Avainsana-arkisto: holokausti

Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä

Hannah Arendtin, vuonna 1963 julkaistu ”Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä” on tutkielma pahuuden olemuksesta yhden natsivirkamiehen elämän kautta.

12

Idea  

Arendt matkusti Jerusalemiin kuuntelemaan Adolf Eichmannin sotarikosoikeudenkäyntiä. Tavoitteena oli nähdä ja kuulla läheltä natsia ja tutkia, miten sellainen ihminen syntyy ja miten hän voi muuttua massamurhaajaksi? Kirjailijan ja lukijoitten järkytykseksi paljastuu, että absoluuttiseen pahuuteen sortuminen ei vaadi suuria. Eichmann näyttäytyy kirjassa säälittäväksi pikkumieheksi, jossa ei ole mitään kovin erikoista tai pahaa. Mutta historiallisten sattumisten kautta juuri tämä virkamies oli vastuussa miljoonien viattomien ihmisten lähettämisestä pakkotyöhön ja teurastettavaksi Natsi-Saksan keskitysleireille.   

Kirjassa käsitellään Echmannin kautta Natsi-Saksan ja Toisen maailnansodan historiaa, sekä miehen oikeudenkäynnin poliittiset, oikeudelliset ja moraaliset taustat. Koko teos rakentuukin siihen pohdintaan mitä on ”pahuus”?   

Pahuuden arkipäiväisyys  

Arendt osoittaa hyvin, että pahuus ei ole mikään mielentila tai mystinen olemus, vaan tekojen seuraus. Sama on rasismin kanssa. Nykyään rasismia pidetään absoluuttisena pahuutena, joka koetaan pilaavan kenen tahansa maineen, joka sellaiseksi määritellään. Kuitenkin kirjassa paljastuu, että vaikka ihminen olisi selkeästi ja räikeästi osallistunut rasistiseen kansamurhaan, tämä silti ei koe itseään rasistiksi tai edes pahaksi. Näin oli Echmannin kanssa. Mies oli sotarikosoikeudenkäynnissä ja silti hän ei pitänyt itseään pahana tai rasistina. Echmannin oli kirjaimellisesti natsivirkamies, Kansallissosialistisen puolueen ja SS:än jäsen. 

Perusteluksi omasta viattomuudestaan, Eichmann käytti juurikin arkipäiväistä selitystä, ettei hän voinut olla rasisti, koska hänellä oli juutalainen ystävä, jota ei haitannut hänen jäsenyytensä natsipuolueessa! Kuka tahansa, joka on ollut tekemisissä rasistien kanssa, on kuullut tällaisia selityksiä, mutta se, että kirjaimellinen holokaustia suorittanut natsi tällaista toteaa, on kauttaaltaan järkyttävää ja loukkaavaa.  

Arendt osoittaa hyvin, ettei kukaan ihminen tässä maailmassa halua pitää itseään pahana, vaikka olisikin selkeästi sellainen. Kuitenkin Eichmannin elämän kautta osoitetaan, että mitään selkeää pahuutta tai ilkeyttä miehen elämässä ja persoonassa ei esiintynyt. Pahuus piileekin teoissa ja niitten seurauksissa, ei siinä, mitä henkilökohtaisesti tuntee sydämessä. Tämä on minusta Arendtin tärkein opetus. Rasismi ja pahuus yleensäkin eivät ole mitään vapaaehtoisesti omaksuttavia leimoja tai olemuksia, vaan ne ovat tarkkoja kuvauksia jonkun teoista. Ei ole väliä, kuinka monta etniseen vähemmistöön kuuluvia ystäviä sinulla on, jos sanot rasistisia asioita ja tuet rasistisia tahoja. Sydämen sisällä olevat tunnot ja sielulliset tilat ovat yhdentekeviä konkreettisten tekojen rinnalla. Eichmann olisi voinut irtisanoutua virastaan tai pyytänyt siirtoa johonkin ei-holokaustiin liittyvään osastoon, mutta hän valitsi pysyä murhanhimoisessa urassa.   

Järkyttämäpä on kuitenkin kirjan loppu, jossa Eichmann tuomitaan kuolemaan. Ennen hirttämistä, tämä kirjoituspöytämurhaaja lausui pateettisen typerän ristiriitaiset viimaiset sanat, jotka olivat kaikessa arkipäiväisyydessään kauttaaltaan järkyttäviä. Mies tuomittiin kuolemaan rikoksista ihmiskuntaa vastaan ja hän ei keksi mitään mutta sanottavaa kuin kokoelma hyvästelykliseitä, jotka eivät merkitse yhtään mitään. Luettuani tämän, tärisin fyysisesti silkasta raivosta, huvittuneisuudesta ja järkytyksestä. Jopa kyynelehdin ja kasvoni vääristyivät sellaisiin asentoihin, joita en tiennyt olevan edes mahdollisia. En ole koskaan samaan aikaan halunnut itkeä, huutaa ja nauraa mihinkään muulle tekstille ennen tätä. Silloin tiesin, että olin lukenut kirjallisen mestariteoksen. Kuitenkin tuntuu pahalta ylistää todella masentavaa tietokirjaa, joka perustuu surullisiin tositapahtumiin. Juuri tässä järkyttävässä kohdassa Arendt keksi lauseen ”pahuuden arkipäiväisyys” joka esiintyy kirjassa ainoastaan kerran. 

Rasismin pahuus  

”Eichmann Jerusalemissa” on myöskin todella hyvä kirja, koska se osoittaa, miksi rasismin on niin haitallista, että sitä pitää tuomita ja kukistaa kaikissa ilmenemismuodoissa kaikkialla ja kaiken aikaan. Kirjassa kerrotaan, että holokausti ei ollut mikään äkillinen onnettomuus, jossa 6 miljoonaa juutalaista ja monia muita vähemmistöjä tapettiin. Vaan holokausti oli graduaalisen hidas prosessi, joka pikku hiljaa nakersi juutalaisten ihmisoikeuksia, kunnes he huomaamattaan olivat päätyneet jääkylmiin karjavaunuihin kohti tuhoamisleirejä. Arendt jäljittää hyvin, miten rasistiset sanat johtivat kovettuneisiin asenteisiin, miten nämä asenteet johtivat kovettuneisiin lakeihin ja lopulta kansanmurhaan. Suurin osa juutalaisista eikä edes saksalaiset  pystyneet kuvittelemaan, että rasismi voisi johtaa koko ajan pahempiin tilanteisiin. Jatkuvasti sivistyksen rajoja murrettiin ja monet juutalaiset luulivat, että pahin oli saavutettu ja oli aika sopeutua. Kuitenkin rasismi van yltyi ja sai koko ajan brutaaleimpia aspekteja. Tämä hitaus mahdollistikin sen, että jotkut juutalaiset itse osallistuivat toisten juutalaisten tappamiseen, koska uskoivat että se voisi hälventää natsien raivoa. Kuitenkin mikään ei tyydyttänyt natseja kuin totaalinen juutalaisten hävitys. Yhä monet vähemmistön edustajat tekevät saman virheen ja luulevat, että rasistit haluavat hävittää ”ne muut” mutta ei hyvätuloisia ja sivistyneempiä vähemmistön edustajia, kuten he itse. He kuvittelevat, että rasistit haluvat hävittää vain köyhät, työttömät ja rikolliset, mutta rasistit ovat rasisteja juuri, koska he yleistävät kokonaisia kansanryhmiä. Sellaisten ihmisten kanssa ei voi neuvotella. Juutalaiset luulivat samaa, mutta joka ikinen yritettiin tuhota. Rikkaimmat juutalaiset vain pyrittiin tuhoamaan viimeiseksi.

Rasismi ei ole paha, koska se loukkaa jonkun tunteita, vaan nimenomaan, koska haastamattomana se voi kasvaa kauhistuttaviin mittakaavoihin, joita kukaan ei voi hallita, vaikka kuinka moraalisesti rehdiksi itseään pitää. Se onkin masentavaa, että me jo tiedämme mihin rasismi lopulta johtaa, mutta kuitenkin merkittävä joukko ihmisiä innokkaasti haluaa toistaa historian.  

Ongelmia  

Suoranaisia virheitä tässä kirjassa ei ole, mutta aika kiistanalaisia väitteitä. Arendt korostaa aika paljon tässä kirjassa pahuuden arkipäiväisyyttä sen kautta, että Toisen maailmansodan kaikki osapuolet suorittivat hirmutekoja ja natsien erikoisuus oli ainoastaan siinä, että nämä suorittivat juutalaisten kansanmurhan ilman minkäänlaista ”sotilaallisesti järkevää” syytä. Eli silkasta kusipäisyydestä. Arendt korostaa esimerkiksi, miten monet juutalaisneuvostot getoissa auttoivat natseja tai esimerkiksi sitä, miten innokkaasti Etelä-Amerikkalaiset oikeistodiktatuurit ja arabinationalistiset valtiot tukivat natsipakolaisia. Samalla kirjassa kerrotaan Eichmanin olleen massamurhansa aikana avoin sionisti, joka teki yhteistyötä sionistijärjestöjen kanssa. Tämän yksityiskohdan mainitsemisen takia Arendtia on haukuttu antisemitistiseksi. Kirjailija jättääkin avoimesti, miten tämä Eichmannin väittämä sionismi pitäisi tulkita. Tulee mieleen palestiinalaisaktivistien väitteet siitä, että sionistit ovat eräänlaisia natseja ja tästä kirjasta voi saada perusteluja sellaiselle väitteelle. 

Sitten kyseenalaistan hieman väitettä, että italialaiset olisivat olleet vähemmän murhanhimoisia rasisteja, koska heillä oli ”pitempi sivistyksellinen historia” kuin saksalaisilla. Arendt korostaa esimerkiksi, että Itä-Euroopan fasistihallinnot olivat barbaarisempia kuin natsit. Niin barbaarisia, että jopa paikalla olleet saksalaiset SS-upseerit olivat inhon vallassa, kun juutalaisia hakattiin kuoliaaksi pogromeissa. Natsit olivat yhtä rasisteja kuin itäeurooppalaiset, mutta he halusivat teurastaa juutalaisia ”humaanisti” mikä Arendtin mukaan osoitti saksalaisten korkeampaa sivistystä verrattuna itäeurooppalaisiin. Hieman rasistinen väite itseään nykystandardeissa.   

Yhteenveto  

Hannah Arendt ”Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä” on yksi parhaimmista tietokirjoista natsismista ja pahuudesta yleensäkin. Jos tämä kirja ei olisi henkisesti raskasta ja masentavaa luettavaa, suosittelisin kaikille, jotta rasismin vähättely loppuisi. Kuitenkin eivät kaikki ihmiset jaksa lukea tietokirjoja, erityisesti jos ne käsittelevät näinkin ikävää aihetta. Silti tämä on kirjallinen mestariteos ja tärkeä dokumentti ihmiskunnalle.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

IBM ja holokausti

Joel Bakanin ”Yhtiö: Sairaalloinen voiton ja vallan tavoittelu” (2003) kirjassa käsiteltiin kaikkia tapoja, joilla yksityiset suuryritykset ovat pilanneet maailman ja yksi sen viitteistä oli Edwin Blackin, vuonna 1999 julkaisema kirja ”IBM ja holokausti” (oma suomennos) tietokirja. Panin sitten tämän kirjan lukulistaan, koska vaikka olen melko onneton tietotekniikassa, teknologian sosiaaliset ja poliittiset vaikutukset ovat aina kiinnostaneet.   

9

Idea   

”IBM ja holokausti” kertoo amerikkalaisen tietoteknisen yhtiön International Business Machine (IBM) osallisuudesta Natsi-Saksan harjoittamaan juutalaisten kansanmurhaan. Vaikka edellä mainitun Bakanin kirjassa kerrottiin IBM:n myyneen reikäkorttikoneita Natsi-Saksalle, en tiennyt kuinka syvälle tämä yhteistyö ulottui. Tässä Blackin kirjassa paljastuu, että IBM oli aktiivisessa yhteistyössä koko Toisen maailmansodan aikana Natsi-Saksan kanssa.    

IBM oli 30-luvulla globaali suuryritys, jolla oli tehtaita ja alihankkijoita ympäri maailman. Erityisesti Euroopassa. Yksi IBM:n alihankkijoista oli Saksassa. Kun Hitler nousi valtaan, tämä alihankkija varmisti rikastuttavan sopimuksen uuden hallinnon kanssa. Natsit käyttivät IBM:än reikäkorttikoneita kartoittaakseen kaikki ”ei-toivotut” saksalaiset ja näin varmistaa ketkä vangittaisiin gettoihin tai lähetettäisiin keskitysleireille. 

IBM:än Yhdysvaltojen pääkonttori oli täysin tietoinen siitä, mitä sen myymillä reikäkorttikoneilla tehtiin ja se antoi täyden siunauksen sille. IBM:n jopa lähetti huoltomiehiä Natsi-Saksaan ja ehdotti, miten kortistoja voitaisiin kehittää tehokkaimmiksi. Missään vaiheessa IBM:ällä ei kyseenalaistettu tätä yhteistyötä maailmanhistorian pahimman hirmuvallan kanssa. Kirjailija painottaakin, että jo ennen sotaa kaikki olivat tietoisia natsien harjoittamasta juutalaisvainosta.    

Pahemman luokan ahneutta   

Kirjailija jäljittää sekä Yhdysvaltojen pääkonttorin, että saksalaisen alihankkijan johtajien elämäkerrat, paljastaakseen että näillä miehillä ei ollut mitään muuta vakaumusta kuin voiton maksimoiminen. IBM ei osallistunut holokaustin tehostamiseen koska sen omistajat olivat rasisteja, vaan koska he halusivat varmistaa yhtiön rikastumisen. Vaikka IBM:ällä oli sen ajan tietokonemarkkinoiden monopoli, se oli yhtiönä järjestetty alihankkijoiden verkostoksi välttääkseen korkeita veroja. Kuitenkin nämä alihankkijat tottelivat Yhdysvalloissa olevaa päämajaa, joka halusi tietää tasan tarkkaan, mitä sen nimissä tehtiin. IBM:än korkeimmat virkamiehet kävivät säännöllisesti vierailulla Natsi-hallinnon korkeimmissa tasoissa. Jopa Hitlerin kanssa keskusteltiin henkilökohtaisesti.    

Kirjan mukaan IBM rikastuikin huimasti Toisen maailmansodan aikana. Yksi syy, miksi näin kävi, vaikka monet väittävät sodan olevan huonoa bisnekselle, oli se, että 1900-luvulla sotien aikana oli tapana kaapata vihollismaitten yhtiöt väliaikaisesti ja palautaa ne omistajille sodan päädyttyä, riippumatta siitä kuka sen voitti. Jo ennen Toista maailmansotaa tällainen yhtiöitten “lainaaminen” sodan aikana oli vakiintunut tapa, jota natsitkaan eivät kyseenalaistaneet. IBM:ällä ei ollutkaan mitään menetettävää uudesta sodasta, ainoastaan voitettavaa.    

Koska Yhdysvallat astui Toiseen maailmansotaan myöhemmin kuin muut, IBM sai hyvin pitkään vapaasti myydä ja huoltaa natsien laitteistoa ja näin edistää juutalaisten kansanmurhaa. Hitler oli niin kiitollinen IBM:än kontribuutiolle, että antoi sen amerikkalaisjohtajalle korkeimman natsimitalin, mitä ulkomaalaiselle voi antaa.    

Kun USA meni sotaan, IBM menetti väliaikaisesti saksalaisen alihankkijansa hallinnan, mutta kun sota loppui, amerikkalaisyhtiö sai alihankkijan ja sen tuottamat verirahat takaisin itselleen. Sota oli IBM:älle mitä voittoisinta aikaa, erityisesti kun se myi sodan aikana kaikille osapuolille teknologiaansa.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen taiteellinen dramaattisuus. Edwin Blackin on todella hyvä kirjoittaja, joka väritti kirjassa esitetyt faktat todella tunteita herättävillä kielikuvilla. Vaikka tällainen taiteellinen ote tuottaa todella tyydyttävän lukukokemuksen, se hieman hämärtää siinä esitettyjä faktoja. Kirjassa liioitellaan natsien holokaustikoneiston tehokkuutta, niinkin paljon, että se herätti mieleen nykyisten teknologiayhtiöitten massadata-analyysin. On hyvin vaikea uskoa, että reikäkorttitietokoneilla oli niin massiivinen rooli holokaustissa. Kirjailija väittääkin, että ilman IBM tietokoneita holokausti ei olisi edes mahdollista, mikä kuulostaa hieman liioittelulta, kun Neuvostoliitossa onnistuttiin ihan ilman tietokoneita toteuttamaan laajoja puhdistuksia.    

Yhteenveto   

Edwin Blackin ”IBM and the Holocaust ” kertoo siitä, mihin kauheuksiin yksityinen yhtiö voi ryhtyä turvatakseen osakkeenomistajien edut. Kun muistaa, että tämä kirja kirjoitettiin ennen Facebookin, Twitterin ja Googlen homogeenista asemaa, sen viesti on vielä pelottavampi. Vaikka kirjan kieli voi olla joillekin ylidramaattinen se kuitenkin painottaa kuinka kauhistuttava holokausti oli ja, miten häikäilemättömästi moni yksityinen yhtiö toimi Natsi-Saksassa.   

Joittenkin mielestä natsit ja IBM:n sotarikokset ovat menneisyydessä, että nykyään suuryrityksiä sitovat yritysvastuu. Valitettavasti fasismi on nousemassa ympäri maailmaa. Samaan aikaan datayhtiöt ovat ehtineet syyllistyä lukuisiin yksityisyyden loukkauksiin. Pelko historian toistosta ei ole aiheeton. Suuret datayhtiöt ovat jo antaneet takaportteja NSA:lle, myyneet ihmisten yksityistä dataa poliittisille toimijoille, Google oli rakentamassa Kiinan hallitukselle sensuroitua hakukonetta ja muutenkin valtio on kokoamassa verkkokauppa Alibaban kanssa maailmanhistorian suurinta valvontakoneistoa, Amazon taas tekee tiivistä yhteistyötä Pentagonin kanssa ja lukuisat yhtiöt käyttävät kännyköiden GPS signaalia piirtääkseen äärimmäisen tarkan kartan ihmisen käymistä paikoista, josta hyvin helposti onnistutaan päättelemään ihmisen identiteetti. Voi olla, että tulevaisuudessa IBM:n sotarikokset kalpenevat sille kauhulle, jota globaali massadata-analyysi voi saada aikaan väärissä käsissä. Toisessa maailmansodassa reikäkorteissa oli vain ihmisten perustiedot, mutta nykyään lukuisissa palvelimissa ympäri maailmaa on niin paljon yksityistä tietoa, että jättiyhtiöitten algoritmit tuntevat meidät paremmin kuin me itse.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus, Talous, Teologia, tietotekniikka

Antisemitisti ja juutalainen

Jean-Paul Sartren ”Antisemitisti ja juutalainen: Vihan etiologian tutkimus.” (oma suomennos) On ranskalaisen eksistentialistisen filosofin yritys tutkia, mikä on juutalaisvihan psykologinen ja filosofinen alkuperä.   

39

Tämä kirja julkaistiin vuosi Toisen maailmansodan jälkeen, joten sille oli tilausta. Miten holokaustin kauhut olivat ylipäätänsä mahdollisia ja miten sen toistuminen voidaan estää? Monet kysyivät näitä kysymyksiä ja Sartre päätti vastata.   

Sartre kirjoitti tämän lyhyen kirjan kaikille, joten se on aika helppolukuinen. Kirjailija käyttää filosofiaa, psykologiaa, omaa kokemusta ja historiaa kartoittaakseen ne psykologiset ideat ja mielikuvat, jotka muodostavat rasistin maailmankuvan. Kirja kirjoitettiin pääosin tutkimaan juutalaisvihaa, mutta sen periaatteet soveltuvat kaikkeen rasismiin.   

Rasistin mielikuvituksettomuus  

Pelottavinta tässä kirjassa on sen viiltävä ajankohtaisuus. Luulisi, että holokaustin jälkeen antisemitistit vaihtaisivat taktiikoita, olisivat hienovaraisempia, eivätkä huutaisi ihmisten päälle, että juutalaisia tulisi kaasuttaa. Tässä minä ja kaikki muut olimme väärässä. Sartre paljastaa, että jo ennen Toista maailmansotaa antisemitistit olivat ovelia paskiaisia. Antisemitismi oli yhtä salakavalaa kuin nykyinen muslimiviha. Harvat antisemitistit avoimesti puhuivat juutalaisten tappamisesta, vaan he pyrkivät vihjailemaan ja generalisoimaan vihan kohdettaan. Jo silloin tiedettiin rasismin olevan väärin. Meille on jotenkin tullut anakronistinen käsitys kulttuurissamme, että rasismi on ollut ennen avoimempaa. Ei se ollut, vaan se oli juuri samanlaista pelkurimaista vittuilua kuin nykyään. Historiankirjoitus on vain korostanut rasismin brutaalimpia puolia, mutta arkipäivän kahvipöytärasismi oli tismalleen yhtä huolettoman salakavalaa kuin nykyään.  

Lukiessani tätä kirjaa, uskoni ihmiskuntaan mureni vähän lisää. Sitä olettaa, että olisimme oppineet jotain holokaustista, mutta ei. Näköjään muutama vasemmistoälykkö tajusi jotain, mutta ei kukaan sellaisia hippejä kuuntele.    

Rasistitrollit  

Sartren kuvaus antisemitismistä on niin ajankohtainen, että minun piti kääntää kirja ja katsoa uudelleen, milloin tämä kirjoitettiin? Tässä kirjassa kuvaillaan ilmiötä, joten me nykyään kutsumme ”trollaukseksi”. Rasisti kätkee vihansa vitseihin ja absurdeihin kertomuksiin, jolloin on hyvin vaikeaa todistaa, että hän vakavasti vihaa juutalaisia.  

Totuudella ei ole väliä  

Toinen oivallus tässä kirjassa on, että antisemitisti on tietoinen, että hän on väärässä. Antisemitisti on valinnut vihata juutalaisia, koska se on ainoa tapa, jolla hän pystyy tuntea itsensä paremmaksi kuin muut. Yleensä antisemitisti on keskiluokkainen mies, jolla on rahaa, mutta ei tarpeeksi omistaakseen maata tai tehtaita, mutta hän on siinä tuloluokassa, jossa hänellä ei ole omaa luokkaidentiteettiä, kuin työläisillä. Jostain identiteetti on luotava ja paras tapa on määritellä itsensä muitten kautta. Antisemitisti määrittelee itsensä lähellä olevan vähemmistön kautta, jolloin hänestä tulee rehellisyyden, itsehillinnän ja valkoisen eurooppalaisen sivistyksen edustaja ja juutalaisista kaikki paha. Rasisti, kun ei omista mitään konkreettista tai henkistä, korvaa omistajuuden puutteen kokemuksella, että hänellä on etuoikeus isänmaahansa, työpaikkoihin ja sen pääomaan. On vain hävitettävä juutalaiset, maahanmuuttajat, kommunistit ja homot, ja hän pääsee käsiksi siihen, joka muka kuuluu vain hänelle. Kuulostaako aivan saatanan tutulta, eikö vain?!  

Samaan aikaan antisemitisti tietää, miten absurdi hänen juutalaisvihansa on, joten hän alkaa keksimään kaikenlaisia tarinoita, miksi hän vihaa juutalaisia. Koska antisemitisti tietää sisimmässään olevansa väärässä, hän ei ota vakavasti rasismikeskustelua, vaan hän voi valehdella ja puhua ristiin aivan vapaasti, koska hänelle totuus ei ole tärkeää. Samalla vastapuoli, eli antirasisti yrittää olla johdonmukainen ja pitää kiinni totuudesta ja faktoista. Antirasisti häviää keskustelun, koska tämä joutuu purkamaan auki rasistin sekoilun. Samalla yleisössä, ne jotka ovat taipuvaisia rasismiin kääntyvät rasistin puolelle, koska tämä vaikuttaa olevan ainoa keskustelijan osapuoli, joka esittää väitteensä itsevarmasti, kun taas antirasisti yrittää todistaa ne vääräksi. Rehellisen keskustelun asetelma käännettäänkin päälaelleen. Rasisti ei pelkää vaikuttavansa ulkopuolisten silmissä hullulta tai idiootilta, kun tämä esittää väitteensä, koska jo se, että hän esittää väitteensä ensimmäiseksi, luo asetelman, jossa antirasisti joutuu siihen vastaamaan eikä päinvastoin. Oikeassa rehellisessä dialogissa väitteen esittäjän on todistettava väitteensä, mutta rasisti hyppää tämän kohdan yli, kehystämällä väitteensä puoli-ironiaan ja epämääräisiin vihjailuihin, jotka antavat vaikutelman itsevarmuudesta ja rentoudesta, ilman että tarvitsee todellisuudessa sanoa mitään konkreettista. Tämä hyökkäävä itsevarmuus on joittenkin mielestä vakuuttavampi kuin väitteitä korjaava ja purkava osapuoli, joka on sitoutunut totuuteen. 

Esimerkiksi antisemitisti hyökkää väitteillään, että ”On liikaa juutalaisia upseereita” jolloin sen sijaan, että antirasisti kysyisi, miksi tämä olisi ongelma, antirasisti yrittääkin todistaa, että ei niitä juutalaisia ole niin paljon. Rasisti on jo voittanut, koska hän onnistui vyöryttämään todistuksen taakan antirasistille. Yhä tätä taktiikkaa käytetään. Sitä kutsutaankin juuri keskustelun oletuslähtökohdan määrittelemiseksi. Sen sijaan, että keskustelun osapuolet aloittaisivat yhteisesti hyväksytystä lähtökohdasta, rasisti valitseekin puheellaan sen oletuksen, mistä keskustelu aloittaa, jolloin antirasisti joutuu kuluttamaan runsaasti aikaa purkaakseen oletuksen, jos edes hän ehtii tajuta sen, että keskustelu on kehyustetty täysin vääriin premisseihin. 

Kysymys on vallasta  

Antisemitismi, kuten rasismi yleensäkin ei perustu ennakkoluuloon ja muukalaiskammoon, vaan valtaan. Kirjailija kuvaa, miten kovemman luokan natseilla oli ennen kristalliyötä juutalaisia ystäviä. Tämä huikea, mutta ei mikään salaisuus, jos on lukenut syvällisemmin natseista, perustuu siihen, että rivinatseille ongelma eivät olleet yksittäiset juutalaiset vaan mielikuva siitä, että jossain oli juutalaisten salaliitto. Rasistilla voi olla se kuuluisa musta kaveri, mutta se ei estä rasistia olemasta rasisti. Rasisti tietää, että eivät kaikki hänen vihaamansa etnisen vähemmistön jäsenet ole pahoja, mutta hän ei välitä tästä faktasta, koska hän uskoo abstraktiin ideaan homogeenisestä vähemmistöstä, joka yrittää tuhota kansakunnan. Abstrakti siinä mielessä, että idea homogeenisesta vähemmistöstä on jossain ajatusten taustalla, mutta ei koskaan näkyvissä. Tämä mielikuva onnistuu olemaan rasistin mielessä samaan aikaan kuin tämän vähemmistöä edustava kaveri, joka ”ei ole kuin ne muut”. Rasistit omaavatkin sen kuuluisan Orwelin nimeämän ”kaksoisajattelun.”    

Rasistin mielessä jossain on aina pahoja juutalaisia ja heidät on hävitettävä. Sartre tarkentaa vielä, että rasisti ei koskaan edes itselleen tunnusta, että hän haluaa tappaa kaikki juutalaiset, vaan hän haluaa vain, että heitä ei ole. Koska rasisti ei kyseenalaista omaa ajatteluaan, hän ei pohdi oman rasisminsa seurauksia ja näin hän voi ollakin juutalaisen tai mustan hyvä ystävä, koska hän uskottelee itselleen, että ”ne muut on hävitettävä”. Antisemitisti voi lietsoa vihaa juutalaisia vastaan, miettimättä konkreettisesti, miten heidät kadotetaan maasta. Tämä selittääkin, miksi alun perin Natsi-Saksassa argumentoitiin juutalaisten pakkosiirtoa ja vasta Toisessa maailmansodassa päädyttiin ”lopulliseen ratkaisuun”. Tämä myöskin selittää, miksi nykyään avoin äärioikeistolainen voi loukkaantua siitä, että häntä haukutaan natsiksi. Hän itse ei huomaa, miten saatanan sairas murhanhimoinen paskasakki hän on.   

Esimerkiksi viime viikolla 8.4.2018 Helsingissä ravintola Kaisaniemessä pidettiin kansainvälinen äärioikeistolainen kokous, johon osallistui perussuomalaisia ja Suomen sisun jäseniä. Kun puhuin tapahtumasta Twitterissä, jotkut ihmiset tulivat esittämään närkästystään, kun kutsuin tapahtumaan osallistuneita ”natseiksi”. Närkästyjien mielestään juutalaisvastaisuus, rotuerottelun, eugeniikan ja valkoisen etnovaltion kannattaminen eivät tee ihmisestä natsia, vaan jotain muuta, jota ei haluttu avata. Nämä ihmiset tiesivät, että natsismi on väärin, koska kulttuurissamme on määritelty natsit ”pahoiksi” mutta nämä ihmiset eivät tunne olevansa pahoja, joten eivät he voi olla natseja. Nämä ihmiset ihan tosissaan eivät tajunneet, että jos kannatat tapahtumaa, johon osallistuu kirjaimellisia kansallissosialisteja ja rotutohtoreita, joilla on yhteyksiä KKK:hon, silloin on mitä suuremmalla todennäköisyydellä natsi. Jos huomaat olevasi tapahtumassa, missä puhujat puhuvat valkoisen herrarodun kunnian palauttamisesta, ehkä on aika uudelleenarvioida elämänvalintojasi, eikä keksiä tekosyitä.  

Yhteenveto   

On harmillista, että tätä kirjaa ei ole suomennettu, koska se on erinomainen opas siihen, mitä rasismi on ja miten se ilmenee. Mikään ei ole muuttunut siitä asti, kun tämä kirja julkaistiin. Ainoa asia on rasismin kohde. Nykyään ei ole niin salonkikelpoista puhua ”raiskaavista juutalaisista” tai ”liian nopeasti lisääntyvistä juutalaisista” vaan nyt vihan kohde ovat muslimit. Mutta esimerkiksi Suomi Ensin ja Suomen Sisu yhä lietsovat juutalaisvihaa.  

Se onkin kamalaa tajuta, että vaikka ei olisi olemassakaan islamilaista terrorismia, silti muslimeja vihattaisiin. Juutalaiset eivät terrorisoineet Eurooppaa juutalaisuuden nimissä, mutta se ei pelastanut heitä kansanmurhalta. Rasisti vain keksii tekosyitä demonisoida vähemmistöjä, jotta voisi tuntea itsensä paremmaksi kuin muut. Esimerkiksi 1900-luvulla juutalaisia demonisoitiin samaan aikaan suurkapitalistisina riistäjinä, että kommunistisina terroristeina.    

Jokaisen antirasistin ja tavallisen ihmisen tulisi lukea tämä kirja. Se on lyhyt ja helppolukuinen. Me tiedämme jo mihin rasismi lopulta johtaa ja sen toistuminen on estettävä.

1 kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

”Totuus juutalaisista löytyy heidän kirjoistaan!”

Anders Rydellin ”Kirjavarkaat: Natsi-Saksa kirjoitetun kulttuurin tuhoajana.” kertoo Natsi-Saksan yrityksestä hallita eurooppalaista kulttuuria ryöstämällä kaikkien koettujen vihollisten kirjat itselleen.

61

Kaikki tuntevat natsien kirjaroviot, mutta nämä olivat vain poliittista teatteria. Natsien todellisempi tarkoitus oli ryöstää kaikki heidän koettujen vihollisten kirjat, jolloin natseilla olisi informaation ja kulttuuriperinnön monopoli.

Tässä kirjassa ei vain kerrota, mitä kirjoja natsit varastivat ja miksi Toisen maailmansodan aikana? Vaan myöskin, mikä oli joittenkin yksittäisten teosten taustat ja mitä kirjoja natsit itse kirjoittivat itsestään? Mikä tekee tästä kirjasta melkein mikrohistoriallisen teoksen 1930-luvun Euroopan kirjoitetusta kulttuurista.

Sitä luuli, että natseista ei pystyisi puristamaan mitään uutta, kun kaikesta mitä ne jäbät tekivät, on kirjoitettu kirjoja. Luulin lukeneeni kaikki merkittävät natsikirjat jo 2012, jolloin aloin hidastaa natsikirjallisuuden ahmimisen, mutta olin väärässä. Tässä kirjassa kerrotaan, miten kansallissosialistinen ideologia kehittyi, mitkä teokset vaikuttivat siihen ja mitä teoksia kirjoitettiin edistämään ideologiaa.

Kammottava totuus

Näitä kansallissosialistista ideologiaa edistävissä kirjoissa paljastuu paljon hullumpi maailmankuva kuin tiesin. Syvimmällä natsien ideologiassa oli täysin sekopäinen idea juutalaisten salaliitosta. Natsi-ideologian ydin ei ole kommunistien vastustus tai käänteismarxilainen idea rotujen välisestä ikuisesta taistelusta, vaan vankka usko, että juutalaiset hallitsevat maailmaa. Koska natsit tiesivät, että suurin osa ihmisistä ei ota vakavasti niin sekopäistä ideaa, kuin juutalaisten salaliitto, piti keksiä muita tapoja kiihottaa kansanryhmää vastaan. Toisen maailmansodan tunnettujen metodien lisäksi keksittiin, että kaikki Euroopan juutalaisten ja kommunistien kirjallisuus piti ryöstää salaisiin tutkimuslaitoksiin. Näissä tutkimuslaitoksissa sitten etsittäisiin kirjojen sivuissa viitteitä juutalaisten salaliitosta. Ideana oli, että kun salaliitto löytyisi, natsit esittelisivät sen maailmalle, jolloin holokausti olisi oikeutettu. Koska suunnitelmien mukaan kaikki juutalaiset olisi jo hävitetty sukupuuttoon ja heidän kirjallisuus suljettu salaisiin tutkimuslaitoksiin, niin kukaan ei voisi kiistää natseja, koska heillä olisi ryöstöjen takia monopoli juutalaiskirjallisuudesta. Natsit tiesivät olevansa väärässä, he olivat tietoisia omasta pahuudesta ja yrittivät epätoivoisesti keksiä, miten oikeuttaa omaa toimintaansa tuleville sukupolville. Tämä on kammottava paljastus, jonka kaikkia implikaatioita en edes pysty selittämään itselleni. Olisi helppoa vain kuitata natsit hulluiksi, mutta ei, he tiesivät, mitä olivat tekemässä.

Onneksi liittoutuneet pilasivat natsien suunnitelman, Nyt Saksassa on valtavia kasoja ryöstettyjä kirjoja ympäri Eurooppasta, joita pitäisi palauttaa. Niin paljon kirjoja oikeastaan, että kirjastovirkailijat ovat todenneet, että niitten tutkimisessa menee vielä useita vuosikymmeniä, vaikka työ aloitettiin jo Toisen maailmansodan aikana.

Matkakirja pimeyteen

Anders Rydell matkusti eri Euroopan kirjastoihin ja arkistoihin tarkastamaan joitakin ryöstettyjä kirjoja ja haastattelemaan kirjastovirkailijoita. Samalla hän kertoo ryöstöjen taustat. Tässä teoksessa kerrotaan niin romaaneista, novelleista, tietokirjoista, kartoista ja kirjeistä, joita oli arkistoitu eri kirjastoihin ja joita natsit ryöstivät. Monet omistajista kuolivat keskistysleireissä tai muuten sodassa. Jotkut selvisivät nykypäivään saakka ja heille on palautettu ryöstettyjä kirjoja. Samalla tässä teoksessa kerrotaan Neuvostoliiton kirjaryöstöistä, joissa takavarikoitiin natsien ryöstämiä kirjoja, joita yhä suurin osa ei ole palautettu alkuperäisille omistajille.

Samalla kun opit, miten hirviömäisiä sekopäitä natsit olivat, niin samalla opit eurooppalaisesta kulttuurista. Monet tässä teoksessa analysoidut kirjat ulottuvat keskiajalle asti ja käsittelevät eri Euroopan historian vaiheita. Merkittäviä romaaneja, jotka vaikuttivat eurooppalaiseen ajatteluun ja sen sellaista. Tästä teoksesta saa hyvän käsityksen, miten julkaistut kirjat kautta historian ovat muovanneet eurooppalaista ajattelua siihen ikävään pisteeseen, että juutalaiset haluttiin hävittää koko mantereesta.

Mielenkiintoisinta ovat saksalaisen lääketieteellisen tutkimuslaitoksen arkistot, joissa oli 30-luvulle asti kirjoitettu runsaasti tutkimuksia homoseksuaalisuudesta ja jopa trans-sukupuolisista. Jo 30-luvun Saksassa trans-sukupuolisilla oli oikeus vaihtaa sukupuolta. Ikävä kyllä natsit ryöstivät tutimuslaitoksen, polttivat rakennuksen ja yrittivät hävittää keskitysleireissä kaikki seksuaalivähemmistöihin kuuluvat.

Vaikutusvaltaisin tuntematon kaunokirjallinen genre

Yksi mielenkiintoisimmista genreistä, mitä tässä kirjassa käsitellään ovat Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kirjoitetut saksalaiset puolisotilaallisten vapaajoukkojen (freikorps) seikkailuromaanit. Näissä romaaneissa sankari on jokin todella miehekäs kansallismielinen mies, joka kokee olevansa ensimmäisen kerran elämässään todella elossa sodan juoksuhaudoissa. Tämä genre oli äärimmäisen suosittu ja se kilpaili esimerkiksi ”Länsirintamalta ei mitään uutta” tyyppisten pasifistiromaanien kanssa. Tämä sotaa, kunniaa ja tottelevaisuutta ihannoiva genre pyrki edistämään kuvaa, että moderni maailma oli ahdistava ja epäluonnollinen. Ainoa tapa ihmisen toteuttaa itseään ja tuntea olevansa kiinni todellisuudessa oli taistella sodassa ja parhaimmassa tapauksessa uhrautua ystävien puolesta verisessä taistelussa. Tämä genre vaikutti Hitleriin ja natsien maailmankuvaan syvästi, mutta mielenkiintoisesti koko genre on Toisen maailmansodan jälkeen kadonnut. On toki sotaa ihannoivia romaaneja yhä olemassa, mutta ne eivät yritä edistää kuvaa, että ihminen on onnellisimmillaan tappaessa muita.

Henkinen ja fyysinen holokausti

Jotta tämä kirja ei panisi kirjailijaa vain ihastelemaan hienojen kirjojen kuvauksia, niin tässä kerrotaan aika yksityiskohtaisesti, miten sivistyneitä juutalaisyhteisöjä brutaalisti hävitettiin. Ainoa asia, mikä monista näistä rikkaista yhteisöistä on jäänyt jäljelle, on ollut kasa heidän kirjoittamia kirjoja tai pahimmassa tapauksessa yksittäisten hautakivien osia, jotka tököttävät kaupungin kujissa.

Anders Rydell toteaakin, että ihmisillä on vaikeus käsittää miljoonien ihmisten kuolema, mutta yksittäisen ihmisen elämäntarina taas koskettaa syvästi. Itsekin liikutuin, kun tässä kirjassa kuvailtiin jonkun kirjan omistajaan elämää ja miten joittenkin kirjojen omistajista ei ole muuta tietoa kuin nimi ja syntymäaika. Kirjailijan mukaan natsit kirjoittivat tarkemmin keskitysleirille menevien junien numerot kuin uhriensa taustat.

Yhteenveto

Anders Rydellin ”Kirjavarkaat: Natsi-Saksa kirjoitetun kulttuurin tuhoajana.” on siis monipuolinen kirja, jossa opit koko lauseen ”Tieto on valtaa” todellisen merkityksen. Samalla tässä oppii, miten pitkälle jokin kirjassa esitetty idea voi edetä, kun tarpeeksi moni ottaa sen tosissaan.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

He olivat natseja

Katarina Baerin ”He olivat natseja” kertoo kirjailijan isovanhemmista, jotka olivat ihan normaaleja ihmisiä, kunnes alkoivat hupsutella.

20170713_134041

Baer käy läpi omia kokemuksiaan maahanmuuttajataustaisena suomalaisena, joka oppi nuorena, että vain perheen suomalaisia isovanhempia sai muistella ja iloita, mutta saksalaisia isovanhempia ei. Jotain Saksan-puoleisella perheellä oli pahasti vialla ja kun Baer kasvoi, hän sai selville, että isovanhemmat olivat natseja. Tästä alkaa lähes mikrohistoriallinen salapoliisityö, jossa Baer yrittää selvittää, miksi isovanhemmat liittyivät Kansallissosialistiseen puolueeseen ja aktiivisesti osallistuivat maailmanhistorian tuhoisemman hirmuvallan ylläpitämisessä?

Baer haastattelee isäänsä ja vanhempia sukulaisia, kävi läpi perheen arkistot, jotka sisältävät saksalaisten isovanhempien Toisen maailmansodan ja vähän sitä ennen olevaa kirjeenvaihtoa, sekä Saksan valtion erilaisia arkistoja, joissa on jäänyt jälkiä isovanhemmista. Samalla Baer käy läpi Natsi-Saksaa ja fasismia käsittelevää kirjallisuutta piirtääkseen kuvan perinteisestä Natsi-Saksan kannattajasta ja Natsi-puolueen jäsenestä.      

Kirjan alku on vähän hidas, koska se alkaa Baerin isovanhempien lapsuudesta, jossa ei mitään kovin jännittävää tapahdu. Tietenkin tämän kohdan tarkoitus on antaa taustoitusta tavallisten Balttian-saksalaisten elämästä viimeisen vuosisadan alussa. Mutta kuitenkin vauhti alkaa lisääntyä, kun isovanhemmat aikuistuvat ja Hitler nousee valtaan. Oikeastaan tämä kirja oli vähän tylsää luettavaa, koska Baerin isovanhemmat olivat niin tavanomaisia ihmisiä ja se onkin koko kirjan idea.      

Natsit eivät olleet mitään hirviömäisiä sekopäitä, jotka huusivat tappavansa kaikki juutalaiset, vaan suurimmaksi osaksi he olivat tavallisia ihmisiä, joitten mielestä juutalaisilla ei ollut mitään arvoa ja heidät voitaisiin poistaa tästä maailmasta. Hirviömäisyys olikin itse ideoissta, jotka muuttuivat ruumiskasoiksi keskitysleireissä ja itärintamalla ei arkisessa propagandassa ja kahvipöytäkeskusteluissa.

Baerin isovanhempien elämäkerta oli hyvin tyypillinen keskiluokkaisen 1900-luvun alun saksalaisen elämä, jossa maailmankuva muodostui ajan hengestä, johon kuului nationalismi, antisemitismi ja kapitalismin puolustaminen ulkopuolisiksi koettuja uhkia vastaan, kuten kommunismilta. Eli Natsi-puolueeseen liityttiin suuren intohimon ja fanaattisuuden saattelemana, koska koettiin sen olevan ainoa ryhmittymä, joka vaikutti puolustavan keskiluokan ja keskisuurten yrittäjien etuja, saksalaista kulttuuria ja identiteettiä. Liberalismi ja sosiaalidemokratia koettiin olevan liian lepsuja kaikkia koettuja uhkia (kommunistit, juutalaiset ja hallitsematon pörssikauppa) vastaan tai suorastaan kieltävän, että mitään uhkaa olisi edes olemassa.

Kirjassa esimerkiksi kerrotaan, että kansallissosialismi vetosi erityisesti keskiluokkaan ja yläluokkaan, joka pelkäsi jatkuvasti työläisten vaatimuksia tasa-arvosta ja paremmista oikeuksista. Kansallissosialismi ei ollut yhtään suosittu köyhien työläisten keskuudessa ja Hitleriä yleisesti pidettiin työväestössä kapitalistien kätyrinä. Tietenkin Baerin isovanhemmilla oli syytä pelätä työläisiä, koska nuorempana he melkein joutuivat kokemaan 1917 vallankumouksen kauhut Baltiassa. Eli Baerin isovanhemmat alkoivat kannattaa natseja koska pelkäsivät nopeasti muuttuvaa maailmaa, kuten miljoonat muutkin saksalaiset. Valitettavasti natsit muuttivat maailmaa vielä radikaalimmin kuin kukaan osasi odottaa.  Tai no, jos joku olisi ottanut tosissaan Hitlerin ”Taistelussa” hyvin avoimesti kerrotuista suunnitelmista, niin ehkä koko Toisesta maailmansodasta olisi vältetty.

”He olivat natseja” on juurikin pelottava kirja, koska se vahvistaa juuri ne pahimmat pelot, että hyvätkin ihmiset voivat kannattaa miljoonien massamurhan, koska itse pelkäävät oman tulevaisuutensa vuoksi. Kirjailija esimerkiksi huomaa kauhistuneena, että kaikissa kirjeenvaihdoissa isovanhemmat eivät mainitse mitään tapetuista juutalaisista, vaikka heidän massamurhansa oli jo sodan loppuvaiheessa kaikkien tiedossa. Yksinkertaisesti Baerin isovanhemmat eivät välittäneet juutalaisista pätkään verta. Kaasutetut juutalaiset olivat niin arvottomia, että he eivät ansainneet edes sivuhuomautuksen isovanhempien kirjeenvaihdossa. Rasismi oli niin sisäänrakennettua, että se ei ilmennyt mitenkään erikoisesti, koska se oli niin banaalia.      

Pahuuden banaalius onkin kirjan punainen lanka. Pahuuden leviämiseen ei tarvita mitään muuta kuin hyvien ihmisten hiljaisuus. Katarina Baerin ”He olivat natseja” on hyvä kirja, joka kertoo sujuvasti sen, miten nopeasti muuttuva maailma voi pelottaa keskiluokkaa niin paljon, että nämä ovat valmiita uhraamaan omat ihanteet vapaudesta ja vauraudesta äärimmäisen tuhoisalle ideologialle. 

He olivat natseja 
Katarina Baer
Bookwell Oy, Juva, 2016 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Exodus

Leon Urisin ”Exodus” on jännitysromaani, joka kertoo, miten erilaiset ihmiset päätyivät Palestiinaan ja rakensivat Israelin valtion.

20170626_135212

Tämän romaani oli omassa kirjallisuuden klassikkolistassa, jonka olin kopioinut netissä. Kirjan aihepiiri ja sen huikeat yli 500-sivua eivät houkutelleet, mutta olen ennakkoluuloton, joten otin luettavaksi. Jos kirja olisi huono muutamassa kymmennessä sivussa, niin jättäisin kesken, mutta tämä ei ollut sellainen. Urisin kerronta oli heti mukaansa temppaava ja ahmin kirjan hyvinkin nopeasti sen massiivisesta koosta huolimatta.

Mutta koin samalla vaikeuksia lukiessani tätä teosta sen äärimmäisen poliittisesta luonteesta. On aika vaikeaa nykyään lukea romantisoitu tarina Israelin muodostumisesta, kun tietää, miten Israel sortaa palestiinalaisia. Mutta yritin sivuuttaa historialliset tosiasiat ja suhtauhtua tähän kirjaan samalla tavalla kuin muihinkin romaaneihin. Uris kuitenkin tekee sen helvetin vaikeaksi, koska välillä kirjan hahmot ja fiktio ottavat takapakkia ja kirja muuttuu joksikin vakavaksi, mutta hieman romantisoiduksi historialliseksi katsaukseksi Toisesta maailmansodasta, juutalaisten Palestiina-siirtokuntien rakentamisesta ja suuresta sodasta, joka syttyi, kun ympäröivät arabit tajusivat, että heidän keskellään kokonainen valtio oli syntymässä. Koska en tiedä Israelin historiasta kuin hyvin vähän, niin en tiedä, miten todenperäistä nämä katsaukset ovat, mutta nojaan siihen, että nämä ovat varmaan hieman romantisoituja Israelin olemassaoloa oikeuttavia näkemyksiä. Silti Uriksen kerronta on niin jännittävää ja mukaansa tempaavaa, että olin hurraamassa hahmojen kanssa arabiarmeijoitten tuhoutumista.

Koska kirja alkaa holokaustia pakenevilla juutalaisilla, jotka yrittävät saapua brittien hallitsemaan Palestiinaan, niin sympatiat ovat automaattisesti juutalaisten puolella ja näin jatkuu koko kirjan aikana ja vain vahvistuu, kun keskitysleirin kauhut kerrotaan takautumissa. Kun sitten rähinät alkavat arabinaapureitten tai, kuten välillä kirjassa heitä kutsutaan ”muhametilaisten” kanssa, niin et pysty tekemään muuta, kuin toistamaan kuuluisaa lausetta ”ei enää koskaan” ja huurraamaan sionistien puolesta.

Koska suomennos oli julkaistu 50-luvulla, niin tässä uhkuu hieman nykystandardeissa rasistinen retoriikka arabeja kohtaan, mutta sekin on joksikin ymmärrettävää, kun suhtautuminen saapuviin juutalaispakolaisiin oli niin vihamielinen. Uris ei suoraan hauku arabeja, vaan oikeastaan syyllistää arabihallitsijoita sodasta ja korostaa, että suurin osa paikallisista arabeista suhtautui polisiitivsesti juutalaisiin. Silti kirja kuvaa arabeita vähän samalla tavalla kuin 1700-luvun alussa amerikkalaiset kuvasivat alkuperäiskansoja. Eli ”jaloina villeinä, joilla on takapajuiset ja karkeat tavat.” Uris korostaa jatkuvasti, miten sivistyneet euroopan juutalaiset ovat ja, miten he tulevat ”sivistämään” arabit. Eli oli aika kummallista lukea kirjaa juutalaisista, jotka puhuivat melkein samoilla sanankäänteillä kuin eurooppalaiset valloittajat. Mutta sitten muistin, että Euroopan juutalaiset ovat eurooppalaisia, joten ei ole mikään ihme, että he suhtautuvat niin ylimielisesti arabeihin.

Ehkä paras tapa suhtautua tämän ehkä israelilaisten ”Täällä Pohjan tähden alla” opukseen, on lukea se sionistien maailmankuvana. Tämä kirja viestittää sen lukuisten hahmojen ja risteävien tarinoitten ja historiallisten katsausten kautta, miksi Israel on olemassa ja miksi se käyttäytyy nykyään, kuten se käyttäytyy. Miksi ”Ei enää koskaan” lause on ainakin Israelin sionisteille muuttunut asenteeksi, jossa koetut viholliset on murskattava mahdollisimman suurella ylivoimalla, jotta  holokaustin mahdollisuus ei voisi koskaan toistua.

Tietenkin on niitä, joitten mielestä kosto ei ole ratkaisu, mutta tämä kirja ei heitä käsittele, vaan oikeastaan Uris jotekuten oikeuttaa kirjan lopussa tapahtuvia etnisiä ”puhdistuksia” joissa jokaista kuollutta israelilaista kohden, kymmenen palestiinalaista tapettiin, riippumatta siitä liittyivätkö he suoraan yksittäisen juutalaisen murhaan vai ei. Minulle ja varmaan tämän analyysin lukijalle tällainen ajattelu tuntuu perverssiltä, mutta me emme ole kokeneet, mitä juutalaiset kokivat tuhansia vuosia. Ainakin luettuani tämän muuten taiteellisesti loistavan romaanin, ymmärrän jotenkuten israelilaisten sionistien maailmankuvan vaikka en sitä hyväksy.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Tappotanner: Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä.

Timothy Snyderin ”Tappotanner: Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä.” on tietokirja, joka kertoo siitä tapahtui Molotov-Robentrop-sopimuksen alueissa Toisessa maailmansodassa.

20170719_143254

Timothy Snyder keskittyy Molotov-Ribentrop-sopimuksen solmimisen jälkeisiin tapahtumiin, jotka eskaloituivat Toisen maailmansodan kauhistuttaviimpiin massamurhiin, mitä ihmiskunta oli koskaan nähnyt. Tässä ei säästetä yhtään rikosta, yhtään kiveä ei jätetä kääntämättä ja kaikki rikokset näytetään kaikessa raakuudessa ja hirvittävyydessä lukijalle, jotta nykyihminen pystyisi edes jotenkin käsittämään sitä kauheutta, mitä ihmiset kokivat muutama vuosikymmenen sitten.

”Tappotanner” on kirjaimellisesti ja kuvannollisesti helvetin raskas kirja. Tätä ei hevin pysty lukemaan nopeasti, mutta kerrontatapa on todella sujuvaa, vaikkakin aihepiiri on niin rankka. Sen lisäksi, että tässä ananysoidaan sitä politiikkaa, strategista kikkailua, joukkojen liikkeitä ja tilastoja, niin kirjailija nostaa esiin aikalaiskuvauksia, jotta lukijalta ei jää epäselväksi, mitä ne kuusinumeroiset luvut tarkoittavat: nälkään kuolevia lapsia, päähän ammuttuja miehiä ja naisia ja kaasukammioissa tukehtuvia perheitä. Eloonjääneitten muistelmia, kirjeitä, päiväkirjoja ja kekistysleirien seiniin kynsillä raavitut viestit kertovat, mitä nämä massateloituksen uhrit ajattelivat, kun tajusivat, että heidät tuhottiin joko silkasta välinpitämättömyydestä tai vain koska he olivat olemassa.

Snyder käyttää viimeisempiä tutkimuksia kuvaamaan tappotantereeksi ristimäänsä Molotov-Ribentrop-alueen tapahtumia, mutta myöskin kumoamaan muutama historiallinen väärinkäsitys, mitä on muodostunut heti Toisen maailmansodan jälkeen. Esimerkiksi Snyder nostaa esiin sen, että vaikka juutalaiset olivat eläneet satoja, jos ei tuhansia vuosia Euroopassa, erityisesti Saksassa, niin saksalaiset pitivät heitä maahanmuuttajina. Syy tähän olivat 1900-luvun alun Venäjän pogromeita pakenevat juutalaiset, jotka saapuivat Saksaan asumaan. Eli natsit eivät olleet vain sekopäisiä rasisteja, vaan he käyttivät propagandavälineenä tuoreita itä-eurooppalaisia juutalaisia, jotka eivät puhunee saksaa ja, jotka olivat muutenkin hyvin erilaisia kuin Saksan-juutalaiset, oikeuttaakseen kaikkien juutalaisten hävittämistä Saksasta. Eli natsit olivat maahanmuuttokriitikoita ennen kuin pääsivät valtaan. Tai se, että Stalin oli ihan oikeasti antisemitisti ja suunnitteli itsekin Toisen maailmansodan jälkeen neuvostojuutalaisten massamurhaamista.

Molempien diktaattoreitten hiermuteot tappotantereella käydään kivuliaan yksityiskohtaisesti ja lukijalle jää päätettäväksi kuka oli molemmista se sekopäisin massamurhaaja? Hitler, joka viimeiseen asti yritti tappaa kaikki Euroopan juutalaiset, vaikka sota oltiin selvästi häviämässä vai Stalin, joka tapatti entisiä liittolaisia ja näitä edustaneet ryhmittymät, kun heidän hyödyllisyys oli hänen mielestään kulutettu loppuun?

Snyder analysoi Hitlerin ja Stalinin ideologioita hyvinkin syvällisesti ja, miten todellisuus pani tiukasti näitä utopisteja vastaan. Mielenkiintoisin huomio oli, että Snyder eristää Marxismin, Marxismi-Leninismin ja stalinismin toisistaan ja puhuu kirjassaan enemmänkin stalinismista omana kommunismista erillisenä ideologiana. Tämäkin voi johtua siitä, että Snyder on oikeasti vaivautunut lukemaan Marxia ja tietää, että Stalinin hupsuttelulla ei ole muuta yhteistä kommunismin kanssa kuin nimellisesti. Hitlerin kansallissosialismi on taas toinen tarina, koska pääosin Hitler itse muotoili tämän puhtaasi ihmisten hävittämiseen omistetun ideologian, joka olisi pitänyt hävitä Hitlerin ammuttujen aivojen mukana.

Snyder toteaa, että sodan jatkuessa stalinismi ja kansallissosialismi lähenivät toisiaan massamurhissa, taktiikoissa ja lopullisella päämääränä niin paljon, että ei voida sanoa, että nämä olivat täysin erillisiä ideologioita, vaan oikeastaan koko länsimaisen teknologisen ja tieteellisen maailmankuvan jäävuoren  huippu. Molemmat sekopäät halusivat luoda uuden täydellisen yhteiskunnan, joka noudattelisi sen ajan tiukkoja tieteellisia standardeja, joihin kuului jonkun alemman kansan alistaminen huipputeknologiselle tuotannolle. Eli Hitler ja Stalin tekivät juuri sitä, mitä Ranska, Espanja, Belgia ja Iso-Britannia olivat tehneet satoja vuosia Amerikoissa ja Afrikassa, mutta sen sijaan Eurooppa muutettaisiinkin siirtokunnaksi. Stalin Snyderin sanoin, kolonisoi itse Neuvostoliton ja sen kansan, kun taas Hiter ensin karkotti kaikki Saksan juutalaiset Saksasta ja alkoi kolonisoida ympäröiviä valtioita samalla raivolla kuin espanjalaiset konkistadorit, mutta nyt 1940-luvun parhaammalla mahdollisella teknologialla, johon kuuluivat kuljetettavat kaasukammiot, teollisen mittakaavan tuhoamis- ja työleirit ja massatuhoaseet.

Eli ”Tappotanner” ei kerro oikeastaan ihmiskunnan pahimmasta tragediasta, vaan koko länsimaisen ideologian ainoasta loogisesta loppupisteestä, jossa ihmiset muutetaan matemaattisiksi luvuiksi ja arvoiksi, joita voidaan säätää ja ohjelmoida mahdollisimma optimaaliseen visioon, huomioimatta näitten yksilöllisiä tarpeita. Kaikki ne nälkään, tauteihin, luoteihin ja kaasuun kuolleet ihmiset eivät olleet minkään arvoisia natseille ja stalinisteille, kuten eivät englantilaisille ja belgialaisille siirtomaaherroille plantaasien orjatkaan. Snyder painottaakin kirjassaan, että Toisen maailmansodan kauhut eivät olleet mikään pokkeus tai sivupolku, vaan ajan hengen huipentuma, joten jos sen koko kauhistuttavaa mittakaavaa ja historiallisia juuria ei perinpohjin analysoida julkisessa keskustelussa se voi tapahtua uudelleen ja uudelleen.

Tämä fakta mielessä, kiinnitin huomiota siihen, miten Snyder esimerkiksi painottaa siihen, miksi holokausti ja Stalinin kolektivisoinnin ja terroorin aalto tapahtuivat? Snyderinin mukaan siihen yhdistyi ylhäältä alas oleva kauaskantoinen suunnittelu uudesta ”täydellisestä” valtiosta ja usko siihen, että jotkut ihmisryhmät eivät sovi tähän visioon, joten heidät on pyyhittävä maailmankartalta. Mutta Stalin ja Hitler eivät heti päätyneet siihen johtopäätökseen, että ihmisiä piti massamurhata. Stalin päätyi näännyttämään ukranialaiset talonpojat nälkään, kun kommunismi ei levinnytkään kuulovalkean tavoin 1917 vallanmukumouksen jälkeen Eurooppaan, kuten Lenin oli ennustanut, eikä maatilojen pakkokollektivisointi tuottanutkaan haluttuja tuloksia. Nämä kaksi odottamatonta faktaa ajoivat Stalinin syyttämään ulkopuolisia Marxisti-Leninistisen vision epäonnistumisesta, koska itse visio ei voi olla koskaan väärässä, vaan joku muu on oltava. Hitler taas ei alun perin halunnut tappaa kaikkia juutalaisia, vaan ensin hän suunnitteli karkottaa heidät Madagaskariin, mutta kun Liittoutuneet julistivat hänelle sodan Puolan valloituksen jälkeen, niin se suunnitelma karsiutui ja oli löydettävä jokin muu ratkaisu ja lopulta kuuluisa ”lopullinen ratkaisu” löydettiin.

Eli natsit eivät alun perin nousseet suosioon sillä, että he halusivat tappaa juutalaisia, vaan sen takia, koska he kiihottivat kansaa pitämään kaikkia juutalaisia huonosti integroituneina maahanmuuttajina, jotka eivät voisi koskaan olla osa saksalaista yhteiskuntaa. Se, mitä natsit ja saksalaiset eivät osaneet arvata, oli että kun joltain ihmisryhmältä riisutaan kaikki inhimmillisyys, niin heille voi tehdä mitä tahansa, kuten kaasuttaa keskitysleirissä ja valmistaa heidän hiuksista tyynyjen pehmusteita. Sama tapahtui Neuvostoliitossa: Ensin pyrittiin turvaamaan vallankumous keskittämällä kaikki valta pienelle eliitille ja tottelevaiselle armeijalle, jotta kaikki ulkoiset viholliset (joita oli oikeasti olemassa) voitiin torjua. Tämä loi kehityksen, jossa kaikki epäonnostumiset alettiin pitää jonkun ulkopuolisen tekosena ja näin puhdistusten kierre alkoi, eikä sitä voitu enää pysäyttää.

Snyderin kirjan opetus on, että pahuus ei ole koskaan ilmiselvää, röyhkeää, äänekästä tai väkivaltaista, vaan se alkaa jonkun ihmisryhmän halventamisella ja dehumanisoinnilla. Kertomuksina, että kaikki ongelmat ratkeavat, kun joku joukko kansasta poistetaan yhteiskunnasta, koska he ovat olemuksellisesti epäihmisiä, kelpaamattomia ja epätäydellisiä. Tästä alkaa pahuus ja vaikka näitä ideoita esittävät ihmiset eivät itsekään haluaisi massamurhata ketään, niin holokausti on hyvä esimerkki siitä, mihin rasismi ja ihmisten dehumanisointi lopulta johtaa. Snyderin ja minun mielestäni kaikkien pitäisi ottaa urakka vastaan ja lukea tämä kirja, jotta Toisen maailmansodan tapahtumat eivät koskaan toistu.

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus