Avainsana-arkisto: eurooppa

huhtikuu 28, 2019 · 8:00 am

Tšingis-kaani ja modernin maailman kehitys

Jack Weatherfordin ”Tšingis-kaani ja modernin maailman kehitys” (oma suomennos) on vuonna 2004 julkaistu keskiaikaisen mongolikeisarin elämäkerta.  

4.JPG

Idea  

Jack Weatherford ei vain kerro Tšingis-kaanin lähes myyttisestä elämästä, vaan miten hänen luomansa imperiumi muutti Euroopan ja Aasian historiat, luoden edellytykset nykyiseen globalisoituneeseen maailmaan. Mutta tämän lisäksi, miten mongolikeisarin imago ”tärveltiin” Euroopassa, muuttuen rasististen ”rotutieteitten”, eugeniikan ja populaarikulttuurin käsitteelliseksi pohjaksi ja reaktiona siihen pan-aasialaisuuden symboliksi.  

Helposti lähestyttävän ja innostavan kerronnan kautta kirjailija maalaa todella tarkan kuvan keskiaikaisesta maailmasta, missä Tšingis-kaani eli. Kerronta etenee dramaattisesti ja tunteikkaasti, melkein kuin romaani, synnyttäen hyvinkin vakuuttavan lukukokemuksen, jossa tunnet muslimien ja kristittyjen kauhun, kun mongolilaumat lähestyvät kaupunkeja, mutta samalla ymmärrät mongolipääliköitten tarkoituksia ja ajatuksia.   

Tämä kirja pyrkii myöskin hälventämään myyttejä mongoleista raakalaismaisina barbaareina. Vaikka mongoliarmeija tappoi hirvittävän määrän ihmisiä sotaretkissään, heillä oli tarkat sodankäynnin säännöt sekä tabu kidutusta ja julkisia teloituksia vastaan. Samaan aikaan Lähi-Idän muslimikalifaatissa ja Euroopan kristillisissä kuningaskunnissa kilpailtiin siitä, kuka keksii sadistisemman tavan tappaa ja kiduttaa ihmisiä.  Mongolit tuhosivat ainoastaan kokonaisten kaupunkien asukkaat naisista lapsiin, jos kaupungit eivät heti antautuneet ja silloinkin mongolit mieluummin tappoivat vain kaupungin eliitin, orjuuttaen muut asukkaat. Tässä kirjassa melkein esitetäänkin Tšingis-kaani jonain prototyöväen sankariksi, joka surmaa maitten eliitit ja jakaa heidän omaisuuden sotajoukkojen kesken.   

Kirjailija fokus onkin kaikessa ”hyvässä” mitä mongoli-imperiumi kehitti tai levitti, kuten ensimmäinen standardisoitu raha- ja pankkijärjestelmä, mantereita ylittävä turvallinen tie- ja postiverkosto, uskonnonvapaus, sekulaarinen lainsäädäntö ja monia muita. Tässä kirjassa onkin vähän sama teoria kuin aiemmin arvioimassani Alexander Anievasin ja Kerem Nisancioglun ”How the West Came to Rule: The Geopolitical Origins of Capitalism” (2015) kirjassa, jonka mukaan länsimaitten kehitys maailmaa hallitseviksi teknologisesti ylivertaiseksi imperiumiksi, oli mahdollista, koska mantere hyötyi sijainnistaan Mongoli-imperiumin liepeillä.   

Se onkin ihmeellinen saavutus, kun siitä huolimatta, että tässä kirjassa käsitellään mongolien hirmutekoja, silti innostut ja ihailet heidän taktisia taitojaan ja sitä mahtavaa sivilisaatiota. Myönnän, että olen hieman huolestunut, että tämä kirja sai minut ihailemaan jotain imperialistia, joka eläessään teki saman, mitä eurooppalaiset tulisivat myöhemmin tekemään vielä suuremmassa ja rasistisessa mittakaavassa.   

Ongelmia  

Suurin ongelma tässä teoksessa onkin sen kerrontatyyli. Kun tietokirja on kirjoitettu melkein kuin jokin romaani, niin totta kai samaistut todella vahvasti historiallisiin henkilöihin ja ahmit kirjan, mutta siinä on suuri riski, että teoksen objektivisuus on kärsinyt. Kuten eräs arvostelija Goodreadsissa huomautti, kirjailija selvästi ihailee nykyistä globaalista kapitalistista järjestelmää ja tämä ihailu heijastuu kirjan kehystykseen. Tätä kirjaa voisikin pitää eräänlaisena Tšingis-kaani uusliberaalistisena tulkintana. Mutta, kuten aiemmin huomautin, kirjaa voi myöskin lukea sosialismia tai populismia oikeuttavaksi narratiiviksi mongolien ”tavallisen kansan etua” ajavana imperiumina. Tämä siitä huolimatta, että kirjailija kuluttaa aika paljon sivuja arvostellessaan Neuvostoliiton yritystä tuhota mongolien muistoista Tšingis-kaanin olemassaolon. Sitä huomaa olevansa akateeminen humanisti, kun Neuvostoliiton yritykset tuhota kaikki historialliset todisteet mongoli-keisarista suututti enemmän kuin diktatuurin aiheuttama nälänhätä ja poliittiset vainot.  

Ennen tätä kirjaa, kaikki tietoni mongoleista ja Tšingis-kaanista oli peräisin 90-luvun ”Mulan” nimisestä Disney-animaatioelokuvasta ja Frederikin 70-luvun disko–hitistä ”Tsingis Khan”, joten en ole ihan se paras ihminen arvioimaan kuinka täydellinen tai historiallisesti tarkka tämä teos on. Kirjassa käytetään päälähteenä Mongolien kirjoittamaa ”salaista historiaa” joka löydettiin arkeologisissa kaivauksissa, aikalaiskuvauksia ja nykyajan historioitsijoitten teoksia. Mutta en osaa arvioida näitten lähteiden laatua tai onko kirjailija kenties dramaattisen efektin luomiseksi valikoinut joitain yksityiskohtia. Tätä kirjaa voidaankin laskea populaariksi lähtökohdaksi, josta sitten voidaan mennä lukemaan akateemisempaa kirjallisuutta aihepiiristä.   

Yhteenveto   

Jack Weatherfordin ”Genghis Khan and the Making of the Modern World” on yksi parhaimmista populaareista tietokirjoista, joita olen lukenut. Se on todella hyvä elämäkerta, mutta myöskin ajatuksia herättävä teos. Tämä kirja saikin minut pohtimaan luoko historiallinen etäisyys jonkinlaisen kyvyn sympatisoida historiallisia hahmoja? Esimerkiksi eurooppalainen imperialismi suututtaa, koska sen vaikutukset ovat yhä keskuudessamme, ja on muistettava, että imperialismi loppui virallisesti 1960-luvulla. (joittenkin mukaan yhä jatkuu), kun taas keskiaikaisten ja sitäkin vanhempien valtakuntien tuho ei tunnu missään, vaan ne ovat vain historiallisia ”nippelitietoja” joita kerrotaan tietovisoissa.  

Tapahtuuko tulevaisuudessa niin, että esimerkiksi Stalinista ja Hitleristä kirjoitetaan samankaltaisia elämäkertoja, jotka tekevät tulevat sukupolvet ihailemaan näitä ihmishirviöitä, koska he olivat ”mahtavia valloittajia”? Onko tällainen kehitys mahdollinen? Ehkä tai sitten ei. Tšingis-kaanilla ei ollut mitään ideologiaa, vaan hän oli enemmänkin pragmatisti, joka sattui suosimaan uskonnonvapautta ja monikulttuurisuutta, koska ihmisten jatkuva sortaminen ja massamurhaaminen kävisi aika hankalaksi kahteen mantereeseen ulottuvassa imperiumissa. Mutta, kuten eräs anti-imperialisti sanoi, ei ole väliä onko imperiumi “tuonut paljon hyvää” alistetulle kansalle pitkällä aikavälillä, koska aikalaisille valloitus ei koettu minään kivana sivistysprojektina, vaan massamurhana ja orjuuttamisena.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , ,

huhtikuu 21, 2019 · 8:00 am

Kapitalismin geopoliittiset juuret

Alexander Anievasin ja Kerem Nisancioglun ”Miten lännestä tuli hallitseva. Kapitalismin geopoliittiset juuret.” (oma suomennos) on vuonna 2015 julkaistu tietokirja, joka pyrkii argumentoimaan, että länsimaitten nykyinen hallitseva asema syntyi siitä riippumattomista suurista geopoliittisista liikkeistä Aasian mantereella.   

8

Idea  

Kirjan kehys on ”World systems” (maailmanjärjestelmät) -teoriassa, jonka mukaan yksi johtava sivilisaation muoto on niin voimakas, että se määrittelee koko tunnetun maailman pelisäännöt. Esimerkiksi nykyään elämme liberaalidemokraattisen kapitalismin -maailmanjärjestelmässä. Jopa diktatuurit joutuvat pelaamaan edellä mainitun järjestelmän puitteissa, halusivatpa nämä tai ei.  

Kirjailijoitten mukaan Euroopan luoma maailmanjärjestelmä oli mahdollinen, koska se hyötyi sitä edeltäneestä mongoli-imperiumin maailmanjärjestelmästä. Monissa maailmanjärjestelmäteorioissa lähdetään siitä lähtökohdasta, että Eurooppa kehittyi lähes eristyksessä muusta maailmasta, ikään kuin eurooppalaiset vain keskenään alkoivat rakentamaan instituutioita ja ideoita, joita nykyään kaikkien valtioitten on vähintäkin teeskenneltävän noudattavan. Lisäisin, että tällainen eurosentrinen ajattelu, esimerkiksi ruokkii nykyisen äärioikeiston propagandaa, että “valkoiset eurooppalaiset rakensivat modernin maailman”. 

Sen sijaan Alexander Anievas ja Kerem Nisancioglu tarjoavat tässä teoksessa toisenlaisen teorian, jonka mukaan valtavat historiallispoliittiset prosessit Aasian mantereessa ”pakottivat” Euroopan kuningaskunnat kehittymään siihen suuntaan, joka lopulta osoittautui kaikista menestyksellisemmäksi. Kirjan keskeisin teoria on ”epätasainen kehitys” jonka mukaan maailmassa oli ennen olemassa lukuisia rinnakkaisia tuotantotapoja, joista kapitalismin siemenet olivat olemassa monessa sivilisaatiossa samaan aikaan. Kuitenkin monimutkainen suhde eri kehitysvaiheessa olevien sivilisaatioitten välillä, loivat ”pakottavia” paineita, jotka joko edistivät jonkun sivilisaation kehitystä tai taannuttivat sen.   

Kirja käsitteleekin, miten Tšingis-kaanin mongoli-imperiumi yhdisti ensimmäisen kerran Euroopan ja Aasian yhdeksi poliittiseksi kokonaisuudeksi ”pax mongolica” järjestelmän alle. Tämä ensimmäinen ”globaali” imperiumi kehitti eurooppalaisissa ”kognitiivisen horisontin”, jossa kansainvälinen kauppa Aasian kaukaisiin maihin nähtiin mahdollisuudeksi tavaksi rikastua.  Tämän lisäksi kirja käsittelee, miten Ottomaani-imperiumin geopoliittiset päätökset vaikuttivat Amerikkojen löytämiseen sekä, miten Iso-Britannian ja Hollannin alikehittyminen verrattuna Espanjaan ja Portugaliin, loivat paineet kehittää itsenäisiin ja puoli-itsenäisiin kauppiaihin nojautuvan taloudellisen järjestelmän, jotta pystyttäisiin pääsemään mukaan iberialaisten imperiumien ja Kiinan välillä liikkuvaan hopeakauppaan. 

Ongelmia  

Tämän kirjan suurin ongelma on sen tiheä akateemisuus. Kirjan alku on monta sataa sivua teoreettista vääntöä, joka kiinnostaa vain politiikantutkijoita. Vasta tämän jälkeen lähdetään jännittävälle matkalle keskiajasta 1763-luvulle, jolloin Iso-Britannia ja Ranska jakoivat koko maailman keskenään, levittäen kapitalistisen järjestelmän ainoaksi tuotantotavaksi koko planeetassa, lujittaen lopullisesti länsimaitten maailmanvallan. Kuitenkin pitää olla aika perehtynyt akateemiseen maailmaan, että jaksaa lukea väliin ympätyt teoreettiset keskustelut. 

Toinen ongelma on pienempi ja se liittyy kirjailijoitten käyttämään marxilaiseen teoreettiseen viitekehykseen. Tässä kirjassa lähdetään siitä lähtökohdasta, että Marxin teoria historian kehityksestä on oikea, mutta sitä tarvitaan täydentää laajemmalla geopoliittisella analyysillä. Joillekin lukijoille marxilaisen teorian soveltaminen nykyhistoriatutkimukseen voi olla pikkasen vieraannuttavaa.   

Onneksi vasta kirjan lopussa kirjailijat julistavat, että tämän teoksen tarkoitus on olla oppikirja ”tuleville vallankumouksellisille” jotta nämä pystyvät ylläpitämään vallan maassaan. Kirjailijoitten mukaan, jos tietää, että maailma koostuu toistensa kanssa riippuvaisista verkostoista, pystyy navigoimaan menestyksellisesti geopoliittisissa kamppailuissa ja näin turvata sosialistisen vallankumouksen. Rankka meininki!   

Yhteenveto  

Alexander Anievasin ja Kerem Nisancioglun ”How the West Came to Rule: The Geopolitical Origins of Capitalism” on sen puolueellisestä kehyksestä huolimatta todella mielenkiintoinen tietokirja, joka avaa kokonaan uuden perspektiivin maailmanhistoriaan, jossa imperiumit eivät nouse, koska niitten johdossa on nerokkaita suurmiehiä, vaan koska heistä riippumattomat historialliset kehitysvaiheet vain sattuvat olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

tammikuu 13, 2019 · 6:00 am

Noitavainot olivat luokkasotaa

Luin pari vuotta sitten Henry Charles Lean Espanjan inkvisitiota käsittelevän kirjan ”A History of the Inquisition of Spain” (1906), jossa kerrottiin, että noitavainot eivät olleetkaan mikään kollektiivinen uskonnollinen psykoosi, vaan määrätietoinen valtion harjoittama etninen puhdistus. Inkvisition alkuperäinen tarkoitus oli hävittää kaikki Espanjan maurit ja juutalaiset, jopa kristityiksi kääntyneet. Kun nämä etniset vähemmistöt oli puhdistettu Espanjasta, inkvisitio oikeutti oman olemassaolonsa noitavainoilla. Kun kuulin Silvia Federicin, vuonna 2004 julkaistusta noitavainojen historiasta ”Caliban ja noita: naiset, ruumis ja primitiivinen akkumulaatio.” (oma suomennos) laajentavan edellä mainittua näkökulmaa, otin sen välittömästi lukulistalle.     

5

Idea    

Silvia Federici argumentoi, että noitavainot eivät olleet vain inkvisition uskonnollisen fanaattisuuden, ahneuden ja vallanhimon hirvittävä lopputulos, vaan oikeastaan eurooppalaisen eliitin tapa murskata kaikki vastarinta samaan aikaan muodostuvalle kapitalistiselle järjestelmälle. Kirjan kehys on Marxin taloushistoriallisen analyysin kritiikkissä. Federicin mukaan Marx ohittaa noitavainot täysin, kun hän kertoo myöhäiskeskiajan primitiivisestä akkumulaatiosta. Edellä mainittu on prosessi, missä Euroopan eliitit hajottivat yhteisomisteisen maajärjestelmän (commons) luoden suuren massan maattomia työläisiä, joista syntyi pohja teolliselle työväestölle. Tämän väkivaltaisen prosessin tarkoitus oli kerätä (akkumuloida) tarpeeksi varallisuutta ensimmäisten tehtaitten perustamiseen. Nykyään varallisuutta kerätään investoinneilla, mutta myöhäiskeskiajalla ylimääräistä rahaa sellaiseen touhuun oli hyvin vähän.    

Vallankumouksien ehkäisy    

Kirjailija ensin kertoo katolisen kirkon uskonnollisista vainoista ja osoittaa, että kirkko ei tappanut kerettiläisiä ja vääräuskoisia, koska nämä tulkitsivat kristinuskon eri tavalla tai eivät uskoneet siihen ollenkaan, vaan koska nämä haastoivat keskiajan taloudellista ja poliittista järjestelmää. Federici nostaa esiin aikalaiskuvauksia ja muutamien uskonnollisten liikkeitten omia tekstejä, joissa vaaditaan sukupuolten ja luokkien tasa-arvoa sekä varallisuuden jakoa. Jyrkästi hierarkkinen katolinen kirkko ei sellaista touhua voinut sietää.     

Tämän jälkeen kirjailija siirtyy 1450-1600-luvuille, joita valtavirran taloushistorioitsijat kuvaavat ”kapitalismin siirtymäajaksi”. Kirjailijan mukaan sana ”siirtymäaika” antaa kuvan rauhallisesta etenemisestä kohti kapitalismia, mutta hän osoittaakin, että tämä aikakausi oli Euroopan väkivaltaisinta. Aikajaksoon mahtui massiivisia talonpoikaiskapinoita, joissa vaadittiin demokratiaa, sukupuolihierarkioitten ja säätyjen kumoamista sekä varallisuuden jakoa. Mutta myöskin noitavainoja. Federici osoittaa, että kun talonpoikaiskapinat murskattiin väkivaltaisesti, Euroopan eliitti pyrki hävittämään kaikki vastarinnan edellytykset juurineen. Tähän se ryhtyi noitavainojen kautta. Federici argumentoi, että noitavainot toteutettiin, koska suurin osa menneistä talonpoikaiskapinoista oli kylien vanhimpien naisten johtamia. Yleensä nämä naiset olivat arvostettuja šamaaneja tai parantajia.    

Kirjailija argumentoi lukuisten esimerkkitapausten kautta, että noitavainojen todellinen tarkoitus oli tuhota miesten ja naisten välinen solidaarisuus, joka oli edellytys kapinoihin ja vallankumouksiin. Samalla noitavainot murskasivat lukuisia kansanperinteitä, jotka antoivat kylien naisille auktoriteetin terveysasioissa. Kun noidiksi leimatut naiset tapettiin, valtiosta tuli ainoa luotettava terveydenhuollon varmistaja. Sen lisäksi, että lääketiede tieteellistettiin, naisten syntyvyys saatiin valtion hallintaan. Ennen myöhäiskeskiajalla syntyvyys oli hyvin matala huonon ravinnon ja tautien takia, mutta myöskin koska naiset suorittivat abortteja. Tällainen ”ihmismassan haaskaus” ei käynyt valtioille ja porvaristolle, joka tarvitsi laajan työvoiman pyörittämään ensimmäisiä tehtaita ja kaivoksia. Suuri syntyvyys myöskin varmisti, että palkat pysyivät matalina, eikä ihmiselle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä palkalliseksi työläiseksi.     

Kolonialismi    

Kirjailija myöskin nostaa esiin, miten noitavainoja tapahtui lähes samaan aikaan Amerikan siirtokunnissa. Tällä tiedolla kirjailija pyrkii argumentoimaan, että noitavainot keksittiin alun perin keinoksi alistaa Amerikan alkuperäiskansat eurooppalaisen mahdin alle. Samalla näillä vainoilla varmistettiin, että köyhät eurooppalaiset siirtolaiset eivät pakenisi asumaan alkuperäiskansojen keskuuteen. Kun tämä taktiikka osoittautui toimivaksi, se siirrettiin Eurooppaan, jossa taas Amerikan alkuperäiskansojen ”saatanalliset pakanatavat” käytettiin esimerkkinä siitä, mitä ”voisi” tapahtua, jos noitia ei tuhottaisi Euroopasta.     

Rakenne    

Kirjailija nojautuu sekä muuhun akateemiseen kirjallisuuteen aihepiiristä, että omiin tutkimuksiinsa. Vaikka teos on akateeminen, se on todella helppolukuinen. Tämä on yksi hienoimmista ja selkeimmin kirjoitetuista historiankirjoista joita olen lukenut. Kirjaa kuvittavat erilaiset aikakauden maalaukset, veistokset ja kaiverrukset jotka täydentävät narratiivia. Samalla aikalaiskuvaukset ja taloustieteelliset luvut antavat tukea kirjailijan tulkintaan.    

Ongelmia     

Kirja ensimmäinen ongelma on sen oletus. Kirjan kehys on marxilaisessa historiankirjoituksessa. Vaikka marxilainen historiankirjoitus ei ole se kaikista puolueettomin kirjallisuudenlaji, se korostaa valtavirtahistorian unohdettuja tapauksia, joita on aina kiinnostava lukea. Genren teoksista olen lukenut Eduardo Galeanon ”Open Veins of Latin America” (1973) ja Domenico Losurdon ”Liberalismin musta kirja” (2005). Mutta nämä kirjat aina olettavat, että lukija inhoaa kapitalismia ja haluaa lukea oikeutuksen inholleen. Tässä ei siis koskaan selitetä, miksi nykyistä kapitalismia pitäisi vihata, vaan oletetaan sen olevan itsestään selvää.     

Suurin ongelma on kuitenkin kirjailijan tapa käyttää moderneja sanoja kuvaamaan vanhoja tapahtumia. Esimerkiksi kirjailija kutsuu noitavainoja kansanmurhaksi. Vaikka modernien sanojen käyttö tekee tekstistä sujuvampaa ja jännittävää, ne hämärtävät miten asiat oikeasti siihen aikaan koettiin tai perusteltiin. Onneksi kirjailija välillä pysähtyy selventämään, että jokin hänen näkemyksistään on vain arvailua, johon tarvitaan syvällisempää tutkimusta tai, että jokin toinen teoria jonka hän mainitsee ei ole täysin todistettu. Tätä kirjaa on siis luettava varovaisesti ja kriittisesti.     

Yhteenveto    

Silvia Federicin ”Caliban and the Witch: Women, the Body and Primitive Accumulation” on yksi parhaimmista historiankirjoista, joita olen lukenut. Tämä kertoo tuoreesta näkökulmasta Euroopan historian synkimmästä jaksosta, joka osoittaa, että asiat, joita pidämme itsestään selvänä, kuten sukupuoliroolit, eivät aina olleet samanlaisia. Kirjailija osoittaa, että keskiajalla naisilla oli enemmän oikeuksia kuin 1600-1800-luvuilla! Kirja on myöskin varoitus siitä, että ihmisoikeudet eivät ole koskaan täysin turvassa, että ne voidaan hyvinkin brutaalisti riistää ihmisiltä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Talous

Avainsanat: , , , , , , , ,

joulukuu 7, 2018 · 7:00 am

Islamistinen terrorismi Euroopassa

Petter Nesserin ”Islamistinen terrorismi Euroopassa” (oma suomennos) on vuonna 2016 julkaistu akateeminen yhteenveto Euroopassa riivaavasta jihadistisesta terrorista.    

2

Idea   

Nesser jäljittää tässä kirjassa eurojihadismin historian 1970-luvun algerialaisnationalisti-islamisteista nykypäivän Isisin terrorismin aaltoon. Teos käsittelee melkein jokaista Euroopassa jihadistin suorittamaa terrori-iskua tai sen yritystä, erilaisten lehtiartikkeleitten, poliisikuulosteluitten, tiedusteluraporttien ja oikeuspöytäkirjojen kautta. Lukija pääsee ikään kuin kirjailijan mukana näkemään, miten eri palapeleistä piirtyy pimeä kuva aikakautemme yhdestä pahimmista turvallisuusuhista.   

Havaintoja terrorismin rintamalta   

Tässä kirjassa analysoidaan uuvuksiin saakka jokaista tietoa, mitä on eurojihadisteista ja niistä piirtyy sama kuva, mitä muukin alan kirjallisuus on tuottanut: Suurin osa terroristeista ovat huonosti integroituneita toisen sukupolven maahanmuuttajataustaisia musliminuoria, jotka ajautuivat pikkurikosten ja huumeitten pariin, kunnes joku vihasaarnaaja, salafistikäännyttäjä tai al-Qaidan propagandavideo radikalisoi heidät jihadismiin. Näitten rivijihadistien tietämys islamista on hyvin heikkoa ja yleensä he ryhtyvät terroristeiksi, koska joku heidän hyvä ystävä on terroristi ja heillä ei ole muutakaan menetettävää.    

kuitenkin Nesserin mukaan on olemassa terroristisolujen hierarkia. Edellä mainitut muodostavat suurimman osan jihadisteista, mutta terroristisolujen johtajat ovat aina korkeasti koulutetut ja täydellisesti Eurooppaan integroituneita muslimimiehiä. Nämä yleensä radikalisoituivat jonkun suuren elämänkriisin ja muslimeihin kohdistuneen vääryyden jälkeen. Tällaiset henkilökohtaiset kriisit saivat heidät hylkäämään kaiken länsimaisen ja vanhempiensa alkumaan kulttuurin, ryhtyäkseen jihadistiterroristeiksi. Tämä johtaja rekrytoi yleensä nuoremman yhtä korkeasti koulutetun, mutta fanaattisen apurin, jonka kanssa hän suunnittelee terrori-iskun tai lähtee mukaan taistelemaan vaikka Syyriaan. 

Kirjan mukaan suurin radikalisoiva tekijä ei ole islaminusko, köyhyys, rasismi tai eurooppalainen liberalismi, vaan imperialismi. Kaikki tässä kirjassa käsitellyt terroristit kertoivat, että he radikalisoituvat sen jälkeen kuin jokin länsimainen suurvalta hyökkäsi johonkin muslimimaahan sotilaallisesti. Nesser osoittaa, että terrori-iskujen lukumäärä ja tiheys korreloivat länsimaisen sotilaallisen intervention kanssa. Kirjan mukaan ennen 2001 jihadismi oli Euroopassa lähes tuntematon ilmiö, joka oli menossa laskuun, mutta vuonna 2003 USA:n Irakin invaasion jälkeen terroristisoluja ilmestyi Eurooppaan kuin sieniä sateella.   

Ehkä kiistanalaisin löytö tässä kirjassa on kuitenkin, että Muhammad-pilapiirroskohut ovat myöskin radikalisoineet muslimeja. Monet terroristit kertoivat jo vihaavansa monia maita, joissa elivät, koska nämä osallistuivat Lähi-Idän imperialistisiin sotiin, mutta Muhammad-pilapiirrokset olivat viimeinen niitti, joka tarvittiin täydelliseen radikalisoitumiseen.  Kirjailija itse ei pohdi implikaatioita, joita tällainen havainto voi tuoda. Esimerkiksi voidaanko sanoa, että Muhammad-pilapiirroksia pitäisi välttää, jotta terrori-iskut vähenisivät? mitä tämä tarkoittaa sananvapaudelle ja eurooppalaiselle pilkkatraditiolle? Näitä kysymyksiä kirjailija ei analysoi, ainoastaan kertoo, että tavallistenkin muslimien kunnioitus uskontonsa profeettaa on suuri ja henkilökohtainen. Profeetta Muhammadin pilkkaaminen on kuin rakkaan perheenjäsenen pilkkaaminen, joten kuolemantuomio pilkkaajalle on laajasti hyväksytty menettelytapa muslimien keskuudessa, vaikka muuten nämä eivät olisi fundamentalisteja.    

Maahanmuutto   

Vaikka kirjailija kertoo muslimien integraation olevan vaikeaa Euroopassa, se itsesään ei ole lähde jihadistiselle terrorismille. Nesser lisää, että sama on maahanmuuton kanssa, joka ei vaikuta merkittävästi terrori-iskujen määrään, vaikka kuinka helpolta sellaisen johtopäätöksen esittäminen voi tuntua. Kirjailijan mukaan al-Qaida onkin jo pitkään varautunut siihen, että Eurooppa sulkisi rajansa ja on aktiivisesti rekrytoinut Euroopassa syntyneitä muslimeita, että  käännynnäisiä. Vaikka tiesin, että Isiksen riveissä on taistellut kantasuomalaisia, en tiennyt, että Euroopassa on jo ollut valkoisten johtamia jihadistisia soluja, jotka ovat yrittäneet suorittaa terrori-iskuja. Tunnetuin esimerkki onkin ranskalainen käännynnäinen Christophe Caze   

Uutta oli minulle myöskin, että alun perin jihadistit välttivät iskemästä Eurooppaan, koska heidän teologiansa mukaan maa, joka tarjoaa muslimille turvapaikkaa on kunnioitettava. Hyvin pitkään 1900-luvulla jihadistit käyttivätkin Eurooppaa turvapaikkana, josta rekrytoida taistelijoita arabimaihin. Al-Qaida muutti kaiken, kun se tulkitsi USA:n rikkoneen turvapaikkasopimuksen imperialismillaan. Tästä lähtien monet jihadistit ovatkin tehneet iskuja eurooppalaisiin kotimaihinsa, koska kokevat maan hyökänneen muslimeja vastaan sotimalla Lähi-Idässä. Kirjailijan mukaan iskujen tiheys korreloikin suoraan sen kanssa, miten syvällä kyseinen maa on Lähi-Idän konfliktissa osallistunut. Suomessa esimerkiksi on tähän asti ollut vain yksi terrori-isku, eikä tämä isku vaikuta satunnaiselta, kun tietää, että myymme aseita Lähi-itään.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen akateeminen ote, joka voi olla joillekin suuri kynnys ja myöskin sen äärimmäinen yksityiskohtaisuus. Voi olla joillekin hyvin väsyttävää lukea jokaisesta terrori-iskusta, jota Euroopassa on tehty, erityisesti kun niitten taustat ja menettelyt eivät eroa kovin paljon. Teos onkin kirjoitettu enemmänkin tutkijoille.    

Yhteenveto   

Petter Nesserin ”Islamist Terrorism in Europe” on todella hyvä yhteenveto viimeisimmistä terroristitutkimuksen löydöistä yksiin kansiin. Teos on äärimmäisen ajankohtainen ja painos jota luin, päivitettiin viime vuonna, joten tässä käsittelikin Turun terrori-iskua. Mutta teos ei keskity vain jihadismiin, vaan siinä pohditaan pikkasen, miksi äärivasemmisto ja -oikeiston terrorismi eivät ole yhtä intensiivisiä enää. Äärioikeisto yhä suorittaa Euroopassa eniten terrori-iskuja jihadistien jälkeen, mutta Nesserin mukaan senkin määrä on pienentynyt, koska äärioikeistolaiset ovat päässet valtaan demokraattisesti monissa maissa. Tämä vahvistaakin havaintoni, jonka tein Louise Richardsonin kirja-arviossa. Ikävin asia tässä kirjassa on se, että se ei tarjoa kovin paljon uusia ratkaisuja terrorismin pysäyttämiseen, ainoastaan sen varoituksen, että se lisää rasismia ja näin mahdollistaa äärioikeiston nousun, joka voi lopulta ”sisäisen turvallisuuden” nimissä kumota demokratiamme. On siis taisteltava kahdessa rintamassa ja kestettävä tämä terrorin aalto, kunnes se väistämättä laantuu, kuten edellisetkin.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Avainsanat: , , , , , ,

helmikuu 2, 2018 · 6:18 am

Infosota

Saara Jantusen ”Infosota” on populaari tietokirja nykyisestä hybridisodankäynnistä.   

24

Omasta puolesta tämä kirja tarjosi aika paljon todisteita siitä, että suomalinen äärioikeisto koostuu Venäjän hyödyllisistä idiooteista tai suoranaisista agenteista, mutta muuten tämä kirja on aika hatara.  

En tiedä johtuuko se siitä, että tämä on popularisoiva teos, kun asiat ovat tässä kirjassa yksinkertaistettu todella paljon. Vai johtuuko se siitä, että Jantunen on vain laiska, kun tässä kirjassa puuttuu kaikki kunnon teoreettinen pohdinta tai lähdeviitteet? Luulisi näin kiistanalaisen kirjan yrittävän edes vakuuttaa muutkin, kuin asiasta jo valmiiksi vakuuttuneet.  

Enemmänkin tässä kirjassa kerrotaan, miten erilaiset roskalehdet ja somekäyttäjät suoltavat Venäjää puolustavia kantoja. Omasta puolestani uskon Venäjän yrittävän vaikuttavan suomalaisiin, kun Yhdysvallatkin niin tekee, mutta tämän kirjan mukaan moni ei suostu siihen uskomaan. Erityisesti tässä kirjassa painotetaan suomettumisen perinteen vaalijoita, joitten mielestä ongelmaa ei ole olemassa, jos sitä ei sanota ääneen.  

Toinen ongelma on kirjan vaikeus määritellä infosota. Kirjailija on näköjään halunnut tehdä tästä kirjasta niin kansantajuisen, että ei mitään teorioita tässä kunnolla selitetä. Enemmänkin teoksessa yritetään takoa miljoona kertaa päähän, että infostoa on kuin perinteistä propagandaa, johon sekoittuvat anonyymit trollit ja valeuutiset. Tämän yksinkertaistuksen vuoksi, minulla ainakin oli suuria vaikeuksia ymmärtää, miten infosota eroaa Kylmän sodan propagandasta? Kirjailija vakuuttaa, että eroaa merkittävästikin. Kuitenkin kirjailijan yritykset kuvata infosota, muistuttavat Noam Chomskyn ja Edward S. Hermanin ”Propagandamallia”, joka on taas muunnelma marxilaisesta kulttuurihegemonia-teoriasta.

Sen lisäksi, että tässä kirjassa puuttuvat lähteet tai perustelut, miksi nyt eläisimme erilaista vaikuttamisen aikakautta kuin Kylmän sodan aikana, niin teokseen on kirjoitettu täysin turhia kappaleita.  

Yksi parhaimmista esimerkeistä on kappale, joka käsittelee sitä, miten kirjailijasta tuli median silmissä ”trolliasiantuntija”, eikä infosota-asiantuntija, vaikka nettitrollaus on vain yksi infosodan aspekti. Muuten tässä on sitten hirveää toistoa samoista pointeista ja samoista ihmisistä. Esimerkiksi Johan Bäckmaniä, jota haukutaan ihan syystäkin, mutta tässä kirjassa keskitytään aivan liikaa yhteen jätkään.  

Negatiivisin asia on sitten se, että kirja antaa ymmärtää, että mikä tahansa Suomen valtiota tai vallitsevaa kapitalistista liberaalidemokratiaa kritisoiva taho, on joko Venäjän agentti tai hyödyllinen idiootti.  

Jotkut tapaukset ovat kyllä ihan selviä. Esimerkiksi Erkki Tuomioja, joka ei muuta teekään, kun kumartaa kaikille tahoille, jotta ei vain ärsyttäisi ketään. Sitten ovat Suomen rauhanpuolustajat, jotka Kylmän sodan aikana keskittyivät liian paljon USA:n imperialismin kritisoimiseen, mutta eivät kuluttaneet niin paljon energiaa Neuvostoliiton laajentumiseen arvosteluun.  

Mutta muuten kirjan subteksti vaikuttaa olevan se, että jos et ole 100% uskollinen Suomen hallitukselle, EU:lle ja taloudelliselle järjestelmälle, niin olet potentiaalinen maanpetturi. Tietyssä perspektiivissä tämä näkemys on totta, mutta silti vähän kyseenalaista, kun jos kaikki vallitsevan järjestelmän kritisointi kehystetään mahdollisen vihollisvaltion agendan edistämisenä, niin joko vallitsevassa järjestelmässä ei ole mitään vikaa tai sitten Venäjän agressiota käytetään kyynisesti järjestelmäkritiikin vaientamiseen.  

Esimerkiksi USA:ssa monet tahot ovat jo kritisoineet sitä, että media siellä on kehystämässä kaikki maassa olevat sosiaaliset levottomuudet Venäjän infosodan aiheuttamiksi, eikä johtuvan sen takia, että maassa on oikeasti vuosisatojen aikana kasautuneita sosiaalisia ongelmia.  

Kuitenkin tämä kirja ei nyt aivan surkea ole. Kirjailjat pyrkivät puolueettomuuteen käsittelemällä myöskin Yhdysvaltojen ja Israelin vaikuttamiskeinoja.  

Erityisesti propagandan luonteen selittäminen on kirjassa ansiokasta. Monet luulevat, että propaganda on suoraan sellaisia kuvia kuin ”HALUAN SINUT LIITTYVÄN ARMEIJAAN!”, mutta oikeasti propaganda on juuri uutisia tai vinoutunutta informaatiota.  

Propagandassa sanavalinnoilla yritetään ohjata katsojan ajatukset tiettyyn suuntaan, jossa tämä tekee propagandistin haluamat johtopäätökset. Propagandassa ei siis ole vain jotain selkeästi jonkun suurvaltaa kannattavia julisteita katukuvassa, vaan uutisiksi naamioituneita mainoksia tai artikkeleita, jotka ovat muka puolueettomia, mutta painottavat tiettyyn suuntaan.  

Valemedia on juuri kärjistynein esimerkki, jossa pyritään nostamaan esiin vaikka maahanmuuttajien rikoksia, erityisesti jos nämä ovat mahdollisimman brutaaleja joukkoraiskauksia. Irvokkaitten rikoksien korostuksen tarkoitus, on saada lukija vihaiseksi, jotta tämä jakaisi klikkiotsikolla varustetun valeuutisen Facebookissa saatetekstillä ”Tää pistää vihaksi! Miten poliitikot ei tee mitään tälle matu invaasiolle?!11” Myöhemmin sitten paljastuu, että rikos joko oli täysin keksitty tai sitten sen informaatiota vääristeltiin, antaakseen kuvan, että pakolaiset vaan juoksentelevat Suomessa raiskaamassa naisia, ja kukaan ei estä heitä. Tällaisen uutisoinnin tarkoitus on antaa esimerkiksi MV-lehden lukijoille kuvan, että Suomen hallitus on kyvytön suojelemaan suomalaisia, jolloin nämä alkavat pohtimaan, että kenties Venäjän puolidiktatuuria tarvittaisiin Suomeen pelastamaan naiset.  

Olen itsekin somessa törmännyt henkilöihin, jotka ilmoittavat tukevansa Puolan fasismiin nojautuvaa hallitusta, vaikka eivät pidäkään kansalaisvapauksien murenemisesta, koska ”muuta keinoa ei ole pelastaa Puolan kansaa”. Eli ihmiset saadaan tukemaan diktatuuria, vastoin tahtoaan, juuri edistämällä mielikuvaa, että jos ei nyt riisuta kansalaisvapauksia, niin toinen vaihtoehto on kaaos ja tuho. Juuri tähän psykologiseen ilmiöön äärioikeisto on panostanut kovasti.  

Oma kiinnostus oli tietenkin äärioikeistossa, joka tämän kirjan mukaan on suurin Venäjän informaatiosodan kärki, eikä niinkään äärivasemmistolaiset. MV, Magneettimedia, Uberuutiset ja muut äärioikeistolaiset ”vaihtoehtomediat” ovat selkeästi Venäjään-kaleillaan ja pyrkivät kehystämään länsimaiset rakenteet juutalaiskommunistien salaliitoiksi. Ainoa asia, mitä yhä ihmettelen, on miksi ihminen ylipäätänsä omaksuu idean, että juutalaiskommunistit tai naiset hallitsevat maailmaa, ja yrittävät orjuuttaa valkoiset liha syövät, heteromiehet? Eihän tällaisisssa salaliitoissa ole mitään järkeä!

Yllättävä kyllä vasemmistolainen Voima! -lehti ei mainita tässä kirjassa, eikä muita vasemmistolaisia lehtiä, paitsi Vastavalkea. Eli kaiken ironian huipussaan vasemmistolainen media on luotettavampaa kuin oikeistolainen! Jopa kommunistinen Tiedonantaja tai anarkistien Kapinatyöläinen ovat vakavasti otettavimpia kuin MV-lehti, tämän kirjan mukaan.   

Mielestäni tämä on hyvä esittelykirja modernin propagandan toimintaperiaatteista ja miten tunnistaa propaganda, mutta huono kirja todistamaan, että Venäjä oikeasti hyökkää Suomea propagandalla. Varmasti syvällisempiä ja analyyttisia kirjoja samasta aiheesta löytyy.  

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Mitä tällä kertaa luin, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , ,