Avainsana-arkisto: Historia

kesäkuu 7, 2019 · 7:00 am

Erään kotiäidin radikalisoituminen

Moema Viezzerin ja Domitila B. De Chungaran ”Jos antaisitte minun puhua!” (oma suomennos) on vuonna 1977 julkaistu bolivialaisen kaivostyöläisen elämäkerta.  

4

Idea  

Domitila B. De Chungara on bolivialaisen tinakaivoskaupungin Siglo XX asukas, joka 70-luvulla liittyi paikalliseen ammattiliittoon ajamaan aviomiehensä ja muitten kaupungin kaivostyöläisten oikeuksia. Vaikka kaivos oli kansallistettu, sen työntekijät elivät rutiköyhissä oloissa. Varallisuus ei jakautunut tasaisesti, ihmiset työskentelivät nälkäpalkalla, eikä muita elinmahdollisuuksia ollut.  Moema Viezzerin avustuksella Domitila B. De Chungara kertoo elämästään ja kamppailuistaan kaivoskaupungissa. Opit bolivialaisen työväen arjesta, elintavoista, kulttuurista, mutta ensisijaisesti heidän yrityksistään taistella ihmisoikeuksiensa puolesta, brutaalia repressiota vastaan.  

Asukkaat ajoivat oikeuksiaan paikallisella sopimisella, mutta heidän ehdotuksia ei kuultu. Tämä ajoikin työläiset perustamaan ammattiliiton, jonka kautta he lakkoilivat ja osoittivat mieltään, mutta heidän vaatimuksiin paremmista työoloista ja palkoista vastattiin poliisin ja asevoimien hirvittävän väkivaltaisella repressiolla. Yksi lakko lopetettiin kirjaimellisesti pudottamalla pommeja lentokoneilla työläisten päälle.  

Kirjassa saat seurata naisen kurjaa elämää, jossa jokainen potku, nyrkin ja aseen perän isku vain tekevät tämän päättäväisemmäksi taistella oikeuksiensa puolesta. Tässä kirjassa kuvataan sellaisia valtion harjoittamia kauheuksia, jotka tekevät Sofi Oksasen ”Puhdistus” (2008) romaanin rankimmatkin kohtaukset vaikuttavan kevyiltä pikkujutuilta. Bolivia ei ollut kommunistinen diktatuuri, vaan se vaihteli liberaalidemokratian ja oikeistodiktatuurin välillä.   

Kirjan lopussa Chungara hylkää viimeisetkin liberalismin rippeet ja julistautuu Marxisti-Leninistiksi. Tämä tarkoittaa, että hän ja moni muu bolivialainen työläinen radikalisoitui kannattamaan kylmän sodan yhtä väkivaltaisinta ja epädemokraattisinta ideologiaa. Kuitenkin kertoja ei liittynyt mihinkään aseelliseen vastarintaliikkeeseen, erityisesti kun kaksi kommunistikapinaa kukistettiin verisesti ennen hänen radikalisoitumistaan, vaan hän ajoi työläisten oikeuksia ammattiliiton ja suoran toiminnan ruohonjuuritason aktivismin kautta.   

Aikalaiskertomus  

Tämä muistelmateos on nykyään todella arvokas historiallinen dokumentti, joka kuvaa miten globaalin etelän työläiset omaksuivat todella repressiivisen ideologian, jonka puolesta he olivat valmiita tappamaan ja kuolemaan. Nykyään voi tuntua omituiselta, miksi köyhät ihmiset omaksuisivat kommunismin, vaikka jo 70-luvulla tiedettiin, etteivät Maon Kiina ja Neuvostoliitto olleet mitään työläisten paratiiseja. Kuitenkin tässä kirjassa Chumgara kuvaa todella elävästi, ettei hänen kotimaassaan ollut mitään kunnon demokratia tai ihmisoikeuksia. Kun demokratia, ihmisoikeudet ja vapaa markkinatalous rajoittuvat maan valkoiseen eliittiin, kommunismin lupaama materialistinen tasa-arvo tuntuu todella houkuttelevalta työläisten silmissä. Tässä kuvataankin sellaista brutaalia köyhyyttä, joka on nyky-Suomessa todella vaikea kuvitella ja jota ei ollut edes olemassa 70-luvun Neuvostoliitossa.

Tietenkin Kylmän sodan dynamiikka näkyy tässä kirjassa. Kertoja kuvaa, miten vankilassa hän tapasi CIA:n agentteja, jotka yrittivät värvätä hänet vakoilijaksi. Samalla kertoja kuvaa, miten suurin osa Siglo XX- kaivoksen varallisuudesta meni ulkomaalaisille sijoittajille ja vain pieni prosentti jäi paikalliselle eliitille. Vasta tämän jälkeen muruset tippuivat työläisille, jotka juuri ja juuri välttyivät nälkäkuolemalta. Kertoja siis näki osasyyksi hänen kansansa kurjuutena ei henkilökohtainen luonnevika, vaan globaali talousjärjestelmä, jossa hänen maansa oli raaka-aineita tuottava periferia. Suurin osa varallisuudesta valui pohjoisille suurvalloille. Tämä on joko kertojan radikalisoitumisen tuottama jälkiviisaus tai sitten paikalliset ammattiliitot olivat opettaneet sen jäsenille Marxia ja Leniniä. Samalla kertoja kuvaa, miten maan yksi kommunistipuolue oli Kiinan alaisuudessa, kun taas toinen oli Neuvostoliiton. Vaikka kertoja kannatti kommunismia, tämä halusi monen kolmannen maailman nationalistin lailla, olla erillään Kylmän sodan vastakkainasettelusta ja ajaa ”paikallista ja riippumatonta” kommunismia.   

Se onkin mielenkiintoista, ettei tämä teos tarkoitettu kuvaamaan Chungaran radikalisoitumista, vaan se oli hätähuuto YK:n maailmanlaajuisessa naisten kokouksessa, johon kertoja oli saapunut. Tämä kirja oli todistusaineisto Bolivian kapitalistisesta painajaisesta. Isäni oli ostanut tämän kirjan opiskeluaikana koulutyötä varten. Tarkoitus ei ollut lukea kirjaa kommunistisena propagandana, vaan köyhän työläisen aikalaiskokemuksena. Isäni tarkoitus oli analysoida bolivialaista yhteiskuntaa ja työläisten oloja. Kirja teki niin suuren vaikutuksen häneen, että se säilyi perheeni henkilökohtaisessa kirjastossa monta vuosikymmentä, kunnes tartuin siihen. Voinkin kertoa, että tämä teos on yhä hyvin vaikuttava. Jos en olisi lukenut muita kirjoja vankileireistä, tämä varmaan olisi syvästi järkyttänyt minua.   

Mutta nykyään tässä kirjassa näkee selvän radikalisoutumiskaavan, jossa olosuhteet pakottavat monen lapsen äidin omaksumaan ääri-ideologian. Chungara kuvaakin, että Boliviassa on kokeiltu nationalistista konservatismia, liberalismia, kristillistä demokratiaa ja oikeistodiktatuuria, mutta ei kommunismia. Hänen mukaansa kaikki muut ideologiat epäonnistuivat parantamaan työläisten oloja, joten tietenkin se ideologia, joka perustuu työläisten diktatuuriin, tuntuu todella houkuttelevalta. Mielenkiintoistina onkin, että kertoja joutuu vankilaan, koska häntä epäillään kommunistiksi, vaikka tämä ei ollut mitään muuta kuin ammattiliiton kotiäitien yhdistyksen johtohenkilö. Kirjailija kuvaa hirvittävää kidutustaan ja sukulaisten kuolemia ja toteaa, että juuri se, että viranomaiset pitivät ihmisoikeuksien puolustajia kommunisteina, sai hänet kiinnostumaan ideologiasta. Hän ajatteli, että jos kommunistit ovat ainoat, jotka välittävät työläisistä ja ovat niin pelottavia, että viranomaisten on tuhottava mikä tahansa taho, joka edes muistuttaa heitä, kommunistien on oltava todella voimakkaita. Eli Marxismi-Leninismin väkivaltaisuus ja häikäilemättömyys näyttäytyy brutaaleissa oloissa voimaannuttavalta kostoideologialta.  

Työläiset eivät omaksuneet globaalissa etelässä Marxismi-Leninismin, koska vihasivat vapautta, koska heillä ei koskaan ollutkaan sellaista, vaan he katsoivat ”realistisesti”, että tällä ideologialla heidän materiaaliset olosuhteet voitaisiin saavuttaa. Liberalismi vaikuttikin näille rutiköyhille työläisille heikolta ideologialta, joka ei anna ohjeita, miten puolustautua lentokonepommituksilta ja summittaisilta teloituksilta. Liberalismi vaikuttaa vain porvariston tekopyhältä ideologialta, jota kunnioitetaan puheissa, mutta ei käytännössä.   

Olihan Marxismi-Leninismin nimeen kaadettu Venäjän, Kiinan, Kuuban ja Vietnamin despoottiset hallitukset. 70-luvulla Marxismi-Leninismi ei ollut niinkään utopistinen ideologia, vaan käytännössä aikaan saava ideologia. Jälkiviisaasti voimme todeta, että Marxismi-Leninismin saldo on todella huono ja ideologia menetti Neuvostoliiton romahdettua täydellisesti uskottavuutensa, mutta vielä 70-luvulla se vaikutti voittamattomalta.   

Intersektionaalista feminismiä  

Yllättävintä ovat kirjan feministiset pohdinnat. YK:n naisten kokouksessa kirjailija tapasi feministejä ympäri maailmaa ja huomasi, että nämä olivat liikaa keskittyneet keskiluokkaisten valkoisten naisten kokemiin sukupuoliongelmiin. Köyhänä työläisnaisena Chungara piti tärkeämpänä nostaa työläisten materiaalista elintasoa kuin pohdinnat siitä, miten miehet kohtelevat naisia. Chungara joutui miesten kautta hirvittävän väkivallan ja patriarkaattisen sorron kohteeksi, mutta silti hän piti feministien tapaa haukkua miehiä pahana asiana. Hän tunnisti, että köyhät naiset kärsivät enemmän kuin köyhät miehet, mutta silti kaikkien elinolosuhteitten parantaminen edistäisi molempien sukupuolien elämää enemmän kuin ihmisten käytöksen muuttaminen. Vaikka tässä kirjassa ei mainita intersektionaalista feminismiä, niin juuri tämä nykyään aika tunnettu feminismin muoto luotiin korjaamaan Chungaran esittämän kritiikin. Kun tunnistaa, että ihmisillä on risteäviä identiteettejä, jotka luovat erilaisia yhteiskunnallisia olosuhteita, heidän ongelmansa voidaan hoitaa tarkemmin. Sen sijaan, että yritetään pakottaa bolivialainen kaivostyöläinen valkoisen amerikkalaisen kotiäidin asettamaan muottiin naisten emansipaatiosta, on tunnistettava, että bolivialaisella naisella on erilaisia sukupuoliin liittyviä ongelmia. Koko Hubaran ”Ruskeat tyttöt” (2017) kirja käsittelee juuri tällaista feminististä politiikkaa.  Ei siis ole mikään ihme, että konservatiivit ja jotkut ääriokeistolaiset sanovat”kaipaavansa vanhaa feminismiä”. Feminismi joka ei yhdistä köyhiä, värillisiä, seksuaalivähemmistöjä ja valkoisia keskiluokkaisia naisia on heikko feminismi.

Ongelmia  

Suurin ongelma on, että tämä kirja löytyy ainoastaan englanniksi, espanjaksi ja portugaliksi. Oma kappale on brasilialainen painos, joten sitä ei ole saatavissa Suomessa. Sitten tietenkin teosta on luettava varovasti, koska mahdollisesti se on tuotettu jälkiviisaudessa ja vahvojen ideologisten linssien läpi.   

Yhteenveto  

Domitila B. De Chungara ”Let Me Speak! Testimony of Domitila, a Woman of the Bolivian Mines” on mielenkiintoinen radikalisoitumistapaus, itse kertojan kokemukset ovat todella taitavasti kuvattuja. Jos haluaa lukea todellisen työläisen kauheat kokemukset kapitalistisen oligarkian sorron alla, tämä on se kirja. Kuka tahansa voi samaistua kertojan suruun, epätoivoon ja raivoon, kun häntä ja hänen perhettään kohdellaan kaltoin. Lukiessa tätä kirjaa, ymmärtää, miksi niin Vietnamissa kuin Kuubassa moni työläinen nosti nyrkkinsä ilmaan ja yritti ajaa oikeuksiaan kommunismin kautta. Tietenkin koska tämä teos on muistelmateos, siihen kirjoitetut kokemukset ovat jälkiviisauden rakentama kertomus, jossa todennäköisesti vastakkainasettelut ovat liotellut. Mutta tuntien Etelä-Amerikan historian, bolivialaisen hallituksen väkivaltaisuus ja antidemokraattisuus ovat totisinta totta. Juuri kokemuksiensa takia kirjailija pääsikin puhumaan YK:ssa, ei niinkään ideologiansa takia, vaan juuri koska hän oli nainen, joka kärsi mitä hirvittävintä sortoa.  

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

Tou 31, 2019 · 8:00 am

Karl Marx

Francis Wheenin ”Karl Marx” on vuonna 1999 julkaistu kommunismin pääteoreetikon elämäkerta.  

5

Wheen käy läpi aika yksityiskohtaisesti Marxin elämäkerran ja ne yhteiskunnalliset olot, jotka muovasivat miehen. Silloin, kun Marx alkoi muotoilla ideaansa kommunismista, liberalismi oli hyvin rajattu ideologia, joka keskittyi paljolti taloudelliseen liberalismiin. Sananvapaus ja muut kansalaisvapaudet toteutuivat melkein ainoastaan Iso-Britanniassa, muualla pääoma sai liikkua melko vapaasti, mutta päättäjiä ei saanut kritisoida ja niin edelleen. Kommunismin aggressiivisuus ja dualismi vaikuttivatkin tuohon aikaan paljon jännittävimpinä kuin liberalismi, joka ei ollut saamassa kovin paljon mitään aikaan. Asiaan vaikutti myöskin se, että liberalismi rajoittui porvareitten ideologiaksi, jonka mukaan, kunhan jotkut valtion rajoitteet purettaisiin, yhteiskunta toimisi paremmin. Kuitenkin käytännössä työläisten olot eivät vaikuttaneet parantuvat, vaikka kuinka vapaa pääoma oli. Samaan aikaan kapitalistinen järjestelmä vaikutti välillä kaatuvan talouskriiseihin. Marxin ajatuksille olikin paljon kysyntää, mutta hän ei ollut ainoa. Anarkismin pääteoreetikko Joseph Proudhon oli samoihin aikoihin tarjoamassa ideologian, jossa itse valtio lakkautettaisiin, eikä vain rajoitettaisiin. Miehen iskulaise oli ”Omaisuus on varkautta!” Kuitenkin Marxin ideat osoittautuivat historiaa muovaaviksi.

Kirjailija esittää Marxin hajamielisenä, mutta päättäväisenä tutkijana, joka ei vain yksin omassa työhuoneessaan muotoillut taloustieteellisiä ideoitaan, vaan hän harjoitti mitä saarnasi. Olikin mielenkiintoista seurata, miten Marx toteutti käytännössä ideoitaan, joskus jopa ennen kuin hän ehti kirjoittaa tai muotoilla niitä kirjoissaan.   

Protokommunisti  

Ehkä ironisinta tässä kirjassa on, miten kaikki kommunismiin tai äärivasemmistoon assosioidut ongelmat ilmenevät jo Marxin persoonassa. Hän oli hyvin itsevarma omasta nerokkuudestaan, eikä suvainnut eriäviä mielipiteitä, mikä aiheuttikin riitaantumista muitten kommunistien kanssa. Marx pyrki aktiivisesti mustamaalaamaan kilpailijansa, koska uskoi, että väin hän on oikea kunnon kommunisti. Samaan aikaan Marxilla oli koko elämänsä aikana vaikeuksia hankkia muuta töitä kuin toimittajan, joten hän oli jatkuvasti veloissa. Oikeastaan ilman tehtaanomistajaystäväänsä Englelsiä, Marx ei olisi voinut keskittyä kirjojensa kirjoittamiseen.  

Marx oli hyvinkin autoritaarinen, vaikkakin yrittikin rakentaa Internationaali-järjestöstään demokraattisemman. Mielenkiintoisinta onkin, että kommunistit vaativat enemmän demokratiaa kuin aikalaisliberaalit, jotka vasta olivat keskustelemassa kannattasiko antaa työläisillekin äänioikeus. Tässä kirjassa paljastuukin, että kommunismi otti vaikutteita Proudhonin anarkismista, mikä taas aiheutti sen, että anarkismi alkoi ottaa vaikutteita kommunismista. Kommunismi ja anarkismi ovatkin melkein sama ideologia, mutta Marx korosti valtion ja lakien tärkeyttä, kun taas anarkistit hajautettua paikallisyhteisöjen valtaa.

Marx oli erityisen inspiroitunut Pariisin kommuunista, jossa kaikki hierarkiat purettiin. Kuitenkin armeija tuhosi kommuunin väkivaltaisesi. Tuhansia naisia, lapsia ja tavallisia työläisiä teurastettiin sumeilemattomasti, mikä sai Marxin päättämään, että ainoa tapa turvata vallankumous olisi kukistaa porvaristo väkivalloin. Kirjailija itse ei tätä totea, mutta mielestäni Pariisin kommuunin trauma synnytti sen ideologinen siemen, josta Neuvostoliiton kauhut kumpusivat. Kun kokee, ettei vallankumousta pysty suojelemaan sisäisiltä ja ulkoisilta vihollisilta, on hyvin houkuttelevaa päättyä siihen “realistiseen” johtopäätökseen, että väkivaltaa on käytettävä ennakkoon, jotta petoksia ei tapahdu.  

Olikin mielenkiintoista havaita, että jos Marx ei olisi samaan aikaan hyvin varovainen käytännön toiminnassaan ja ideoissaan, hän olisi ehkä voinut luisua samalle tielle, johon myöhemmin hänen ideoitaan soveltavat ihmiset päätyivät. Marx olikin hyvin varovainen ja harkitseva vallankumoussuunnitelmissaan ja helveksi niitä äärivasemmistolaisia, jotka halusivat nyt ja heti vallankumouksen keinolla millä hyvänsä. Marx oli rauhallisempi, koska hän uskoi kapitalismin kaatuvan hetkellä millä hyvänsä seuraavassa talouskriisissä, joten ei ollut tarpeellista suorittaa terrori-iskuja, kuten jotkut aikalaiset ehdottelivat.   

Erityisen mielenkiintoista oli, miten Marx kaappasi kristillisen kommunistijärjestön ja muutti sen Kansainväliseksi työmiehen liitoksi. Alun perin Marxin kaappaama järjestö keskittyi muotoilemaan kommunistisia ideoita ja hyväntekeväisyyteen, mutta Marx halusi suoraa toimintaa. Samalla hän vihasi järjestön tunnuslausetta ”kaikki miehet ovat veljiä”. Marxin mukaan kaikki miehet eivät olleet veljiä, vaan selvästi ihmiset jakautuivat eri taloudellisiin luokkiin, joilla oli ristiin menevät intressit. Tämä saikin hänet muotoilemaan uuden iskulaiseen ”Kaikki maailman työläiset yhtykää!”. Tämä tarkoittaa, että kommunismi on kummunnut kristillisyydestä, vaikkakin myöhemmin se hylkäsi kaikki uskonnot. Kirjailija kyllä muistuttaa, että Marx ei koskaan ollut uskonnonvastainen, vaan enemmänkin hänen kuuluisa ”uskonto on kansan oopiumia” oli lause pidemmästä kirjoituksessa, jossa hän analysoi, miten uskonto voi olla huonossa yhteiskunnallistaloudellisessa tilanteessa ainoa lohtu ihmisille. Eli ainoa tapa saada uskonnon vaikutus vähenemään, on parantaa ihmisten taloudelliset ja sosiaaliset olot. Kuitenkin kyseinen lause otettiin hyvin kirjaimellisesti, aiheuttaen Neuvostoliitossa ja Maon Kiinassa pappien ja munkkien vainoja.   

Ongelmia  

Kirjan suurin ongelma on kirjailijan aseenteellisuus. Francis Wheen selvästi ihailee Marxia ja käyttää kaiken tarmonsa selittääkseen ja oikeuttaakseen kaikki Marxin persoonan ja elämän kyseenalaisemmat aspektit. Kirjailija rehellisesti toki esittää faktat, mutta rientää selittämään ne parhain päin. Esimerkiksi Marx oli kirjoittanut pamfletin “Juutalaiskysymyksestä”, joka nykystandardeissa on melko rasistinen. Wheen kuitenkin selittää, että “noh, kaikki olivat tuohon aikaan rasisteja”. Toki kirjailija osasi sentään argumentoida, että Marxin “tarkoitus” ei ollut olla rasistinen kyseisessä pamfletissa, ainoastaan argumentoida, että juutalaisten pitäisi integroida yhteiskuntaan paremmin, jotta nämä voivat tuntea olonsa turvalliseksi ja luopua “taantumuksellisesta” uskonnostaan. Eli Marx voitaisiin verrata entiseen muslimiin Hirsi Aliin, joka myöskin on saanut rasistisyytöksiä, kun haukkui entistä uskontoaan “barbaariseksi”. 

Samalla Marxin vihollisia pilkataan tai mustamaalataan tässä teoksessa. Mielenkiintoisinta oli modernin anarkismin teoreetikko Mihail Bakunin haukkuminen. Wheen esittää anarkistifilosofin rasistisena sekopäisenä terroristina, joka ”ihmeen kautta” sai seuraajia ympäri maailman. Sattumalta olen lukenut Bakunin valikoituja tekstejä, eikä niissä ihan ilmene samaa sekopäisyyttä kuin tässä kirjassa. Toki Bakunin elämä ja aktivismi olivat todella kyseenalaisia, mutta miehen ideat eivät ole niin epäloogisia tai olemattomia, kuten tässä Wheenin esittämässä kirjassa. Ainakaan ne, joita nykyanarkistit kehtaavat levittää, eivät ole.   

Tämä ei siis ole kiihkoton ja asiallinen esitys viimeisen vuosisadan tärkeimmästä ajattelijasta, vaan enemmänkin kommunistin näkemys Marxista. Toki faktoja ja viitteitä muihin tutkijoihin on paljon, mikä osoittaa, että kirjailija ei pimittänyt mitään, mutta itse analyysi on hieman liian vasemmalle menevää makuuni. Se onkin ironista, että Marxia ylistävä elämäkerran suomennos sai tällaisen pelottavan kannen. Kirjailija jatkuvasti korostaa, miten ihanan söpö ja hellä Marx oli perheelleen ja lapsilleen, ja miten aikalaisetkin aina yllättyivät tavatessaan Marxin henkilökohtaisesti. Jo hänen elinaikanaan moni piti Marxia hurjana vallankumouksellisena, vaikka mies muistutti enemmänkin ”keskiluokkaista saksalaista turistia”. Mutta kun katsoo suomennoksen kansikuvaa, kuvittelee, että kirja esittää Marxin jonain satanistisena kommunistimörkönä. Kirjaimellisesti Wheen kirjoittaa, että Marx oli enemmänkin joulupukkia muistuttava hahmo kuin suuri saatana.   

Marxin ajankohtaisuus 

Lukiessa tätä kirjaa tuli mieleen historioitsija Bettany Hughesin viime vuonna YLE Teemalla esittämää dokumenttisarjaa Historia: Marx, Nietzsche ja Freud, jossa hän toteaa, että Marxin teoriat pakottivat liberaalit toteuttamaan kapitalismin reformit, jotta he pysyisivät vallassa. Tarkoittaen, että ironisesti Marxin ideat peruivat hänen ennustamansa kapitalismin tuhon, ilman että mitään kommunistista vallankumousta tarvittiin. Juuri pelko kommunismin leviämisestä maailmassa, antoi työläisille vahvan aseen saada parempia työehtoja kuin ennen. 1900-luvulla porvareilla oli kaksi valintaa: Joko nujertaa työväestö fasistisella diktatuurilla tai myöntyä joihinkin uudistuksiin, jotta pysyisivät vallassa. Lisäisin, että nyt itse luonto ja ilmasto ovat suorassa ristiriidassa kapitalismin kanssa, mahdollistaen paljon hirvittävämmän sivilisaation romahduksen kuin, mitä Marx koskaan osasi ennustaa. Tämän vuoksi, Marxia yhä luetaan ja miksi, kommunismin kauheuksista huolimatta, jotkut ihmiset yhä näkevät hänen teorioissaan selitysvoimaa. Marxin vaikutus on niin suuri, että jopa nykyinen äärioikeisto käyttää hänen hänen nimeään ”kulttuurimarxilaisuus” salaliittoteoriassa, oikeuttamaan olemassaolonsa, siitä huolimatta, että kommunismi poliittisena liikkeenä on nykyään täysin marginaalissa. Ironisesti anarkistit ovat ne jotka jatkavat Marxin perintöä, sen jälkeen kun kommunistit menettivät täydellisesti vaikutusvaltansa ja uskottavuutensa 1900-luvun lopulla. 

Yhteenveto  

Francis Wheenin ”Karl Marx” on hyvä elämäkerta kommunismin pääteoreetikosta, mutta hieman liian kaunisteleva makuuni. Kuitenkin tarkka lukija huomaa jo Marxin elämässä ne ongelmat, jotka myöhemmin vaivaisivat valtioita, jotka yrittäisivät toteuttaa hänen ideoitaan käytännössä.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Avainsanat: , , , , , ,

Tou 18, 2019 · 8:00 am

Jerusalem. Kaupungin elämäkerta

Simon Sebag Montefioren ”Jerusalem. Kaupungin elämäkerta” on vuonna 2011 julkaistu tietokirja otsikossa mainitusta kaupungista.

7

Idea

Simon Sebag Montefiore käyttää Israelissa sijaitsevaa kaupunkia lähes mikrohistoriallisena kiinnepisteenä, jonka kautta hän kertoo melkein koko ihmiskunnan historian. Koska Jerusalem on tuhansia vuosia vanha kaupunki, kirjailija joutuu ensin kertomaan sen perustamisesta ja taustoista. Tässä siis melkein aloitetaan kertomaan maanviljelyn keksimisen jälkeisestä ajasta vuoteen 2011.

Koska kirjailija otti näin jättimäisen perspektiivin historiaan, kirjassa pystyy näkemään erilaisia ihmiskunnan trendejä, jotka ovat menneet läpi kaupungin. Otsikko onkin hieman harhaanjohtava, koska kirjan tyyli on enemmänkin erilaisten Jerusalemin kaupungissa vaikuttaneitten historiallisten henkilöitten elämäkertojen kokoelma, jota yhdistävät erilaiset historialliset punaiset langat. Tässä onkin paljon aikalaiskuvauksia, jotka antavat hyvin romaanimaisen otteen, muuten aika kuivalta kuulostavalle teokselle.

Vaikka luulisi näin laajan historiallisen perspektiivin vetävän mutkia suoriksi, tässä teoksessa onnistutaan kertomaan paljon yksityiskohtaista tietoa eri sivilisaatioista, kulttuureista ja ihmisistä, jotka elivät Jerusalemissa. Sitä esimerkiksi en tiennyt, että kaupunki on ollut lähes aina monikulttuurinen asutuskeskus, jossa kansoja Afrikasta, Euroopasta ja Aasiasta ovat eläneet yhdessä. Esimerkiksi parikin kertaa nainen on hallinnut kaupunkia ja jopa entinen musta afrikkalainen orja.  Yksi hullu suomalainenkin eksyi kaupunkiin, jolloin hänen seikkailut ikuistettiin tähän kirjaan!

Vaikka tässä teoksessa lukuisat sodat ja konfliktit nousevat esiin, välillä kaupungissa on ollut hyvinkin rauhallisia ja suvaitsevaisia kausia, joissa erilaiset uskonnot ja kansat ovat pystyneet elämään sulassa sovussa. Suurin osa konflikteista liittyykin enemmän suurvaltojen haluun hyödyntää uskonnollisten fanaatikkojen oikkuja omiin valtapoliittisiin tavoitteisiin kuin itse kaupungin asukkaitten haluun hakata toisiaan kuoliaaksi.

Ateistin paras argumentti?

Kirjan alussa Simon Sebag Montefiore kertookin pyrkivänsä kertomaan puolueettomasti Jerusalemin ympärillä olevista uskonnollisista ja poliittisista kiistoista. Vaikka kirjailija ei ota kantaa uskontojen päämäärien aitouteen ja sen käytännön sovelluksiin, tässä kirjassa välittyy hyvin synkkä kuva uskonnoista ja koko ihmiskunnasta.

Vaikka abrahamilaiset uskonnot pyrkivät pelastamaan ihmiskunnan ”sielun” kohottamalla tämän henkisesti korkeammalle tasolle kuin eläimet, tavoitteissa epäonnistuttiin niin pahasti kuin olla ja voi. Kirjailijan puolueettomuus uskontoja kohtaan antaakin tilaa lukijan itse arvioida, miten juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin kannattajat ovat kukin vuorollaan sortuneet mitä hirvittävimpään barbarismiin erilaisissa sodissa, joista suurin osa liittyy siihen, että Jerusalem on jokaisen uskonnon mukaan pyhä kaupunki.

Vaikka 1800-luvulla uskontojen rooli vähentyi merkittävästi ja Palestiinan kiistat liittyivät puhtaasti materialistisiin asioihin, silti kaupungin uskonnollinen merkitys takasi, että jokaisen ryhmän edustaja halusi sitä hallita. Kirjailija korostaakin, ettei Jerusalemilla ole mitään strategista merkitystä, ainoastaan uskonnollinen, joten voitaisiin argumentoida, että verta vuodatetaan tolkuton määrä täysin turhasta palasta maata.

Kuitenkin 1900-luvun alun Israel/Palestiina sotkut osoittavat, ettei sekularismi, ateismi ja nationalismi kyenneet ratkaisemaan erilaisia poliittisia ristiriitoja alueessa, mikä vahvisti kaikkien uskontojen fundamentalistisia kannattajia. Nyt Jerusalem on äärijuutalaisten, -kristittyjen ja -muslimien apokalyptinen temmellyskenttä, jossa jokainen osapuoli yrittää tuhota toisen. Kirjailija korostaakin kirjaa pitkin erilaisia aikalaiskuvauksia, joissa ihmiset valittavat, että sitä luulisi uskonnollisen pyhän kaupungin olevan kiva paikka, mutta se ei ole mitään muuta kuin käärmeitten pesä, jossa ihmiskunnan pahimmat puolet tulevat esiin.

Koska tämä kirja on jo melko vanha, tässä ei käsitellä fundamentalistikrstittyjen tukeman Trumpin päätöstä tunnustaa Jerusalem Israelin pääkaupungiksi tai kaikista postmodernistisinta, Brasilian uuden äärioikeistolaisen presidentin samankaltaista päätöstä. Brasilialla ei ole mitään siteitä Jerusalemiin, mutta koska maan presidentti on äärikristitty, joka ihailee suuresti Trumppia, hän on valmis romuttamaan maan lihamarkkinat arabimaissa, jotta voisi tyydyttää omia uskonnollisia oikkuja. Arabimaat ovat brasilialaisen lihan suurempia ostajia. Parasta esimerkkiä uskonnon irrationaalisista vaikutuksista on vaikea löytää.

Yhteenveto

Simon Sebag Montefioren ”Jerusalem. Kaupungin elämäkerta” on jälleen loistava kirja mieheltä, joka on tunkenut lusikkansa moneenkin soppaan. Olen esimerkiksi lukenut Montefioren ”Stalin – punaisen tsaarin hovissa” (2004), josta pidin paljon. Jälleen kerran Montefiore on onnistunut kirjoittamaan täysin erilaisesta aiheesta mahtavan monipuolisen historianteoksen, joka massiivisesta koosta huolimatta jaksoi lukea. Samalla kirjan viesti on aika synkkä: ihmiskunta ei ole vielä onnistunut irtautumaan omista ideologioistaan ja jaksaa tapella mitä pateettisimmista syistä.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

Tou 16, 2019 · 3:00 pm

Kesken jäänyt kirja: Länsimaiden perikato

Oswald Spengletin ”Länsimaiden perikato” on vuonna 1918 julkaistu kirja, joka pyrkii argumentoimaan, että länsimainen sivilisaatio on romahtamassa.

6

Otin tämän kirjan lukulistaan alunperin, kun löysin sen sattumoisin antikvariaatin hyllystä. Otsikko vaikutti mielenkiintoiselta, mutta en tiennyt muuten kirjan sisällöstä. Myöhemmin sain selville, että Spenglerin teoria länsimaiden perikadosta on yksi äärioikeistolaisen ideologian pohjakirjoista. Esimerkiksi arvioimani Timo Hännikäisen toimittama Suomen Sisun propagandakirja ”Sarastus. Kirja 1” (2015) ja Timo Vihavaisen ”Barbarian paluu. Eurooppa auringon laskiessa” (2017) kirjoissa Spenglerin teosta referoidaan. Vihavaisen kirja oikeastaan perustuu kokonaan Spenglerin teeseihin. Joten kiinnostukseni lukea Spenglerin teos nousi vielä enemmän. Mitä tämä sata vuotias kirja sisälsi, mikä houkutteli äärioikeistoa yhä tänäkin päivänä referoimaan sitä?

Valitettavasti en voikaan vastata kysymykseen, koska en pystynyt lukemaan kirjaa loppuun. Kyllä, minullakin on raja! Spenglerin kirja on hirvittävän tylsä kirja, eikä sitä jaksa kahlata läpi alkavassa kesässä. Pääsin lukemaan yli sata sivua, mutta tässä teoksessa on noin 500 sivua. Tämän vuoksi ei ole paikkani sanoa onko tämä kyseinen kirja huono tai rasistinen, koska otantani on niin pieni.

Voin kertoa vain, että tämä kirja on niin tylsä, että epäilen ovatko ääriokeistolaiset oikeasti lukeneet sen? Spengler selvästi yrittää kirjoittaa tieteellistä tekstiä, mutta epäonnistuu siinä pahasti. Sen lisäksi, että kirjan näkökulma vaikuttaa olevan aika eurosentrinen, kun se käyttää ainoastaan antiikin Rooman sivilisaatiota mallina kaikkien sivilisaatioitten elinkaareksi, niin teos pohjautuu hämäriin metafyysisiin käsityksiin ”kansan hengestä”. Jo 1800-luvulla tiedettiin, että ei historiaa tehdä metafysiikalla, vaan materialistisella analyysilla. Metafysiikka on vielä tieteellistä filosofian saralla, mutta muuten se on vain hienostuneepaa taikauskoa. Silti, koska en lukenut koko kirjaa, en tiedä onko alkusivujen kryptinen puhe ”faustilaisesta hengesgtä” paremmin selitetty myöhemmissä luvuissa.

Kirja on tylsä, koska sen sijaan, että Spengler kirjoittaisi tiiviimmin, miksi ennen kaikki oli paremmin ja nyt kulttuurimme on taantumassa, hän lähteekin kuvaamaan yksityiskohtaisesti antiikin myyttejä, arkitehtuuria ja taidetta. Näköjään vasta kun hän on kirjoittanut kymmeniä sivuja vanhoista tauluista, patsaista ja kirkoista, hän alkaa vertaamaan niitä moderneihin teokseen. Ainakin kun hyppäsion pari kappaletta, hän lähtee haukkumaan modernia arkkitehtuuria, joka on pelkistyneempää ja näin ehkä osoitus ”hengellisestä taantumuksesta”.

En ole taidehistorioitsija, joten suurin osa tekstistä oli tuntemattomien taideteosten käsittelyä. Tuntui kun lukisin jotain todella kuivaa taidetoesten arvosteluja. Suomennoksen esipuheessa sanottiinkin, että Spenglerin teksti on vaikeaselkoista, jos ei omaa ”laajaa kulttuurista sivistysä”. Myönnään, että tietämykseni Euroopan menneisyydestä ulottuu 1800-luvulle saakka. Sitä ennen olevien aikakausien tuntemus on hyvin pinnallista. Joten en ole paras ihminen muutenkaan arvioimaan mitä Spengler oikein kirjoittaa antiikin kreikkalaispatsaisten esteettisestä neroudesta.

Jos Spengler edes kirjoittaisi vetävästi, niin varmasti uppoutuisin rikkaaseen antiikin taidemaailmaan, mutta ei. Mies kirjoittaa niin kuivasti kuin olla ja voi. Eikä syy voi olla suomennoksen, kun sekin on 60-luvulta. Yiritin hypätä kirjan pari alkukappaletta, katsoakseen missä oikein alkaa jännittävimmät osiot, jotka kenties ovat äärioikeistolle kiinnostavampia, mutta koko kirja vaikuttaa olevan todella kuivaa analyysiä muinaisista taideteoksista, jota vain en jaksa lukea. Pahoittelut. Joudun turvautumaan parempien ihmisten teksteihin, arvioidessaan Spenglerin ajatusten roolia ääriokeistolaisessa ideologiassa.

Jos on luottamista Vihavainen edellä mainittuun kirjaan, joka kirjailijan mukaan perustuu Spenglerin ajatuksiin, niin Spenglerin idea on, että kaikilla sivilisaatioilla on elinkaari, jonka lasku alkaa melkein heti huipun saavuttua. Spenglerille huippu oli 1900-luvun alku ja taantuminen alkoi Ensimmäisessä maailmansodassa. Vihavaisen mukaan Spengler koki, että ”alempien” kulttuurien sekoitus oli osoitus länsimaisen sivilisaation rappiosta ja se piti estää keinolla millä hyvänsä. Vihavainen tulkitsee tämän sillä, että rajat kiinni! Koko analyysini Vihavaisen kirjasta on linkattu tässä artikkelissa, joten siitä voi lukea lisää.

Yhteenvetona, pyydän anteeksi että petin teidät. Spengler vaan oli liian tylsää luettavaa.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , , , ,

Tou 12, 2019 · 8:00 am

Scifin kulta-ajan synty

Alec Nevala-Leen viime vuonna julkaistu ”Astounding: John W. Campbell, Isaac Asimov, Robert A. Heinlein, L. Ron Hubbard, ja scifin kultakausi”  (oma suomennos) on 1938-80-lukujen scifi-kirjallisuuden jättiläisistä kertova tietokirja.

9

Idea

”Astounding Stories of Super-Science” oli 1938-46-luvuilla merkittävin amerikkalaiseen scifiin ja fantasiaan keskittyvä kioskilehti, joka lähes yksin muotoili tieteiskirjallisuuden siksi, mitä me nykypäivänä tunnemme. Lehti lanseerasi sellaiset scifi-kirjallisuuden pioneerit, kuin John W. Campbell, Isaac Asimov, Robert A. Heinlein ja L. Ron Hubbard. Alec Nevala-Leen kirja käsittelee sekä kioskilehteä ja sen ympärillä olevien scifi-kirjailijoitten elämäkertoja, luoden lähes mikrohistoriallisen katsauksen 1900-luvun alun Yhdysvalloista.

Nörttisekoilua

Kuten melkein jokaisessa elämäkerrassa, tässä kirjassa paljastuu, että kaikki sicif-kirjallisuuden pioneerit olivat eriasteisia kusipäitä. Campbell oli rasisti ja sovinisti, joka vanhempana sekosi täysin esoteerisiin ”vaihtoehtotieteisiin”, L. Ron Hubbard oli patologinen valehtelija, joka persuti oman uskonnollisen kultin nimeltä Scientologia. Olen muuten arvioinut Hubbardin ”Dianetiikka – uusi tiede mielen terveydestä”, jota pidetään Scientologian ideologisena päätekstinä. Kyseinen uskonto on yhä olemassa ja se yhä kylvää kauhua maailmalla. Heinlein oli hankala persoona, joka 50-60-luvulla tuki äärioikeistolaisia tahoja, koska ”olivat kovia antikommunisteja” mutta muuten oli aika tasapainoinen mies ja Asimov taas oli patologinen seksuaalinen ahdistelija, jolla oli tapana puristella kaikkien naisten takapuolia. Onneksi ahdistelu jäi tuollaiseen puristeluun, muuten joutuisin piilottamaan miehen kirjat hyllystäni.

Vioista huolimatta Asimov ja Heinlein olivat kaikista selväjärkisempiä kirjailijoita, jotka loivatkin parhaimpia romaaneja, sekä olivat suurimmaksi osaksi historian oikealla puolella. Toki jotkut voivat kiistellä siitä, hyötyykö ihmiskunta siitä, että Henlein keksi kaksi oikeistolaista iskulaisetta, jota yhä käytetään, kuten ”Ei ole olemassa ilmaista lounasta” ja ”Aseistettu yhteiskunta on kohtelias yhteiskunta” mutta Heinein vahingossa päättyi hippiliikkeen guruksi ”Stranger in a Strange Land” romaanillaan, vaikka vihasi heitä, joten vodaan sanoa, että mies edisti rauhaliikettä. Omista puutteistaan huolimatta Asimov  taas tuki suoraan afroamerikkalaisten kansalaisoikeustaistelua, sodan- ja ydinasevastaisia liikkeitä.

Nörttikultturin synty

Mielenkiintoisinta tässä kirjassa on se, että kaikki kyseiset scifin pioneerit olivat juuri sellaisia nörttejä, joita nykyäänkin tapaa, hyvässä ja pahassa. Suurin osa scifi-kirjailijoista oli epäonnistuneita tiedemiehiä, jotka olivat liian älykkäitä hankkiakseen ystäviä nuorempana, mutta ei tarpeeksi fiksuja, jotta voisivat edetä tieteellisellä uralla. Ainoa asia, mitä moni sitten teki, oli kirjoittaa kivoja lyhyitä tieteis- ja fantasiateemaisia kertomuksia epämääräiseen roskalehteen, jossa sellaisesta sekoilusta maksettiin. Nopeasti ”Astounding Stories of Super-Science” lehti keräsi historian ensimmäisen fanaattisen nörttifanikunnan, joka käyttäytyi samalla tavalla kuin nykyiset nörttikulttuurin ympärille olevat fanikunnat. Paljon hikisiä valkoisia miehiä, eikä paljon naisia tai etnisiä vähemmistöjä.

Sinänsä mielenkiintoista on, että lehden linja noudatti spekulatiivisen teknologian ja sosiopsykologian yhdistämistä. Campbell vaati, että suurin osa tarinoista käsittelisi, miten ihmisen psyykettä voitaisiin manipuloida tai miten teknologia vaikuttaa yhteiskuntaan, innoittaen Asimovin kirjoittamaan “Säätiö” kirjasarjansa. Mutta koska sosiaalinen psykologia oli enemmänkin Campbellin henkilökohtainen intohimo, tämä teema on paljolti kuollut Campbellin mukana.

Kirjailija analysoikin, miten monet aspektit, joita nykyään liitämme nörttikulttuuriin, alkoivat ”Astounding Stories of Super-Science” lehdessä sen päätoimittaja Campbellin henkilökohtaisten valintojen ja amerikkalaisen kulttuurin takia. Esimerkiksi Campbell oli kova rasisti ja sovinisti, jolle oli itsestään selvää, että kaikkien sankarien pitää olla valkoisia heteromiehiä. Noudattaen 30-luvun surullisen kuuluisaa ilmapiiriä, Campbell vaati, että lehden sankarit ovat aina älykkäitä ja voimakkaita supermiehiä, jotka osaavat tehdä kaikkea mahdollista. Eli Campbell keksi ”ihmemies MacGyverin” arkityypin ennen kuin siitä tuli käsite 80-luvulla!  Muistan itsekin jo esiteininä ihmetelleni, miksi scifissä oltiin niin itsevarmoja, että valkoiset amerikkalaiset heteromiehet valloittavat galakseja?

Kun ensimmäinen ydinpommi räjäytettiin Hiroshiman päälle, ”Astounding” lehden sekopäiset kertomukset superaseista, jotka toimivat ydinfissiolla, muuttuivatkin todellisuudeksi. Ihmiskunta oli siirtynyt tulevaisuuteen, jota nämä kioskilehdet olivat vuosikymmeniä ennustaneet. Laajempi yleisö alkoikin arvostaa scifiä, koska se koettiin kykenevän ennustaa teknologisia trendejä. Edellä mainitut kirjailijat alkoivatkin saada kirjadiilejä ja heidän tarinoistaan aletiin tehdä elokuvasovituksia. Loppu on historiaa. Kuten Alec Nevala-Leen kirjoitti tämän kirjan alussa, ”scifi-elokuvat ovat olleet nyt jo vuosikymmeniä maailman katsotuimpia elokuvia”, tarkoittaen että pienestä piiristä nörttihörhöjä roskalehtien ympärillä, syntyi globaalin valtavirran kulttuuri.

Yhteenveto

Alec Nevala-Leen ”Astounding: John W. Campbell, Isaac Asimov, Robert A. Heinlein, L. Ron Hubbard, and the Golden Age of Science Fiction” on loistava tietokirja scifi-genren kultakaudesta ja sen suurimmista vaikuttajista. Vaikka ei tuntisi kyseisiä kirjailijoita kunnolla, tämä teos selittää heidän elämänsä ja merkittävimpien teosten syntyprosessin olettaen, ettet tiedä mitään koko genrestä, mikä oli kiitettävää. Pelkäsinkin, että tämä kirja olisi jokin rajatulle scifi-harrastajille tarkoitettu opus, mutta tämä onkin laajempi tutkielma sicfin kultakaudesta. Nevala-Leen kirja ei olekaan mikään fanikirja, vaan hyvin analyyttinen teos scifin historiasta ja ihmisistä, jotka eniten vakuuttivat genreen, joka analysoi, miten kyseisen genren ongelmat, joita vasta nyt on alettu kunnolla haastaa, kuten mieskeskeisyys ja rasismi, ajoittuvat 1900-luvun alun ihmisiin ja kulttuuriin

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kulttuuri

Avainsanat: , , , , , , , ,

huhtikuu 28, 2019 · 8:00 am

Tšingis-kaani ja modernin maailman kehitys

Jack Weatherfordin ”Tšingis-kaani ja modernin maailman kehitys” (oma suomennos) on vuonna 2004 julkaistu keskiaikaisen mongolikeisarin elämäkerta.  

4.JPG

Idea  

Jack Weatherford ei vain kerro Tšingis-kaanin lähes myyttisestä elämästä, vaan miten hänen luomansa imperiumi muutti Euroopan ja Aasian historiat, luoden edellytykset nykyiseen globalisoituneeseen maailmaan. Mutta tämän lisäksi, miten mongolikeisarin imago ”tärveltiin” Euroopassa, muuttuen rasististen ”rotutieteitten”, eugeniikan ja populaarikulttuurin käsitteelliseksi pohjaksi ja reaktiona siihen pan-aasialaisuuden symboliksi.  

Helposti lähestyttävän ja innostavan kerronnan kautta kirjailija maalaa todella tarkan kuvan keskiaikaisesta maailmasta, missä Tšingis-kaani eli. Kerronta etenee dramaattisesti ja tunteikkaasti, melkein kuin romaani, synnyttäen hyvinkin vakuuttavan lukukokemuksen, jossa tunnet muslimien ja kristittyjen kauhun, kun mongolilaumat lähestyvät kaupunkeja, mutta samalla ymmärrät mongolipääliköitten tarkoituksia ja ajatuksia.   

Tämä kirja pyrkii myöskin hälventämään myyttejä mongoleista raakalaismaisina barbaareina. Vaikka mongoliarmeija tappoi hirvittävän määrän ihmisiä sotaretkissään, heillä oli tarkat sodankäynnin säännöt sekä tabu kidutusta ja julkisia teloituksia vastaan. Samaan aikaan Lähi-Idän muslimikalifaatissa ja Euroopan kristillisissä kuningaskunnissa kilpailtiin siitä, kuka keksii sadistisemman tavan tappaa ja kiduttaa ihmisiä.  Mongolit tuhosivat ainoastaan kokonaisten kaupunkien asukkaat naisista lapsiin, jos kaupungit eivät heti antautuneet ja silloinkin mongolit mieluummin tappoivat vain kaupungin eliitin, orjuuttaen muut asukkaat. Tässä kirjassa melkein esitetäänkin Tšingis-kaani jonain prototyöväen sankariksi, joka surmaa maitten eliitit ja jakaa heidän omaisuuden sotajoukkojen kesken.   

Kirjailija fokus onkin kaikessa ”hyvässä” mitä mongoli-imperiumi kehitti tai levitti, kuten ensimmäinen standardisoitu raha- ja pankkijärjestelmä, mantereita ylittävä turvallinen tie- ja postiverkosto, uskonnonvapaus, sekulaarinen lainsäädäntö ja monia muita. Tässä kirjassa onkin vähän sama teoria kuin aiemmin arvioimassani Alexander Anievasin ja Kerem Nisancioglun ”How the West Came to Rule: The Geopolitical Origins of Capitalism” (2015) kirjassa, jonka mukaan länsimaitten kehitys maailmaa hallitseviksi teknologisesti ylivertaiseksi imperiumiksi, oli mahdollista, koska mantere hyötyi sijainnistaan Mongoli-imperiumin liepeillä.   

Se onkin ihmeellinen saavutus, kun siitä huolimatta, että tässä kirjassa käsitellään mongolien hirmutekoja, silti innostut ja ihailet heidän taktisia taitojaan ja sitä mahtavaa sivilisaatiota. Myönnän, että olen hieman huolestunut, että tämä kirja sai minut ihailemaan jotain imperialistia, joka eläessään teki saman, mitä eurooppalaiset tulisivat myöhemmin tekemään vielä suuremmassa ja rasistisessa mittakaavassa.   

Ongelmia  

Suurin ongelma tässä teoksessa onkin sen kerrontatyyli. Kun tietokirja on kirjoitettu melkein kuin jokin romaani, niin totta kai samaistut todella vahvasti historiallisiin henkilöihin ja ahmit kirjan, mutta siinä on suuri riski, että teoksen objektivisuus on kärsinyt. Kuten eräs arvostelija Goodreadsissa huomautti, kirjailija selvästi ihailee nykyistä globaalista kapitalistista järjestelmää ja tämä ihailu heijastuu kirjan kehystykseen. Tätä kirjaa voisikin pitää eräänlaisena Tšingis-kaani uusliberaalistisena tulkintana. Mutta, kuten aiemmin huomautin, kirjaa voi myöskin lukea sosialismia tai populismia oikeuttavaksi narratiiviksi mongolien ”tavallisen kansan etua” ajavana imperiumina. Tämä siitä huolimatta, että kirjailija kuluttaa aika paljon sivuja arvostellessaan Neuvostoliiton yritystä tuhota mongolien muistoista Tšingis-kaanin olemassaolon. Sitä huomaa olevansa akateeminen humanisti, kun Neuvostoliiton yritykset tuhota kaikki historialliset todisteet mongoli-keisarista suututti enemmän kuin diktatuurin aiheuttama nälänhätä ja poliittiset vainot.  

Ennen tätä kirjaa, kaikki tietoni mongoleista ja Tšingis-kaanista oli peräisin 90-luvun ”Mulan” nimisestä Disney-animaatioelokuvasta ja Frederikin 70-luvun disko–hitistä ”Tsingis Khan”, joten en ole ihan se paras ihminen arvioimaan kuinka täydellinen tai historiallisesti tarkka tämä teos on. Kirjassa käytetään päälähteenä Mongolien kirjoittamaa ”salaista historiaa” joka löydettiin arkeologisissa kaivauksissa, aikalaiskuvauksia ja nykyajan historioitsijoitten teoksia. Mutta en osaa arvioida näitten lähteiden laatua tai onko kirjailija kenties dramaattisen efektin luomiseksi valikoinut joitain yksityiskohtia. Tätä kirjaa voidaankin laskea populaariksi lähtökohdaksi, josta sitten voidaan mennä lukemaan akateemisempaa kirjallisuutta aihepiiristä.   

Yhteenveto   

Jack Weatherfordin ”Genghis Khan and the Making of the Modern World” on yksi parhaimmista populaareista tietokirjoista, joita olen lukenut. Se on todella hyvä elämäkerta, mutta myöskin ajatuksia herättävä teos. Tämä kirja saikin minut pohtimaan luoko historiallinen etäisyys jonkinlaisen kyvyn sympatisoida historiallisia hahmoja? Esimerkiksi eurooppalainen imperialismi suututtaa, koska sen vaikutukset ovat yhä keskuudessamme, ja on muistettava, että imperialismi loppui virallisesti 1960-luvulla. (joittenkin mukaan yhä jatkuu), kun taas keskiaikaisten ja sitäkin vanhempien valtakuntien tuho ei tunnu missään, vaan ne ovat vain historiallisia ”nippelitietoja” joita kerrotaan tietovisoissa.  

Tapahtuuko tulevaisuudessa niin, että esimerkiksi Stalinista ja Hitleristä kirjoitetaan samankaltaisia elämäkertoja, jotka tekevät tulevat sukupolvet ihailemaan näitä ihmishirviöitä, koska he olivat ”mahtavia valloittajia”? Onko tällainen kehitys mahdollinen? Ehkä tai sitten ei. Tšingis-kaanilla ei ollut mitään ideologiaa, vaan hän oli enemmänkin pragmatisti, joka sattui suosimaan uskonnonvapautta ja monikulttuurisuutta, koska ihmisten jatkuva sortaminen ja massamurhaaminen kävisi aika hankalaksi kahteen mantereeseen ulottuvassa imperiumissa. Mutta, kuten eräs anti-imperialisti sanoi, ei ole väliä onko imperiumi “tuonut paljon hyvää” alistetulle kansalle pitkällä aikavälillä, koska aikalaisille valloitus ei koettu minään kivana sivistysprojektina, vaan massamurhana ja orjuuttamisena.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , ,

huhtikuu 21, 2019 · 8:00 am

Kapitalismin geopoliittiset juuret

Alexander Anievasin ja Kerem Nisancioglun ”Miten lännestä tuli hallitseva. Kapitalismin geopoliittiset juuret.” (oma suomennos) on vuonna 2015 julkaistu tietokirja, joka pyrkii argumentoimaan, että länsimaitten nykyinen hallitseva asema syntyi siitä riippumattomista suurista geopoliittisista liikkeistä Aasian mantereella.   

8

Idea  

Kirjan kehys on ”World systems” (maailmanjärjestelmät) -teoriassa, jonka mukaan yksi johtava sivilisaation muoto on niin voimakas, että se määrittelee koko tunnetun maailman pelisäännöt. Esimerkiksi nykyään elämme liberaalidemokraattisen kapitalismin -maailmanjärjestelmässä. Jopa diktatuurit joutuvat pelaamaan edellä mainitun järjestelmän puitteissa, halusivatpa nämä tai ei.  

Kirjailijoitten mukaan Euroopan luoma maailmanjärjestelmä oli mahdollinen, koska se hyötyi sitä edeltäneestä mongoli-imperiumin maailmanjärjestelmästä. Monissa maailmanjärjestelmäteorioissa lähdetään siitä lähtökohdasta, että Eurooppa kehittyi lähes eristyksessä muusta maailmasta, ikään kuin eurooppalaiset vain keskenään alkoivat rakentamaan instituutioita ja ideoita, joita nykyään kaikkien valtioitten on vähintäkin teeskenneltävän noudattavan. Lisäisin, että tällainen eurosentrinen ajattelu, esimerkiksi ruokkii nykyisen äärioikeiston propagandaa, että “valkoiset eurooppalaiset rakensivat modernin maailman”. 

Sen sijaan Alexander Anievas ja Kerem Nisancioglu tarjoavat tässä teoksessa toisenlaisen teorian, jonka mukaan valtavat historiallispoliittiset prosessit Aasian mantereessa ”pakottivat” Euroopan kuningaskunnat kehittymään siihen suuntaan, joka lopulta osoittautui kaikista menestyksellisemmäksi. Kirjan keskeisin teoria on ”epätasainen kehitys” jonka mukaan maailmassa oli ennen olemassa lukuisia rinnakkaisia tuotantotapoja, joista kapitalismin siemenet olivat olemassa monessa sivilisaatiossa samaan aikaan. Kuitenkin monimutkainen suhde eri kehitysvaiheessa olevien sivilisaatioitten välillä, loivat ”pakottavia” paineita, jotka joko edistivät jonkun sivilisaation kehitystä tai taannuttivat sen.   

Kirja käsitteleekin, miten Tšingis-kaanin mongoli-imperiumi yhdisti ensimmäisen kerran Euroopan ja Aasian yhdeksi poliittiseksi kokonaisuudeksi ”pax mongolica” järjestelmän alle. Tämä ensimmäinen ”globaali” imperiumi kehitti eurooppalaisissa ”kognitiivisen horisontin”, jossa kansainvälinen kauppa Aasian kaukaisiin maihin nähtiin mahdollisuudeksi tavaksi rikastua.  Tämän lisäksi kirja käsittelee, miten Ottomaani-imperiumin geopoliittiset päätökset vaikuttivat Amerikkojen löytämiseen sekä, miten Iso-Britannian ja Hollannin alikehittyminen verrattuna Espanjaan ja Portugaliin, loivat paineet kehittää itsenäisiin ja puoli-itsenäisiin kauppiaihin nojautuvan taloudellisen järjestelmän, jotta pystyttäisiin pääsemään mukaan iberialaisten imperiumien ja Kiinan välillä liikkuvaan hopeakauppaan. 

Ongelmia  

Tämän kirjan suurin ongelma on sen tiheä akateemisuus. Kirjan alku on monta sataa sivua teoreettista vääntöä, joka kiinnostaa vain politiikantutkijoita. Vasta tämän jälkeen lähdetään jännittävälle matkalle keskiajasta 1763-luvulle, jolloin Iso-Britannia ja Ranska jakoivat koko maailman keskenään, levittäen kapitalistisen järjestelmän ainoaksi tuotantotavaksi koko planeetassa, lujittaen lopullisesti länsimaitten maailmanvallan. Kuitenkin pitää olla aika perehtynyt akateemiseen maailmaan, että jaksaa lukea väliin ympätyt teoreettiset keskustelut. 

Toinen ongelma on pienempi ja se liittyy kirjailijoitten käyttämään marxilaiseen teoreettiseen viitekehykseen. Tässä kirjassa lähdetään siitä lähtökohdasta, että Marxin teoria historian kehityksestä on oikea, mutta sitä tarvitaan täydentää laajemmalla geopoliittisella analyysillä. Joillekin lukijoille marxilaisen teorian soveltaminen nykyhistoriatutkimukseen voi olla pikkasen vieraannuttavaa.   

Onneksi vasta kirjan lopussa kirjailijat julistavat, että tämän teoksen tarkoitus on olla oppikirja ”tuleville vallankumouksellisille” jotta nämä pystyvät ylläpitämään vallan maassaan. Kirjailijoitten mukaan, jos tietää, että maailma koostuu toistensa kanssa riippuvaisista verkostoista, pystyy navigoimaan menestyksellisesti geopoliittisissa kamppailuissa ja näin turvata sosialistisen vallankumouksen. Rankka meininki!   

Yhteenveto  

Alexander Anievasin ja Kerem Nisancioglun ”How the West Came to Rule: The Geopolitical Origins of Capitalism” on sen puolueellisestä kehyksestä huolimatta todella mielenkiintoinen tietokirja, joka avaa kokonaan uuden perspektiivin maailmanhistoriaan, jossa imperiumit eivät nouse, koska niitten johdossa on nerokkaita suurmiehiä, vaan koska heistä riippumattomat historialliset kehitysvaiheet vain sattuvat olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,