Avainsana-arkisto: Hizb ut-Tahrir

Islamistista kansalaisaktivistiksi

Maajid Nawazin ”Radikaali: matkani pois ääri-islamismista” (oma suomennos) on 2012 julkaistu entisen islamistin kertomus hänen omasta radikalisoinnista ja siitä irtautumisesta.    

44

Tyypillinen jihadisti   

Kirjailija kasvoi sekulaarissa keskiluokkaisessa ja korkeasti koulutetussa brittiläisessä pakistanilaistaustaisessa perheessä. Nawaz ei koskaan käynyt moskeijassa tai rukoillut, kärsi rasismista ja syrjäytyi katujengien puolelle. Katujengissä hän tapasi islamisteja ja radikalisoitui.     

Nawaz nousi 90-luvulla nopeasti Hizb ut-Tahrir-islamistijärjestön riveissä merkittäväksi aktivistiksi. Hizb ut-Tahrir oli nykystandardeissa melko maltillinen islamistijärjestö, jonka toimintatapaan kuului toisen aallon jihadismi, eli arabimaihin suuntautuva globaali terrorismi. Ensimmäinen aalto on paikallinen arabimaitten terrorismi ja kolmannen aallon on nykyinen globaali islamilainen terrorismi, joka suuntautuu kaikkialle maailmaan.

Tämän kirjan kertomus sijoittuu ”viattomanpaan” aikaan, jossa eurooppalaiset jihadistit ja islamistit käyttivät länsimaita rahoittaakseen toimintaansa ja värvätäkseen uusia jäseniä matkustamaan arabimaihin kaatamaan paikallisia hallituksia. Nawaz oli yksi näistä eurojihadisteista, joita lähetettiin arabimaihin riehumaan.    

Analyyttisyys   

Muista ex-islamisti-kirjoista poiketen Nawazin kirja on analyyttisempi. Tässä kirjailija pohtii laajemminkin radikalisoitumista ja sen eri vaikutteita, eikä vain kerro omasta kokemusmaailmastaan. Rasismi, imperialismi ja taloudellinen eriarvoisuus pelaavat merkittävän osan nuoren muslimin radikalisoitumisessa, eikä niinkään uskonto. Nawaz pitää islaminuskoa essentiallisena pohjamateriaalina, josta saada ihminen äärimmäisempään uskonnon tulkintaan, mutta itse uskovaisuudesta ei vielä radikalisoiduta. Nawaz oli nuorempana tapamuslimi, kuten suurin osa jihadisti/islamisti-järjestöjen kohderyhmästä. Nawaz ei radikalisoitunut moskeijassa, eikä hänen islamistiryhmänsä edes värvännyt ihmisiä niistä, vaan kaduilla ja koulujen käytävillä, missä nykynuoriso eniten liikkuu. Tämä kuvio ei ole merkittävästi muuttunut 2010-luvullakaan.    

Epäluotettava kertoja

Tämä analyyttisyys on ehkä ainoa asia, mikä pelastaa tämän kirjan, koska kirjailijan henkilökohtaista kertomusta on ja aktivismia on vahvasti kyseenalaistettu.    

Esimerkiksi Nawaz on viime aikoina puolustanut ulkomaalaisten äärioikeistolaisten oikeutta matkustaa Iso-Britanniaan värvätäkseen lisää jäseniä ääriliikkeeseensä, mikä on vähän ristiriitaista radikalismia vastustavalle aktivistille.

Tämä tarkoittaa, että tätä kirjaa on luettava hyvin kriittisesti. Mutta analyysi, jonka kirjailija panee omiin kokemuksiinsa, on yhdenmukaista kansainvälisen terrorismitutkimuksen kanssa, joten on tämä sinänsä ehkä paras populaari teos aiheesta, vaikka kirjailija valehtelisikin tai liioittelisi.    

Propaganda   

Mielenkiintoisinta oli kuitenkin itse Hizb ut-Tahririn propagandan analysoiminen. Kirjassa paljastetaan se, että järjestö ei värvännyt ihmisiä uskonnolla, vaan moniportaisella propagandalla, jonka ensimmäinen pinta oli myötätunto. Järjestö käytti Bosnian sodan kauhistuttavia kuvia tapetuista muslimeista värväyksessä. Nawaz oli kärsinyt todella ikävää rasismia, kuten moni muukin hänen ikäluokastaan. Joten oli helppo islamistien esittää nuorille kertomus, että ei heitä syrjitty ihonvärinsä takia, vaan uskontonsa. ”Muslimeja vainotaan ympäri maailmaa ja muslimien olisi pidettävä yhtä tätä vainoa vastaan, kuten kalifaatin aikana” kuului Hizb ut-Tahririn propagandassa.     

Tästä alkoi sitten hiljattainen radikalisoituminen, jossa uskonto oli vain liima, jolla pidettiin yllä joukkoa eri poliittisia pointteja, kuten muslimimaitten vapauttaminen diktatuureista ja länsimaisen imperialismin sorrosta. Kirjailija korostaa, miten tärkeässä roolissa olivat kertomukset Iso-Britannian, USA:n ja Ranskan roolista Ottomaani-imperiumin hajottamisessa, nukkehallitusten pystyttämisessä ja Israelin valtion luomisessa. Kuten hyvässä propagandassa, totuuden siementen sekaan upotettiin anakronistisia käsityksiä islamilaisesta kalifaatista ja islaminuskosta  

Nawazin mukaan islam on ainoa yhdistävä asia, muuten äärimmäisen heterogeenisessä maahanmuuttajayhteisössä, joten sillä pyrittiin houkuttelemaan ihmisiä omaamaan islamilaisen identiteetin. Tämä taktiikka tepsi, koska vaikka suurin osa nuorista ei ollut uskovaisia, islamiin sekoitettiin selkeä ideologinen ohjelma suurvallan luomisesta, joka palauttaisi syrjäytyneitten nuorten ja koko islamilaisen maailman kunnian. Kertomukset suuresta muslimi-imperiumista olivat hyvin houkuttelevia, koska kouluissa ei niistä opeteta. Iso-Britanniassa opetetaan enemmänkin länsimaisten imperiumien ”loistavaa” historiaa ja se ei kuulosta pakistanilaisen tai egyptiläisen korvissa kovin mahtavalta, vaan sorron historialta. Koska tuntemus islamilaisesta kalifaatista on hämärä, sen romantisoiminen on hyvin helppoa, samalla nuorille annetaan elämää suurempi tarkoitus ja ohjelma, jolla rakentaa itsestään kunniallinen identiteetti. 

Nawaz kertookin, miten islamistien arvokas ja itsevarma käytös houkutteli hänet järjestöön. Kirjailijankin itsetunto kohosi Hizb ut-Tahrissa, missä ensimmäisen kerran elämässään hän tunsi olevansa samalla viivalla tai jopa ylempi kuin brittiläinen valtaväestö.     

Itsekritiikkiä   

Kuitenkin erilaisten tapahtumien takia Nawaz alkoi kyseenalaistaa maailmankuvaansa, kunnes hän erosi järjestöstä. Kirjassa kuvataan aika hyvin, miten ääriliikkeestä eroaminenkin on moniportainen prosessi, joka ikävä kyllä alkaa ensin itsekkäistä syistä. Nawazia alkoi vituttaa järjestön sisäiset henkilöriidat, jolloin hän alkoi kyseenalaistaa sen johtajistoa. Siitä alkoi sitten taktiikoiden kyseenalaistaminen ja viimeisempänä itse ideologian. Kirjailija itsekin analysoi omaa radikalismista irtautumasta ja toteaa, että itse islamismin ideologiaa on hyökättävä, koska ei kaikilla satu sellaisia henkilökemiäriitoja, joita hänelle tuli järjestössä. Ehkä paras onkin tämän kirjan loppuosa, jossa Nawaz kertoo hänen radikalismivastaisesta aktivismista ja sen ydinsanomasta ”Ideat ovat luodinkestäviä, joten niitä on hyökättävä paremmilla ideoilla, ei pommeilla” Valitettavasti kukaan ei ole oppinut mitään.    

Yhteenveto   

Maajid Nawazin ”Radikaali: matkani pois ääri-islamismista” on ehkä paras tähän mennessä lukemani populaari kirja islamismista. Tämä on tunteikkaasti kirjoitettu, kerronta etenee kuin jännitysromaani ja siinä on todella syvää analyysiä, joka on yhdenmukaista akateemisen ekstremismitutkimuksen kanssa. Harmi, että tätäkin kirjaa ei ole suomennettu tai sitten ei ole suomennettu, koska kirjailija on nykyään niin huonossa maineessa epärehellisenä aktivistina.

Jos unohtaa edellä mainitut seikat kirjailijasta, on tämä kirja aika mestarillinen tietokirja ääri-islamista.     

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Islamisti

Ed Husainin ”Islamisti: Miksi liityin radikaali-islamiin Iso-Britanniassa, mitä näin ja miksi lähdin.” (oma suomennos) on entisen pankkiirin ja islamistin elämäkerta.

20170821_135743 

Ed Husain oli hyvin tyypillinen eurooppalainen muslimi, joka syntyi Iso-Britanniassa keskiluokkaisessa pakistanilaisessa maahanmuuttajaperheessä. Vaikka Husain kärsi rasismista nuoruudessaan ja joutui koulukiusatuksi, niin hän pääsi korkeakouluun, jossa valitettavasti hän kohtasi Young Muslim Organizationin (YMO) islamisteja, joilla on yhteyksiä pahamaineiseen pakistanilaiseen islamistiseen puolueeseen Jamat-e-Islamiaan. Tästä alkaa Husainin matka erilaisiin islamistisiin järjestöihin, joista yksi oli äärimmäisempi ja väkivaltaisempi kuin toinen, kunnes hän päättyi Hizb ut-Tahrir-järjestön riveihin, jossa hän huomasi, että ihmisiä ihan oikeasti tapetaan islamin nimeen. Husain järkyttyi näkemästään väkivallasta niin paljon, että hän alkoi itsetutkiskelun matkan, jossa hän päättyi luopumaan poliittisesta islamista ja kääntyi suufilaisuuteen (hengellisyyttä ja rauhaa korostava islamin suuntaus.) Nyt hän taistelee entisen jihadistin kanssa islamismia vastaan ja tämä kirja on osa sitä ideologista taistelua.     

Ed Husainin kerronta on äärimmäisen yksityiskohtaista ja se ei vain kerro, miten hän liukui yhdestä radikaalista järjestöstä vielä radikaalimpaan, vaan se analysoi hänen ja muitten ihmisten ajatuksia, joita islamistit hyödyntävät ja mitä taktiikoita islamistit käyttävät vaikutusvaltansa kasvattamiseen. Eli tämä on aika runsas lähde siihen mielentilaan, joka saa muslimin tai jopa kristityn kääntymään salafismiin (äärimmäisen puritaaninen fundamentalismi-islamin tulkinta) ja siitä islamismiin ja jos on oikein vihainen niin jihadismiin.     

Ed Husain paljastaa, että islamistit hyödyntävät muslimien pelkoa tulla syrjityksi, joko taloudellisen epävakauden tai rasismin takia. Mutta islamistit hyödyntävät myöskin länsimaitten ja Israelin imperialismin aiheuttamaa suuttumusta. Pelkojen lisäksi islamistit pelaavat uskonnon positiivisten mielikuvien kanssa, sekä näitten ennakkoluuloilla juutalaisia ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Kaikilla muslimeilla on positiivinen suhtautuminen uskontoon ja tätä tunnetta hyödynnetään saadakseen ihmiset uskomaan, että islam on enemmän kuin vain uskonto, se on täydellinen elämäntapa tai oikeastaan täydellinen poliittinen ideologia, jolla on omat lait ja jopa oma suurvalta, joka voidaan herättää uudelleen henkiin, jos vain liittyy heidän järjestöönsä. Eli monia nuoria houkutellaan samaan aikaan uuteen ja tuttuun identiteettiin, joka on valmiiksi rakennettu ja johon vielä kuuluu elämää suurempi päämäärä.     

Eli melkein samoja mielikuvia, mitä äärioikeisto käyttää rekrytoinnissaan. Islamistit vetoavat oman kulttuurin häviämisen pelkoon ja menetettyyn suuruuteen, jossa miehet olivat miehiä, naiset olivat naisia ja kaikki elivät hyvin moraalisesti ilman juutalaisia tai eriäviä mielipiteitä. Ed Husain paljastaa, miten islamistit yksinkertaistavat islamin joukoksi käyttäytymissääntöjä, joissa puuttuu henkilökohtainen suhde Jumalaan ja kriittinen ajattelu. Islam muuttuu islamistien käsissä poliittiseksi ideologiaksi, jossa koko elämä muuttuu poliittiseksi aktivismiksi, jossa yritetään edistää kuvitteellisen suurvallan luomista, joka tarkemmalla tarkastelulla paljastuu olevan vain epämääräinen ja ristiriitainen mielikuva, ilman mitään konkreettisia ratkaisuja sosiaalisiin ja taloudellisiin ongelmiin.     

Ed Husain huomasi, että islamistit eivät rukoilleet kovin usein, eivätkä lukeneet islamin pyhiä tekstejä, vaan luottivat sokeasti johtajien puheisiin, jotka olivat useimmiten ristiriitaisia, anakronistisia tai yksinkertaistettuja tulkintoja islamista. Sen lisäksi, että islamistien tulkinta erosi klassisesta islamista, niin siitä puuttui kokonaan hengellinen puoli, mikä mahdollisti sen, että ideologian nimeen voitiin murhata ihmisiä ja muutenkin elää äärimmäisen tekopyhää elämää, jossa huumeita, väkivaltaa ja toisiin muslimeihin kohdistunutta rasismia harrastettiin. Jos on lukenut yhdenkin entisen uusnatsin elämäkerran, niin tällainen meno on hyvin tuttua.    

Ed Husain tapaa elämänsä aikana useita islamistisia ja jihadistisia liikkeitä, sekä erilaisia fundamentalistisia ryhmittymiä, jotka kaikki vihaavat toisiaan ja jokaisella on erilainen käsitys siitä, miten islamilainen valtio saavutetaan. Hussein osoittaa, että kaikkien pohjalla on Saudi-Arabian oma 1800-luvulla syntyneen islamintulkinnan wahhabismin salafistinen haara, joka perustuu siihen uskomukseen, että ainoa tapa pelastaa maailma kaikista ongelmista on palata islamin ensimmäisten sukupolvien elämään. Tähän äärimmäisen puritaaniseen ja primitiiviseen visioon sekoittuu sitten todella sekopäät käsityksen islamilaisen valtion historiallisesta luonteesta, jotka ovat niin ristiriitaisia kuin natsien käsityksen antiikin Rooman-imperiumista.     

Kirjailija kuvaa islamismin maailmankuvan todella perverssiksi vihan ideologiaksi, jolle kaikki keinot vallan saavuttamiseksi ovat sallittuja. Tämä häikäilemättömyys ja sisäänrakennettu orwelilainen kaksoisajattelu tekee ideologiasta yhtä vaarallisen kuin äärioikeistolaisuus.    

Husain kuvaa, miten Iso-Britanniassa islamistit ovat soluttautuneet useisiin islamilaisiin järjestöihin ja moskeijoihin tai perustaneet useita peitejärjestöjä. Monet Husseinin tutut esittivät julkisuudessa yhtä kuvaa, mutta omille taas täysin toista. Jos on yhtään seurannut äärioikeiston toimintaa, niin tietää, miten hekin ovat häpeilemättömiä valehtelijoita, jotka keksivät kaikenlaisia eufemismeja omille mielipiteilleen, jotta he saavat rekrytoida kannattajia, ilman että joku voi suoraan todistaa, että he ovat äärioikeistolaisia.  Islamistit tekevät samaa, mutta sen sijaan, että he vetoavat sananvapauteen ja kansallismielisyyteen, niin he vetoavat uskonnonvapauteen ja antirasismiin.    

Ed Husain moittii, miten Iso-Britannian monikulttuurisuus- ja sananvapauspolitiikka on mahdollistanut islamistien vapaan sikiämisen maaperällä ja tavallisten muslimien syrjäyttämisen vallan kahvoista, jolloin salafistit ovat pyrkineet monopolisoimaan oman islaminkäsityksensä. Yksi paras islamismin tunnusmerkinnöistä onkin käsitys siitä, että on olemassa vain yksi ”oikea” islam ja kaikki muut muslimit ovat väärässä. Tai esimerkiksi puheet siitä, että islam on täydellinen ja kokonaisvaltainen aate, jonka nimeen voidaan perustaa ”yhteinen” suurmoskeija, jossa on naisille erilliset islamilaiset kuntosalit ja muu sellainen hömppä.  

Tämä kirja paljastaa, miten islamistit ovat samanlaisia käärmeitä kuin fasistit ja heihin pitäisi suhtautua yhtä epäilevästi ja vakavasti kuin edellä mainittuun. Ed Husain kuvaakin Iso-Britannian tilannetta todella pahaksi ja sen näkee jo useista terrori-iskuista, mitä maassa tapahtuu. Mietin vaan onko Suomessa yhtä voimakasta islamismia kuin täällä on äärioikeistoa?  

Ed Husainin ”Islamisti” on loistava kirja, joka kuvaa radikalisoitumista psykologisella tasolla ja samalla antaa hyvin monipuolisen kuvan muslimeista ja islamisteista, jotka eivät koostu mistään monoliittisesta ja yksimielisestä ryhmästä.

The Islamist: Why I joined radical Islam in Britain, what I saw inside and Why I left. Ed Husain Penguin Books, Lontoo, 2007

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto