Avainsana-arkisto: EU

lokakuu 26, 2018 · 5:00 am

Pääoman voitto

Kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki on kiinnostanut minua siitä asti, kun huomasin hänen olevan suomalaisten markkinaliberaalien suurin idoli ja antirasististen piirien inhokki. Sellainen henkilö ei voi olla tylsä, joten välittömästi, kun Lepomäki julkaisi tänä vuonna manifestinsa ”Vapauden voitto”, otin sen lukulistaan.   

9

Idea    

”Vapauden voitto” on samaan aikaan Elina Lepomäen poliittinen elämäkerta, että manifesti markkinaliberalismin puolesta. Mutta se on myöskin analyysi Suomen talouspolitiikasta ja työmarkkinoista.   

Demareita haukutaan tässä kirjassa ”Suomen taantumuksellisemmaksi voimaksi” ja Kokoomus ”ajattelee monessa kysymyksessä kuin entinen yrittäjä, joka rakastaa markkinataloutta – kunnes kilpailu tulee sotkemaan omaa toimialaa”. Vähän ihmettelen, mitä Lepomäki tekee Kokoomuksessa, jos hän haukkuu puoluettaan tässä kirjassa suuryritysten edunvalvojaksi. Liberaalipuolekin on olemassa. Lepomäki myöskin kritisoi nykyhallituksen politiikkaa, erityisesti SOTE-uudistuksen ”valinnanvapautta” joka hänen mukaansa ”johtaa muutaman yrityksen hallitsemaan markkinaan, jossa sen paremmin hinta- kuin laatukilpailu eivät oikeasti toimi”  Tässä on siis kova paketti täynnä informaatiota ja tässä sitä dataa on, kun kirja on yli 600 sivua pitkä!  

Sääntö-Suomi

Lepomäki kannattaa lähes sääntelemätöntä kapitalismia, jossa talous pyörisi pääosin pienten paikallisten yritysten kautta, kuten kahvilat ja kampaamot. Lepomäen usko kapitalismiin on niin vahva, että hän yksioikoisesti toteaa ”silloin kun markkinat epäonnistuvat, voitaisiin puhua pikemmin demokraattisen tai politiikan epäonnistumisesta.”.

Kirjan mukaan tullit ja monet rajoitukset pitäisi poistaa kokonaan, mutta silti uusia ja selkeitä sääntöjä pitää asettaa yritysten toiminnalle, jotta nämä eivät tuhoasi koko maan omalla voitontavoittelullaan. Tässä kohtaa äidinkieleni rajat tulevat vastaan. Mikä on säädöksen tai rajoituksen ero sääntöön? Eivätkä nämä kaikki tarkoita samaa asiaa? Koska nyt vaikuttaa siltä, että Lepomäki haluaa poistaa nykyiset säännöt ja korvata uusilla, mikä on mielestäni + – 0 tilanne. Jokatapauksessa Lepomäki ei ole kunnollinen klassinen liberaali tai anarkokapitalismi, joka haluaa poistaa kaikki rajoitukset ja antaa pääoman vain mennä. Tämä siis osoittaa kirjan olevan paljon maltillisempi kuin Lepomäen maine antaa ymmärtää.

Hipsterikapitalismi   

Lepomäki totea, että yleissitovuus ei ole yhteensopiva EU:n kanssa, joten siitä olisi pitänyt luopua jo liityttyään järjestöön.  Lepomäki antaakin ymmärtää, että suuryritykset ovat pahoja ja mahdollisia ainoastaan valtion tukien, palkan yleissitovuuden ja keskuspankkien rahapolitiikan takia. Kun nämä esteet ja korkea verotus kumotaan, Suomi voi kukoistaa lukuisilla idyllisillä pienillä paikallisilla yrityksillä. Lepomäki erityisesti haluaisi ottaa mallia Yhdysvaltojen Chicagon kaupungista, jossa 2008 talouskriisin jälkeen, suuret yritykset lähes hävisivät kokonaan, muuttaen kaupungin pienten ja uniikkien kivijalkayritysten ja start uppien valtaamaksi idylliseksi ja kodikkaaksi kaupungiksi.   

Kirjailijan mukaan valtio tarjoaisi lakipalvelut, perustilin ja turvaisi minimipalkan, mutta ei muuta. Oikeastaan perustili ei rahoitettaisi suuryritysten suunnattomilla voitoilla, vaan palkansaajien palkasta, koska…? Lepomäki ei ihan kerro, miksi tavallisten työläisten pitäisi kustantaa perustili, eikä suuryritykset, jotka jakelevat palkkaa ja irtisanomisia?  Mutta kun muistaa, että Lepomäen visiossa suuryrityksiä ei melkein ole olemassa, niin onhan se ymmärrettävää.    

Lepomäen mukaan ammattiliitot varmistaisivat vain, että työntekijöitä ei kohdella huonosti, mutta muuten se ei puuttuisi erilaisten yritysten palkkaeroihin tai niitten puutteeseen. Lepomäen mukaan on suuri vääryys, että yritysten on pakko antaa kuukausipalkkaa työntekijöille, jos tarjolla olisi osakeoptioita. Oikeastaan Lepomäen mukaan: “paras tapa neuvotella itselleen parempia työehtoja on se, että pääsee näyttämään taitonsa ja kehittämään osaamistaan merkityksellisessä työympäristössä.”  Eli ensin mennään yritykseen ilman kunnollisia työehtoja ja jos olet todella hyvä työntekijä, saat neuvotella itselleen parhaat työehdot. En pysty mitenkään kuvitella, miten tällaista järjestelyä voitaisiin käyttää työläisiä vastaan.  

Tietenkin irtisanominen olisi hyvin helppoa, koska kirjailijan mukaan yritysten pitäisi saada palkata ja irtisanoa ihmisiä vapaasti markkinasuhdanteitten mukaan. Hän ehdottaakin saksalaista ”minijob” järjestelmää, missä työttömät ja maahanmuuttajat rohkaistaan ottamaan lukuisia pätkätöitä. Kirjan mukaan vakituinen työ tai korkea palkka eivät ole niin tärkeitä, vaan enemmänkin uranousua mahdollistava pätkätöitten uraputki. Lepomäen Suomessa köyhyyttä ei pyrittäisi estämään, vaan enemmänkin mahdollistamaan siitä poistumisen pätkätöitten tai start uppien kautta. 

Kirjassa on rohkea ja suurimmaksi osaksi hyvin perusteltu maailmankuva, joka haastaa niin perinteisen oikeiston kuin vasemmistonkin. Lepomäki selvästi tietää mistä puhuu ja on pohtinut näitä asioita paljon.   

Ongelmia    

Kirjan suurin ongelma on sen rakenne. Vaikka Lepomäki kirjoittaa loistavan selkeästi ja perustelee hyvin argumenttinsa, teksti on lähes yhtämittaista tajunnanvirtaa, jossa samassa kappaleessa aiheet poikkeilevat hänen henkilökohtaisesta elämästä, Chicagon taantumaan, josta hypätään protektionismin historiaan ja siitä takaisin valittamaan Sipilän hallituksesta. Vaikka tässä kirjassa on temaattiset kappaleet, niitten sisällä on lukuisia aiheen tynkiä, joita olisi voitu koota yhteen kappaleeseen, eikä riepotella pitkin 600-sivua. Kirjan arvioiminen on hyvin vaikeaa, kun aiheita oli niin paljon ja monia vain mainittiin yhdessä sivussa, jonkun lähes liittymättömän asian kanssa, vain jotta se ilmestyisi uudelleen satojen sivujen päästä. Kirjassa olikin paljon toistoa. Tuli mielikuva, että Lepomäki vain dumppasi tähän kirjaan kaikki hänen Uusi Suomi-bloginsa artikkelit, tarkastamatta niitä ollenkaan.    

Toinen ongelma on kirjan laajuus. Tässä on paljon mielenkiintoisia ja uniikkeja ideoita, mutta sekaan on heitetty äärimmäisen yksityiskohtaisia, mutta sekalaisia pohdintoja, joka ikisestä sosioekonomisesta ongelmasta, mitä Suomessa ja EU:ssa on. Kun en ole valtiotieteilijä tai sosiaalihuollon virkamies, monet osiot olivat kamalan tylsiä puskea läpi. Pitää olla kova Lepomäen tai byrokratian fani, jotta jaksaisi lukea tämän kirjan kokonaan loppuun.    

Kolmas ongelma on valikoiva informaatio. Kiinasta, USA:sta ja Saksasta poimitaan hienoilta kuulotavia ideoita, mutta ei kerrota koko totuutta. Saksaa en tunne kovin hyvin, joten en puhu siitä, mutta esimerkiksi sLepomäki kirjoitti, että Kiinassa on: “tavallisten ihmisten erittäin laajat taloudelliset mahdollisuudet”. Vaikka Lepomäki tunnustaa Kiinan olevan kommunistinen diktatuuri, hän julistaa: ”kiinalaisilla kuluttajilla on kissanpäivät”. Ainakin oman tietämykseni mukaan yli miljoona vankileireihin vangittua viatonta muslimia voivat olla vähän eri mieltä, heidän kulutusmahdollisuuksista.

Mutta Lepomäki on oikeassa laajoista talousmahdollisuuksista: Kiinassa suuryritykset ja hallitus ovat paiskaneet kättä yhteen ja luoneet ihmiskunnan historian tehokkaimman massavalvontakoneiston, joka tekisi Stasin ylpeäksi. Samalla myöskin informaatio on hallituksen senssuroimaa, joten kiinnalainen kuluttaa juuri sitä, mitä hallitus haluaa heidän kuluttavan. Kerta kaikkiaan kulutusystävällinen valtio!  Kiinalaisilla kuluttajilla on todellakin kissanpäivät, kun heidän joka ikistä tekimistä valvotaan ja pisteytetään, tehden ostamisesta ja liikkumisesta vaivatonta, niin kauan kun on uskollinen Kiinan kommunistiselle puolueelle.    

Mutta Lepomäen mukaan kaikki edellä mainittu eivät ole ongelmia, koska jos olisi, niin  ”ihmiset äänestävät jaloillaan. Yli 1,3 miljardia kiinalaista on päättänyt toistaiseksi jäädä Kiinaan”. Pettämätöntä logiikka! Tunnen jo ihossani vapauden voiton! Mutta voimme toki pohtia, mikä elämässä on tärkeää? Vapaus kuluttaa ja perustaa yrityksiä, vai sanan-, liikkumisen- ja yksityisyyden vapaudet? Lepomäki ei vastaa näihin kysymyksiin. Koko Kiina osio on Lepomäen yritys kertoa, että Suomikin voisi ottaa mallia sen ”laajoista taloudellisista mahdollisuuksista”. Voin lyödä vetoa, että jos joku vasemmistopoliitikko kertoisi, että voisimme ottaa mallia Kiinan “laajoista taloudellisista mahdollisuuksista” niin tätä haukuttaisiin stalinistiksi ja isänmaanpetturiksi. Mutta näköjään vain oikeistolaiset voivat ihailla diktatuureja.  

USA:sta taas poimitaan väittämä, että dollari on ”kiistamaton menestystarina”, mutta ei mainita, että se jouduttiin irrottamaan kultakannasta, koska maan valtion talous oli romahtamaisillaan.  Monet oikeistolaiset kiroavatkin nykyistä FIAT-pohjaista dollaria, joka on lähes täysin Liittovaltion keskuspankin manipuloitavissa. Mutta törkeämpää on Lepomäen ylistys Wallmart-yritystä kohtaan, joka on tunnettu siitä, että se antaa niin matalaa palkkaa työntekijöilleen, että nämä joutuvat anomaan ruoka-avustuksia valtiolta!    

 

 

Kirjassa siis kirotaan Kokoomusta korporativismista, mutta paras esimerkki menestyneestä amerikkalaisesta yrityksestä, jonka Lepomäki keksi, on valtion subventoima riistoyritys. Oudointa on kuitenkin Lepomäen argumentti, että Iso-Britannia ja USA ovat suurempia hyvinvointivaltioita, koska niissä kulutetaan enemmän rahaa julkiseen terveydenhuoltoon ja muihin sosiaalisiin palveluihin. En tiedä, missä planeetassa Lepomäki oikein elää, mutta se, että jokin julkinen palvelu maksaa hirveästi rahaa ei vielä tarkoita, että se on tehokkaampi tai edes toivottavaa. Iso-Britanniassa on oikeastaan ollut jo melkein 10 vuotta oikeistolainen hallitus, joka on leikannut NHS-varjoja ja sen palveluitten tasot ovat vain laskeneet. Joko joku terveydenhuollosta vetää miljoonia puntia välistä tai sitten Lepomäki valehtelee.  Oikeastaan maan oikeistohallitus on ollut niin surkea maan köyhälistöä kohtaan, että palavasanainen sosialisti on mahdollisesti seuraava pääministeri, antisemitismi-, KGB-kytkös- ja terrorismintukemissyytöksistä huolimatta.   

USA:ssa taas Obamacare on toki auttanut paljon ihmisiä, mutta sekin oli vasemmiston- ja oikeiston kompromissiohjelma, joka on kamala korporativistinen sekasotku, jota ei edes Trump ole onnistunut kaatamaan, kun kukaan ei keksi mitään ”yksityisempää” tilalle. En vertaisi Obamacarea ihan suomalaiseen terveydenhuoltoon. Sitten tietenkin USA on niin loistava vapaan markkinatalouden paratiisi, että siellä on 40 miljoonaa ihmistä, jotka elävät köyhyysrajan alapuolella. Siinäpä paljon porukkaa, jotka eivät ole keksineet perustaa idyllisiä kahviloita ja start uppeja.   

 

Nämä ovat muutamat asiat, jotka kykenin mahduttamaan tähän arvioon, ilman että siitä tulisi todella pitkä. kirjassa oli kaikenlaista kyseenalaista, kuten toteamus, että itäeurooppalainen ”sivilisaatio” on yhteentörmäyksessä länsimaisen liberaalidemokratian kanssa tai, että 1800-luvun USA oli sisäisesti ”vapaan kaupan vyöhyke” vaikka puolet maasta toimi orjatyövoimalla ja toinen puoli alkuperäiskansojen maitten ryöstöllä.  

Yhteenveto   

Elina Lepomäen ”Vapauden voitto” on paras oikeistolainen kirja, jota olen lukenut, mutta tavallisena tietokirjana tämä on kömpelö ja raskas teos. Hyvällä toimittajalla tämä kirja olisi voitu hiota lyhyemmäksi ja tiiviimmäksi teokseksi, jossa on Lepomäen ideologian pääpointit. Tämän kirjan perusteella Lepomäki ei ole äärioikeistolainen, mutta ei myöskään klassinen liberaali, vaan enemmänkin saksalaistyylinen sosiaaliliberaali, joka kannattaa kevyttä hyvinvointivaltiota, minimipalkkaa ja tiettyjen kaupan alojen sääntelyä. Hän itsekin myöntää, että USA:ssa häntä pidetään sosialistina. Suosittelen tätä kirjaa ainoastaan, jos on todella kova Lepomäen fani, koska tavallisille ihmisille tämä kirja menee hyvin nopeasti tylsäksi teknokraattiseksi selostukseksi.    

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Politiikka ja yhteiskunta, Teologia

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , ,

maaliskuu 25, 2018 · 6:49 am

Eurabian anatomia

Bat Ye’orin vuonna 2005 kirjoitettu ”Eurabia: Euro-arabi -akseli” (oma suomennos) on pahamainen kirja, jonka mukaan EU ja arabimaat ovat salaliitossa keskenään vaihtaakseen halpaa öljyä muslimimaahanmuuttajiin, kunnes valkoiset eurooppalaiset hävitetään sukupuuttoon.  

Joka ikinen modernia radikaalioikeistoa käsittelevä kirja mainitsee tämän teoksen yhdeksi rasististen ryhmittymien ideologiseksi perustaksi. Tunnetuin tapaus on norjalainen terroristi Breivik, joka referoi manifestissaan tuhansia kertoja tätä kirjaa, perustellakseen nuorten lapsien massamurhan. Tämän vuoksi oli niin kuin vähän pakko ottaa tämä kirja lukulistaan, jotta voisin ymmärtää minkälaiseen ”intellektuaaliseen” perustaa koko eurabia-salaliitto perustuu?    

34

Modernin äärioikeiston älynväläys   

Lyhyt vastaus on, että ei mihinkään. Mitä intellektuaalista oikein kuvittelin löytäväni kirjasta, jonka mukaan kaikki maailman muslimit ja EU ovat yhdessä juonimassa valkoisen rodun sukupuuton puolesta? Silti jotkut ihmiset ihan oikeasti uskovat tähän paskaan!  Esimerkiksi oikean elämän Kummeli-hahmo Marco de Wit uskoo tähän salaliittoteoriaan täydellä sydämellä ja häpeilemättömästi.    

Pitkä vastaus on sitten tämä: Kirjailija on jonkin sortin äärisionisti, joka on niin hullu, että hän kaatoi lukuisia puita kirjoittaessa salaliittoteoriasta, joka on lähes samanlainen kuin natsien antisemitistiset salaliittoteoriat.   

Salaliiton ydin   

Bat Ye’orin teesi on, että koska EU:n sisällä on järjestö (EAD), joka edistää Euroopan ja arabimaitten välistä dialogia, se on todiste, että EU on arabien hallinnassa. Koska tietenkin auta armas, jos eurooppalaiset yrittävät dialogoida kauppakumppaneittensa kanssa. Tähän sitten sekoittuu kaikkea niin sekopäistä paskaa, joka on sisäisesti ristiriidassa, että voisin kirjoittaa melkein kirjan vain niitten ruotimisesta. Silti lyhennän.    

Kirjailija yrittää käyttää EAD-järjestön asiakirjoja ja virkamiesten lausuntoja lähteinä omille sekopäisille väitteille, mutta vaikka lainaukset on otettu pois kontekstista, ei niissä itsesään ole mitään raskauttavaa. Kirjan sivuissa olevat hyvinkin viattomat lauseet muuttuvat kirjailijan tulkinnan mukaan ”salaviesteiksi”, joita vain hän osaa tulkita ”oikein”. Vaikka olen lukenut paljon huuhaata, niin tämä oli se kaikista mielisairain kirja, mitä olen tähän mennessä lukenut. Tässä kirjassa on niin kovat fantasioinnit, että oikein hengästyin.    

Bat Ye’orin mukaan Ranskan hallitus, kommunistit, natsit ja katolinen kirkko liittoutuivat muslimivaltioitten kanssa ja suunnittelivat kristittyjen ja juutalaisten hävittämistä Euroopasta oman vaikutusvaltansa kasvattamiseksi.  Bat Ye’or tyypilliseen salaliittoteoreetikon tapaan on luonut monimutkaisen suhdeverkoston, joka ikisen tahon kanssa, joka on joskus tehnyt yhteistyötä jonkun muslimin kanssa ”todistaakseen” laajan salaliiton. Koko kirjan oletus onkin se, että muslimit ovat pahuuden itse ilmentymä, eikä kukaan ”hyvä ihminen” voisi tehdä yhteistyötä muslimien kanssa, joten ”ainoa” selitys yhteistyölle on oltava paha salajuoni. Ei siis geopolitiikka, kauppa tai tavalliset diplomaattiset suhteet naapurivaltojen kanssa, vaan salaliitto eurooppalaisen valkoisen rodun hävittämisessä. Samalla logiikalla esimerkiksi Suomen hyvät suhteet Neuvostoliiton kanssa voitaisiin tulkita salajuoneksi, jossa me suomalaiset yritettiin edistää kommunismia Eurooppassa!  Kirja siis noudattaa samaa kaavaa kuin vanhat juutalaisvastaiset salaliittoeoriat, joitten mukaan juutalaiset ovat aina yrittäneet hävittää valkoisen rodun. Esimerkiksi Hitlerin käsitys ”rotujen ikuisesta taistelusta” noudatti tätä oletusta, mutta koska nykyään saat kummallisia katseita, jos puhut rotujen välisestä sodadsta, Bat Ye’or puhuukin uskonnosta, mutta tavalla kuin islam olisi osa arabeitten DNA:ta.

Tekniset saavutukset   

Alan oikeasti vakavissani harkita sitä näkemystä, että mitä rasistisempi henkilö on, sitä huonommaksi hänen kykynsä kirjoittaa menevät. Tämä kirja on huonosti kirjoitettu, kuten kaikki tähän mennessä lukemiani äärioikeistolaisten kirjat! Lasken tämän äärioikeistolaiseksi, koska kyllä sionisti voi olla oikeistolainen, rasisti ja äärimmäinen.     

Kirja toistaa samoja pointteja uuvuksiin saakka. Kun jo ensimmäisissä sivuissa on jo niin paljon asiavirheitä, myöhemmin samojen virheellisten pointtien lukeminen on todella puuduttavaa. Koska Breivik plagioi tämän kirjan tekstiä omaan manifestiinsa, tässäkin on samaa paskaa muotoilua, jossa useita erilaisia nimikkeitä toistetaan läpi koko kirjan yhtenä pötkönä, jolloin lukeminen on todella vaikeaa. Esimerkiksi lause: ”Anti-amerikkalainen, anti-juutalainen, anti-eurooppalainen ja antikristillinen euroarabisalaliitto.” toistuu useita kertoja pitkin kirjaa, aina tässä samassa järjestyksessä. Eikö tätä voitu lyhentää joksikin termiksi, jota vain alussa selitetään? 

Äärimmäistä orientalismia 

Rasismi ilmenee tässä kirjassa siinä, että kirjailija ei tiedä vihaako hän islamia vai arabeja? Kirjassa saa vaikutelman, että molemmat ovat yhtä ja samaa. Kirjassa esitetään Lähi-Itä ja Pohjois-Afrikka kuin se olisi suuri yksimielinen islamilainen blokki. Ei siis alue, jossa on sekulaareja diktatuureja, tai maita, joissa on täysin erilaiset islamin suuntaukset. Kirjailija ei selvästi tiedä mitään Lähi-Idän sunnien ja shiiojen erimielisyyksistä, Iranin ja Saudi-Arabian välisestä sapelien kallistelusta tai Syyrian alaviittien yliedustetusta asemasta sekulaarissa hallituksessa. Teksti antaa kuvan, että melkein kaikki seemiläisen näköiset ihmiset ovat muslimeja, jotka haluavat tappaa kaikki valkoiset. Tämä ilmenee siinä, että kirjailija pitää sekulaareja arabivaltioita osana islamisaatiojuonta, vaikka monet kirjassa mainituista valtioista ja päättäjistä ovat olleet aktiivisesti taistelleet fundamentalismia vastaan! Sama käy arabialaisten terroristijärjestöjen kanssa.  Tässä kirjassa esimerkiksi sekulaarinen palestiinalaisjärjestö PLO pidetään osana islamisaatiojuonta.   

Kirjassa myöskin osoittetaan totaallinen tietämättömyys alueen historiasta. Sen lisäksi, että kirjailija antaa kuvan Lähi-Idästä yksimielisenä blokkina, hän ei vaikuta tietävän, että Levantin alueen valtiot olivat länsimaitten suurvaltojen muodostamia, niin maantieteellisesti kuin poliittisesti. Tässä kirjassa edistetään jotain perverssiä kuvaa, että Lähi-Itä on ollut sama islamin alkuajoista saakka, että oikeasti koko alue aina ollut tasa-arvoisessa asemassa Euroopan kanssa, eikä 1900-luvulta lähtien alistetussa asemassa. Ainoa selitys tällaiselle tietämättömyydelle on se, että se on tahallista. Kirjailija luottaa siihen, että potentiaalinen lukija on joku rasisti, joka tarvitsee oikeutusta omalle vihalle.  

Rankkaa rusinoitten poimimista pullasta.   

Eurooppalaisten suurvaltojen imperialismi käännetään tässä kirjassa islamisaation todisteiksi. Kirjailija ihmettelee, miksi Ranska ja Iso-Britannia tukivat jihadistisia liikkeittä 60-70-luvulla? Bat Ye’or mukaan sen on pakko olla, koska jihadistit käskivät näitä suurvaltoja tukemaan heitä! Ei sitten käynyt mielessä, että Kylmä sota oli käynnissä ja moni länsimainen suurvalta tuki islamisteja ja jihadisteja torjuakseen kommunismin leviämisen? Ei tietenkään, koska se ei sovi omaan salaliittoteoriaan.  Tyypilliseen salalittoteorian tavoin, tässä kirjassa leikellään kaikenlaisia irrallisia faktoja ja sekoitetaan yhteen. Sitten piirretään yhteydet näitten faktojen ja omien perusteettomien spekulaatioitten välille.     

Äärisionismia   

Israelin puolustus on kirjan kovinta ydintä. Kirjailijan mukaan kaikki Israelin kritiikki tai sen miehityspolitiikkaa vastaan osoitetut pakotteet tai muut sanktiot lasketaan ”juutalaisfobiaksi” ja osaksi islamisaatiosalajuonta. (en tiedä, miksi kirjailija ei käytä vakiintunutta sanaa ”antisemitismi”?) Koko tämä kirja on rakennettu siihen hulluun näkemykseen, että ainoa syy, miksi osa EU:sta ja YK:sta ei hyväksy kaikkia Israelin päätöksiä, on se, että ne ovat mukana muslimien salajuonessa, jonka tarkoitus on tuhota juutalaiset ja valkoiset.

Älykästä harhaisuutta

Joku voisi tässä vaiheessa panna huomioon sen, miten äärioikeisto voi omaksua kirjan, joka on äärisionistinen ja, jonka salaliittoteoria koostuu näkemyksestä, että natsit edistivät islamisaatiota? Vastaan, että yksinkertaisesti sillä että äärioikeisto on kattonimitys useille rasistisille oikeistolaisille ryhmittymille, joista natsit ovat vain yksi monista. Elämme postmodernia aikakautta, jossa klassieksi liberaaliksi itseään kutsuva jäbä voi ajaa rankkaa protektionismia, valkoista ylivaltaa ja homonationalismia, joten kaikki on mahdollista!Suuret kertomukset ja johdinmukaisuus ovat kuolleet ja nyt kuka tahansa voi leikellä mieleisensä mukaisen ääri-ideologian, riippumatta siitä sopivatko ovat yhteen, niin kauan kun tällä ääri-ideologialla oikeutetaan omaa pahaa oloa. Tämä ratkoittaa, että äärioikeistolle johdonmukaisuus on sivuseikka ja opportunismi etusijalla. Toiseksi, kuten natsit 30-luvulla, äärioikeiston ihanteellisessa visiossa kaikki ihmisrodut eläisivät omissa valtioissaan. Hitlerkin alun perin suunnitteli pakkosiirtävänsä kaikki Euroopan juutalaiset Madagaskariin, mutta Toisen maailmansodan ongelmat menivät väliin ja piti keksiä ”lopullinen ratkaisu”. Tämä tarkoittaa, että on taktisesti nykyisen äärioikeiston edun mukaista puolustaa Israelin olemassaoloa kahdesta syystä: Ensimmäinen on se, että mahdollisesti valtaan päästyään, kaikki juutalaiset voitaisiin pakkosiirtää Israeliin. Toiseksi, Israel voi toimia Euroopan etuvartiona, joka joko hävittää kaikki muslimit Lähi-Idästä ”uudessa ristiretkessä” tai vain pyrkiä ”hallitsemaan” aluetta eurooppalaisten puolesta. Tämä voi tulla joillekin yllätyksenä, mutta äärioikeistolla on oma hullu logiikka, johon mahtuu samaan aikaan halu massamurhatta juutalaiset ja puolustaa Israelin olemassaoloa.   

Epäjohdonmukaisuus.  

Jostain syystä USA:a ei kritisoida ollenkaan, vaikka sielläkin on korkeita virkamiehiä ja politiikkoja, kuten entinen presidentti Jimmy Carter, jotka eivät hyväksy Israelin miehityspolitiikkaa.  

USA näyttäytyy tässä kirjassa ”ainoaksi” Israelin ystäväksi, joka taistelee islamisaatiota vastaan, vaikka kirjaimellisesti USA:n suurin Lähi-Idän liittolainen on Saudi-Arabia. Sitä ihmettelee, miten islamisaatiosalaliiton kirjoittanut ihminen ei tiedä, että 80-luvulla USA tuki mujahidineja (jihadisteja) Afganistanin sodassa Neuvostoliittoa vastaan ja, jonka suurin Lähi-Idän liittolainen, Israelin lisäksi, on se harvoista muslimivaltioista, joka on islamilainen teokratia! Se ainoa hirmuhallinto, joka on todistetusti edistänyt jihadismia ympäri maailmaa, ei sitten lasketa osaksi islamisaatiota! ** hakkaan päätäni seinään ja yritän hillitä itseäni, että en paiskaa tätä kirjaa seinään pari kertaa** Ei edes Stewart Home pystyisi keksimään tällaista paskaa! Jos hän keksisi tällaisen hahmon, joka kertoo islamisaatiosta, niin lukijat pitäisivät hahmoa epäuskottavana. Kuitenkin meidän keskuudessa ihan oikeasti elää ihmisiä, joitten mukaan koko tämä kirja on totisinta totta. Siellä Helsingin kaduilla leiriydytään muitten työttömien kanssa, vastustaen tämän kirjan kuvittelemaa salaliittoa. Miten tämä on mahdollista hyvät ihmiset?   

Yhteenveto   

Tämä kirja ei ole mitään muuta kuin puhdasta propagandaa, jonka tarkoitus on edistää tietynlaista agendaa, joka oikeuttaisi USA:n ja Israelin miehityspolitiikkaa. Kaikki, mikä tukee välillisesti tätä agendaa, on sitten tungettu tähän kirjaan, vaikka kuinka järjettömiä tai ristiriitaisia ne ovat. Tarkoitus ei olekaan lukea tätä kirjaa alusta loppuun asti, vaan poimia yksittäisiä argumentteja, joilla hyökätä maahanmuuttoa, Palestiinaa ja EU:ta vastaan. Ei ole ihme, että esimerkiksi Breivik hylkäsi USA:n imperialismia puolustavan osion tästä kirjasta ja keskittyi islamisaatioon. Tämä kirjan ideoitten poimiminen osoittaa, miten opportunistinen moderni äärioikeisto on. Ei haittaa, vaikka kirjailija on äärisionisti, jonka mukaan natsit edistivät islamisaatiota, jos jokin tämän idea tukee omaa agendaa. Äärioikeisto onkin omalla kierolla tavallaan fiksumpi kuin oletetaan. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , ,

helmikuu 9, 2018 · 6:15 am

Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä

Steven Lee Myers ”Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä” on nimeltä mainitun elämäkerta, mutta myöskin laaja katsaus Neuvostoliiton jälkeiseen venäläiseen yhteiskuntaan.

47

Olin jo kaksi vuotta sitten lukenut Masha Gessenin Putinin elämäkerran, mutta se antoi kuvan Putinista jonkinlaisena sosiopaattina, joka toteutti jotain pimeää KGB:n raunioissa olevaa suurta maailmanvalloitussuunnitelmaa. Eli kirja ei ollut kaikista puolueettomin ja keskittyi liikaa salaliittoihin. Päätin, että pitää lukea toinenkin Putinin elämäkerta, jotta voisin saada selkeämmän kuvan naapurivaltiaasta.

Lee Myersin elämäkerta onkin paljon yksityiskohtaisempi ja analyyttisempi. Putin elämänvaiheet ovat tässäkin samanlaisia kuin Gessenin elämäkerrassa, mutta kuva miehen persoonasta on paljon humaanimpi ja yksityiskohtaisempi.

Putin onkin kirjassa inhimillisempi KGB:n tiedustelu-upseeri, joka kuvitteli Neuvostoliiton olevan ikuinen, kunnes se romahti.

Kirjailija kirjoitti todella vaikuttavan kuvauksen, miten totaalinen Neuvostoliiton ja kommunismin romahdus oli. Kaikki kommunismiin viittaava pyrittiin määrätietoisesti hävittämään katukuvasta, instituutioista ja itse ihmisten ajatuksista. Me länsimaisessa kapitalistisessa liberaalidemokratiassa emme pysty kuvittelemaan, miten jokin vallitseva ideologia voidaan melkein yhdessä yössä hävittää kaikkialta. Jos vastaavaa tapahtuisi täällä, niin asiat, joita pidämme itsestään selvänä, ja näin näkymättömänä, vain katoaisivat, jolloin tajuaisimme, miten riippuvaisia olimme niistä. Neuvostoliiton jälkeisessä Venäjässä juurikin koettiin tällainen totaalinen ideologinen romahdus.

Vaikka tiesin, miten kommunistivaltio romahti, niin Lee Myersin kuvaukseen on sekoitettuna kouriintuntuvia esimerkkejä, mitä käytännössä valtion ideologian romahdus tarkoitti pienen ihmisen perspektiiviltä. Putin koki Neuvostoliiton romahduksen lähes kuin antiikin Rooman imperiumin romahduksena, eli yhdessä yössä koko valtava väkivaltakoneisto vain lakkasi toimimasta. Tietenkin romahdus oli hidas ja useitten vuosikymmenten prosessi, mutta pienen ihmisen perspektiivissä se oli kuin yhtäkkinen korttitalon kaatuminen.

Romahduksen jälkeen valtava imperiumi hajosi useiksi maiksi. Samaan aikaan vanha Neuvostoliiton vihollinen USA alkoi tukea Jeltsiniä valtaan, jolloin vapaa markkinatalous lähes tulvi kommunistivaltioon, aiheuttaen suunnatonta tuhoa. Monet ovat puhuneet vapaan markkinatalouden sokkihoidosta, mutta tässä se oli enemmänkin moukarin isku kasvoille. Yhtäkkiä lähes kaikki yksityistettiin, miljoonat ihmiset joutuivat työttömäksi, miljoonia kuoli tauteihin, onnettomuuksiin ja räjähtäneeseen rikollisuuteen. Samaan aikaan oligarkit ilmestyivät kuin sieniä sateella, ryöstäen kansallista omaisuutta itselleen. Kaiken tämän keskellä Putin yritti selviytyä perheensä kanssa.

Eli Putinin aikuiselämä vaihtui väkivaltaisesti suuntaansa. Kaikki unelmat, kaikki suunnitelmat ja itse maailmankuva, piti vain hetkessä vaihtaa. Tällainen henkinen ja melkein fyysinen mullistus merkkasi syvä traumaa.  Eli tässä kirjassa Putin ei ole mikään tyhjästä ilmestynyt mies, jolla oli suunnitelma, vaan historiallisten prosessien tuote, kuten lopulta me kaikki olemmekin.

Neuvostoliiton romahdettua Putinin asuinkaupunki Pietari, taantui viheliäiseksi huumeiden, kasinoiden ja mafioitten temmellyskentäksi, jossa lähes joka päivä joku salamurhattiin. Eli kokonainen sukupolvi vakuuttui siitä, että kuri ja järjestys on palautettava. Kuitenkin kommunismiin ei ollut paluuta, koska nimenomaan kommunismi oli tuhonnut Venäjän, eli oli jotenkin yhdistettävä kuri ja järjestys vapaan markkinatalouden kanssa.

Lee Myersin kertoo hyvin yksityiskohtaisesti, miten Venäjässä alettiin nostamaan historiallisia faktoja ja mielikuvia kuin rusinoita pullasta, rakentaakseen uudenlaisen venäläisen identiteetin ja valtion. Monet kirjailijat ja filosofit, jotka olivat pannassa Neuvostoliiton aikana, palautettiin valtavirtaan. Keisarillisen ajan arkkitehtuuri ja tietyt historialliset tapahtumat nostettiin esiin, missäkin valtiollisessa tilaisuudessa, jotta saatiin uskottavuutta uudelle politiikalle, mutta samaan aikaan joitakin Neuvostoliiton aspekteja säilytettiin tai uudelleen kontekstualisoitiin. Esimerkiksi Stalin muuttui lähes antiikin Rooman keisareitten kaltaiseksi hahmoksi, joka pidettiin samaan aikaan hirmuhallitsijana, että standardina hyvästä valtionpäämiehestä. Eli uusi Venäjä muuttui remix-valtioksi, jossa ortodoksiset pyhimykset seisoivat kommunistijohtajien rinnalla ihmisten kodeissa.

Kirjailija kertoo pitkän ja uskottavan tarinan Putinista. Miten pragmaattisesta oikeistolaisesta demokraatista kehittyi vainoharhainen pseudodiktaattori. Miehen persoonaan vaikuttivat monet asiat. Yksi oli Putinin KGB tausta, mikä teki hänet inhoamaan puoluepolitiikkaa, mutta kuitenkin Putin halusi parantaa oman kotikaupunkinsa asioita, joten kontaktiensa kautta, hän pääsi Pietarin pormestarin avustajaksi. Siitä alkaa poliittisen virkamiehen uranousu, jota merkkasi Putinin totaalinen idealismin ja politikoinnin puute.

Putin halusi vain hoitaa hommia, lisätä Pietarin turvallisuutta ja edistää maltilliseen tahtiin vapaata markkinataloutta. Tämä puolueeton ja pragmaattinen asenne sai Jeltsinin nostamaan Putinin pääministeriksi, koska hän vaikutti olevan ainoa, joka ei ollut jonkun oligarkin palveluksessa tai osa jotain poliittista juonta.

Päästyään vallan makuun, Putin alkoi imetä itseensä korruptoituneitten politiikkojen tapoja ja kahmia valtaa itselleen. Prosessi oli hidas ja sitä merkkasi alun perin idealismi. Putin uskoi, ironista kyllä, marxilaiseen teoriaan, että maata pitää ensin rakentaa valtavilla valtion ohjaamilla projekteilla korkeaan elin- ja koulutustasoon, jonka jälkeen aito kansan demokratia voi kukoistaa. Toisin kuin Marx, niin Putin toteutti maan uudelleenrakentamisen kapitalismilla, eikä sosialismilla.

Putin hylkäsi täysin hallitsemattoman vapaan markkinatalouden, joka oli syössyt Venäjän hirvittävään kaaokseen ja alkoi kannattaa keynesiläistä talouspolitiikkaa, yhdistettynä luonnonvarojen hallintaan. Venäjän hallitus ei kansallistaisi luonnonvaroja hallitsevia yhtiöitä, vaan omistaisi merkittävän määrän sen osakkeita, jolloin luonnonvarat eivät karkaisi ulkomaisten yhtiöitten hallintaan. Tällä enemmistöosakkuuden tuotoilla valtio tukisi yksityisiä yhtiöitä ja pakollisia sosiaalisia menoja. Eli Putin harjoitti ikään kuin Chávezin Venezuelan talouspolitiikka, mutta menestyneemmin. Venäjän talous alkoi nousta siitä kehittyvän valtion pohjalukemista kohti kehittyvien valtioitten tasoa. Putinin kansansuosio oli taattu.

Eli Putin oli tolkun presidentti, joka ei kuulunut mihinkään ääripäähän tai  pyrkinyt edistämään, mitään ideologista ohjelmaa, vaan hän halusi hoitaa työnsä mahdollisimman hyvin, käyttäen tieteellisesti testattuja menetelmiä maansa hoitamiseen. Putin saikin suosiota presidenttinä, joka oli puoluepolitiikan ulkopuolella ja, joka aikoisi kovalla määrätietoisuudella kurittaa Kremlinin korruption pois. Kuulostaako tutulta?

Ei siis ole ihme, että Yhdysvaltojen tuore presidentti Trump ihailee Putinia. Putin on juuri sellainen mies, jota Trump itsekin haluaisi olla. Mutta toisin kuin amerikkalainen presidentti, joka ehkä on Putinin tukema kätyri, niin Putin on oikeasti älykäs ja urheilullinen mies. Kirjailija itse ei mainitse Trumppia tässä kirjassa, joka julkaistiin vuonna 2015, vaan tämä on minun tulkintani sen nojalla, mitä olen lukenut tuoreemmasta amerikkalaisesta presidentistä.

Putin uskoi, että vain hän pystyisi ohjaamaan Venäjän kehitystä ja pelkäsi, että seuraava presidentti voisi pilata kauaskantoiset suunnitelmat. Oli keksittävä jokin tapa varmistaa Putinin voitto vielä toiselle kaudelle. Tästä alkaakin kierre, jossa vähitellen massamedialla ja lainsäädännöllä Venäjän hallitus alkoi karsia presidenttiehdokkaita ja luoda mielikuva, että vain istuva presidentti Putin oli ainoa oikea ehdokas.

Kirja esitteleekin Putinin Venäjän politiikan uutuuskonsepteja, kuten ”hallittu” tai ”simuloitu” demokratia, jossa demokraattinen prosessi on vain hallinnon pintapuolinen rituaali, jolla saadaan kansa tottumaan demokratian ideaan, ilman että nämä voisivat äänestää ”väärin”. Eli Putin on muka kilpailtava vaaleissa, kouluttaakseen venäläiset demokratiaan, ilman että nämä voisivat pilata Putinin suurta suunnitelmaa. Jossain tulevaisuudessa, suunnitelman päädyttyä, aito demokratia voisi viimein alkaa.

Sitten on ”Musta PR” joka tarkoittaa epävirallisia ja anonyymia hallituksen linjaa tukevaa propagandaa, joka on ikään kuin tavallisen kansalaisen tuottamaa materiaalia. Tämän anonyymin materiaalin tarkoitus on mustamaalata hallituksen vastustajaa, ilman, että sen tilaaja tai tekijät joutuisivat vastuuseen. Suomessa me kutsumme tällaista hybridisodankäynnin infosodaksi, mutta Venäjässä sitä kutsutaankin mustaksi PR:äksi.

Lee Myers syyttää kuitenkin Yhdysvaltoja Putinin radikalisoitumisesta. Presidenttiuransa alussa Putin halusi tiiviimpää yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa, mutta Bushin hallinnon Irakin invaasio oli venäläiselle presidentille liikaa. Venäjällä oli tuottoisa öljykauppa Irakin silloisen diktaattori Saddam Husseinin kanssa ja, kun amerikkalaiset valloittivat maan, niin öljykauppa loppui. Putin koki, että amerikkalaiset varastivat venäläisten öljyt. Erityisesti Putinia suututti se, että Irakin sota oli täysin turha sota, joka perustui Bushin hallinon valheellisiin väitteisiin Husseinin kemikaalisista aseista. Tämä Yhdysvaltojen imperialismin tuorein osoitus sai Putinin KBG puolen nousemaan esiin, jolloin hän alkoi koeta Yhdysvaltoja maailmanrauhaa uhkaavana imperiumina, joka seuraavaksi nielaisisi vielä heikon Venäjän.

Kirja osoittaa, että Putinin ulkopolitiikan koventuminen tapahtui aina, kun USA:n joku elin, kuten NATO tai sen muu liittolainen uhkasi jotain venäläisten intressejä.

Tietenkin Lee Myers painottaa, että Putinin vainoharha alkoi kasvaa tämän ikääntyessä. Vanhemmalla iällä Venäjän presidentti alkoi fantasioina suuresta euraasialaisesta liittoumasta, joka suojelisi ”aitoa länsimaista sivistystä” rappeutuvalta länneltä. Eli Putin on kuin ajassa jäähtynyt oikeistolainen, samanlaista laatua kuin Euroopassa nousevat oikeistopopulistit, jotka haluavat raahata meidät muut pimeään keskiaikaan.

Harmi, että tämä kirja loppuu vuoteen 2014, ennen Trumpin Venäjä-epäilyjä tai uutisia hybridisodasta tai länsimaisten äärioikeistolaisten ryhmittymien tukemista nousivat pintaan. Näkemys, että Trump olisi Putinin tukema, sopii hyvin tämän kirjan kuvaukseen. Trump on kuin vääristynyt ja vammainen kopio Putinista. Trump voi olla Putinin suurin saavutus. Mies, joka saatiin ”hallitulla demokratialla” Valkoiseen taloon tuhoamaan sen sisältä ulos.

Steven Lee Myers ”Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä” on yksi parhaimmista elämäkerroista, joita olen lukenut. Hyvin kirjoitettu ja jännittävä. Putin esitetään aitona ihmisenä, joka on historiallisten prosessien tuote, eikä niinkään mikään uniikki Bond-pahis, joka on vain ilkeyttään luomassa uudenlaisen venäläisen imperiumin. Pelottavinta on kuitenkin kirjailijan toteamus, että historia toistaa itsensä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

helmikuu 4, 2018 · 7:01 am

Big game – kuinka Holiwood tuotiin Suomeen

Kalle Kinnusen ”Big game – kuinka Holiwood tuotiin Suomeen” on tietokirja, joka kertoo Jalmari Helanderin elämästä ja miten hän ohjasi Big game-elokuvan.   

31

Kirja on helppolukuinen ja etenee aika vauhdikkaasti, mutta silti ilman, että liikaa yksityiskohtia karsitaan. Kirja perustuu paljolti haastatteluihin, joitten vastaukset ovat onnistuneesti ripoteltu siellä sun tänne kerrontaan. Eli tämä ei ole sellainen rikkinäinen, lyhyitten kappaleiteen haastattelukirjoja, jotka ovat helvetin rasittavia, vaan tämä on aika sujuva teos.  

Itsekin näin Big game-elokuvan isänmaallisesta velvollisuudesta, vaikka en varmaan muuten olisi koskaan katsonutkaan sen tyylistä elokuvaa. Olen juuri sellainen taide-elokuva snobi, jota tässä kirjassa haukutaan suomalaisten olevan. Kuitenkin minua kiinnosti tietää, miten Suomeen syntyi tämä kansainvälisten indie-genre-elokuvien aallon, jossa Rare Exports, Iron Sky ja Big game edustavat?    

Onneksi tämä kirja käsittelee tätä indie-aaltoa, mutta ei kyllä niin syvällisesti kuin odotin. Tämä on enemmänkin populaari tietokirja, joka vain kertoo, miten asiat tapahtuivat, eikä lähde syväluonteisiin analyyseihin suomalaisesta kulttuurisesta maantieteestä, missä tietyt historialliset prosessit loivat Helanderin kaltaisia elokuvaohjaajia. Silti päädytään tässä sentään siihen johtopäätökseen, että syy on globalisaatio. Kyllä sen lisäksi, että tehtaita pakenee Aasiaan ja pakolaisia tulee Suomeen, niin globalisaatio luo suomalaisia elokuvaohjaajia, jotka tekevät kansainvälisesti menestyneitä elokuvia.   

Kinnusen kirjassa kuvataan aika yksityiskohtaisesti, mutta yleistajuisesti, miten elokuvia kuvataan ja miten ne rahoitetaan. Sitä luulisi, että elokuvien rahoituskuvioitten selostus olisi tylsää luettavaa, mutta tässä se on kirjoitettu jännittävästi. Suomi ja Eurooppa ovat niin pieniä markkina-alueita, ja Helanderin elokuvat niin omituisia, että rahoitusta ei saadakaan yhdestä megaluokan lähteestä, vaan niitä pitää pyytää monista eri paikoista ympäri maailmaa. Siinä sitten seuraat elokuvaohjaajaa ja tämän tiimiä matkustamassa ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja etsimässä tuotantoyhtiöitä ja levittäjiä, jotta elokuva saa rahoituksen, ennen kuin se on edes tehty!    

Tämä rahoituskuvio ja muutkin tekniset selostukset ovat aikamoinen kontrasti elokuvaohjaaja Helanderin persoonan ja elämänkuvauksien kanssa. Helander on kunnon suomalainen miehinen mies, joka haluaa tehdä juuri sellaisia elokuvia kuin hän toivoo, jotka pääosin perustuvat lasten leikkeihin.   

Itsekin huomasin tämän lapsellisuuden, kun katsoin Big gamen. Helanderin elämän aikana tekemät nollabudjetin amatöörielokuvat ja nyt tämä megaluokan projekti, veivät itsekin muistoni kultaiseen lama-Suomeen, jossa olohuoneen lattialla leikin leegoilla ja kuuntelin vanhempien radiossa Haddawayn ”What Is Love” teknohittiä. (Biisi yhä vie minut leego-palikoiden ja mäkkärin Disney-lelujen äärelle).    

On jotenkin kosminen yhteensattuma, että lapsellisten toimintaelokuvien tekijä päättyy hyperkaupalliselle alalle, johon tämä sopeutuu täysin, koska lapselliset toimintaelokuvat ovat jo perusluonteeltaan hyperkaupallisia.   

Vaikka tässä kirjassa onkin subtekstinä sellainen oikeistolainen menestystarinanarratiivi, niin silti, jos on tarkka lukija, niin huomaa, että Helanderin kohtalo oli tehdä elokuvia, koska hän syntyi juuri oikeaan aikaan ja oikeaan maahan. Lapsesta asti Helander tunsi lähes pakonomaista tarvetta tehdä elokuvia, jolloin hän hankki kaikki tarvittavat välineet, ja yritti päästä Taideteolliseen korkeakouluun.   

Mitään muuta Helander ei halunnutkaan tehdä, kuin elokuvia, eikä hänen vanhempaansakaan yrittäneet pakottaa häntä hankkimaan ”oikeita” töitä. Sattumalta vaan hän syntyi hyvinvointivaltioon ja aikakauteen, jossa globalisaatio oli integroinut Suomen kapitalistiseen maailmanjärjestelmään, jossa härskin omituiset puolilapselliset toimintaelokuvat voivat menestyä.   

Se onkin merkillistä, että missään vaiheessa tätä kirjaa ei mainita sanaa ”kovaa työtä” muualla, kuin investointien hankinnassa, koska jos rakastaa elokuvantekoa kuten Helander, niin sen tekeminen ei ole ”kovaa” tai ”työtä” vaan sitä samaa lapsen leikkimistä.     

Tätä kirjaa voisi käyttää mikrohistoriallisena teoksena 2010-luvun Suomesta, missä hyvinvointivaltio takaa sen, että mies voi toteuttaa elokuvantekounelmat ilman, että hän tarvitsee pohtia, pitäisikö hän hankkia oikeita töitä. Kapitalistinen järjestelmä taas takaa, että hän saa töitä juuri siltä alalta, missä elokuvia voi tehdä, eli mainosala.    

Helander oli alun perin mainosvideoitten tekijä. Mainosalalla opituilta taidoilta ja kontakteilla hän alkoi tehdä elokuvia. Jos Helander olisi syntynyt maassa, missä ei ole ykkösluokan julkisrahoitteista koulutusta ja sosiaalista turvaverkkoa, joka varmistaa sen, että Helander ei tarvitse tehdä mitään muuta, mitä hän ei rakastaisi, niin ehkä hän ei olisi koskaan päässyt tekemään elokuvia. Tai sitten Helander ei olisi pääsyt tekemään juuri niitä elokuvia joita hän haluaisi.   

Eli tämä kirja kertoo hyvin aikakaudestamme, jossa pieni pohjoinen metsäkansa voi tehdä omassa mantereessaan elokuvia, ja saada se globaalin levitykseen, koska koko vallitseva järjestelmä on rakennettu yhdistämään kaikki maailman ihmiset ja pääoman.   

Ehkä suuri miinus, muuten aika innostavaan kirjaan, on se, että kirjailija yrittää puoliväkisin tyrkyttää feminististä analyysiä, vaikka selvästi tätä ei kiinnosta pohtia miksi Helanderin elokuvat ovat äärimmäisen miesvaltaisia.   

Kinnunen mainitsee sivumennen, että naisten puute Helanderin elokuvissa on kritisoitu, mutta Kinnunen ei lähde analysoimaan miksi niin on? Mielestäni joko analysoit loppuun asti Helanderin mieskeskeisyyden tai sitten älä edes mainitse sitä ollenkaan. Nyt tuntuu vähän siltä, että joku pakotti kirjailijan ainakin kerran mainitsemaan, että Helanderin elokuvissa ei ole naisia, eikä kirjailijaa itse pätkääkään kiinnostanut tämän kysymyksen pohtiminen, joten kompromissiksi asia mainitaan.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri

Avainsanat: , , , , , , , ,

marraskuu 29, 2017 · 6:59 am

Pelottaako? Nuoret ja turvallisuuden tulevaisuus

Jarno Limnélin ja Jari Rantapelkosen ”Pelottaako? Nuoret ja turvallisuuden tulevaisuus” on haastatteluihin pohjautuva tietokirja, joka pyrkii paljastamaan, mitä tämän vuosikymmenen lopussa elävät nuoret pelkäävät.

DSC_0007

 

Tässä kirjassa paljastuu, että yksi asia, mitä nuoret eivät pelkää on Jumalaa. Eli se on tämän kirjan paras uutinen, muuten tämä teos on pessimismin kaivo.  Nuoria pelottaa samat asiat kuin muitakin suomalaisia. Pääasiallinen pelko on suomalaisten ikuinen klassikko, eli Venäjä, jonka jälkeen tulevat ilmastonmuutos, yksityistetty julkinen sektori, talouskriisit, rikollisuus, pakolaiset, erityisesti jos he ovat tummia ja terrorismi ja etc.

Eli sinänsä tässä kirjassa ei ole pelkojen osalta mitään uutta, jos on tarkkaillut maailmaa. Ehkä tämä on enemmänkin tieteellinen varmistus siitä, mitä nykynuoret pelkäävät. Mielenkiintoisesti tässä vahvistetaan monia asioita, mitä esimerkiksi ääriliikkeitä käsittelevissä kirjoissa on kirjoitettu jo vuosikymmeniä. Eli ihmisiä pelottaa epävarmuus ja kaikki vieras.

Epävarmuus onkin tässä kirjassa se punainen lanka ihmisten peloissa. kirjailijat osoittavat haastatteluaineistollaan, että talouskriisit ja niistä seuraavat julkisen sektorin leikkaukset ja yksityistämiset pelottavat nuoria aivan saatanasti.

Toinen epävarmuutta lisäävä tekijä on, uskon puute, mutta ei tällä tarkoiteta jumalanuskon puutetta vaan mitä tahansa uskomista, kuten usko tulevaisuuteen. Tutkijat saivat selville, että nuoret ja suomalaiset yleensä masentuvat ja tuntevat olevansa hukassa, kun heillä ei ole mihin uskoa. Ei aatetta, uskontoa tai jotain ideaa, joka pakottaisi heräämään aamulla paremman tulevaisuuden puolesta. Nuorten mukaan ainoa ideologia, johon nykyään hallitus ja media vaikuttavat kannattavan on voiton tavoittelu ja kilpailukyvyn nostattaminen. Kuitenkin raha ei teekään ihmistä tuntemaan itsensä ihmiseksi, jolla on merkityksellinen elämä.  Eli tietyssä mielessä elämme historian loppua ja se koetaan olevan aika paska.

Tässä tuleekin se kohta, mitä ääriliikkeitä käsittelevissä kirjoissa on usein jauhettu. Syy, miksi nykyään äärioikeistolaisuus, äärivasemmistolaisuus ja ääri-islami ovat nousussa on juuri se, että nämä ovat ideologioita, jotka lupaavat uutta ja uljasta maailmaa, jossa kaikki on paremmin. Monet entiset ääriliikkeitten jäsenet ovatkin usein kertoneet, että radikalisoituivat, koska olivat tyytymättömiä nykymaailmaan, heitä pelotti ja he tunsivat tarvetta uskoa johonkin. ”Pelottaako?” kirjan tutkijat päätyvät samoihin johtopäätöksiin kirjassaan ja sanovatkin, että nyky-Suomelta puuttuu yhteinen ideologia johon uskoa ja jonka ympärille on rakennettu tiivis yhteisöllisyys. Tutkijat eivät itse ota kantaa siihen, mihin tarkalleen pitäisi uskoa, vaan kertovat, mitä nuoret kaipaavat, jotta heitä ei pelottaisi tulevaisuus niin paljon.

Kirjailijat kyllä kertovat, että meiltä puuttuu konkreettinen visio tulevaisuudesta ja vahvoja ohjenuoria, miten elää hyvä elämä. Elämme nykyään äärimmäisen yksilökeskeisessä maailmassa, missä tulevaisuus on hämärä ja kukaan ei usko mihinkään oikeastaan.

Tietenkin älykkäintä olisi olla uskomatta mihinkään muuhun kuin eteen tulevia tieteellisiä faktoja, mutta ihminen ei toimikkaan niin (kenties koska olemme eläimiä, emmekä niin fiksuja kuin luulemme?). Eli ihmiset tarvitsevat ideologioita. Kirjan mukaan modernissa ajassa uskoimme liberalismiin, kommunismiin, nationalismiin ja tieteen ikuiseen voittokulkuun. Nykyään postmodernissa maailmassa suuret kertomukset ovat kuolleet ja ideologiat pirstaloituneet lukuisiksi suuntauksiksi, joita valtavirta ei enää ota tosissaan.

Tiedekään ei muodosta ideologiaa kuin vain pienessä ja jatkuvasti kutistuvassa uusateistien piireissä. Esimodernilla ajalla meillä oli kristinusko, mutta nykyään melkein kukaan ei enää tosissaan usko jumaliin tai kristinuskon pelastussanomaan. Tämä yhteisen ideologian uskon häviäminen on vähentänyt suomalaisten yhteishenkeä, uskoa tulevaisuuteen ja lisännyt epäluottamusta toisiaan kohtaan, mikä taas lisää pelkoa. Tätä pelkoa sitten kaikenlaiset ääriliikkeet ja populistipuolueet hyödyntävät.

Mielestäni paras todiste suurten ideologioitten puutteesta on se havainto, että käsite ”ideologia” on muuttunut kirosanaksi, jolla me ihmiset määrittelemme, että jonkun muun henkilön ideat eivät perustu faktoihin ja järkeen. Tämän näkee erityisen vahvasti poliittisessa keskustelussa, missä jokainen puolue haukkuu toisen puolueen esittämää ideaa ”ideoligiavetoiseksi”.

Koska valtavirrassa puuttuu yhteinen ideologia, niin jotkut ihmiset alkavat tuntea vetoa ääriliikkeisiin, joitten jäsenet eivät teekään muuta kuin elä sitä ideologiaa, mitä kannattavat. Natsit, anarkistit ja salafistit ovat ideologioitten eläviä mainostauluja, jotka kertovat nuorille omalla retoriikallaan, pukeutumisellaan ja käytöksellään ”katso, mä tiedän totuuden! Liittykää perheeseeni”

Tietenkin ääriliikkeet keräävät riveihinsä ihmisiä, jotka pelkäävät omaa ja läheistensä tulevaisuutta, mutta samalla nämä liikkeet lisäävät pelkoa mellakoillaan, vihapuheellaan ja terrorismillaan. Kirjailijat kertovatkin, että nykyään vihapuhe ja populismi ovat nousussa ja se lisää pelkoa entisestään. Eli maailmamme on nyt pelon kierteessä, vaikka todellisuudessa meillä menee nykyään paremmin kuin koskaan ihmiskunnan historiassa.

Sinänsä tämä kirja ei tee mitään muuta minulle, kun vahvista sitä, mitä olen jo havainnut muissa ääriliikkeitä käsittelevissä kirjoissa. Mutta ei tämä teos ole täydellinen. Haastatteluaineiston analysoinnin lisäksi tutkijat alkavat vetämään kaikenlaisia johtopäätöksiä maailman tilasta, joista olen 99% samaa mieltä, mutta näistä johtopäätöksistä puuttuu viitteet ja samat pointit toistaan useita kertoja. Olisi vähän epärehellistä osaltani sanoa, että tämä kirja todistaa, miten vitun oikeassa olen kaikesta, kun kirjan kirjoittaneet tutkijat eivät ole viitsineet edes perustella väitteensä aiemmilla tutkimuksilla!

Jos riisumme tästä kirjasta kaikki toisto ja spekulaatiot maailman tilasta, niin tämä olisi vain muutaman kymmenen sivun pituinen läpyskä nuorten haastatteluaineiston analysointia. Jarno Limnél ja Jari Rantapelkonen ovat näköjään saaneet niin paljon inspiraatiota nuorten vastauksista, että päättivät kirjoittaa kirjan puolessavälissä manifestin siitä, miten perseestä nykymaailma on ja miten se voidaan ratkaista, mutta kuitenkin heillä on vain muutama ydinteesi, joita he sitten uuvuksiin toistavat ja sitten muut väitteet maailmantilasta ovat näköjään heille niin itsestään selviä, että ei niitä tarvitse perustella millään tutkimuksilla.

”Pelottaako? on hyvä lähdeaineisto siihen, mitä ihmiset kokevat pelottavaksi yhteiskunnassamme, mutta todella huono kirja kertomaan, mikä todellisuudessa on pielessä maailmassamme. Sitä haukutaan humanisteja epätieteellisyydestä, mutta kaksi sotatieteilijää ovat päättäneet ottaa todeksi, mitä nuoret kokevat ja kirjoittaa siltä pohjalta muka selvityksen maailman todellisesta tilasta. Esimerkiksi folkloristiikassa tutkitaan, miten ihmiset kokevat maailman, mutta emme me sentään heti usko, että se, mitä koetaan, on totta. Siinä mielessä valitettavaa, että kirja, jonka teesit ovat hyvin lähellä omaa maailmankuvaani eivät jaksaneet vaivautua perustelemaan ne konkreettisella datalla. Muuten varmaan tunkisin tätä kirjaa kaikkien naamoihin kaiken aikaa.

1 kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , ,