Avainsana-arkisto: fantasiakirjallisuus

Lisää teinisalamurhaajia!

Olen monesti ylistänyt netissä kopioituja lukulistoja, mutta tällä kertaa törmäsin aivan kamalaan teokseen, jonka kuitenkin luin läpi, koska sen huonous näkyi vasta satojen sivujen jälkeen, enkä viitsinyt luovuttaa. Tämä teos on Brent Weeksin vuonna 2008 julkaistu ”The Way of Shadows”, jota onneksi ei ole suomennettu.  

6

Idea  

“The Way of Shadows” kertoo katulapsesta, joka pelastaakseen itsensä ja rakkaansa, ryhtyy salamurhaajan oppipojaksi. Vaikka tämä asetelma oli minusta lapsellinen ja kliseinen, ajattelin että en saisi olla ennakkoluuloinen, joten jatkoin lukemista. Salamurhattaessa ihmisiä, kirjan antisankari huomaa, että hän ei pysty olemaan tunteeton tappaja, vaan hän sotkeutuu monimutkaiseen kansainväliseen salaliittoon, jonka pelissä on hänen rakkaansa ja koko kuningaskunnan kohtalo. Kirjan tunnelma on parasta tässä kirjassa. Keskiaikaisten katujen ahdistavuus ja lika välittyvät tässä todella hyvin, ja hahmotkin ovat todella monimutkaisia persoonia, jotka eivät ole vain pahoja tai hyviä, vaan harmaita sävyjä löytyy.

Ongelmia  

Alku oli todella lupaava, kun siihen sekoittuu taikuutta, salamurhan mekaniikkaa ja sydäntä särkevää draamaa, mutta tarinan edetessä kaikki nämä elementit nousevat sellaisiin huikeisiin ja monimutkaisiin sfääreihin, että putosin täysin kärryistä. Lopussa saat sitten seurata salaliittojen ja selkäänpuukotusten seittiä, joka muistuttaa eteläamerikkalaisen saippuaoopperan juonta, mutta joka on liian typerä aikuisille ja liian väkivaltainen lapsille.  

Yhteenveto   

Brent Weeksin “The Way of Shadows” on kaikkia huonot elementit vakavimmasta “aikuismaisesta” fantasiakirjasta, ilma niitä hyviä. Ehkä jos olisin 15 vuotias, tämä olisi hyvä ja jännittävä.  

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Kryptomarxilaista fantasiakirjallisuutta?

Yksi syy, miksi pidän scifistä enemmän kuin fantasiasta on sen poliittisuus. Mielikuvissani fantasia yrittää olla ajaton kuin sadut, joten ne harvoin ottavat suoraan kantaa oikean maailman poliittisiin kiistoihin. Vaikkakin tällaisella ajattomalla kerrontatyypillä on paikkansa kirjallisuudessa, en ottanut fantasiakirjoja kovin vakavasti sen takia. Minusta fantasiakirjallisuus oli enemmän eskapismia kuin scifi, joka tunnetusti ottaa rankastikin kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Mutta sitten luin Brandon Sandersonin vuonna 2006 julkaisema ”Usvasyntyinen. Viimeinen valtakunta” romaanin.  

12

Idea   

Sandersonin kirja kertoo ”Viimeinen valtakunta” nimisestä imperiumista, jonka myyttinen jumalakuningas loi pelastettuaan maailman sitä tuhoavalta pimeältä voimalta. Mutta tämä imperiumi ei olekaan mikään paratiisi, vaan päivittäisistä tuhkasateista kärsivä harmaa maailma, missä suurin osa kansasta on orjia. Yöllä maailma peittyy pelottaviin sumupilviin, joitten seassa leijuu mystisiä hirviöitä. Mutta tässä maailmassa on myöskin taikuutta. Aatelit ja jotkut ”usvasyntyiset” ihmiset kykenevät manipuloimaan metallipaloja saadakseen yliluonnollisia voimia, joilla hyppiä, lyödä ja juosta nopeammin.    

Jotkut ihmiset tajuavat, että maailmassa on jotain pahasti väärässä, joten he perustavat vastarintaliikkeen kaataakseen imperiumin. Seuraamme Vin nimistä kuusitoistavuotiasta taskuvarasta, joka värvätään vastarintaliikkeen agentiksi. Vastarintaliikkeessä Vinille opetetaan metallien manipulaatiota ja hän huomaakin olevansa usvasyntyinen. Tämä tarkoittaa, että hän on erityisen kyvykäs manipuloimaan metalleja saadakseen yli-inhimillisiä voimia. Tästä alkaa huikea seikkailu kaataakseen ”Viimeisen valtakunnan”   

Verta, kyyneliä ja hikeä   

Kirjan mukaan ”Viimeinen imperiumi” on ollut olemassa jo tuhat vuotta, eikä sitä ole onnistuttu kaataa. Tämä johtuu osittain siitä, että sitä hallitseva kuningas on itse jumala, mutta myöskin sen takia, koska imperiumi on totalitaristinen järjestelmä, missä vastarinta on lähes mahdotonta. Aateliset ja heidän kätyrit tarkkailevat orjia, varmistaakseen, ettei edes heidän silmissä ilmene uhmakkuutta. Romaanin aikana moni varomaton kuoleekin mitä brutaaleimmilla tavoilla, kun valtakunnan inkvisiitio alkaa kiinnostumaan heistä.    

Tämän lisäksi köyhälistön elämä on raakaa ja anteeksiantamatonta. Vin kasvoi todella kurjissa olosuhteissa ja koko romaanin aikana hän oppiikin luottamaan taas ihmisiin ja jopa löytämään rakkauden. Asioita, joita slummien alamaailmassa olivat mahdottomuuksia. Saat siis roimasti henkistä kuin fyysistä kamppailua tästä romaanista.   

Poliittinen subteksti   

Tämä on ehkä ensimmäinen fantasiaromaani sitten ”Tulen ja jään laulun” jossa panokset ovat todella kovia. ”Viimeinen valtakunta” vaikuttaa voittamattomalta järjestelmältä, jonka mahtavuus on niin vakuuttavaa, että jopa vastarintaliikkeen jäsenet ovat melko varmoja, että he kaikki tulevat kuolemaan. Moni kuoleekin. Merkittäviä hahmoja vain lahdataan tässä romaanissa. Ainoa asia, mikä saa heidät yrittämään, on ajatus osoittaa ihmisten vastarintahengen olemassaolon. Että ihmisten toivoa ei ole täysin murrettu. Lukiessani tätä romaania tuli mieleen, että se sisältää hyvinkin marxilaisen tai jakobiinilaisen poliittisen alavirran.    

Marxilaisuuden näkee vastarintaliikkeen hahmojen retoriikassa. Maailma ei ole vain jyrkästi epätasa-arvoinen orjayhteiskunta, vaan se on luokkayhteiskunta, jossa järjestelmän hegemonia ulottuu itse mielikuvitukseen. Suurin osa orjista ei pysty kuvittelemaan muuta elämää kuin orjuutta ja näin he tukevat heitä sortavaa järjestelmää. Jotkut hahmoista jopa puhuvat ”vallankumouksen potentiaalin” saavuttamisessa alaluokissa. Sama on aatelisissa, joista kaupungissa asuvat ovat oikeastaan porvareita, eikä suurmaaomistajia. Vastarintaliikkeen johtaja ei halua vain kaataa järjestelmän ja vaihtaa ”huonot” ihmiset ”hyviin”, vaan hän haluaa perustavanlaatuisesti muuttaa sen ja mahdollisesti hävittää koko omistava luokka väkivalloin. Vastarintaliikkeen hahmojen retoriikka on niin rajua, että se muistuttaa jopa bolsevikkejä. Mutta kirjailija on niin taitava, että tunnet myötätuntoa hahmojen väkivaltaisia ajatuksia kohtaan, vaikkakin itse romaanin päähenkilö Vin on hieman epäileväinen. Koko romaanin tarina tuntuukin olevan allegoria Venäjän tai Ranskan vallankumouksille.  

Kummallisesti ”Viimeinen imperiumi” itse tuntuu olevan allegoria Neuvostoliitolle. Imperiumia hallitseva kuningas oli maailman pelastanut sankari, joka mystisellä tavalla päättyi olemaan pahemman luokan sortaja. Hahmot pohdiskelevatkin, mikä meni vikaan? Oliko vallanhimo liian suuri? Mutta tämän lisäksi valtakunnan läpitunkeva läsnäolo ja tiukka valvonta muistuttivat Orwelin ”1984” romaanin maailmaa. Jotkut hahmoista vihjailevatkin, että vastarintaliike ei saa toistaa samoja virheitä, mitä valtakunnan kuningas on mahdollisesti tehnyt. Voisinkin sanoa, että tämä romaani on jännittävän seikkailun lisäksi tutkielma vallankumouksesta ja sen eri ulottuvuuksista.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä romaanissa on sen viimeiset kappaleet. Romaani on suurimmaksi osaksi mestarillisesti kirjoitettu. Samaistut hahmoihin niin paljon, että hurraat vallankumouksen ja Vinin henkisen kasvun puolesta, mutta loppua kohden tarina alkaa lässähtämään. Liian monta Deus ex machina-tyyppisiä juonenkäänteitä tapahtuu makuuni ja itse loppuhuipennus läsähtää totaalisesti kuin puhkottu ilmapallo. Tuntui samalta kuin Stephen Kingin romaaneissa: Alku ja keskiosa ovat mestarillisia, mutta loppu on aina surkea.    

Yhteenveto    

Brandon Sandersonin ”Usvasyntyinen. Viimeinen valtakunta” on loistava romaani huonosta loppuosasta huolimatta. Silti tämä on mestariteos, joka ansaitsee paikan fantasiaklassikkona. Omaperäinen taikuusjärjestelmä ja poliittinen subteksti erottavat tämän romaanin muista genren kirjoista. Sanderson osaa kirjoittaa todella henkeä salpaavia toimintakohtauksia, mutta myöskin moniulotteisia hahmoja, joitten tuntemuksiin pystyt samaistumaan, vaikkakin heillä on todella eksoottiset taustat. Kannattaa lukea!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Patrick Rothfussin velhokokelaan seksiorgiat

Kvothe joutuu vaikeuksiin velhoyliopistossa ja hän ottaa välivuoden rauhoittaakseen opettajien mielialoja. Loman sijaan Kvothe pääsee kaverin suosituksella työskentelemään kaukaisen maan pormestarille. Tästä alkaa lukuisa sarja seikkailuja, joihin liittyy maatierosvoja, maagisia seksiorgoita, outoja tulevaisuutta ennustavia hirviöitä, spartalaisia muistuttavan soturikansan taistelutaitojen opettelu ja nuorten naisten pelastaminen.  Tämä on Patrick Rothfussin vuonna 2011 julkaistun ”Viisaan miehen pelko” fantasiaromaanin toinen osa. Ensimmäinen oli ”Tuulen nimi” jossa seurataan, miten Kvothe pääsi yliopistoon ja opetteli manipuloimaan alkuaineita.

11

Juoni

Tarina vaikuttaa alussa hyvinkin kliseiseltä Harry Potterin-matkimiselta, mutta edetessä kaikki genren tyypilliset käänteet joko käännetään ylisalaisin tai itse kertoja pilkkaa niitä ja sanoo, että ”oikeassa” elämässä niin ei tapahdu. Tämä kuitenkin ei ole satiiri, vaan vakava ja aikuismaisempi fantasiakertomus velho-oppilaan seikkaluista.

Tarina on yhä jännittävä ja nyt hahmo on vanhempi. Alussa Kvothe on viisitoista vuotias ja muistelmien lopussa seitsemäntoista vuotta vanha.  Eli tässä on vähän sellaista R.R. Martin meininkiä, jossa alkemia on hyvin pitkälle enemmänkin tiedettä kuin taikuutta. Lukija alkaa tottua, että tässä fantasiamaailmassa ei tapahdu mitään yliluonnollista, vaan enemmänkin hyvin perinteistä ihmisten kanssakäymistä ja konfliktia. Mutta kun juonessa jotain mystistä tapahtuu, se on erikoinen tapahtuma, jossa lukija haukkoo henkeä hahmojen kanssa. Taikuus tässä romaanissa tuntuu juuri niin mahtavalta ja yliluonnolliselta voimalta kuin pitäisikin tuntua. Kuten onnistuneessa jatko-osassa fantastiset elementit ovat fantastisempia ja vaikutuksiltaan paljon suurempia kuin jos niitä esiintyisi tiheämmin.

Rakenne

”Viisaan miehen pelko” kertoo kahdesta aikatasosta, jossa nykyhetki on synkkä, pimeä ja täynnä mystisiä petoja. Näköjään maailma on romahtanut tai jotain sellaista. Kvothe on aikuisena kuuluisa sankarivelho, joka kertoo historiankirjoittajalle tämän nuoruudesta. Velhon muistelmista paljastuu, että nuoruusvuosilla maailma oli mukavampi paikka kuin nykyään. Eli tarina siirtyy välillä nykyaikaan ja menneisyyteen, joissa Kvothe persoonan ja kykyjä voidaan lukea muotoutuvan.

Folkloristiikkaa

Hahmot kertovat kirjassa satuja, juttuja, juoruja ja legendoja toisilleen luoden todella rikkaan ja realistisen maailman. Tämä maailma on näin samaan aikaan hyvin tuttu eurooppalaisten myyttien ja kertomusten maailma, että uusi ja tuntematon yhden kirjailijan kynäilyä. Mutta toisin kuin aiemmassa kirjassa, tässä hahmo joutuu itse toteamaan, että jotkut sadut ovat todellisia, koska hän on ollut kokemassa kuvatut tapahtumat. Kirjan sankari on itsekin kiinnostunut saduista, joten hän seuraa ja kerää itsestään kertovia kertomuksia, jotta voisi kartoittaa, miten ne ovat levittyään muuttaneet muotoaan. Yhdessä vaiheessa sankari huomaakin, että samasta tapahtumasta on lukuisia erilaisia versioita, joista yksi on absurdimpi kuin toinen.

Ongelmia

Tässä romaanissa on muutama ongelmakin. Ensimmäisen osan seikkailujen jälkeen, uudessa kirjassa aloitetaan yliopisto-opinnoilla ja niitten banaaleilla ongelmilla. Alulla ei olisi ongelmia, jos sarjan eka osa ei olisi laittanut odotuksia suurelle. Nyt melkein jätin kesken tämän kirjan, kun mitään merkittävää ei vaikuttanut tapahtuvan monen sivun verran. Vaan tässä oli alussa paljon tarpeetonta teinikinastelua, joka ei voisi vähempää kiinnostaa. Mutta kun Kvothe ottaa välivuoden, kunnon tarina alkaa.

Tässä tapahtuu oikeastaan vähän asioita, mutta nämä asiat vievät niin paljon tilaa, että voisivat olla melkein omia kirjoja. Aloin väsymään sankarin erilaisten seikkailujen kanssa, kun alkuinnostuksen jälkeen ne muuttuivat arkisiksi. Sitä kuvittelisi yliluonnollisen seksiorgian olevan jännittävää, mutta tässä kirjassa sitä pitkitetään niin paljon, että jopa hahmo alkaa siihen kyllästyä. Pituutta kasvatti erityisesti se, että Kvothe haluaa oppia kaikenlaista, joten puolet kirjasta on hahmon kuvailua siitä, miten hän hitaasti opetteli erilaisia taitoja seikkailujensa ohella. Alussa nämä yksityiskohtaiset kuvaukset olivat kivoja, mutta aloin väsyä niihin.

Toinen ongelma on kirjan vähän häiritseväksi menevä seksuaalisuus. Tarinan sankari on seitsemäntoista vuotias, mutta hän joutuukin myyttisen henkiolennon seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi. Tietenkin juonessa hahmo on mies ja täysin omasta tahdosta paneskelemassa tuhansia vuosia vanhaa hirviötä, mutta kuitenkin hän on alaikäinen, mikä häiritsi pikkuisen. Toki keskiajassa sijoittuvassa maailmassa seitsemäntoistavuotiasta pidettiin jo aikuisena, mutta silti on vähän vastuutonta kirjoittelua. Mutta hahmo lähtee tämän fantastisen orgiakokemuksen jälkeen paneskelamaan muutaman muun vanhemman naisen ja yhden ikäisensä. Siinä sitten saat lukea, miten ihmeellistä seksiä hahmo harrasti, milloin mistäkin syystä. Vaikka tämä romaani on aikuismaisempi kuin moni muu fantasiaromaani, seksikohtaukset olivat mielestäni outoja ja kömpelöitä.  Erityisesti, kun rakkauskohtaukset ovat todella herttaisia ja koskettavia. Kontrasti kasuaaliseksin ja ”oikean” rakkauden välillä olivat minusta todella huonosti toteutettuja.

Viimeisin pikkuhuomio on kirjassa esiintyvät kristilliset vertauskuvat ja ilmaisut. Tarina sijoittuu kuvitteellisiin maailmaan, jossa kristinuskoa ei ole olemassa, mutta silti hahmot käyttävät ilmauksia, jotka perustuvat Vanhaan testamenttiin. Suurin osa ihmisistä ei varmaan tällaisia ilmauksia edes tajua lukevansa, kun ovat länsimaalaisille niin itsestäänselviä, mutta minulle se ainakin rikkoi hetkeksi illuusion, että olin kokonaan toisessa maailmassa.

Yhteenveto

Puutteista huolimatta yhä hyvä romaani, jossa hahmotutkielman kehityksen seuraaminen on todella kiinnostavaa. Tässä ei vain harrasteta mahtavaa seksiä, vaan selvitetään erilaisia salajuonia, joista jotkut ovat hyvin maallisia vallantavoitteluita kuin toiset ovat suuria yliluonnollisia salaliittoja. Sitten tietenkin porukkaa räjäytetään salamoilla ja sen sellaista. Samalla kokonaisuutena tarina on innostava ja tunteita herättävä. Kuitenkin mestariteos tämä ei ole. Kolmas osa ei ole vielä julkaistu, mutta odotan sitä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Kun Paavo Väyrynen manasi suuret muinaiset

Monen kirjoittajan ”On suurten muinaisten aika” on vuonna 2012 julkaistu poliitikko Paavo Väyrysen olemuksen ympärillä pyörivä lovecraftilainen kauhuantologia.    

46.JPG

Kun eräs yliopiston tuttu esitteli tätä kirjaa omalla Facebook-sivullaan, otin sen välittömästi lukulistalle. Harrastanhan kaiken perverssin ja sairaan kirjallisuuden lukemista, ja mikä olisi sairaampaa  ja perverssimpää kuin lovecraftilainen kauhuantologia pitkäaikaisesta keskustapolitiikoista?! Kuka normaali ja rehti ihminen sellaista keksisisi?!   

Maiharit edellä  

Heti kättelyssä kirja täräyttää tajuntaasi apokalyptisillä visioilla maanpäällisestä helvetistä, jonka aiheutti Paavo Väyrynen. Verisiä orgioita, muodottomia ihmishahmoja, muinaisia satanistisia kieliä puhuvia epäpyhyyden ylipappeja ja kaikenlaisia hirviöitä! Kirjailijat eivät säästä paukkujaan, vaan kilpailevat tässä antologiassa siitä, kuka saa kirjoitettua Paavo Väyrysestä sairaamman ja hullumman kauhukertomuksen.   

Rakenne  

Kaikki tarinat perustuvat Paavo Väyrysestä levinneisiin anekdootteihin. Tässä kirjassa hyödynnetään populaarikulttuurin käsitys poliitikosta, eikä niinkään todellista miestä. Tämä oli mielenkiintoinen ratkaisu, koska samalla kirjailijat välttävät haukkumasta todellista Väyrystä, että hyödyntävät miehestä muodostunutta suullista perinnettä kuin hän olisi jo jokin suomalaisen kansanperinteen myyttinen hahmo.   

Jokaisessa tarinassa hyödynnetään sitä kuvaa, että Paavo Väyrynen on ylimielinen suomettumisen jänne, joka ei ikinä luovu unelmastaan tulla Suomen presidentti. Tai sitä, että poliitikko ei koskaan puhu mitään selvää, eikä koskaan myönnä olevansa väärässä. Kirjailijat viljelevät kuuluisia miehen sitaatteja ja tämän kirjallista uraa. Näitten seikkojen ympärille sitten sekoitetaan mitä hullumpia kauhufantasiavisioita.  

Kirjassa onkin kolmenlaista visiota Väyrysestä. Ensimmäisessä hänet herätetään henkiin kauhistuttavin seurauksien, toisessa Väyrynen tekee sopimuksen pimeitten ja muinaisten voimin kanssa, kauhistuttavin seurauksin ja kolmannessa keskustapoliitikko on itsekin miljoonia vuosia vanha jumala, joka ohjaa ihmiskunnan historiaa kauhistuttavin seurauksin. Kaikissa on sekoitettuna todella perverssejä, hauskoja ja oikeasti pelottavia visioita hirviöistä, epämuodostumista mätänevistä ruumiista ja kuolemasta.   

Uudelleenkontekstualisoitua kansanperinnettä  

Kirjassa on esimerkiksi tarina, missä eletään vaihtoehtoisessa Suomessa, jossa Kylmän sodan aikana rakennettiin suuria pyramideja muumioituneille politiikoille. Väyrynen herätetään henkiin muinaisella suomalaisella pakanalisella saunarituaalilla, jolloin alkaa kauhistuttava yritys pysäyttää zombifioituneen keskustapoliitikon presidenttikisa. Toisessa kertomuksessa Väyrynen on taas ahne ministeri, joka yrittää manata muinaisia jumalia, joilla hän voisi herättää henkiin Neuvostoliiton kuolleet poliitikot. Väyrynen pyrkii epäkuolleilla neuvostopolitiikolla solmimaan uuden YAA-sopimuksen Suomen talouden elvyttämiseksi.  

Tätä kirjaa voisi ymmärtää modernina legendan uudelleenkontekstualisoinnilla. Vanhoja myyttejä ja roskaisten kauhunovellien visioita sekoittavana taideteoksena, joka pilkkaa vielä elossa olevaa ihmistä. Kirjailijat hyödyntävät suomalaista kansanperinnettä, erityisesti Kalevalaa ja erilaisia pseudotieteellisiä konsepteja ja salaliittoteorioita.   

Yhteenveto  

Kaikki tekstit on tehty kieli poskessa, joten lukeminen aiheuttaa hysteeristä naurua ja vähän inhoa, koska tässä kuvatut kuolemat ovat todella härskejä. Jotkut tarinat perustuvat Väyrysen uran tai sitten hänen letkautuksien perversseihin tulkintoihin, jotka osoittavat erinomaista mielikuvitusta ja kekseliäisyyttä.    

Ihmettelen suuresti, miksi en ole kuullut tästä kirjassa muualla kuin perverssin kirjallisuuden harrastajien parissa? Suomi menettää suuren kulttuurituotteen. Kannattaa lukea!   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Tuulen nimi

Patrick Rothfussin ”Tuulen nimi” on fantasiakirja, joka kertoo velhon muistelmista.  

9

En tiennyt yhtään mitään tästä kirjasta. Se oli vain listassa, jonka joskus kopioin ja nyt kirjan vuoro tuli. Onneksi en lukenut edes takakantta, koska tämä on todella hieno metatasojen fantasiakirja, joka rikkoo genren rajat, ilman että se on jokin parodia genrestä (sellaisia on jo nähty liikaa).  ”Tuulen nimi” on ihan vakava ja aikuismainen kertomus, jossa silti on todella fantastisia elementtejä.  

”Tuulen nimi” kertoo kahdesta aikatasosta, jossa nykyhetki on synkkä, pimeä ja täynnä mystisiä petoja. Näköjään maailma on romahtanut tai jotain sellaista. Kuuluisa sankarivelho kertoo historiankirjoittajalle tämän nuoruudesta, joka oli täynnä köyhyyttä ja kärsimystä, mutta myöskin rakkautta ja alkemian oppimista. Samalla se kuitenkin oli parempi maailma kuin nykyisyys. Eli tarina siirtyy välillä nykyaikaan ja menneisyyteen, joissa velhon persoonan ja kykyjä voidaan lukea muotoutuvan.  

Tarina vaikuttaa alussa hyvinkin kliseiseltä, mutta edetessä kaikki genren tyypilliset käänteet joko käännetään ylisalaisin tai itse kertoja pilkkaa niitä ja sanoo, että ”oikeassa” elämässä niin ei tapahdu. Sen lisäksi, että tarina on äärimmäisen jännittävä, nuoresta sankarihahmosta huolimatta, niin kerronta on hyvinkin vakava ja paikoin rujon realistinen.  

Eli tässä on vähän sellaista R.R. Martin meininkiä, jossa alkemia on hyvin pitkälle enemmänkin tiedettä kuin taikuutta. Lukija alkaa tottua, että tässä fantasiamaailmassa ei tapahdu mitään yliluonnollista, vaan enemmänkin hyvin perinteistä ihmisten kanssakäymistä ja konfliktia. Mutta kun juonessa jotain mystistä tapahtuu, niin se on erikoinen tapahtuma, jossa lukija haukkoo henkeä hahmojen kanssa fantastisille tapahtumille.  

Tämä kirja siis saavutti sen, mikä mielestäni Harry Potter -kirjat eivät koskaan saaneet aikaan. Eli taikuuden muuttaminen uskottavaksi osaksi kuvitteellista maailmaa. Harry Potterit tuntuivat jo 11 vuotiaana lapsellisilta kirjoilta, joissa enemmänkin kikkailtiin kerronnalla kuin yritettiin luoda uskottava maailma. Tiedän kyllä, että olen tässä poikkeus, koska Harry Potterit ovat jo muodostuneet sukupolveni suurimmaksi yhteiseksi kokemukseksi. Isäni sukupolvella on Vietnamin sodan uutislähetykset ja Berliinin muurin kaatuminen, minulla Harry Potterit ja WTC-iskut. En tiedä pitäisikö tässä itkeä vai nauraa? 

Koska romaani on kirjoitettu ensimmäisellä persoonalla, niin kaikki muutkin sivutiedot kerrotaan heidän kautta. Eli juoni ei koskaan rikkoudu johonkin historiallisen dokumentin mukailemaan, jossa kerrotaan vähän maailman taustoista. Jos haluan lukea tietokirjan, niin luen tämän maailman historiankirjoja, eikä kuvitteellisia. Tässä sellaiseen ei sorruta, kuten niin moni fantasiakirja sortuu. Pahin esimerkki on Taru sormusten herrasta, joka on helvetin tylsä sen takia.

Juuri tämä suullisen kerronnan muoto on näin folkloristina todella ihanaa. Hahmot kertovat satuja, juttuja, juoruja ja legendoja toisilleen luoden todella rikkaan ja realistisen maailman. Tämä maailma on näin samaan saamaan aikaan hyvin tuttu eurooppalaisten myyttien ja kertomusten maailmasta, että uusi ja tuntematon yhden kirjailijan fantasiamaailman kynäilyä. Eli jos rakastaa vanhoja eurooppalaisia satuja ja myyttejä, niin tämä on täydellinen kirja, jossa niitten kerrontatyyli on niin realistinen, että välillä tuntui kuin kirjailija olisi kuunnellut karjalaismummojen kertomuksia ja kirjoittanut romaanin niitten pohjalta.  

Kaikin paikoin loistava fantasiaromaani, jota voisi sanoa olevan sitä, mitä Harry Potter olisi, jos George R.R. Martin olisi velhoseikkailun kirjoittanut. Mutta tietenkin rinnastus ei ole täydellinen. Tässä kirjassa ei siis teurasteta mielletön määrä viattomia ihmisiä, eikä kenekään penistä kuvailla sivun mittaisella selotuksella. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin