Avainsana-arkisto: hipsterit

Jack Kerouacin elämäkerta

Dennis McNallyn, vuonna 1979 julkaistu ”Jack Kerouac. Elämäkerta” kertoo otsikossa mainitusta beat-kirjailijasta.

7

Idea

Näin tämän kirjan satunnaisesti Helsingin Innon kirjakaupan pöydässä muitten elämäkertojen kanssa. Otin sitten lukulistaan, koska pidin Kerouacin ”Matkalla” (1955) romaanista. Ajattelin, että niin mielenkiintoisen kirjan kirjoittanut jäbä on varmasti mielenkiintoinen henkilö. Olin oikeassa.

Jack Kerouac oli työläistaustainen kirjailija, joka kasvoi Toisen maailmansodan aikoihin, ja hänen elämänsä väritti vahvasti uskonnolliset kokemukset, syvä masennus ja alkoholismi. En ollut yhtään yllättynyt tästä. Ei voi olla taiteilijanero, jos on tyytyväinen elämäänsä.

Dennis McNally kirjoitti elämäkerran kuin se olisi tunteellista tajunnanvirtaa. Alussa vihasin koko epätieteellistä kirjoitustyyliä, mutta se on hyvä tapa päästä kuolleen beat-kirjailijan pään sisään. Ainakin samaistun vahvasti Kerouaciin, vaikka tämän elämä oli hyvin erilainen kuin omani. Tässä kirjassa ei keskitytä niinkään piirtämään Kerouacin elämän kautta ajan kuvaa, vaan enemmänkin, miten kirjailija itse sen aisti.

Toki tässä käsitellään paljon miten media käsitteli väärin hipstereitä. Toisin kuin nykyään, hipstereitä pidettiin väkivaltaisina ja huumeita käyttävinä roskasakkina, jolle ei kannattanut antaa lupaa seurustella tyttäresi kanssa. Oikeastaan hipsterit olivat jazz-musiikkia kuuntelevia eritaustaisia nuoria, jotka kirjoittivat kokeellista kirjallisuutta omasta kokemusmaailmastaan. Kerouacin elämään kuuluikin reissaaminen, kokeellisen kirjallisuuden tuottaminen, rankaa jazz-musiikkia ja bilettämistä muitten beat-kirjailijoitten kanssa.

Ristiriitaisuus

Mielenkiintoista oli kuitenkin lukea Kerouacin maailmankuvasta. Jack Kerouac oli jonkinlainen epäpoliittinen teollistumista vastustava anarkoprimitivisti, joka samaan aikaan vihasi valtiota ja kunnioitti USA:n lippua lähes uskonnollisella paatoksella. Kerouac piirtyykin tässä kirjassa jotenkuten tyypilliseksi amerikkalaiseksi punaniskaksi, joka vastustaa kaikkia auktoriteetteja, mutta samaan aikaan on vahvasti isänmaallinen. Kuitenkin Kerouac oli paljon sivistyneempi ja suvaitsevampi puin punaniskat.

Samaan aikaan, kun beat-kirjailija rakasti jazzia, hengaili huumeriippuvaisten, huijareitten ja seksityöläisten keskuudessa, hän vihasi juutalaisia. Juutalaisviha olikin yksi toistuvimmista teemoista tässä kirjassa. Kerouacin antisemitismi oli sellaista outoa uskomusta, että juutalaiset ovat syypää keskusvallan olemassaoloon ja kustannusmaailman hankaluuksiin. Kuten antisemitismiä tutkinut Sartre on havainnut, antisemitistit eivät vihaa elämässään tapaamiaan juutalaisia, he voivat jopa ystävystyä heidän kanssaan, mutta he vihaavat abstratktia ”niitä muita juutalaisia.” Jack Krouac oli samankaltainen. Kännissä hän saarnasi juutalaisia vastaan, vaikka hänellä oli juutalaisia ystäviä. Monet Kerouacin kaverit eivät koskaan ottaneet kirjailijan juutalaisvastaisia saarnoja tosissaan, koska ne koettiin tunteitten purkauksina, eikä ”oikeina” poliittisina kiihottamisina.

Juutalaisvastaisuuden lisäksi, Kerouacin maailmankuvaan kuului Oswald Spenglerin ”Länsimaiden perikato” (1918) kirjan teoriat. Keroac uskoi, että moderni USA oli sortovalta, ja maailma menossa kohti romahdusta. Kerouacin mukaan keskusvalta oli eristämässä ihmiset toisistaan ja hitaasti murentamassa vapauden. Hieman ristiriitaisesti Keroac oli myöskin mystiikkaa korostava buddhalainen.

Lukiessani näitä faktoja kirjailijasta, en voinut, kun miettiä, että Kerouac omasi fasistisia ajatuksia. Erityisesti natsit pitivät Spenglerin teorioista, itämaisesta mystiikasta ja osa heistä (Esim Himmler) myöskin vihasivat teollistumista. Tämä kirja jotenkuten vahvistaakin kandini teesiä, jonka mukaan ihmiset omaksuvat yksittäisiä arkiuskomuksia, jotka voivat olla ristiriidassa toistensa kanssa ja vain tietty balanssi  niitä voi kallistaa ihmisen kannattamaan jotain tiettyä poliittista ryhmittymää. Kerouac omasi samaan aikaan anarkistisia, että äärikonservatiivisia ajatuksia, jotka eivät heijastuneet kuitenkaan poliittiseksi aktivismiksi. Kerouac esimerkiksi ei koskaan äänestänyt, mutta hän kertoi pitävänsä presidentti Richard Nixonista, luki aktiivisesti konservatiivista National Review-lehteä, vastusti kommunismia ja hippejä. Samaan aikaan kuitenkin Keouarc piti äärikonservatiivista John Birth Societyä sekopäisenä ja vaarallisena järjestönä.

Dennis McNally kirjoitti kirjansa puolueettomasti, joten hän ei arvuuta kohteensa elämänvalintoja, ainoastaan toteaa, mitä aikalaiset ajattelivat Kerouacista, ja mitä beat-kirjailija ajatteli itsestään. Ironisinta onkin, että Kerouacin kirjallisuus inspiroi rock n’ rollin ja koko 60-luvun vastakulttuurin, vaikka hän itse vastusti sen hedonismia. Kerouac halusi jonkinlaista paluuta luontoon ja yksinkertaisempaan kyläyhteisöjen anarkistiseen maailmaan, mutta hippien seksin, huumeitten ja mielenosoitusten maailma ahdisti häntä syvästi.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma on sen taiteellinen tyyli. Joskus oli hyvin vaikea seurata mitä tapahtui ja miksi. Esimerkiksi minulta jäi kokonaan ohi käsittelikö kirja ”Matkalla” kirjaan liittyvän vessapaperirullakäsikirjoituslegendaa. Samalla tämä tajunnanvirtatyyli häivyttää laajenmpaa analyyttisempaa otetta Kerouacista ja aikakaudesta, jossa hän eli.

Yhteenveto

Dennis McNallyn ”Jack Kerouac. Elämäkerta” on hyvä kirja amerikkalaisen nykykirjallisuuden suurimmista neroista. Mutta sen taiteellinen tyyli voi vieraannuttaa joitain lukijoita.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Maaltamuuttokriittiset äärihipsterit!

Vaikka jotkut ihmiset pitävät minua omituisena hyypiönä, joka kuluttaa aivan liikaa aikaa lukien asioista, joita vihaan, olen oikeastaan aika tyypillinen ikäluokkani edustaja. Niinkin tyypillinen, että joskus häpeän banaalisuuttani. Esimerkiksi vuonna 2015 pakolaiskriisin aikana ”aktivoiduin” ja aloin somessa riitelemään rasistien ja antirasistien kanssa aihepiiristä. Minua on haukuttu natsiksi, fasistiksi, putinistiksi, russofobiksi, Obaman kätyriksi, anarkistiksi, stallariksi, kommunistiksi, suvakiksi ja mielenvikaiseksi, kun olen esittänyt mielipiteitäni maahanmuuttoon liittyen. Joten, kun näin tämän Mikko-Pekka Heikkisen tänä vuonna julkaistun ”Betoniporsas” nimisen satiirin nykyisestä maahanmuuttokeskustelusta, tunsin että minulle oli kirjoitettu kirja.    

10

Idea    

Mikko-Pekka Heikkisen ”Betoniporas” kertoo vaihtoehtoisesta todellisuudesta, jossa MENA-maitten pakolaisaallon sijaan, Suomen maaseudun kriisi kulminoituu valtavaan maaltamuuttoaaltoon. Helsinki ja monet Suomen suurkaupungit joutuvat yhtäkkiä satojen tuhansien työttömien ja kodittomien maalaisten vaellusten kohteiksi. Välittömästi osa Helsingissä elävistä kaupunkihipstereistä radikalisoituu ja he luovat ”maaltamuuttokriittisen” liikkeen. Samaan aikaan pienen helsinkiläisen paikallislehden toimittaja näkee tilaisuuden tehdä elämänsä skuupin.     

Pelottavan tarkkaa satiiria    

Heikkinen on jäljitellyt todella hyvin netin keskustelupalstojen rasistista kielenkäyttöä ja siirtänyt ne maaltamuuttokriittiseen retoriikkaan, synnyttäen todella surkuhupaisan lukukokemuksen. Erityisen hauskaksi menee, kun maaltamuuttokriitikot ovat hipstereitä, jotka puhuvat stadin slangia. Näin perinteisten rasistien huonosti kirjoitettua ja satunnaisilla CAPS LOCK-tehostetuilla sanoilla oleva retorikka sekoittuu ultramoderniin stadin slangiin. Mutta kirjailija ei jää tähän, vaan tässä kirjassa esiintyy somalitaustainen maaltamuuttokriittinen hipsteri ja kallonmittauksia! 

Mutta ei tämä romaani ole vain pelleilyä, vaan myöskin hyvä tapa ajatella pakolaiskriisistä, erityisesti sen logistisesta puolesta, kun niin paljon ihmisiä tulee yhtäkkiä yhteen kaupunkiin. Kirjassa joittenkin hahmojen onkin kamppailtava väkivaltaisia äärihipstereitä ja Helsingin kaupunkia vastaan, saadakseen luotua inhimilliset olot puistoissa telttaileville pakolaisille.     

Ongelmia    

Suurin ongelma tässä romaanissa on hätiköity ja lapsellinen loppu. Kirjailija selvästi täräytti kaikki huumoripaukut kirjan alussa ja keskikohdassa, eikä oikein keksinyt, miten lopettaa tarina. Sitten toinen ongelma on, miten pitkäikäinen tämä romaani tulee olemaan? Niin kauan, kun on rasisteja öyhöyttämässä netissä, tämä on ratkiriemukasta satiiria, mutta sen äärimmäisen spesifinen kieliasu voi vanhentua jo vuosikymmenessä. Siinäkin on ongelma, joka koskee enemmän minua, kun suurinta osaa suomalaisia ja se on kieli. Tässä romaanissa esiintyy lukuisia murteita ja slangeja, joita en ymmärrä täysin, joten monet sen vitseistä menivät minulta ohi.     

Yhteenveto    

Mikko-Pekka Heikkisen ”Betoniporas” on todella hauska romaani, jossa nauroin ääneen rakennetulle maailmalle ja sen kielellisille kikoille. Ainoa asia, mitä jäin kaipaamaan teokselta oli ajattomuutta, mutta en tiedä oliko se edes kirjailijan tarkoitus? Tämä onkin enemmän todella hyvää kioskikirjallisuutta, jota lukee junamatkalla, kun suuria humanistisia pohdintoja herättävä nojatuolikirjallisuus.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Analogin kosto

Suomessa E-kirjojen osuus vaikuttaa olevan pienempi kuin ulkomailla. Vaikka E-kirjoilla on etunsa, monet niistä et omista oikeasti, vaan maksimissaan maksat siitä, että pääset kuluttamaan ulkomaisessa palvelimessa tuotetta. Näin on monien E-kirjojen, streamattavan musiikin ja elokuvien saralla. Tämän vuoksi ostan fyysiset levyt, kirjat, BlueRay-versiot sen jälkeen, kun olen havainnut jonkun kulttuurituotteen omistamisen arvoiseksi. Kun näin tämän David Saxin, vuonna 2016 julkaistun kirjan ”Analogin kosto: Oikeat asiat ja miksi niillä on väliä” (oma suomennos) kiinnostuin heti, koska oma käyttäytyminen vaikuttaa olevan osa laajempaa ilmiötä.

10

Idea

Sax pyrkii tällä kirjalla perustelemaan ja kartoittamaan, miten erilaiset fyysiset kulttuurituotteet ovat ennustetusta katoamisesta huolimatta, tekemässä paluun. Näitä tuotteita ovat vinyylilevyt, fyysiset kirjat, filmikamerat, paperiset muistivihot ja etc.

Kaikki alkoi muuttua 2010-luvulla, kun yhtäkkiä joukko nuoria, jotka eivät melkein ollenkaan kasvaneet analogisten tuotteitten kanssa, alkoivat nähdä vinyylilevyissä ja filmikameroissa suurta arvoa. Kokonainen pienten yritysten analoginen teollisuus syntyi näitten nuorten hipstereitten ansiosta. Mutta nyt vinyylit, fyysiset kirjat, vanhat muoviset Neuvostoliitossa valmistetut filmikamerat ja nahkakantiset muistivihot muuttuivat vanhoista massatuotteista luksustuotteiksi, joita vain rikkaimmat ja muodikkaimmat ihmiset omistavat.

Sax osaa todella elävästi kirjoittaa, miksi nämä tuotteet vetoavat nuoriin, vaikkakin ovat teknologisesti primitiivisempiä ja vaikeampia käyttää kuin digitaaliset tuotteet. En koskaan elämässäni osannut ennustaa, että innostuisin kovakantisen muistivihon kuvauksesta, mutta tämä kirja onnistui siinä!

Neurologiaa

Mielenkiintoisinta on kirjan tieteellinen puoli, jossa on vähän samoja ideoita kuin arvioimassani Nicholas Carrin ”Pinnalliset: mitä internet tekee aivoillemme” (2010) kirjassa. Internet ja digitaaliset tuotteet ovat hajottamassa keskittymiskyvyn, muuttamassa ajatteluamme ja vieraannuttamassa toisiamme. Saxin mukaan analogiset tuotteet pakottavat meitä käyttämään kaikkia aistejamme, jolloin saamme kokonaisvaltaisemman kokemuksen kulttuurituotteen kulutuksesta ja se monipuolistaa ajatteluamme. Samalla nämä tuotteet lisäävät yhteisöllisyyttä, kuten muistivihoissa, joista voi repiä sivuja ja laittaa seinälle muitten nähtäväksi, sen sijaan että lähetetään linkkejä edestakaisin sähköpistin kautta. Lautapelit ovat sama asia. Kirjan mukaan, kun ihmiset pelaavat lautapelejä keskenään, he näkevät toisen pelaajan ihmisenä ja kohtelevat heitä myöskin sellaisena. Yhteisöllisyys ja toisten kunnioitus kasvaa lautapeliklubeissa, mikä parantaa ihmisten mielialoja ja elämänlaatua. Vaikken ole neurologian tai psykologian asiantuntija, kirjan argumentit kuulostavat aika vakuuttavilta. Tykkään sulkea tietokoneen ja kännykän internetin ja sitten vain istua alas lukemaan tunniksi jotain kirjaa. Kaikki muu saa ympärilläni hiljentyä. Veljeni taas tekee samaa, kun kuuntelee vinyylilevyjä ja minulla on kaveri, joka osallistuu lähikirjastonsa lautapeli-iltoihin. Tämä kirja kuvaa hyvin sukupolveni kokemusta yrittää paeta netin hälinästä. Kirjailija kuitenkin vakuuttaa lukijaa, ettei hän ole ludditti, vaan analogiset tuotteet voivat elää rinnakkain digitaalisten versioitten kanssa. Kuten tässäkin tapauksessa, jossa luin kirjan digiversion!

Ongelmia

Mutta tämä ei ole täydellinen kirja. Yksi ärsyttävimmistä asioista on teoksen kaupallinen ote. Monen analogituotteen kuvaukset ovat kuin suoraan revitty niitä valmistavien firmojen myyntikatalogeista. Saat kuulla oksettavan runollista mainosjargonia filmikameroitten ja fyysisten aikakauslehtien sielukkuudesta, rosoisuudesta ja niin edelleen. Monet kirjan kappaleet ovatkin kirjoitettu kuin ne olisi tarkoitettu osakesijoittajalle, koska niissä kuvataan monen analogituotteen valmistavan yrityksen kasvuennusteet ja miten paljon voittoa ne tuottavat. Samalla tässä suhtaudutaan kriisittömästi siihen, että moni tavanomainen analogituote on muuttumassa kaleiksi luksustuotteiksi, joita rikkaat käyttävät erottuakseen köyhistä. Minulla ei olisi ongelmaa kirjailijan suhtautumiseen vinyylilevyjen gentrifikaatioon, jos tämä edes analysoisi, miksi näin on tapahtumassa ja miten oikeastaan historia on toistamassa itseään. Esimerkiksi moni satoja vuosia vanha tuote, joita ennen pidettiin tavanomaisina, ovat muuttuneet rikkaitten luksustuotteiksi, juuri niitten koetun romanttisen primitivismin takia. Esimerkkinä vaikka viisarikellot, joita kirjailija mainitsee, mutta ei lähde syvällisemmälle historialliselle pohdinnalle. Myöskin höyryveturit ja purjeveneet ovat muuttuneet turistien tai rikkaitten harrastusvälineiksi. Tai sitten kynttilät, jotka ovat yhä massatuotteita, mutta koemme niitten valon ”romanttisemmaksi” kuin led-lamput.

Sax ei käsittele tätä aspektia ollenkaan kirjassa ja se minusta olisi tehnyt teoksesta paljon mielenkiintoisemman. Miksi tulevat sukupolvet romantisoivat vanhoja teknologioita, joitten kanssa he eivät edes kasvaneet? Kirjailija käsittelee vain sitä, miten sukupolveni ja sitä vanhempi suhtautuu analogiaan. Ehkä uniikein kirjan oivallus on, miten se käyttää sukupuolta kaupallisen kulttuurituotteen menestysmittarina. Kirjailija ja moni hänen haastattelema kauppias kuvailevat useita kertoja, miten analogituotteitten aallonpohjassa, vain yksinäiset sinkkumiehet kävivät heidän kaupoissaan. Havaittiin, että heti, kun naiset alkoivat käydä, vaikka vinyylilevyjä myyvässä kaupassa, tämä tarkoitti, että vinyylilevyjen myyntikasvu oli ampaissut nousuun. Sama havainto tehtiin lautapelikaupoissa. Kirjailija ei analysoi, miksi naiset ovat jonkun tuotteen “valtavirtaistumisen” mittari, mutta kaikin kaikkiaan kiinnostava havainto.

Yhteenveto

David Saxin ”The Revenge of Analog: Real Things and Why They Matter” on hyvä raportti analogituotteiden uudesta noususta, joka ei vain käsittele kaupallisia tuotteita, jotka ovat saaneet uuden elämän, mutta myöskin uuden pastoraalisen kulttuurin noususta, joka on kuin moderni versio ”paluusta luontoon”, mutta joka rajoittuu siihen, että hetkeksi suljetaan kännykän nettiyhteys ja katsotaan toisia ihmisiä silmiin. Vaikka kirjan ote on hyvin kaupallinen, se kritisoi digitalisaation mahdollistamaa ”hyperkapitalismia” jossa tietokoneille on luovutettu suunnattomasti valtaa päättää markkinoista ja kokonaisista kaupunginosista, vaikka näitten lähdekoodit on virheellisesti suunniteltu. Mutta kirja kärsii syvemmästä analyysista ja monet sen kappaleet ovat suoraan kopioitu tuotteitten esittelyteksteistä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Mitä tällä kertaa luin, Talous