Avainsana-arkisto: Historia

tammikuu 13, 2019 · 6:00 am

Noitavainot olivat luokkasotaa

Luin pari vuotta sitten Henry Charles Lean Espanjan inkvisitiota käsittelevän kirjan ”A History of the Inquisition of Spain” (1906), jossa kerrottiin, että noitavainot eivät olleetkaan mikään kollektiivinen uskonnollinen psykoosi, vaan määrätietoinen valtion harjoittama etninen puhdistus. Inkvisition alkuperäinen tarkoitus oli hävittää kaikki Espanjan maurit ja juutalaiset, jopa kristityiksi kääntyneet. Kun nämä etniset vähemmistöt oli puhdistettu Espanjasta, inkvisitio oikeutti oman olemassaolonsa noitavainoilla. Kun kuulin Silvia Federicin, vuonna 2004 julkaistusta noitavainojen historiasta ”Caliban ja noita: naiset, ruumis ja primitiivinen akkumulaatio.” (oma suomennos) laajentavan edellä mainittua näkökulmaa, otin sen välittömästi lukulistalle.     

5

Idea    

Silvia Federici argumentoi, että noitavainot eivät olleet vain inkvisition uskonnollisen fanaattisuuden, ahneuden ja vallanhimon hirvittävä lopputulos, vaan oikeastaan eurooppalaisen eliitin tapa murskata kaikki vastarinta samaan aikaan muodostuvalle kapitalistiselle järjestelmälle. Kirjan kehys on Marxin taloushistoriallisen analyysin kritiikkissä. Federicin mukaan Marx ohittaa noitavainot täysin, kun hän kertoo myöhäiskeskiajan primitiivisestä akkumulaatiosta. Edellä mainittu on prosessi, missä Euroopan eliitit hajottivat yhteisomisteisen maajärjestelmän (commons) luoden suuren massan maattomia työläisiä, joista syntyi pohja teolliselle työväestölle. Tämän väkivaltaisen prosessin tarkoitus oli kerätä (akkumuloida) tarpeeksi varallisuutta ensimmäisten tehtaitten perustamiseen. Nykyään varallisuutta kerätään investoinneilla, mutta myöhäiskeskiajalla ylimääräistä rahaa sellaiseen touhuun oli hyvin vähän.    

Vallankumouksien ehkäisy    

Kirjailija ensin kertoo katolisen kirkon uskonnollisista vainoista ja osoittaa, että kirkko ei tappanut kerettiläisiä ja vääräuskoisia, koska nämä tulkitsivat kristinuskon eri tavalla tai eivät uskoneet siihen ollenkaan, vaan koska nämä haastoivat keskiajan taloudellista ja poliittista järjestelmää. Federici nostaa esiin aikalaiskuvauksia ja muutamien uskonnollisten liikkeitten omia tekstejä, joissa vaaditaan sukupuolten ja luokkien tasa-arvoa sekä varallisuuden jakoa. Jyrkästi hierarkkinen katolinen kirkko ei sellaista touhua voinut sietää.     

Tämän jälkeen kirjailija siirtyy 1450-1600-luvuille, joita valtavirran taloushistorioitsijat kuvaavat ”kapitalismin siirtymäajaksi”. Kirjailijan mukaan sana ”siirtymäaika” antaa kuvan rauhallisesta etenemisestä kohti kapitalismia, mutta hän osoittaakin, että tämä aikakausi oli Euroopan väkivaltaisinta. Aikajaksoon mahtui massiivisia talonpoikaiskapinoita, joissa vaadittiin demokratiaa, sukupuolihierarkioitten ja säätyjen kumoamista sekä varallisuuden jakoa. Mutta myöskin noitavainoja. Federici osoittaa, että kun talonpoikaiskapinat murskattiin väkivaltaisesti, Euroopan eliitti pyrki hävittämään kaikki vastarinnan edellytykset juurineen. Tähän se ryhtyi noitavainojen kautta. Federici argumentoi, että noitavainot toteutettiin, koska suurin osa menneistä talonpoikaiskapinoista oli kylien vanhimpien naisten johtamia. Yleensä nämä naiset olivat arvostettuja šamaaneja tai parantajia.    

Kirjailija argumentoi lukuisten esimerkkitapausten kautta, että noitavainojen todellinen tarkoitus oli tuhota miesten ja naisten välinen solidaarisuus, joka oli edellytys kapinoihin ja vallankumouksiin. Samalla noitavainot murskasivat lukuisia kansanperinteitä, jotka antoivat kylien naisille auktoriteetin terveysasioissa. Kun noidiksi leimatut naiset tapettiin, valtiosta tuli ainoa luotettava terveydenhuollon varmistaja. Sen lisäksi, että lääketiede tieteellistettiin, naisten syntyvyys saatiin valtion hallintaan. Ennen myöhäiskeskiajalla syntyvyys oli hyvin matala huonon ravinnon ja tautien takia, mutta myöskin koska naiset suorittivat abortteja. Tällainen ”ihmismassan haaskaus” ei käynyt valtioille ja porvaristolle, joka tarvitsi laajan työvoiman pyörittämään ensimmäisiä tehtaita ja kaivoksia. Suuri syntyvyys myöskin varmisti, että palkat pysyivät matalina, eikä ihmiselle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä palkalliseksi työläiseksi.     

Kolonialismi    

Kirjailija myöskin nostaa esiin, miten noitavainoja tapahtui lähes samaan aikaan Amerikan siirtokunnissa. Tällä tiedolla kirjailija pyrkii argumentoimaan, että noitavainot keksittiin alun perin keinoksi alistaa Amerikan alkuperäiskansat eurooppalaisen mahdin alle. Samalla näillä vainoilla varmistettiin, että köyhät eurooppalaiset siirtolaiset eivät pakenisi asumaan alkuperäiskansojen keskuuteen. Kun tämä taktiikka osoittautui toimivaksi, se siirrettiin Eurooppaan, jossa taas Amerikan alkuperäiskansojen ”saatanalliset pakanatavat” käytettiin esimerkkinä siitä, mitä ”voisi” tapahtua, jos noitia ei tuhottaisi Euroopasta.     

Rakenne    

Kirjailija nojautuu sekä muuhun akateemiseen kirjallisuuteen aihepiiristä, että omiin tutkimuksiinsa. Vaikka teos on akateeminen, se on todella helppolukuinen. Tämä on yksi hienoimmista ja selkeimmin kirjoitetuista historiankirjoista joita olen lukenut. Kirjaa kuvittavat erilaiset aikakauden maalaukset, veistokset ja kaiverrukset jotka täydentävät narratiivia. Samalla aikalaiskuvaukset ja taloustieteelliset luvut antavat tukea kirjailijan tulkintaan.    

Ongelmia     

Kirja ensimmäinen ongelma on sen oletus. Kirjan kehys on marxilaisessa historiankirjoituksessa. Vaikka marxilainen historiankirjoitus ei ole se kaikista puolueettomin kirjallisuudenlaji, se korostaa valtavirtahistorian unohdettuja tapauksia, joita on aina kiinnostava lukea. Genren teoksista olen lukenut Eduardo Galeanon ”Open Veins of Latin America” (1973) ja Domenico Losurdon ”Liberalismin musta kirja” (2005). Mutta nämä kirjat aina olettavat, että lukija inhoaa kapitalismia ja haluaa lukea oikeutuksen inholleen. Tässä ei siis koskaan selitetä, miksi nykyistä kapitalismia pitäisi vihata, vaan oletetaan sen olevan itsestään selvää.     

Suurin ongelma on kuitenkin kirjailijan tapa käyttää moderneja sanoja kuvaamaan vanhoja tapahtumia. Esimerkiksi kirjailija kutsuu noitavainoja kansanmurhaksi. Vaikka modernien sanojen käyttö tekee tekstistä sujuvampaa ja jännittävää, ne hämärtävät miten asiat oikeasti siihen aikaan koettiin tai perusteltiin. Onneksi kirjailija välillä pysähtyy selventämään, että jokin hänen näkemyksistään on vain arvailua, johon tarvitaan syvällisempää tutkimusta tai, että jokin toinen teoria jonka hän mainitsee ei ole täysin todistettu. Tätä kirjaa on siis luettava varovaisesti ja kriittisesti.     

Yhteenveto    

Silvia Federicin ”Caliban and the Witch: Women, the Body and Primitive Accumulation” on yksi parhaimmista historiankirjoista, joita olen lukenut. Tämä kertoo tuoreesta näkökulmasta Euroopan historian synkimmästä jaksosta, joka osoittaa, että asiat, joita pidämme itsestään selvänä, kuten sukupuoliroolit, eivät aina olleet samanlaisia. Kirjailija osoittaa, että keskiajalla naisilla oli enemmän oikeuksia kuin 1600-1800-luvuilla! Kirja on myöskin varoitus siitä, että ihmisoikeudet eivät ole koskaan täysin turvassa, että ne voidaan hyvinkin brutaalisti riistää ihmisiltä.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Talous

Avainsanat: , , , , , , , ,

tammikuu 11, 2019 · 6:00 am

Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä

Svante Pääbon ”Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä” on vuonna 2014 julkaistu tietokirja Pääbön urasta otsikossa mainitussa projektissa. Sivuhuomiona: vain Suomessa laitettaan alaston esihistoriallinen jäbä kansikuvaksi, niin että se tekee blogini pikkukuvasta epäsopivan sosiaalisen median standareille! 

1

Idea   

Svante Pääbo kuvaa kirjassaan, miten hän lähes vahingossa lähti egyptologian ja lääketieteen opinnoissa etsimään kokeilumielessä muinaisista muumioista DNA:ta, päättyen tutkimaan neandertali-ihmisiä. Kirjailija kuvaa todella jännittävästi ja personaalisella otteella, miten hänen tiiminsä kehitti luotettavimman menetelmän muinaisen DNA:n uuttamiseen fossilisoituneista kudoksista ja luista.    

Kirja on myöskin loistava aikalaiskuvaus 1900-luvun lopun Euroopan tiedeyhteisöstä. Erityisesti kuvaukset Itä-Saksan tunkkaisesta ja taantuneesta tiedeyhteisöstä olivat mielenkiintoista luettavaa. Opin myöskin, että Ruotsin armeijalla on sama tapa harjoitella sotaa maata vastaan, jonka nimeä ei voi mainita. Samalla kun opit Kylmästä sodasta ja DNA-tutkimuksista saat kuulla sivumainintana kirjailijan biseksuaalisista seikkailuista. Eli tässä teoksessa pumpataan muutakin arvokasta geenimateriaalia kuin neandertalilaisten. 

Kirja myöskin on hyvä yhteenveto siitä, mitä nykyään tiedämme neandertaleista. Vanhat käsitykset suurikokoisista ja tyhmistä puoli-ihmisistä muuttuivat vanhentuneiksi juuri Pääbon tutkimuksissa. Hänen tiiminsä todistivat neandertalilaisen perimän olevan hyvin samanlainen kuin meidän. Samalla tutkija sai selville, että ihmisissä on neandertalilaisten perimää, mikä tarkoittaa, että hässimme näitten ihmisten kanssa, kun poistuimme Afrikasta. Erityisen mielenkiintoista tässä kirjassa ovatkin kansantajuiset kuvaukset DNA:sta, jotka toimivat melkein kuin tietokoneen koodit. Kuten tietokoneissakin, DNA-ketjut voivat koostua lukuisista pätkistä, jotka ovat muinaisia jäännöksiä toisista lajeista. Jotkut näistä pätkistä vaikuttavat fysiikkaamme ja käytökseemme, kun taas toiset ovat ”roska-DNA:ta” joka ei vaikuta mihinkään, vaan ovat ylimääräisesti mukanamme. Samalla neandertalilaisten ja joittenkin muinaisten sukupuuttoon kuolleitten eläinten DNA:ta on tarpeeksi, että voisimme palauttaa nämä lajit eloon. Kuitenkin Pääbo korostaa, että dinosaurukset kuolivat liian kauan aikaa sitten, jotta niistä voisi säilyä DNA:ta. Valitettavasti Jurassic Parkin perheystävällinen kokemus ei tulla näkemään todellisuudessa.   

Tieteellinen etiikka   

Hienointa on kuitenkin kirjan tarkka kuvaus tieteellisestä menetelmästä ja etiikasta. Tässä saa hyvän kertauksen, miten oikeaa tiedettä tehdään. Kirjailija esimerkiksi pohtii miten hän kirjoittaisi tutkimustuloksistaan? Tässä pohditaan sellaisia asioita, kuten, miten media voi mahdollisesti vääristellä munaista perimätutkimusta ja miten tämä vääristely voi mahdollisesti muuttua poliittiseksi aseeksi. On olemassa kaksi koulukuntaa tiedeyhteisössä: Ne, jotka yrittävät kaikin tavoin testata hypoteesinsa erilaisilla kokeilla, kunnes ovat 100% varmoja, että tulokset ovat oikeassa ja vielä senkin jälkeen he pyrkivät analysoimaan, miten näitä tuloksia voidaan esittää mahdollisimman selkeästi, jotta ne eivät muutu poliittisiksi lyömäaseiksi. Sitten on toinen koulukunta, jolla on kiire saada kunniaa ja julkisuutta tutkimustuloksilla, vaikka niissä voisi olla virheitä ja pahempaa, heittää nämä tutkimustulokset ilmoille, ajattelematta miten niitä voidaan tulkita suuressa yleisössä. Olen esimerkiksi tavannut yhden yliopisto-opiskelijan, jonka mukaan tutkijan ei pitäisi vaivautua miettimään tutkimustuloksensa poliittisia implikaatioita, koska se on sananvapauden rajoittamista. Sen sijaan tutkijan on vaan paiskittava faktat pöytään ja antaa sitten muitten päättää, mitä tehdä niitten kanssa. Monissa tieteelisissä aloissa tämä onkin hyvä asenne, mutta heti kun tämä tieteellinen fakta koskee ihmisiä, niin on suuri vaara, että väärin tulkitut tulokset, muuttuvat haitallisen politiikan perustaksi. Historia tuntee hyvin, miten väärin tulkittuja tutkimustuloksia on hyödynnetty perustellakseen niin kansanmurhaa kuin epäinhimillistä kaupunkisuunnittelua.    

Ongelmia   

Suurin ongelma on kirjailijan oma ylitsevuotava persoona, joka voi joitain lukijoita ärsyttää. Ainakin minua se vaivasi. Kuten suurin osa tiedemiehistä, Pääbo varmistaa tässä kirjassa, että hän saa kunnian kaikista löydöksistä. Joten tässä on paljon ”minä” sitä ja ”minä” tätä. Kirjailija kehystää itsensä lähes yksinäiseksi sankariksi, joka oli älykkäämpi kuin kaikki muut. Samalla tässä haukutaan muita tutkijoita ja tiedelehtiä. Lukijalle voi välittyä pikkasen ylimielinen kuva kirjailijasta.    

Yhteenveto   

Svante Pääbon ”Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä” on hyvä tietokirja tiedeyhteisön arjesta, muinaisten geenien tutkimisen historiasta ja yhteenveto nykytietämyksestämme neandertalilaisista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kovat tieteet

Avainsanat: , , , , , , ,

tammikuu 4, 2019 · 6:00 am

Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä

Hannah Arendtin, vuonna 1963 julkaistu ”Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä” on tutkielma pahuuden olemuksesta yhden natsivirkamiehen elämän kautta.

12

Idea  

Arendt matkusti Jerusalemiin kuuntelemaan Adolf Eichmannin sotarikosoikeudenkäyntiä. Tavoitteena oli nähdä ja kuulla läheltä natsia ja tutkia, miten sellainen ihminen syntyy ja miten hän voi muuttua massamurhaajaksi? Kirjailijan ja lukijoitten järkytykseksi paljastuu, että absoluuttiseen pahuuteen sortuminen ei vaadi suuria. Eichmann näyttäytyy kirjassa säälittäväksi pikkumieheksi, jossa ei ole mitään kovin erikoista tai pahaa. Mutta historiallisten sattumisten kautta juuri tämä virkamies oli vastuussa miljoonien viattomien ihmisten lähettämisestä pakkotyöhön ja teurastettavaksi Natsi-Saksan keskitysleireille.   

Kirjassa käsitellään Echmannin kautta Natsi-Saksan ja Toisen maailnansodan historiaa, sekä miehen oikeudenkäynnin poliittiset, oikeudelliset ja moraaliset taustat. Koko teos rakentuukin siihen pohdintaan mitä on ”pahuus”?   

Pahuuden arkipäiväisyys  

Arendt osoittaa hyvin, että pahuus ei ole mikään mielentila tai mystinen olemus, vaan tekojen seuraus. Sama on rasismin kanssa. Nykyään rasismia pidetään absoluuttisena pahuutena, joka koetaan pilaavan kenen tahansa maineen, joka sellaiseksi määritellään. Kuitenkin kirjassa paljastuu, että vaikka ihminen olisi selkeästi ja räikeästi osallistunut rasistiseen kansamurhaan, tämä silti ei koe itseään rasistiksi tai edes pahaksi. Näin oli Echmannin kanssa. Mies oli sotarikosoikeudenkäynnissä ja silti hän ei pitänyt itseään pahana tai rasistina. Echmannin oli kirjaimellisesti natsivirkamies, Kansallissosialistisen puolueen ja SS:än jäsen. 

Perusteluksi omasta viattomuudestaan, Eichmann käytti juurikin arkipäiväistä selitystä, ettei hän voinut olla rasisti, koska hänellä oli juutalainen ystävä, jota ei haitannut hänen jäsenyytensä natsipuolueessa! Kuka tahansa, joka on ollut tekemisissä rasistien kanssa, on kuullut tällaisia selityksiä, mutta se, että kirjaimellinen holokaustia suorittanut natsi tällaista toteaa, on kauttaaltaan järkyttävää ja loukkaavaa.  

Arendt osoittaa hyvin, ettei kukaan ihminen tässä maailmassa halua pitää itseään pahana, vaikka olisikin selkeästi sellainen. Kuitenkin Eichmannin elämän kautta osoitetaan, että mitään selkeää pahuutta tai ilkeyttä miehen elämässä ja persoonassa ei esiintynyt. Pahuus piileekin teoissa ja niitten seurauksissa, ei siinä, mitä henkilökohtaisesti tuntee sydämessä. Tämä on minusta Arendtin tärkein opetus. Rasismi ja pahuus yleensäkin eivät ole mitään vapaaehtoisesti omaksuttavia leimoja tai olemuksia, vaan ne ovat tarkkoja kuvauksia jonkun teoista. Ei ole väliä, kuinka monta etniseen vähemmistöön kuuluvia ystäviä sinulla on, jos sanot rasistisia asioita ja tuet rasistisia tahoja. Sydämen sisällä olevat tunnot ja sielulliset tilat ovat yhdentekeviä konkreettisten tekojen rinnalla. Eichmann olisi voinut irtisanoutua virastaan tai pyytänyt siirtoa johonkin ei-holokaustiin liittyvään osastoon, mutta hän valitsi pysyä murhanhimoisessa urassa.   

Järkyttämäpä on kuitenkin kirjan loppu, jossa Eichmann tuomitaan kuolemaan. Ennen hirttämistä, tämä kirjoituspöytämurhaaja lausui pateettisen typerän ristiriitaiset viimaiset sanat, jotka olivat kaikessa arkipäiväisyydessään kauttaaltaan järkyttäviä. Mies tuomittiin kuolemaan rikoksista ihmiskuntaa vastaan ja hän ei keksi mitään mutta sanottavaa kuin kokoelma hyvästelykliseitä, jotka eivät merkitse yhtään mitään. Luettuani tämän, tärisin fyysisesti silkasta raivosta, huvittuneisuudesta ja järkytyksestä. Jopa kyynelehdin ja kasvoni vääristyivät sellaisiin asentoihin, joita en tiennyt olevan edes mahdollisia. En ole koskaan samaan aikaan halunnut itkeä, huutaa ja nauraa mihinkään muulle tekstille ennen tätä. Silloin tiesin, että olin lukenut kirjallisen mestariteoksen. Kuitenkin tuntuu pahalta ylistää todella masentavaa tietokirjaa, joka perustuu surullisiin tositapahtumiin. Juuri tässä järkyttävässä kohdassa Arendt keksi lauseen ”pahuuden arkipäiväisyys” joka esiintyy kirjassa ainoastaan kerran. 

Rasismin pahuus  

”Eichmann Jerusalemissa” on myöskin todella hyvä kirja, koska se osoittaa, miksi rasismin on niin haitallista, että sitä pitää tuomita ja kukistaa kaikissa ilmenemismuodoissa kaikkialla ja kaiken aikaan. Kirjassa kerrotaan, että holokausti ei ollut mikään äkillinen onnettomuus, jossa 6 miljoonaa juutalaista ja monia muita vähemmistöjä tapettiin. Vaan holokausti oli graduaalisen hidas prosessi, joka pikku hiljaa nakersi juutalaisten ihmisoikeuksia, kunnes he huomaamattaan olivat päätyneet jääkylmiin karjavaunuihin kohti tuhoamisleirejä. Arendt jäljittää hyvin, miten rasistiset sanat johtivat kovettuneisiin asenteisiin, miten nämä asenteet johtivat kovettuneisiin lakeihin ja lopulta kansanmurhaan. Suurin osa juutalaisista eikä edes saksalaiset  pystyneet kuvittelemaan, että rasismi voisi johtaa koko ajan pahempiin tilanteisiin. Jatkuvasti sivistyksen rajoja murrettiin ja monet juutalaiset luulivat, että pahin oli saavutettu ja oli aika sopeutua. Kuitenkin rasismi van yltyi ja sai koko ajan brutaaleimpia aspekteja. Tämä hitaus mahdollistikin sen, että jotkut juutalaiset itse osallistuivat toisten juutalaisten tappamiseen, koska uskoivat että se voisi hälventää natsien raivoa. Kuitenkin mikään ei tyydyttänyt natseja kuin totaalinen juutalaisten hävitys. Yhä monet vähemmistön edustajat tekevät saman virheen ja luulevat, että rasistit haluavat hävittää ”ne muut” mutta ei hyvätuloisia ja sivistyneempiä vähemmistön edustajia, kuten he itse. He kuvittelevat, että rasistit haluvat hävittää vain köyhät, työttömät ja rikolliset, mutta rasistit ovat rasisteja juuri, koska he yleistävät kokonaisia kansanryhmiä. Sellaisten ihmisten kanssa ei voi neuvotella. Juutalaiset luulivat samaa, mutta joka ikinen yritettiin tuhota. Rikkaimmat juutalaiset vain pyrittiin tuhoamaan viimeiseksi.

Rasismi ei ole paha, koska se loukkaa jonkun tunteita, vaan nimenomaan, koska haastamattomana se voi kasvaa kauhistuttaviin mittakaavoihin, joita kukaan ei voi hallita, vaikka kuinka moraalisesti rehdiksi itseään pitää. Se onkin masentavaa, että me jo tiedämme mihin rasismi lopulta johtaa, mutta kuitenkin merkittävä joukko ihmisiä innokkaasti haluaa toistaa historian.  

Ongelmia  

Suoranaisia virheitä tässä kirjassa ei ole, mutta aika kiistanalaisia väitteitä. Arendt korostaa aika paljon tässä kirjassa pahuuden arkipäiväisyyttä sen kautta, että Toisen maailmansodan kaikki osapuolet suorittivat hirmutekoja ja natsien erikoisuus oli ainoastaan siinä, että nämä suorittivat juutalaisten kansanmurhan ilman minkäänlaista ”sotilaallisesti järkevää” syytä. Eli silkasta kusipäisyydestä. Arendt korostaa esimerkiksi, miten monet juutalaisneuvostot getoissa auttoivat natseja tai esimerkiksi sitä, miten innokkaasti Etelä-Amerikkalaiset oikeistodiktatuurit ja arabinationalistiset valtiot tukivat natsipakolaisia. Samalla kirjassa kerrotaan Eichmanin olleen massamurhansa aikana avoin sionisti, joka teki yhteistyötä sionistijärjestöjen kanssa. Tämän yksityiskohdan mainitsemisen takia Arendtia on haukuttu antisemitistiseksi. Kirjailija jättääkin avoimesti, miten tämä Eichmannin väittämä sionismi pitäisi tulkita. Tulee mieleen palestiinalaisaktivistien väitteet siitä, että sionistit ovat eräänlaisia natseja ja tästä kirjasta voi saada perusteluja sellaiselle väitteelle. 

Sitten kyseenalaistan hieman väitettä, että italialaiset olisivat olleet vähemmän murhanhimoisia rasisteja, koska heillä oli ”pitempi sivistyksellinen historia” kuin saksalaisilla. Arendt korostaa esimerkiksi, että Itä-Euroopan fasistihallinnot olivat barbaarisempia kuin natsit. Niin barbaarisia, että jopa paikalla olleet saksalaiset SS-upseerit olivat inhon vallassa, kun juutalaisia hakattiin kuoliaaksi pogromeissa. Natsit olivat yhtä rasisteja kuin itäeurooppalaiset, mutta he halusivat teurastaa juutalaisia ”humaanisti” mikä Arendtin mukaan osoitti saksalaisten korkeampaa sivistystä verrattuna itäeurooppalaisiin. Hieman rasistinen väite itseään nykystandardeissa.   

Yhteenveto  

Hannah Arendt ”Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä” on yksi parhaimmista tietokirjoista natsismista ja pahuudesta yleensäkin. Jos tämä kirja ei olisi henkisesti raskasta ja masentavaa luettavaa, suosittelisin kaikille, jotta rasismin vähättely loppuisi. Kuitenkin eivät kaikki ihmiset jaksa lukea tietokirjoja, erityisesti jos ne käsittelevät näinkin ikävää aihetta. Silti tämä on kirjallinen mestariteos ja tärkeä dokumentti ihmiskunnalle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

joulukuu 23, 2018 · 6:00 am

IBM ja holokausti

Joel Bakanin ”Yhtiö: Sairaalloinen voiton ja vallan tavoittelu” (2003) kirjassa käsiteltiin kaikkia tapoja, joilla yksityiset suuryritykset ovat pilanneet maailman ja yksi sen viitteistä oli Edwin Blackin, vuonna 1999 julkaisema kirja ”IBM ja holokausti” (oma suomennos) tietokirja. Panin sitten tämän kirjan lukulistaan, koska vaikka olen melko onneton tietotekniikassa, teknologian sosiaaliset ja poliittiset vaikutukset ovat aina kiinnostaneet.   

9

Idea   

”IBM ja holokausti” kertoo amerikkalaisen tietoteknisen yhtiön International Business Machine (IBM) osallisuudesta Natsi-Saksan harjoittamaan juutalaisten kansanmurhaan. Vaikka edellä mainitun Bakanin kirjassa kerrottiin IBM:n myyneen reikäkorttikoneita Natsi-Saksalle, en tiennyt kuinka syvälle tämä yhteistyö ulottui. Tässä Blackin kirjassa paljastuu, että IBM oli aktiivisessa yhteistyössä koko Toisen maailmansodan aikana Natsi-Saksan kanssa.    

IBM oli 30-luvulla globaali suuryritys, jolla oli tehtaita ja alihankkijoita ympäri maailman. Erityisesti Euroopassa. Yksi IBM:n alihankkijoista oli Saksassa. Kun Hitler nousi valtaan, tämä alihankkija varmisti rikastuttavan sopimuksen uuden hallinnon kanssa. Natsit käyttivät IBM:än reikäkorttikoneita kartoittaakseen kaikki ”ei-toivotut” saksalaiset ja näin varmistaa ketkä vangittaisiin gettoihin tai lähetettäisiin keskitysleireille. 

IBM:än Yhdysvaltojen pääkonttori oli täysin tietoinen siitä, mitä sen myymillä reikäkorttikoneilla tehtiin ja se antoi täyden siunauksen sille. IBM:n jopa lähetti huoltomiehiä Natsi-Saksaan ja ehdotti, miten kortistoja voitaisiin kehittää tehokkaimmiksi. Missään vaiheessa IBM:ällä ei kyseenalaistettu tätä yhteistyötä maailmanhistorian pahimman hirmuvallan kanssa. Kirjailija painottaakin, että jo ennen sotaa kaikki olivat tietoisia natsien harjoittamasta juutalaisvainosta.    

Pahemman luokan ahneutta   

Kirjailija jäljittää sekä Yhdysvaltojen pääkonttorin, että saksalaisen alihankkijan johtajien elämäkerrat, paljastaakseen että näillä miehillä ei ollut mitään muuta vakaumusta kuin voiton maksimoiminen. IBM ei osallistunut holokaustin tehostamiseen koska sen omistajat olivat rasisteja, vaan koska he halusivat varmistaa yhtiön rikastumisen. Vaikka IBM:ällä oli sen ajan tietokonemarkkinoiden monopoli, se oli yhtiönä järjestetty alihankkijoiden verkostoksi välttääkseen korkeita veroja. Kuitenkin nämä alihankkijat tottelivat Yhdysvalloissa olevaa päämajaa, joka halusi tietää tasan tarkkaan, mitä sen nimissä tehtiin. IBM:än korkeimmat virkamiehet kävivät säännöllisesti vierailulla Natsi-hallinnon korkeimmissa tasoissa. Jopa Hitlerin kanssa keskusteltiin henkilökohtaisesti.    

Kirjan mukaan IBM rikastuikin huimasti Toisen maailmansodan aikana. Yksi syy, miksi näin kävi, vaikka monet väittävät sodan olevan huonoa bisnekselle, oli se, että 1900-luvulla sotien aikana oli tapana kaapata vihollismaitten yhtiöt väliaikaisesti ja palautaa ne omistajille sodan päädyttyä, riippumatta siitä kuka sen voitti. Jo ennen Toista maailmansotaa tällainen yhtiöitten “lainaaminen” sodan aikana oli vakiintunut tapa, jota natsitkaan eivät kyseenalaistaneet. IBM:ällä ei ollutkaan mitään menetettävää uudesta sodasta, ainoastaan voitettavaa.    

Koska Yhdysvallat astui Toiseen maailmansotaan myöhemmin kuin muut, IBM sai hyvin pitkään vapaasti myydä ja huoltaa natsien laitteistoa ja näin edistää juutalaisten kansanmurhaa. Hitler oli niin kiitollinen IBM:än kontribuutiolle, että antoi sen amerikkalaisjohtajalle korkeimman natsimitalin, mitä ulkomaalaiselle voi antaa.    

Kun USA meni sotaan, IBM menetti väliaikaisesti saksalaisen alihankkijansa hallinnan, mutta kun sota loppui, amerikkalaisyhtiö sai alihankkijan ja sen tuottamat verirahat takaisin itselleen. Sota oli IBM:älle mitä voittoisinta aikaa, erityisesti kun se myi sodan aikana kaikille osapuolille teknologiaansa.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen taiteellinen dramaattisuus. Edwin Blackin on todella hyvä kirjoittaja, joka väritti kirjassa esitetyt faktat todella tunteita herättävillä kielikuvilla. Vaikka tällainen taiteellinen ote tuottaa todella tyydyttävän lukukokemuksen, se hieman hämärtää siinä esitettyjä faktoja. Kirjassa liioitellaan natsien holokaustikoneiston tehokkuutta, niinkin paljon, että se herätti mieleen nykyisten teknologiayhtiöitten massadata-analyysin. On hyvin vaikea uskoa, että reikäkorttitietokoneilla oli niin massiivinen rooli holokaustissa. Kirjailija väittääkin, että ilman IBM tietokoneita holokausti ei olisi edes mahdollista, mikä kuulostaa hieman liioittelulta, kun Neuvostoliitossa onnistuttiin ihan ilman tietokoneita toteuttamaan laajoja puhdistuksia.    

Yhteenveto   

Edwin Blackin ”IBM and the Holocaust ” kertoo siitä, mihin kauheuksiin yksityinen yhtiö voi ryhtyä turvatakseen osakkeenomistajien edut. Kun muistaa, että tämä kirja kirjoitettiin ennen Facebookin, Twitterin ja Googlen homogeenista asemaa, sen viesti on vielä pelottavampi. Vaikka kirjan kieli voi olla joillekin ylidramaattinen se kuitenkin painottaa kuinka kauhistuttava holokausti oli ja, miten häikäilemättömästi moni yksityinen yhtiö toimi Natsi-Saksassa.   

Joittenkin mielestä natsit ja IBM:n sotarikokset ovat menneisyydessä, että nykyään suuryrityksiä sitovat yritysvastuu. Valitettavasti fasismi on nousemassa ympäri maailmaa. Samaan aikaan datayhtiöt ovat ehtineet syyllistyä lukuisiin yksityisyyden loukkauksiin. Pelko historian toistosta ei ole aiheeton. Suuret datayhtiöt ovat jo antaneet takaportteja NSA:lle, myyneet ihmisten yksityistä dataa poliittisille toimijoille, Google oli rakentamassa Kiinan hallitukselle sensuroitua hakukonetta ja muutenkin valtio on kokoamassa verkkokauppa Alibaban kanssa maailmanhistorian suurinta valvontakoneistoa, Amazon taas tekee tiivistä yhteistyötä Pentagonin kanssa ja lukuisat yhtiöt käyttävät kännyköiden GPS signaalia piirtääkseen äärimmäisen tarkan kartan ihmisen käymistä paikoista, josta hyvin helposti onnistutaan päättelemään ihmisen identiteetti. Voi olla, että tulevaisuudessa IBM:n sotarikokset kalpenevat sille kauhulle, jota globaali massadata-analyysi voi saada aikaan väärissä käsissä. Toisessa maailmansodassa reikäkorteissa oli vain ihmisten perustiedot, mutta nykyään lukuisissa palvelimissa ympäri maailmaa on niin paljon yksityistä tietoa, että jättiyhtiöitten algoritmit tuntevat meidät paremmin kuin me itse.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus, Talous, Teologia, tietotekniikka

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

joulukuu 21, 2018 · 6:00 am

Alt-Amerikka: Radikaalioikeiston nousu Trumpin aikakautena

David Neiwertin, vuonna 2017 julkaistu ”Alt-Amerikka: Radikaalioikeiston nousu Trumpin aikakautena” (oma suomennos) on journalistinen tietokirja otsikossa mainitusta ilmiöstä.  

10

Idea   

Neiwert rakentaa kirjansa teesinsä amerikkalaisen äärioikeiston todellisuusvinoutuman ympärille. Hänen mukaansa amerikkalainen äärioikeisto on vuosikymmeniä rakentanut itselleen lukuisten salaliittoteorioitten avulla vaihtoehtoisen todellisuuden eri propagandamedioitten kautta. Nämä erilaiset, pääosin internetissä pyörivät mediat kiihottavat toisiaan ja nyt ne ovat saaneet presidentin, joka hyödyntää tätä rinnakkaista todellisuuskäsitystä.    

Kirjan otsikko on sanaleikki englanninkielisestä sanasta ”alternative” (vaihtoehto) joka tarkoittaa samaan aikaan modernin äärioikeiston itselleen antamaa nimitystä ”Alt-Right (alternative right – suomeksi vaihtoehtoinen oikeisto) ja Trumpin neuvonantaja Kellyanne Conwayn pahamaineista lausetta ”alternative facts” (vaihtoehtoinen fakta). Kirjan otsikko voidaankin lukea sekä ”modernin äärioikeiston Amerikkana”, että ”Vaihtoehtoisena Amerikkana”.   

Kirjan mukaan moderni amerikkalainen äärioikeisto kehittyi 90-luvulla. Neuvostoliitto oli romahtanut ja liberalismi julistettiin hegemoniseksi maailmankatsomukseksi. Kuitenkin osalle amerikkalaisia konservatiiveja uusliberaalistinen maailmanjärjestelmä oli kauhistus. Koska kommunistista uhkaa ei ollut enää olemassa, nämä oikeistokonservatiivit alkoivat keksiä uuden uhan, johon he voisivat yhdistää Demokraattipuolueen liberaalit. Hitaasti pitkin 90-lukua internetin ja suistometsien pimeimmissä koloissa nämä oikeistokonservatiivit alkoivat radikalisoitua äärimmäiselle oikeistolle. Hitaasti mutta varmasti he rakensivat salaliittoteoriatäytteistä maailmankuvaansa, jossa uusi satanistijuutalaiskapitalistikommunistinen diktatuuri oli tulossa hetkellä millä hyvänsä. Amerikkalainen valtavirtaoikeisto halveksi näitä äärioikeistolaisia, mutta myöskin hyödynsi heitä opportunistisesti ajaessaan omaa politiikkaansa. Obaman valtakaudessa nämä äärioikeistolaiset äänet annettiin liikkua vapaasti oppositiopolitiikassa, mutta tuhoisin seurauksin. Republikaanipuolue oli päästänyt vapaaksi pimeän voiman, joka lopulta vuoden 2016 vaaleissa, Donald Trumpin kautta, söi koko puolueen. Kirjailijan mukaan moderni amerikkalainen äärioikeisto on nykyinen oikeisto.   

Donald Trump   

Kirja käsittelee myöskin, miten Trump puheillaan nosti modernin äärioikeiston parrasvaloihin ja radikalisoi heitä vielä enemmän. Kirjailija viittaa useisiin raportteihin, jotka osoittavat, että rasistiset viharikokset ja terrori-iskut ovat räjähtäneet ylöspäin vuodesta 2015 lähtien ja vain kasvaneet. Monissa viharikostapauksissa tekijä on maininnut kannattavansa Donald Trumppia ja jopa julistaneet uhreilleen, että ”Tämä on Trumpin maata nyt!”

Kirjailija myöskin analysoi onko Trump fasisti? Kirjailijan mukaan tuore presidentti ei voi olla fasisti, koska tällä ei ole mitään selkeää ideologiaa tai omaa väkivaltaista iskujoukkoa. Neiwert painottaa useita kertoja, ettei Trump ole fasisti, mutta korostaa, että hänen retoriikkansa on. Tämä fasistinen retoriikka on ruokkinut äärioikeistoa, erityisesti niitä, joilla on omat väkivaltaiset iskujoukot, kuten aseistetut miliisit. Jostain syystä kirjailija unohti fasistiset tappeluklubit, kuten Proud Boys ja R.A.M (Rise Above Movement) joita, jopa maan tiedustelupalvelu FBI on luokitellut vaarallisiksi.  

Identiteettipolitikka   

Kirja analysoi mistä tämä moderni äärioikeisto oikein tuli? Ja päättyy siihen lopputulokseen, että se syntyi Yhdysvalloissa tapahtuvien demografisten siirtymien takia. Monissa amerikkalaisissa alueissa oli hyvin pitkään suuri valkoinen enemmistö, mutta 90-luvulta lähtien näihin alueisiin ovat muuttuneet etelä- ja afroamerikkalaisia sekä muita maahanmuuttajia. Tämä eriväristen ihmisten määrän äkillinen kasvu on herättänyt valkoisissa asukkaissa suurta paniikkia. Tämä siitä huolimatta, että nämä eri ryhmät eivät ole vaikuttaneet negatiivisesti työllisyyteen tai turvallisuuteen. Kirjailijan mukaan syy monen amerikkalaisen radikalisoitumiseen ei ole uusliberalistisessa politiikassa, joka alkoi 70-luvulla, vaan näissä demografisissa siirtymissä. Tämä selittäisi, miksi äärioikeistolaiset ovat niin vankkoja rajoittamattoman kapitalismin puolustajia. Voitaisiinkin sanoa, että juuri se taloudellinen järjestelmä, jota äärioikeisto syvästi ihailee, on aiheuttanut maahanmuuton kasvun, jonka he kokevat tuhoavan kapitalismin.

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on kirjailijan puolueellisuus. Tässä lähdetään aika selkeästi Demokraattipuolueen näkökulmasta käsin käsittelemään äärioikeistoa. Esimerkiksi ”äärioikeistoksi” tässä kirjassa käsitellään kaikkia oikeistolaisia ryhmiä, jotka ajavat rajoittamatonta kapitalismia, ei vain äärirasistisia ja väkivaltaisia ryhmiä. Vaikka itsekin pidän rajaoittamattoman kapitalismin oppia äärimmäisenä, populaarikulttuurissa termi ”äärioikeisto” (eng. Far-Right) tuo mieleen natseja ja fasisteja, vaikka politiikantutkimuksessa termi kuvaa kirjaimellisesti kaikkia äärimmäisiä oikeistolaisia ryhmiä. Kirjailija ei selitä oman termin käyttöä, jolloin lukijalle voi tulla harhakuva, että USA:ssa tosiaan on hirveä määrä natseja, vaikka varsinaisia kansallissosialisteja on hyvin vähän.   

Toinen ongelma on kirjan surkea lähdeviittaus. Tässä kirjassa kyllä on paksu lähdeluettelo, mutta joka koostuu suurimmaksi osaksi lehtiartikkeleista, kansalaisjärjestöjen- ja viranomaistahojen raporteista, mutta itse tekstissä ei merkitä kunnolla kuka sanoi ja missä. Tällainen lepsuilu syö kirjan uskottavuutta melkoisesti.  Toinen ongelma on huono editointi. Tässä teoksessa unohdetaan, että jokin taho on jo esitelty ja se esitelläkin uudelleen montakin kertaa. Välillä kokonaisia kappaleita toistuu ties mistä syystä.   

Koska seuraan tiiviisi amerikkalaista politiikkaa ja olen lukenut melkoisesti maan äärioikeistosta, suurin osa tässä teoksessa kuvatuista ilmiöitä ovat olleet ennestään tuttuja, joten ei tässä kirjassa ole mitään valheita tai vääristelyjä, mutta silti kuvittelisi kirjailijan vaivautuvan tukevan ne paremmilla viitteillä. 

Yhteenveto    

David Neiwertin ”Alt-America: The Rise of the Radical Right in the Age of Trump” on aika tiivis paketti modernin äärioikeiston erilaisista ryhmittymistä ja niitten retoriikasta, mutta kirjan aseenteellisuus ja huono editointi häiritsevät todella paljon. Kirjassa paisutetaan äärioikeiston valtaa suhteettomasti ja sekoitetaan hyvinkin erilaiset ryhmittymät yhteen, mikä syö kirjan uskottavuutta. Mutta tässä löytyy aika uskottavia teorioita äärioikeiston noususta ja kirjailija vaivautuu kumoamaan joitain äärioikeistolaisen propagandan pointteja tieteellisillä tutkimuksilla.  Tämä kirja voitaisiinkin sanoa hyväksi vastapainoksi Markku Ruotsilan saman aiheisesta teoksesta, jolla on oikeistolainen perspektiivi. Jos kiinnostaa puhtaasti alt-rightin ideologian analyysi, niin yhä suosittelen Angela Naglen ”Kill all Normies” (2017) kirjaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

joulukuu 9, 2018 · 5:58 am

Mustapaidat ja punaiset: Älyllinen fasismi ja kommunismin kukistus

Michael Parentin, vuonna 1997 julkaistu, ”Mustapaidat ja punaiset: Älyllinen fasismi ja kommunismin kukistus” (oma suomennos) on kovan luokan marxilaisen yritys argumentoida fasismin ja kommunismin eroista.

13 

Idea   

Tässä kirjassa  pyritään argumentoimaan, että fasismi ei ole mitään muuta kuin kapitalistien yritys pelastaa oma rappeutuva järjestelmä työväen kansannousulta. Kommunismi taas on työväestön yritys pelastaa itsensä kapitalismilta.    

Kirja käy läpi koko 1900-luvun kommunismin historian, argumentoiden, että aina kun paikat tulevat porvaristolle tukaliksi, he sortuvat epädemokraattisiin toimiin. Kirjailijan mukaan fasismi ei ole mikään ihmisten kollektiivinen sekoaminen, vaan tietoinen ja harkittu taktiikka, jolla yritetään suojella suurpääomaa uusjaolta. Tämä kapitalistien epädemokraatiaan syöksyminen on sitten vuodesta 1917 asti ajanut kommunistit puolustuskannalle, jolloin he itse kumoavat omat vapaudet. Kirjailija kutsuu tällaista prosessia ”piirityskommunismiksi”.    

Erityisesti kirjailija käsittelee Toisen maailmansodan jälkeen USA:n brutaalia patoamispolitiikkaa, jossa rahoitettiin antikommunistisia oikeistodiktatuureja ja kuolemanpartioita ympäri maailmaa.    

Koska länsimaiset kapitalistiset suurvallat ovat Neuvostoliiton luomisesta lähtien yrittäneet tuhota tämän ja muut sen jälkeen ilmestyneet kommunistivaltiot, ”piirityskommunismi” muuttui kirjailijan mukaan pysyväksi osaksi reaalisosialistista ajattelua, mikä lopulta aiheutti kaikkien näitten kommunistivaltioitten romahduksen 1990-luvulla.    

Ongelmia   

Vaikka tämä kirja on hyvin kirjoitettu ja kirjailijan sarkasmi hauskaa, niin tämä on aika epätasainen tekele, joka vakuutta vain todella fanaattista ja lähdekritiikitöntä kommunistia. Suurin ongelma tässä teoksessa on lähteiden niukkuus. Kirjassa tehdään hurjia väitteitä, joita odottaisi kirjailijan edes yrittävän vahvistaa jollain lähteellä, mutta ei! Kun niitä lähteitä löytyy, niin ne ovat lehtiartikkeleita, jotka sinänsä ovat uskottavista valtavirtalehdistä, mutta silti eivät mitään ensikäden tietoa. Pahempaa on kuitenkin se, että kirjalliset lähteet ovat suurimmaksi osaksi sensaatiohakuisista kirjoista, joista jotkut ovat kirjaimellisten salaliittoteoreetikkojen kirjoittamia.    

Huono lähdeviittaus ei sinänsä vielä tee kirjasta huonoa, kun eivät kaikki tietokirjat ole tarkoitettu vakuuttamaan jonkun ilmiön olemassaolosta, vaan argumentoimaan jonkun uuden tarkastelutavan puolesta. Tässäkin Parentti epäonnistuu.    

Pahinta on kirjan luku, joka käsittelee Neuvostoliiton puolustusta. Tämä kappale oli syy, miksi edes hankin kirjan, koska halusin tietää miltä sellaisen valtion puolustus näyttäisi. Aika huonolta. Itse ”piirityskommunismi” teoria on mielenkiintoinen ja uskottava. Esimerkiksi arviomani Le Monde diplomatique’n “Historia-atlas. Toisenlainen 1900-luku” (2011) kirja käsittelee vähän samankaltaista ideaa ja paremmilla lähteillä.    

Mutta silti, vaikka Neuvostoliitto olisi olosuhteitten uhri, Stalinin sekoilua vähätellään lähes samoilla argumenteilla kuin holokaustia. Parentti esimerkiksi viittaa tutkimuksiin (jotka sentään vaikuttavat ihan vakavilta), että Stalinin puhdistuksissa “vain” 2,022,976 ihmistä vangittiin Gulageihin, mikä on aika vähän hänen mukaansa, koska USA:ssa oli vuonna 1996 yli miljoona vankia.  Eivätkä gulagit olleet niin pahoja, koska 20-40% vangeista lopulta vapautettiin. En tiedä kenen korvissa tämä argumenttiketju edes toimii? Gulageja ei voi ihan verrata tavallisiin vankiloihin, joten USA:n tuominen tähän kuulostaa whataboutismilta. Sitten tietenkin 40% vangeista vapautettiin yhä tarkoittaa, että suurin osa vangeista jäi gulageihin ties mistä syystä. Ehkä vakuuttavin väite tässä koko gulagien puolustuksessa on se, että kun Neuvostoliitto romahti, niistä ei löytynyt hirveä määrä nälkiintyneitä vankeja, kuten natsien keskitysleireistä. Silti ei voida 1990-luvun gulageja verrata Stalinin ajan vastaaviin.    

Sitten tässä on uskottavia väitteitä, mutta jotka ovat huonoja kirjan idean kannalta, mikä on minusta jo tietynlainen saavutus. Esimerkiksi kirjailija yrittää argumentoida, että Neuvostoliitto ei ollut totalitaristinen valtio, koska ihmiset alituisesti kävivät kauppaa mustan pörssin kautta, joskus kieltäytyivät maksamasta vuokraa, lähtivät kesken töihin elokuviin ja harrastivat muuta laiskottelua ja korruptiota. Kirjailijan mukaan, jos Neuvostoliitto olisi oikeasti totalitaristinen valtio, joka puuttuu kaikkien elämiin, silloin edellä mainitut sluibailut eivät olisi mahdollisia. Tavalliselle lukijalle edellä mainittu vain todistaa kuinka tehoton Neuvostoliitto oli, eikä sitä, että se oli vapaa maa.  

Tällainen ihmeellinen omaan nilkkaan ampuminen näkyy siinä, miten kirjailija käyttää lukuisia anekdootteja, väittääkseen, että Neuvostoliitolla ja sen alusmailla oli niin hyvät hyvinvointipalvelut, että nuoriso ja maitten eliitit tylsistyivät. Tämä tylsistyminen alkoi aiheuttaa neuvostoasukkaissa jännityksen kaipuutta, joka heijastui länsimaisen kapitalismin ihailuun ja lopulta koko Neuvostoliiton romahdukseen. Pidän tätä selitysmallia uskottavana, kun samaa on havaittu länsimaissa, missä sosiaalidemokraattisten puolueitten suosio on laskenut, kun monet kokevat, että he ovat jo saavuttaneet kaikki haluamansa. Mutta jos haluaa puolustaa Neuvostoliittoa, tämä on viimeisin argumentti, jota pitäisi käyttää.    

Mielenkiintoisinta tässä onnettomassa osiossa, on uskottava väite, että moni työläinen tuki alussa siirtymisen kapitalistiseen järjestelmään, koska uskoivat, että sosiaaliset palvelut jatkaisivat olemassaoloaan. Kuitenkin kävi toisin ja koko 1990-2000-luvun alku olivat mitä brutaaleinta yksityistämisen ja villin kapitalismin aikakautta. Steven Lee Myers väittääkin kirjassan ”Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä” (2014), että Neuvostoliiton romahduksen jälkeinen uusliberalistinen kaaos radikalisoi Putinin nykyiselle autoritaariselle tielle.    

Yhteenveto    

Michael Parentin ”Blackshirts and Reds: Rational Fascism and the Overthrow of Communism” on hyvin epätasainen kirja, jossa on kiinnostavaa pohdintaa fasismista ja kommunismista, mutta siitä puuttuu tarkkoja lähdeviitteitä kiistanalaisempiin väittämiin ja Neuvostoliittoa puolustavat argumentit ovat melko onnettomia. Paras kappale koko kirjassa on sen lopussa, jossa tämä argumentoi uskottavasti kapitalismin ja ekologisen tasapainon yhteensopimattomuudesta. IPCC-raportin jälkeen tämä viimeinen kappale, joka oikeastaan on vihainen saarna, on hyvin ajankohtainen ja uskottava nykytiedon valossa. Silti tämä kirja vakuutta vain asiaan valmiiksi vihkiytyneet, jotka yrittävät löytää jotain tapaa puolustaa olemassa olevia sosialistisia kokeiluja, mutta tavalliselle ihmiselle tämä on vain propagandaa.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , ,

marraskuu 30, 2018 · 6:12 am

Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu

Olin selaamassa Helsingin kirjamessujen ohjelmaa, kun törmäsin tähän Markku Ruotsilan uutuuskirjaan ”Sydänmaiden kapina. Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu”. Kirjan otsikko jo selittää, miksi meni lukulistaan. 

10

Idea   

Ruotsila lähtee siitä lähtökohdasta, että oikeastaan USA on paljon konservatiivisempi kuin yleinen mielikuva. Kirjailijan mukaan tämä ”sydänmaiden kansa” on ollut pitkään hiljaa, mutta useitten presidenttien ”petettyä” heidät 60-luvulta lähtien, nämä ovat radikalisoituneet ja mobilisoituneet Trumpin taakse.   

”Sydänmaiden kapina” punainen lanka on presidentti Donald Trump ja miten hän on kyennyt yhdistämään erilaisten konservatiivisten ristiriitaisia vaatimuksia toimivaksi poliittiseksi ohjelmaksi, joka toi hänelle presidenttiyden. Kirja esittelee ja analysoi kaikkia Yhdysvalloissa olevia oikeistolaisia ideologioita, mutta myöskin maan poliittista, taloudellista ja kulttuurista historiaa sekä Donald Trumpin elämää. Saat Ruotsilalta oikeastaan 4 erilaista kirjaa yhden hinnalla!   

Kirja lähtee analysoimaan jokaista amerikkalaista oikeistolaista ryhmittymää niitten sakeusasteen mukaan. Ensin aloitetaan valtavirtakonservatiiveista, joitten ideologia koostuu libertarismista, traditionalismista ja kristillisestä konservatismista. Valtavirtaoikeistolaisuus perustuu Raamatun tulkintaan, jonka mukaan Jumala loi kapitalismin ja USA:n valtion tukemaan ihmisen vapautta. Yhteiskunta on järjestettävä perinteisten valkoisten protestanttisten perhearvojen mukaan ja ainoa tapa ylläpitää näitä perinteisiä arvoja on rajoittamaton kapitalismi. Varmistaakseen yksilöitten vapauden muodostaa omia yhteisöjä, liittovaltion pitää olla heikko, eikä puuttua olemassa oleviin sosiaalisiin ja taloudellisiin rakenteisiin. Tästä sukelletaan pimeyden lohduttonta ydintä kohti.   

Kirja käsittelee niin fundamentalistikristittyjä, neokonservatiiveja, paleokonservatiiveja ja monia muita. Lopussa kaikki valo on kadonnut ja kirja päättyy alt-rightiin, joka uskoo, että juutalaisdemonien kansainvälinen kommunistikapitalistinen salaliitto yrittää tuhota valkoisen heteromiehen sukupuuttoon monikulttuurisuudella, feminismillä ja homorummutuksella!

Kirjan lopussa huomaat, että amerikkalainen oikeisto ei ole muusta yksimielinen kuin olemassa olevien sosiaalisten rakenteitten säilyttämisessä. Kirjassa ilmenee esimerkiksi, että oikeastaan tavalliset ruohojuuritason konservatiivit eivät kannata rajoittamatonta kapitalismia, vaan protektionismia ja sosiaalisia hyvinvointipalveluita. Jotkut konservatiivit, kuten paleokoservatiivit eivät edes kannata kapitalismia. Sosiaaliset hierarkiat, joitten huipulla on valkoinen heteromies, ovat ainoat asiat, mitä nämä erilaiset ryhmittymät tukevat varauksettomasti. Jotkut ovat sen verran suvaitsevaisia, että ovat valmiita tukemaan juutalaista tai mustaa presidenttiä, joka on ”kulttuurisesti valkoinen protestantti”.    

Puolueellinen puolueettomuus   

Kun aloin lukea tätä kirjaa, minulle kerrottiin, että Markku Ruotsila ei ole puolueeton tutkija, vaan Trump-kannattaja. Mutta koska tämän teoksen ensimmäisissä sivuissa kirjailija vakuutti kirjoittavansa pääosin vertaisarvioitujen tieteellisten julkaisujen pohjalta ja pitäytyvänsä omista mielipiteistään, jatkoin lukemista. Luettuani kirjan loppuun, voin vakuuttaa, että vaikka kirjan tekstistä aistii kirjailijan oikeistolaisuuden, teoksessa esitetyt faktat osoittavat hänen puolueettomuutensa. Tässä kirjassa esitetty analyysi amerikkalaisesta oikeistosta on kuin jonkun kommunistin kirjoittama! Kaikki, mitä äärivasemmisto on vuosikausia puhunut amerikkalaisista oikeistolaisista, vahvistetaan todeksi tässä kirjassa. Esimerkkinä vaikka Howard Zinnin ”A People’s History of the United StatesA People’s History of the United States” (1980), Chris Hedgesin “American Fascists: The Christian Right and the War On America” (2007) ja Noam Chomskyn koko tuotanto.

”Sydänmaiden kapinassa” kerrotaan USA:n perustuvan valkoiseen ylivaltaan ja kapitalistiseen riistoon. Kummatkin elementit amerikkalainen konservatiivinen liike haluaa säilyttää keinolla millä hyvänsä. Esimerkiksi konservatiivit eivät vastustaneet 60-luvulla kansalaisoikeusliikettä vain koska olivat rasisteja, vaan sen takia, koska he uskoivat sen “häiritsevän” vapaita markkinoita. Olin monesti kuullut äärivasemmistolta, että kapitalismi ylläpitää rasismia, mutta en uskonut siihen. Tämän kirjan jälkeen uskon.    

Piti oikein tarkastaa, oliko Ruotsila SKP:n jäsen. Esimerkiksi tässä kirjassa paljastuu, että yksityiset suuryritykset, erityisesti fossiilinen energiateollisuus, ovat tukeneet hyvin pitkään kaikenlaisia oikeistolaisia järjestöjä. Näillä järjestöillä ja ajatuspajoilla suuryritykset ovat edistäneet omaan agendaansa, johon kuuluu heidän teollisuudenalaa rajoittavan lainsäädännön kumoaminen. Nämä suuryritykset ovat tukeneet taloudellisesti niin valtavirran konservatiivisia-, fundamentalistikristillisiä- kuin kirjaimellisia natsijärjestöjä.     

Valkoinen etuoikeus   

Vaikka Ruotsila ymmärtää konservatiiveja ja esittää heidät tavallisina ihmisinä, joilla on vain erilainen moraalikäsitys, hän saa konservatiivisen liikkeen näyttämään vain hyvin pukeutuneilta ja trimmatuilta talebaneilta. Tämä kirja on ehkä paras esimerkki siitä, miltä valkoinen etuoikeus näyttää: voit näköjään olla kuinka taantumuksellinen ja väkivaltainen kuin haluat, niin kauan, kun olet keskiluokkainen valkoinen amerikkalainen.   

Minulla oli oikeastaan vaikeuksia löytää mikä erottaisi muslimifundamentalistin oikeistokonservatiivista? Ainoa ero, jonka keksin on, että amerikkalaiset konservatiivit eivät peitä naisiaan burkalla. Kivityskin kävi mieleen, mutta onko sillä suurta eroa lynkkauksiin ja seksuaalivähemmistöjen satunnaisiin murhiin? Muuten arvot ja käytännötkin ovat tismalleen samoja näitten kahden eri konservatiiviryhmän välillä. Niinkin paljon, että tässä kirjassa mainitaan valtavirtaan kuuluvien konservatiivijärjestöjen uhanneen rikkoa liittovaltion lakeja, jotka olisivat ristiriidassa heidän arvojensa kanssa. Radikaaleimmat heistä uhkasivat ”urbaanilla sodankäynnillä”. Alt-right taas ajaa ajaa “valkoista shariaa” joka on juuri sitä, miltä se kuulostaa. Jos seuraa uutisia, niin nämä konservatiivit ovat ehtineet jo suorittaa useita terrori-iskuja vähemmistöjä, naisia ja liittovaltiota vastaan.   

Lukiessani tätä kirjaa, mietin, että jos Yhdysvallat olisi köyhä ja pieni afrikkalainen valtio, se olisi jo pommitettu maan tasalle ja ”demokratisoitu”. Meillä olisi keskusteluja siitä, miten amerikkalaiset naiset ja homot pitäisi ”vapauttaa” ääriuskovaisten taantumuksellisten miesten ylivallasta ja muuta sellaista. Ehkä jopa keskustelisimme amerikkalaisten maahanmuuton kiellosta, koska näitten arvot ovat epälänsimaisia. Kuitenkin mitään tällaista ei ole, vaan sen sijaan meidän pitääkin ymmärtää amerikkalaisen valkoisen konservatiivin elämäntuntoja ja ottaa heidät vakavasti. Onkin mielenkiintoista, että muslimeilla ei vaikuta olevan oikeutta olla konservatiiveja tai säilyttää heidän kulttuurinsa, vaan sen sijaan on hyvin ”edistyksellistä” ajaa heidän syrjintää, nöyryyttämistä ja pommittamista julkisessa keskustelussa.    

Tämän kirjan sanoma onkin, että USA:ssa konservatiivit ovat radikalisoituneet, koska liittovaltio on yrittänyt ”pakottaa” heitä hylkäämään omat arvot ja perinteet, kuten naisten, mustien ja homojen alistamisen. Ruotsila esittääkin entisen presidentti Obaman melkein sosialistisena diktaattorina, jonka loukkaukset konservatiiveja vastaan olivat syy, miksi nämä mobilisoituivat Trumpin taakse.   

Kirjan mukaan konservatiivit ovat kyvyttömiä tarkastelemaan yhteiskuntaansa muusta kuin individualistisesta näkökulmasta. Ruotsilan mukaan konservatiivit näkevät maailman itsensä kautta, mikä tarkoittaa, että jos he itse eivät koe olevansa rasistisia, sovinisteja tai homofoobikkoja, niin näitä ilmiöitä ei oikeasti voi olla olemassa tai ne eivät ole niin vakavia, että niihin pitäisi puuttua. Konservatiivit uskovat, että jos he käyttäytyvät hyvin, niin kaikki muutkin käyttäytyvät ja tämän vuoksi yhteiskunnassa ei ole mitään korjattavaa. Tässä on siis konservatismin ydin, jolla konservatiivivit kykenevät puolustamaan vallitsevia valtarakenteita. Konservatiivien ainoa lääke yhteiskunnan eriarvoisuudelle ja turvattomuudelle onkin, että kaikki ryhtyvät konservatiiveiksi kristityiksi, jotka harrastavat hyväntekeväisyyttä. Jos on lukenut Shadi Hamidin “Temptations of Power: Islamists and Illiberal Democracy in a New Middle East” (2014) islamisteista kertovan kirjan, huomaa järkyttävän yhtäläisyyden. 

Ruotsilan kirja herättääkin pohtimaan missä kulkee ihmisoikeuksien ja perinteisten yhteisöjen itsemääräysten rajat? Miten pitkälle valtio voi mennä, turvatakseen vähemmistöjen ja naisten oikeuksia? Tai miten paljon enemmistö voi määräillä yksilön oikeuksia? Ristiriitaisesti tässä kirjassa konservatiivit kokevat itsensä uhatuiksi, kun kouluissa opetetaan seksivalistusta, joka voisi ehkäistä homofobiaa ja teiniraskauksia. Samaan aikaan nämä konservatiivit haluavat, että liittovaltio kumoaisi homojen avioliitto-oikeuden, abortin ja pornografian. Ruotsila ei anna suoraa vastausta näihin kysymyksiin, mutta ne ovat samat, mitä pohditaan, kun puhutaan konservatiivisista etnisuskonnollisista vähemmistöistä.    

Ongelmia   

Suurin ongelma on kirjailijan puolueellisuus joissain asioissa. Esimerkiksi presidentti Ronald Reagania ja Trumpia ylistetään Jeesuksen kaltaisiksi ihmiskunnan pelastajiksi. Mutta nämä ovat pikkuongelmia, koska Ruotsila ei ole väärässä kirjassa esitetyistä faktoista, vaan hän jättää mainitsematta tiettyjä asioita, jotka voisivat heitää pimeän varjon heidän ylle. Tässä kirjassa esitetään niin paljon ikäviä asioita Trumpin elämästä ja konservatiivisesta liikkeestä osoittaakseen, että tämä kirja on suurimmaksi osaksi puolueeton.  

Yhteenveto   

Markku Ruotsila uutuuskirjaan ”Sydänmaiden kapina. Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu” on paras suomenkielinen kirja amerikkalaisesta oikeistosta, mitä tähän mennessä on kirjoitettu. Tämä on todella yksityiskohtainen akateeminen teos, joka on selkeä ja helppo lukea.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , ,