Avainsana-arkisto: Historia

Ristiretki ja jihad

Olin käymässä Akateemisessa kirjakaupassa, joka on aina vaarallinen paikka viettää aikaansa, kun törmäsin tämän William R. Polkin provokatiivisesti otsikoituun kirjaan ”Ristiretki ja jihad: Tuhatvuotinen sota muslimimaailman ja globaalin pohjoisen välillä”. Tartuin kirjaan, koska otsikko vaikutti noudattavan äärioikeistolaisten eurabiafantasioita, mutta eihän Akateeminen kirjakauppa sellaista roskaa laita esiteltäväksi hyllyihinsä? Takakansiteksti paljastikin, että tämä on viime vuonna julkaistu akateeminen kirja muslimimaitten ja globaalin pohjoisen välisten konfliktien historiasta. Kirjailija pyrkii tällä teoksella pohtimaan, miksi muslimit inhoavat länsimaisia suurvaltoja ja miksi jotkut heistä ryhtyvät terrorismiin meitä vastaan? Kirja vaikutti sen verran mielenkiintoiselta, että otin luettavaksi.

Lue loppuun

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kulttuuri, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Fasismin anatomia

Robert O. Paxtonin ”Fasismin anatomia” (oma suomennos) on vuonna 2004 julkaistu tietokirja otsikossa mainitusta ideologiasta.   

11

Idea   

Paxton alkaa kirjansa purkamalla tunnettujen fasististen liikkeitten historian ja ideologian erillisiin osiin, analysoidakseen mistä ne koostuvat ja miten ne liittyvät toisiinsa? Paljastuu, ettei fasismi ole mikään ideologia samassa merkityksessä kuin liberalismi ja kommunismi. Kun fasismi on purettu osiin sen sisällä ei löydy yhtään mitään johdonmukaista, ainoastaan syvä musta viha. Kirjailija päättyykin siihen johtopäätökseen, että fasismi on enemmänkin poliittinen ilmiö kuin ideologia. Tämä tarkoittaa, että fasismi on ikuinen ja se voi ilmetä eri tavalla eri kulttuureissa ja eri aikakausissa. On siis turhaa takertua tiettyihin symboleihin ja väreihin ja sen sijaan keskittyä fasismin erilaisiin joksikin johdonmukaisiin elementteihin, joita kaikki tunnetut fasistiset ryhmittymät jakavat.    

Paxton jakaakin fasismin enemmänkin kehitysvaiheisiin kuin ulkoisiin merkitsijöihin. Kirja esimerkiksi jäljittää Mussolinin fasismin alkaneen äärivasemmistolaisessa radikaalisyndikalismin ideologiassa, joka kuitenkin alkoi vähitellen muuttua nationalistiseksi ja rasistiseksi. Kuitenkin liike ei menestynyt. Oli hyvin vaikeaa kilpailla kommunisteja ja sosiaalidemokraatteja vastaan näillä eväillä. Mussolini muuttikin liikkeensä jälleen, mutta tällä kertaa fasismista tuli ”kansallista kapitalismia” puolustava äärioikeistolainen korporativistinen liike, joka puolusti yksityisomaisuutta vasemmistolta. Nyt Italian fasismin kannatus räjähti, kun se alkoi saada antikommunististen suurmaaomistajien ja taloudellisen eliitin tukea. Kansallissosialismin historia meni suunnilleen samalla tavalla. Loppu on veristä historiaa.  

Paxton huomauttaa, että missään vaiheessa Mussolini, Hitler tai oikeastaan muutkaan aikakauden fasistiset liikkeet eivät koskaan vaivautuneet perustelemaan ryhmiensä evoluutiota. Esimerkiksi Stalin kirjoitti kokonaisia teoreettisia kirjoja perustellakseen hirmuhallintonsa marxilaista oikeaoppisuutta, mutta fasisteilla ei ollut tarvetta oikeuttaa toimintaansa minkään manifestin pohjalta, koska sellaista ei ollut. Valta ja viha olivat ainoat päämäärät, joitten saavuttamiseen kaikki keinot olivat sallittuja.  

Paxton painottaakin, että kommunismi ja jopa stalinismi eroavat merkittävästi fasismista, vaikka molempien hirmuhallinnoissa tapettiin miljoonia ihmisiä. Kommunismissa oli selkeä teoreettinen kehys, jota kaikki kommunistit yrittivät noudattaa ja sen lopullinen tavoite oli tasa-arvo, vaikkakin käytännössä sen saavuttamiseen epäonnistuttiin. Fasismissa tavoite oli tasa-arvon sijaan jyrkkien hierarkioitten säilyttäminen, mutta luokkaristiriitojen häivyttäminen nationalismilla. Fasistien mielestä ihmisten piti olla tyytyväinen sosiaaliseen asemaansa ja olla ikionnellisia, että he ovat osa heitä suurempaa ja mahtavaa valtiota ja rotua. Tämä valtion ylivalta saavutettiin tuhoamalla kaikki koetut sisäiset ja ulkoiset viholliset. Halu tuhota erilaisia ”kansakuntaa uhkaavat viholliset” ajoi fasistit äärimmäiseen itsetuhoiseen opportunismiin, jossa millään muulla ei ollut väliä kuin tuhoamisella. Tämän syvän vihan takia fasismi on ikuisesti tuomittu joko häviämään jossain vaiheessa aloittamansa sodat tai romahtamaan taloudellisen rasituksen takia.   

Fasisteille taloustiede oli toissijaista, joten mikä tahansa taloudellinen keino, joka edisti sotaa, fasistit kannattivat. Stalin esimerkiksi yritti noudattaa pikkutarkasti Leninin piirtämää valtionkapitalistista suunnitelmaa kommunismin saavuttamiseen. Sen sijaan Hitler ja Mussolini olivat välillä kiihkeitä kansallisen omaisuuden puolustajia ja yksityistämisen ja hallitsemattoman kapitalismin kannattajia. Fasismi ei siis ole pysyvä ilmiö, joka voidaan tarkasti sijoittaa oikeistoon tai vasemmistoon, mutta se aina pääsee valtaan olemalla oikeistolainen.   

Teorioita  

Kirjailija käy läpi kaikki fasismia käsittelevät teoriat, osoittaakseen niitten puutteita tai hyviä puolia. kirjailija haukkuu erityisesti marxilaista ja liberaalia teoriaa fasismista. Paxtonin mukaan marxilainen teoria fasismista rappeutuvan kapitalismin ilmiönä unohtaa fasismin massakannatuksen ja yksilöitten roolin. Liberaalissa teoriassa taas unohdetaan, että konservatiiveista ja liberaaleista koostuva taloudellinen eliitti tukivat fasisteja, eikä näin liikettä voida ymmärtää kateellisten huligaanien vallankaappauksena. Hanna Arendtiakin ehditään pariin kertaan haukkua tässä teoksessa.  

Uusfasistit?   

Paxton analysoi historian erilaisia fasistisia liikkeitä, erityisesti ne, jotka epäonnistuivat pääsemään valtaan, löytääkseen, mikä tekee onnistuneen ja näin ”täydellisemmän ja aidon” fasismin? Kirjailija päättyykin siihen johtopäätökseen, että fasismin pitää olla mukautuva ja valmis myymään kaikki periaatteensa, jotta se saa taloudellisen eliitin tukea. Tämän tuen fasismi saa ainoastaan, jos demokratia on syvässä kriisissä. Kriisi pitää olla demokraattisten instituutioitten uskottavuuden menetys ja parlamentaarinen jumiutuminen, jossa mitään ei saada aikaan, kun millään puolueella ei ole tarpeeksi suuri enemmistö. Tällaisessa olosuhteessa fasismi muuttuu vallassa olevan taloudellisen eliitin silmissä hyväksi apuriksi sen etuoikeuksia vastaan taistelevan vasemmiston torjumiseen. Jos vasemmisto on väkivaltaisempi, fasismi sopii vielä paremmin, koska sillä on omat katujoukot, jotka voivat kurittaa heitä. Kuitenkin lopulta päästyään valtaan, fasistit imevät eliitin sisäänsä ja valjastavat nämä sen murhanhimoiseen projektiinsa. Tällä kriteerillä esimerkiksi usein fasisteiksi kutsutut islamistit ja jihadistit eivät sellaisia ole.   

Kirjan määritelmä myöskin osoittaa, miksi Pohjoismainen vastarintaliike on tuomittu epäonnistumaan. PVL on liian väkivaltainen ja vallankumouksellinen. Kunnon fasisti yrittää saada mahdollisimman laajan kannatuksen, joten se panee puvun päälle ja yrittää houkutella toreilla keskiluokkaisia veronmaksajia ja pienyrittäjiä, ei vain katuojassa rämpimiä elämänkoululaisia. Fasismi ei koskaan ole vallankumouksellinen liike, se pääsee valtaan juuri lupaamalla estää vallankumouksen. Tämä selittääkin, miksi äärioikeisto nykyäänkin puhuu rasististen salaliittoteorioitten lisäksi kommunismin uhasta, vaikka nykyään ei ole edes olemassa samanlaista äärivasemmistolaista liikehdintää kuin 30- tai edes 60-luvulla.  

Esimerkiksi Halla-ahon johtama Perussuomalaiset ei ole fasistinen puolue, mutta sen jäsenistöön kuuluu todella paljon fasistisen Suomen sisun jäseniä. Puolueen nuorisojärjestö on raportoitu olevan “etnonationalistien” hallussa. Perussnuorissa on avoimesti määritelty suomalaisuus niin tiukaksi, että juutalaiset, tataarit ja jopa suomenruotsalaiset tulisi karkottaa maastamme. Samalla nuorijärjestössä on ehdotettu rodunjalostusoppia ja vierailtu äärioikeistolaisissa tapahtumissa. Varovainen arvioni on, että Perussuomalaisten nuorisojärjestö on fasistinen.    

Ongelmia   

Robert O. Paxtonin ”Fasismin anatomia” on todella objektiivinen, niinkin paljon, että tässä esitetään Etelä-Amerikan oikeistodiktatuurien hallintomalli ”parempana” vaihtoehtona taloudelliselle eliitille turvata etuoikeutensa kuin itsetuhoinen fasismi. Mutta teos on nykyään melko vanhentunut. Esimerkiksi tässä kirjassa ei käsitellä olenkaan internetin vaikutusta fasismiin. Mielestäni nykyinen fasismi ei tarvitse väkivaltaisia katujoukkoja, koska sillä on internetti. Äärioikeistolaiset nettitrollit, valemediat ja bottiarmeijat ovat nykypäivän digitaalisia ruskeapaitoja, jotka pyrkivät terrorisoimaan poliittiset vastustajansa. Nämä internetin iskujoukot ovatkin vainonneet toimittajia, hyökänneet tietokonepalvelimiin, varastaneet ihmisten tietoja ja pommittaneet tavallisten kansalaisten tilit vihaviesteillä ja tappouhkauksilla. Vaikka nettikiusaaminen ei ole samalla tavalla brutaali kuin katutappelut, sen efekti on sama: saada poliittiset vastustajat hiljentymään. Esimerkiksi Tino Lintunen on kirjoittanut ilmiöstä, jossa perussuomalaiset poliitikot ilmaisevat närkästyksensä heitä kritisoivaan tutkijaa kohtaan ja välittömästä heidän kannattajat alkavat häiritä kyseistä tutkijaa vihaviesteillä ja tehtailemaan mustamaalaavia propagandakuvia.    

Sitten tietenkin presidentit Bolsonaro ja Trump ovat sellaisia villejä kortteja, ettei Paxton pystynyt heitä ennustamaan. Kummatkin kaappasivat olemassa olevan oikeistolaisen puolueen, joita ei voi missään nimessä kutsua fasistiksi, mutta kummatkin presidentit ovat fasismia muistuttavalla retoriikallaan houkutelleet kovan luokan uusnatseja ja suuria massoja kannattamaan heitä. Näitten kahden predidentin politiikka täyttää tässä kirjassa suurimman osan fasismin kriteereistä, muttei kaikki. Kummallakaan ei ole omia väkivaltaisia katujoukkoja. Mutta Trumpin ja Bolsonaron kannattajiin kuuluu väkivaltaisia ryhmittymiä, joilla ei ole mitään konkreettista sidettä kumpaakaan, mutta nämä ovat suorittaneet itsenäisesti kummankin nimeen väkivaltaisia iskuja. En ole varma voidaanko tällaista vihapuheen inspiroimaa katuväkivaltaa kutsua samanlaiseksi kuin 30-luvun fasistien katujoukkoja? Joten jää avoimeksi onko syntynyt uusi ”trumppilainen” fasismi vai ovatko nämä uudenlaisia oikeistopopulisteja, jotka vain ovat todella rasistisia ja väkivaltaa ihannoivia?    

Yhteenveto    

Robert O. Paxtonin ” The Anatomy of Fascism” on loistava tietokirja fasismista, mikä pikkupuutteistaan huolimatta antaa hyvän kuvan siitä, mitä fasismi on tai ei ole ja voiko sen aiheuttama kauhu toistua?   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Bolševikit ja työläisten hallinta 1917-1921

Maurice Brintonin ”Bolševikit ja työläisten hallinta 1917-1921” (oma suomennos) on vuonna 1972 julkaistu pamfletti, joka kertoo, miten Lenin johtamat bolševikit tuhosivat Venäjän vallankumouksessa syntyneet itsenäiset työläisneuvostot.   

8

Idea   

Venäjän vallankumouksen aikana työläisistä koostuvat ryhmittymät olivat vallanneet työpaikkansa ja perustaneet demokraattisesti johdettuja tehdasneuvostoja. ”Neuvostoliitto” nimi tuleekin näistä tehdasorganisaatioista, joita oli ympäri Venäjän imperiumia. Nämä työläisneuvostot perustuivat suoraan demokratiaan, jossa työläiset itse päättivät työpaikkansa tuotannosta ja työajoista.  

Venäjän vallankumous oli laaja-alainen massaliike, jossa bolševikit olivat yksi ryhmittymä muitten joukossa. Enemmistönä olivat sosiaalidemokraattiset menševikit ja epämääräiset sosialistiset ryhmittymät. Nämä epämääräiset sosialistiset ryhmittymät koostuivat suurimmaksi osaksi anarkisteista, syndikalisteista ja muista libertaarisista sosialisteista, jotka eivät uskoneet keskusvaltaan, vaan työläisten hajautettuun demokratiaan.    

Vaikka tämä on lyhyt anarkistin kirjoittama pamfletti, se perustuu Neuvostoliiton omiin asiakirjoihin ja aikalaiskuvauksiin. Kirjailija jäljittää, miten Lenin, Trotski ja kumppanit alussa puhuivat hajautetun demokratian ja työläisvallan puolesta, mutta hitaasti he muuttivat mielipiteensä ja alkoivat ajaa äärimmäistä vallan keskittämistä. Monet aikalaiset tajusivat viimeistään vuonna 1918, että Neuvostoliitto oli ajautumassa totalitarismiin. Kirjailija jäljittää, miten monet aktivistit yrittivät estää kehityksen, mutta huono järjestäytyminen yhtenäiseksi vastarinnaksi ja verinen sisällissota ajoi kaiken vallan Vladimir Leninille, joka loi pohjan sille hirviömäiselle totalitarismille, jonka hänen seuraajansa Joseph Stalin sai käsiinsä.   

George Orwellin painajainen   

Hämmästyttävintä tässä kirjassa on Leninin ja bolševikien sitaatit, joissa sanojen merkityksiä muutettiin. George Orwellin kuvaama kaksoiskieli on kuin suoraan otettu aikakauden asiakirjoista. Erityisen mielenkiintoista on, miten tässä Brintonin kirjassa ”työläishallinta” muuttuu hitaasti ”työläisten hallinnaksi”. Ensin monet tehtaat olivat työläisten demokraattisessa ohjauksessa, mutta Lenin ja kumppanit pelkäsivät, että ilman keskusvaltaista koordinaatiota, tehtaat eivät tuottaisi koko maalle tarvikkeita ja ruokaa, mikä voisi aiheuttaa nälänhädän. Käyttäen nälänhädän pelkoa bolševikit määräsivät useitten neuvottelujen jälkeen työläisneuvostot ammattiliittojen hallintaan ja lopulta ammattiliitot kommunistisen puolueen hallintaan. Tavalliset työläiset potkittiin pois tehdasneuvostoista ja korvattiin kommunistisen puolueen ammattivirkamiehiä. Kaikki suoran ja hajautetun demokratian aspektit hävitettiin, koska uskottiin, että ainoa tapa ”rakentaa sosialismia” oli hyödyntää ”porvariston tieteellistä ammattitaitoa”. Tavoitteena oli muuttaa Venäjän taloudellisen järjestelmän ”valtion kapitalismiksi” jolloin koko maa toimisi kuin yksi jättiläismäinen yritys. Tällä megaluokan järjestelmällä koko Neuvostoliiton kansa toimisi kuin yksi ainoa koneisto, jonka tarkoitus on kohottaa maa sellaiseen materiaaliseen varallisuuden tasoon, jossa ”todellinen kommunismi” voitaisiin saavuttaa. Jälkikäteen tiedämme, että koko suunnitelma meni niin pieleen kuin mahdollista.    

Kirjassa käsitelläänkin lukuisia aikakauden työläiskongresseja, joissa pohdittiin marxilaisen teorian eri tulkintojen kautta, mikä on paras tapa rakentaa sosialistinen järjestelmä. Brinton osoittaa, että Neuvostoliiton totalitaristinen kehitys ei ollut mikään historiallinen välttämättömyys, vaan eri olosuhteitten ja ryhmittymien juonittelujen yhteinen tulos. Bolševikit eivät uskoneet, että tavalliset työläiset tiesivät, mitä olivat tekemässä tehtaitten kanssa, joten heihin oli Leninin mukaan ”syötettävä sosialismia puolueen kautta”. Tällä elitistisellä asenteella Leninin johtamat kommunistit kahmivat kaiken vallan itselleen ja lopulta väkivaltaisesti tuhosivat kaikki muut sosialistiset ryhmittymät, joita oli maassa olemassa. Mielenkiintoisinta on lukea, miten avoimesti eri venäläiset sosialistiset lehdet arvostelivat Leininiä ja ennustivat oikein, mihin hänen keskusvaltainen ote johtaisi. Ikävä kyllä kaikista häikäilemätön osapuoli sai kaiken vallan ja murskasi Neuvostoliiton demokraattisen kokeilun.    

Ongelmia   

Kirjan suurin ongelma on sen tylsyys. Tässä kirjassa käydään läpi lukuisia pöytäkirjoja ja julistuksia, joissa on todella kuivaa byrokraattista kieltä, jota on aika raskasta lukea. Pienempi vika on kirjan asenteellisuus. Tämä kirja on anarkistin kirjoittama, joten se yrittää argumentoida, että Leninin tulkinta kommunistisesta teoriasta oli väärä. Niinkin paljon, että rivien välistä voi tulkita sen, että kirjailija ei pidä edes Leninin muotoilemaa Marxismi-Leninismiä oikeana kommunismina. Tässä kirjassa kulutetaankin jonkin verran aikaa pohdiskellen, mitä Marxilaisuus ”todella” on? Mikä on hieman epärelevanttia, kun puhutaan käytännön politiikasta.   

Mielenkiintoisinta on kuitenkin Leninin omat perustelut hänen päätöksilleen. Erityisen hämmästyttävää on, miten Lenin laski oman positiossa olevan ”oikeistokommunismia” joka perustuu pragmaattisuuteen. Hän taas kutsui työläisten autonomiaa korostavat liikkeet ”lapsellisiksi vasemmistokommunisteiksi”. Toinen fakta oli se, että Lenin kuvasi omaa johtamaansa Neuvostoliiton taloudellista järjestelmää ”valtion kapitalismiksi”. Olin aina luullut, että termi oli länsieurooppalaisten kommunistien keksimä termi kuvaamaan, miksi Neuvostoliitto ei ollut heidän mielestään oikeaa kommunismia, mutta se olikin ihan virallinen termi maan järjestelmälle.    

Yhteenveto   

Maurice Brintonin ”The Bolsheviks and Workers’ Control 1917-1921” on hyvä tietolähde lyhyestä Neuvostoliiton demokraattisesta kokeilusta. Vaikka kirjailija on avoimesti puolueellinen, hän ei lähde spekuloimaan oliko bolševikien suunnitelmissa totalitaristinen diktatuuri vai ajautuivatko he sisällissodan melskeessä suosimaan keskusvaltaa. Kirjailija vain esittää ne sitaatit, jotka osoittavat mielenmuutoksen 1917-1921 aikavälissä ja miten niistä keskusteltiin. Mutta pitää olla todella intohimoinen Neuvostoliiton historian harrastaja, jotta jaksaa lukea tämän kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Talous

Noitavainot olivat luokkasotaa

Luin pari vuotta sitten Henry Charles Lean Espanjan inkvisitiota käsittelevän kirjan ”A History of the Inquisition of Spain” (1906), jossa kerrottiin, että noitavainot eivät olleetkaan mikään kollektiivinen uskonnollinen psykoosi, vaan määrätietoinen valtion harjoittama etninen puhdistus. Inkvisition alkuperäinen tarkoitus oli hävittää kaikki Espanjan maurit ja juutalaiset, jopa kristityiksi kääntyneet. Kun nämä etniset vähemmistöt oli puhdistettu Espanjasta, inkvisitio oikeutti oman olemassaolonsa noitavainoilla. Kun kuulin Silvia Federicin, vuonna 2004 julkaistusta noitavainojen historiasta ”Caliban ja noita: naiset, ruumis ja primitiivinen akkumulaatio.” (oma suomennos) laajentavan edellä mainittua näkökulmaa, otin sen välittömästi lukulistalle.     

5

Idea    

Silvia Federici argumentoi, että noitavainot eivät olleet vain inkvisition uskonnollisen fanaattisuuden, ahneuden ja vallanhimon hirvittävä lopputulos, vaan oikeastaan eurooppalaisen eliitin tapa murskata kaikki vastarinta samaan aikaan muodostuvalle kapitalistiselle järjestelmälle. Kirjan kehys on Marxin taloushistoriallisen analyysin kritiikkissä. Federicin mukaan Marx ohittaa noitavainot täysin, kun hän kertoo myöhäiskeskiajan primitiivisestä akkumulaatiosta. Edellä mainittu on prosessi, missä Euroopan eliitit hajottivat yhteisomisteisen maajärjestelmän (commons) luoden suuren massan maattomia työläisiä, joista syntyi pohja teolliselle työväestölle. Tämän väkivaltaisen prosessin tarkoitus oli kerätä (akkumuloida) tarpeeksi varallisuutta ensimmäisten tehtaitten perustamiseen. Nykyään varallisuutta kerätään investoinneilla, mutta myöhäiskeskiajalla ylimääräistä rahaa sellaiseen touhuun oli hyvin vähän.    

Vallankumouksien ehkäisy    

Kirjailija ensin kertoo katolisen kirkon uskonnollisista vainoista ja osoittaa, että kirkko ei tappanut kerettiläisiä ja vääräuskoisia, koska nämä tulkitsivat kristinuskon eri tavalla tai eivät uskoneet siihen ollenkaan, vaan koska nämä haastoivat keskiajan taloudellista ja poliittista järjestelmää. Federici nostaa esiin aikalaiskuvauksia ja muutamien uskonnollisten liikkeitten omia tekstejä, joissa vaaditaan sukupuolten ja luokkien tasa-arvoa sekä varallisuuden jakoa. Jyrkästi hierarkkinen katolinen kirkko ei sellaista touhua voinut sietää.     

Tämän jälkeen kirjailija siirtyy 1450-1600-luvuille, joita valtavirran taloushistorioitsijat kuvaavat ”kapitalismin siirtymäajaksi”. Kirjailijan mukaan sana ”siirtymäaika” antaa kuvan rauhallisesta etenemisestä kohti kapitalismia, mutta hän osoittaakin, että tämä aikakausi oli Euroopan väkivaltaisinta. Aikajaksoon mahtui massiivisia talonpoikaiskapinoita, joissa vaadittiin demokratiaa, sukupuolihierarkioitten ja säätyjen kumoamista sekä varallisuuden jakoa. Mutta myöskin noitavainoja. Federici osoittaa, että kun talonpoikaiskapinat murskattiin väkivaltaisesti, Euroopan eliitti pyrki hävittämään kaikki vastarinnan edellytykset juurineen. Tähän se ryhtyi noitavainojen kautta. Federici argumentoi, että noitavainot toteutettiin, koska suurin osa menneistä talonpoikaiskapinoista oli kylien vanhimpien naisten johtamia. Yleensä nämä naiset olivat arvostettuja šamaaneja tai parantajia.    

Kirjailija argumentoi lukuisten esimerkkitapausten kautta, että noitavainojen todellinen tarkoitus oli tuhota miesten ja naisten välinen solidaarisuus, joka oli edellytys kapinoihin ja vallankumouksiin. Samalla noitavainot murskasivat lukuisia kansanperinteitä, jotka antoivat kylien naisille auktoriteetin terveysasioissa. Kun noidiksi leimatut naiset tapettiin, valtiosta tuli ainoa luotettava terveydenhuollon varmistaja. Sen lisäksi, että lääketiede tieteellistettiin, naisten syntyvyys saatiin valtion hallintaan. Ennen myöhäiskeskiajalla syntyvyys oli hyvin matala huonon ravinnon ja tautien takia, mutta myöskin koska naiset suorittivat abortteja. Tällainen ”ihmismassan haaskaus” ei käynyt valtioille ja porvaristolle, joka tarvitsi laajan työvoiman pyörittämään ensimmäisiä tehtaita ja kaivoksia. Suuri syntyvyys myöskin varmisti, että palkat pysyivät matalina, eikä ihmiselle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä palkalliseksi työläiseksi.     

Kolonialismi    

Kirjailija myöskin nostaa esiin, miten noitavainoja tapahtui lähes samaan aikaan Amerikan siirtokunnissa. Tällä tiedolla kirjailija pyrkii argumentoimaan, että noitavainot keksittiin alun perin keinoksi alistaa Amerikan alkuperäiskansat eurooppalaisen mahdin alle. Samalla näillä vainoilla varmistettiin, että köyhät eurooppalaiset siirtolaiset eivät pakenisi asumaan alkuperäiskansojen keskuuteen. Kun tämä taktiikka osoittautui toimivaksi, se siirrettiin Eurooppaan, jossa taas Amerikan alkuperäiskansojen ”saatanalliset pakanatavat” käytettiin esimerkkinä siitä, mitä ”voisi” tapahtua, jos noitia ei tuhottaisi Euroopasta.     

Rakenne    

Kirjailija nojautuu sekä muuhun akateemiseen kirjallisuuteen aihepiiristä, että omiin tutkimuksiinsa. Vaikka teos on akateeminen, se on todella helppolukuinen. Tämä on yksi hienoimmista ja selkeimmin kirjoitetuista historiankirjoista joita olen lukenut. Kirjaa kuvittavat erilaiset aikakauden maalaukset, veistokset ja kaiverrukset jotka täydentävät narratiivia. Samalla aikalaiskuvaukset ja taloustieteelliset luvut antavat tukea kirjailijan tulkintaan.    

Ongelmia     

Kirja ensimmäinen ongelma on sen oletus. Kirjan kehys on marxilaisessa historiankirjoituksessa. Vaikka marxilainen historiankirjoitus ei ole se kaikista puolueettomin kirjallisuudenlaji, se korostaa valtavirtahistorian unohdettuja tapauksia, joita on aina kiinnostava lukea. Genren teoksista olen lukenut Eduardo Galeanon ”Open Veins of Latin America” (1973) ja Domenico Losurdon ”Liberalismin musta kirja” (2005). Mutta nämä kirjat aina olettavat, että lukija inhoaa kapitalismia ja haluaa lukea oikeutuksen inholleen. Tässä ei siis koskaan selitetä, miksi nykyistä kapitalismia pitäisi vihata, vaan oletetaan sen olevan itsestään selvää.     

Suurin ongelma on kuitenkin kirjailijan tapa käyttää moderneja sanoja kuvaamaan vanhoja tapahtumia. Esimerkiksi kirjailija kutsuu noitavainoja kansanmurhaksi. Vaikka modernien sanojen käyttö tekee tekstistä sujuvampaa ja jännittävää, ne hämärtävät miten asiat oikeasti siihen aikaan koettiin tai perusteltiin. Onneksi kirjailija välillä pysähtyy selventämään, että jokin hänen näkemyksistään on vain arvailua, johon tarvitaan syvällisempää tutkimusta tai, että jokin toinen teoria jonka hän mainitsee ei ole täysin todistettu. Tätä kirjaa on siis luettava varovaisesti ja kriittisesti.     

Yhteenveto    

Silvia Federicin ”Caliban and the Witch: Women, the Body and Primitive Accumulation” on yksi parhaimmista historiankirjoista, joita olen lukenut. Tämä kertoo tuoreesta näkökulmasta Euroopan historian synkimmästä jaksosta, joka osoittaa, että asiat, joita pidämme itsestään selvänä, kuten sukupuoliroolit, eivät aina olleet samanlaisia. Kirjailija osoittaa, että keskiajalla naisilla oli enemmän oikeuksia kuin 1600-1800-luvuilla! Kirja on myöskin varoitus siitä, että ihmisoikeudet eivät ole koskaan täysin turvassa, että ne voidaan hyvinkin brutaalisti riistää ihmisiltä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Talous

Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä

Svante Pääbon ”Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä” on vuonna 2014 julkaistu tietokirja Pääbön urasta otsikossa mainitussa projektissa. Sivuhuomiona: vain Suomessa laitettaan alaston esihistoriallinen jäbä kansikuvaksi, niin että se tekee blogini pikkukuvasta epäsopivan sosiaalisen median standareille! 

1

Idea   

Svante Pääbo kuvaa kirjassaan, miten hän lähes vahingossa lähti egyptologian ja lääketieteen opinnoissa etsimään kokeilumielessä muinaisista muumioista DNA:ta, päättyen tutkimaan neandertali-ihmisiä. Kirjailija kuvaa todella jännittävästi ja personaalisella otteella, miten hänen tiiminsä kehitti luotettavimman menetelmän muinaisen DNA:n uuttamiseen fossilisoituneista kudoksista ja luista.    

Kirja on myöskin loistava aikalaiskuvaus 1900-luvun lopun Euroopan tiedeyhteisöstä. Erityisesti kuvaukset Itä-Saksan tunkkaisesta ja taantuneesta tiedeyhteisöstä olivat mielenkiintoista luettavaa. Opin myöskin, että Ruotsin armeijalla on sama tapa harjoitella sotaa maata vastaan, jonka nimeä ei voi mainita. Samalla kun opit Kylmästä sodasta ja DNA-tutkimuksista saat kuulla sivumainintana kirjailijan biseksuaalisista seikkailuista. Eli tässä teoksessa pumpataan muutakin arvokasta geenimateriaalia kuin neandertalilaisten. 

Kirja myöskin on hyvä yhteenveto siitä, mitä nykyään tiedämme neandertaleista. Vanhat käsitykset suurikokoisista ja tyhmistä puoli-ihmisistä muuttuivat vanhentuneiksi juuri Pääbon tutkimuksissa. Hänen tiiminsä todistivat neandertalilaisen perimän olevan hyvin samanlainen kuin meidän. Samalla tutkija sai selville, että ihmisissä on neandertalilaisten perimää, mikä tarkoittaa, että hässimme näitten ihmisten kanssa, kun poistuimme Afrikasta. Erityisen mielenkiintoista tässä kirjassa ovatkin kansantajuiset kuvaukset DNA:sta, jotka toimivat melkein kuin tietokoneen koodit. Kuten tietokoneissakin, DNA-ketjut voivat koostua lukuisista pätkistä, jotka ovat muinaisia jäännöksiä toisista lajeista. Jotkut näistä pätkistä vaikuttavat fysiikkaamme ja käytökseemme, kun taas toiset ovat ”roska-DNA:ta” joka ei vaikuta mihinkään, vaan ovat ylimääräisesti mukanamme. Samalla neandertalilaisten ja joittenkin muinaisten sukupuuttoon kuolleitten eläinten DNA:ta on tarpeeksi, että voisimme palauttaa nämä lajit eloon. Kuitenkin Pääbo korostaa, että dinosaurukset kuolivat liian kauan aikaa sitten, jotta niistä voisi säilyä DNA:ta. Valitettavasti Jurassic Parkin perheystävällinen kokemus ei tulla näkemään todellisuudessa.   

Tieteellinen etiikka   

Hienointa on kuitenkin kirjan tarkka kuvaus tieteellisestä menetelmästä ja etiikasta. Tässä saa hyvän kertauksen, miten oikeaa tiedettä tehdään. Kirjailija esimerkiksi pohtii miten hän kirjoittaisi tutkimustuloksistaan? Tässä pohditaan sellaisia asioita, kuten, miten media voi mahdollisesti vääristellä munaista perimätutkimusta ja miten tämä vääristely voi mahdollisesti muuttua poliittiseksi aseeksi. On olemassa kaksi koulukuntaa tiedeyhteisössä: Ne, jotka yrittävät kaikin tavoin testata hypoteesinsa erilaisilla kokeilla, kunnes ovat 100% varmoja, että tulokset ovat oikeassa ja vielä senkin jälkeen he pyrkivät analysoimaan, miten näitä tuloksia voidaan esittää mahdollisimman selkeästi, jotta ne eivät muutu poliittisiksi lyömäaseiksi. Sitten on toinen koulukunta, jolla on kiire saada kunniaa ja julkisuutta tutkimustuloksilla, vaikka niissä voisi olla virheitä ja pahempaa, heittää nämä tutkimustulokset ilmoille, ajattelematta miten niitä voidaan tulkita suuressa yleisössä. Olen esimerkiksi tavannut yhden yliopisto-opiskelijan, jonka mukaan tutkijan ei pitäisi vaivautua miettimään tutkimustuloksensa poliittisia implikaatioita, koska se on sananvapauden rajoittamista. Sen sijaan tutkijan on vaan paiskittava faktat pöytään ja antaa sitten muitten päättää, mitä tehdä niitten kanssa. Monissa tieteelisissä aloissa tämä onkin hyvä asenne, mutta heti kun tämä tieteellinen fakta koskee ihmisiä, niin on suuri vaara, että väärin tulkitut tulokset, muuttuvat haitallisen politiikan perustaksi. Historia tuntee hyvin, miten väärin tulkittuja tutkimustuloksia on hyödynnetty perustellakseen niin kansanmurhaa kuin epäinhimillistä kaupunkisuunnittelua.    

Ongelmia   

Suurin ongelma on kirjailijan oma ylitsevuotava persoona, joka voi joitain lukijoita ärsyttää. Ainakin minua se vaivasi. Kuten suurin osa tiedemiehistä, Pääbo varmistaa tässä kirjassa, että hän saa kunnian kaikista löydöksistä. Joten tässä on paljon ”minä” sitä ja ”minä” tätä. Kirjailija kehystää itsensä lähes yksinäiseksi sankariksi, joka oli älykkäämpi kuin kaikki muut. Samalla tässä haukutaan muita tutkijoita ja tiedelehtiä. Lukijalle voi välittyä pikkasen ylimielinen kuva kirjailijasta.    

Yhteenveto   

Svante Pääbon ”Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä” on hyvä tietokirja tiedeyhteisön arjesta, muinaisten geenien tutkimisen historiasta ja yhteenveto nykytietämyksestämme neandertalilaisista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kovat tieteet

Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä

Hannah Arendtin, vuonna 1963 julkaistu ”Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä” on tutkielma pahuuden olemuksesta yhden natsivirkamiehen elämän kautta.

12

Idea  

Arendt matkusti Jerusalemiin kuuntelemaan Adolf Eichmannin sotarikosoikeudenkäyntiä. Tavoitteena oli nähdä ja kuulla läheltä natsia ja tutkia, miten sellainen ihminen syntyy ja miten hän voi muuttua massamurhaajaksi? Kirjailijan ja lukijoitten järkytykseksi paljastuu, että absoluuttiseen pahuuteen sortuminen ei vaadi suuria. Eichmann näyttäytyy kirjassa säälittäväksi pikkumieheksi, jossa ei ole mitään kovin erikoista tai pahaa. Mutta historiallisten sattumisten kautta juuri tämä virkamies oli vastuussa miljoonien viattomien ihmisten lähettämisestä pakkotyöhön ja teurastettavaksi Natsi-Saksan keskitysleireille.   

Kirjassa käsitellään Echmannin kautta Natsi-Saksan ja Toisen maailnansodan historiaa, sekä miehen oikeudenkäynnin poliittiset, oikeudelliset ja moraaliset taustat. Koko teos rakentuukin siihen pohdintaan mitä on ”pahuus”?   

Pahuuden arkipäiväisyys  

Arendt osoittaa hyvin, että pahuus ei ole mikään mielentila tai mystinen olemus, vaan tekojen seuraus. Sama on rasismin kanssa. Nykyään rasismia pidetään absoluuttisena pahuutena, joka koetaan pilaavan kenen tahansa maineen, joka sellaiseksi määritellään. Kuitenkin kirjassa paljastuu, että vaikka ihminen olisi selkeästi ja räikeästi osallistunut rasistiseen kansamurhaan, tämä silti ei koe itseään rasistiksi tai edes pahaksi. Näin oli Echmannin kanssa. Mies oli sotarikosoikeudenkäynnissä ja silti hän ei pitänyt itseään pahana tai rasistina. Echmannin oli kirjaimellisesti natsivirkamies, Kansallissosialistisen puolueen ja SS:än jäsen. 

Perusteluksi omasta viattomuudestaan, Eichmann käytti juurikin arkipäiväistä selitystä, ettei hän voinut olla rasisti, koska hänellä oli juutalainen ystävä, jota ei haitannut hänen jäsenyytensä natsipuolueessa! Kuka tahansa, joka on ollut tekemisissä rasistien kanssa, on kuullut tällaisia selityksiä, mutta se, että kirjaimellinen holokaustia suorittanut natsi tällaista toteaa, on kauttaaltaan järkyttävää ja loukkaavaa.  

Arendt osoittaa hyvin, ettei kukaan ihminen tässä maailmassa halua pitää itseään pahana, vaikka olisikin selkeästi sellainen. Kuitenkin Eichmannin elämän kautta osoitetaan, että mitään selkeää pahuutta tai ilkeyttä miehen elämässä ja persoonassa ei esiintynyt. Pahuus piileekin teoissa ja niitten seurauksissa, ei siinä, mitä henkilökohtaisesti tuntee sydämessä. Tämä on minusta Arendtin tärkein opetus. Rasismi ja pahuus yleensäkin eivät ole mitään vapaaehtoisesti omaksuttavia leimoja tai olemuksia, vaan ne ovat tarkkoja kuvauksia jonkun teoista. Ei ole väliä, kuinka monta etniseen vähemmistöön kuuluvia ystäviä sinulla on, jos sanot rasistisia asioita ja tuet rasistisia tahoja. Sydämen sisällä olevat tunnot ja sielulliset tilat ovat yhdentekeviä konkreettisten tekojen rinnalla. Eichmann olisi voinut irtisanoutua virastaan tai pyytänyt siirtoa johonkin ei-holokaustiin liittyvään osastoon, mutta hän valitsi pysyä murhanhimoisessa urassa.   

Järkyttämäpä on kuitenkin kirjan loppu, jossa Eichmann tuomitaan kuolemaan. Ennen hirttämistä, tämä kirjoituspöytämurhaaja lausui pateettisen typerän ristiriitaiset viimaiset sanat, jotka olivat kaikessa arkipäiväisyydessään kauttaaltaan järkyttäviä. Mies tuomittiin kuolemaan rikoksista ihmiskuntaa vastaan ja hän ei keksi mitään mutta sanottavaa kuin kokoelma hyvästelykliseitä, jotka eivät merkitse yhtään mitään. Luettuani tämän, tärisin fyysisesti silkasta raivosta, huvittuneisuudesta ja järkytyksestä. Jopa kyynelehdin ja kasvoni vääristyivät sellaisiin asentoihin, joita en tiennyt olevan edes mahdollisia. En ole koskaan samaan aikaan halunnut itkeä, huutaa ja nauraa mihinkään muulle tekstille ennen tätä. Silloin tiesin, että olin lukenut kirjallisen mestariteoksen. Kuitenkin tuntuu pahalta ylistää todella masentavaa tietokirjaa, joka perustuu surullisiin tositapahtumiin. Juuri tässä järkyttävässä kohdassa Arendt keksi lauseen ”pahuuden arkipäiväisyys” joka esiintyy kirjassa ainoastaan kerran. 

Rasismin pahuus  

”Eichmann Jerusalemissa” on myöskin todella hyvä kirja, koska se osoittaa, miksi rasismin on niin haitallista, että sitä pitää tuomita ja kukistaa kaikissa ilmenemismuodoissa kaikkialla ja kaiken aikaan. Kirjassa kerrotaan, että holokausti ei ollut mikään äkillinen onnettomuus, jossa 6 miljoonaa juutalaista ja monia muita vähemmistöjä tapettiin. Vaan holokausti oli graduaalisen hidas prosessi, joka pikku hiljaa nakersi juutalaisten ihmisoikeuksia, kunnes he huomaamattaan olivat päätyneet jääkylmiin karjavaunuihin kohti tuhoamisleirejä. Arendt jäljittää hyvin, miten rasistiset sanat johtivat kovettuneisiin asenteisiin, miten nämä asenteet johtivat kovettuneisiin lakeihin ja lopulta kansanmurhaan. Suurin osa juutalaisista eikä edes saksalaiset  pystyneet kuvittelemaan, että rasismi voisi johtaa koko ajan pahempiin tilanteisiin. Jatkuvasti sivistyksen rajoja murrettiin ja monet juutalaiset luulivat, että pahin oli saavutettu ja oli aika sopeutua. Kuitenkin rasismi van yltyi ja sai koko ajan brutaaleimpia aspekteja. Tämä hitaus mahdollistikin sen, että jotkut juutalaiset itse osallistuivat toisten juutalaisten tappamiseen, koska uskoivat että se voisi hälventää natsien raivoa. Kuitenkin mikään ei tyydyttänyt natseja kuin totaalinen juutalaisten hävitys. Yhä monet vähemmistön edustajat tekevät saman virheen ja luulevat, että rasistit haluavat hävittää ”ne muut” mutta ei hyvätuloisia ja sivistyneempiä vähemmistön edustajia, kuten he itse. He kuvittelevat, että rasistit haluvat hävittää vain köyhät, työttömät ja rikolliset, mutta rasistit ovat rasisteja juuri, koska he yleistävät kokonaisia kansanryhmiä. Sellaisten ihmisten kanssa ei voi neuvotella. Juutalaiset luulivat samaa, mutta joka ikinen yritettiin tuhota. Rikkaimmat juutalaiset vain pyrittiin tuhoamaan viimeiseksi.

Rasismi ei ole paha, koska se loukkaa jonkun tunteita, vaan nimenomaan, koska haastamattomana se voi kasvaa kauhistuttaviin mittakaavoihin, joita kukaan ei voi hallita, vaikka kuinka moraalisesti rehdiksi itseään pitää. Se onkin masentavaa, että me jo tiedämme mihin rasismi lopulta johtaa, mutta kuitenkin merkittävä joukko ihmisiä innokkaasti haluaa toistaa historian.  

Ongelmia  

Suoranaisia virheitä tässä kirjassa ei ole, mutta aika kiistanalaisia väitteitä. Arendt korostaa aika paljon tässä kirjassa pahuuden arkipäiväisyyttä sen kautta, että Toisen maailmansodan kaikki osapuolet suorittivat hirmutekoja ja natsien erikoisuus oli ainoastaan siinä, että nämä suorittivat juutalaisten kansanmurhan ilman minkäänlaista ”sotilaallisesti järkevää” syytä. Eli silkasta kusipäisyydestä. Arendt korostaa esimerkiksi, miten monet juutalaisneuvostot getoissa auttoivat natseja tai esimerkiksi sitä, miten innokkaasti Etelä-Amerikkalaiset oikeistodiktatuurit ja arabinationalistiset valtiot tukivat natsipakolaisia. Samalla kirjassa kerrotaan Eichmanin olleen massamurhansa aikana avoin sionisti, joka teki yhteistyötä sionistijärjestöjen kanssa. Tämän yksityiskohdan mainitsemisen takia Arendtia on haukuttu antisemitistiseksi. Kirjailija jättääkin avoimesti, miten tämä Eichmannin väittämä sionismi pitäisi tulkita. Tulee mieleen palestiinalaisaktivistien väitteet siitä, että sionistit ovat eräänlaisia natseja ja tästä kirjasta voi saada perusteluja sellaiselle väitteelle. 

Sitten kyseenalaistan hieman väitettä, että italialaiset olisivat olleet vähemmän murhanhimoisia rasisteja, koska heillä oli ”pitempi sivistyksellinen historia” kuin saksalaisilla. Arendt korostaa esimerkiksi, että Itä-Euroopan fasistihallinnot olivat barbaarisempia kuin natsit. Niin barbaarisia, että jopa paikalla olleet saksalaiset SS-upseerit olivat inhon vallassa, kun juutalaisia hakattiin kuoliaaksi pogromeissa. Natsit olivat yhtä rasisteja kuin itäeurooppalaiset, mutta he halusivat teurastaa juutalaisia ”humaanisti” mikä Arendtin mukaan osoitti saksalaisten korkeampaa sivistystä verrattuna itäeurooppalaisiin. Hieman rasistinen väite itseään nykystandardeissa.   

Yhteenveto  

Hannah Arendt ”Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä” on yksi parhaimmista tietokirjoista natsismista ja pahuudesta yleensäkin. Jos tämä kirja ei olisi henkisesti raskasta ja masentavaa luettavaa, suosittelisin kaikille, jotta rasismin vähättely loppuisi. Kuitenkin eivät kaikki ihmiset jaksa lukea tietokirjoja, erityisesti jos ne käsittelevät näinkin ikävää aihetta. Silti tämä on kirjallinen mestariteos ja tärkeä dokumentti ihmiskunnalle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

IBM ja holokausti

Joel Bakanin ”Yhtiö: Sairaalloinen voiton ja vallan tavoittelu” (2003) kirjassa käsiteltiin kaikkia tapoja, joilla yksityiset suuryritykset ovat pilanneet maailman ja yksi sen viitteistä oli Edwin Blackin, vuonna 1999 julkaisema kirja ”IBM ja holokausti” (oma suomennos) tietokirja. Panin sitten tämän kirjan lukulistaan, koska vaikka olen melko onneton tietotekniikassa, teknologian sosiaaliset ja poliittiset vaikutukset ovat aina kiinnostaneet.   

9

Idea   

”IBM ja holokausti” kertoo amerikkalaisen tietoteknisen yhtiön International Business Machine (IBM) osallisuudesta Natsi-Saksan harjoittamaan juutalaisten kansanmurhaan. Vaikka edellä mainitun Bakanin kirjassa kerrottiin IBM:n myyneen reikäkorttikoneita Natsi-Saksalle, en tiennyt kuinka syvälle tämä yhteistyö ulottui. Tässä Blackin kirjassa paljastuu, että IBM oli aktiivisessa yhteistyössä koko Toisen maailmansodan aikana Natsi-Saksan kanssa.    

IBM oli 30-luvulla globaali suuryritys, jolla oli tehtaita ja alihankkijoita ympäri maailman. Erityisesti Euroopassa. Yksi IBM:n alihankkijoista oli Saksassa. Kun Hitler nousi valtaan, tämä alihankkija varmisti rikastuttavan sopimuksen uuden hallinnon kanssa. Natsit käyttivät IBM:än reikäkorttikoneita kartoittaakseen kaikki ”ei-toivotut” saksalaiset ja näin varmistaa ketkä vangittaisiin gettoihin tai lähetettäisiin keskitysleireille. 

IBM:än Yhdysvaltojen pääkonttori oli täysin tietoinen siitä, mitä sen myymillä reikäkorttikoneilla tehtiin ja se antoi täyden siunauksen sille. IBM:n jopa lähetti huoltomiehiä Natsi-Saksaan ja ehdotti, miten kortistoja voitaisiin kehittää tehokkaimmiksi. Missään vaiheessa IBM:ällä ei kyseenalaistettu tätä yhteistyötä maailmanhistorian pahimman hirmuvallan kanssa. Kirjailija painottaakin, että jo ennen sotaa kaikki olivat tietoisia natsien harjoittamasta juutalaisvainosta.    

Pahemman luokan ahneutta   

Kirjailija jäljittää sekä Yhdysvaltojen pääkonttorin, että saksalaisen alihankkijan johtajien elämäkerrat, paljastaakseen että näillä miehillä ei ollut mitään muuta vakaumusta kuin voiton maksimoiminen. IBM ei osallistunut holokaustin tehostamiseen koska sen omistajat olivat rasisteja, vaan koska he halusivat varmistaa yhtiön rikastumisen. Vaikka IBM:ällä oli sen ajan tietokonemarkkinoiden monopoli, se oli yhtiönä järjestetty alihankkijoiden verkostoksi välttääkseen korkeita veroja. Kuitenkin nämä alihankkijat tottelivat Yhdysvalloissa olevaa päämajaa, joka halusi tietää tasan tarkkaan, mitä sen nimissä tehtiin. IBM:än korkeimmat virkamiehet kävivät säännöllisesti vierailulla Natsi-hallinnon korkeimmissa tasoissa. Jopa Hitlerin kanssa keskusteltiin henkilökohtaisesti.    

Kirjan mukaan IBM rikastuikin huimasti Toisen maailmansodan aikana. Yksi syy, miksi näin kävi, vaikka monet väittävät sodan olevan huonoa bisnekselle, oli se, että 1900-luvulla sotien aikana oli tapana kaapata vihollismaitten yhtiöt väliaikaisesti ja palautaa ne omistajille sodan päädyttyä, riippumatta siitä kuka sen voitti. Jo ennen Toista maailmansotaa tällainen yhtiöitten “lainaaminen” sodan aikana oli vakiintunut tapa, jota natsitkaan eivät kyseenalaistaneet. IBM:ällä ei ollutkaan mitään menetettävää uudesta sodasta, ainoastaan voitettavaa.    

Koska Yhdysvallat astui Toiseen maailmansotaan myöhemmin kuin muut, IBM sai hyvin pitkään vapaasti myydä ja huoltaa natsien laitteistoa ja näin edistää juutalaisten kansanmurhaa. Hitler oli niin kiitollinen IBM:än kontribuutiolle, että antoi sen amerikkalaisjohtajalle korkeimman natsimitalin, mitä ulkomaalaiselle voi antaa.    

Kun USA meni sotaan, IBM menetti väliaikaisesti saksalaisen alihankkijansa hallinnan, mutta kun sota loppui, amerikkalaisyhtiö sai alihankkijan ja sen tuottamat verirahat takaisin itselleen. Sota oli IBM:älle mitä voittoisinta aikaa, erityisesti kun se myi sodan aikana kaikille osapuolille teknologiaansa.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen taiteellinen dramaattisuus. Edwin Blackin on todella hyvä kirjoittaja, joka väritti kirjassa esitetyt faktat todella tunteita herättävillä kielikuvilla. Vaikka tällainen taiteellinen ote tuottaa todella tyydyttävän lukukokemuksen, se hieman hämärtää siinä esitettyjä faktoja. Kirjassa liioitellaan natsien holokaustikoneiston tehokkuutta, niinkin paljon, että se herätti mieleen nykyisten teknologiayhtiöitten massadata-analyysin. On hyvin vaikea uskoa, että reikäkorttitietokoneilla oli niin massiivinen rooli holokaustissa. Kirjailija väittääkin, että ilman IBM tietokoneita holokausti ei olisi edes mahdollista, mikä kuulostaa hieman liioittelulta, kun Neuvostoliitossa onnistuttiin ihan ilman tietokoneita toteuttamaan laajoja puhdistuksia.    

Yhteenveto   

Edwin Blackin ”IBM and the Holocaust ” kertoo siitä, mihin kauheuksiin yksityinen yhtiö voi ryhtyä turvatakseen osakkeenomistajien edut. Kun muistaa, että tämä kirja kirjoitettiin ennen Facebookin, Twitterin ja Googlen homogeenista asemaa, sen viesti on vielä pelottavampi. Vaikka kirjan kieli voi olla joillekin ylidramaattinen se kuitenkin painottaa kuinka kauhistuttava holokausti oli ja, miten häikäilemättömästi moni yksityinen yhtiö toimi Natsi-Saksassa.   

Joittenkin mielestä natsit ja IBM:n sotarikokset ovat menneisyydessä, että nykyään suuryrityksiä sitovat yritysvastuu. Valitettavasti fasismi on nousemassa ympäri maailmaa. Samaan aikaan datayhtiöt ovat ehtineet syyllistyä lukuisiin yksityisyyden loukkauksiin. Pelko historian toistosta ei ole aiheeton. Suuret datayhtiöt ovat jo antaneet takaportteja NSA:lle, myyneet ihmisten yksityistä dataa poliittisille toimijoille, Google oli rakentamassa Kiinan hallitukselle sensuroitua hakukonetta ja muutenkin valtio on kokoamassa verkkokauppa Alibaban kanssa maailmanhistorian suurinta valvontakoneistoa, Amazon taas tekee tiivistä yhteistyötä Pentagonin kanssa ja lukuisat yhtiöt käyttävät kännyköiden GPS signaalia piirtääkseen äärimmäisen tarkan kartan ihmisen käymistä paikoista, josta hyvin helposti onnistutaan päättelemään ihmisen identiteetti. Voi olla, että tulevaisuudessa IBM:n sotarikokset kalpenevat sille kauhulle, jota globaali massadata-analyysi voi saada aikaan väärissä käsissä. Toisessa maailmansodassa reikäkorteissa oli vain ihmisten perustiedot, mutta nykyään lukuisissa palvelimissa ympäri maailmaa on niin paljon yksityistä tietoa, että jättiyhtiöitten algoritmit tuntevat meidät paremmin kuin me itse.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus, Talous, Teologia, tietotekniikka