Avainsana-arkisto: Historia

Alt-Amerikka: Radikaalioikeiston nousu Trumpin aikakautena

David Neiwertin, vuonna 2017 julkaistu ”Alt-Amerikka: Radikaalioikeiston nousu Trumpin aikakautena” (oma suomennos) on journalistinen tietokirja otsikossa mainitusta ilmiöstä.  

10

Idea   

Neiwert rakentaa kirjansa teesinsä amerikkalaisen äärioikeiston todellisuusvinoutuman ympärille. Hänen mukaansa amerikkalainen äärioikeisto on vuosikymmeniä rakentanut itselleen lukuisten salaliittoteorioitten avulla vaihtoehtoisen todellisuuden eri propagandamedioitten kautta. Nämä erilaiset, pääosin internetissä pyörivät mediat kiihottavat toisiaan ja nyt ne ovat saaneet presidentin, joka hyödyntää tätä rinnakkaista todellisuuskäsitystä.    

Kirjan otsikko on sanaleikki englanninkielisestä sanasta ”alternative” (vaihtoehto) joka tarkoittaa samaan aikaan modernin äärioikeiston itselleen antamaa nimitystä ”Alt-Right (alternative right – suomeksi vaihtoehtoinen oikeisto) ja Trumpin neuvonantaja Kellyanne Conwayn pahamaineista lausetta ”alternative facts” (vaihtoehtoinen fakta). Kirjan otsikko voidaankin lukea sekä ”modernin äärioikeiston Amerikkana”, että ”Vaihtoehtoisena Amerikkana”.   

Kirjan mukaan moderni amerikkalainen äärioikeisto kehittyi 90-luvulla. Neuvostoliitto oli romahtanut ja liberalismi julistettiin hegemoniseksi maailmankatsomukseksi. Kuitenkin osalle amerikkalaisia konservatiiveja uusliberaalistinen maailmanjärjestelmä oli kauhistus. Koska kommunistista uhkaa ei ollut enää olemassa, nämä oikeistokonservatiivit alkoivat keksiä uuden uhan, johon he voisivat yhdistää Demokraattipuolueen liberaalit. Hitaasti pitkin 90-lukua internetin ja suistometsien pimeimmissä koloissa nämä oikeistokonservatiivit alkoivat radikalisoitua äärimmäiselle oikeistolle. Hitaasti mutta varmasti he rakensivat salaliittoteoriatäytteistä maailmankuvaansa, jossa uusi satanistijuutalaiskapitalistikommunistinen diktatuuri oli tulossa hetkellä millä hyvänsä. Amerikkalainen valtavirtaoikeisto halveksi näitä äärioikeistolaisia, mutta myöskin hyödynsi heitä opportunistisesti ajaessaan omaa politiikkaansa. Obaman valtakaudessa nämä äärioikeistolaiset äänet annettiin liikkua vapaasti oppositiopolitiikassa, mutta tuhoisin seurauksin. Republikaanipuolue oli päästänyt vapaaksi pimeän voiman, joka lopulta vuoden 2016 vaaleissa, Donald Trumpin kautta, söi koko puolueen. Kirjailijan mukaan moderni amerikkalainen äärioikeisto on nykyinen oikeisto.   

Donald Trump   

Kirja käsittelee myöskin, miten Trump puheillaan nosti modernin äärioikeiston parrasvaloihin ja radikalisoi heitä vielä enemmän. Kirjailija viittaa useisiin raportteihin, jotka osoittavat, että rasistiset viharikokset ja terrori-iskut ovat räjähtäneet ylöspäin vuodesta 2015 lähtien ja vain kasvaneet. Monissa viharikostapauksissa tekijä on maininnut kannattavansa Donald Trumppia ja jopa julistaneet uhreilleen, että ”Tämä on Trumpin maata nyt!

Kirjailija myöskin analysoi onko Trump fasisti? Kirjailijan mukaan tuore presidentti ei voi olla fasisti, koska tällä ei ole mitään selkeää ideologiaa tai omaa väkivaltaista iskujoukkoa. Neiwert painottaa useita kertoja, ettei Trump ole fasisti, mutta korostaa, että hänen retoriikkansa on. Tämä fasistinen retoriikka on ruokkinut äärioikeistoa, erityisesti niitä, joilla on omat väkivaltaiset iskujoukot, kuten aseistetut miliisit. Jostain syystä kirjailija unohti fasistiset tappeluklubit, kuten Proud Boys ja R.A.M (Rise Above Movement) joita, jopa maan tiedustelupalvelu FBI on luokitellut vaarallisiksi.  

Identiteettipolitikka   

Kirja analysoi mistä tämä moderni äärioikeisto oikein tuli? Ja päättyy siihen lopputulokseen, että se syntyi Yhdysvalloissa tapahtuvien demografisten siirtymien takia. Monissa amerikkalaisissa alueissa oli hyvin pitkään suuri valkoinen enemmistö, mutta 90-luvulta lähtien näihin alueisiin ovat muuttuneet etelä- ja afroamerikkalaisia sekä muita maahanmuuttajia. Tämä eriväristen ihmisten määrän äkillinen kasvu on herättänyt valkoisissa asukkaissa suurta paniikkia. Tämä siitä huolimatta, että nämä eri ryhmät eivät ole vaikuttaneet negatiivisesti työllisyyteen tai turvallisuuteen. Kirjailijan mukaan syy monen amerikkalaisen radikalisoitumiseen ei ole uusliberalistisessa politiikassa, joka alkoi 70-luvulla, vaan näissä demografisissa siirtymissä. Tämä selittäisi, miksi äärioikeistolaiset ovat niin vankkoja rajoittamattoman kapitalismin puolustajia. Voitaisiinkin sanoa, että juuri se taloudellinen järjestelmä, jota äärioikeisto syvästi ihailee, on aiheuttanut maahanmuuton kasvun, jonka he kokevat tuhoavan kapitalismin.

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on kirjailijan puolueellisuus. Tässä lähdetään aika selkeästi Demokraattipuolueen näkökulmasta käsin käsittelemään äärioikeistoa. Esimerkiksi ”äärioikeistoksi” tässä kirjassa käsitellään kaikkia oikeistolaisia ryhmiä, jotka ajavat rajoittamatonta kapitalismia, ei vain äärirasistisia ja väkivaltaisia ryhmiä. Vaikka itsekin pidän rajaoittamattoman kapitalismin oppia äärimmäisenä, populaarikulttuurissa termi ”äärioikeisto” (eng. Far-Right) tuo mieleen natseja ja fasisteja, vaikka politiikantutkimuksessa termi kuvaa kirjaimellisesti kaikkia äärimmäisiä oikeistolaisia ryhmiä. Kirjailija ei selitä oman termin käyttöä, jolloin lukijalle voi tulla harhakuva, että USA:ssa tosiaan on hirveä määrä natseja, vaikka varsinaisia kansallissosialisteja on hyvin vähän.   

Toinen ongelma on kirjan surkea lähdeviittaus. Tässä kirjassa kyllä on paksu lähdeluettelo, mutta joka koostuu suurimmaksi osaksi lehtiartikkeleista, kansalaisjärjestöjen- ja viranomaistahojen raporteista, mutta itse tekstissä ei merkitä kunnolla kuka sanoi ja missä. Tällainen lepsuilu syö kirjan uskottavuutta melkoisesti.  Toinen ongelma on huono editointi. Tässä teoksessa unohdetaan, että jokin taho on jo esitelty ja se esitelläkin uudelleen montakin kertaa. Välillä kokonaisia kappaleita toistuu ties mistä syystä.   

Koska seuraan tiiviisi amerikkalaista politiikkaa ja olen lukenut melkoisesti maan äärioikeistosta, suurin osa tässä teoksessa kuvatuista ilmiöitä ovat olleet ennestään tuttuja, joten ei tässä kirjassa ole mitään valheita tai vääristelyjä, mutta silti kuvittelisi kirjailijan vaivautuvan tukevan ne paremmilla viitteillä. 

Yhteenveto    

David Neiwertin ”Alt-America: The Rise of the Radical Right in the Age of Trump” on aika tiivis paketti modernin äärioikeiston erilaisista ryhmittymistä ja niitten retoriikasta, mutta kirjan aseenteellisuus ja huono editointi häiritsevät todella paljon. Kirjassa paisutetaan äärioikeiston valtaa suhteettomasti ja sekoitetaan hyvinkin erilaiset ryhmittymät yhteen, mikä syö kirjan uskottavuutta. Mutta tässä löytyy aika uskottavia teorioita äärioikeiston noususta ja kirjailija vaivautuu kumoamaan joitain äärioikeistolaisen propagandan pointteja tieteellisillä tutkimuksilla.  Tämä kirja voitaisiinkin sanoa hyväksi vastapainoksi Markku Ruotsilan saman aiheisesta teoksesta, jolla on oikeistolainen perspektiivi. Jos kiinnostaa puhtaasti alt-rightin ideologian analyysi, niin yhä suosittelen Angela Naglen ”Kill all Normies” (2017) kirjaa.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Mustapaidat ja punaiset: Älyllinen fasismi ja kommunismin kukistus

Michael Parentin, vuonna 1997 julkaistu, ”Mustapaidat ja punaiset: Älyllinen fasismi ja kommunismin kukistus” (oma suomennos) on kovan luokan marxilaisen yritys argumentoida fasismin ja kommunismin eroista.

13 

Idea   

Tässä kirjassa  pyritään argumentoimaan, että fasismi ei ole mitään muuta kuin kapitalistien yritys pelastaa oma rappeutuva järjestelmä työväen kansannousulta. Kommunismi taas on työväestön yritys pelastaa itsensä kapitalismilta.    

Kirja käy läpi koko 1900-luvun kommunismin historian, argumentoiden, että aina kun paikat tulevat porvaristolle tukaliksi, he sortuvat epädemokraattisiin toimiin. Kirjailijan mukaan fasismi ei ole mikään ihmisten kollektiivinen sekoaminen, vaan tietoinen ja harkittu taktiikka, jolla yritetään suojella suurpääomaa uusjaolta. Tämä kapitalistien epädemokraatiaan syöksyminen on sitten vuodesta 1917 asti ajanut kommunistit puolustuskannalle, jolloin he itse kumoavat omat vapaudet. Kirjailija kutsuu tällaista prosessia ”piirityskommunismiksi”.    

Erityisesti kirjailija käsittelee Toisen maailmansodan jälkeen USA:n brutaalia patoamispolitiikkaa, jossa rahoitettiin antikommunistisia oikeistodiktatuureja ja kuolemanpartioita ympäri maailmaa.    

Koska länsimaiset kapitalistiset suurvallat ovat Neuvostoliiton luomisesta lähtien yrittäneet tuhota tämän ja muut sen jälkeen ilmestyneet kommunistivaltiot, ”piirityskommunismi” muuttui kirjailijan mukaan pysyväksi osaksi reaalisosialistista ajattelua, mikä lopulta aiheutti kaikkien näitten kommunistivaltioitten romahduksen 1990-luvulla.    

Ongelmia   

Vaikka tämä kirja on hyvin kirjoitettu ja kirjailijan sarkasmi hauskaa, niin tämä on aika epätasainen tekele, joka vakuutta vain todella fanaattista ja lähdekritiikitöntä kommunistia. Suurin ongelma tässä teoksessa on lähteiden niukkuus. Kirjassa tehdään hurjia väitteitä, joita odottaisi kirjailijan edes yrittävän vahvistaa jollain lähteellä, mutta ei! Kun niitä lähteitä löytyy, niin ne ovat lehtiartikkeleita, jotka sinänsä ovat uskottavista valtavirtalehdistä, mutta silti eivät mitään ensikäden tietoa. Pahempaa on kuitenkin se, että kirjalliset lähteet ovat suurimmaksi osaksi sensaatiohakuisista kirjoista, joista jotkut ovat kirjaimellisten salaliittoteoreetikkojen kirjoittamia.    

Huono lähdeviittaus ei sinänsä vielä tee kirjasta huonoa, kun eivät kaikki tietokirjat ole tarkoitettu vakuuttamaan jonkun ilmiön olemassaolosta, vaan argumentoimaan jonkun uuden tarkastelutavan puolesta. Tässäkin Parentti epäonnistuu.    

Pahinta on kirjan luku, joka käsittelee Neuvostoliiton puolustusta. Tämä kappale oli syy, miksi edes hankin kirjan, koska halusin tietää miltä sellaisen valtion puolustus näyttäisi. Aika huonolta. Itse ”piirityskommunismi” teoria on mielenkiintoinen ja uskottava. Esimerkiksi arviomani Le Monde diplomatique’n “Historia-atlas. Toisenlainen 1900-luku” (2011) kirja käsittelee vähän samankaltaista ideaa ja paremmilla lähteillä.    

Mutta silti, vaikka Neuvostoliitto olisi olosuhteitten uhri, Stalinin sekoilua vähätellään lähes samoilla argumenteilla kuin holokaustia. Parentti esimerkiksi viittaa tutkimuksiin (jotka sentään vaikuttavat ihan vakavilta), että Stalinin puhdistuksissa “vain” 2,022,976 ihmistä vangittiin Gulageihin, mikä on aika vähän hänen mukaansa, koska USA:ssa oli vuonna 1996 yli miljoona vankia.  Eivätkä gulagit olleet niin pahoja, koska 20-40% vangeista lopulta vapautettiin. En tiedä kenen korvissa tämä argumenttiketju edes toimii? Gulageja ei voi ihan verrata tavallisiin vankiloihin, joten USA:n tuominen tähän kuulostaa whataboutismilta. Sitten tietenkin 40% vangeista vapautettiin yhä tarkoittaa, että suurin osa vangeista jäi gulageihin ties mistä syystä. Ehkä vakuuttavin väite tässä koko gulagien puolustuksessa on se, että kun Neuvostoliitto romahti, niistä ei löytynyt hirveä määrä nälkiintyneitä vankeja, kuten natsien keskitysleireistä. Silti ei voida 1990-luvun gulageja verrata Stalinin ajan vastaaviin.    

Sitten tässä on uskottavia väitteitä, mutta jotka ovat huonoja kirjan idean kannalta, mikä on minusta jo tietynlainen saavutus. Esimerkiksi kirjailija yrittää argumentoida, että Neuvostoliitto ei ollut totalitaristinen valtio, koska ihmiset alituisesti kävivät kauppaa mustan pörssin kautta, joskus kieltäytyivät maksamasta vuokraa, lähtivät kesken töihin elokuviin ja harrastivat muuta laiskottelua ja korruptiota. Kirjailijan mukaan, jos Neuvostoliitto olisi oikeasti totalitaristinen valtio, joka puuttuu kaikkien elämiin, silloin edellä mainitut sluibailut eivät olisi mahdollisia. Tavalliselle lukijalle edellä mainittu vain todistaa kuinka tehoton Neuvostoliitto oli, eikä sitä, että se oli vapaa maa.  

Tällainen ihmeellinen omaan nilkkaan ampuminen näkyy siinä, miten kirjailija käyttää lukuisia anekdootteja, väittääkseen, että Neuvostoliitolla ja sen alusmailla oli niin hyvät hyvinvointipalvelut, että nuoriso ja maitten eliitit tylsistyivät. Tämä tylsistyminen alkoi aiheuttaa neuvostoasukkaissa jännityksen kaipuutta, joka heijastui länsimaisen kapitalismin ihailuun ja lopulta koko Neuvostoliiton romahdukseen. Pidän tätä selitysmallia uskottavana, kun samaa on havaittu länsimaissa, missä sosiaalidemokraattisten puolueitten suosio on laskenut, kun monet kokevat, että he ovat jo saavuttaneet kaikki haluamansa. Mutta jos haluaa puolustaa Neuvostoliittoa, tämä on viimeisin argumentti, jota pitäisi käyttää.    

Mielenkiintoisinta tässä onnettomassa osiossa, on uskottava väite, että moni työläinen tuki alussa siirtymisen kapitalistiseen järjestelmään, koska uskoivat, että sosiaaliset palvelut jatkaisivat olemassaoloaan. Kuitenkin kävi toisin ja koko 1990-2000-luvun alku olivat mitä brutaaleinta yksityistämisen ja villin kapitalismin aikakautta. Steven Lee Myers väittääkin kirjassan ”Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä” (2014), että Neuvostoliiton romahduksen jälkeinen uusliberalistinen kaaos radikalisoi Putinin nykyiselle autoritaariselle tielle.    

Yhteenveto    

Michael Parentin ”Blackshirts and Reds: Rational Fascism and the Overthrow of Communism” on hyvin epätasainen kirja, jossa on kiinnostavaa pohdintaa fasismista ja kommunismista, mutta siitä puuttuu tarkkoja lähdeviitteitä kiistanalaisempiin väittämiin ja Neuvostoliittoa puolustavat argumentit ovat melko onnettomia. Paras kappale koko kirjassa on sen lopussa, jossa tämä argumentoi uskottavasti kapitalismin ja ekologisen tasapainon yhteensopimattomuudesta. IPCC-raportin jälkeen tämä viimeinen kappale, joka oikeastaan on vihainen saarna, on hyvin ajankohtainen ja uskottava nykytiedon valossa. Silti tämä kirja vakuutta vain asiaan valmiiksi vihkiytyneet, jotka yrittävät löytää jotain tapaa puolustaa olemassa olevia sosialistisia kokeiluja, mutta tavalliselle ihmiselle tämä on vain propagandaa.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu

Olin selaamassa Helsingin kirjamessujen ohjelmaa, kun törmäsin tähän Markku Ruotsilan uutuuskirjaan ”Sydänmaiden kapina. Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu”. Kirjan otsikko jo selittää, miksi meni lukulistaan. 

10

Idea   

Ruotsila lähtee siitä lähtökohdasta, että oikeastaan USA on paljon konservatiivisempi kuin yleinen mielikuva. Kirjailijan mukaan tämä ”sydänmaiden kansa” on ollut pitkään hiljaa, mutta useitten presidenttien ”petettyä” heidät 60-luvulta lähtien, nämä ovat radikalisoituneet ja mobilisoituneet Trumpin taakse.   

”Sydänmaiden kapina” punainen lanka on presidentti Donald Trump ja miten hän on kyennyt yhdistämään erilaisten konservatiivisten ristiriitaisia vaatimuksia toimivaksi poliittiseksi ohjelmaksi, joka toi hänelle presidenttiyden. Kirja esittelee ja analysoi kaikkia Yhdysvalloissa olevia oikeistolaisia ideologioita, mutta myöskin maan poliittista, taloudellista ja kulttuurista historiaa sekä Donald Trumpin elämää. Saat Ruotsilalta oikeastaan 4 erilaista kirjaa yhden hinnalla!   

Kirja lähtee analysoimaan jokaista amerikkalaista oikeistolaista ryhmittymää niitten sakeusasteen mukaan. Ensin aloitetaan valtavirtakonservatiiveista, joitten ideologia koostuu libertarismista, traditionalismista ja kristillisestä konservatismista. Valtavirtaoikeistolaisuus perustuu Raamatun tulkintaan, jonka mukaan Jumala loi kapitalismin ja USA:n valtion tukemaan ihmisen vapautta. Yhteiskunta on järjestettävä perinteisten valkoisten protestanttisten perhearvojen mukaan ja ainoa tapa ylläpitää näitä perinteisiä arvoja on rajoittamaton kapitalismi. Varmistaakseen yksilöitten vapauden muodostaa omia yhteisöjä, liittovaltion pitää olla heikko, eikä puuttua olemassa oleviin sosiaalisiin ja taloudellisiin rakenteisiin. Tästä sukelletaan pimeyden lohduttonta ydintä kohti.   

Kirja käsittelee niin fundamentalistikristittyjä, neokonservatiiveja, paleokonservatiiveja ja monia muita. Lopussa kaikki valo on kadonnut ja kirja päättyy alt-rightiin, joka uskoo, että juutalaisdemonien kansainvälinen kommunistikapitalistinen salaliitto yrittää tuhota valkoisen heteromiehen sukupuuttoon monikulttuurisuudella, feminismillä ja homorummutuksella!

Kirjan lopussa huomaat, että amerikkalainen oikeisto ei ole muusta yksimielinen kuin olemassa olevien sosiaalisten rakenteitten säilyttämisessä. Kirjassa ilmenee esimerkiksi, että oikeastaan tavalliset ruohojuuritason konservatiivit eivät kannata rajoittamatonta kapitalismia, vaan protektionismia ja sosiaalisia hyvinvointipalveluita. Jotkut konservatiivit, kuten paleokoservatiivit eivät edes kannata kapitalismia. Sosiaaliset hierarkiat, joitten huipulla on valkoinen heteromies, ovat ainoat asiat, mitä nämä erilaiset ryhmittymät tukevat varauksettomasti. Jotkut ovat sen verran suvaitsevaisia, että ovat valmiita tukemaan juutalaista tai mustaa presidenttiä, joka on ”kulttuurisesti valkoinen protestantti”.    

Puolueellinen puolueettomuus   

Kun aloin lukea tätä kirjaa, minulle kerrottiin, että Markku Ruotsila ei ole puolueeton tutkija, vaan Trump-kannattaja. Mutta koska tämän teoksen ensimmäisissä sivuissa kirjailija vakuutti kirjoittavansa pääosin vertaisarvioitujen tieteellisten julkaisujen pohjalta ja pitäytyvänsä omista mielipiteistään, jatkoin lukemista. Luettuani kirjan loppuun, voin vakuuttaa, että vaikka kirjan tekstistä aistii kirjailijan oikeistolaisuuden, teoksessa esitetyt faktat osoittavat hänen puolueettomuutensa. Tässä kirjassa esitetty analyysi amerikkalaisesta oikeistosta on kuin jonkun kommunistin kirjoittama! Kaikki, mitä äärivasemmisto on vuosikausia puhunut amerikkalaisista oikeistolaisista, vahvistetaan todeksi tässä kirjassa. Esimerkkinä vaikka Howard Zinnin ”A People’s History of the United StatesA People’s History of the United States” (1980), Chris Hedgesin “American Fascists: The Christian Right and the War On America” (2007) ja Noam Chomskyn koko tuotanto.

”Sydänmaiden kapinassa” kerrotaan USA:n perustuvan valkoiseen ylivaltaan ja kapitalistiseen riistoon. Kummatkin elementit amerikkalainen konservatiivinen liike haluaa säilyttää keinolla millä hyvänsä. Esimerkiksi konservatiivit eivät vastustaneet 60-luvulla kansalaisoikeusliikettä vain koska olivat rasisteja, vaan sen takia, koska he uskoivat sen “häiritsevän” vapaita markkinoita. Olin monesti kuullut äärivasemmistolta, että kapitalismi ylläpitää rasismia, mutta en uskonut siihen. Tämän kirjan jälkeen uskon.    

Piti oikein tarkastaa, oliko Ruotsila SKP:n jäsen. Esimerkiksi tässä kirjassa paljastuu, että yksityiset suuryritykset, erityisesti fossiilinen energiateollisuus, ovat tukeneet hyvin pitkään kaikenlaisia oikeistolaisia järjestöjä. Näillä järjestöillä ja ajatuspajoilla suuryritykset ovat edistäneet omaan agendaansa, johon kuuluu heidän teollisuudenalaa rajoittavan lainsäädännön kumoaminen. Nämä suuryritykset ovat tukeneet taloudellisesti niin valtavirran konservatiivisia-, fundamentalistikristillisiä- kuin kirjaimellisia natsijärjestöjä.     

Valkoinen etuoikeus   

Vaikka Ruotsila ymmärtää konservatiiveja ja esittää heidät tavallisina ihmisinä, joilla on vain erilainen moraalikäsitys, hän saa konservatiivisen liikkeen näyttämään vain hyvin pukeutuneilta ja trimmatuilta talebaneilta. Tämä kirja on ehkä paras esimerkki siitä, miltä valkoinen etuoikeus näyttää: voit näköjään olla kuinka taantumuksellinen ja väkivaltainen kuin haluat, niin kauan, kun olet keskiluokkainen valkoinen amerikkalainen.   

Minulla oli oikeastaan vaikeuksia löytää mikä erottaisi muslimifundamentalistin oikeistokonservatiivista? Ainoa ero, jonka keksin on, että amerikkalaiset konservatiivit eivät peitä naisiaan burkalla. Kivityskin kävi mieleen, mutta onko sillä suurta eroa lynkkauksiin ja seksuaalivähemmistöjen satunnaisiin murhiin? Muuten arvot ja käytännötkin ovat tismalleen samoja näitten kahden eri konservatiiviryhmän välillä. Niinkin paljon, että tässä kirjassa mainitaan valtavirtaan kuuluvien konservatiivijärjestöjen uhanneen rikkoa liittovaltion lakeja, jotka olisivat ristiriidassa heidän arvojensa kanssa. Radikaaleimmat heistä uhkasivat ”urbaanilla sodankäynnillä”. Alt-right taas ajaa ajaa “valkoista shariaa” joka on juuri sitä, miltä se kuulostaa. Jos seuraa uutisia, niin nämä konservatiivit ovat ehtineet jo suorittaa useita terrori-iskuja vähemmistöjä, naisia ja liittovaltiota vastaan.   

Lukiessani tätä kirjaa, mietin, että jos Yhdysvallat olisi köyhä ja pieni afrikkalainen valtio, se olisi jo pommitettu maan tasalle ja ”demokratisoitu”. Meillä olisi keskusteluja siitä, miten amerikkalaiset naiset ja homot pitäisi ”vapauttaa” ääriuskovaisten taantumuksellisten miesten ylivallasta ja muuta sellaista. Ehkä jopa keskustelisimme amerikkalaisten maahanmuuton kiellosta, koska näitten arvot ovat epälänsimaisia. Kuitenkin mitään tällaista ei ole, vaan sen sijaan meidän pitääkin ymmärtää amerikkalaisen valkoisen konservatiivin elämäntuntoja ja ottaa heidät vakavasti. Onkin mielenkiintoista, että muslimeilla ei vaikuta olevan oikeutta olla konservatiiveja tai säilyttää heidän kulttuurinsa, vaan sen sijaan on hyvin ”edistyksellistä” ajaa heidän syrjintää, nöyryyttämistä ja pommittamista julkisessa keskustelussa.    

Tämän kirjan sanoma onkin, että USA:ssa konservatiivit ovat radikalisoituneet, koska liittovaltio on yrittänyt ”pakottaa” heitä hylkäämään omat arvot ja perinteet, kuten naisten, mustien ja homojen alistamisen. Ruotsila esittääkin entisen presidentti Obaman melkein sosialistisena diktaattorina, jonka loukkaukset konservatiiveja vastaan olivat syy, miksi nämä mobilisoituivat Trumpin taakse.   

Kirjan mukaan konservatiivit ovat kyvyttömiä tarkastelemaan yhteiskuntaansa muusta kuin individualistisesta näkökulmasta. Ruotsilan mukaan konservatiivit näkevät maailman itsensä kautta, mikä tarkoittaa, että jos he itse eivät koe olevansa rasistisia, sovinisteja tai homofoobikkoja, niin näitä ilmiöitä ei oikeasti voi olla olemassa tai ne eivät ole niin vakavia, että niihin pitäisi puuttua. Konservatiivit uskovat, että jos he käyttäytyvät hyvin, niin kaikki muutkin käyttäytyvät ja tämän vuoksi yhteiskunnassa ei ole mitään korjattavaa. Tässä on siis konservatismin ydin, jolla konservatiivivit kykenevät puolustamaan vallitsevia valtarakenteita. Konservatiivien ainoa lääke yhteiskunnan eriarvoisuudelle ja turvattomuudelle onkin, että kaikki ryhtyvät konservatiiveiksi kristityiksi, jotka harrastavat hyväntekeväisyyttä. Jos on lukenut Shadi Hamidin “Temptations of Power: Islamists and Illiberal Democracy in a New Middle East” (2014) islamisteista kertovan kirjan, huomaa järkyttävän yhtäläisyyden. 

Ruotsilan kirja herättääkin pohtimaan missä kulkee ihmisoikeuksien ja perinteisten yhteisöjen itsemääräysten rajat? Miten pitkälle valtio voi mennä, turvatakseen vähemmistöjen ja naisten oikeuksia? Tai miten paljon enemmistö voi määräillä yksilön oikeuksia? Ristiriitaisesti tässä kirjassa konservatiivit kokevat itsensä uhatuiksi, kun kouluissa opetetaan seksivalistusta, joka voisi ehkäistä homofobiaa ja teiniraskauksia. Samaan aikaan nämä konservatiivit haluavat, että liittovaltio kumoaisi homojen avioliitto-oikeuden, abortin ja pornografian. Ruotsila ei anna suoraa vastausta näihin kysymyksiin, mutta ne ovat samat, mitä pohditaan, kun puhutaan konservatiivisista etnisuskonnollisista vähemmistöistä.    

Ongelmia   

Suurin ongelma on kirjailijan puolueellisuus joissain asioissa. Esimerkiksi presidentti Ronald Reagania ja Trumpia ylistetään Jeesuksen kaltaisiksi ihmiskunnan pelastajiksi. Mutta nämä ovat pikkuongelmia, koska Ruotsila ei ole väärässä kirjassa esitetyistä faktoista, vaan hän jättää mainitsematta tiettyjä asioita, jotka voisivat heitää pimeän varjon heidän ylle. Tässä kirjassa esitetään niin paljon ikäviä asioita Trumpin elämästä ja konservatiivisesta liikkeestä osoittaakseen, että tämä kirja on suurimmaksi osaksi puolueeton.  

Yhteenveto   

Markku Ruotsila uutuuskirjaan ”Sydänmaiden kapina. Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu” on paras suomenkielinen kirja amerikkalaisesta oikeistosta, mitä tähän mennessä on kirjoitettu. Tämä on todella yksityiskohtainen akateeminen teos, joka on selkeä ja helppo lukea.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Suomen 1917

Eräässä Facebook-keskustelussa puhuimme radikalisoitumisesta ja joku suositteli minulle tätä monen kirjoittamaa, vuonna 2017 julkaistua, “1917” kuvakirjaa. En heti tajunnut, että tämä oli kuvakirja, joten laitoin sen lukulistalle.     

5

Idea    

1917 kertoo Suomen itsenäisyyteen ja sen jälkeen syttyneen sisällissodan johtaneista oloista. Jokainen kirjailija ottaa erilaisen näkökulman kummankin tapahtuman taustatekijöistä. Tässä kirjassa käsitellään niin Suomen poliittisia kuin taloudellisia olosuhteita ja median roolia.    

Ehkä hieman tylsää minulle oli, että tämä kirja vain vahvisti käsitykseni Suomen sisällissodasta kuin haastoi ne. Suomi oli suhteellisen vauras Venäjän imperiumissa, mutta silti äärimmäisen epätasa-arvoinen. Suuria määriä ihmisiä eli viheliäisessä köyhyydessä ja vailla maaomistuksia. Mutta Ensimmäinen maailmansota tuhosi sekä keisarillisen Venäjän, että Suomen talouden.    

Nykyihmisille on ehkä vaikeaa käsittää, mistä megaluokan katastrofista Ensimmäisen maailmansodan viimeiset vuodet olivat Euroopalle. Kertaheitolla monet maat yksinkertaisesti romahtivat kaaokseen ja anarkiaan. Suomi ei ollut poikkeuksena. Yhtäkkiä venäläinen järjestysvalta katosi ja sotilaat tekivät Suomessa mitä huvitti. Suomella ei ollut vuonna 1917 omaa armeijaa tai poliisia, joten valtatyhjön täyttivät työläisten punakaartit ja porvareitten suojeluskunnat. Monet ihmiset aidosti uskoivat, että maailma oli loppumassa ja jos on tämän kirjan kuvauksia uskomista, se ei ollut kaukaa haettua.    

Luokkataistelu    

Mielenkiintoisinta on kirjan ote eri yhteiskuntaluokkien mielipiteistä. Suomen itsenäistyttyä köyhyys oli niin musertavaa ja talous niin retuperällä, että jotain oli pakko tehdä, jos ei halunnut kansan kapinoivan. Kuitenkin Suomen ensimmäisellä hallituksella ei ollut oikein keinoja vaikuttaa talouteen tai halua muuttaa olemassa olevia rakenteita. Esimerkiksi maattoman väestön olojen parantaminen todettiin vaatiman omistavan luokan oikeuksiin kajoamista, eikä se käynyt päinsä.   

Suomessa vakavasti harkittiinkin, että äänioikeus annettaisiin vain veronmaksajille, koska heillä koettiin olevan etuoikeus päättää, mitä näillä veroilla tehtiin. Samaan aikaan köyhät näkivät nälkää, mikä synnyttikin lukuisissa paikkakunnissa ryöstöjä, ruokamellakoita ja kartanoitten tuhopolttoja. Kun luultiin, ettei tilanne voisi pahentua, media lietsoi vihapuhetta, tai kuten aikalaiset sen kutsuivat ”sanojen taikamahti” jonka “intohimoja kihottavilla sapilla ajettiin suurin osa Suomen työväestä rikoksen ja maanpetoksen tielle.”. Nykystandardeissa vuoden 1917 itsenäistä Suomea kutsuttaisiin varmaan epäonnistuneeksi valtioksi, jossa kaikki valtiolliset ja yksityiset instituutiot yksinkertaisesti romahtivat veriseen kaaokseen.    

Sitä onkin pohdittu voiko Suomi joutua samankaltaiseen totaaliseen sotaan uudestaan? Mutta tässä kirjassa oppii sen, että aika monta asiaa on mentävä pieleen, jotta olosuhteet menevät niin kurjiksi kuin itsenäistyvässä Suomessa. Yksi kirjailijoista toteaakin, että Suomen sisällissota ei syntynyt ideologian tai ulkomaalaisten vaikutteitten takia, vaan viheliäisistä olosuhteista. Suurin osa kansasta ei ollut ideologisesti motivoitunutta, vaan he joutuivat epätoivoissaan joukkovoiman mukaan kukistamaan porvariston. Kirjassa todetaankin, että kenelläkään sisällissodan osapuolilla ei ollut oikein tarkkoja ideoita, miten tulevaisuuden Suomi rakennettaisiin, ainoastaan tiedettiin, että joko toinen osapuoli tai vallitseva järjestelmä oli tuhottava.     

Yhteenveto    

Monen kirjoittama “1917” on tiivis ja värikäs kirja Suomen itsenäisyydestä, joka käsittelee niin läheltä kuin kaukaa, ne olosuhteet, jotka johtivat seuraavana vuonna sisällissotaan. Kuvat antavat inhimillisen kasvon sodan osapuolille ja myöskin kurkistusaukon siihen maailmaan, jossa Suomi oli sata vuotta sitten.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Politiikka ja yhteiskunta

Mitä terroristit haluavat?

Poliittiset ääriliikkeet kiinnostavat, erityisesti jihadistiset terroristiryhmät. Mutta suurin osa teemaa käsittelevä akateeminen kirjallisuus tarkastelee ilmiötä lähes puhtaasti turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. En ole ainoa, joka on tämän huomannut, kuten arvioimani Arun Kundnani ”The Muslims are Coming!” (2014) kirjassa ilmenee. Mutta myöskin tämä Louise Richardsonin, vuonna 2006 julkaistuun ”Mitä terroristit haluavat?” (oma suomennos) kirja, jota nyt käsittelen. 

7

Idea    

Richardsonin kirjan pääteesi on, että terrorisminvastainen sota on tuhoon tuomittu, koska se pyrkii hävittämään oireen, eikä syyn. Kun huomaa, että tämä kirja on kirjoitettu yli kymmenen vuotta sitten ja terrorismi on vain pahentunut, kirjailija vaikuttaa olevan oikeassa. Asiaa vahvistaa se, että tässä kirjassa ennustettiin Osama bin Ladenin kuoleman vaikuttavan hyvin vähän al-Qaidan toimintaan.     

Richardsonin mukaan terroristit syntyvät lukuisten eri radikalisoivien tekijöitten kautta, joista merkittävimmät ovat: Ihmisen suhteellinen asema verrattuna johonkin muuhun ryhmään, nöyryytys (kansallinen/henkilökohtainen) väkivaltainen kansallinen historia, suuri sosioekonominen rakennemuutos, väkivaltainen kulttuuri ja väkivaltaa oikeuttava uskonto.    

Kirjassa tarkastellaan historian merkittävimmät terroristiliikkeet, niin antiikin Palestiinan ”sicariiksi” kutsutuista juutalaiskapinallisista kuin nykypäivän al-Qaidaan, osoittaakseen, että edellä mainitut ilmiöt ovat radikalisoivia tekijöitä.    

Kirjailijan esimerkit ovat runsaita ja niitten uskottavuutta lisäävät itse ääriliikkeitten jäsenten omat lausunnot. Richardson referoi lukuisia manifesteja, kuulustelupöytäkirjoja ja haastatteluja, joissa maailman eri terroristiliikkeitten jäsenet kertovat, miksi värväytyivät erinäisiin terroristiliikkeisiin. Kirjailija tukeutuu myöskin erilaisiin poikkitieteellisiin akateemisiin tutkimuksiin. Tätä kirjaa voitaisiinkin sanoa hyväksi yhteenvedoksi terrorismin historiasta, teoriasta, anatomiasta, radikalisoinnin juurisyistä ja miten estää terrorismin leviäminen.    

Yhteiskunnallisia muutoksia    

Kirjan pääteesi on, että terrorismi ei tule koskaan loppumaan, jos sitä synnyttämät olosuhteet eivät häviä. Richardsonin mukaan terroristiliikkeitä ja heidän muka edustamansa kansan mielipiteitä pitäisi kuunnella ja löytää tapa ratkaista heidän kokemansa ongelma.     

Kirjailijan mukaan esimerkiksi ei auta vain rakentaa kouluja köyhille alueille, vaan pitää varmistaa, että ihmiset saavat koulutuksen jälkeen töitä. Kirjan mukaan köyhyys itsessään ei radikalisoi ihmisiä, mutta juuri epäoikeudenmukaisuuden tunne, että jossain muualla eletään paremmin kuin he itse, radikalisoi. Tämä voi tarkoittaa kansallisen itsemääräämisoikeuden puutetta, tai kokemus, että omassa alueessa keskiluokka elää kurjemmin kuin jonkun muun alueen samaan viiteryhmään kuuluva keskiluokka.    

Esimerkiksi Turun terroristi Abderrahman Bouanane kertoi poliisikuulustelussa ryhtyneen iskuihin, koska “Olin nähnyt semmoisen iskun Syyrian Raqqassa, jossa kuoli paljon lapsia, se vaikutti minuun

Kirjailijan mukaan jihadismi saa voimansa juuri siitä, että islam on kaikkia maailman muslimeja yhdistävä identiteetti. Se mitä tapahtuu Lähi-Idässä koskettaa vaikka Suomessa asuvaa muslimia enemmän kuin hänen naapurustossa asuvan suomalaisen kristityn kohtalo. Tämä ei johdu siitä, että lähiössä asuva muslimi olisi rasistinen kristittyä naapuria kohtaan, vaan sen takia, koska lähiömuslimin oma viiteryhmä ovat toiset muslimit ja näin hän vertaa jatkuvasti itseään muihin muslimeihin. Tämä jatkuva viiteryhmän vertailu voi saada Euroopassa asuvan muslimin tuntemaan velvollisuutta auttaa jotenkin Lähi-Idässä kuolevia muslimilapsia. Tietenkin tarvitaan muita tekijöitä, jotta tämä “auttaminen” manifestoituu terrorismina.  Jos tällaisia kokemuksia tuottavat olosuhteet parannetaan, terroristiliikkeitten suosio laantuu. Terroristit itse joutuvat tavallisesta kansasta eristyksiin ja heidät voi vasta sitten pommittaa kuoliaaksi tai neuvotella rauhansopimuksesta.    

Kirjailijan mukaan terrorismi on aina heikon vähemmistön ase, joten ainoa asia, mikä pitää terroristiliikkeitä elinvoimaisina on jatkuva, tavallisesta kansasta radikalisoituneitten ihmisten virta. Jos tämä virta katkaistaan, parantamalla ihmisten sosioekonomiset olosuhteet, terroristiliikkeet näivettyvät ja lopulta katoavat.   

Richardsonin toteamus, että terroristiliike aina on vähemmistön ase, myöskin selittää, miksi äärioikeistolainen terrorismi harvoin on yhtä väkivaltaista kuin äärivasemmiston tai jihadistien. Äärioikeisto yleensä koostuu kansan keskiluokkaisesta enemmistöstä, jolla on joka tapauksessa valtaa nousta puoluepolitiikassa ylöspäin. Tämä selittää, miksi äärioikeiston terrorismi rajoittuu lähes yksinomaan satunnaisiin vähemmistöjen murhiin ja harvoin laajoihin pommi-iskuihin. Toki poikkeuksia on, kuten tämän vuoden Lokakuun ja Marraskuun välissä tapahtunut äärioikeistolaisten terrori-iskujen aalto, joka pyyhkäisi USA:n, tappaen kymmeniä ihmisiä, vain sen takia, koska he olivat juutalaisia, mustia, naisia tai demokraatteja.     

Kirjailija toteaakin, että itse ideologia ei vielä radikalisoi ketään tai tee jostain ihmisestä väkivaltaisempaa kuin toisesta, vaan ne olosuhteet, joissa yksilö elää. Tämä selittää, miksi äärivasemmistolainen terrorismi on lähes olematonta nykyään, verrattuna 70-lukuun tai miksi jihadismi on sitten 70-luvun vain kiihtynyt, kun taas äärioikeisto on pääsemässä demokraattisilla vaaleilla valtaan ympäri maailman.     

Yhteenveto    

Louise Richardsonin ”What Terrorists Want: Understanding the Enemy, Containing the Threat” on todella tiivis paketti täynnä informaatiota terrorismista, joka pitkästä iästä huolimatta, on ajankohtaisempi kuin koskaan. Kirja ennusti, että puhtaasti militaristinen ote terrorismiin ei tule koskaan ratkaisemaan ongelmaa, ainoastaan vihollisen ymmärtäminen ja sen kasvuolosuhteitten ehkäiseminen. Samalla kirja esittää vakuuttavasti, että vihaideologia tai uskonto eivät vielä itsessään radikalisoi ketään, vaan tarvitaan monta eri tekijää, jotta joku menettää täysin toivon tavanomaiseen poliittiseen vaikuttamiseen ja ryhtyy väkivaltaan.

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi

Himmler ja hänen suomalainen Buddhansa

Kun näin Facebookin uutisvirrassa tämän Tapio Tammisen uutuuskirjan “Himmler ja hänen suomalainen Buddhansa” homoeroottisen kansikuvan, laiton sen lukulistaan, vaikka en koskaan ollutkaan kuullut SS-johtajan hierontaharrastuksista tai tuhansia juutalaisia vapauttaneesta suomalaisesta hierojasta Felix Kerstenistä.

13

Idea

Felix Kersten oli suomalainen veijari, joka eli sillä sun täällä Euroopassa, missä hän oppi epäselvissä olosuhteissa, joihin liittyy kiinalainen hierontamestari ja karmasta uudelleensyntyminen, hieronnan salaisuudet. Kersten oli niin taitava hieroja, että hän päätyi monen mahtimiehen hovihierojaksi, joista viimeisin oli Natsi-Saksan pahin ihmishirviön Heinrich Himmler.

Tamminen jäljittää lukuisten asiakirjojen ja Kerstenin omista kirjoituksista, huikean seikkailun, johon liittyy natsiokkultismia, vatsahierontaa, tuhansien juutalaisten pelastusoperaatio ja Hollannin väestön massiivisen pakkosiirron estäminen. Jotkut tässä kirjassa esitetyistä tapahtumista ovat niin uskomattomia, että jopa kirjailija sanoo, että ne ovat vaikeita todentaa tai ne ovat liioiteltuja, mutta toiset taas tosiaan tapahtuivat. Natsien ylin johto oli ihan oikeasti niin kajahtanutta kuin tässä kirjassa esitetään! Piti joskus oikein pysähtyä, koska meininki oli niin villiä. Erityisesti okkultismia koostuvat osat, jotka olivat uskomattomia, siitä huolimatta, että olin jo lukenut paljon aihepiiristä. Esimerkiksi en tiennyt, että Suomen presidentti Risto Ryti oli okkultisti, joka luonnehti Hitleriä: “lämpimäksi tunteva, sydämellinen, hyvää tarkoittava, herkkä ihminen”. Meidän omatuntomme onneksi, tämä syvä rakkaus Führeriä kohtaan ei heijastunut juutalaisväestömme massamurhaamiseen, vaikkakin estimme monen juutalaispakolaisen maahantulon.

Protolinkolalaisuus

Vaikka tiesin natsien olevan edistyksellisiä luonnonsuojelijoita ja Hitlerkin oli kasvissyöjä, niin tässä kirjassa paljastuu kuinka syvässä ekologinen ajattelu, oli Himmlerin okkultistinatsisiivessä. Mutta tämä ekologia ei ollut samaa, mitä nykyiset vihreät tai hipit edustivat, vaan todella karkeaa primitiivistä ekologiaa, jota voisi parhaiten rinnastaa Pentti Linkolan ajatuksiin. Esimerkiksi natsit sulkivat ihmisiltä kokonaisia metsiä, jotta ne voisivat kasvaa villisti. Samalla natsit olivat kaikessa hirviömäisessä tekopyhyydessä kieltäneet eläinkokeet, mikä 30-40-luvulla oli ennenkuulumatonta koko maailmassa, ja sen sijaan käyttivätkin juutalaisia vankeja tarkoitukseen. Kirja korostaa, että suurin osa näistä ihmiskokeista eivät olleet edes tieteellisiä, vaan absurdeja kokeiluja, jotka olivat silkkaa julmuutta tai hulluutta.

Kirjailija kertoo myöskin, että monet keskistysleirit olivat kokeellisen biodynaamisen luomuviljelyn maatiloja. Erityisesti Dachaun kuolemanleirillä luomuviljely oli laajinta ja kaupallisesti menestynyttä. Auschwitzissa taas kokeiltiin juutalaisten ruumiitten soveltuvuutta viljelyslannoitteena. Natseille kasvit ja eläimet olivat suuressa arvossa, mutta ihmiset, erityisesti juutalaiset eivät.

Kirjan mukaan Himmler uskoi nuoruudessaan völkisch-ideologiaan, jonka mukaan juutalaiset, teollistuminen ja kapitalismi olivat pilanneen maailman, joten nämä oli tuhottava ja palattava agraariin elämäntapaan. Myöhemmin völkisch-ideologia liitettiin NSDAP-puolueen maatalouspolitiikkaan Artamen-liikkeen kautta, jossa se muuttui Blut und Boden (Veri ja maaperä) -ideologiaksi. Kapitalismin ja teollistumisen vastustus hylättiin, mutta idea juutalaisten ja slaavien karkottamisesta pantiin etusijalle, osaksi Natsien imperialistista projektia kolonisoida koko Itä-Eurooppa valtavaksi arjalaiseksi vilja-aitaksi.

Rakenne

Kirja koostuu kolmen eri historiallisen henkilön elämänkertomuksesta Felix Kersten, Heinrich Himmler ja keskitysleirissä olevan vangin. Tällä kolmiorakenteella lukija saa monipuolisen kuvan Toisesta maailmansodasta ja miten jokaisen henkilön päätökset vaikuttivat toisiinsa. Erityisesti Himmlerin, jolla oli suunnatonta valtaa päättä miljoonien viattomien ihmisten kohtalosta. Sitä en tiennytkään, että Kersten oli niin vaikutusvaltainen hieroja, että hän onnistui järjestämään Himmlerin ja pohjoismaisten viranomaisten kanssa tuhansien keskitysleirivankien vapauttamisen. Himmler tietenkin luuli, että saisi koko operaatiosta rahaa ja vakuuden, että häntä ei tuomittaisi, jos natsit häviäisivät sodan.

Oppeja menneisyydestä

Mielenkiintoisinta on kuitenkin kirjailijan loistavan kerronnan lisäksi se, että hän pyrkii korostamaan, miten natsien touhu muistuttaa nykypäivän äärioikeiston politiikkaa. Tarkkaavaisempi lukija aistii, että lainaukset ja lähdeviitatut selostukset natsien maahanmuuttokriittisyydestä ja monen eurooppalaisen valtion välinpitämättämyys juutalaisia kohtaan (erityisesti Ruotsia arvostellaan ankarasti tässä kirjassa, sen tiukasta pakolaislaista, joka sulki rajat natseja pakenevilta juutalaisilta), ovat vihjeitä siitä, että historia on toistumassa. Erityisen mieleenpainuvaa oli Himmler yritys selittää vuonna 1945 Walter Schellenberg Masurille, miksi hän oli hävittämässä juutalaisia: “Juutalaiset sekaantuivat korviaan myöten tuohon Spartacus-kapinaan. Juutalaisethan olivat ulkomaalasia keskuudessamme, jotka herättivät levottomuutta. Useita kertoja heidät karkotettiin maasta, mutta he palasivat aina. Kun pääsimme valtaan, meille tarjoutui mahdollisuus ratkaista asia lopullisesti. Kannatin inhimillistä ratkaisua maastamuuttoa, mutta muut eivät hyväksyneet tätä.”.

Mutta vasta kirjan lopussa, kun koko Kerstenin ja Himmlerin seikkailut on kerrottu, kirjailija pamahtaa kovan saarnaan, jonka kärki on juuri siinä, että olemme kerran jo syöksyneet pimeyteen ja vaikuttaa siltä, että emme ole oppineet mitään, vaan haluamme uusinnan Toisesta maailmansodasta. Joillekin lukijoille kirjailijan poliittisuus ja saarnaaminen voivat olla raivostuttavia tai vaivaannuttavia, mutta minulle se oli virkistävää. Pidän siitä, että tutkija ei vain heitä faktat pöytään, vaan vetää ne yhteen kertoakseen hänen tulkintansa niistä. Mutta voi myöskin olla, että pidin loppusaarnasta, koska olen muutenkin samaa mieltä siitä, että historia on toistumassa. Lisäisin sen kiinnostavan huomion, että tässä kirjassa mainitaan, että natsit omaksuivat Julius Evolan Kshatriya-kastin ideologian ja fasismin. Sattumalta Suomen sisu on maininnut omassa propagandakirjassaan “Sarastus. Kirja 1” (2015), että heidän ideologiansa perustuu Julius Evolan ajatuksiin. Maailmaa tosiaan pyyhkii uusfasismin ruma ja pimeä aalto ja olisi hyvä, että tarpeeksi suuri määrä ihmisiä tajuaisi, mitä on tapahtumassa ja yrittäisi estää tällä kertaa rikoksen ihmiskuntaa vastaan.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma minulle oli se, että Himmler oli koko teoksen jännittävin hahmo. Sekin voi johtua siitä, että tunsin ennestään Himmlerin, joten halusin tietää jokaisesta likaisesta yksityiskohdasta, mitä tästä mätäpaiseesta löytyisi. Mutta tuli vaikutelma, että Kerstenin seikkailuun ei keskitytty kirjassa tarpeeksi. Tämä on erityisen ongelmallista, kun hänen pitäisi olla koko kirjan päähenkilö! Silti ei voida sanoa, että Kerstenin elämä oli tylsä. Miehellä oli aika jännittävä elämä, mutta jotenkin Himmlerin pimeä varjo oli voimakkaampi tässä teoksessa.

Toinen on, että kirjan lopussa kirjailija referoi Philip Zimbardon vankilakoetta, korostaakseen, miten juuri niin mitäänsanomattoman tavallisen näköinen mies kuin Himmler kehittyi yhdeksi maailmanhistorian kylmäverisimmäksi kirjoituspöytämassamurhaajaksi. Ikävä kyllä tänä vuonna on paljastunut, että Zimbardon vankilakoe oli huijaus,  eikä sen tuloksia ole onnistuttu toistamaan. Onneksi sentään Tamminen referoi Milligrammin sähköiskukoetta, joka jotenkuten tukee teesiä, että kenestä tahansa voi tulla murhaaja. Silti sitä luulisi toimituksen viimeistään huomauttavan, että Zombardon koetta ei enää kannata referoida.

Yhteenveto

Tapio Tammisen “Himmler ja hänen suomalainen Buddhansa” On todella taitavasti kirjoitettu. Tämä kirja etenee kuin jännäri, mikä voi johtua siitä, että osa kirjan lähteistä olivat Kerstenin omat elämäkerrat, jotka perustuivat miehen suullisiin kertomuksiin. Mutta tämä oli niin hienosti kirjoitettu, että ahmin ennätysajassa kaiken sen holokaustin, vatsahieronnan, patoutuneen seksuaalisuuden, kireät nahkasaappaat ja muinaiset indogermaaniset jäävaltakunnat. Mutta erityisen häkellyttävää onkin se toistuva teema, jota olen havainnut natseja käsittelevässä kirjallisuudessa: Natsit tosiaan kehystivät osan juutalaisvastaisuutensa maahanmuuttovastaisuuteen. Idästä tulevia juutalaisia pidettiin uhkana Euroopalle ja natsit käyttivät näitä syntipukkina Saksan ongelmille. Natsit tosiaan kiihottivat kansanryhmää vastaan ja saivat absoluuttisen vallan. Seuraukset tiedämme ja on hirvittävää, että kukaan ei ole oppinut tästä yhtään mitään. Kiitän Tapio Tammista, että hän jaksaa pitää meteliä tästä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Idea islamilaisesta maailmasta: Globaalinen intellektuaalinen historia

Sattumoisin, kun olin odottelemassa Akateemisessa kirjakaupassa, näin tämän Cemil Aydin, vuonna 2017 julkaistun ”Idea islamilaisesta maailmasta: Globaalinen intellektuaalinen historia” (oma suomennos) kirjan. Selattuani sitä, otin sen lukulistaan.

1.jpg

Idea

Kirjassa on vähän sama idea kuin arvioimani Graham E. Fullerin ”A World Without Islam” (2010) kirjassa, jossa pyrittiin perustelemaan Samuel P. Huntingtonin ”sivilisaatioitten törmäys” teoriaa vääräksi. Ayndin kirja on kuitenkin akateemisempi ja se pyrkii perustelemaan, ettei ole edes olemassa islamilaista ”maailmaa” tai ”sivilisaatiota”, vaan joukko erilaisia kulttuureita, kansoja, maita ja islamin tulkintoja, joilla on hyvin vähän yhteistä.

Vaikka profeetta Muhammadilla oli eleäessään ihanne islamilaisesta yhtenäisyydestä, uskonto pirstaloitui hänen kuolemansa jälkeen lukuisiin haaroihin, kuten kristinusko ja buddhalaisuus. Kalifaatin huipullakaan muslimivalloittajat eivät käännyttäneet kovin innokkaasti ihmisiä tai yrittäneet varmistaa uskonnollisen tulkinnan monopolia kaukaisemmissa seuduissa. Tällainen välinpitämättömyys antoi paljon tilaa uskonnollisille vähemmistöille ja muunuskoisille, kuten kristityille, juutalaisille ja hinduille, elää rinnakkain muslimien kanssa. Kirjan mukaan muslimienemmistöisten maitten historiat osoittavat, että islam uskontona oli yhtä yhdistävä tekijä muslimien keskuudessa kuin Euroopassa, jossa ei vältytty, samasta uskonnosta huolimatta, lukuisista sodista ja poliittisista kilpailuista.

Aydin mukaan vasta 1880 länsimaisen imperialismin huipulla idea ”islamilaisesta maailmasta” alkoi syntyä ja saada suosiota, vastapainona eurooppalaiseen rasismille, jonka mukaan oli olemassa ”sivistynyt länsimaa” ja ”barbaarinen orientti”. Ennen tätä muslimeille oli itsestäänselvyys, että eri maissa oli erilaisia tapoja tulkita islamia ja näitä tapoja kunnioitettiin. Mutta nopeasti 1900-luvulla monille muslimeille alkoi tuntua tarpeellisesti standardisoida islam, jotta se voisi olla voima imperialismia vastaan. Tällainen ajattelu ikävä kyllä houkutteli äärimmäisen puritaanisia salafisteja ja wahhabisteja, jotka olivat pysyneet hyvin pitkään marginaalissa.

Kirjailija jäljittää lukuisten historiallisten asiakirjojen kautta, miten ensin britti-imperiumin alla elävät muslimit alkoivat käsittää jakavansa saman alistuksen kokemuksen, maantieteellistä sijainnista huolimatta,  Toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin konkreettisesti monet maat alkoivat asemoida panislamismin ympärille.

Kirjan mukaan pan-islamismi kehittyi ajan mittaan lukuisiin haaroihin, joista kuuluisin, on totalitaristinen islamismi ja väkivaltainen jihadismi. Kuitenkin alussa pan-islamismi oli hyvin sekulaarinen ja demokraattinen ideologia.

Paljon uutta tietoa

Vaikka luulin tietäväni aika paljon Lähi-Idan historiasta, tässä kirjassa paljastuu, että muslimivastaisuuskin oli hyvin vaihtelevaa Euroopassa, eikä todellakaan ollut mitään vahvaa vastakkainasettelua mantereen ja Lähi-Idän välillä. Kirjassa tämä osoitetaan jo sillä, että kuuluisan 1529 Wienin piiritys (modernin äärioikeiston rasistisen mytologian kulmakivi) oli konflikti, jossa Ottomaani-imperiumi oli tukemassa unkarilaisia protestantteja ja itse ottomaanien armeijassa oli kristittyjä sotilaita.  Ehkä yllättävin esimerkki tässä kirjassa oli Napoleon Bonaparten Egyptin 1798 sotaretki, jonka tarkoitus oli avata reitti Intiaan auttaakseen Ranskan muslimiliittolaista Tipu Sultania.

Tai vaikka siinä, miten 1867 Euroopan hoveissa sulttaanit olivat jatkuvia vieraita ja jopa Iso-Britannia harkitsi naittaa yhden kuningatar Victorian prinsessoista ottomaaniprinsille. Kirjassa käydäänkin lukuisia esimerkkejä sodista joissa islamilaiset ja kristityt valtakunnat olivat liittoutuneet toisia kristillisiä tai islamilaisia valtakuntia vastaan. Kuten aina käy, lukiessaan historiaa, maailma osoittautuu paljon monimutkaisemmaksi kuin mustavalkoiset mielikuvat.

Historiallisten faktojen lisäksi, kirjailija jäljittää erilaisia kristittyjä- ja muslimiajattelijoita, jotka alkoivat muotoilla erilaisia teorioita islamista, länsimaista ja eturistiriidoista. Paljastuu, että moni merkittävä muslimiajattelija oli sekularisti ja hyvin integroitunut eurooppalaisiin ajatuksiin ja lähtökohtiin. Kuitenkin juuri nämä eurooppalaiset mielikuvat alkoivat vaikuttaa negatiivisesti joihinkin intellektuelleihin, erityisesti Ensimmäisen ja Toisen maailmansodan jälkeen. Rasismi, Palestiinan kolonisaatio, vastakkainasettelu ja Kylmä sota, alkoivat siirtää islamilaista ajattelua fundamentalistisempaan suuntaan. Siitä yllätyin, miten kirjailija osoittaa, että ensimmäiset muslimifundamentalistiset teoreetikot, kuten Abul A’la Maududi ja Hassan al-Banna olivat paljon liberaaleimpia ja sekulaarimpia kuin nykyiset islamistit. Kirjailija osoittaa, että oikeastaan koko nykyinen islamilaisen fundamentalismin ideologia kehittyi länsimaisen protestanttisen lähetyssaarnaajien vaikutuksesta. Ennen sitä islam käsitettiin melkein etniseksi uskonnoksi, kuten hindunlaisuus ja juutalaisuus. Tämän voi nähdä siinä, että ensimmäinen islamilainen dawa-järjestö (lähetysjärjestö) ”Tablighi Jemaat” perustettiin Intiassa vuonna 1920!

Analyysiä

Historiallisten tapahtumien ketjuttamisen lisäksi, kirjailija analysoi, miten suhtautuminen muslimeihin on muuttunut länsimaissa. Kirjan suurin esimerkki asenteitten muutoksista oli vuonna 1890 brittiläisen teatteriesityksen Muhammadin elämästä ja vuoden 2005 Jyllands-Posten Muhammad pilakuvaskandaalien vertaaminen toisiinsa. Vuonna 1890 intialaiset muslimit vaativat, että lontoolainen teatteriesitys profeetan elämästä kiellettäisiin, koska britti-imperiumin kansalaisuuden omaavat muslimit ansaitsevat saman kunnioituksen kuin kristityt. Teatteriesitys kiellettiin, eikä suurta kohua syntynyt, koska kaikki pitivät itsestään selvänä, että brittimuslimeja pitää kunnioittaa tasavertaisina kansalaisina. Mutta nykyään samankaltaiset sensuurivaatimukset nähdään jonain kulttuurisena hyökkäyksenä, jonka ”ulkopuoliset” muslimit vaativat, vaikka Euroopassa on muslimikansalaisia. Kirjailijan mukaan yli sadassa vuodessa muslimit ovat muuttuneet tasavertaisista kansalaisista ulkopuolisiksi uhiksi, joita koetaan yrittävän hävittää eurooppalaisen kulttuurin. Kirjailijan teesi onkin, että puheet muslimeista jonain kollektiivisena massana, jolla on jokin yhtenäinen mielipide asioista, edistää vastakkainasettelua, vaikka tällaiset puheet olisivatkin positiivisia. Idea ”islamilaisesta tieteestä” tai ”islam on rauhanuskonto” ovat yhtä haitallisia kuin ”islam on fasistinen uskonto” tai ”muslimit eivät kunnioita naisia”. Kristityistä tai buddhalaisista ei puhuta tällä tavalla. Kukaan ei puhu ”buddhalaisesta” tai ”konfutselaisesta” maailmasta, joten ei muslimeistakaan pitäisi puhua niin. Enemmänkin on osattava erottaa eri ideologiset ryhmittymät islaminuskoisten keskuudessa, kun eritellä heidät meistä muista.

Ongelmia

Vaikka tässä kirjassa on runsaasti lähteitä, nimiä ja lukuja, tästä teoksesta puuttuu tarkempi lähdeviittaus kaikille väitteille. Jos haluaa tietää jostain tapahtumasta enemmän, on googletettava siitä, jos tarkemaan lähdettä ei ole annettu. Mutta muuten tämä on aika kattava kirja. Toinen ongelma on teoksen keskittyminen muslimieliitin ajatusten analyysin. Vaikkakin eliitin ajattelu vaikuttaa laajempaan kansaan, kirjailija ei analysoi tavallisten muslimien ajatuksia yksityiskohtaisemmin, vaan olettaa, että eri maitten vallanpitäjät ja intellektuellit heijastavat kansojen syvien rivien ajattelua. Olisi muistettava, että kaikkien maitten eliitit ovat vähemmän uskovaisempia ja suvaitsevaisempia kuin tavallinen kansa. Ovathan eliitin jäsenet ne, jotka eniten historiassa ovat matkustaneet ulkomaille ja tutustuneet eri maitten muihin rikkaisiin matkalaisiin.

Sitten sivumainintana, vaikka muslimit eivät harrastaneet miekkalähetyksen kaltaisia pakkokäännytyksiä, he pyrkivät painostamaan taloudellisesti valtansa alla olevia muunuskoisia Jizya-verolla. Jos halusi välttää tämän ylimääräisen kulun, piti kääntyä muslimiksi. Tämän Aydin unohtaa mainita kirjassaan. Mutten ole varma sovellettiinko tätä veroa, jokaisessa muslimien valloittamassa maassa? Erityisesti, kun muslimit eivät aina valloittaneet maita armeijoilla, vaan enemmänkin kaupankäynnin kautta.

Yhteenveto.

Cemil Aydin ”The Idea of the Muslim World: A Global Intellectual History” on todella hyvä kirja, jossa oppii paljon maailman historiasta ja miten eri historialliset tapahtumat vaikuttavat ideologioitten syntyyn ja kehitykseen. Mutta myöskin tämä kirjan viesti on, että me kaikki olemme pohjimmiltaan samanlaisia, eikä vastakkainasettelu ratkaise yhtään mitään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto