Avainsana-arkisto: geopolitiikka

Trump valkoisessa talossa

Bob Woodwardin viime vuonna julkaistu ”Pelko: Trump valkoisessa talossa” on journalistinen tietokirja USA:n viimeisen presidentin hallinnon kulissien takaisesta sekasotkusta.    

5

Idea    

Woodward on palkittu toimittaja, joka on kirjoittanut niin Nixonista kuin Obamasta, joten tällä kirjalla on enemmän painoarvoa kuin aiemmin arvioitu Michael WolffinTulta ja tuhoa. Trumpin Valkoisen talon sisällä” (2018) kirja. Pettymykseksi Woodward teoksessa ei ole oikein mitään uutta, mitä Wolff ei jo paljastanut. Presidentti Donald Trump on tämänkin teoksen mukaan tyhmä rasistinen gangsteri, joka onnistui huijaamaan itselleen maailman mahtavimman valtion hallinnan. Ainoa oikeasti mielenkiintoinen uutuus tässä teoksessa ovat laajat geopoliittiset keskustelut Valkoisen talon sisällä.    

Kurkistusaukko imperiumin ytimeen.    

Woodwardin mukaan Trump kyseenalaistaa koko liberaalin internationalismin idean (Trump kutsuu “globalismiksi”), jonka päälle USA:n globaali hegemonia on rakentunut. Alussa vaikuttikin, että Trump on vasemmistolaisin presidentti koko maan historiassa, joka yrittää vetää pois USA:n lukuisat armeijat itseaiheutetuista konfliktipesäkkeistä ympäri maailmaa. Trumpin ja Bannonin puheenvuorot USA:n imperialismia vastaan ovat melkein kuin vasemmistolaisen Noam Chomskyn kirjoista.

Olen vakuuttunut, että tulemme kuulemaan vuosikymmenten päästä  joiltain oikeistolaisilta, että Trump oli oikeastaan vasemmistolainen presidentti. Jos olen vielä elossa tulen nauramaan päin naamaa tällaiselle väitteelle. Kirjan edetessä paljastuukin, että Trump ei halua vetää USA:n sotajoukkoja maailmasta koska hän pitää imperialismia moraalittomana, vaan koska USA ei saa suoraa rahallista hyötyä tästä miehityksestä.    

Kirjan punainen lanka on Trumpin ja Steve Bannonin kädenvääntö lukuisten suuryritysjohtajien ja kenraalien kanssa siitä, miksi USA:lla pitää olla sotilaallinen ylivalta koko maailmassa? Kenraalit ja yrittäjät perustelevat hegemonian kauaskantoisilla geopoliittisilla teorioilla yhdenmukaisesta ja turvallisesta maailmasta kaupankäynnille. On helppoa tehdä kauppaa ympäri maailmaa, jos tiedetään, että solmitut kansainväliset sopimukset noudatetaan. Tämän vuoksi Pohjois-Korea, Syyria, Venäjä ja Iranin kaltaiset valtiot pitää kaikilla keinoilla pitää kurissa, jotta tämä globaali taloudellinen vakaus saadaan ylläpidettyä. 
 
Trump kuitenkin ei kykene näkemään mitään hyötyä USA:n nykyisestä globaalista hegemoniasta, koska kansainvälinen vapaakauppa perustuu kilpailulle ja kilpailussa amerikkalaiset yhtiöt ja työläiset voivat joskus hävitä. Sen sijaan hän haluaa, että USA olisi kirjaimellisemmin maailman herra, joka hyötyisi ensisijaisesti ylivallastaan, eikä olisi kansainvälisesti sovittujen pelisääntöjen rajoittama.  

Trumpin käsitykset USA:n imperialismin suunnasta käyvät selväksi, esimerkiksi siinä, että hän vastusti Afganistanin miehitystä, koska USA ei hyötynyt rahallisesti maan valloituksesta. Mutta kun presidentti sai kuulla, että Afganistanissa on mittaavia mineraalivarantoja, jotka eivät kuulu kenellekään, hän yritti käskeä kaivamaan välittömästi mineraalit ylös maasta kuin mikäkin 1800-luvun siirtomaaherra. Kirjassa paljastuukin, että Trump on äärioikeistolainen termin kirjaimellisessa merkityksessä: äärimmilleen vietyä oikeistolaisuutta, eli rasistista riistokapitalismia, jossa klassinen talousteoria heitetään ulos ikkunasta.   

Huvittavinta tässä kirjassa ovat kuvaukset siitä, miten Donald Trump ei ymmärrä mitään uusliberalistisesta taloustieteestä. Trump ja Bannon eivät vastusta vapaata kauppaa, vaan he ainoastaan haluavat palata johonkin olemattomaan versioon keynesiläisyydestä. Sitten haukutaan, etteivät vasemmistolaiset ymmärrä mitään taloudesta. Tässä teoksessa onkin pitkiä keskusteluita erilaisista talousteorioista ja niitten käytännön vaikutuksista verotukseen ja työllisyyteen.

Kuin mikäkin Stalin, Trump ei suostu kuuntelemaan taloustieteen asiantuntijoita, vaan palkkaa marginaalisen oikeistolaisen taloustieteilijän, joka on samaa mieltä hänen kanssaan, mutta jota kukaan muu ei ota vakavasti. Ainoa eri Trumpista Staliniin, on se, ettei Trumpilla ole valtaa lähettää eri mieliset vankileireille, vaan joutuu tyytymään vihaisiin tunteitten purkauksiin ja ankaraan twiittailuun.

Puolueetonta kerrontaa

Bob Woodward ei esitä omia mielipiteitään Trumpista tai hänen sisäpiiristään, maksimissaan taustoittaa joitain puheenvuoroja. Sen sijaan asianosaiset pääsevät ääneen. Trump paljastuukin tässä kirjassa tyhmäksi kovanaamaksi, jota eivät kiinnosta mitkään säännöt tai totuus. Hän tosissaan luulee, että presidentti on sama asia kuin kuningas tai diktaattori. Trump vain julistaa asioita ja muitten on sitten yritettävä selittää hänelle demokratian pelisäännöt tai suoranalaisesti piilottaa asiakirjoja presidentiltä, jotta koko maa ei syöksi tuhoon. Tämä viileän etäännyttävä kerronta antaakin lukijan vetää omat johtopäätökset Trumpin hallinnosta ja sen taustaideologiasta

Yhteenveto    

Lukiessa tätä kirjaa tulikin mieleen Mike Judgen ohjaama ”Idioluutio” (2006) elokuvan, joka rasismistaan ja eugeniikkamaisista ideoistaan huolimatta, vaikutti ennustaneen USA:n romahduksen. Kirjassa esiintyvä Trump on juuri sellainen sekopäinen idiootti, joka elokuvassa ennustettiin pääsevän valtaan. Kirja paljastaa mitä vuosikymmenien oikeistolainen propaganda voi tehdä kansalaisille, jotka äänestivät keskuudestaan kyvyttömimmän ihmisen maailman tärkeimpään työhön. Kirjassa näytetty aineisto osoittaakin sen suuntaan, että Trump on korruptoitunut rikollinen, mutta ei mikään Putinin agentti. Vika on vain amerikkalaisissa äänestäjissä. 

Sinänsä ironista, että äärioikeisto perustuu pelkoon, että oma sivilisaatio romahtaa ”sisäisten vihollisten” takia, mutta historiallisesti nimenomaan äärioikeisto romahduttaa sivilisaation päästessään valtaan. Niin kävi Hitlerin Saksalle, Mussolinin Italialle ja niin on käymässä Trumpin Yhdysvalloille.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Politiikka ja yhteiskunta

Historia-atlas. Toisenlainen 1900-luku

Le Monde diplomatique’n “Historia-atlas. Toisenlainen 1900-luku” on tietokirja, jossa kerrotaan edellä mainitun vuosisadan historian vasemmistolaisesta näkökulmasta.

13    

Vaikka tämä kirja ei ole puolueeton, niin se pyrkii olemaan jotenkuten tasapainoinen. Esimerkiksi Neuvostoliittoa ja kommunistista Kiinaa esitetään kriittisesti tässä kirjassa, kuten myöskin USA:n Demokraattipuolueen presidentti Bill Clintonia. Eli ei tässä vain pyritä todistamaan, että länsimaat hallitsevat globaalia kapitalismia, joka riistää köyhiä ja kehittyvien maitten väestöä.    

Koska kirja on atlas, niin se on täynnä suuria karttoja, kaavioita ja tilastoja, joista voi tarkastella tekstissä esiintyvää informaatiota. Esimerkkeinä ovat kartat, jotka havainnollistavat koulutettujen naisten määrän kasvua maailmalla, globaalia asemyyntiä ja Espanjan sisällissota. Tai sitten niinkin laaja-alaista aihetta kuin Iso-Britannian ja Ranskan välistä Sykes-Picot-sopimusta, joka jakoi entisen Ottomaani-imperiumin nykyiseksi levottomaksi Lähi-Idäksi.   

Tekstit ovat aika helppolukuisia, mutta tarkkojen viitteiden puute häiritsi. Toki sivun reunassa on aina kirjallisuus, johon teksti perustuu, mutta, on aika turhauttavaa, kun ei kerrota, mitkä sivut ja kappaleet käytettiin mihinkin väitteeseen. Mutta tämä onkin populaari tietokirja, joka haluaa herättää lukijan kiinnostusta lukemaan vähän enemmän ja radikalisoimaan itsensä.     

Se olikin positiivista, että vaikka tunsin monet kirjassa esitetyt tapahtumat, niin tässä oli paljon uutta, kuten kirjaimellisesti unohdettu Kamerunin sota. Ensiksi en edes tiennyt koko valtion olemassaoloa, enkä sitä, että Ranska suoritti siellä kansanmurhan 50-luvulla.  

Samalla kun tässä korostetaan historian vähemmälle huomiolle olevia tapahtumia, niin tässä tietenkin pyritään perustelemaan vasemmistolaisuuden pääpointteja, kuten vapaan markkinatalouden epävakaus, rasismin ja fasismin pahuus sekä, miksi imperialismi on yhä olemassa ja miksi se on perseestä.     

Vaikkakin kirja kritisoi Neuvostoliittoa, niin se myöskin käsittelee sitä, miten monen länsimaan interventio Venäjän sisällissodassa edesauttoi Neuvostoliiton raaistumista ja totalitarismin kehittymistä.  

Ehkä paras tapa kuvata kirjan asennetta sosialismiin löytyy Itä-Saksaa käsittelevästä luvusta, josta löytyy aika kuvaava lause: ”kommunismi samaan aikaan viitoitti tietä kohti vaihtoehtoa ja esti sen toteutumisen.”     

Eli tätä voisi pitää jotenkuten teknisesti puolueettomana kirjana, vaikkakin se pyrkii ohjaamaan lukijan käsittämään maailman samalla tavalla kuin vasemmistolainen. Onhan ”vasemmisto” nykyään aika laaja termi, joka kattaa niin sosiaaliturvaa puolustavaa kokoomuslaista kuin pyörätelineitä ikkunoihin heittävää anarkistia.

Tekstit ovat todella helppolukuisia ja kirjasuositukset on sopeutettu suomalaisiin oloihin, joten suurin osa lähdeteoksista saa ihan suomeksi.    

Mielenkiintoisen havainto tässä kirjassa on se, että se oikeastaan kertoo kommunismin epäonnistumisesta. Ensimmäisissä sivuissa kerrotaan, miten vuonna 1917 Euroopassa puhkesi lukuisia kommunistisia kansannousuja, joista ainoastaan Venäjän onnistui.    

Kirjassa on sellainen kommunistinen alavire, jonka mukaan koko 1900-luku kertoo tavallisen kansan yrityksestä vapauttaa itsensä kapitalismin ikeestä, mutta sotilaallinen ja taloudellinen ylivoima murskasivat kaikki kansannousut. Vuosina 1917-1918 aikana olevia kansannousuja tapahtui muuallakin kuin vain Suomessa ja Venäjässä. Näitten jälkeen tapahtuivat Espanjan ja Italian kansannousut sekä lukuisat antikoloniaaliset itsenäisyystaistelut, joista monet olivat sosialistien johtamia.   

Viimeisin luku käsitteleekin, miten viimeisin suuri kansannousu olivat Iso-Britannian 80-luvulla Thatcherin hallituksen aikana tapahtuneet hiilikaivoslakot, jotka kirja esittää olevan verrattavissa keskiajan talonpoikaiskapinoihin. Ainakin väkivaltaisesti kuolleitten määrä tukee tätä näkemystä.   

Kirjassa saa sen kuvan, että mahdollisuuksien ikkuna on sulkeutunut ja viimeinen niitti oli 90-luvulla Neuvostoliiton romahtaminen ja suuret mantereitten väliset vapaakauppasopimukset. Kirjan subteksti esittää, että nyt olemme kaikki uusliberalismin vankeja. Kirjan luvut ovat toisistaan erillään, eivätkä kommentoi edellisiä, mutta mielestäni tämä on kirjan ujutettu viesti.   

Harmi, että tämä teos loppuu 2000-luvulle, koska monet ongelmat, mitä kirja esittää 1990-luvulla alkaneiksi ovat samoja, mitä äärioikeisto nyt valittaa olevan ”kulttuurimarxistien” syytä. Eli tarkoittaako se, että sekä äärivasemmisto, että äärioikeisto jakavat suunnilleen samoja globalisaatiokritiikkejä, sitä että nämä kritiikin kohteet ovat todellisia? Vai, että molemmat ovat yhtä hukassa?  ”Historia-atlas. Toisenlainen 1900-luku” ei anna lopullista vastausta tähän, mutta tarkoitus onkin herättää lukijassa ajatuksia ja kyseenalaistamaan yläasteella opetettu historia.   

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi

Maailmanpoliittinen kansalliskävely

Teivo Teivaisen ”Maailmanpoliittinen kansalliskävely” on maailmanpolitiikan professorin pitämiin samannimisiin Helsingin kaupungilla pidettyihin kävelyluentoihin perustuva tietokirja. 

DSC_ggh

Sitä tietää, että on ostanut hyvän kirjan, kun se alkaa kappaleella ”Alkusanat: Homopropagandaa Uspeskin katedraalilla” En aio kertoa, mitä tämä kappale sisältää, mutta miettikää nyt sitä, että ylipäätänsä tietokirja alkaa tällä lauseella?  

Tässäpä onkin erikoinen tietokirja, jossa kirjailija kuvaa kävelyään yhdestä Helsingin maamerkistä toiseen ja samalla kertoo tämän maamerkin historian ja siihen liittyviä geopoliittisia tapahtumia. Kirjan sävy on keskusteleva. Tunnet kuin olisit Teivaisen kanssa kävelyllä ja hän vain jutustelee sinun kanssasi asioita, jotka tulevat hänen mieleensä, kun tuijottelemme Mannerheimin patsasta tai Säätytaloa. Tällainen intiimi ja rento kerrontatapa luo todella sujuvaa lukemista, jonka johdosta luin tämän kirjan viikossa.  

Tässä kirjassa ei vain kerrota kuka patsaan tai rakennuksen teki ja miksi? Vaan tässä kerrotaan monumentin ympärillä olevista mielikuvista, jotka herättävät vuorostaan erilaisia ajatuksia suomalaisuudesta ja maailmapolitiikasta ja sen takia ostinkin tämän kirjan Helsingin kirjamessuilla. Mielikuvat, kun ovat mielestäni äärimmäisen jännittäviä, kun niitten pohjalta ihmiset useimmiten elävät.  

Teivo käsittelee tässä kirjassa niin keisarillisen Venäjän harjoittamaa sortotoimea ”Isovihan” aikana kuin analysoi itse ”viha” sanan eksoottisuutta historiallisen tapahtuman kuvauksessa, sekä onko Suomesta tullut Etelä-Amerikassa uuskolonialistinen valtio?  Paljastuu, että monissa maissa, missä on koettu sortoa suuremmissakin mittakaavoissa kuin Suomessa, niin ei kukaan nimeä omaa sortokauttaan ”vihan” kaudeksi tai, että jos Helsingissä konttoria pitävä UPM Kymmenellä on tehdas Uruguayssa, joka on niin vaikutusvaltainen, että maan paikallinen hallitus on myötäiltävä sen oikkuja ja toiveita, niin kenties olemme unohtaneet, miten on olla alisteisessa asemassa ja nyt alistamme kokonaisia valtioita yhden tehtaan takia? Näitä ja monia muita kysymykksiä pohditaan Helsingin maamerkkien luona.

Teivainen pohtii. Esimerkiksi Eduskuntatalon edessä, miksi Suomen presidentti pitää olla syntyperäinen suomalainen ja siitä alkaakin pohtimaan, miten kaikista eduskuntapuolueista vain yhdessä on avoimesti rasistisia kusipäitä, jotka käyttäytyvät kuin koulukiusaajat maahanmuuttajataustaista poliitikkoa kohtaan? Eli tällaista kevyttä monumenttien ohella pohtimista.  

Nämä ovat pari esimerkkiä, mutta tämä kirja on täynnä mielenkiintoista nippelitietoa Suomesta ja maailmasta, mutta sen sijaan, että kirjailija tyytyisi vain luettelemaan kahvipöytäkeskusteluun sopivia faktoja, niin hän kyseenalaistaa niitä ja alkaa pohtia, että onko tämä tulkinta historiastamme aivan oikea? miten muualla maailmassa samankaltainen tilanne on tulkittu? ja miten tämä tulkinta vaikuttaa nykypolitiikkaan? Paljastuu, että Suomen poliittinen historia ei ole vain menneitten tapahtumien luettelointia, vaan historia muovaa meitä kansakuntana ja joittenkin tärkeitten tapahtumien tulkinnat vaikuttavat ajatteluumme nykypäivään saakka. Historia ei siis ole paikalleen jähmettynyttä, kuten Teivaisen osoittamat patsaat ja rakennukset, vaan se on meissä jatkuvasti elävää ja läsnä. Eli tässä on kirja, joka pakottaa lukijan pohtimaan professorin kanssa, miksi suomalaisuus on tällainen kuin on? Eli todella ahdistavaa kamaa paikoin.  

Sen lisäksi, että tunnet kuin professori jutustelee sinun kanssasi ja pakottaa sinua miettimään muitakin asioita kuin sukkien heittämistä pesukoneeseen, niin tässä kirjassa pohditaan ajankohtaisia poliittisia kysymyksiä. Esimerkkeinä ovat se, että kenties globaalin mittakaavan kansainväliset suuryritykset ovat uhkaamassa Suomen itsenäisyyttä pahemmin kuin lukutaidoton syyrialaispakolainen tai että, miksi kansallislaulumme sanoitukset kuulostavat melkein jihadistin martyyriuskolta? Sorretaanko saamelaisia yhä ja miten äärioikeisto nykyään rakastaa Saksan sijasta epädemokraattista Venäjää? Kaiken tämän kirjailija höystää oman henkilökohtaisen elämän kokemuksilla. Teivainen on mennyt paikkoihin ja tavannut ihmisiä. Niin Etelä-Amerikan luottamusmiehiä, saamelaisaktivisteja, eduskuntapolitiikkoja kuin joutunut Venäjän propagandakoneiston uhriksi.  

Koska kirja perustuu kaupunkikävelyyn, niin tietenkin Teivainen kuvaa, miten hän piipahtaa eri rakennusten sisään ja haastattelee siellä olevaa virkamiestä, joka kertoo lisää rakennuksen taustasta. Samaa hän tekee Rautatientoria partioivalle poliisille ja eri politiikoille ja tutkijoille, joista jotkut hän kutsuu paikan päälle tai sitten hän itse nousee ylös jonkun asunnolle, joka ”sattumalta” on hänen suunnittelemansa reitin lähettyvillä.  

Eli tässä on tuhti paketti kaikenlaista mielenkiintoista ja toisin kuin oikean elämän keskustelut, niin tässä on lähdeviitteitä, joten voit tarkistaa, puhuuko professori totta, vain onko tämä sitä vihervasemmistokommunistimokutushomorummutuspropagandaa?   

Kuitenkin tämä kirja ei ole aivan täydellinen. Yksi suurimmista puutteista tässä kirjassa, on sen teeman kontekstualisoinnin puute. Teivainen ei selitä kovin yksityiskohtaisesti kaupunkikävelyjen historiallista ja aatteellista taustaa. Ainoa tausta, minkä hän kertoo, on se, että hän näki New Yorkissa julisteen poliittisesta kaupunkikävelystä, joka toimi samalla tavalla kuin tässä kirjassa ja hän päätti sitten kopioida konseptin ja tuoda Suomeen. Mutta Teivo ei kerro kuka keksi kaupunkikävelyt, missä ja miksi? Siitä lukeminen olisi avannut kokonaan uusia ovia politiikkaan ja siihen kenelle tieto kuuluu? Nyt saat melkein kuvan siitä, että Teivainen olisi keksinyt kaupunkikierroksen, jonka nähtävyydet muodostuvat luentojen lähtöpisteiksi.

Ottaen pois tämän pikkudetaljin, niin todella hyvä ja erikoinen tietokirja, joka sekä viihdyttää, että aiheuttaa oman maailmankuvan kyseenalaistamisen ja innostaa tutustumaan Helsingin kaupungin nähtävyyksiin.  

1 kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta

Kuka hallitsee maailmaa?

Noam Chomskyn ”Kuka hallitsee maailmaa?” tai kuten minä olisin toivonut otsikon olevan ”Enkö ollutkin oikeassa?” on kielitieteilijän ja nojatuolianarkistin viimeisin yritys kertoa, että USA:n imperialismi on perseestä. Anteeksi spoileri.

20170720_094503

Jos on lukenut edes yhden Comskyn kirjan USA:sta tai imperialismista (niitä on monta) niin tässä ei ole kovinkaan paljon uutta. Tämä on oikeastaan päivitetty versio miehen aiemmista teeseistä tai, no ei kovinkaan päivitetty, koska paska lensi tuulettimeen sen jälkeen, kun tämä kirja julkaistiin. Eli tässä oletetaan, että et ole koskaan kuullutkaan kapitalismin kritiikistä tai edes siitä, että joittenkin mielestä länsimaiset suurvallat harjoittavat yhä imperialismia. Kutsun tälllaisia kirjoja ”herätyskirjoiksi” ja varoitankin, että jos luet tämän teinina, niin voit hyvin todennäköisesti huomata harkitsevasi pyörätelineen heittämistä vaatekaupan ikkunaan.

”Kuka hallitsee maailmaa?” kertoo koko USA:n kapitalistisen imperialismin historian, johon kuuluu maan perustaminen murrettujen alkuperäiskansojen kallojen päälle, Pohjois-Meksikon, Karibian, Tyynenmeren ja Keski-Amerikan valloitukset, lukuisten nukkehallitusten pystyttämiset ja Kylmän sodan reaalipolitiikka, jossa yritettiin kaikin keinoin estää kommunismin leviämistä, rikkoen samalla kaikki ihmisoikeudet, joita pelättiin kommunismin rikkovan. Tästä siirrytään nykyaikaan, jossa oikeastaan mitään ei ole muuttunut ja kirja pyrkiikin todistamaan, että USA:n hallituksen luoma globaali talousimperiumi on lähes kaikkien maailman ongelmien lähde.

Jokainen USA:n presidentti 1800-luvulta lähtien on ollut sotarikollinen, joka on kylvännyt tuhoa maailmalla, eikä viimeisin presidentti Obama ole poikkeus. Chomsky oikeastaan pitää Obamaa pahempana kuin Bush, koska Bush ei ehtinyt allekirjoittamaan lakia, jossa ketä tahansa ihmistä maailmassa, jopa Pohjois-Amerikan kansalaista, voidaan räjäyttää kappaleiksi lennokki-iskulla, eikä laajentanut NSA:n vakoiluohjelmaa siksi tehottomaksi, mutta räikeästi yksityisvapauksia rikkovaksi hirviöksi, jonka tunnemme ja ikävä kyllä haluemme tänne Suomeenkin.

Kirja on aika helppolukuinen, jopa liiankin, kun Chomsky oikoo aika rankasti mutkia ja esittää faktat niin yksinkertaisin ja latautunein termein kuin mahdollista. Eli aika viihdyttävää luettavaa, jos äärimmäisen täsmällisen tieteellisen kielen puute ei häiritse. Toki mies vaivautuu perustelemaan väitteensä, jotta kirja ei aivan saippualaatikkopuheeksi jää.

Vaikka seuraan tiiviisti USA:n sisä- ja ulkopolitiikkaa, niin tässäkin oli paljon uutta tietoa, joko Lähi-Idän historiasta tai Kylmästä sodasta, mikä on aina kiva tietokirjassa. Erityisen vahvoilla Chomsky on analysoidessa, miten kieli vaikuttaa julkiseen keskusteluun. Valtamedian ja valtion valitsemat sanat ilmaisevat tietynlaista painotusta ja arvohierarkioita erilaisille faktoille ja tapahtumille, jotka liittyvät geopolitiikkaan. Erityisesti pidin Chomskyn analyysista, jossa erilaiset kommentaattorit korostavat, että USA:n armeija ei ole ”paha” koska se ei massamurhaa ketään tarkoituksella, vaan ”vahingossa”. Esimerkiksi Irakissa kuoli ”vahingossa”  yli 3 miljoonaa ihmistä.

Mikä on ehkä hienostuneinta tässä kirjassa on se, ettei siinä yksiselitteisesti syytetä USA:aa kaikista maailman ongelmista, että kyllä tässä syytetään montakin muuta USA:n liittolaista ja vihollista, mutta kirjailija korostaa, että USA:n ulkopoliittinen strategia ei paranna asiaa ollenkaan. Tähän kirjailija antaa lukuisia esimerkkejä, joista ehkä tunnetuin on Irakin 2003 sota, jonka takia meillä on ISIS olemassa.  Chomsky esimerkiksi analysoi eri ”Vapaan maailman” vihollisia ja niitten ulkopoliittisia ratkaisuja, jotka hän osoittaa yksitellen olevan enemmänkin reaktio USA:n pullistelulle kuin maan omaan sisäiseen vallanhimon syytä.

Ongelmallisin osa koko kirjasta on Itäeuroopan tilanteen analyysi. Chomsky on siinä kannalta, että Venäjän laajentuminen Ukraniaan selittyy suurimmalta osin reaktiona NATO-laajentumiseen. Jos USA ei halua, että Venäjä yrittää vyöryä länteen, niin sen ei pitäisi yrittää houkutella Venäjän länsinaapureita, eli meitä liittymään NATO:on. Tässä kohtaa olen hieman eri mieltä. En ole olleenkaan varma, että jos NATO ei olisi olemassa, niin Venäjä ei muka yrittäisi laajentua länteen.

Henkilökohtaisesti kiinnitin huomiota siihen, että Chomsky vastasi epäsuorasti fanaattisen uusateisti Sam Harrisin väitteisiin koskien radikaali-islamia. Chomsky kuluttaa muutaman kappaleen osoittaakseen, että eivät kaikki muslimit ole sekopäisiä kiihkouskovaisia ja jopa ne, joita pidämme sekopäisinä kiihkouskovaisina ovat oikeastaan hyvinkin pragmaattisia ja kykenevät käymään sivistynyttä dialogia. Kirjassa kuitenkin osoitetaan monilla esimerkeillä, että länsivaltoja ei kiinnosta dialogi ja se radikalisoi lisää Lähi-Idän vihaisia nuoria miehiä, joita on sorrettu jo yli sata vuotta länsimaiden toimesta. Chomsky vielä ehtii haastaa typerän ”sivilisaatioitten konflikti” teesin ja todistamaan, että se ei ole mitään muuta kuin yritys luoda uudestaan Kylmän sodan asetelman vaikka väkisin. Lähi-Idän lisäksi Chomsky käy läpi kaikki muutkin mantereet ja osoittaa, että länsimaisilla suurvalloilla on ollut aika iso osa kehittyvien maitten ongelmien aiheuttamisessa ja ylläpitämisessä.

Kiinnostavaa oli myöskin Chomskyn Eurooppa kritiikki. Koska kirjan teesi on se, että USA:n hallituksen johtama kapitalistinen imperialismi on kaikkien ongelmien suurin aiheuttaja, niin tietenkin massamaahanmuutto on tämän aiheuttama. Koska Euroopan maat ovat kapitalistisia, niin ne eivät pysty takaamaan kunnolla maahanmuuttajien ja oman kotimaisen väestön hyvinvointia yhtä aikaan, mikä taas aiheuttaa lukuisia sosiaalisia paineita. Näitä paineita sitten äärioikeisto käyttää hyväkseen lietsoaakseen maahanmuuttajat ja paikallisen väestön toisiaan vastaan, sen sijaan, että he keskittäisivät voimat todelliseen ongelmaan, eli heitä ryöstäviin suurpääoman haltijoihin. Chomskyn mukaan Eurooppa on itsensä aiheuttamien ongelmien takia ajautumassa fasismin pimeään kuiluun.

Siinä oikeastaan yllätyin, että tässä kirjassa ei niinkään haukuta globaalia kapitalismia järjestelmänä, vaan enemmänkin sitä suojelevaa geopolitiikkaa, jossa valtiot tekevät kaikkensa, jotta omien maittensa suuryritykset voivat riistää muuta maailma. Chomsky korostaa enemmänkin sotilaallista ja trategista peliä, jota suunnataan kehittyviin maihin, kuin itse vapaitten markkinavoimien lieveilmiöitä.

Kaiken tämän raskaan ja vähän välillä liiankin irvokkaan yksityiskohtaiseksi menevän selostuksen lisäksi kirjailija kertoo, miten päin helvettiä Maapallon ilmasto on menossa ja miten USA:an hallitusta ei kiinnosta ja todennäköisesti me kaikki tulemme kuolemaan ydinsodassa tai ympäristökatastrofisssa. Ihmeellistä kyllä, kirja loppuu aika toiveikkaasti, mutta panen sen piikkin, että Chomsky ei osannut ennustaa, että USA:ssa valittaisiin oranssi fasisti valtaan.

Mutta toivo on ehkä ainoa asia, mikä saa meidät joka päivä jaksamaan heräämään aamulla ja ainoa tapa muuttaa maailma on tunnistaa, mitä on rikki ja tämä kirja on hyvä yleiskatsaus nykymaailman tilanteesta ja miksi monille epätoivoisille ihmisille on vain kaksi vaihtoehtoa: supistaa julkiset palvelut köyhtyvältä väestöltä ja purkaa suuryrityksiä rajoittavat lait tai fasismi. Kuten alussa varoitin, niin tämä on niitä ideologisia kehyskirjoja, jotka pyrkivät ohjaamaan lukijaa tarkastelemaan maailmaa yhdestä näkövinkkelistä. Eli suosittelen tämän jälkeen joko tarkastamaan lähdeviitteet tai lukemaan muuta kirjallisuutta aiheesta, jotta näkökulmasi pysyy avarana, eikä sulkeudu vain yhden nojatuolianarkistin perspektiiviin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta