Avainsana-arkisto: folkloristiikka

Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria

Vaikka lapsuuteni oli 90-luvun Suomessa, perheeni muutti Brasiliaan, kun olin kymmenenvuotias. Asuin sitten Brasiliassa viisi vuotta, jolloin onnistuin melkein unohtamaan suomen kielen ja -kulttuurin. Palasin Suomeen 14 vuotta sitten, mutta silti tietämykseni suomalaisesta kulttuurista ja historiasta on hyvin pinnallista. Sen vuoksi hankin tämän vuonna 2016 julkaisun monen kirjoittaman ”Maamme – itsenäisen Suomen kulttuurihistoria” kirjan.   

11

Idea   

Vaikka tässä kirjassa käsitellään itsenäisen Suomen kulttuurihistoriaa, pääosin se keskittyy rauhan ajan historiaan. Joten kirjan kulttuurikuvaus vain katkeaa Talvi- ja Jatkosodan ajaksi, jonka jälkeen se jatkuu. Kirja käsittelee hyvin yksityiskohtaisesti ajan vallitsevia ideologioita, asenteita ja populaarikulttuuria. Niin tuotteitten, kirjojen, tiedotteiden kuin aikalaiskuvauksien kautta.    

Koska tämä on juhlaopus, se sisältää runsaasti suuria värikkäitä kuvia esineistä ja tapahtumista, joita oli kiinnostava nähdä. Tässä mennään todella syvälle suomalaiseen populaarikulttuuriin, mutta helppolukuisesti. Jotenkin suurin osa kirjailijoista on saanut kirjassa aikaan kielen, joka on samaan aikaan nostalgista ja puolueetonta. Tuntui kuin oma mummo olisi kertomassa Suomen kulttuurihistoriasta, mikä on minusta suuri saavutus, kun vanhimmat muistoni Suomesta ovat 90-luvun lama-Suomesta. 

Erityisesti elokuvia ja kirjoja käytetään kehyksinä, joitten kautta tarkastellaan eri aikakausien asenteita ja ideologioita. Esimerkiksi naisten oikeudet heijastuvat naistenlehdissä, joissa ensin korostettiin hyvää äitiyttä ja siveellisyyttä. Suomen vaurastuessa, alettiin käsitellä enemmän naisten kulutustuotteita ja seksuaalista hyvinvointia.    

Yhteisöllisyys   

Kirjan kantavin teema on suomalaisten konsensushalu ja yhteisöllisyys. Vaikka itsenäistyttyä Suomessa elettiin pääosin toisistaan eristyneissä kylissä, missä yhä vihattiin vieraita, suomalaiset rakensivat talkoohengessä maata. Erityisen innoittavaa oli Jatkosodan jälkeen kuvaus rintamamiestalojen rakentamisesta. Siihen eivät osallistuneet vain ammattilaiset työmiehet, jostain yhtiöstä, vaan naapuruston miehet yhdessä rakensivat toistensa talot valtion antamilla materiaaleilla ja välineillä. Tietenkin yhteisöllisyyttä edisti myöskin kirjassa kerrottu suomalainen kouluopetus, jonka tehtävä oli luoda sisällissodan jälkeen valtiolle ja kristinuskolle uskollisia oppilaita. Kirjassa on lukuisia katkelmia eri koulukirjoista vuosikymmeniltä, joissa näkyy valtion sen hetkelliset ideologiset painotukset.    

Kontrastina on suomalaisten korkea alkoholismi ja itsemurhatilastot. Suomessa alkoholin runsasta kuluttamista alettiin nähdä ongelmana 1800-luvulla ja itsemurhia 1930-luvulla. Alkoholin runsas kulutus jäi mysteeriksi, vihjaillaan että asiaan liittyy maaseudun rakennemuutokset, mutta syvemmälle syihin ei lähdetä. Kirjassa analysoidaan, miten alkoholia käsiteltiin elokuvissa ja lauluissa. Itsemurha oli mielenkiintoisin, koska 1930-luvulla eniten nuoret naiset tappoivat itseään, eikä miehet. Alun perin syyksi oletettiin naisten suuri ”tunteellisuus” verrattuna miehiin, mutta myöhemmin saatiinkin selville, että suurin osa itseään tappavista naisista, oli tehnyt tekonsa, koska olivat tulleet raskaaksi, eikä aborttia sallittu. Tämä heijastui kulttuurissa, missä liikkui paljon varoittavia tarinoita esiaviollisesta seksistä. Naisten itsemurhat vähenivät merkittävästi, kun abortti sallittiin ja alttiin painottaa seksuaalivalistusta kouluissa.  

Fasismi   

Tietenkin tässä kirjassa käsitellään 30-luvun IKL:n ja AKS:n sekoiluja, jotka hetkellisesti saivat melkein vallan Suomesta. Tässä kirjassa kuitenkin korostetaan enemmän antifasistien näkökulmaa, kuten Mika Waltarin ”Surun ja ilon kaupunki” kirjasta. Waltarin kirjassa opettaja haukkuu sinimustiin sonnustautuneita oppilaita ”roskasakiksi”. Yksi mielenkiintoinen huomio, jonka tein oli yhdestä AKS:n tiedotteesta, jossa haukuttiin Katri Valanan ajamaa kansainvälistä avoimuutta ”kosmopoliittisuuden ja kaksikielisyyden imeläksi suvaitsevaisuusopiksi” Jotkut asiat näköjään eivät vain muutu tässä maassa.    

Vasemmistolainen kulttuurihegemonia   

Mielenkiintoisin huomio, jonka tein tässä kirjassa oli, miten nykyään vasemmistolaisiksi lasketut asiat, kuuluivat 1900-luvun alun suomalaisessa kulttuurissa ”normaaleihin” asioihin. Esimerkiksi vaikka oikeisto voitti sisällissodan, sille oli itsestäänselvyys suomalaisten metsien kansallistaminen. Ajatus, että joku voisi omistaa yksityisesti metsän oli tuohon aikaan kauhistus, jota piti torjua. Sama oli teollistuminen. Sen sijaan, että Suomessa olisi annettu markkinoitten näkymätön käsi teollistaa Suomen, valtio tuli väliin omalla kädellään. Se tuki erilaisia yksityisiä yrityksiä kehittymään tai sitten itse rakensi lukuisia tehtaita, infrastruktuuria ja yrityksiä, joita ei ollut ennen olemassa. Suomen itsenäisyyden ensimmäiset vuodet olivat lähes Neuvostoliiton kaltaisen suunnitelmatalouden määrittämiä.   

Kirjassa kerrotaan, että virastoja myöskin luotiin hoitamaan erilaisia suomalaisen yhteiskunnan sektoreita, mikä pääosin loikin suomalaisen keskiluokan. Tämä valtion välillisesti luoma keskiluokka yhdistettynä suhteellisen vapaisiin markkinoihin, mursi suomalaisen säätyluokkien viimeisetkin rippeet. Vielä 30-luvulla Suomessa oli tapana tervehtiä ja puhutella eri sosiaalisten luokkien ihmisiä eri tavalla.

Jos nykyinen oikeistolainen matkustaisi sisällissodan jälkeiseen Suomeen, hän luulisi päättyneensä sosialistiseen valtioon. Kirjan mukaan tällainen kapitalismin ja valtion välinen sekatalous oli itsestäänselvyys Suomessa 1980-luvulle saakka, jolloin alkoi talouden liberalisoituminen. Tässä loppuukin kirjan puolueettomuus. Esimerkiksi Annu-Hanna Anttilan artikkeli käsittelee, miten tämä liberalisoituminen yhä jatkuu, tuhoten tuhansien suomalaisten elämän, lisäten eriarvoisuutta ja sosiaalista pahoinvointia. Olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa, mutta hänen tekstinsä sävy poikkeaa niin radikaalisti muusta kirjasta, jossa historialliset tapahtumat vain esitetään kiihkottomasti, että se häiritsi.   

Yhteenveto    

Monen kirjoittaman ”Maamme – itsenäisen Suomen kulttuurihistoria” on todella hyvä tietokirja Suomen kulttuurihistoriasta ja sen eri ideologioitten muutoksista, erityisesti tarkasteltuna kulttuurituotteitten kautta. Näin puoliksi ulkomaalaisena on hyvin mielenkiintoista nähdä, miten hirvittävästä kurjuudesta ja sodasta nousu vauras kansa, jossa kaikki puhalsivat yhteen hiileen. Ehkä ikävin juttu onkin kirjan loppu, joka esittää, että olemme kadottaneet yhteisöllisyyden ja liukumassa takaisin samaan pimeyteen, joka loi edellytykset sisällissodalle.    

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kulttuuri

Miksi jotkut ideat menestyvät, kun toiset häviävät?

Etsin jatkuvasti kirjallisuutta, joka kertoisi tieteen viimeisimmistä löydöistä narratiivitutkimusten saralla. Mielestäni ihmisten kertomukset, olivatpa ne kirjoitettuja tai suullisia, paljastavat paljon kertojan maailmankuvasta. Sattumalta seuraan Goodreadsissa kanadalaisen punktoimittaja Sam Sutherlandin lukulistaa ja törmäsin tähän vuonna 2006 julkaistuun Chip Heathin ja Dan Heathin kirjaan “Tehty tarttumaan: Miksi jotkut ideat menestyvät, kun toiset häviävät?” (Oma suomennos.) Tämä on samaan aikaan tiivistelmä nykytieteen löydöksistä narratiivien, meemien ja ideoitten saralta, että opas, miten itse voi niitä luoda, edistääkseen omia ideoita. Opas tehtiin organisaatioille, opettajille ja yrityksille, joten tässä on runsaasti esimerkkejä ja tekniikoita, joita voi itse harjoitella.     

16

Mielenkiintoisinta onkin, miten tämä kirja samaan aikaan opettaa, että kertomukset ovat paras tapa edistää konseptien ymmärtämistä, että itsekin kertoo ne kertomusten kautta. Toki tässä on pakolliset kaavakkeet ja sen sellaiset teknisemmät osiot.     

Narratiivitutkimuksen kärkeä    

Tässä kirjassa hyödynnetään sosiologiaa, mediatutkimusta ja folkloristiikkaa, kertoakseen miksi myytit, urbaanilegendat ja kaskut leviävät niin laajalle ja ovat tuhansia vuosia vanhoja? Sekä miten saada näistä kertomuksista ja ideoista valjastettua ymmärrettäviä konsepteja, joilla motivoida ihmisiä? Vaikka tämä kirja onkin jo kymmenen vuotta vanha sen konseptit ovat erityisen ajankohtaisia aikakaudessa, jota riivaa internetin feikkiuutiset ja salaliittoteoriat.     

Propagandan lumo    

Tämä kirja ei keskitykään siihen, miten saada oikeaa informaatiota levitettyä, vaan miten saada minkä tahansa informaation parhaiten levitettyä. Tässä kirjassa puretaan erilaisia taruja, mainos- ja iskulauseita eri elementteihin, jotta voidaan nähdä, miksi jotkut muut mainoslauseet tai suulliset kertomukset eivät ole levinneet yhtä laajalle kuin toiset? Mainittavampana olikin miten muotoilla yhdellä lyhyellä lauseella, vaikka kokonaisen yrityksen tai valtion filosofia? Kirja paljastaa, että yhdellä iskulaisella saadaan ihmiset muistamaan organisaation toimintaperiaatteen ja näin toimimaan itsenäisesti iskulaiseen inspiroimana, säästäen näin organisaatiolta paljon vaivaa. Tai luku, jossa kerrotaan, miten argumentteja voidaan sitoa ihmisten identiteetteihin. Jos järkiperusteet eivät toimi, paras tapa saada ihmiset muuttamaan, vaikka roskaamistapansa, on luoda mielikuva, että roskaaminen ei kuulu omaan kulttuuriin. Samalla tähän viestiin voi sekoittaa, vaikka mielikuvia maskuliinisuudesta, jolloin roskaaminen muuttuukin ”epämiehekkääksi”. Orwelilaisesti tätä kirjaa voisikin tulkita  massamanipulaation oppaaksi.     

Tietäessä jano kasvaa    

Oivaltavin konsepti tässä kirjassa on kuriositeettiperiaate, jonka mukaan mitä enemmän joku henkilö tietää asiasta, sitä helpommin hänet voidaan saada kiinnostumaan uusien konseptien oppimisesta. Kirjailijat selittävät tämän sillä, että hyvin informoitunut henkilö on kiinnostunut syventämään tietonsa yksityiskohtia. Tätä tiedonjanoa voidaan hyödyntää, esittämällä, jokin fakta vain puoliksi, jolloin tämä henkilö lähtee itse tutkimaan sitä lisää. Näin saadaan ihminen kuuntelemaan monimutkaisempiakin viestejä pitempää. Tässä kirjassa opetetaan, miten kartoittaa tavallisenkin ihmisen tietämystä ja löytää jokin syvempi tiedon alue, josta hänen mielenkiintonsa voidaan herättää. Voin omakohtaisesti vahvistaa, että siitä asti, kun aloin lukemaan tietokirjoja, olen vain lukenut lisää ja lisää ja nyt olen tässä haaskaamassa elämääni akateemisissa tutkimuksissa.     

Yhteenveto    

Chip Heathinin ja Dan Heathinin kirja “Made to Stick: Why Some Ideas Survive and Others Die” on todella hyvä yhteenveto narratiivien tutkimisesta, että opas oman suullisen ja kirjallisen taidon kehittämisessä. Kuitenkin on täysin lukijan vastuulla, mihin hän näitä taitoja käyttää. Ihmisten manipuloiminen on helpompaa kuin luullaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Mitä tällä kertaa luin

Luentoja suomalaisesta mytologiasta

Vaikka keskitynkin ääriliikkeitten kerronnan ja mielikuvien tutkimiseen, folkloristiikan juuret ovat kansanperinteen tutkimisessa. Joten kun pääsin Helsingin yliopistoon opiskelemaan vuonna 2016, tämä M.A. Castrénin (1813-1852) luentojen pohjalta koottu kirja ”Luentoja suomalaisesta mytologiasta” meni lukulistaan. Myyteissä on jotain tunteitten tasolla kiehtovaa. Aina kun luen tai kuulen niistä, tuntuu kuin olisin saavuttamassa jotain pimeää mielen rajamailla. Kuin ne olisivat aina olleet osa minua, mutta piilossa.

5

Kielitiedettä

Castrén oli kielitieteilijä, joka elinaikanaan selvitti kielitutkimusten kautta myyttien alkuperää ja koostumusta. Folkloristiikan peruselementti on kuunnella ja kartoittaa ihmisten turhanpäiset jorinat, joitten keskellä voi piileä jokin perustavanlaatuinen viisaus ihmisyyden tilasta. Itse valjastan tätä tutkimussuuntausta, tutkiakseen ääriliikkeitten retoriikkaa, mutta alun perin sitä sovellettiin karjalaismummojen kuunteluun. Kielitieteellä kuitenkin selvitetään mistä sanat koostuvat ja mikä voi olla niitten historiallinen alkuperä?

Vertailevalla kielitieteessä taas voidaan selvittää, esiintyykö sama sana tai käsite muissakin kielialueissa ja näin selvittää miten laajalle ja miten vanha tämä sana on? Castrén selvitti myyttien iän sen mukaan, miten laajalle jokin käsite tai sana oli levinnyt Suomessa ja sen ulkopuolelle. Mitä kauemmaksi sana oli matkustanut, sitä vanhempi se on. Uudemmat sanat eivät löydy kovin kaukaa esiintymispaikaltaan. Näin Castrén sai selville, että on suomalaisia myyttejä ja muinaisia jumaluuksia, jotka ulottuvat melkein jääkauteen saakka.

Hämmästyttävämpää kuin suomalaisen mytologian muinaisuus on se, että suurin osa niistä on peräisin Aasiasta ja jopa Turkista. Jäljelle jäävä osa on peräisin Keski-Euroopasta ja Pohjoismaista. Meillä on sanoja ja myyttien elementtejä, jotka ovat hyvin yleisiä mongolien ja intialaisten myyteissä. Esimerkiksi koko käsite Sotkan munasta ei esiinny muualla Euroopassa kuin Suomessa, mutta Aasiassa, erityisesti Intiassa on samanlaisia konsepteja. Tämä vähän kertoo massamme olleista muuttoliikkeistä ja suullisen perinteen liikkumisesta.

Suomalaiset jumalat

Tässä kirjassa opit myöskin, että sana ”Jumala” ei alun perin ollut käsite, vaan yhden suomalaisen jumalan nimi. Castrén perustelee aika onnistuneesti, että muinaiset suomalaiset eivät tunteneet jumalan käsitettä, vaan he uskoivat moneen olentoon, jotka vain sattuvat hallitsemaan luonnonelementtejä, eivätkä ne liittyneet mitenkään toisiinsa. Jumala oli taivasta ja ikään kuin koko todellisuutta hallitseva ylin olento, joka oli voimakkaampi kuin muut vastaavat. Jossain vaiheessa kristinuskon leviämisen yhteydessä tästä taivasjumalasta kehitettiin kristillinen Jumala ja nimi muuttuikin kaikkia jumalia selittäväksi käsitteeksi. Castrén kertookin, että on monta kansaa, joissa ei tunneta tiettyä kattokäsitettä, vaan erilaisia nimiä samankaltaiselle asialle. Kirjassa annetaan esimerkkinä kansa, joka ei tunne käsitettä ”marja” mutta tuntee mustikat ja mansikat. Tämä oli jotenkin käsittämätöntä. Miten pystyt elämään ilman kattokäsitettä? Mutta näköjään me elimme ilman jumalaa kuvaavaa käsitettä hyvinkin pitkään!

Tietenkin osoittaakseen, miten mielikuvituksetonta kansaa olemme, Castrén osoittaa, että Kalevalan sankarit palvottiin oikeasti jumalina ja oikeastaan ne kopioitiin viikingeiltä. Väinämöinen oli suora kopio Thorista. Jätkällä oli jopa vasara, josta lähti salamoita!

Hassuin juttu oli kuitenkin se, että näköjään sana ”kartano” tarkoitti suurta majaa ja se alun perin kuvasi jumalten asumuksia taivaalla. Jokaisella jumalalla oli oma kartano, jossa se hoiti maata. Taivas oli kuin suurempi maailma, missä oli eri tasoisia kosmisia työntekijöitä, jotka hoitivat omia sektoreita. Suomalaiset uskoivat, että jokaisella luonnon elementillä oli joko oma jumala, haltija tai tonttu. Haltiat olivat pelottavia luonnonelementtien vartioita, joita piti pelätä, mutta tontut taas suojelivat ihmisten omaisuutta. Esim. Saunatonttu ja tupatonttu.

Castrén kuluttaakin aika paljon aikaa kuvattaessa, miten me suomalaiset olimme ”kehittyneempiä” kuin muut muinaiskansat siinä, että uskoimme luonnonelementtejä hoitaviin olentoihin, eikä siihen, että luonnonelementti itse oli olento. Tutkijan mukaan ”primitiivisemmät” kansat palvoivat paikallisia kiviä ja puita jumalina, kun taas suomalaiset käsittivät puut ja kivet vain symboleina korkeammalle olennolle, jota oikeasti palvottiin. Tietenkin Castrén sai selville, että jossain vaiheessa me palvoimme aurinkoa, koska kaikki näköjään sitä palvoivat jossain vaiheessa. Minulle tuli suureksi yllätykseksi, että muinaiset suomalaiset uskoivat auringon olevan tehty tulesta ja, että se oli melkein kuin tulen varasto. Muinaiset suomalaiset uskoivat, että metsäpalot ja nuotiot olivat aurinkojumalan aiheuttamia ilmiöitä. Castrén kertookin, että muinaiset mongolit uskoivat samaan ja pitivät nuotioita pyhinä paikkoina, joita ei saanut ”turmella”. Luennoitsijan mukaan voi hyvinkin olla, että suomalaiset uskoivat samaan. Ikään kuin nuotion tuli olisi osa aurinkoa ja näin sitä piti säästää ja kunnioittaa. Itselleni tuli mieleen Jean-Jacques Annaudin ohjaaman elokuva ”Taistelu tulesta” (1981) juoni.

Rasistinen kieli

Suurin ongelma, muuten loistavassa kirjassa, on sen hieman rasistinen kieli. Castrén kuvailee muita alkuperäiskansoja tässä kirjassa ”kypsymättömiksi ja lapsenomaisiksi”. Nykytieteessä ei kuvailla kansoja missään paremmuusasteikoissa tai verrata lapsiin. Mutta ottaen pois tällaiset vanhahtavat heitot, tämä on aika selkeä tietokirja, jossa pitää joko kiittää Castrénin ilmaisutapaa tai suomentajaa. Tämän kirjan pystyy lukemaan kuka tahansa, mikä on erinomaista, koska moni hyvä kirja jää monilta lukematta, sen kuivakkaan akateemisen sanaston takia.

Yhteenveto

M.A. Castrénin ”Luentoja suomalaisesta mytologiasta” on lyhyt ja helppolukuinen kirja niin kielitieteestä kuin muinaisten suomalaisten uskonnoista. Tässä oppii, miten meidän muinaisia myyttejä tutkittiin ja miten monitasoisia ne olivat. Monet jumalat joko hautautuivat uusien tilalle tai elementtejä vanhoista yhdistyi uusiin. Mielenkiintoista olikin, miten Castrén löysi kalevalalauluista pirstaleita, jotka viittaavat vanhoihin tuntemattomiin jumaliin, joista ei tiedetä mitään muuta kuin nimi tai käsite. Konteksti on kauan sitten kadonnut, mutta kalevalarunoja yhä laulettiin 1800-luvulle saakka, ilman että sen laulajat enää muistivat, mitä tietyt sanat edes tarkoittivat. Raamatussa ja Koraanissakin löytyy tällaisia pirstaleita muinaisista uskonnoista. Myytit ovat juurikin kiehtovia, koska ne ovat kuin muinaiset rauniot. Täynnä salaisuuksia ja kätkettyjä pimeitä käytäviä, joista voi ehkä löytää jotain mielenkiintoista. Fyysisten aarteitten sijaan, löydämmekin henkisiä aarteita.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri

Miksi valkoiset eivät osaa tanssia?

Barbara Ehrenreichin ”Katutanssit: Kollektiivisen nautinnon historia” (oma suomennos) on vuonna 2006 julkaistu tietokirja otsikossa mainitusta ilmiöstä.

5

Otin tämän kirjan lukulistalle, kun se sivu mennessä mainittiin jossain folkloristiikan oppikirjassa. Teoksessa kerrottiin, miten eurooppalaiset tutkimusmatkailijat olivat järkyttyneitä, kun tapasivat afrikkalaisia, jotka tanssivat ilman mitään ”järkevää” syytä. Eurooppalaiset tutkimusmatkailijat kuvailivat päiväkirjoissaan, miten on ”epäinhimillistä” tanssia kadulla ja se on johduttava Saatanasta. Tämä pikku yksityiskohta oppikirjassa kiinnosti paljon, koska on olemassa stereotypia valkoisesta ihmisestä, joka ei osaa tanssia. Samaan aikaan on stereotypia mustista afrikkalaisista, jotka keikuttavat persettä heti, kun mikä tahansa rumpu pärisee jossain. Otin tämän kirjan lukulistaan silkasta uteliaisuudesta. Onneksi otin, koska tämä kirja kertoo paljon laajemmista asioita kuin katutanssin historiasta.

Antropologiaa

Ehrenreich kertoo tässä kirjassa tanssimisen evoluutiohistorian ja käsittelee erilaisia teorioita siitä, miksi tanssiminen kehittyi? Uskottavamman teorian mukaan tanssiminen on kehittynyt suojamekanismina suuria petoeläimiä vastaan. Ihmiset ovat metsästäneet ryhmässä ja, kun he kohtasivat petoeläimen, he kokoontuivat riviin ja alkoivat tömistellä jalkojaan ja heiluttaa keihäitään synkronoidusti. Petoeläimen silmissä tiivis synkronoitu ryhmätanssi näytti yhdeltä valtavalta äänekkäältä eläimeltä, jota ei kannattanut hyökätä. Tästä evolutiivisesta suojamekanismista kehittyivät sitten kaikki alkuperäiskansojen ryhmätanssit, jotka melkein aina liittyvät metsästykseen ja keihäitten heiluttamiseen.

Kirjailija käsittelee, miten ensimmäiset eurooppalaiset antropologit yrittivät selittää kollektiivisien tanssimisen. Hulluimman teorian mukaan mustilla afrikkalaisilla ei ollut oikeastaan aivoja päässä, vaan selkärangassa, jolloin välillä ajatukset aiheuttivat kehossa nytkähtelyä. Eli jonkun 1800-luvun neropatin mukaan afrikkalaiset eivät tanssineet, vaan ”nytkähtelivät”. Kuten voitte nähdä, porukka oli tutkimusretkeilyn aikoina todella rasistista.  Tietenkin tässä kirjassa kuvaillaan vakavasti otettavimpien antropologien havaintoja julkisen tanssimisen ja kehollisen ilmaisun laajuudesta, näitten aktiiviteettien psykologisista vaikutuksista sekä, miksi valkoisilla eurooppalaisilla, arabeilla ja kiinalaisilla ei ole yhtä tiiviitä perinteitä kuin muualla maailmassa. Miksi me ”sivistyneet” kansat olemme luonnonoikkuja?

Kansojen historia

Mielenkiintoisinta tässä kirjassa onkin, miten valkoiset eurooppalaiset kadottivat taidon tanssia kollektiivisesti? Kirjailija kertoo, miten antiikin Rooman imperiumin aikana, roomalaiset pyrkivät tukahduttamaan Dionysos Jumalan kultteja, joissa esiintyi villejä tanssirituaaleja, eläinten uhrauksia ja seksiorgioita. Aikalaiskuvauksissa paljastuu, että roomalaiset eivät pitäneet Dionysos rituaaleista, koska niissä naiset olivat johtavassa asemassa. Toinen syy oli, että Dionysos rituaalit olivat spontaanisia kansankokouksia, joita tapahtui ilman viranomaisten valvontaa tai lupaa. Roomalaiset viranomaiset pelkäsivät, että katutansseissa voisi kyteä kapinan siemeniä. Näin Dionysos juhlat kiellettiin väkivalloin.

Tämä kirja kertookin oikeastaan siitä, miten ensin antiikin roomalaiset, sitten kristityt roomalaiset ja sen jälkeen eurooppalaiset kuninkaat, Ranskan vallankumoukselliset hallitukset ja modernit diktatuurit pyrkivät kukin vuorollaan kieltämään katutanssit ja korvaamaan ne keskusvallan hyväksymillä sotilasparaateilla. Kristinuskossakin alun perin suoritettiin vielä myöhäiskeskiaikaan asti jumalanpalvelusta kirkoilla tanssien.

Barbara Ehrenreichin kirja paljastaa, että katutanssit ovat kautta historian uhka keskusvallalle, joka pelkää niistä syttyvän kapinoita. Kapinoita ja kansannousuja tosiaan tapahtui katutanssien aikana useita kertoja. Niin orjakapinoita siirtokunnissa kuin talonpoikien kansannousuja Euroopan kylissä ja kaupungeissa.

Kirjailijan mukaan nationalismi, protestanttinen kirkko ja kapitalismi olivatkin viimeiset naulat spontaanien katutanssien arkulle. Oli nousevan porvariston etu kieltää kaikki spontaani tanssiminen kadulla, jotta seitsemänpäiväinen työviikko saatiin toimimaan. Ei ollut myöskään tehtailijan etu, jos vapaapäiviä oli liikaa ja ihmiset tulivat myöhään töihin krapulan takia useita kertoja kuukaudessa. Karnevaalit ja katutanssit olivat siis kiellettävä.

Tämä vuosisatojen brutaali kansan spontaaniuden kieltäminen tuhosi lähes täydellisesti eurooppalaisen katutanssikulttuurin. Mutta pahempaa onkin, että spontaaniin katutanssin viha ulottui imperialismiin, jolloin eurooppalaiset lähtivät kuin mitkäkin barbaarilaumat väkivalloin kieltämään muitten kansojen tanssiperinteet.

Suurin teesi

Kirjan ydinteema ei olekaan odottamani kulttuurisokki valkoisten eurooppalaisten ja mustien afrikkalaisten välillä. Vaan tämä on lähes anarkistinen kansojen historia siitä, miten orastava kapitalismi tuhosi lähes lopullisesti eurooppalaisten kehollisen tunteiden ilmaisun.

Kirjailija teoretisoikin, että syy, miksi teollisuusmaissa masennus on kasvanut räjähdysmäisesti 1600-luvulta lähtien, ei johdu vain parantuneesta diagnosoinnista, vaan siitä, että olemme väkivalloin tukahduttaneet kollektiivisen tunteitten ilmaisun. Kirjailija vitaa tutkimuksiin, joitten mukaan yhteisten asioitten hoitaminen ja tanssiminen joukkoina, vähentää ihmisten masennusta ja vahvistaa yhteenkuuluvuutta.

Kiihtyvä kapitalismi on murskaamassa ihmisten yhteisöllisyyden, jakaen meidät koko ajan pienempiin kulutuskeskeisiin ryhmäidentiteetteihin ja pakottamalla meidät kilpailemaan toisiamme vastaan työmarkkinoilla. Tämä ihmisten eristäminen toisistaan luo hirvittäviä psykologisia ongelmia ja sen takia itse kapitalistista järjestelmää olisi rankasti uudistettava.

Tämä kirja muuttuu antropologisesta tutkimuksesta sosialistiseksi manifestiksi. Itselleni tällainen politikointi ei häiritse, erityisesti kun se on yhdenmukaista monen muun tutkimuksen kanssa. Esimerkkinä vaikka Jarmo Limnélin ja Jari Rantapelkosen kirja ”Pelottaako? Turvallisuuden tulevaisuus”. Jos mennään populaarimpaan kirjallisuuteen, niin Yuval Noah Hararin tietokirja ”Homo Deus” toteaa saman.

Kirjailija itse ei mainitse omaa puolueorientaatioitaan eikä tarkalleen, mitä ideologiaa kannattaa. Voi hyvinkin olla siis, että kirjailija on päättynyt kirjassa esitettyihin antikapitalistisiin johtopäätöksiin omien tutkimustensa valossa. Oikeastaan Ehrenreich arvostelee Neuvostoliittoa, joka myöskin pyrki brutaalisti kieltämään spontaanit katutanssit. Mutta kirjan viesti on aika selkeä, erityisesti kun se toistetaan useita kertoja pitkin kirjaa: Kapitalismi ja keskusvalta etäännyttävät ihmisiä toisistaan ja luovat masennusta. Ihmisillä pitäisi olla enemmän valtaa hallita omaa elämää ja tanssia missä ja milloin tahansa.

Yhteenveto

Barbara Ehrenreichin ”Katutanssit: Kollektiivisen nautinnon historia” on todella hyvä ja helppolukuinen tietokirja katutanssien historiasta. Tämä kirja ei rajoitu vain Eurooppaan ja Afrikkaan, vaan käsittelee myöskin Lähi-Idän, Aasian ja Etelä-Amerikan historioita ja kulttuureita. Kirja keskittyy eurooppalaisiin, koska nämä valloittivat koko maailman ja pyrkivät tehokkaasti alistamaan kaikki muut kansat heidän perversseihin käsityksiin ”sivistyksestä”. Mutta tämä ei ole puolueeton kirja, vaan se selkeästi ottaa kantaa tutkimustuloksiin, luoden teorian, joka haastaa nykyistä vallitsevaa taloudellista järjestelmää ja suurempia uskontoja.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kulttuuri

Kun Paavo Väyrynen manasi suuret muinaiset

Monen kirjoittajan ”On suurten muinaisten aika” on vuonna 2012 julkaistu poliitikko Paavo Väyrysen olemuksen ympärillä pyörivä lovecraftilainen kauhuantologia.    

46.JPG

Kun eräs yliopiston tuttu esitteli tätä kirjaa omalla Facebook-sivullaan, otin sen välittömästi lukulistalle. Harrastanhan kaiken perverssin ja sairaan kirjallisuuden lukemista, ja mikä olisi sairaampaa  ja perverssimpää kuin lovecraftilainen kauhuantologia pitkäaikaisesta keskustapolitiikoista?! Kuka normaali ja rehti ihminen sellaista keksisisi?!   

Maiharit edellä  

Heti kättelyssä kirja täräyttää tajuntaasi apokalyptisillä visioilla maanpäällisestä helvetistä, jonka aiheutti Paavo Väyrynen. Verisiä orgioita, muodottomia ihmishahmoja, muinaisia satanistisia kieliä puhuvia epäpyhyyden ylipappeja ja kaikenlaisia hirviöitä! Kirjailijat eivät säästä paukkujaan, vaan kilpailevat tässä antologiassa siitä, kuka saa kirjoitettua Paavo Väyrysestä sairaamman ja hullumman kauhukertomuksen.   

Rakenne  

Kaikki tarinat perustuvat Paavo Väyrysestä levinneisiin anekdootteihin. Tässä kirjassa hyödynnetään populaarikulttuurin käsitys poliitikosta, eikä niinkään todellista miestä. Tämä oli mielenkiintoinen ratkaisu, koska samalla kirjailijat välttävät haukkumasta todellista Väyrystä, että hyödyntävät miehestä muodostunutta suullista perinnettä kuin hän olisi jo jokin suomalaisen kansanperinteen myyttinen hahmo.   

Jokaisessa tarinassa hyödynnetään sitä kuvaa, että Paavo Väyrynen on ylimielinen suomettumisen jänne, joka ei ikinä luovu unelmastaan tulla Suomen presidentti. Tai sitä, että poliitikko ei koskaan puhu mitään selvää, eikä koskaan myönnä olevansa väärässä. Kirjailijat viljelevät kuuluisia miehen sitaatteja ja tämän kirjallista uraa. Näitten seikkojen ympärille sitten sekoitetaan mitä hullumpia kauhufantasiavisioita.  

Kirjassa onkin kolmenlaista visiota Väyrysestä. Ensimmäisessä hänet herätetään henkiin kauhistuttavin seurauksien, toisessa Väyrynen tekee sopimuksen pimeitten ja muinaisten voimin kanssa, kauhistuttavin seurauksin ja kolmannessa keskustapoliitikko on itsekin miljoonia vuosia vanha jumala, joka ohjaa ihmiskunnan historiaa kauhistuttavin seurauksin. Kaikissa on sekoitettuna todella perverssejä, hauskoja ja oikeasti pelottavia visioita hirviöistä, epämuodostumista mätänevistä ruumiista ja kuolemasta.   

Uudelleenkontekstualisoitua kansanperinnettä  

Kirjassa on esimerkiksi tarina, missä eletään vaihtoehtoisessa Suomessa, jossa Kylmän sodan aikana rakennettiin suuria pyramideja muumioituneille politiikoille. Väyrynen herätetään henkiin muinaisella suomalaisella pakanalisella saunarituaalilla, jolloin alkaa kauhistuttava yritys pysäyttää zombifioituneen keskustapoliitikon presidenttikisa. Toisessa kertomuksessa Väyrynen on taas ahne ministeri, joka yrittää manata muinaisia jumalia, joilla hän voisi herättää henkiin Neuvostoliiton kuolleet poliitikot. Väyrynen pyrkii epäkuolleilla neuvostopolitiikolla solmimaan uuden YAA-sopimuksen Suomen talouden elvyttämiseksi.  

Tätä kirjaa voisi ymmärtää modernina legendan uudelleenkontekstualisoinnilla. Vanhoja myyttejä ja roskaisten kauhunovellien visioita sekoittavana taideteoksena, joka pilkkaa vielä elossa olevaa ihmistä. Kirjailijat hyödyntävät suomalaista kansanperinnettä, erityisesti Kalevalaa ja erilaisia pseudotieteellisiä konsepteja ja salaliittoteorioita.   

Yhteenveto  

Kaikki tekstit on tehty kieli poskessa, joten lukeminen aiheuttaa hysteeristä naurua ja vähän inhoa, koska tässä kuvatut kuolemat ovat todella härskejä. Jotkut tarinat perustuvat Väyrysen uran tai sitten hänen letkautuksien perversseihin tulkintoihin, jotka osoittavat erinomaista mielikuvitusta ja kekseliäisyyttä.    

Ihmettelen suuresti, miksi en ole kuullut tästä kirjassa muualla kuin perverssin kirjallisuuden harrastajien parissa? Suomi menettää suuren kulttuurituotteen. Kannattaa lukea!   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin