Avainsana-arkisto: fantasia

helmikuu 16, 2019 · 6:00 am

Scifiä antiikin Kreikassa

Jo Waltonin ”Oikeudenmukainen kaupunki” (oma suomennoos) on vuonna 2015 julkaistu scifi-romaani aikamatkailijoista, jotka yrittävät rakentaa Platon kuvaaman täydellisen valtion.

4 

Idea   

Kirjassa seuraat, miten joukko kreikkalaisia jumalia päättävät valita joukon eri aikakausissa eläneitä ihmisiä, ja lähettää heidät antiikin Kreikan saarelle rakentamaan Platon ”oikeudenmukaista kaupunkivaltiota”. Tässä kirjassa on sellaista Jostein Gaarderin ”Sofian maailma” (1991) tunnelmaa, erityisesti kun henkilöhahmoina ovat Sokrates ja muita eri aikakausien filosofeja.  

Romaanissa ei keskitytä niinkään kala veden ulkopuolella -tyyppiseen asetelmaan, vaan mitä erilaisia filosofisia ja käytännöllisiä implikaatioita olisi Platonin valtion kehittämisessä? Kirja edellyttääkin, että olet lukenut Platonin ”Valtion”, jotta ymmärrät aivan kaikki viittaukset ja mitä tulema pitää.    

Kreikkalaista filosofiaa ja seksuaalista väkivaltaa   

Sitä luulisi, että scifi-kirja, joka käsittelee niinkin ihmeellistä konseptia, kuin kreikkalaisen filosofin visioiman valtiomallin käytännöllistä rakentelua olisi kevyt ja mielikuvituksellinen kirja. Mielikuvituksellinen ja ennalta-arvaamaton se on, mutta ei kevyt. Teoksessa käsitellään lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ja sen aiheuttamia traumoja. Toki tässä on pohdintoja, mitä tarkoittaa olla ihminen ja omata tietoisuuden, sekä miten eritaustaiset hahmot yrittävät selittää itselleen ja muille sen faktan, että kreikkalaiset jumalat ovat oikeasti olemassa. Mutta kirjan kärki on raskaimmissa filosofisissa kysymyksissä, kuten mitä tarkoittaa vapaus?   

Ongelmia   

Tämän romaanin suurin ongelma on sen keskittyminen filosofisiin kysymyksiin. Tässä ei ollut mitään voimakkaita tunteita herättäviä kohtauksia, paitsi toki raiskaus, joka ahdisti, mutta sellaisen tunteen herättäminen ei ole kovin vaikeaa. Tylsä tämä kuitenkaan ei ole, vaan melko viihdyttävä. Tässä romaanissa puuttui suurempi emotionaalinen aalto, mikä voi johtua siitä, että tämä on sarjan ensimmäinen osa, ja kirjailija vasta rakentaa pohjaa, jolla tämä potkaisee lukijan tunteellisiin nivuksiin. Voin kyllä sanoa sen, että tässä oli täydellisin synnytyskuvaus, jota olen koskaan lukenut. Sen verran yksityiskohtainen, että pystyin melkein ymmärtämään, miltä koko projekti tuntuu. Joten pisteet siitä!   

Yhteenveto   

Jo Waltonin ”The Just City” on hyvä romaani, joka sekoittaa antiikin myyttejä, filosofiaa ja spekulatiivista tieteisfiktiota saumattomasti yhteen. Tämä on myöskin yksi aikuismaisemmista scifi-romaaneista, joita olen pitkään aikaan lukenut ja ehkä ensimmäinen romaani, jossa näen selkeämmin naisellisemman otteen tiettyihin, erityisesti naisia koskeviin teemoihin.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): filosofia, Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , , , ,

tammikuu 12, 2019 · 6:00 am

Oikeistolaista fantasiaa?

Terry Goodkindin vuonna 1994 kirjoittama ”Velhon ensimmäinen sääntö” kertoo fantasiamaailman yliluonnollisesta kamppailusta kaikkien maailmojen herruudesta.  

15

Idea  

Päällisin puolin tämä romaani kertoo nuoresta oppaasta, joka löytää kauniin, mutta hädänalaisen neidon metsässä. Nainen on kotoisin taikuuden hallitsemasta maailmasta ja hänellä on kyky muuttaa kenet tahansa zombimaiseksi palvelijaksi kosketuksella. Opas rakastuu tähän naiseen ja oppii, että neito on etsimässä ennustuksissa mainittua ”Etsijää”, jolla on taikamiekka ja kyky kukistaa hänen maailmaa riivaavaa pimeyden prinssiä. Tämä tarinan pahis on vallanhimoinen psykopaatti, joka haluaa täydellisen vallan kaikista maailmoista, mutta muille hän saarnaa taloudellista tasa-arvoa ja yksityisomaisuuden lakkauttamista.  

Neito ja opas lähtevät pienen valikoidun tiimin kanssa tähän taianomaiseen maailmaan, joka kuhisee yliluonnollisia olentoja ja fantasiakommunismia. Tavoitteena on kukistaa pimeyden prinssi ja palauttaa vapaus yksityisomaisuuteen ja rahatalouteen.   

Todella rankka meininki  

”Velhon ensimmäinen sääntö” on ehkä brutaalein fantasiakirja, jota olen koskaan lukenut ja olen lukenut ”Tulen ja jään laulun”. Tässä ei tapeta silmittömästi rakkaita hahmoja, kuten R.R. Martinin kirjoissa, mutta tässä esiintyy rakkaitten hahmojen graafista kidutusta, raiskauksia, lapsiin kohdistuvaa brutaalia väkivaltaa ja yksityisomaisuuden kansallistamista.

Kidutus on se merkillepantavin osa, koska tässä on kokonainen kappale omistettu kidutukselle, joka on niin perverssiä, että ISIS jää varjoon. Sitä vähän miettii, oliko kirjailijalla kaikki hyvin, kun hän kirjoitti tämän kirjan? Silti tässä romaanissa on kaiken hirvittävän päähahmojen rääkkäyksen jälkeen niin tyydyttävä loppuratkaisu, että selkäpiitä karmivat ja oksettavat väkivaltakuvaukset olivat sen arvoisia.  

Omaperäisyys  

Tässä on todella älykkäitä juonenkäänteitä ja taikamaailman sääntöjen manipulaatiota, jota en ole koskaan ennen nähnyt. Ja olen lukenut aika paljon fantasiakirjallisuutta. Koko romaanissa on yksi ainoa ennalta-arvattava elementti, mutta se hautautuu lukijan mielessä kaikelle muulle ihmeelliselle ja pelottavalle, että unohdat sen kokokaan. Kirjailija osaa täydellisesti kiinnittää lukijan huomion muihin asioihin kuin tähän ennalta-arvattavaan elementtiin, että kun se sitten paljastuu juuri siksi, joksi arvasit, tunnet itsesi tyhmäksi, kun et jaksanut muistaa sitä!  

Omaperäisyys on myöskin eurooppalaisen kansanperinteen hyödyntämisessä. Vaikka päällisin puolin romaani vaikuttaa noudattavan perinteisten satujen rakennetta ja tuttuja elementtejä, ne käännetään fiksusti päälaelleen tai ne menevät kokonaan arvaamattomiin suuntiin!   

Ongelmia  

Suurin ongelma tässä on hidas alku. Romaani alkaa niin perinteisellä fantasiaromaanin asetelmalla, että alun perin luulin tätä lastenkirjaksi ja pohdin kesken jättämistä, kun mikään ei siinä vaikuttanut mielenkiintoiselta. Alun jälkeen romaani lähtee niin kylmän rankalle reaalipoliittiselle asetelmalle, että aloin lukemaan mielenkiinnolla.    

Pienemmät ongelmat ovat päähahmon äkillinen aikuistuminen, joka toteutettiin niin kömpelösti, että alussa en ollut varma edes oliko kyseessä sama hahmo? Kömpelyys näkyy myöskin siinä, että Goodkind ei luota lukijoihinsa, vaan pariinkin kertaan hän vääntää rautalangasta, mikä oli jonkun kyseisen juonenkäänteen merkitys. Tällainen läpiselittäminen hahmodialogin kautta häiritsi, kun ei tätä ihan lastenkirjaksi voi laskea.   

Toinen ongelma on kirjan kömpelö antikommunistinen viesti, joka oli hyvin pinnallista. Kirjailija ikään kuin vain lätkäisi pääpahiksen ideologiaksi fantasiakommunismin, eikä vaivautunut käsittelemään sen syvempiä filosofisia implikaatioita. Saat kuulla parikin kertaa tylsiä saarnia siitä, miten jokaisen ihmisen oikeus on päättää omasta omaisuudesta kuin haluaa, eikä valtion tehtävä ole auttaa muita verottamalla näitä ankarasti. Kuitenkin kirjailija ei lähde mihinkään kovaan randilaiseen saarnaorgiaan kapitalismin ihmeellisyydestä, vaan keskittyy enemmänkin eri persoonien psykologisiin tutkielmiin, jotka eivät liity mitenkään politiikkaan. Silti kunnioitan kirjailijaa, että hän yritti kirjoittaa oikeistolaisen fantasiakirjan, koska sellaiset ovat aika harvinaisia.  

Yhteenveto  

Terry Goodkindin ”Wizard’s First Rule” on sen kömpelystä poliittisuudesta huolimatta yksi parhaimmista ja omaperäisemmistä fantasiakirjoista, jota olen koskaan lukenut. Tässä yhdistyy saumattomasti rakkaus, silmitön väkivalta ja fantastiset satuelementit yhteen. Tämä ei toki ylitä “Tulen ja jään laulun” kaltaisiin laatusfääreihin. Terry Goodkindin ”Wizard’s First Rule” on vähän sellainen fantasiakirjallisuuden perverssi exploitaatioversio.  Ihmettelen, miksi tätä kirjaa ei ole suomennettu? Liittyisikö kenties asiaan sen antikommunismi? En ihan usko, kun Neuvostoliitto oli jo romahtanut kirjan julkaisun aikoina ja suomalainen kommunistipuolue hajonnut lukuisiksi pikkupuolueiksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , , , ,

joulukuu 22, 2018 · 6:00 am

”Kuninkaitten tapa” ja mielikuvituksen rajallisuus.

Brandon Sandersonin ”Kuninkaitten tapa” (oma suomennos) on yksi tavanomaisimmista ja samaan aikaan erikoisempia fantasiakirjoja, joita olen lukenut. Tämä vuonna 2010 julkaistu kirja ei oikein kerro mistään, vaan se on alustus suuremmalle tarinalle. Kirjan fantasiamaailma on aika tavanomainen, paitsi että sitä riivaa välillä supermyrskyt ja suurin osa eläimistä ovat äyriäisiä. Tietenkin myyvin osio romaanista on taikavoima, jota jotkut ihmiset, erityisesti eräs mystinen salamurhaaja hallitsevat. Tämä taikavoima mahdollistaa yliluonnollisen vahvan kehon, joka pystyy kosketuksella höyrystämään kallioita tai antamaan käyttäjälle kyvyn hypätä korkeammalle kuin muut.   

7

Ympäristönsä vanki   

Mielenkiintoinen aspekti Brandon Sandersonin ”Kuninkaitten tapa” romaanissa on se, että sen fantasiamaailmassa vain naiset osaavat lukea ja kirjoittaa. Tämä tarkoittaa, että kaikki virkamiehet ja tiedemiehet ovat naisia. Miehet taas ovat tässä maailmassa ”vain” työläisiä, sotureita ja politiikkoja. Sukupuoliroolien kääntäminen osittain päinvastaisiksi on ainoa asia, äyriäisten lisäksi, mikä erottaa tämän fantasiaromaanin muista.   

Silti asetelmien kääntäminen kiinnitti huomiota siihen, mitä kirjailija ei kääntänyt: Sandersonin luomassa maailmassa valkoiset ovat yhä hallitseva kansa ja mustat orjia. Koska kirjailija oli muuttanut naisten roolin tasa-arvoisemmaksi kuvitteellisessa maailmassaan, niin oli todella outoa nähdä, ettei kirjailijan mielikuvitus riittänyt kuvittelemaan, että kenties mustat olisivat hegemonisessa asemassa edes fantasiamaailmassa! Olen lukenut jo aika paljon fantasiakirjallisuutta ja en ole vieläkään lukenut yhtään genren kirjaa, joissa valkoiset eivät olisi eurooppalaisen esikuviensa kaltaisia. Se on valitettavaa, että genre, jonka ydinteema on vapaa mielikuvitus, ei kykene luomaan maailmoja, jotka haastavat meidän nykyisiä etnisiä mielikuvia. Kirjailija pystyy maksimissaan kuvittelemaan valkoisia naisia tieteiden tekijöinä ja äyriäisiä koirina ja lintuina, mutta ei mustaa imperiumia, joka orjuuttaisi valkoisia.    

Ja ennen kuin joku tulee sanomaan, tiedän että on olemassa fantasiakirjoja, joissa mustat ovat niskan päällä, mutta lukulistani on niin pitkä, etten ole päässyt vielä lukemaan niitä. 

Juoni?   

Tässä romaanissa on monta juonentynkää, jotka eivät kunnolla ehdi edes alkaa. Romaani yrittää olla jonkinlainen ”Tulen ja jään laulu”-tyyppinen monihenkilöinen raaka reaalipoliittinen fantasiaseikkailu, mutta erottumatta kovinkaan paljon esikuvastaan. Teknisesti tässä romaanissa ei ole mitään vikaa, vaan tämä on hyvin kirjoitettu ja viihdyttävä kirja.    

Yhteenveto    

Brandon Sandersonin ”The Way of Kings” oli sen verran viihdyttävä ja kiehtova lukukokemus, että tulen lukemaan sarjan muut kirjat, mutta ei tässä ole mitään kovin ”myytävää”, jos ei laske äyriäisiä ja lukutaitoisia naisia.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , ,

joulukuu 15, 2018 · 6:00 am

Kuninkaan lohikäärme

Naomi Novikin ”Kuninkaan lohikäärme” on vuonna 2006 julkaistu fantasiaromaani vaihtoehtoisesta 1800-luvun maailmasta, missä kaikki on samanlaista kuin meidän maailmassa, paitsi siinä, että on olemassa lohikäärmeitä ja olemme kesyttäneet heidät.   

8

Idea   

Romaani kertoo brittiläisestä merikapteenista, joka kaappaa ranskalaisen laivan, löytäen sieltä lohikäärmemunan. Koska Iso-Britannia on sodassa Napoleonin johtamaa Ranskaa vastaan, lohikäärmemuna on äärimmäisen arvokas saalis. Lohikäärmeitä voidaan kesyttää lentäviksi taistelukoneiksi, jotka kylvävät kauhua maalla ja merellä oleviin sotajoukkoihin. Eri sattumusten kautta tämä merikapteeni joutuu lohikäärmeen hoitajaksi, mikä tarkoittaa merikapteeniuran vaihtamista lohikäärmelentäjän.   

Rakkaus   

”Kuninkaan lohikäärme” kantavin elementti on merikapteenin ja hänen lohikäärmeensä välinen rakkaus. Ei siis seksuaalinen rakkaus, vaikkakin se tekisi tästä romaanista vielä hurjemman, vaan se rakkaus, jota omistajalla on lemmikkiinsä.   

Kuten ankat, lohikäärmeet kiintyvät ensimmäiseen olentoon, joka puhuu heidän kanssaan kuoriuduttaan munastaan. Kirjassa lohikäärmeet ovat kuin huippuälykkäitä kissoja tai koiria, jotka kiintyvät omistajaansa ja omistaja heihin. Tämä kiintyvyys on todella hyvin toteutettu ja välität sekä lohikäärmeestä, että hänen omistajastaan. Koska kirjan päähahmo ei ole koulutettu lohikäärmelentäjä, tämän suhde lohikäärmeensä on tasa-arvoisempi ja humaanimpi kuin hänen työtovereillaan, mikä taas lisää juonessa konfliktia.    

Maailmanrakentamista   

Tarina itsesään ei ole kovin kummoinen, mutta Novikin rakentama maailma on niin ihmeellinen, että jaksoin lukea ilolla tämän kirjan. Kirjailija on täydellisesti jäljitellyt 1800-luvun brittiläisen armeijan maailman ja yhdistänyt saumattomasti siihen lohikäärmeet. Yhdistelmä on niin kivuton, ettei uskottavuus kärsi. Sota Iso-Britannian ja Ranskan välillä on tismalleen sama kuin meidän maailmassa, paitsi siinä, että Ranska yritti kuljettaa sotajoukkonsa saarivaltioon lohikäärmeitten mukana.    

Uskottavuutta lisää sekin, että kirjassa lohikäärmeet ovat eläimiä, joilla on oma yksityiskohtainen anatomia ja historia. Uskottavuus ei kärsi edes siinä, että lohikäärmeet ovat huippuälykkäitä eläimiä, jotka oppivat ihmisen kielen, kun ovat munan sisällä.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä romaanissa on tarinan ennalta-arvattavuus ja kliseisyys. Kaikki juoneenkäänteet arvasin satoja sivuja ennen kuin ne tapahtuivat, mikä on aika surkeaa. Ainoat asiat, jotka kantoivatkin tämän romaanin ovat ihmeellisen kiinnostava maailma ja sen hahmot, muuten varmaan jättäisin kesken.    

Yhteenveto   

Naomi Novikin ”Kuninkaan lohikäärme” on kliseisyydestään huolimatta todella viihdyttävä romaani vaihtoehtoisesta Napoleonin sodasta sekä miehen ja hänen lohikäärmeensä välisestä rakkaudesta. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , ,

joulukuu 8, 2018 · 6:00 am

Lasten kritiikki tehokkuutta vastaan

Luin pari vuotta sitten Michael Enden ”Tarina vailla loppua” (1979) ja koska pidin siitä, minulle suositeltiin kirjailijan vuonna 1973 julkaistua, ”Momo” romaania.  

9

Idea   

”Momo” niminen tyttö on vanhalla raunioituneella amfiteatterilla elävä kulkuri, jonka suurin taito on ihmisten kuunteleminen. Tällä taidolla tyttö, jonka taustaa tai menneisyyttä kukaan ei tunne, saa paljon arvostusta kaupungin lapsilta ja köyhiltä. Kuitenkin kaupunki joutuu aikaryöstäjien manipuloimaksi, mikä tarkoittaa ihmisten suhteellisen nopeaa ja kivuliasta kuolemaa. Vain Momo pystyy näkemään mystiset aikaryöstäjät ja näin hän lähtee pelastamaan kaupungin yhtä mystisten apureitten kanssa.   

Kaiken ikäisille   

Vaikka muistin tämän kirjan olevan Enden, en silti odottanut suuria. Kirjan kansi vaikutti aika lapselliselta, mutta välittömästi tarina veti sisään. Kirja on hyvin kaavamainen, mutta sen hahmot ja kerronta olivat sen verran yksityiskohtaisia ja universaalin samaistuttavat, että ihastuin sen maailmaan.   

Kirjan teema on aika ja miten se kulutetaan. Nerokkaaksi romaani menee, kun se itse ei käsittele aikaa lineaaristesti, ei edes maailman tasolla. Tarinan kaupunki on kuin sekoitus eri aikakausia, jolloin sen paikantaminen on mahdotonta. On kuin se olisi samaan aikaan vanha, uusi ja ikuisesti olemassa. Samalla juonen aikaryöstäjät ovat sekä vertauskuvia, että todellisia hirviöitä, jotka syövät ihmisten ajan laadun. Näitten elementtien lisäksi kirja on kritiikki modernia kvartaalikapitalismia vastaan. Jopa vertauskuvat ovat eri aikakausista, jolloin videokasettien kelausteknologiasta vedetyt vertauskuvat sekoittuvat perinteisiin agraariajalla syntyneisiin.    

Näitten intertekstuaalisten elementtien lisäksi romaani kertoo lapsuuden ilosta ja mielikuvituksesta, mitä iloitsevat nuorempia lukijoita ja herättävät nostalgisia tunteita aikuisissa.    

Ongelmia   

Ainoa ongelma tässä hyvinkin omaperäisessä tarinassa on se, että se on hyvin kaavamainen. Onneksi kaavamaisuus ei tässä tapauksessa tarkoita ennalta-arvattavuutta. ”Momo” noudattaa hämmästyttävän tarkasti Joseph Campbellin ”monomyytti” kaavaa. Itsesään tämä ei ole ongelma, mutta se, että tajuan tämän lukiessani romaania, on tietty miinus, koska se irrottaa minut pois kirjan maailmasta, muistuttaen siitä, että luen jonkun keksimästä maailmasta. Hyvän kirjan pitäisi upottaa lukijan niin totaalisesti juoneen, että unohtaa jopa oman olemassaolon.    

Yhteenveto   

Michael Enden ”Momo” ei ole vain yksi parhaista lastenkirjoista, jota olen lukenut, vaan yksi parhaimmista romaaneista, jota olen lukenut. Tarina on todella hellyttävä tunteitten vuoristorata, jossa oikeasti välitin kaikista hahmoista. Samalla tämä on todella hyvä moderni satu, joka sisältää tärkeää kritiikkiä yhteiskunnastamme, jota aikuiset voivat nauttia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , ,

marraskuu 24, 2018 · 6:00 am

Kuninkaitten viimeinen kiista

Joe Abercrombien, vuonna 2008 julkaistu ”Kuninkaitten viimeinen kiista” (oma suomennos) on ”Ensimmäisen lain” kirjasarjan päätösosa. Tarina kertoo maagista, joka pelastaakseen maailman oli kerännyt eri kolkista joukon sankareita, jotka ovat oikeastaan antisankareita. Edellisissä osissaosissa nämä sankarit epäonnistuivat tehtävässään ja nyt valtakuntaa uhkaa kolmen rintaman sota, joista yksi voi tuhota koko maailman.    

11

Idea   

Edelliset osat olivat todella jännittäviä, väkivaltaisia ja hauskoja. Ensimmäisen lain kirjat ovat kuin kevyempiä ”Tulen ja jään laulun” romaanit, mutta mielestäni silti hyviä. Keveys tulee sarkastisesta huumorista, mutta tämä ei ole parodia tai satiiri. Tässä sarjassa porukka ei kuole yhtä armottomasti kuin George R.R, Martinin kirjoissa, mutta tässä silti on paljon väkivaltaa ja monitasoista juonittelua.    

Kirjassa seurataan inkvisition kuulustelijaa, barbaarisoturia, salamurhaajaa, velhoa, ritaria ja monia muita fantasiakirjallisuudelle tyypillisten arkityyppien seikkailuja. Koska olet saanut seurata edellisistä kirjoita lähtien jokaisen hahmon ajatukset, pystyt käsittämään, miten moni on väärinymmärretty ja jopa sympatisoimaan heidän valintojaan. Mutta kirjailija on sen verran nerokas, ettei hän paljasta kaikkia hahmoistaan, vaan monia yhä verhoaa erilaiset mysteerit, jotka avautuvat hiljalleen sarjan edetessä.    

Mutta kuten hyvässä jatko-osassa skaala on suurentunut. Tässä juonittelun ja väkivallan asteet on nostettu potenssiin, jolloin paljastuu ketkä hahmoista ovat oikeasti älykkäitä ja häikäilemättömiä pelureita ja ketkä pelkkiä pelinappuloita jonkun suuressa suunnitelmassa. Tässä teoksessa onkin sellaisia huikeita juonenkäänteitä, että haukoin henkeä. Mutta myöskin niin taitavasti kehitettyjä hahmoja, että ymmärrät jopa brutaaleimpien ja häikäilemättömimpien ihmisten valinnat ja logiikan. En voinut kuin ihailla, joittenkin hahmojen machiavellista ja nietzscheläistä päättelykykyä ja raakaa valtaa, kun taas toisten hahmojen kohtaloja säälin.    

Parasta tässä romaanissa onkin, miten taitavasti jännittynyt tunnelma ylläpidetään tasaisesti koko tarinan ajan. Yleensä jatko-osat kärsivät alussa hitaudesta, kun edellinen osa loppui huikeisiin tunnelmiin, että on vaikea ylittää seuraavan kirjan odotuksia. Abercrombie ei kärsi tästä, vaan hänen romaaninsa iskee suoraan oikeaan vireeseen ja siitä nousee oktaavin korkeammalle kuin muissa osissa. Tässä taikuus pääsee kunnolla osoittamaan mihin se todellisuudessa kykenee. Kokonaisia kaupunkeja tuhoutuu ja demonisia helvetinportteja avautuu. Samalla miekkataistelut, nyrkkitappelut ja kidutussessiot ovat verisiä, mutta emotionaalisesti huikeita. Romaanin keskiaikainen reaalipolitiikka iske rakastavaisiin ja kyynikkoihin kaikella raakuudellaan.   

Myyttien dekonstruktio  

Koska kaikki hahmot ovat realistisesti kuvattuja ihmisiä, joilla on pelkoja, toivoa ja rakkautta, välillä unohdat heidän ulkoapäin näkyvän imagon. Moni hahmo tässä yltää kuin melkein sattumalta oman arkityypin myyttiset sfäärit. On kuin näkisit teatterin verhon takana, että myyttinen sankari on vain tavallinen mies, joka onnen ja oman kykynsä ansiosta saavutti jotain sankarillista. Olet ollut niin tiiviisti seurannut hahmoa, että pystyt tuntemaan, miten tämä oikeasti on epävarma omista kyvyistä ja jopa saavutettuaan suurteon, pohtii, miksi hän ansaitsi paraatipaikan, kun muut kuolivat? Tällainen sankarien dekontruktio oli todella mielenkiintoista seurata.   

Ongelmia   

Ehkä ainoa ongelma, jonka keksin tässä romaanissa, on miten nopeasti jotkut hahmoista kääntävät selkänsä yhdelle hahmolle, kun tämä paljastuu olevan tarinan todellinen pahis. Mielestäni jos ihminen on kokenut paljon toisen kanssa, tällä kestää muuttaa mieltä kumppanistaan. Ainakin oma elämäkokemukseni mukaan tarvitaan aika paljon paskaa, että alan vihaamaan jotakuta, jonka kanssa olen ollut tekemisissä niin pitkään. Tässä tuntemusten muuttuminen oli pikkasen liian nopea ollakseen realistista. Yleensä ihminen yrittää ymmärtää tai selittää parhain päin kumppaninsa huonot puolet, eikä heti vihata tätä.    

Yhteenveto   

Joe Abercrombien ”Last Argument of Kings” on loistava päätösosa huikeaan kirjasarjaan, joka valitettavasti on jäänyt R.R. Martinin ”Tulen ja jään laulun” jalkoihin. Suomennoskin ei ole vieläkään ilmestynyt! Rohkaisen kaikkia lukemaan tämän sarjan kirjat, jos haluaa omaan reaalipoliittiseen juonitteluun enemmän sarkasmia ja huumoria.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , , , , , ,

lokakuu 20, 2018 · 5:00 am

Piikkien kuningas

Mark Lawrence ensimmäinen fantasiaromaani ”Prince of Thorns” (2011) oli sen verran loistavaa kyynistä tykitystä, että piti lukea jatko-osa. Tässä vuonna 2012 julkaistussa ”Piikkien kuningas” (oma suomennos) jatko-osassa lähdetään, hyvän jatko-osan tavoin, suurempiin seikkailuihin. Kirjan antisankari Jorg on nyt kostanut äitinsä ja veljensä murhar, samalla anastaen itselleen oman valtakunnan.    

2

Mutta horisontissa on kuitenkin ennustuksissa luvattu sankari, joka pyrkii yhdistämään hajonneen imperiumin. Valitettavasti yksi piikki tämän sankarin lihassa, on tarinan päähenkilö. Tästä alkaa huikea seikkailu keskiaikaisen maailman halki hankkiakseen keinon kukistaa tämä sankari, jota kaikki ihailevat.   

Jo tämä päälaelleen käännetty asetelma on kiehtova. Ensimmäisessä osassa sait seurata Jorgin nousua pelätyimmäksi sotaherraksi ja lopulta kokonaisen maan kuninkaaksi. Kauhistuttavasta menneisyydestään huolimatta Jorg oli valinnut voittaa koko maailman ja kaikki keinot pyhittivät tätä yhtä tarkoitusta. Aivan kaikki. Kirjailija tietenkin kuvaa hyvin graafisesti, miten Jorg toteuttaa suuren suunnitelmansa. Edellisessä romaanissa olikin innovatiivista seurata antisankaria, joka on niin machiavelilainen, että häntä voisi luonnehtia tarinan pahikseksi. Kuitenkin kirjailija osasi kuvata tämän hahmon paljon monimutkaisemmaksi ja kiehtovammaksi.   

Maailmanrakentamista      

”Piikkien kuningas” kertoo feodaalisesta maailmasta, joka on selvinnyt tuhat vuotta sitten muinaisen imperiumin tuhonneesta katastrofista. Edellisessä romaanissa paljastuukin, että oikeastaan eletään meidän maailmassa, mutta kaukaisessa tulevaisuudessa. Jorg ja muut ritarit ovatkin ydinsodasta selvinneitten jälkeläisiä. Sivilisaatiomme romahti niin totaalisesti, että kirjaimellisesti palattiin keskiaikaan. Kuten edellisessä romaanissa, muinaisen maailman hautautuneet huipputeknologiat ovat kaivettavissa ja hyödynnettävissä. Tässä esiintyykin mutanttien lisäksi geneettisesti muunneltuja trolleja, hologrammeja ja itse rinnakkaistodellisuuksien manipulointia. mutta kuten edellisessä osassa, romaani keskittyy Jorgin hahmotutkielmaan.     

Kehitystä!   

Koska nyt Jorg on kuningas ja vanhempi, hän oppii tässä romaanissa olemaan vastuullisempi ja jopa löytämään moraalisen rajan, jonka hänkään ei uskalla ylittää. En tiedä onko kirjailija pelkuri, kun ei uskalla kirjoittaa hahmostaan vielä vastenmielisemmän, vai oliko tarkoitus osoittaa, että Jorgilla on jokin luontainen moraalinen käsitys, jota hän ei ole valmis ylittämään. Silti hahmokehitys on tässä toteutettu mestarillisesti.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä romaanissa on monen jatko-osan ongelma, eli korkeat odotukset. Koska edellinen romaani päättyi niin eeppisiin sfääreihin, odotin jatko-osasta yhtä huikeaa, mutta sen sijaan sainkin hyvin tylsän ja pitkävetisen alun, joka melkein sai minut jättämään kirjan kesken. Toinen ongelma oli kirjailijan typerä valinta jakaa tämä romaani moneen eri aikatasoon ja hahmon perspektiiviin. Alussa olin hyvin hämmentynyt, enkä heti tajunnut kuka, missä ja milloin kertoi tarinaa. Tämä sarja on ensimmäisessä persoonassa, joten tällaiset pirstaleiset itämaiset narratiivit ovat erityisen vaikeaselkoisia. Mutta onneksi romaanin puolessavälissä olin tottunut kerrontatyyliin ja tarinakin alkoi ottaa vauhtia. Romaanin loppu ei sitten pettänyt ja haukoin henkeä sen mestarilliselle juonenkäänteelle.    

Yhteenveto   

Todella ärsyttävän hitaasta alusta huolimatta, romaanin loppuosa on niin palkitseva, että kannattaa lukea tämä Mark Lawrencen ”King of Thorns”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , , ,