Avainsana-arkisto: Feminismi

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Vuonna 2016 Opetus ja kulttuuriministeriö ilmoitti jakavansa Chimamanda Ngozi Adichien ”Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä” kirjan jokaiselle yhdeksänluokkalaiselle koululaiselle.  Syntyi kohu ja monet vanhemmat hätääntyivät ja ilmaisivat huolensa siitä, että lapsensa voisivat omaksua tasa-arvon ja ihmisoikeudet. Pelastukseen tulivat perussuomalaiset, jotka julkaisivat ”Epäneutraalin sukupuolikirjan” jotta vanhemmat ja koulut voisivat tarjota ”tasa-arvon ongelmia, joista feministit eivät puhu” koska ”todellisuudessa nykypäivän feminismi on hyvin miesvihamielinen aate.” Tietenkin neutraalina ihmisenä otin Perussuomalaisten kirjan ensin lukulistaan, koska aavistin sen olevan viihdyttävämpi. Blogissani voi lukea ajatukseni siitäkin mestariteoksesta.

19

Idea

Chimamanda Ngozi Adichie kertoo kirjassaan elämästään Nigeriassa ja, että hänen ystävät, vanhemmat ja tuntemattomat ihmiset alkoivat luonnehtia häntä feministiksi tämän ajatusten ja tekojen takia. Adichie meni ottamaan selvää feminismistä ja huomasi sen olevan kiva juttu. Tästä alkaa kirjailijan matka käsittämään, että se, mitä hän kirjoitti romaaneissa, oli feminismiä ja se edisti nigerialaisten naisten ihmisoikeuksia. Jos tuntee Nigerian, niin se on öljyrikas valtio, joka kärsii äärimmäisestä korruptiosta ja sisällissodasta, jossa nigerialaiset, tšadilaiset, beniniläiset, kamerunilaiset, ranskalaiset ja amerikkalaiset joukot taistelevat jihadistijärjestö Boko Haram -ryhmittymää vastaan. Eli juuri sellainen paikka, joka kaipaa feminismiä. Kirjailija kirjoittikin tämän kirjan voimaannuttaakseen nigerialaiset käsittämään sukupuolten tasa-arvon edut.

Rakenne

Kuitenkin kirjailija ei aavistanut, että hän kirjoitti maailman täydellisimmän ja universaalisemman kirjan feminismistä. Tässä kirjassa muotoillaan monimutkaisia feministisiä konsepteja todella yksinkertaiseen muotoon, joka kuitenkin on luonteva ja looginen. Lukija ei tunne, että häntä puhutellaan kuin jotain tyhmää, vaan teksti on selkeä ja kunnioittava.

Vaikka Adichie kirjoittaakin omasta elämästä Nigeriassa, hänen esimerkkinsä ovat universaaleja ja selitetty tavalla, joka saa jopa yhdeksänluokkalaisen suomalaisen tajuamaan, miten rakenteellinen sorto toimii. Kirjailija ei syytä tai lietso vihaa miehiä kohtaan, vaan selittää todella hyvin, miten jotkut miehiset asenteet ovat vanhentuneita ja edistävät sekä naisten, että miestenkin pahoinvointia.Se siitä perussuomalaisten pelosta, että feminismi olisi ”miesvihamielinen aate” Tämä on todellakin se kirja, jonka kaiken ikäisten pitäisikin lukea käsittääkseen feminismin edut.

Hämmästyinkin, miten niin lyhyessä kirjassa onnistuttiin ahtamaan lähes kaikki feminismin pääargumentit ja vasta-argumentit yhteen. Kirjailija vastaa esimerkiksi, miksi hän on esisijaisesti feministi, eikä vaikka humanisti. Tämä on yksi kuuluisimmista vasta-argumenteista feminismiä vastaan ja kirjailija kumoaa sen niin helposti ja yksinkertaisesti, että olin järkyttynyt hänen nerokuudestaan.

Adichie kertookin, että hän yritti lukea feminististä teoriaa, mutta suuntauksen klassikot olivat liian tylsiä ja monimutkaisia. Minä jaksoin ja ne löytyvät blogistani. Hän ei jaksanut tällaista aivojumppaa, van luki romaaneja ja eli elämäänsä, vetäen omalla ajattelulla samat johtopäätökset kuin feminismin klassikot. Kirjailija tajusikin, että hänen isoäitinsä oli feministi tietämättään. Kirjailija myöskin kirjoitti, että oikeastaan feminismi on vain kattokäsite sukupuolten tasa-arvoa edistäville asenteille, eikä mikään ideologia. Tämä onkin tärkeä havainto, koska jotkut suomalaiset pitivät tätä kirjaa jonkinlaisena poliittisena propagandana, joka ei kuulu neutraaliin opetusympäristöön. Itse kuulun siihen koulukuntaan, joka uskoo kaiken olevan oikeastaan poliittista ja ideologista, joten minusta tämä kirja on tarpeellinen kouluille, joitten ensisijainen tehtävä on poliittinen: kasvattaa hyviä kansalaisia. Pahinta, mitä tämä kirja voi aiheuttaa murrosikäisessä teinissä on sukupuolihierarkioitten kyseenalaistamista ja näin ihmisten erilaisuuden kunnioitusta. Voi kamalaa!

Yhteenveto

Chimamanda Ngozi Adichie ”Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä” on nerokas pikkukirja, jonka antaminen yhdeksänluokkalaisille on mahtava idea. Sillä aikaa kun antifeministeillä on tarjottavana todellisuudesta irrallaan olevaa vihamielistä vinkumista, feministeillä on tarjolla jalat maassa olevaa selkeää kirjallisuutta, miten parantaa niin nigerialaisten kuin suomalaisten elämää sukupuolta katsomatta.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi

Heteroseksi on raiskausta! Poliittisen lesbouden ytimessä.

Leedsin vallankumouksellisen feministisen ryhmän vuonna 1988 julkaisema ”Rakastaa vihollistasi? Väittely heteroseksuaalisen feminismin ja poliittisen lesbouden välillä” (oma suomennos) on manifesti ja artikkelikokoelma, jossa keskustellaan siitä, pitäisikö feministien hylätä kokonaan miehet ja elää vain naisten kesken?   

8

Olen vuodesta 2016 lähtien yrittänyt vimmatusti löytää kuuluisia äärifeministisiä manifesteja, mutta suurella vaikeudella. Ainoa lukemani äärifeministin kirja, jossa oli selkeää miesvihamielisyyttä, oli Maailma kylässä-festivaalissa ostettu SCUM-manifesti. Enkä ole nähnyt yhtäkään feministiä koskaan referoivan sitä teosta. Mutta olen jo lukenut kaikki feminismin klassikot. Niin 1700-luvulta nykypäivään saakka, mutta mitään miesvihamielistä ei löytynyt. Oikeastaan monissa kirjoissa mainitaan, miten miehiäkin sorretaan sukupuolensa takia. Viimein sukupuolitutkimuksen kurssissa mainittiin separatistifeministit, jotka oikeasti vihaavat miehiä. Tämä teos, jota nyt analysoin, oli yksi tämän radikaalin feminismisuuntauksen merkkiteoksista. Mutta, kuten voitte nähdä, niin ei tämä ole mikään bestseller, joka löytyy Feministipuolueen kirjahyllystä.   

Idea  

Tämä kirja on kaikkea, mitä odotinkin. Heti alussa muita mutkitta julistetaan, että kaikki miehet ovat vihollisia, koska he hyötyvät tahtomattaan patriarkaalista. Kirja vie äärimmilleen vakiintuneen feministisen käsityksen, että miehet ovat määritelleet kulttuurin, jolloin naisetkin toistavat miehisiä perspektiivejä. Perinteisen toisen aallon feministisen käsityksen mukaan naisen pitää määritellä itseään omin ehdoin, eikä välittää siitä, mitä miehet määrittelevät ”naiselliseksi”.   

Ensimmäisen aallon feminismissä naisten tavoite oli päästä samalle tasolle kuin miehet, mutta toisen aallon feministien mukaan naisen ei pitänyt yrittää matkia miestä. Sen sijaan naisen piti määritellä omat standardit ja tehdä niistä yhtä arvokkaita kuin miesten. Tämä kirja vetää edellä mainitun ajatuksen äärimmilleen, jolloin se päätyykin siihen johtopäätökseen, että ainoa tapa naisen todellisuudessa toteuttaa itseään naisena, on irrottautua kokonaan miehisestä yhteiskunnasta. Tämä tarkoittaa kirjaimellisesti heteroseksuaalisen seurustelun lakkauttamista ja lesboksi ryhtymistä, koska heteroseksi on raiskausta. Siitä tuleekin termi ”separatistifeministit”. Tässä kirjassa onkin kokonainen luku omistettu peniksen pahuudelle, joka perustuu siihen kummalliseen ajatukseen, että nainen emätin ei ole paikka minne ”tungetaan asioita”.

Lesboutopia

Kirjoittajien mukaan ei tarvitse oikeasti alkaa harrastamaan lesboseksiä, mutta voi muuten olla intiimeissä väleissä naisten kanssa, naisten dominoimissa erillisyhteisöissä. Näin kirjailijoitten mukaan naiset luovat omatoimisen naiskeskeisen kulttuurin, jolloin jokin lesbokommunistinen vallankumous saadaan toteutettua maailmalla. Manifestin kirjoittajat uskoivat, että jos naiset elävät vain keskenään, kokonaan uusia naisellisia perspektiivejä ja taitoja tulisi muodostumaan, mitä ennen ei edes tiedetty olevan mahdollisia. Eli lesbokommunistikommuuneissa uskottiin, että uusi ”supernainen” voisi syntyä!

Kirjailijat eivät ihan tarkalleen selitä, mitä nämä taidot voisivat olla ja mitä konkreettista yhteiskunnallista muutosta lesbokommunistinen vallankumous oikein tavoittaa. Ainoa asia, mikä on selvää, on se, että siihen liittyy rankkaa lesboilla ja miesten vihaamista. Onkin vähän jännää, että en ole koskaan kuullut antifeministien siteeraavan tätä manifestia. Blogin seuraajat tietävät, miten paljon aikaa olen hukannut antifeministisen kirjallisuuden kanssa. Johtopäätökseni on, että antifeministit eivät vaivautuisi edes tutustumaan viholliseensa.   

Väittely  

Kuitenkin Leedsin vallankumouksellisten feministisen ryhmän teesit olivat niin hulluja, että monet feministit vastustivat heitä. Tähän kirjaan koottiinkin kahden vastakkaisen feministileirin esseekirjoituksia, joissa haukutaan tai puolustetaan poliittista lesboutta.

Hassun hauskaa onkin esseissä, että ne on kirjoitettu feministiryhmien sisäiseksi viestinnäksi, joten kieli on välillä aika villin törkeää. Avoimesti miehiä vihataan tai poliittisia lesboja haukutaan sekopäiksi. Tässä kirjassa haukutaan puoleen ja toiseen kaikilla mahdollisilla kirosanoilla, mitä on. Sitten tietenkin tässä teoksessa kerrotaan minkä sukupuolen kanssa seksin harrastaminen on maailman ihaninta tai ikävintä. Eli tässä on vähän kaikille jotain kivaa. Nauroin ääneen tälle kirjalliselle paskamyrskylle, koska tässä olevat keskustelut muistuttavat Stewart Homen kirjojen hahmojen monologeja. Puuttui vain primitiivisten rämeitten rytmit!   

Paradigman muutos  

Mielenkiintoisinta oli kuitenkin huomata, miksi tämä kirja katosi marginaaliin ja muuttui sivumaininnaksi sukupuolitutkimuksen kurssissa. Koko poliittisen lesbouden ideologia perustuu binääriseen sukupuolikäsitykseen. Tämä tarkoittaa sitä, että jos uskoo, että miehet ja naiset ovat tiukasti rajattuja sukupuolia, joilla on vakiintunut olemus, niin sukupuolten välinen tasa-arvo on mahdoton saavuttaa. On silloin tietyssä kierossa mielessä loogista, että ainoa tapa saada naiset kehittämään itsenäisen täysin miehisestä kulttuurista riippumattomasti, on eristäytyä miehistä fyysisesti. Mutta koko tämä poliittinen lesbouden ideologia romahti, kun huomattiin, että sukupuoli-identiteetti ei ole binäärinen. Ei ole olemassakaan ”naisellista” tai ”miehistä” olemusta, vaan kirjo erilaisia sukupuolia. Sukuelimet eivät määrittelekään kenenkään sisintä olemusta tarkasti rajattavaksi sukupuoleksi ja koko sukupuoli-identiteetti voi vaihdella elämänaikana useita kertoja tai olla monta samaan aikaan. Se, mitä käsitämme nyt ”naiselliseksi” tai ”miehiseksi” on kulttuurin määrittelemää, joten fyysisen eristäytymisen sijaan, kulttuuriset valtarakenteet voidaan murtaa uusien identiteettien tilalle. Tämä Judith Buttlerin ja Bell Hooksin oivallus mursi feminismin naiskeskeisen asenteen ja avasikin ovet feminismiin sekä miehille, että seksuaalivähemmistöille kolmannen aallon intersektionaalisen feminismin muodossa.    

Yhteenveto  

”Rakastaa vihollistasi? Väittely heteroseksuaalisen feminismin ja poliittisen lesbouden välillä” onkin nykystandardeissa museokamaa. Tässä kirjassa voi nähdä, miten vanhat sukupuolistereotypiat vaikuttivat feministeihin niin paljon, että jotkut pimahtivat luomaan lesbovaltakuntia. Onkin vähän ironista, että antifeministit nykyään luulevat, että nykyfeminismi on suvaitsemattomampaa kuin vanha feminismi, vaikka asia on täysin päinvastoin.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi

Tolkun miesasiamies!

Warren Farrellin ”Myytti miehen vallasta” (oma suomennos) on vuonna 1993 julkaistu kirja, joka pyrkii argumentoimaan, että miehet ovat yhtä sorrettuja kuin naiset.

25

Mikään ei kerro miehen vallattomuudesta, kun naisen mehukas perse

Minulle suositeltiin tätä kirjaa, kun keskustelin somessa miesasiamiehistä. Joku henkilö kertoi, että tämä on miesasiamiesten perusteos, joka pitäisi vakuuttaa sorrostani. Olen lukenut aiemmin miesasiamiesten kirjoja, mutta ne olivat joko tunnettujen äärioikeistolaisten hörhöjen tai muutenkin todellisuudesta irrallaan olevien perussuomalaisten kirjoittamia. Tämä pitäisi olla tieteellisemmästä päästä.

”tolkun” miesasiamies

Voin todeta, että suosittelija oli osittain oikeassa. Farrell tosiaan ei yritä tässä kirjassa kertoa, että elämme ”pilluminaatin” alla tai, että feministit ovat miesvihaajia. Oikeastaan kirjailija kertoo alussa, kuinka feministi hän on. Ennen tämän kirjan kirjoittamista Farrell työskenteli ja perusti useita feministijärjestöjä. Farrell on siis viimeisin jätkä, jota voisi syyttää sovinistiksi. Jo nyt hälytyskelloni alkoivat soida. Jos kirjassa pitää heti alussa vakuutella lukijaa siitä, miten kirjailija ei ole sekopää, todennäköisesti edellä tuleva sisältö ei ole tarpeeksi vakuuttavaa.

Teesi

Farrell kirjoittaa tässä kirjassa miesten ongelmista, ikään kuin eläisimme maailmassa, missä ei ole kapitalismia tai sosialismia. Esimerkiksi kirjailija valittaa, että miehiä syrjitään sukupuolensa perusteella, kun heitä pakotetaan vaarallisiin ja matalapalkkaisiin töihin. Näitten työpaikkojen takia suurin osa miehistä on köyhiä ja sorrettuja, koska kulttuurissamme miessukupuolta käsitetään kertakäyttöisenä resurssina. Uskoakseen Farrellin teoriaan, on uskottava, että avaruusoliot pitävät miehiä alhaalla, koska kirjailija itsekin toteaa, että eivät naiset pidä miehiä alipalkatuissa teollisuus- ja maataloustöissä. Tästä kirjasta puuttuu täysin sosioekonominen ja syvällisempi historiallinen analyysi. Olin oikeasti järkyttynyt, että joku voi kirjoittaa kokonaisen tietokirjan ilman, että analysoi niitä yhteiskunnallisia voimia, jotka eniten vaikuttavat ihmisiin, kuten talouspolitiikka ja ympäristöolot. Kuvittelin, miten Farrell pohti kirjoittaessaan tätä teosta, että olisipa jokin poliittinen liike olemassa, joka vaatisi korkeampia palkkoja ja parempia työolosuhteita miehille?

Kaikesta kirjailijan tasapuolisuudestaan ja vakuutteluista huolimatta, tämä on ehkä tyhmin kirja, jonka joku tohtori on kirjoittanut. Vaikka tässä kirjassa ei syyllistetä naisia tai kielletä naisten kärsimiä ongelmia, kirjan koko teesi perustuu ihmeelliseen todellisuuskäsitykseen, joka haastaa omat mielikuvat totuudesta ja universumin rakenteesta. Lukiessa tätä kirjaa, jouduin pysähtymään hetkeksi, painamaan kämmeneeni kasvojani vasten ja pohtimaan, onko vika minussa vai kirjailijassa? Yritin kävellä hiekkarannalla ja katsoa merta ja horisonttia, jotta jotenkin pystyisin paikantamaan itseni tässä maailmassa. Sen verran järisyttävä lukukokemus tämä oli.

Kenties Farrell on oikeassa, mutta minä elän väärässä rinnakkaistodellisuudessa? Miten voisinkaan olla varma, että Farrellin kirja ei ole matkustanut meidän todellisuuteen, jonkun madonreiän kautta? En ehkä saa koskaan vastausta tähän kysymykseen, mutta pyrin tällä arviolla avaamaan vähän tohtorin teesejä.

Kapitalismia ja sosialismia ei ole.

Kirjailijan mukaan suurin osa miehistä vain sattuu olemaan köyhiä, huonosti koulutettuja ja työskentelemään raskaassa teollisuudessa, armeijassa ja kaivoksissa. Farrell on tohtori, mutta hänelle vaikuttaa olevan suuri mysteeri, miksi maailma on tällainen? Kirjailija meneekin niin pitkälle, että hän ei kerro, kuka kaivoksia, tehtaita ja armeijoita johtaa? Kuka nämä instituutiot rakensivat ja mitkä yhteiskunnalliset ja taloudelliset voimat liikuttavat niitä? Aloinkin epäillä, että joko kirjailija elää rinnakkaistodellisuudessa, jossa avaruusoliot ovat valloittaneet maailman, sortaen miehiä, tai hän tietoisesti yrittää vedota todella vieraantuneisiin miehiin tai sitten hän on seonnut? Kaikki vaihtoehdot ovat huolestuttavia. Mitkään tunnit hiekkarannalla, eivät avanneet tätä mysteeriä minulle. Pitäisikö lähettää viesti YK:lle, että on olemassa rinnakkaistodellisuus, jossa miehiä pakotetaan kaivostöihin avaruusolioitten toimesta?!

Suurin osa tässä kirjassa kuvatuista miehen sukupuolelle ominaisista ongelmista voitaisiin selittää kapitalismilla, mutta tämä ei tule kertaakaan kirjailijalle mieleen. Kuvaillessaan meksikolaisten siirtotyöläisten kurjien oloja, Farrell sivumennessä mainitsee, että nämä työläiset voisivat radikalisoitua luokkataisteluun. Mutta kirjailija päättyykin siihen johtopäätökseen, että luokkataistelun sijaan, siirtotyöläisten olisi taisteltava sukupuolensa sortoa vastaan. Mutta ketä vastaan he osoittaisivat mieltä? Koska feministit voivat vielä suoraan osoittaa valtaan pitäviä miehiä ja vaatia näiltä naisillekin kuuluvia oikeuksia, mutta Farrellin kirjassa ei koskaan osoiteta kenelle pitäisi vaatia parempia työoikeuksia? Ainoastaan kirjailija puhuu ”yhteiskunnasta” ihan kuin se olisi jokin irtonainen planeetta, joka ei liity mitenkään työläismiesten elämään. Ainakin omassa todellisuudessani työläismiehet kuuluvat yhteiskuntaan. Ehkä pulpahtaminen mereen auttaisi ymmärtämään tämän kirjan logiikkaa? Ehkä kesähelteet estävät minua ymmärtämästä tämän kirjan nerokkuutta?

Vallan analyysi

Farrell määrittelee vallan kyvyksi hallita omaa elämää. Kirjailija määrittelee vallan niin kapeaksi, etteivät edes rikkaat lääkärit ja asianajajat omaa valtaa, koska hekin kärsivät masennuksesta ja eksistentiaalisesta kriisistä. Farrell selittää, että masennus johtuu elämänhallinnan puutteesta. Jos masennuksen tunne on määritelmä vallattomuudelle, eihän kukaan tässä planeetassa omaa valtaa kuin ehkä Jumala ja Paavo Väyrynen! Farrell siis onnistui kehystämään vallan tavalla, jolloin siitä tulee tehoton käsite. Ainoastaan näin kirjailija onnistuu piirtämään kuvan, että miehiä sorretaan sukupuolensa vuoksi yhtä paljon/enemmän kuin naisia. Muutenhan kirjailijan olisi todettava, että köyhiä miehiä on olemassa, koska joukko rikkaita miehiä, erityisesti rikkaita valkoisia miehiä, sen sallivat. Jos ollaan tieteellisempiä, voidaan sanoa, että rikkaitten valkoisten miesten ylläpitämä järjestelmä/kulttuuri sen sallii. Mutta, että jokin mysteerinen voima syrjii miehiä sukupuolensa takia köyhyyteen, menee jo absurdiksi.

Farrell kuitenkin määrittelee naiset maailman varakkaammaksi sukupuoleksi, koska rikkaat miehet kuolevat aikaisemmin kuin naiset, jolloin rikkaitten miesten lesket saavat aviomiehensä perinnön. Saadakseen tämän idean toimimaan, olisi uskottava suuriin naisvaltaisiin poliittisiin ja teollisisiin dynastioihin. Mutta ainakin omassa todellisuudessani, suurin osa rikkaimmista ja vaikutusvaltaisimmista ihmisistä ovat miehiä. Vai oletteko kuulleet kovin monesta suuryrityksestä, transnationaalisesta organisaatioista tai valtion elimestä, joita vanhat lesket hallitsevat? Uinti merellä oli virkistävää, mutta ei kyllä avannut tämän kirjailijan logiikkaa. Olen huolestunut.

Kätkettyä sovinismia.

Menin kotiin. Otin suihkun, jotta pyyhkisin pois merisuolan ihostani, mutta ei sitä ihmetystä, missä planeetassa Farrell elää? Kirjan lopussa on pahin kappale, joka käsittelee raiskauksia. Kirjailijan mukaan miehet raiskaavat, koska haluavat ”purkaa” turhautumistaan siitä, että eivät ”saakaan” hankittua seksikkään naisen. Farrell syyttää erityisesti naisten ”provokatiivisia” vaatteita ja naisten kauneutta hyödyntävää mainosteollisuutta raiskauksista.

Farrell selittää, että edellä mainittu teoriansa on parempi kuin feministien, jonka mukaan raiskaus on joittenkin miesten perverssi tapa osoittaa itselleen ja naiselle, kuka on vallassa. Farrellin teoria kuitenkin murtuu jo siinä, että muslimimaissa ei ole kuvia seksikkäistä naisista kaduilla ja silti raiskauksia tapahtuu. Sama asia konfliktialueissa ja vankiloissa. Toinen ongelma Farrellin teoriassa, on se, että suurin osa raiskauksista kohdistuu heikossa asemassa oleviin naisiin, kuten köyhiin, pakolaisiin-, kehitysvammaisiin-, nuoriin ja jopa vanhuksiin. On harvinaista, että kauniita naisia raiskataan, vaan yleisempää on edellä mainitut riskiryhmät. Tilaisuus siis tekee rikollisen, eikä niinkään naisen ulkonäkö. Tämän vuoksi onkin todella harvinaista, että tuntematon raiskaa naisen, vaan yleisempää on tutun raiskata naista neljän seinän sisällä. Farrell on siis vain uudelleen muotoillut pahemman luokan äärikonservatiivista ideaa ”paljastavista” naisista, joita tulisi säkittää tai vangita kotiin, jotta mies ei ”kääntyisi pois Jumalan tieltä”. Asiaa pahentaa se, että Farrell ei käsittele ollenkaan miesten kokemia raiskauksia. Ehkä sen takia, kun suurin osa miesten raiskaajista ovat toiset miehet.

Farrell ei siis usko etuoikeusteoriaan, jonka mukaan miehinen kulttuuri on rakennettu, sillä oletuksella, että koko maailma on miestä varten. Etuoikeusteorian mukaan mies ikään kuin alitajuisesti kokee, että hänellä on oikeus naisiin, työpaikkoihin ja muuhun yhteiskunnan etuihin. Tästä etuoikeustunteesta kumpuaakin lause ”saada naisia” ikään kuin naiset olisivat esineitä, eikä ihmisiä. Tämä etuoikeusoletus selittää, miksi kriisien aikoina miehet radikalisoituvat rasistisiin ja sovinistisiin ääriliikkeisiin. Kun yhteiskunta ei tarjoakaan enää sitä, mitä miehelle on kerrottu koko tämän iän olevan häntä ”varten” tämä suuttuu ja etsii syntipukkeja.

Farrellin kirja on oiva osoitus siitä, miten tämä etuoikeusoletus on todellinen ilmiö. Farrell lähtee etsimään syyllisiä miesten ongelmiin ulkopuolisilta tahoilta, joita hän ei koskaan nimeä. Jää lukijan tehtäväksi täyttää aukko, jolloin syyllisiksi voidaan nimetä, vaikka mitä tahoja ja ihmisryhmiä.

Mutta edellä mainittu ei ole edes se pahin, mitä tässä kirjassa on. Farrell myöskin argumentoi, että nainen on vastuussa omasta raiskauksestaan, jos tämä joi ennen rikosta alkoholia. Tässä kohtaan jouduin kamppailemaan oksennusta vastaan. Koko kirja on rakennettu sen idean varaan, että miehiä sorretaan heidän sukupuolensa takia, mutta lopulta kirjailija toteaa, että miehet eivät pysty hillitsemään raiskaushalujaan. Tällaista taantumuksellisuutta luulisi löytyvän pahempien salafistisaarnaajien puheista, eikä länsimaisen tohtorin!

Yhteenveto

Kuivattuani itseni suihkusta, katson peilistä ja totesin, että Warren Farrellin ”Myytti miehen vallasta” on todella puutteellinen, turha ja haitallinen kirja. Farrellilta puuttuu täydellisesti historiallinen ja sosioekonominen analyysi miesten kokemista ongelmista. Sen sijaan kirjailija lähtee ihmeellisiin metafyysisiin pohdintoihin siitä, miksi miehet joutuvat jatkuvasti uhraamaan itseään perheen ja isänmaansa takia. Tämä kirja on oiva osoitus siitä, miten sekularismi ei pelasta ihmistä taantumuksellisuudesta, jota liitetään usein uskonnollisiin fundamentalisteihin. Tämä on sen verran tyhmä ja ikävä kirja, että Jordan B. Petersonin kaltaiset uuspuritanistit vaikuttavat edistyksellisiltä liberaaleilta verrattuna Farrelliin.  Miehet tosiaan kärsivät sukupuolihierarkioista yhtä paljon kuin naiset, mutta tämä kirja ei ole se teos, joka selittää parhaiten, miten miehiä sorretaan. Sen sijaan tämä kirja oikeuttaa sellaisten harhaisten massamurhaajien ajatukset naisista kuin Eliot Rodger, Alek Minassia ja Dimitrios Pagourtzis.

Osaako joku suositella tolkullisempaa miesasiamiestä vai onko tässä järkevintä, mitä koko liike voi tarjota?

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Naisen radikalisoitumiskertomus

Eveliina Talvitien ”Miten helvetissä minusta tuli feministi?” kertoo yhden naisen radikalisoitumisesta edellä mainittuun liikkeeseen.

59

Talvitie kertoo tässä kirjassa elämästään ja miten vähitellen hän alkoi tajuta, että erilaiset ongelmat, joita hän koki, olivat seksismin aiheuttamia. Tämä oivallus radikalisoi naisen feministiksi, joka ajaa niinkin ikäviä asioita kuin sukupuolten tasa-arvoa.

Tunne-esseet

Ehkä huonoin asia tässä kirjassa on sen kliseinen kirjoitustapa. En tiedä, mitä joitakin feministejä vaivaa, kun kaikki omat kokemukset pitää kirjoittaa aina tunteellisten kielikuvamonologien kautta? Pidän enemmän sellaisesta jämerästä kronologisesta etenemisestä asian ytimeen, eikä erilaisia taiteellisia kaarteluja aiheen ympärillä. Ehkä yksi plussa on se, että tässä ei yritetä kymmenellä eri kielikuvalla perustella samaa pointtia kuin joissain vastaavissa teoksissa.

Hierarkioitten purkua ja identiteettien rakentamista

Kirjailija kertoo erilaisia elämänsä tapauksia, joissa tämä jälkiviisaasti huomasi, että maailma on rakennettu heteromiehen perspektiivin varaan. Koko maailma ja jopa naiset oletetaan ajattelevan miehen lailla, koska tuhansia vuosia miehet ovat saaneet määritellä kulttuurin ja yhteiskunnan pelisäännöt. Huomaamattaan heteromiehet ovat muuttuneet ihmiskunnan oletusarvoksi ja standardiksi. Siinä missä mies on ihminen, nainen on sukupuoli. Lapsesta asti miehiä koulutetaan olettamaan, että maailma ja naiset on luotu heitä varten. Naisille taas opetetaan, että heidän on sopeuduttava tähän arvojärjestykseen, jossa mitä enemmän nainen kestää ongelmia hiljaa, sitä arvostetumpi hän on. Tämän kestävyysmyytin takia feministejä vierastetaan. Naisen ei saisi valittaa, vaan pyrkiä miellyttämään miestä.

Tällainen sukupuolioletus, jota kutsutaan patriarkaaliksi vaikuttaa naisiinkin. Se oli yllättävää, että kirjailija kuluttaa enemmän aikaa haukkuen muita naisia ja miten nämä ovat selkää puukottavia ämmiä, kuin miehien arvostelemiseen. Kirjailija ihmetteleekin, miten totta on se klisee, että naiset riittelevät enemmän kuin miehet? Koska kirjailijan kokemus on, että miehet heti kertovat, mikä mättää, jonka jälkeen päätetään, vedetäänkö toisia turpaan vai puretaanko heti paikalla ongelmat verbaalisesti? Kirjailijan mielestä feminismi voisi olla kaikkia naisia yhdistävä aate, joka lopettaa naisten väliset riidat. Oman kokemukseni mukaan naiset tosiaan vaikuttavat riitelevän enemmän ja ylläpitävän vuosikymmeniä pitkiä kaunoja toisia naisia kohtaan. Mutta tässä kirjassa ei analysoida, mikä olisi muun sukupuolisten laita?

Jokaisen sisällä on pieni rekkalesbo

Feminismi kuitenkin on aate, jonka mukaan naisen ei pidä kestää epäoikeudenmukaisuutta kuin mikäkin kristinuskon äiti Maria, vaan taisteltava tasa-arvoisemman maailman puolesta. Koska kulttuurimme oletusarvot ovat niin miehisiä, niin jotkut kokevat feministit häiriköivinä, ikävinä ja valittavina pihtarihuorina.

kirjailija kertookin useaan otteeseen, miten monet miehet ja naiset ovat kysyneet, miten hän voi olla feministi, kun on kaunis ja hetero? Näköjään jopa täällä Suomessa feminismin kuva on jokin vihainen rekkalesbo. Talvitie kuitenkin kertoo, että lopulta meidän kaikkien sisällä on pieni rekkalesbo.

Selvästi tämä kirja ei ollut suunnattu minulle, koska tässä melkein oletetaan, että et tiedä mitään feminismistä. kirjailija selittää oman elämänkokemuksen kautta erilaisia feminismin konsepteja hyvin sulavasti ja heittelee erilaisten feministiteoreettikkojen nimiä ja teoksia. Olen ikävä kyllä lukenut melkein kaikki. Eli minunkin sisällä on pieni rekkalesbo. Mutta plussaa siitä, että Talvitien suurin innoittaja on Bell Hooks, jonka intersektionaalinen feminismi on se kaikista mukavinta feminismiä.

Miesvihaa

Vaikka tässä kirjassa kerrotaankin, että yksi suurimmista yhteiskunnallisista ongelmista on miehisen perspektiivin ylivalta kaikessa, niin kirjailija ei vihaa miehiä. Tässä kirjassa kerrotaan toki esimerkkejä niljakkaista seksuaalisista ahdistelijoista, mutta kirja keskittyy kritisoimaan tietynlaista miehistä kulttuuria, jonka mukaan mies on oltava hetero seksipeto. Tällainen kulttuurinen asenne haittaa niin naisia kuin miehiä. Se onkin ristiriitaista, että monet miehet pelkäävät feminismiä, koska kokevat sen olevan heitä vastaan, mutta samaan aikaan he pitävät normaalina, että miehillä on hallitsemattomia seksuaalisia tarpeita, joihin naisen on sopeuduttava. Ehkä Persujen Hakkarainen on tästä se räikein esimerkki.

Saatanan Pori!

Sinänsä loistava teos, joka esittelee nykyfeminismin pääpiirteitä hauskasti ja oivaltavasti, mutta on tässäkin puutteensa. Yksi on kirjailijan selittämätön viha Porin kaupunkia kohtaan. Tässä kirjassa haukutaan Poria lukemattomia kertoja ja, jopa omistetaan yksi kokonainen kappale paikkakunnan pilkkaamiseen. Nämä sessiot eivät liity sukupuolikysymyksiin mitenkään, vaan kirjailija yksinkertaisesti vihaa kaupunkia, jossa syntyi. Poria kuvaillaan olevan ”perseestä” joka on kirjailijan mukaan eri asia kuin ”paska” mikä on Oulun yksinoikeus. Jotenkin Talvitie sai vielä luotua aasinsillan Beninin isoperseitten naisten myyttisestä kylästä Porin surkeuteen. Nämä osiot ovat toki mielestäni hauskoja, mutta eivät liity kirjan aiheeseen mitenkään. Jotenkin kirjailija yritti käyttää tämän kirjan sivuja terapiana, johonkin traumaan, jota hän ei halua teoksessaan avata.

Lapsettomuus

Toinen ongelma on osio lapsettomuudesta. Talvitie ei halua lapsia ja ei pidä siitä, että naisen oletetaan hankkivan lapsia, kun he menevät naimisiin. Ihan ymmärrettävää, mutta silti kirjailija ei selitä kunnolla miksi häntä vituttaa, että muut naiset tuntuvat olevan onnellisia hankkiakseen lapsia? Toki ymmärrän, että tuntuu ikävältä, että kulttuurissamme ihannoidaan äitiyttä ja jos ei täytä tätä normia, niin itsetunto koskee kolauksen, mutta silti suurin osa ihmisistä aidosti rakastaa hankkia lapsia. Lastenhankintaosio tuntui olevan heikompi osa kirjasta, mutta sekin voi johtua siitä, että olen mies, jonka ei koskaan tarvitse kokea raskauden ja synnytyksen vaivoja.

Lopuksi

Eveliina Talvitien ”Miten helvetissä minusta tuli feministi?” onkin yhden naisen kertomus siitä, miksi omaksui feminismin, eikä niinkään tieteellinen kuvaus suuntauksesta. Kirjailija toteaakin nokkelilla kielikuvilla, että feminismiä on monenlaista ja se on tarkoitettu kaikille sukupuolille.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi

Sitä parempaa feminismiä

Abdullah Öcalanin ”Demokraattinen konfederalismi” (oma suomennos) on Kurdistanin työväenpuolueen (Partiya Karkerên Kurdistan, PKK) johtajan manifesti.

37

PKK on Syyriassa ja Turkissa toimiva äärivasemmistolainen puolue ja sissijoukko, joka Syyrian sisällissodan aikana muuttui länsimaitten liittolaiseksi ISIS-vastaisessa sodassa. PKK on siinä kiistanalainen puolue, että moni maa, kuten Turkki luokittelee sen terroristijärjestöksi. Eli PKK on samaan aikaan länsimaisten liittolainen, oikean feminismin edistäjä, että kielletty terroristijärjestö.

Siitä on aikaa, kun viimeksi joku anarkistiryhmä on onnistunut saamaan maa-alueen haltuun. Mediassa harvoin mainitaan, että PKK on anarkistinen, vaan enemmänkin mainitaan, että he ovat vasemmistolaisia ja feministejä. Kukapa ei kannattaisi aseistettuja naisia, jotka taistelevat äärimmäisen naisvihamielisiä ISIS-taistelijoita? Jopa suomalainen Maanpuolustuskorkeakoulun geopolitiikan erikoistunut tutkija Alan Salehzadeh on ilmaissut, miten anarkokommunistiset naismiliisit ovat ”oikeampia” feministejä kuin Suomessa olevat aseistamattomat aatesisaret.

Abdullah Öcalanin manifesti alkaa tyypillisellä kommunistisella historiakatsauksella, jossa lyhyesti selitetään miten tuotanto-olosuhteet muovaavat yhteiskunnan hierarkioita ja niitten välisiä suhteita. Eli sitä, miten maataloustuotanto tuotti feodalismin ja teollinen tuotanto kapitalismin. Ehkä ainoa ero muihin äärivasemmistolaisiin teoksiin, on se, että kirjailija on keksinyt, ainakin minulle tuntemattoman termin kuvaamaan nykyaikaa: ”Kapitalistinen modernismi”. Yleinen yhteiskuntatieteellinen käsitys on, että elämme jälkimodernissa ajassa, mutta ei nyt tartuta semantiikkaan. Puhummehan arabimaailmassa toimivasta äärivasemmistolaisesta ideologista, jonka elinolosuhteet ovat pikkasen erilaisia kuin länsimaissa.

Öscalan päättyy siihen johtopäätökseen, että kapitalismi on epävakaa järjestelmä, joka itse tuhoutuu tietyn ajan jälkeen, jolloin se on käynnistettävä uudestaan. Tolkun ekonomistit kutsuvat tätä Öscalan kuvaamaa ilmiötä talouskriisiksi tai pörssiromahdukseksi, kommunistit taas ”myöhemmän vaiheen kapitalismiksi”.

Kirjailijan mukaan kapitalismin talousromahdukset todistavat, että kapitalismi on vaarallinen järjestelmä, josta on luovuttava, jos haluaa pelastaa ihmiskunnan. Toinen vakava ongelma kirjailijan mukaan ovat valtiot, jotka rajoittavat ihmisten vapautta ja ovat kapitalismin takia kykenemättömiä parantamaan tehokkaasti ihmisten oloja. Kirjailijan mukaan valtioistakin on luovuttava.

Vaihtoehdoksi Öscalan tarjoaa ”demokraattisen konfederalismin” joka on vain uusi sana anarkismille. Eli valtioitten sijaan pitäisi rakentaa hajautettuja ja demokraattisesti johdettuja lähiyhteisöjen yhteistyöverkoston. Tämä on kirjailijan mukaan paras ratkaisu kurdeille, koska kaikki valtiot, mitkä ovat syntyneet Lähi-Idässä ovat kärsineet diktatuureista, etnisistä kiistoista, sodista ja kapitalistisesta imperialismista. Kurdien on vältettävä sama kohtalo, erityisesti, kun heitä on sekä Turkissa, Syyriassa, että Irakissa valtiottomina vähemmistöinä. Mikään näistä valtiosta ei suostuisi luovuttamaan maa-alueita kurdeille, joten oman valtion muodostamisen sijaan, kurdit voisivat rakentaa autonomisten yhteisöjen verkoston, joka kulkisi kolmen valtion halki, ilman että tarvitsisi rajoja uudelleen, ja luoda samankaltaisen konfliktipesäkkeen kuin Israel.

Tämä demokraattinen konfederaatio olisi sekulaari ja monietninen. Koska konfederaatio ei ole valtio, jolla on väkivalamonopolia tai keskusvallan valvomia lakeja, jokainen yhteisö saisi sopimuksilla määritellä suhteet toisiin yhteisöihin ja näin muodostaa tasa-arvoisemman yhteiskunnan, kuin varsinaiset valtiot. Armeijan sijaan jokainen paikallinen yhteisö muodostaisi yhteisöä suojelevan ja valvovan miliisin vapaehtoisista.

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen epämääräisyys. Vaikka kapitalismia haukutaan ja sosialismia ylistetään, niin Öscalan ei selitä manifestissa, miten talous toimisi. Eli jää epämääräiseksi kannattaako Öscalan jonkinlaista demokraattisempaa kapitalismia, hajautettua sosialismia tai kunnon klassista suunnitelmataloutta?

Mielenkiintoista kirjassa on taas kirjailijan länsimaita äärimmäisempi käsitys feminismistä. Öscalanin mukaan valtio ja kapitalismi ovat hierarkkisia järjestelmä, jotka luonnostaan sortavat naisia. Kirjailijan mukaan yhteiskunta, joka sortaa naisia, pystyy oikeuttamaan muittenkin vähemmistöjen ja köyhempien sorto. Eikä tässä vain puhuta Lähi-Idän valtauskonnon islamin naisvihamielisestä asenteesta, vaan yleisesti hierarkkisesta yhteiskunnasta. Vasta, kun kaikki perusteettomat hierarkiat puretaan, on nainen vapaa. Eikä tässä kirjassa tarkoiteta Lähi-idän valtioita, vaan kaikkia maailman valtioita, jopa meidän Suomen edustuksellista demokratiaa.

Edellä mainittu tekee PKK:n feminismistä anarkofeminismiä, joka on länsimaissa niin äärimmäistä feminismiä kuin olla ja voi. Anarkofeminismin mukaan nainen voi ainoastaan saavuttaa tasa-arvon miehen kanssa, kun valtio ja kapitalismi kumotaan. Tietenkin herää kysymys, miten tasa-arvoisia naiset ovat pienissä kyläyhteisöissä ja muissa valtiottomissa yhteiskunnissa, joita vielä on Lähi-Idän aavikoitten beduiiniyhteisöissä tai eri alkuperäiskansojen heimoissa? Tähän kirja ei paneudu.

Eli Abdullah Öcalanin ”Demokraattinen konfederalismi” on hieno kirja herättämään ajatuksia ja ymmärtämään, miten PKK:n kurdit ovat niin täynnä voimaa taistella maailman vaarallisinta ja julminta terroristijärjestöä vastaan. Mutta syvempi analyysi osoittaa, että ainakin tässä kirjassa asioita ei ole mietitty niin pitkälle, jolloin herää kysymys, mitä tapahtuu PKK:n projektille, jos he selviävät Turkin aggressiosta? Ainakin vaikuttaa siltä länsimaiset suurvallat tukivat PKK:ta niin kauan, kun se oli paras tapa taistella ISIS:tä vastaan, mutta nyt kun jihadistit on murskattu, niin PKK:la ei ole enää hyötyä, erityisesti kun sen arvot ovat USA:n oikeistohallitukselle vastenmielisiä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Moraalinen taistelu: Mustat ateistit, sukupuolipolitiikka ja arvosodat.

Sikivu Hutchinsonin ”Moraalinen taistelu: Mustat ateistit, sukupuolipolitiikka ja arvosodat.” (oma suomennos) on uusateistinen ja feministinen tietokirja, joka käsittelee afroamerikkalaisia ateisteja, erityisesti naisia ja miksi heitä on niin vähän?

20170731_134759

Hutchinsonin ei säästä paukkuja tässä kirjassa, vaan käsittelee kaikki ongelmat maiharit edellä, jotka pyörivät tämän yksinkertaisen kysymyksen ympärillä. Kirjailijan mukaan USA:ssa ateismi on keskiluokkaisten valkoisten heteromiesten asenne ja se on todella valitettavaa, koska ne, jotka kärsivät eniten uskonnosta ovat köyhät värilliset naiset ja vähemmistöt.

Kirjailija syyttää kirjassa aivan kaikkia, niin uusateismin johtavia hahmoja, valkoisia heteromiehiä, afroamerikkalaisia, kristinuskoa, islamia ja kapitalismia. Jokainen näistä mainituista aspekteista on kirjailijan mukaan yksi syy, miksi afroamerikkalaisia ateisteja on niin vähän. Kirjailija käyttää sukupuolitutkimuksen työkaluja avatakseen afroamerikkalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin elementtejä, jotka estävät ateismin leviämisen ja uskonnollisen vaikutusvallan murentumista.

Kirjailijan kompromissiton ja peloton tyyli yllättivät. Hutchinson esimerkiksi syyttää afroamerikkalaista kulttuuria osasyyksi sen omaan alennustilaan. Kirjailija toki taustoittaa, että syy ei ole yksin afroamerikkalaisten, vaan orjuus, apartheid ja näitten pohjalta luotu kapitalistinen järjestelmä ovat vaikuttaneet paljon afroamerikkalaisen kulttuurin muodostumiseen, mutta silti monet johtavat afroamerikkalaiset eivät ole tehneet kovin paljon muuttaakseen patriarkaattisia ja homofobisia tapoja, joita yhteisössään on vallassa.

Hutchinsonin kirja on sinänsä mielenkiintoien ja hyödyllinen, koska sen lähestymistapa on melkein mikrohistoriallinen. kirjailija on ottanut marginaalisen kansanosan, eli mustat amerikkalaiset ateistit ja heidän kauttaan rakentanut hyvin yksityiskohtaisen kuvan Pohjois-Amerikkalaisesta yhteiskunnasta, jossa kirkot ylläpitävät taloudellista eriarvoisuutta ohjaamalla ihmisten huomio omaan ”sielulliseen” epäonnistumiseen, eikä taloudellisten rakenteitten ongelmiin. Tämä Marxilainen tulkinta uskonnosta näkyy selvemmin juuri afroamerikkalaisessa yhteisössä, joka on USA:ssa kaikista syrjityin kansanosa, jonka sisällä olevat vähemmistön vähemmistöt, kuten LGBTQ-ihmiset ja ateistit kärsivät eniten.

Kirja on rakennettu niin, että ensin kirjailija hyökkää kristinuskon kimppuun, osoittaen että se on naisvihamielinen, rasistinen ja homofobinen uskonto, joka ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole edistänyt afroamerikkalaisten aineellista tai edes henkistä hyvinvointia. Islam saa myöskin haukut, koska osa afroamerikkalaisista on muslimeita, mutta koska kyseessä on vähemmistö, jolla ei ole samaa taloudellista mahtia USA:ssa kuin kristinuskolla, niin siihen ei keskitytä yhtä syvällisesti. Tämän jälkeen kirja lähtee kertomaan afroamerikkalaisten historiaa orjuudesta nykypäivään saakka ja miten heidän tekopyhän konservatiivinen kulttuuri muodostui.

Seuraavaksi kirja etenee haukkumaan uusateistisessa liikkeessä vallassa olevaa rasismia ja sovinismia, joka on taannut sen, että liikkeen ydinporukka koostuu valkoisista heteromiehistä, joita ei vaikuta kiinnostavan ollenkaan sosiaaliset kysymykset, vaan uskontojen haukkuminen ja pilkkaaminen. Kirjailijan mukaan uusateismi houkuttelee vakoisia heteromiehiä, koska he ovat suurimmaksi osaksi taloudellisesti niin hyvässä asemassa, että uskosta luopuminen ei aiheuta suuria sosiaalisia ongelmia. (toisin tietenkin on jossain Etelä-Valtioitten suistometsissä) Mutta esimerkiksi afroamerikkalaisissa yhteisöissä kirkko voi olla ainoa yhteisöllisyyden ja sosiaalisen tuen lähde, jolloin siitä luopuminen voi tarkoittaa taloudellista ja sosiaalista vararikkoa.

Naiset ovat taas pahemmassa asemassa, niin valkoisissa kuin mustissa yhteisöissä. Kirjailija viittaa tutkimuksiin, jotka osoittavat, että naisille yhteisöllisyys on tärkeämpää kuin miehille, koska oma taloudellinen asema on niin heikko, että on melkein pakko liittyä kirkkoon ja olla sen yhteisössä mukana. Eli miesvaltainen yhteiskunta (patriarkaatti) luo olosuhteet, jotka melkein pakottavat köyhät naiset kirkkoihin, joissa heitä sorretaan vielä enemmän, luoden noidankehän, jota voidaan pysäyttää ainoastaan purkamalla patriarkaatin ja kenties kapitalismin.

Toinen kiinnostava havainto oli se, että naisen omakuva on sidottu uskontoon enemmän kuin miehen. Jos mies luopuu uskostaan, niin hänen miehisyytensä ei kärsi siitä mitenkään, mutta jos nainen luopuu uskonnosta, niin hänen naisellisuutensa muuttuu ”arvottomaksi”. Naisesta tulee ”huono” tai pahimmassa tapauksessa ”huora”. Kirjailija paneutuu tähän aspektiin syvemmin ja kritisoi uusateismin johtavia hahmoja, kuten Dawkinsia ja Harrisia, joilta on tämä näkökulma kokonaan jäänyt huomiotta, paitsi tietenkin, kun puhutaan Lähi-Idän muslimeista, silloin patriarkaatti muuttuukin relevantiksi käsiteeksi. Sen sijaan uusateistisissa piireissä on vallassa käsitys, että amerikkalaiset naiset ovat ”liian tunteellisia” käsittääkseen, että Jumalaa ei ole.

Lopuksi kirjailija paneutuu ”valkoisen ylivallan patriarkaattisen kapitalistisen” järjestelmän kritisoimiseen. Kirjailijan mukaan taloudellinen eriarvoisuus ja sen ympärille rakennettu järjestelmä ovat suurimmat esteet uskosta luopumiselle. Kirjailija kritisoi USA:n puutteellista sosiaalista järjestelmää, jota viimeisin presidentti Obama ei parantanut merkittävästi ja joka antaa todella paljon vaikutusvaltaa kirkoille.

Kirjailija kertoo melkein koko 1900- ja 2000-luvun alun historian, piirtääkseen kuvan siitä, miten yksi toisensa jälkeen valtaan astunut presidentti on kaventanut julkista sektoria ja antanut sosiaalisen vastuun uskonnollisille instituutioille, joitten valta on kasvanut vaarallisen suureksi. Hutchinson osoittaa lukuisilla tutkimuksilla, että juurikin köyhimmissä alueissa kirkko on koko yhteisön tukiranka ja näin oman uskonnollisen propagandan levittäminen on helpompaa. Eli USA:n hallitus on tahattomasti vahvistamassa ”kansan oopiumia” sen sijaan, että oikeasti parantaisi heidän aineellista hyvinvointia.

Hutchinson eroaa uusateismin johtohahmoista siinä, että hänen mielestään uskonnon haukkuminen ”mielivirukseksi” tai muuksi ikäväksi, ei tule houkuttelemaan etnisiä vähemmistöjä luopumaan uskonnosta, vaan sen sijaan on tarjottava parempi vaihtoehto uskonnolle kuin vain lytätä sitä. Kirjailijan mukaan ateistien pitäisi osoittaa, että uskonnollisuus ei paranna kenenkään elämää ja tarjota vaihtoehdoksi jotain parempaa. Kirjailijan mukaan uusateisteilla ei nyt ole mitään muuta tarjottavaa kuin typerä teoria siitä, että tiede luo paremman moraalijärjestelmän kuin uskonto. Kirjailijan mukaan tämä muuten kaunis teoria ei täytä vatsaa tai anna parempaa koulutusta yksinhuoltajaäidin lapselle, joten ei ole ihme, että vain keskiluokkaiset valkoiset heteromiehet pääosin täyttävät ateistiseminaarien istuinpaikat.

Jyrkästä vasemmistolaisuudesta huolimatta aika monipuolinen ja syvällinen kirja, joka tarjoaa tuoreita perspektiivejä, muuten aika loppuun kaluttuun aiheeseen kuin ateismi. Tämä kirja on erityisen ajankohtainen nyt, kun vallassa on presidentti Trump, joka on kiihdyttänyt eriarvoistumista, murentanut naisten oikeuksia ja vahvistanut kirkon asemaa.

Moral Combat: Black Atheists, Gender Politics, and the Values Wars
Sikivu Hutchinson
Infidel Books, 2011

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus, Teologia

Islamin huntu

Renata Pepicellin ”Islamin huntu” on musliminaisten huivia monipuolisesti käsittelevä tietokirja.  

20170719_143351

Euroopassa on vallassa kaksi äärimmäistä näkemystä musliminaisten hunnusta. Ensimmäisen mukaan vaatekappale symboloi vierasta patriarkaalista ja länsimaisia vapauksia vihaavaa ideologiaa, joten sen kieltäminen on ainoa tapa taata musliminaisten vapaus ja muitten turvallisuus. Toisen ääripään mukaan huntu on feministisin vaatekappale ikinä, joka edustaa naisten todellista valinnanvapautta ja islamin feministisiä juuria, joten mitään kieltoa ei saa asettaa, koska se olisi kaikessa ironiassaan samaa kuin Iranin tai Saudi-Arabian teokratioitten huntupakot. Renata Pepiceli menee näitten ääripäitten väliin ja analysoi lukuisia erilaisia näkemyksiä huiveista. Niin teologiasta, filosofiasta kuin käytännön tasolla, osoittaen, että musliminaisten huivit eivät ole niin yksinkertaisia asioita kuin kahdet ääripäät yrittävät antaa ymmärtää.   

Otin tämän kirjan lukulistalle juurikin, jotta voisin saada vähän analyyttisemman otteen huivista, koska näkemykseni on, että huivit edustavat todella patriarkaattista ajattelutapaa, jossa nainen joutuu kantamaan vastuun siitä, että mies ei muka pystyisi hillitsemään itseään, mutta samalla en kannata huivikieltoja. Onneksi otin tämän kirjan luettavaksi, koska se osoittaakin, että huivin käyttö ei välttämättä edusta puritaanisuutta, fundamentalismia tai naisvihaa, vaan kaikenlaisia mielipiteitä, jotka kulkevat tapakulttuurin, uusfundamentalismin, uskonnollisuuden ja kulttuuri-identiteetin välillä.   

Pepicellin on onnistunut tasapainoilemaan kirjansa todella hyvin ja antaa äänen kaikille keskustelun osapuolille, niin huivien vastustajille, jotka eivät aina ole valkoisia miehiä, vaan myöskin muslimifeministejä ja huivien puolustajat, jotka kulkevat hyperkaupallisten uusfundamentalistien, fundamentalistien ja tavallisten musliminaisten väliltä.

Kirjassa kerrotaan huivin erilaiset teologiset ja historialliset perusteet, jotka osoittavat, että islamissa ei ole yksimielisyyttä siitä, mikä huivimalli pitää käyttää ja pitäisikö musliminaisten ylipäätänsä käyttää sellaista?

Muslimien huivinkäytön alkuperätarinakin vaihtelee teoksesta teokseen. Kuitenkin kaikkien tarinoitten perusidea on sama, eli miehet katsovat ”väärällä tavalla” Muhammadin vaimoja, joten tämä hunnuttaa ne, kuten persialaiset ja roomalaiset aateliset samoihin aikoihin tekivät. Eli tavan alkuperä ei ole uskonnollinen, vaan enemmänkin käytännöllinen ja täytti tietyn aikakauden tarpeita. 

Samalla kirjassa käydään eri eurooppalaisten ja arabivaltioitten historiaa ja miten niissä on suhtauduttu huiviin. Kirjassa käy muuten ilmi, että 1900-luvun alussa moni arabimaa kielsi huivien käytön ja toisissa taas niistä oli luonnostaan luovuttu, joko länsimaisen vaikutteiden tai muuten vaan. Mutta kuten tiedämme, niin suvaitsevaisuuden aalto kääntyi laskuun 60-luvun lopussa ja arabimaista tuli ”jälleen suuria”.   

Syy konservatismin nousuun ei ollut alun perin fundamentalismin leviäminen, vaan nationalistinen anti-imperialismi, jota jopa vasemmisto kannatti. Tässä uudessa nationalismin aallossa halutiin osoittaa omaa kansallista itsemääräämista käyttämällä oman kansan perinteisiä pukuja, eli huiveja. Tämä käytäntö olisi vähän samaa, jos esimerkiksi perussuomalaiset kritisoidakseen EU:ta alkaisivat pukea suomalaisia perinnepukuja osoittaakseen ylpeyttä suomalaisuudestaan ja osoittaakseen, että pärjäävät ilmankin länsi-eurooppalaista tuontimuotia.

Mutta valitettavasti fundamentalisti kaappasivat tämän nationalismin aallon hallinnan ja nyt arabimaat ovat siinä tilassa kuin ovat. Historiallisen katsauksen tarkoitus onkin osoittaa, että huivin käyttö ei ole niin yksinkertaista kuin olettaisi ja arabimaissa aiheesta keskustellaan yhtä kiivaasti kuin Euroopassa.   

Tietenkin eri huivityypit ja niitten käyttöhistoria käydään läpi ja erilaiset liikkeet, jotka puolustavat tai vastustavat niitten käyttöä, sekä siinä välillä olevia valinnanvapautta korostavat henkilöt. Sen lisäksi, että tässä kirjassa oppii eri argumentteja puolesta ja vastaan, niin samalla oppii, että vaatekappaleeseen pätevät samat lainalaisuudet kuin taiteeseen. Eli eri kulttuureissa ja eri aikakausissa huivin merkitys on muuttunut, eikä se ole mikään kiveen hakattu juttu, kuten fundamentalistit ja vastajihadistit yrittävät uskotella. 

Eli loppujen lopuksi todella hyvä kirja huivikiistasta, jossa puretaan perinteisillä feministisillä analyysityökaluilla, jota jokaisen islamista kiinnostunut pitäisi lukea, jotta näkemys olisi vähän moniselitteisempi kuin vain ”se saatanan riepu.”   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Islam, jihad ja maahanmuutto