Avainsana-arkisto: historiallinen romaani

Yllämme kaartuva taivas

Juha Siron ”Yllämme kaartuva taivas” on tänä vuonna julkaistu romaani, jossa seurataan kahden eri henkilön elämää eri aikakausissa.  

9

Idea   

En ottanut tätä romaania lukulistaan, koska se on eksistentialistinen, vaan koska siinä on natseja! Romaanissa on kaksi aika tasoa, josta yksi sijoittuu 30-50-luvun Saksaan ja toinen vuoteen 2026.   

Ensimmäisessä tasossa seuramme saksalaisen miehen elämää lapsesta Wehrmachtin sotakuvaajaksi ja siitä masentuneeksi siviiliksi sodanjälkeisessä Saksassa. Romaani alkaa kolmannen persoonan kerronnalla, jossa mies kuvataan vain ”poikana”, joka vain kulkee elämänsä läpi kuin mikäkin sätkynukke, ilman oikeaa tahtoa tai intoa tehdä mitään. Vaikka tällä on rakkaus eläimiin ja erääseen naapurin juutalaistyttöön, natsit pilaavat kaiken sekoilullaan.     

Toinen aikakausi sijoittuu pelottavan lähelle olevaan postapokalyptiseen maailmaan, missä joukko miehiä yrittää ylittää aavikon, jotta pääsevät ”vyöhykkeelle”. Kummassakin tasossa mietitään elämän merkitystä.   

Juha Siro ei kirjoittanut vain romaania, jossa asioita tapahtuu, vaan hän kätki kerrontaa lukuisia tasoja ja symboleja, jotka ovat sen verran hyvin upotettu kerrontaan, että lukeminen sujui hyvin, ilman että pysähdyt joka kerta miettimään, mitä jätkä yrittää oikein viestittää, mutta tarpeeksi näkyväksi, että tajuat tarinassa olevan jotain muuta kuin mielenkiintoinen ja tunteikas juoni. Itse romaanin rakenteessa ja sen muutoksissa on symboliikkaa, jonka aistin, mutta en onnistunut täysin tavoittamaan, koska en ole tarpeeksi älykäs. Silti, tunne, että luin jotain merkityksellistä ihmisyyden tilasta.

Sen ymmärsin, että tässä pohditaan elämän tarkoitusta ja onko sillä ylipäätänsä tarkoitusta? Voiko kristinusko antaa vastauksen vai joku muu? Milloin ihminen on ”valmis”? Vai valmistuuko hän koskaan kokonaiseksi? Kuten kirjan viimeisessä sivussa sanotaan: ”miten lähellä hän on sitä, että voisi ymmärtää edes häivähdyksen jostain lopullisesta, tavoittaisi aavistuksen siitä mistä kaikesta on kysymys?   

Ajankohtaisuus   

Herkullisinta oli kuitenkin kirjailijan tapa kuvata Saksan radikalisoituminen fasismiin etäisellä tavalla, jolloin sen piirteet muuttuivat yleistettäviksi säännönmukaisuuksiksi, jotka pätevät suoraan nykyaikaan. Alussa pidin tätä tapaa ärsyttävänä, mutta romaanin edetettä kerrontatyylin motiivi paljastui.

Tuntui kuin Siro olisi huutamassa kirjan sivuissa, että historia on toistumassa, että meitä manipuloidaan omaksumaan fasismi uudelleen. Kuten Toinen maailmansota osoitti, fasismi ei ole oikea vastaus mihinkään, ainoastaan tie totaaliseen turmioon. Mutta jotkut ovat innokkaita nuolemaan sitä teräskorkoista nahkasaapasta.    

Yhteenveto   

Juha Siron ”Yllämme kaartuva taivas” on todella hyvä romaani elämästä ja natsien pahuudesta, mutta myöskin siitä, miten on osattava sijoittaa itsensä maailmalle. Kuitenkin romaani ei anna suoria vastauksia oikein mihinkään, vaan antaa lukijan itse pohtia, mitä tämä kaikki tarkoittaa?   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Sisällissodan jälkilöylyt

Sain yliopistokaverilta luettavaksi tämän Niiko Aslaki Peltosen, tänä vuonna julkaistun esikoisromaanin ”Katse Aurinkoon”. Se kertoo kahdesta Viipurissa elävästä ihmisestä, joista yksi on sisällissodan valkoisessa rintamassa taistellut jääkärivänrikki ja toinen on suomenruotsalainen runoilija. Molemmat yrittävät omalla tavallaan selviytyä sisällissodan jälkeisessä Suomessa, jonka tulevaisuus on epävarma. Romaaniin sekoittuu vastasyntyneen Neuvostoliiton vakoilijoita, suomalaisia äärioikeistolaisia, murhia ja salaliittoja. 

13

 

Ongelmia  

Valitettavasti tämä romaani ei ole makuuni. Vaikka tässä kirjassa esiintyykin aika mielenkiintoisia hahmoja ja kieli on suhteellisen selkeä, tässä kirjassa ei oikein tapahdu mitään. Enkä tarkoita sitä, että tässä romaanissa puuttuisi toimintaa ja pitkin poikin juoksemista, vaan että tässä ei ole mitään tunteita! Alku oli aika lupaavaa, erityisesti kun juonessa on niin paljon ristiriitaisia ja voimakkaita persoonia, mutta loppujen lopuksi mitään kovin jännittävää ei tapahdu. Tai ainakin tunteeni eivät olleet mukana tapahtumissa.

Tämä romaani yrittää olla vakava ja emotionaalinen kertomus tavallisten ja pienten ihmisten yrityksestä selviytyä, mutta mitään mielenkiintoista ei oikein tapahdu. Tämä on ehkä tasaisen tylsä romaani, mitä olen koskaan lukenut. Kieli ja hahmot olivat kuitenkin tarpeeksi mielenkiintoisia, että jaksoin lukea loppuun, mutta ei tarpeeksi mielenkiintoisia, että pidin niistä tai jaksoin keskittyä. Tylsä tai huono tämä kirja ei ole, mutta ei se myöskään ole mitenkään erikoinen. Minusta onkin saavutus, että onnistutaan tekemään äärivasemmistolaisista ja äärioikeistolaisista kertova romaani, joka herättää vain apatiaa. En tiedä onko vika minussa vai kirjassa? Alku oli todella lupaava, mutta jossain vaiheessa keskittymiseni herpaantui, enkä ihan ymmärtänyt enää, mitä oikein oli tapahtumassa. Mitä ymmärsin, mitään ei oikein tapahtunut ja se on valitettavaa.  

Yhteenveto  

Esikoisromaaniksi tämä on hyvä, koska aika taitavasti kirjoitettu, mutta pitäisi panostaa enemmän siihen tunteeseen tai tapahtumiin, että tämä erottuisi samantyylisistä romaaneista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Mitä tällä kertaa luin, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Casino Royale

Ian Flemingin ”Casino Royale” kertoo brittiläisestä salaisesta agentista, joka lähetään Ranskaan nöyryyttämään ammattiliiton kassanhoitajaa korttelipelissä.    

20170726_141628

Alkuasetelma ei kuulostaa niin seksikkäältä kuin elokuvissa, mutta nyt on kyse kirjasta, joka kirjoitettiin 60-luvn Kylmän sodan aikana. Syy, miksi Iso-Britannian tiedustelupalvelua kiinnostaisi vaarantaa kansalaistensa verorahat ammattiliiton kassanhoitajan korttipelin häiritsemiseen, on se, että kyseinen ranskalainen ammattiliitto on oikeasti Neuvostoliiton hallinnassa ja jos Kylmä sota muuttuu kuumaksi, niin tämä ammattiliitto voi sulkea kaikki Ranskan satamat, antaen etulyöntiaseman Neuvostoliitolle. Eli isosta jutusta on kyse ja tämä korttipeli voi olla se kaikista tyylikkäin tapa tuhota koko ammattiliiton maine.  Riippuen omasta poliittisesta suuntauksestasi, niin ammattiliiton maineen tuhoaminen voi olla maailman siistein tai ikävin juttu. En ala tässä spoilaamaan miksi korttipeli voisi pilata ammattiliiton maineen, mutta syy on aika jännittävä ja osoittaa, miten syvällinen tämä kirja oikeastaan on.    

Kuten aina, on pakko piiskata itseäni siitä, että näin elokuvaversion ensin. Mutta voin puolustautua sillä, että halveksin dekkareita ja kaverilla oli ilmaislippuja, joilla kävin katsomassa hänen kanssaan Martin Campbellin elokuvaversion, jossa on vääränvärinen Bond! Elokuva oli ihan ok, mutta se kalpenee kirjaan verrattuna (kuten melkein aina).

Tässä kirjassa James Bond on oikeastaan aika lähellä Daniel Craigin näyttelemää Bondia. Agentti ei ole mikään teräshermoinen supermies, vaan ihan tavallinen jätkä, jolla toki on teräspallit, mutta hän tekee tässä kirjassa virheitä, pelkää, hermostuu ja saa kovasti turpaan ja itkee. Toki, kun Bond ei saa turpaan, niin hän on todella tyylikäs mies, joka osaa nauttia elämän kalliista asioista ja naisista. Tämä yhdistelmä tavanomaisuutta ja tyylikkyyttä tekee James Bondista kiehtovan hahmon, joka on koko tarinan keskipiste. Eli koko kirjan aikana me tutustumme Bondin historiaan ja persoonaan ja se on tarinan mielenkiintoisinta antia.    

”Casino Royale” ei kuluta aikaansa luetellakseen jokaisen tuotemerkin, mitä Bond käyttää, eikä myöskään mässäilemään väkivallalla, vaan sen sijaan se keskittyy käsittelemään eri persoonien törmäyksiä. Taustana on toki todella hienosti rakennettu tarina Kylmän sodan salaliitosta, jossa jokaisella hahmolla on historia, joka liittyy suuriin historiallisiin tositapahtumiin, jotka kirjan kirjoittamisajankohdassa olivat vielä tuoreita, mikä tekeekin tästä kirjasta mielestäni mielenkiintoisemman kuin elokuvat, jotka yrittävät olla jotenkin epäpoliittisia ja historiattomia.     

Suurin ongelma tässä kirjassa on nykyajan standardeissa oleva sovinismi ja rasismi. Kirjassa esimerkiksi spekuloidaan mikä on tarinan pahiksen etnisyys?  Se jää epäselväksi, mutta yksi tiedustelupalvelun agenteista kertoo, että ainakin miehellä on ”juutalaisen korvat”. Minulla ei ole mitään hajua, minkälainen juutalaisen korvat pitäisivät näyttää ja miten ne oikein eroavat muitten korvista? Toki varmaan on tärkeää tietää miltä rikosepäillyt näyttävät ja varmasti etnisiä piirteitä käydään läpi, mutta jotenkin aavistan, että nykyään näitä piirteitä ei ilmaista samalla tavalla kuin ennen.   

Ian Flemingin ”Casino Royale” ei ole vain jännittävä, vaan tässä jopa uskalletaan filosofoida, mitä ”pahuus” merkitsee ja miten yksilö voi tietää onko hän historian ”oikealla” puolella? Sitten tietenkin tässä myöskin seurataan kuuluisan persoonan kehittymistä siksi, mitä me tunnemme elokuvissa. Tämä kaikki tekeekin tästä kirjasta klassikon. Jos onnistuu ohittamaan kirjassa esiintyvän kausaalisen rasismin ja sovinismin, niin tämä on oikein hyvä ja jännittävä kirja.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Exodus

Leon Urisin ”Exodus” on jännitysromaani, joka kertoo, miten erilaiset ihmiset päätyivät Palestiinaan ja rakensivat Israelin valtion.

20170626_135212

Tämän romaani oli omassa kirjallisuuden klassikkolistassa, jonka olin kopioinut netissä. Kirjan aihepiiri ja sen huikeat yli 500-sivua eivät houkutelleet, mutta olen ennakkoluuloton, joten otin luettavaksi. Jos kirja olisi huono muutamassa kymmennessä sivussa, niin jättäisin kesken, mutta tämä ei ollut sellainen. Urisin kerronta oli heti mukaansa temppaava ja ahmin kirjan hyvinkin nopeasti sen massiivisesta koosta huolimatta.

Mutta koin samalla vaikeuksia lukiessani tätä teosta sen äärimmäisen poliittisesta luonteesta. On aika vaikeaa nykyään lukea romantisoitu tarina Israelin muodostumisesta, kun tietää, miten Israel sortaa palestiinalaisia. Mutta yritin sivuuttaa historialliset tosiasiat ja suhtauhtua tähän kirjaan samalla tavalla kuin muihinkin romaaneihin. Uris kuitenkin tekee sen helvetin vaikeaksi, koska välillä kirjan hahmot ja fiktio ottavat takapakkia ja kirja muuttuu joksikin vakavaksi, mutta hieman romantisoiduksi historialliseksi katsaukseksi Toisesta maailmansodasta, juutalaisten Palestiina-siirtokuntien rakentamisesta ja suuresta sodasta, joka syttyi, kun ympäröivät arabit tajusivat, että heidän keskellään kokonainen valtio oli syntymässä. Koska en tiedä Israelin historiasta kuin hyvin vähän, niin en tiedä, miten todenperäistä nämä katsaukset ovat, mutta nojaan siihen, että nämä ovat varmaan hieman romantisoituja Israelin olemassaoloa oikeuttavia näkemyksiä. Silti Uriksen kerronta on niin jännittävää ja mukaansa tempaavaa, että olin hurraamassa hahmojen kanssa arabiarmeijoitten tuhoutumista.

Koska kirja alkaa holokaustia pakenevilla juutalaisilla, jotka yrittävät saapua brittien hallitsemaan Palestiinaan, niin sympatiat ovat automaattisesti juutalaisten puolella ja näin jatkuu koko kirjan aikana ja vain vahvistuu, kun keskitysleirin kauhut kerrotaan takautumissa. Kun sitten rähinät alkavat arabinaapureitten tai, kuten välillä kirjassa heitä kutsutaan ”muhametilaisten” kanssa, niin et pysty tekemään muuta, kuin toistamaan kuuluisaa lausetta ”ei enää koskaan” ja huurraamaan sionistien puolesta.

Koska suomennos oli julkaistu 50-luvulla, niin tässä uhkuu hieman nykystandardeissa rasistinen retoriikka arabeja kohtaan, mutta sekin on joksikin ymmärrettävää, kun suhtautuminen saapuviin juutalaispakolaisiin oli niin vihamielinen. Uris ei suoraan hauku arabeja, vaan oikeastaan syyllistää arabihallitsijoita sodasta ja korostaa, että suurin osa paikallisista arabeista suhtautui polisiitivsesti juutalaisiin. Silti kirja kuvaa arabeita vähän samalla tavalla kuin 1700-luvun alussa amerikkalaiset kuvasivat alkuperäiskansoja. Eli ”jaloina villeinä, joilla on takapajuiset ja karkeat tavat.” Uris korostaa jatkuvasti, miten sivistyneet euroopan juutalaiset ovat ja, miten he tulevat ”sivistämään” arabit. Eli oli aika kummallista lukea kirjaa juutalaisista, jotka puhuivat melkein samoilla sanankäänteillä kuin eurooppalaiset valloittajat. Mutta sitten muistin, että Euroopan juutalaiset ovat eurooppalaisia, joten ei ole mikään ihme, että he suhtautuvat niin ylimielisesti arabeihin.

Ehkä paras tapa suhtautua tämän ehkä israelilaisten ”Täällä Pohjan tähden alla” opukseen, on lukea se sionistien maailmankuvana. Tämä kirja viestittää sen lukuisten hahmojen ja risteävien tarinoitten ja historiallisten katsausten kautta, miksi Israel on olemassa ja miksi se käyttäytyy nykyään, kuten se käyttäytyy. Miksi ”Ei enää koskaan” lause on ainakin Israelin sionisteille muuttunut asenteeksi, jossa koetut viholliset on murskattava mahdollisimman suurella ylivoimalla, jotta  holokaustin mahdollisuus ei voisi koskaan toistua.

Tietenkin on niitä, joitten mielestä kosto ei ole ratkaisu, mutta tämä kirja ei heitä käsittele, vaan oikeastaan Uris jotekuten oikeuttaa kirjan lopussa tapahtuvia etnisiä ”puhdistuksia” joissa jokaista kuollutta israelilaista kohden, kymmenen palestiinalaista tapettiin, riippumatta siitä liittyivätkö he suoraan yksittäisen juutalaisen murhaan vai ei. Minulle ja varmaan tämän analyysin lukijalle tällainen ajattelu tuntuu perverssiltä, mutta me emme ole kokeneet, mitä juutalaiset kokivat tuhansia vuosia. Ainakin luettuani tämän muuten taiteellisesti loistavan romaanin, ymmärrän jotenkuten israelilaisten sionistien maailmankuvan vaikka en sitä hyväksy.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin