Avainsana-arkisto: globalismi

Kun massamurhan oikeutuksen voi poimia kaupan hyllystä

Oliver Royn ”Globalisoitunut islam” (oma suomennos) on vuonna 2002 julkaistu akateeminen tietokirja, joka pyrkii argumentoimaan, että islamismin synty ei ole islaminuskon syy, vaan globalisaation.

51

Kaksi ääripäätä

Royn mukaan ne, joitten mielestä islam on rauhanuskonto ovat yhtä väärässä kuin ne, jotka väittävät islamin olevan sodan uskonto. Kirjailijan mukaan islam on sen verran laaja ja vanha uskonto, että ei ole olemassa yhtä islamia jota voitaisiin olemuksellistaa helposti yhteen ominaisuuteen. Kirjailijan mukaan on turhaa nostaa Koraanista ja haditheista tekstipätkiä, jotka oikeuttaisivat näkemystä, että islam on joko kaikista demokraattisin feministiuskonto ikinä tai barbaarisin vihaideologia, mitä on koskaan maan päällä ollut. Sen sijaan kaikkien pitäisi keskittyä uskonnon sosiologiaan: miten historia, ympäristö ja eri kulttuuri ovat muokanneet islamista erilaisia tulkintoja? Tiedän, että kuulostaa tylsältä, mutta joskus totuuden etsiminen on tylsempää kuin omia ennakkoluuloja oikeuttavan kuvamakron jakaaminen somessa.

Teesi

Royn mukaan 70-luvulta lähtien olemme eläneet globalisaation aikaa, jossa koko maailma on yhdistetty kapitalistiseen maailmanjärjestelmään ja tietoliikenneverkkoihin. Tällä maailman yhdentymisellä kaikki maailman kulttuurit ja uskonnot ovat sekoittuneet toisiinsa, synnyttäen kokonaan uusia kulttuureita, habituksia ja oletuksia. Islam ei ole poikkeus ja siitä on haarautunut kirjailijan nimeämä ”uusfundamentalistinen” suuntaus. Uusfundamentalisteihin kuuluvat niin modernit salafistit, islamistit ja jihadistit.

Mcjihad

Uusfundamentalismi eroaa tavallisesta fundamentalismista siinä, että se ei perustu muinaisiin arvoihin ja oletuksiin, vaan postmodernismiin. Postmodernismilla tarkoitan teoriaa, jolla kuvaillaan nykyistä maailmaamme, jossa ei ole enää olemassa yhtä suurta totuutta, vaan lukuisia erilaisia totuuksia, jotka joutuvat kilpailemaan keskenään kuin ruokakaupan olutpullot. Jokainen ideologia, uskonto ja elämänasenne joutuvat olettamaan, että ne kilpailevat tuhansien vastaavien asioitten kanssa ihmisten huomiosta. Nämä ideologiat alkavat omaksua vaikutteita toisistaan, muuttuen samanlaisiksi, mutta erilaisiksi. Uskonnot ja ideologiat alkavatkin käyttäytyä ihmisten mielestä kuin kaupalliset brändit. Ihminen voi valita, rakentaako hän identieetinsä Adidaksen vaatteiden vai salafismin ympärille?

Islamilaisessa uusfundamentalismissa postmodernismi tarkoittaa sitä, että uskonto ideologisoituu ja muuttuu yksityiseksi elämänasenteeksi. Royn mukaan islam ei ole törmäyskurssissa länsimaitten kanssa, vaan se on huomaamattaan integroitunut länsimaihin liiankin hyvin.

Nykyiset islamistiset ja jihadistiset ryhmittymät voivat kirota länsimaita ja uskotella kaikille, jopa itselleen, että he ovat irtautumassa kokonaan moderneista vaikutteista, palaten ”esi-isien asenteisiin”, mutta käytännössä he tekevät samaa, mitä suomalaiset räppärit ja kristilliset homot tekevät: noudattavat postmodernistisen maailman lainalaisuuksia.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että uusfundamentalisti tulee sovittamaan jatkuvasti oman fundamentalisminsa moderneihin asioihin, kuten vaatemerkkeihin, pikaruokaravintoloihin ja absurdeihin fantasioihin islamlaisen valtion perustamisesta. Paras esimerkki uusfundamentalismin integroitumisesta länsimaihin on kirjailijan nostattama tapaus, jossa lontoolaiset salafistit vaativat, että McDonalds pikaruokaravintola myisi halal-hampurilaisia. Jos uusfundamentalistit haluaisivat irtisanoutua länsimaista ja omaksua perinteisen arabikulttuurin, miksi sen sijaan, että perustaisivat vaikka jordanialaisen perinneravintolan, he vaativat Mäkkäriä tarjoamaan heillekin uskonnollisesti yhteensopivaa roskaruokaa amerikkalaisen kapitalismin suurimmimmalta symbolilta?  Yksinkertaisin selitys olisi se, että he ovat saatanan tyhmiä, mutta asia on vähän monimutkaisempi.

Tietenkin tämä islamin integroituminen länsimaihin ei tarkoita, että meidän ei-pitäisi olla huolissaan terrorismista ja muusta sharia-lain tuputtamisyrityksiltä, vaan sitä, että ei auta yrittää eristää ”hyvä” tai ”paha” islamia toisistaan. Ratkaisut uusfundamentalismin kitkemiseen ovat ne tavanomaisen tylsät sosioekonomisten olojen parantamisratkaisut. Ei edes yksittäisten tekijöitten pommittaminen, rajojen sulkeminen tai kokonaisten valtioitten valloittaminen tule heitä pysäyttämään.

Eihän tässä ole mitään järkeä!

Itsekin huomasin Twitterissä, miten jotkut fundamentalistimuslimit jakelivat kanadalaisen kristillisen konservatiiviprofessorin videoita, joissa kehotettiin naisia tulemaan töihin meikkaamatta, jotta eivät ”kiihottaisi miehen biologisia haluja”. Vain globalisoituneessa postmodernissa maailmassa fundamentalistimuslimi ottaa neuvoja kanadalaiselta kristityltä sovinistilta, joka vetoaa muka tieteeseen syyllistääkseen naisia. Ei voi mennä postmodernimmaksi kuin tämä!

Oliver Roy tarjoaa runsaasti esimerkkejä, niin Pariisin gettoista kuin Teheranin kahviloista. Kaikissa ilmenee, että tajuamattaan monet muslimit ovat omaksumassa länsimaisia oletuksia ja kehyksiä, joihin he sovittavat oman islamilaisen teologian, luoden kokonaan uusia uskonnollisia identiteettejä. Muslimifundamentalistit alkavatkin muistuttaa amerikkalaisten fundamentalistien yhtä ristiriitaista olemusta. Islam ei kaipaa reformia, se on juurikin uudistumassa ja se kauhu, mitä koemme kaikkialla maailmassa ovat sen kasvukipuja.

Ongelmia teoriassa.

Ehkä ainoa ongelma tässä kirjassa, on se, että se ei perustu konkreettisiin tutkimuksiin, vaan joukkoihin havaintoihin, mitä kirjailija on koonnut maailmalta. Moniin väitteisiin ei löydy ensisijaista lähdettä. Kuitenkin aika uskottava teoria, kun monet muut uudemmat tutkimukset ovat päättyneet suunnilleen samoihin johtopäätöksiin. Suurin kritiikki on kuitenkin kirjailijan ylitsevuotava optimismi, että uusfundamentalismi imee itseensä niin paljon postmodernismia, että se sulaa siihen, muuttuen täysin moderniin maailmaan sopeutuvaksi uskonnolliseksi identiteetiksi. Tämä kirja esimerkiksi ei ennustanut Isiksen syntyä, joka on toki juuri niin postmodernistinen kuin olla ja voi, mutta äärimmäisen väkivaltainen ja oikeasti aikaan saava liike. ISIS on toki murskattu sotilaallisesti Syyriasta ja Irakista, mutta silti itse jihadismi yhä elää maailmalla.

Yhteenveto.

Kannattaa lukea tämä kirja, jos haluaa jotenkin ymmärtää, miksi erityisesti Euroopassa kasvanut ja syntynyt musliminuori ja, jopa ihan kantaeurooppalainen voi sortua kannattamaan aatetta, joka lupaa paluuta muinaiseen maailmaan, käyttämällä moderneja markkinointikeinoja? Erityinen kiinnostava huomio, on että kirjailija kertoo, miten kaikki ideologiat ovat kärsimässä samasta ilmiöstä ja se selittää, miksi nykyään lähes kaikki ideologiat ovat helvetin ristiriitaisia.

Itsekin olen tämän huomion tehnyt, erityisesti äärioikeiston yhteydessä, joka samaan aikaan kiroaa, että ”postmodernistit” ovat tuhoamassa länsimaisen sivilisaation, mutta soveltavat itsekin postmodernistisia teorioita ”paljastaakseen” postmodernistisen salajuonen vaikka Hollywood-elokuvissa. Ristiriitaisuus jatkuu vielä siinä, että nykyään voit olla natsi, joka vihaa naisia ja homoja, mutta samaan aikaan voit kertoa muille, että valkoinen ylivalta on ainoa tapa suojella naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Sen sijaan, että ääriliikkeet pyrkisivät pakottamaan muut omaksumaan heidän standardinsa, ääriliikkeet joutuvatkin mukautumaan modernin maailman raameihin, jotta ylipäätänsä voivat vedota tavallisiin ihmisiin.

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Lenin ennusti globalisaation!

Vladimir Leninin ”Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena” on kommunistijohtajan vuonna 1916 julkaisema pamfletti otsikossa mainitusta teesistä.

52

Tämä kirja kirjoitettiin Venäjän keisarikunnan sensuurin alla, joten Lenin ei voinut avoimesti puhua vallankumouksesta tai porvareitten murskaamisesta. Monet sosialistit suosittelivatkin tätä kirjaa, jos haluaa ymmärtää, miksi kapitalismi on niin perseestä, joten otin lukulistalle. Aiempi Leninin kirja ei kyllä vakuuttanut, vaikka sitäkin pidetään kommunismin merkkiteoksena.

Teesi

Leninin teesi tässä kirjassa on, että kapitalistinen järjestelmä tarvitsee ikuista kasvua ylläpitääkseen itseään. Tämä kasvu tarkoittaa uusien markkinoitten luomista keinolla millä hyvänsä, jolloin yritykset tekevät sopimuksia valtioitten kanssa saadakseen lisää ”markkina-alueita”. Tämä tarkoittaa käytännössä, että modernien länsimaisten suurvaltojen imperiumit pyörivät kapitalismin voimalla.

Kapitalismin kehitysvaiheet

Leninin mukaan tämä ”uusi” imperialismi ei tarkoita aina kirjaimellista maitten valloittamista ja liittämistä johonkin valtavaan imperiumiin, vaan oikeastaan uusien maa-alueitten liittämistä kansainväliseen finanssiverkostoon. Tätä finanssiverkostoa ylläpitävät jättiläismäiset länsimaalaiset pankkikonglomeraatit, jotka haalivat niin paljon pääomaa, että niillä on oikeastaan enemmän valtaa kuin itse imperiumien hallituksilla.

Globalisaatiokritiikkiä ennen kuin se oli seksikästä

Nyt ainakin ymmärrän, miksi sosialistit suosittelevat tätä kirjaa. Lenin ennusti vuonna 1916 globalisaation. Kirja kuvaa todella hyvin yrityksien historiaa, jossa menestyäkseen vapaissa markkinoissa, jotkut yritykset alkoivat muodostaa kartelleita tai fuusioitumaan keskenään, muodostaen kansainvälisiä suuryrityksiä. Nämä valtavat korporaatiot sitten ottavat lainaa, myöntävät niitä toisille toimijoille ja ostavat yrityksien osakkeita. Syntyy finanssoverkosto, jota kutsumme pörssikaupaksi, jossa jotkut toimijat alkavat haalimaan lainoja tuhansilta yrityksiltä ja valtioita. Syntyy moniportainen riippuvuuksien verkosto, joka pakottaa pankit ja suuryritykset käyttämään kaikki resurssit ylläpitääkseen oman ja kumppaniensa menestyksen. Keinoihin kuuluu monopolisopimuksia valtioitten kanssa, sotien, löytöretkien ja tieteellisteknologisten tutkimusten rahoittaminen. Samalla vapaa kauppa lakkaa olemasta vapaata ja muuttuukin vain muutaman jättiläismäisen suuryrityksen globaaliksi kilpailuksi siitä, kuka saa haalittua eniten pääomaa osakkeenomistajille. Koko maailma muuttuu vähitellen kapean eliitin omistamaksi leikkikentäksi, jossa kansallisvaltioitten vapaudet alkavat murentua.

Koska maapallossa kaikki maat mitä voitiin ”löytää” on jo löydetty ja valloitettu, jäljelle jäävät jo itsenäisten valtioitten pilkkominen pienempiin osiin, jotta erilaiset yritykset saavat hallintaan niissä olevat markkinat. Lenin tarkoitti tietenkin omassa ajassaan Afrikan ja Lähi-Idän uusjakoja, mutta mieleeni tulevat nyky-Syyria, mutta myöskin Ukraina. Syyriassa esimerkiksi Venäjä, USA, Israel ja Turkki eivät halua luopua valloitetuista syyrialaisista maakunnista, jotka oli ”vapautettu” sisällissodan aikana. On jopa ennustettu, että Syyria hajotetaan kuin Saksa Toisen maailmansodan jälkeen.

 

Lenin kirjoitti sata vuotta sitten prosessista, jota monet, riippuen poliittisesta suuntauksesta, kutsuvat globalismiksi, globalisaatioksi, uusimperialismiksi tai uusliberalismiksi. Kirjailijan kuvaus on aika yksityiskohtainen ja perustuu sen ajan taloustutkimuksiin, joita kirjailija jaksaa muistuttaa ovat pääosin ”porvareitten tutkimuksista”. Lenin korostaakin tässä kirjassa useita kertoja, miten hänen teoriansa perustuu liberaalien ja konservatiivien taloustutkimuksiin, eikä jonkun marxilaisen sosiologin horinoihin.

Kirjailija on suurin ongelma

Suurin ongelma tässä kirjassa on, että ironisesti Neuvostoliitto, jonka Lenin perusti. Työläisten ”paratiisi” ei ollut mikään rauhan valtio, vaan myöskin imperiumi. Tämä tarkoittaa, että kapitalismi ei ole ainoa järjestelmä, joka voi sortua imperialismiin. Mutta jos palaamme itse kirjaan ja analysoimme sen puhtaasti sisällön kautta, suurin ongelma on Leninin tapa haukkua demareita ja vasemmistoliberaaleja kaikilla 1800-luvun marxilaisilla haukkumasanoilla, mitä oli. Sen sijaan, että tässä kirjassa keskityttäisiin puhtaasti teoretisoimaan kapitalismin evoluutiosta, kirjailija kuluttaa aikaansa haukkuakseen sen ajan politiikkoja ja tutkijoita, joita pääosin historia on unohtanut. Suurin kritiikki kohdistuu demareihin, jotka kirjailijan mukaan alkoivat ajaa ”hyväntahtoista imperialismia” jossa valloitettujen maitten ryöstöllä rahoitetaan alusmaan hyvinvointivaltiota. Leninin mukaan tällainen järjestys on moraalitonta kolonisoituja kansoja kohtaan ja lyhytikäistä, koska marxilaisen teorian mukaan kapitalismi on itsetuhoisa. Jossain vaiheessa kansainväliset markkinat ylikuumenevat ja syntyy pörssiromahdus, jolloin hyvinvointivaltion kustantaminen käy hankalaksi. Sitten tietenkin ihmiskasvoinen imperialismi ei voi toimia, koska jokainen imperiumi tarvitsee luoda uusia markkinoita, jolloin näitten on ryhdyttävä sotimaan itsenäisiä valtioita vastaan tai sitten toisia imperiumeja vastaan, jolloin maailmansotia syttyy.

Lopuksi

Ottaen pois epäammattilaiset haukkumiset, nimittelyt ja kirjailijan myöhempi tekopyhyys Neuvostoliiton imperiumin perustamisessa, tämä on uskottava teoria kuvaamaan nykymaailmaa, jossa sotaisimmat valtiot ovat kapitalistisia. Leninin uskottavuus amatööritaloustieteilijänä ilmeneekin siinä, että nykyään maailman väestön rikkain prosentti sai viimevuotisesta maailmanlaajuisesta vaurauden lisäyksestä 82 prosenttia itselleen, kun taas maailman väestön köyhemmälle puoliskolle ei kertynyt lisäyksestä mitään. Sitten tietenkin viime viikolla saimme kokea täällä Suomessa, miten paljon suurilla yrityksillä on valtaa määritellä, miten paljon nänniä valtio antaa sille

Tämä kirja kelpaa mielestäni kaikille, koska se kirjoitettiin keisarillisen Venäjän sensuurin alla. Tämä tarkoittaa, että Lenin ei voinut argumentoida kommunismin puolesta, joten lukijalle jää itse pohdittavaksi, pitäisikö tälle maailmanjärjestelmälle tehdä jotain ja mitä?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Kuka pelkää Mustaa blokkia?

Francis Dupuis-Dérin ”Kuka pelkää Mustaa blokkia? – Anarkistista toimintaa ympäri maailmaa.” (oma suomennos) on pahamaineisesta anarkistiryhmästä kertova tietokirja.

3

Vaikka Francis Dupuis-Dérin ei ole puolueettomasta päästä (mies kertoo kirjassaan itsekin olevan vasemmistolainen aktivisti) niin tämä on auktoritatiivisimmista tietokirjoista koskien Mustia blokkeja.

Kirjan kirjoittaja tosiaan yrittää olla puoleton, mutta selvä ihailu tai tietynlainen kunnioitus anarkisteja kohtaan tihkuu tästä kirjasta ja se pikkasen ärsytti. Dupuis-Dérin esimerkiksi kuluttaa mielestäni tarpeettoman paljon aikaa puolustelleen mustia blokkeja, kumoten erilaisia väärinymmärryksiä ja myyttejä, joita ryhmittymän ympärillä pyörii. Mutta muuten tämä on aika tasapuolinen tietokirja, joka käy suurimmalta osin läpi kaikki ongelmat, mitä assosioidaan mustiin blokkeihin. Mutta esimerkiksi oikeiston kritiikkejä ei tässä kirjassa melkein ollenkaan käydä läpi, vaan enemmänkin muun vasemmiston ja massamedian kritiikkiä analysoidaan. Kirjan painotus onkin enemmän siinä, miten Musta blokki kokee itsensä, minkälaiset ovat heidän taktiikkansa ja keistä he koostuvat.

Kirja alkaa kertomalla Mustan blokin historian ja toimintatavan. Musta blokki ei ole mikään varsinainen ideologia tai ryhmittymä, vaan anarkistien taktiikka, joka alkoi 80-luvulla antifasistien, punkkareitten ja radikaalifeminististen ryhmittymien mielenosoitustaktiikkana. Mielenosoittajat pukeutuvat mustiin ja peittävät kasvonsa, jotta poliisin olisi vaikeampi pidättää tai tunnistaa heitä. Samalla mustat vaatteet antavat äärimmäisen uhkaavan vaikutelman valtavasta yhtenäisestä mustasta massasta, joka tarpeen vaatiessa kylvää tuhoa ympärilleen.  Eli Musta blokki on kuin roomalainen kolonna, joka samaan aikaan suojaa ja pelottaa vihollistaan.

Kirjailija käy lyhyesti läpi anarkistisen filosofian, joka ei koostukaan punk-bändi Sex Pistolsin ”Anarchy in the UK” biisin lyriikoissa, joita sitten joukko häiriintyneitä punkkareita alkoi matkia. Anarkismin juuret ulottuvat 1700-luvun valistusfilosofi William Godwinin ideoihin tasa-arvoisesta koulutuksesta ja uskosta, että jos ihmisten mieliä muutetaan, niin koko maailma voidaan muuttaa. Varsinainen anarkistisen ideologian keksijä oli ranskalainen filosofi Pierre-Jospeh Proudhom 1800-luvulla, joka otti vaikutteita Marxista. Syntyi antikapitalistinen ideologia, joka ajaa kaikkien perusteettomien hierarkioitten purkua. Käytännössä tämä tarkoittaa teollisuuden tuotantovälineitten jakamista työläisten muodostamien demokraattisesti hallittujen osuuskuntien käyttöön. Eli anarkismi on teoriassa kommunismia ilman proletariaatin diktatuuria, johtajia tai mitään suurta valtiollista eliittiä, joka suunnittelee talouden kulkua. Yksinkertaistettuna anarkistit haluavat kaiken kivan kommunismista ilman ikäviä sivuvaikutuksia. Näistä päälinjoista anarkismi pirstaloitui lukuisiin erilaisiin ideologioihin, joista jotkut olivat pasifistisia, kun taas toiset ajoiva veristä vallankumousta utopiansa saavuttamiseksi.

Musta blokki ei ole ainoa anarkistinen mielenosoitustaktiikka, mutta se on kaikista väkivaltaisin. Syy, miksi Musta blokki hajottaa paikkoja paskaksi, ei ole, jotta vallankumous tapahtuisi, vaan se on propagandakeino tai tarkemmin sanottuna ”teon propagandaa”. Tämän äärivasemmistolaisen idean mukaan hajottamalla tarkoin valittuja suurpääoman symboleja, sivustakatsovat voivat nähdä, että ei kaikkien mielestä kapitalismi ole kivaa. Mustaa blokkia käyttävät anarkistit toivovat, että sen jälkeen, kun ihmiset huomaavat, että suuri määrä ihmisiä vihaa kapitalismia, niin paljon, että oikein vaatekaupan ikkunat rikotaan pyöräilytelineillä, niin nämä menevät ottamaan selvää anarkismista ja näin kapitalismin suosio pienenee ja anarkististen ryhmittymien suosio kasvaa.

Tässä onkin mielestäni kirjan suurin heikkous. Vaikka Dupuis-Dérin selittääkin todella yksityiskohtaisesti Mustan blokin taktiikan symboliikkaa ja sen takaista filosofista traditiota, niin hän on todella huono esittämään vasta-argumentteja tätä taktiikkaa vastaan. Kirjailija kuluttaa todella paljon aikaa esittäen muitten vasemmistolaisten kritiikkiä, kuten se kuuluisa ”kadulla riehuminen ei edistä meidän asiaa” ja ”nämä riehujat eivät ole vasemmistolaisia, vaan päättömiä huligaaneja” tai oma suosikkini ”ajatteleeko joku mellakahevosen hyvinvoinia?!”, niin hän ei analysoi. Esimerkiksi niitä ihmisiä, joitten mielestä ikkunan rikkominen tai auton polttamine on yhtä kauhistuttava ja moraalisesti tuomittava teko kuin lapsen murhaamien.

Kirjailija toki perustelee hyvin yksityiskohtaisesti, miksi on loogisesti tyhmää ajatella, että korporaation konttorin ikkunan hajottaminen on yhtä moraalitonta kuin ihmisen tappaminen, mutta hän ei analysoi sitä tunnesidettä, mitä joillakin ihmisillä on kauppojen ikkunoitten kanssa. Jotkut ihmiset ihan oikeasti tuntevat, että kaupan ikkuna on kuin oman kodin ikkuna, eikä minkään kasvottoman suurpääoman symboli. Tätä psykologista ilmiötä kirjailija ei edes analysoi, tai sitä, että eivät kaikki työläiset hurraa, kun heidän työpaikkansa ikkuna tai firman auto tuhotaan.

Muuten mielestäni aika hyvä kirja, joka analysoi Mustan blokin etnistä ja sosiaalista koostumusta (suurin osa keskiluokkaisia valkoisia humanististen alojen opiskelijoita) ja miksi he ovat suurimmaksi osaksi parikymppisiä miehiä, vaikka anarkismi on äärimmäisen feministinen ideologia.

Syy siihen, miksi suurin osa Mustaa blokkia harrastavat ovat valkoisia keskiluokkaisia miesopiskelijoita, on se, että korkea koulutus on antanut heille perspektiiviä nähdä yhteiskunnan epätasa-arvon yhteys globaaliin kapitalismiin ja heillä on varaa olla vankilassa. Sitten tietenkin 20-kymppisen miehen keholla on fyysinen voima panna paikat paskaksi ja kestää poliisin pampuniskut. Sama asia oli 60-luvun kansalaisoikeustaistelun aikana, jossa moni keskiluokkainen yliopisto-opiskelija joutui suojaamaan päätänsä KKK:n ja poliisin väkivallalta

Etnisillä vähemmistöillä on yleensä vähemmän koulutusta, jolla analysoida oma kurjuus suuremmassa yhteiskunnallisessa perspektiivissä ja heillä ei ole varaa virua pari päivää tai viikkoa vankilassa. Sen sijaan heidän on ruokittava itsensä tai perheensä matalapalkka-alalla. Naiset taas eivät uskalla joutua brutaalin väkivallan kohteeksi ja hekin ovat suurimmaksi osaksi matalapalkka alalla, josta ei voi jäädä sairauslomaan, koska kyynelkaasukanisteri osui otsaan. Mutta tämäkin demograafinen ilmiö riippuu kaupungista. Joissakin suurkaupungeissa Mustissa blokeissa voi olla enemmän naisia kuin miehiä, mutta yleinen keskimäärä on mieskeskeinen.

Aika yleinen trendi ääriliikkeissä. Se onkin mielenkiintoista huomata, että siinä, missä äärivasemmisto koostuu pääosin vihaisista sosiologeista, niin äärioikeisto ja jihadistit koostuvat todella vittuuntuneista insinööreistä. On yleinen harha, että ääriliikkeet koostuvat roskasakista, joka ei tiedä mistään mitään. Ehkä tämä johtuu ihmisten tarpeesta korostaa, miten ääriliikkeitten jäsenet ovat väärässä, kun nämä päättävät ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia väkivallalla. Onhan väkivalta pääosin tyhmien juttu, jos valtio ei anna sille lupaa.

Vaikka kirjassa murretaan se väärinkäsitys, että Mustat blokit koostuvat työttömistä hörhöistä, joilla ei ole mitään ideologiaa, niin kirjailija myöntää, että Mustiin blokkeihin liittyy eri kaupungeista ja eri maista olevia ”mellakkaturisteja”.  Mellakkaturistit ovat ulkopuolisia anarkisteja tai äärivasemmistolaisia, jotka eivät viitti käydä vierailemiensa kaupunkien anarkistien kokouksissa, vaan suoraan lähtevät rikkomaan paikkoja. Tämä kokouksien missaaminen aiheuttaa useimmiten sen, että paikallisten pienyrittäjien kauppojen ikkunoita hajotetaan ja anarkistien ”imago” kärsii.

Mellakkaturistien lisäksi kirjailija analysoi Mustien blokkien sisällä olevien ongelmia, kuten seksuaalista häirintää ja sen, että poliisi joskus onnistuu soluttautumaan ryhmän sisälle, jotta blokki hajaantuisi suunnitelmista huolimatta. Se olikin yllätys, että Mustilla blokeilla on tietynlaisia johtohenkilöitä, jotka ennalta suunnittelevat mielenosoituksen reitin ja mitä paikkoja hajotetaan. Sitä vaan luuli, että vedät mustat tamineet päälle ja lähdet vaan heiluttamaan sitä pesäpallomailaa, mutta joudutkin opiskelemaan karttoja ja äänestämään kokouksissa!

Tämän lisäksi kirjailija analysoi miksi mellakat kiehtovat ihmisiä? Mustat blokit ovat synnyttäneet riehumisellaan kokonaisen anarkistisen taiteenlajin nimeltä ”mellakkaporno” jossa mellakoita kuvataan ja editoidaan yhteen, jotta jokainen voi katsoa netissä hienoja koosteita ”parhaista ja väkivaltaisemmista mellakoista” joko uteliaisuudesta, vahingonilosta tai jostain perverssistä esteettisestä halusta nähdä kaaosta.  Näitten lisäksi on sitten erilaisia anarkistisia ryhmittymiä, jotka opiskelevat mellakkavideoita, jotta voivat jäljittää videossa olevia taktiikoita.

Kirjailija analysoi myöskin erilaisia salaliittoteorioita, joita on Mustista blokeista, kuten se, että liike olisi poliisien salaliitto, jolla mustamaalata muita vasemmistolaisia ryhmiä, jotka protestoivat EU:ta, G20:tä, G8:saa, WTO:ta ja NATO:a ja mantereitten välisiä vapaakauppasopimuksia vastaan. Sekä, miten media raportoi Mustista blokeista? Miten eri maissa Mustat blokit toimivat ja ketä vastaan he protestoivat? Esimerkiksi Egyptissä mustat blokit osoittivat mieltä Muslimiveljeskuntaa ja sotilasdiktatuuria vastaan, joutuen useimmiten tappelemaan molempia vastaan.

Kirja on helppolukuinen ja kirjailija viittaa useisiin tutkimuksiin ja haastatteluaineistoon, perustellakseen väitteensä koskien tätä anarkistien mielenilmaustaktiikkaa. Eli hyvin informatiivinen kirja, joka ansaitsee johtavan aseman aiheen kirjallisuudessa, mutta jos kaipaa täydellistä etäännyttävää ja kylmän analyyttista puolueettomuutta, jossa annetaan ääni rikkinäisten ikkunoitten  ja mellakkahevosten surijoille, niin tämä ei ole kirja sinulle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi