisperinteitä harrastettu Gerdt-perheessä.    

Mutta on jotenkin surullista lukea isän tekstiä, joka uhkuu itsensä syyllistämistä siitä, miten olisi pitänyt tajuta aiemmin poikansa syrjäytymisen ja sun muuta tyypillistä tragedianjälkeistä pohdintaa. Kuitenkin kirjailijan syyttelyn kärki kohdistuu kouluun, joka ei puuttunut kiusaamiseen ja poikansa käymään netin pommifoorumiin, Kirjailijan mukaan foorumissa yllytettiin toinen toisiaan rakentamaan suurempia ja monimutkaisempia pommeja, jolloin ryhmän hyväksyntää janoava Petri meni pidemmälle kuin muut. Isän mukaan hänen poikansa oli niin huomionkipeä, että päätti rakentaa suuren pommin, vaikka taitonsa eivät selvästi riittäneet siihen. Michael Kimmellin kirjassa ”Angry White Men: American Masculinity at the End of an Era” (2013) teoretisoidaankin, että netin jotkut foorumit radikalisoivat ihmisiä juuri tällä dynamiikalla.   

Gerdt perusteleekin edellä mainitulla, että poikansa ei tahallaan pyrkinyt räjäyttämään pommiaan Myyrmannissa tai missään muualla, jossa olisi viattomia ihmisiä tai omaisuutta. Sen sijaan Armaksen mukaan Petri suunnitteli räjäyttävänsä pommin metsässä. Valitettavasti jokin meni vikaan ja pommi räjähti ennen aikojaan.    

Kirjailija korostaa myöskin, ettei Petri voinut olla terroristi, koska hänen luonaan ei löydetty mitään poliittista manifestia tai mitään politiikkaan viittaavaa. Kuitenkin koulusurmaajilla yleensä ei ole mitään poliittista ideologiaa, vaan halu tappaa ja kuolla. Se onkin mielenkiintoista, että nykyään suurin osa koulusurmaajista ovat joko äärioikeistolaisia tai ideologisia naisvihaajia. Ehkä sosiaalinen media ja sen algoritmit ovat politisoimassa ahdistuneita nuoria tavalla, joka vielä 2000-luvun alussa oli melko harvinaista.    

Koulukiusattu  

Armas Gerdt kertoo poikansa ankarasta syrjäytymisestä tavalla, joka oli todella koskettava. Tunsin myöskin myötätuntoa Petriä kohtaan, koska minäkin olin hiljainen ja koulukiusattu nuori. Kuitenkin Petrin kiusaaminen ja yhteiskunnallinen eristys olivat äärimmäisen julmia. Tiedän tasan tarkkaan miltä tuntuu olla kiusattu ja eristetty muista nuorista. Muistan, että olin niin masentunut kiusaamisesta, että pelkäsin tosissani menettäväni järkeni. Onneksi onnistuin vuodessa lopettamaan kiusaamiseni ja saamaan ystäviä, mutta Petri ei koskaan. Ehkä juuri kiinnostukseni terroristeja ja massamurhaajia kohtaan kumpuaa siitä, että olin itsekin kuilun partaalla ja haluan tietää minkälaista, on syöksyä alas.     

Tässä kirjassa kuvataan sellaista sosiaalista eristämistä, joka ei voi muuta kuin luoda häiriintyneen nuoren miehen. Jos minun vuoden mittainen koulukiusaaminen tuntui ahdistavalta ja hirvittävältä, kuvitelkaa mitä se tekee ihmiselle, kun se on vakiotunne koko tämän elämän aikana?  Kirjassa esitetyt faktat Petrin elämästä ovat kuin resepti koulusurmaajan luomiselle. Esimerkiksi norjalainen terroristi Anders Behring Breivik oli itsekin koulukiusattu ja eristetty totaalisesti kaikista yhteisöistä, joihin hän yritti päästä.    

Vaikka Petri ei kirjailijan mukaan tahallaan halunnut tappaa ketään, hän varoittaa tässä kirjassa, että jos koulukiusaamiseen ei puututa, tahallisia massamurhia tulee tapahtumaan. Jälkiviisaasti voimme todeta, että juuri niin tapahtui Jokelalla (2007) ja Kauhajoella (2008).     

Ongelmia    

Suurin ongelma tässä kirjassa on se, että se perustuu suurimmaksi osaksi anekdootteihin, joten on tässä luetettava isän versiota ja tulkintaa tapahtumista. Tämä onkin jonkinlainen terapiakirja, jonka kautta isä käsittelee elämänsä suurinta epäonnistumista.     

Vaikka isän teoria tahattomasta räjähdyksestä on hyvin uskottava, pommissa esiintyvät haulit ihmetyttävät. Kirjailijan mukaan pommissa olevat haulit oli suunniteltu tuhoamaan ympäröivät puut, jotta tuhon laajuus voitaisiin todeta ja näin saada pommifoorumin kunnioitus. Epäilen vähän tätä, koska haulit ovat juuri se elementti pommissa, joka on suunniteltu vahingoittamaan suuren määrän ihmisiä. Toki voi olla, että mainittu pommifoorumi oli täynnä mielenvikaista porukkaa, joka suunnitteli terroristien pommeja kohdellakseen lähimetsän puustoa kaltoin.     

Yhteenveto.    

Armas Gerdt ”Petrin matka Myyrmanniin” on koskettava kirja nuoreta syrjäytyneestä miehestä, joka päättyi vaarantamaan henkensä saadakseen huomiota. Nykyään tätä kirjaa voitaisiin pitää aikalaiskuvauksena 2000-luvun alun Suomesta, missä koulukiusaamiseen ei vielä kiinnitetty paljon huomiota. Tässä kirjassa esiintyykin paljon sellaisia ilmiöitä, joita nykyään ei enää törmää. Esimerkiksi keskiluokkainen perhe, jolla on vain yksi kotitietokone tai sosiaalisen median puutetta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin