Avainsana-arkisto: hegemonia

Propagandan historia

Kun näin Innon kirjakatalogissa tämän Silja Pitkäsen ja Ville-Juhani Sutisen uutuuskirjan ”Propagandan historia” hienon kansikuvan, tiesin että kyseessä oli todella kiinnostava kirja. Luin sitten takakansitekstin ja vakuutuin asiasta. Kirja meni lukulistaan ja tässä on arvio siitä.

9

Idea

Kirjailijat aloittavat määrittelemällä propagandan käsitteenä: “tarkoitteellisia puheen keinoja, jotka on tarkoin laskelmoitu viemään taivuteltava viesti perille”. Tämän jälkeen kirjailijat lähtevät käsittelemään esihistoriasta lähtien mahdollisia mielipidevaikuttamisen keinoja, kuten luolamaalauksia ja uskonnollisia myyttejä. Kirjailijat käsittelevät sitten tarkoituksellisemman poliittisen propagandan määrittelyä, jolloin antiikin Kreikan kolikot ovat ensimmäisiä propagandan muotoja. Siitä sitten kirja käsittelee Muinaisen Kiinan imperiumin, Vatikaanin uskonpuhdistuksen ja modernin ajan sotapropagandaa sekä nykyistä hybridisodan ja mainonnan propagandaa.

Tämä kirja on enemmän yhteenveto akateemisesta propagandatutkimuksesta kuin varsinaista uutta tietoa tarjoava teos. Silti aika arvokas kirja, koska ei sitä itse jaksa kahlata kaikkia propagandaan liittyvää tutkimusta. Vaikka kirja tukeutuu runsaaseen ja monipuoliseen lähdeaineistoon, se on rakennettu pääosin Oliver Thompsonin kirjaan ”Early Led: A history of Propadanda” (1999) pohjalle. Tämä näkyy siinä, että kirjailijat referoivat Thompsonia jatkuvasti.

Puolueettomuus

Olin positiivisesti yllättynyt, miten puolueettomia ja monipuolisia näkökulmia kirjailijat esittävät propagandasta tässä kirjassa. Propaganda ei ole vain viimeisen vuosisadan suursotien kärjistettyä ja valheellista mielipidevaikuttamista kuvin ja sanoin, vaan se on myöskin kaupallista mainontaa, USA:n rahoittamia ulkomaalaisia televisio- ja radiokanavia, nettimeemejä (olen arvioinut kirjan tästä aiheesta), kaupallisen valtamedian ”rakennettua konsensusta”, valtioitten terveyskampanjoita ja monia muita.

Muistan lukiossa, kun opiskelimme Toista maailmansotaa ja tajusin, että koulun seinillä olevat sikainfluenssan vastaiset rokotejulisteet olivat propagandaa. Silloin en uskaltanut sanoa kenellekään siitä, koska propagandalla on populaarikulttuurissa negatiivinen kaiku ja ilmassa oli rokotevastaisuutta. Ajattelin silloin, että jos mainitsisin julisteiden olevan propagandaa, luokkakaverini joko kutsuisivat minua hulluksi tai jättäisivät ottamatta rokotteen. Mutta hyvä, että juuri tätäkin teemaa käsitellään tässä kirjassa. Kirjailijat käsittelevätkin, miten me tajuamme aina vastapuolen tiedotuksen olevan propagandaa ja näin pahaa, mutta meidän tiedostus on vain tiedotusta ja näin hyvää. Sen vuoksi aina kaikki kieltävät oman tiedotuksen olevan propagandaa, koska se on kulttuurissamme samaa kuin myöntäisimme olevamme kieroja manipulaattoreita. Tässä kiriassa mennäänkin niin pitkälle, että määritellään Pride-kulkue ”demokratiaa vahvistavaksi” propagandaksi. Tässä kirjassa käsitelläänkin, miten propaganda itsessään ei ole aina valheellista kansan kiihottamista, vaan yksinkertaisesti mielipidemuokkausta.

Uutta

Vaikka luulin edellä mainitun tapauksen takia, tietäväni kaiken propagandasta, tässä oli muutama uusi oivallus, joita en ollutkaan ennen tajunnut. Esimerkiksi “tyhjyyden propaganda” käsite, joka kuvaa valtion tai suurten instituutioitten rakentamia tyhjiä julkisia tiloja. Keskellä kaupungissa oleva aukio tai puisto voi toimia valtion tai muun instituution vallan propagandana.  Tai, että Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus on propagandistinen dokumentti, koska se on valtion ideologian symboli, jolla saadaan massat ajattelemaan sen mukaan. Mutta mainittavin oivallus oli Jason Stanleyn käsite ”Vääristynyt ideologia” (flawed ideology) esittely. Tämä tarkoittaa propagandaa, joka on laajennettu kokonaiseksi virheelliseksi maailmankuvaksi, jotka vaikuttavat niiden kannattajista luonnollisilta. Tämä tekee mahdolliseksi väärän tiedon esittämisen ja omaksumisen. Vääristyneessä ideologiassa propaganda on siis eräänlaista metatason manipulaatiota, josta ei näe ulos. Vääristynyt ideologia onnistuu levittämään valhetta totuutena ja hyväksyttämään sen, kunhan sillä vain on riittävästi ryhmäpainetta luovia tukijoita. Tämä teoria selittää, miten moderni äärioikeisto voi uskoa niin käsittämättömän vääristyneeseen todellisuuteen, jossa kommunistit ovat valloittaneet maailman ja edistävät suuryritysten ja sotien kautta maahanmuuttoa ja homosaatiota, tuhotakseen valkoisen rodun. Sitä luulisi internetin antavan välineet ihmiselle valistaa itsensä, mutta olemmekin havainneet sen luovan vahvoja ideologisia kuplia, joissa nämä hörhöt elävät.

Ongelmia

Ainoa pikkasen ärsyttävä asia, mikä oikeastaan ei ole ongelma, mutta minua se häiritsi, oli kirjan toisto. Jokainen kappale vaikutti olevan rakennettu niin, että se oli oma suljettu kokonaisuus, joka ei liittynyt muuhun kirjaan. Tämä tarkoitti, että joka ikisessä kappaleessa mainittiin edellisten kappaleitten keskeiset pointit, ikään kuin lukija ei olisi lukenut kirjan edellisiä kappaleita. Tämä jatkuva Déjà-vun tunne häiritsi minua. Mutta se on ehkä kirjailijoitten tarkoitus, koska yksi heidän kuvaamansa propagandan vaikuttamiskeinoista on toisto. Teoriani vahvistui, kun kirjan lopussa todetaan, että tämä kirjakin voi olla propagandaa!

Sitten on joitain pikku yksityiskohtia, joita kirjassa jätetään mainitsematta. Esimeriksi kirjailijat mainitsevat, että George Orwellin “1984” kirja on propagandistinen, mutta ei sitä, että CIA levitti ja rahoitti 50-luvulla Orwellin kuuluisempien teosten muokattuja elokuvaversioita, edistääkseen antikommunistisia asenteita.

Tai, että Etelä-Amerikassa saippuaoopperat toimivat kaikenkattavina propagandaohjelmina, joissa kaupallisten tuotteitten mainostamisen ohella, valistetaan ihmisiä lähes kaikesta, mitä yhteiskunnassa voikaan valistaa. Olen omakohtaisesti nähnyt, miten Brasiliassa saippuaooppera voi saada ihmiset säästämään vettä tai kierrättämään. Mutta ymmärrän, ettei kirjaan kaikkia propagandan esimerkkejä voi mahduttaa.

Yhteenveto

Silja Pitkäsen ja Ville-Juhani Sutisen ”Propagandan historia” on todella tiivis, mutta kattava kirja propagandasta, joka avaa laajan kuvan siitä, mistä asti massoja on pyritty vaikuttamaan, sekä miten erilaisilla keinoilla ihmisiin voidaan nykyään taivutella. Historiallisten tapausten kuvailun lisäksi, kiinnostavaa olivat nykyteoriat internetin propagandasta, jossa todetaan, että nykyään kuka tahansa voi olla propagandisti tajuamattaan. Kun näet somevirrassasi esimerkiksi poliittisen meemin, jossa hauskasti tiivistetään jokin konsepti pariksi lauseeksi ja kuvaksi ja jaat sen eteenpäin, olet propagandisti!

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta

Vihreän liikkeen tie puolueeksi

Vihreät ovat aika erikoinen puolue, jonka ideologia on sen verran epämääräinen, että jotkut kutsuvat sitä Kokoomuksen puisto-osastoksi kuin toiset taas haukkuvat sitä taistolaisten peitejärjestöksi. Puolue, joka herättää näin paljon tunteita ja jolla on ihan historiallisia kytköksiä Suomen rakastetuimpaan fasistiin Pentti Linkolaan, on minusta tarpeeksi jännittävä, että lukisin kirjan heistä.

21

Sari Aalto ei kerro kirjassaan ”Vaihtoehtopuolue. Vihreän liikkeen tie puolueeksi ” (2018) vain puolueen historian, vaan koko siitä poliittisesta ja yhteiskunnallisesta miljööstä, josta moderni ympäristöaktivismi syntyi. Kirja kuvaa, miten 70-luvun uusvasemmisto haarautui lukusiin erilaisiin ryhmittymiin, joista menestyneimmät olivat ympäristöaktivistit. Kirjailija lähtee selvittämään aikalaiskuvauksien ja asiakirjojen kautta, mitkä ideologiat ja tekijät muodostivat kotimaisen ympäristöliikkeen ja puolueen. Kirjan loppuosa on sitten sitä puoluepolitikointia ja sen tuomia ongelmia.

Hyvä puoli tässä kirjassa on Sari Aallon neutraali kuvaus. Kirjailija itse ei arvioi moraalisesti puolueen ja eri liikkeitten tekemisiä, vaan antaa heidän kannattajansa ja vastustajansa arvioida tapahtumien eettisyyttä ja miellyttävyyttä. Näin kirjailija keskittyy vain kertomaan, mitä tapahtui ja milloin, jonka väliin sitten ripotellaan aikalaiskuvauksia. Hieno ratkaisu, joka sai tekstin vaikuttamaan elävältä ja samaan aikaan neutraalilta.

Ideologinen historia

Aalto selvittää, että Vihreät koostuvat sekä antiautoritaarisista liberaaleista, että uusvasemmistolaisista sekä radikaaleista keskustalaisista. Vihreät koostuivat alun perin niistä ihmisistä, jotka pitivät poliittisia puolueita jähmeinä organisaatioina, mutta myöskin eivät pitäneet moderneista ideologioista, vaan sen sijaan korostivat järkeä, pragmaattisuutta ja yksilönvapautta. Eri poliittisista puolueista ja nuorisojärjestöistä eronneet ihmiset halusivat suojella luontoa ja estää kaikki sitä tuhoavat tekijät, kuten ydinvoiman ja talouskasvun. Vihreät olivat alusta asti globaali ryhmittymä, joka halusi tiivistää maitten välistä yhteistyötä, mutta samalla korostaa paikallista valtaa. Vihreisiin mahtuikin poliittisen spektrin kaikki päät ja näitten laitamilla liikkuvia luonnonsuojeluliikkeitä, sekä naisten- ja vammaisten oikeuksia ajavia kansalaisjärjestöjä.

Voisimmekin nykyään kutsua näitä vihreitä ”tolkun” ihmisiksi tai ”sentristeiksi”, jotka eivät ole kumpaakaan ääripäätä. Mutta tietenkin 70-luvulla tätä porukkaa pidettiin pahimman luokan hippihörhöinä, jotka uhkasivat aivan kaikkea kaunista ja pyhää. Koijärven protestikin nähtiin nousevan totalitarismin merkkinä, jossa ensin kielletään lintujärven kuivattamista ja seuraavaksi pakkolunastetaan maanviljelijöitten omaisuus.

Kirjan mukaam Vihreät eivät halunneet olla ideologisesti puritaanisia, joten liikkeessä oli kaikenlaista porukkaa. Vaikka teoriassa Vihreitä ei voinut mahduttaa tiettyyn poliittiseen spektriin, se heti alussa miellettiin vasemmistolaiseksi, koska media koki mielenosoitukset ympäristön puolesta, vasemmistolaisten jutuiksi. Koska näköjään oikeisto ei osoita mieltä. Kirjailija kuitenkin paljastaa, että tekstien ja jäsenten taustoja tutkimalla, näkyy että Vihreitten aate on sekoitusta klassista liberalismia ja uusvasemmistolaisuutta. Tämä näkyikin yksilökeskeisenä, lähidemokratiaa, sananvapautta, perustuloa, vapaata markkinataloutta ja kehitysapua kannattavana ideologiana, joka vastusti talouskasvua, ydinvoimaa, homofobiaa, abelismia, sovinismia, rasismia ja ympäristön tuhoamista.

Mielenkiintoisinta oli kirjailijan analyysi Vihreitten populismista. Kirjailijan mukaan populismiin kuuluu eliittivastaisuus, joka näkyy ”tavallisen” tai ”oikean” kansan ja eliitin välisen ristiriidan lietsomisessa. Kirjailijan mukaan Vihreissä ei tällaista asetelmaa koskaan käytetty. Tämän vuoksi kirjailija ei kategorisoi Vihreitä populistipuolueeksi. Silti alussa media yritti rinnastaa Vihreitä SMP:hen.

Uusi hegemonia

Kirjailijan mukaan kaikesta vastustuksesta huolimatta Vihreä liike onnistui aktivismillaan saamaan suomalaisen kulttuurin vaihtamaan suuntansa. Ihmiset alkoivat jo 70-luvulla muutenkin nähdä ympäristöasiat tärkeimmiksi ja moni puolue alkoi omaksua ympäristöteemoja. Kirjan mukaan Keskustan Paavo Väyrynen olikin ensimmäisiä politiikkoja, jotka profiloituivat ”vihreiksi” ja yritti houkutella Vihreän liikkeen aktivisteja Keskustaan. Kuitenkin alussa moni vihreä koki, että parempi vain vaikuttaa puolueitten ulkopuolella, jotta saadaan suurempi ote yhteiskunnasta ja näin muuttaa asiat ikään kuin luonnostaan. Valitettavasti 80-luvulla tuli uusliberaalin oikeiston vastaisku, jossa korostettiin talouskasvua yli muitten arvojen. Vihreät näkivät, että aktivismi ei ollut tarpeeksi hyvä taktiikka, vaan piti muodostua puolueeksi, joka onnistuisi vastustamaan talouskasvua. Kuitenkin uusliberaali hegemonia sai otteen vihreistä ja he lopulta itsekin päättyivät kannattamaan ”vihreää talouskasvua”. Tässä kirjassa pystyykin seuraamaan, miten ideologiat liikkuvat vapaasti ja vaikuttavat ihmisiin, ilman että nämä sen huomaavat, jolloin kokokaan uusia ideologioita syntyy. Mielenkiintoista on juuri hegemonia, joka tekee mistä tahansa ideologiasta niin suositun, että ihmisten silmissä se lakkaa olemasta ideologia ja muuttuukin vain ”järjeksi” tai ”itsestäänselvyydeksi”.

Ekologistit vs sosiaalivihreät

Kirjan suurin konflikti on kuitenkin vihreitten sisäinen valtataistelu ekologistien ja sosiaalivihreitten välillä. Kun Vihreät olivat vain suuri kattojärjestö useille erilaisille ympäristö- ja kansalaisoikeusliikkeille, ristitiirat eivät näkyneet, mutta kun liikkeen piti yhdistyä konkreettiseksi poliittiseksi eduskuntapuolueeksi, riita räjähti puolueen linjasta. Riitä kiteytyi ensin Pentti Linkolan ekologisteihin, jotka halusivat, että Vihreistä tulisi militaristinen puolue. Tämä militantti Vihreä-puolue sitten pyrkisi kaappaamaan kaikki valtion elimet, jonka jälkeen Suomen demokratia voitaisiin kumota verisellä vallankumouksella ja muuttaa ekodiktatuuriksi. Kirjassa kuvataan, että Linkolan diktatuurissa naiset palaisivat keittiöön, vammaiset tapettaisiin, kehitysapu ja veganismi lakkautettaisiin. Linkolan suureksi yllätykseksi ihmiset eivät taputtaneet ja hurraneet hänen ”loistavalle” ehdotukselle, vaan ottivat etäisyyttä hänestä.

Toinen riita oli Eero Paloheimon ekologistien ja Osmo Soininvaaran sosiaalivihreitten välinen kiista, siitä tulisiko puolueen olla ympäristöasioihin vai ihmisoikeuksiin keskittyvä? Melkein sama kuvio toistui. Ekologistien mielestä naisten, vammaisten, vähemmistöjen ja kehitysmaitten oikeudet olivat ”piipertämistä” johon ei pitäisi tuhlata resursseja, mutta sosiaalivihreät olivat eri mieltä.

Mielenkiintoisin havainto molemmissa ryhmittymissä, oli että ekologistit koostuivat pääosin insinööreistä. Olen huomannut, että insinööreissä on jonkinlainen taipumus väheksymään ihmisiä, kun kaikissa ääriliikkeissä, poliittisesta- tai uskonnollisesta suuntauksesta huolimatta, on aina paljon insinöörejä. Kirjailija ei käsittele tätä aspektia, eikä minullakaan ole mitään kvantitatiivista tutkimusta todistamaan tätä, vaan ainoastaan oma mielikuva. Pahoittelut, jos loukkasin insinöörejä. Parhaimmat kaverini ovat insinöörejä.

Yhteenveto

Sari Aallon ”Vaihtoehtopuolue. Vihreän liikkeen tie puolueeksi” on loistava tietokirja suomalaisesta ympäristöliikkeestä ja Vihreästä puolueesta. Tässä seuraat Pekka Haaviston, Heidi Hautalan, Ville Komsin ja Osmo Soininvaaran seikkailut idealistisista punkkarihippiopiskelijoista ammattipolitiikoiksi. Kirja on helppolukuinen, mutta todella laaja paketti erilaisia lähdeaineistoa, josta saa melkein minuutin tarkkuudella seurata liikkeen kehitystä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Politiikka ja yhteiskunta