Avainsana-arkisto: homofobia

Kaupunkien yössä

Saagani löytääkseen parhaan homokirjan on vienyt minut tutustumaan James Baldwinin, David Ebershoffin ja Harald Olausenin kirjoihin, kunnes lukulistassa vuoroon tuli John Rechyn vuonna 1963 julkaistu ”Kaupunkien yössä”. Tässä kirjassa on kaikki, mitä halusin homokirjasta: Seksiä, rakkautta ja eksistentialismia!   

11

”Ei homolla tavalla, vaan miehekkäällä latinotavalla”    

”Kaupunkien yössä” kertoo nuoresta meksikolaistaustaisesta miehestä, joka ryhtyy prostituutioksi rahan takia. Tästä alkaa reissaaminen pitkin Yhdysvaltojen suurkaupunkeja ja sen homokeskuksia.    

Kirjan sankari ei pidä itseään homona, vaan juuri päinvastoin tosimiehenä. Hahmon mukaan tosi miestä panettaa niin paljon, että hän harrastaa seksiä muitten miesten kanssa. 60-luku oli todellakin viatonta aikaa! Mutta tästä asetelmasta tuli mieleen Radio Rockin 2010-luvulla esitetty Marcelino Maustemakkara mainokset, joissa aina lopussa sanottiin ”Ei homolla tavalla, vaan miehekkäällä latinotavalla” 

Kuten otsikko antaa ymmärtää, romaanin tapahtumat sijoittuvat öisiin ja kosteisiin katuihin, joissa todella miehekkäät nuoret miehet etsivät iskettäviä asiakkaita. John Rechy luo kirjoitustyylillään täydellisen tunnelman, jossa tunnet hahmojen ajatukset, tunteet ja katujen ilmapiirin. Kuten monet nuoret miehet, romaanin sankari myöskin etsii itseään. Tietenkin tässä tapauksessa lopputulos on varmaan monelle selvä, mutta silti oli todella kiinnostavaa lukea siitä, mitä tarkoittaa olla ”tosimies”. Romaanissa hahmo kuuluu miehekkäisiin homoihin, joille on hyvin tärkeää olla lihaksikas, kova ja seksikäs, muttei naisellisia. Romaanissa törmätään myöskin ”kuningattariksi” kutsuttuihin naisellisempiin homoihin ja dragqueeneihin. Alussa romaanin hahmo halveksii naisellisempia homoja, mutta hän lopulta oppii arvostamaan heitäkin. Kaikki eri homotyypit kulkevat rinnakkain, mutta eivät harrasta keskenään seksiä. Hahmo myy itseään ainoastaan vanhemmille tosimiehille, jotka myöskin eivät ole homoja. Vaikka hahmot eivät käytä nahkatuotteita, tässä on sellaista Tom of Finland meininkiä. Erityisesti, kun romaanissa liikkuu merimiehiä ja sotilaita.   

Yksi tapa, jolla tarinan päähenkilö vakuuttaa itselleen, ettei hän ole homo, vaikkakin harrastaa seksiä miesten kanssa, onkin prostituutio. Hän tuntee, että hän vain harrastaa seksiä toisten miesten kanssa rahasta ja välillä hän seurusteleekin satunnaisten naisten kanssa. Erityisesti hyvin kauniitten naisten kanssa, koska hän on niin kova jätkä. Kuitenkin eri yöllisissä kaupungeissa hahmo tapaa erilaisia ihmisiä, jotka alkavat saada hänetkin miettimään kuka hän on? Tämä eksistentiaalinen kuvaus oli todella liikuttavaa ja pani minutkin miettimään elämääni. Pystyin samaistumaan hahmoon siitä huolimatta, etten kamppaile seksuaalisuuteni kanssa. Tämä on minusta huikea saavutus, vaikka romaani on enemmänkin yhden hahmon persoonan tutkielma, jossa paljastuu lapsuuden traumoja ja muuta sellaista uniikkia.   

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä romaanissa on sen lähes runollinen ote, jossa dialogit, sivuhahmojen monologit, ilmapiiri- ja ympäristökuvaukset sekoittuvat yhteen pötköön. Vaikka tällainen tyyli toi todella kiinnostavan melankolisen ja katkeransuloisen tunnelman, oli välillä vaikeaa seurata, mitä oikein tapahtui. Sitten romaani oli mielestäni turhan pitkiä. Ei sitä tarvitse jokaisessa Yhdysvaltojen homokeskuksessa käydä tarjoamaan makkaraansa löytääkseen itsensä. Kuitenkin loppu oli huikea ja tunsin, kun olisin hyvästellyt hyvän ystävän, joka viimein löysi itsensä.   

60-luku   

Sivuhuomiona, olen huomannut, että pidän erityisen paljon 1900-60-luvulla kirjoitetuista amerikkalaisista romaaneista. En ole elänyt tuota aikaa, joten nostalgiasta ei voi olla kyse, mutta jotain näissä vanhoissa romaaneissa on paljon vetoavampaa kuin nykyisissä. En tiedä liittyykö se juuri eksistentialismiin ja vähemmistönä olemiseen? Suosikkiromaanini ovat juurikin Richard Wrightin, J.D. Salingerin, S.E. Hintonin, Isaac Asimovin, Jack Londonin ja John Steinbeckin teokset. John Rechyn ”Kaupunkien yössä” pääsee myöskin tähän mystiseen suosikkilistaani.   

Yhteenveto   

John Rechyn ”Kaupunkien yössä” on ihana kirja nuoresta miehestä, joka etsii itseään homostelukiertueen kautta, joka kykenee mestarillisella proosallaan liikuttamaan kenet tahansa.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Mies vailla feminismiä

Olen käsitellyt blogissani runsaasti miesasialiikettä, mutta pääosin amerikkalaista suuntausta, joka osoittautui äärimmäisen naisvihamieliseksi ideologiaksi. Tänä vuonna olen pyrkinyt tutkimaan, onko suomalainen kenttä erilainen? Käsittelin jo Laasasen ”Naisen seksuaalinen valta” (2008) kirjaa, mutta nyt siirrynkin Arno Kotron ja Hannu T. Sepposen toimittamaan artikkelikokoelmaan ”Mies vailla tasa-arvoa” joka julkaistiin vuonna 2007.

9

Rakenne

Kirjan takakansikuvaus antaa ymmärtää, että tässä on asiallinen kirja, jonka iso Tammi kustantamo on julkaissut. Etukannen kuvitus on lainattua suoraan amerikkalaisesta miesasialiikkeen estetiikasta, jossa miehiä lähes aina kuvataan puvuilla. En tiedä, miksi? Kai sitä halutaan antaa kuva siitä, mitä mies voi parhaillaan olla, eli hyväkuntoinen, siisti ja rikas? En tiedä oliko tarkoituksellista asettaa Tammi-kustantamon logo haarojen väliin? Mutta se hymyilytti minua parikin kertaa.

Esipuheessa jo kerrotaan, että kirjan tarkoitus ei ole olla tasa-arvoa vastaan, vaan se on tarkoitettu yksipuolisen tasa-arvokeskustelun ja politiikan kritiikiksi. Mutta esipuheessa myöskin todetaan ”Kukin kirjoittaja puhuu omalla äänellään ja edustaa vain itseään.” mikä pani hälytyskellot soimaan. Kirjan toimittajat selvästi eivät luota kaikkiin kirjoittajiin, jos pitää irtisanoutua heti alussa kirjassa olevista teksteistä. Mutta mikäs siinä, voi hyvinkin olla, että tässä ollaan vain eri mieltä asioista, eikä mitään hullua tule esiintymään.

Koska tämä on artikkelikokoelma, jossa jokainen kirjoittaja on ilmoitettu olevan oma tiivis kuplansa, arvioin suurin piirtein jokaista tekstiä erikseen. Koska tämä arvio on todella pitkä, kerron tässä yleisnäkemykseni kirjasta, jonka jälkeen voi lukea yksitellen mielipiteeni kirjan merkittävimmistä artikkeleista.

Yleisesti tämä on maltillisempi kirja kuin Laasasen. Tässä suurimmaksi osaksi on harmittomia tekstejä, joissa tosiaan pyritään löytämään miesten kokemia ongelmia, mutta joko niissä epäonnistutaan löytämään mikä tämä ongelma aiheuttaa? Tai ei kyetä perustelemaan tarpeeksi tarkasti, mikä on edes ongelma? Suurin puute tässä kirjassa on totaalinen sosiaalisten- ja historiallisten kontekstien puute. Suurin osa kirjailijoista ikään kuin tarkastellee sukupuolikysymyksiä jossain kontekstivapaassa tyhjiössä, eikä oikeassa maailmassa. Monet kirjoittajista vain ottavat lehtiartikkeleista lauseita ja vaihtavat sukupuolia, jolloin he julistavat jonkin perustavanlaatuisen tekopyhyyden todistetuksi. Valitettavasti tällainen sanaleikki ei vielä todista mitään, vaan pitää analysoida syvemmin, miksi sukupuolien vaihtaminen tuntuu oudolta. Mikä kultturissa, historiassa ja yhteiskunnassa voi synnyttää mielikuvan, että tiettyille sukupuolille *kuuluu* jokin rooli? Tätä kirjassa ei esiinny ollenkaan.

Kun unohdetaan todellisen maailman kontekstit ja valtarakenteet, monet kirjailijat jäävätkin vain ihmettelemään ääneen, miksi miehet kärsivät jostain, mitä naiset eivät. Yleisin näkemys vaikutti olevan se, että feministit ovat saavuttaneet jossain 80-luvulla kulttuurihegemonian Suomessa ja siitä astin, miehillä on ollut kurjaa. Näin vaan julistetaan, sen tarkempaa perustelua, miten ja ketkä tarkalleen. Mitä 80-luvulla tapahtui, että tällainen skenaario olisi edes mahdollinen? Tällaista monet kirjoittajista eivät tarjoa, vaan heille se on itsestäänselvyys.

Toisten kirjoittajien mukaan taas on täysin mysteeri, miksi miehiä syrjitään. Ikään kuin yhteiskunnan valtarakenteet olisivat mystisten voimien hallinnassa, eikä miesten.
Vähemmistönä ovat artikkelit, joitten mukaan miehinen kulttuuri on syypää miesten ahdinkoon.

Tämän jälkeen on perinteisempää antifeminististä olkiukkoilua, jossa epäonnistutaan ihan peruskäsitteitten määrittelemisessä tai lähdeviittauksessa. Näisstä artikkeleissa pyritään kumoamaan feministisiä käsitteitä, jotkas selittävät miesten harjoittamaa naisten alistamista. Koska kirjailijat loivat olkiukot näistä käsitteistä, he vaikuttavat vielä typerimmiltä, koska monet näistä käsitteistä, selittävät myöskin miksi miehiäkin sorretaan. Lopulta jää sellainen maku, että kirjailijat hakuavat väkisin syyttää naisia, eikä aidosti löytää kulttuurissa olevia miesvastaisia asenteita.

Vähemmistönä on aidosti hyviä artikkeleita, joissa osoitetaan miesten ongelmia ja perustellaan ne hyvin, mutta niissäkin sorrutaan mututuntumiin. Voisinkin sanoa, että tämä kirja on enemmänkin vapaamuotoista pohdiskelua miesten ongelmista kuin vakava tietokirja, josta olisi mitään hyötyä miehille.

Artikkelit

Pasi Malmi on HTL ja Suomen miestutkimuksen seuran hallituksen jäsen ja hän kirjoitti artikkelin ”Mikä feminismissä ja naistutkimuksessa mättää?” Heti kirja alkaa antifeminismillä, koska miksi ei?

Malmin ydinteesi perustuu sukupuolitutkija Jaana Kuusipalon feminististen liikkeitten jakoon, joka kulkee näin:

1) Tasa-arvofeminismi, jossa sukupuoliroolit rajoittavat niin naisten kuin miestenkin elämää.

2) 80-luvun feminisminen erillisteoria, jonka mukaan miehet ja naiset ovat luonnostaan erilaisia, eikä naisia saa tasa-arvon nimissä painostaa sellaiseen ihmisen malliin, joka tosiasiassa on miehen malli.

3) Postmodernistinen feminismi, joka vastustaa sukupuolistereotyyppejä ylläpitävää feminististä erillisteoriaa. Postmodernistinen feminismi puolustaa myös miehiä, koska se ei hyväksy miessukupuolestakaan muodostettuja kielteisiä stereotyyppejä.

Malmin mukaan erillisteoria on seksistä ja vaikuttaa huoltajuusriidoissa. Malmi ei viittaa missä Kuusipalo on tämä jaon oikein kirjoittanut, enkä löytänyt sitä googlaamalla. Linkatkaa toki, jos joku tietää. Kyseenalaistan tämän jaon, koska se on suorassa ristiriidassa Helsingin yliopiston sukupuolitutkimuksen opetetun feministisen teorian ja historian kanssa. Sukupuolitutkimuksessa käsitellään silottelematta feminististä historiaa, jolloin käsitellään erilaisia ääriryhmiä ja teoreettisia umpikujia, mutta ei tällaista Kuusipalon jakoa käytetä.

Erillisteoriassa on ihan valideja elementtejä, kuten juuri se, että naisten ei pitäisi suostua ahtautumaan miesten luomiin standardeihin, vaan luoda omat standardit. Tästä teoriasta on toki vedetty äärimmäisempiä johtopäätöksiä, kuten poliittinen lesbous, mutta se on aika marginaalille jäänyt ideologia. Sitten Malmi ei osoita, miten oikeuslaitoksessa vaikuttaa erillisfeminismi eikä sen sijaan vanhentuneet patriarkaaliset asenteet naisten ja miesten rooleista. Ei, vaan Malmi on ehdottoman varma, että 80-lukulaiset äärifeministit ovat onnistuneet valtaamaan oikeuslaitoksen! Näyttöä näköjään ei tarvita, koska näin asiat koetaan. Erityisen oudoksi menee, kun muistaa miten miesvoittoinen koko oikeuslaitos on pitkään ollut.  Malmi kirjoittaa, että:

Erillisteoriaa kannattavat Naistutkimuksen tutkijat käyttävät stand-point-epistemologia, jonka mukaan naisilla ja muilla sorretuilla kansanryhmillä on aivan erityinen kyky nähdä aito ja väärentymätön todellisuus, joka muuten jää vallanpitäjien pönkittämän virallisen totuuden varjoon. Tämä näkemys hylkää tieteen puolueettomuuden ja miehisiksi koetut kvantitatiiviset menetelmät.

Pasi Malmi osoittaa, että ei ole käynyt sukupuolitutkimuksessa, koska yksi stand-point-teorian pointeista on tutkijan itsekritiikki ja sosiaalisen asemansa tunnistaminen, jotta tutkimusta ei luulla automaattisesti puolueettomaksi. Se on totta, että kvantitatiivinen menetelmä ei kuulu stand-point teoriaan, mutta ei se kiellä näitten menetelmien käyttöä sen rinnalla ai kutsu niitä ”miehisiksi”. Voihan tieteellisessä tutkimuksessa soveltaa monta teoriaa samaan aikaan. Tietenkin taaskaan ei viitata, mistä Malmi on edes saanut tämän omituisen stand-point-teorian kuvailun. Monille voi tulla yllätyksenä, mutta tiede ei muutu automaattisesti puolueettomaksi, kun alat sitä tehdä.

Yhteiskuntatieteissä absoluuttinen puolueettomuus ei ole yhtä helppo saavuttaa kuin fysiikassa tai kemiassa. Stand-point-teorian pointti on, että vähemmistöjen pitäisi ensisijaisesti tutkia itseään, mutta ei siinä kielletä muitakaan tutkimaan asiaa, vaan tunnustamaan mahdolliset rajoitteet. Esimerkiksi itse tutkin jihadismia, mutta koska en ole kasvanut Lähi-Idän kulttuurissa ja uskonnossa, en tiedä kaikkia konteksteja ja kulttuurisia vivahteita, jotka ovat luonnollisia paikalliselle. Tämän vuoksi minä joudun opiskelemaan enemmän aihetta kuin esimerkiksi kotimaista äärioikeistoa, jonka viittaukset ja mielikuvat tunnen, koska jaan saman kulttuurin kuin he. Sitten tietenkin stand-point teoria ei ole ainoa teoria, jota sovelletaan sukupuolitutkimuksessa, koska se itsesään on kovin rajoittunut tapa tutkia laajempia ilmiöitä.

Perustelemattomista antifeministisestä retoriikasta huolimatta Malmin argumentin kärki on se, että miehiä hakataan parisuhteessa enemmän kuin naisia. Malmi viittaa Daphe-tutkimuksen, jonka mukaan 14 % miehistä on joutunut naisystävän väkivaltaisuuden kohteeksi. Googlattuani löysin vuoden 2010 YLE:n artikkelin, jonka mukaan Suomessa miehiä hakataan hieman enemmän kuin naisia ja asiasta on vaiettu, koska ” naisen ajatellaan olevan haavoittuvampi uhri ja sillä tavalla halutaan korostaa naisuhrin asemaa”. Mutta samalla löysin vuoden 2014 olevan EU:n tutkimuksen, jossa todetaan Suomen olevan naisten pahoinpitelyn kärkimaita. En sitten ole varma mihin tässä pitäisi uskoa. Mutta uskotaan hetkeksi, että Malmi on oikeassa. Silloin pitäisi ihmetellä, miksi Malmi lähtisi feministien kanssa haastamaan hyväntahtoista seksismiä, johon mielikuvan naisista viattomina suojeluntarpeisina lapsina perustuu. Miksi hän luulee, että feministit haluavat ylläpitää tällaista mielikuvaa.

Malmi meneekin niin pitkälle, että haastaa patriarkaattiteorian: ”Siinä naiset oletetaan yhteiskuntaluokaksi, jota hallitseva luokka – miehet – syrjii ja sortaa kaikin keinoin kaikissa maailman maissa kaikkialla elämänalueella. Patriarkaattiteorian ongelma – – häivyttää miesten asema yhteiskunnassa, joka on joltain osin huonompi kuin naisten. Patriarkaattiteorian kannattajat joko kiistävät tai ainakin pyrkivät vähättelemään niiden merkitystä. ”

Mikä on silkkaa valhetta ja käsitteen totaalinen väärinymmärrys. Blogissani voi lukea lisää, mitä patriarkaattiteoria oikeasti tarkoittaa. Mutta ristiriitaiseksi Malmi menee, kun hän sanoo, että postmodernistiset feministit eivät kannata tätä teoriaa. Kyllä kannattavat, kun se on nykyfeminismin kulmakivi. Taaskaan Malmi ei pyri todistamaan, että patriarkaattiteoria liittyisi mitenkään naisten väkivaltaisuuteen tai edes pyri tarkastelemaan, minkä luonteista fyysistä väkivaltaa naiset harrastavat. Malmi sentään laskee ”nalkutuksen” henkiseksi väkivallaksi, mutta ei tarkastele missä kontekstissa tämä ilmenee.

Näitten valheitten ja vääristelyjen lopussa kuitenkin Malmi kirjoitta, että ”suurin osa feminismistä ja naistutkimuksesta on miesmyönteistä, ja vain osa perustuu miesvihamieliseen tiede- ja tietokäsitykseen sekä naisten ylivertaisuutta koskevaa näkemykseen. Miesten ei siis kannata vastustaa kaikkea feminismiä ja naistutkimusta. Miesasiaa ajavien miesten olisikin viisaampaa pyrkiä toimimaan yhdessä tasa-arvofeministien ja postmodernien feministien kanssa.”

Valtiotieteen tohtori Stakesin erikoistutkija Timo Karjalaisen artikkeli. ”Halpoja miehiä” taas on omituinen, mutta mielestäni viaton. Se valittaa, että naiset saavat enemmän rahaa julkiseen terveydenhuoltoon kuin miehet, vaikka miehet maksavat enemmän veroja kuin naiset. Karjalainen argumentoi, että asia on korjattava, mutta on hieman epämääräinen, miten. Alennetaanko miehen verot vai pidennetäänkö miesten elinikä? Tietenkin erikoistutkijalle on jostain syystä täysi mysteeri, miksi miehet kuolevat aikaisemmin kuin naiset tai miksi naiset saavat vähemmän palkkaa kuin miehet. Onneksi Stakesin LKT tutkimusprofessori Mati Rimpelän samassa kirjassa esiintyvässä artikkelissa ”Hyvinvointiosaaminen ja sukupuoli” vastataan kollegan kysymykseen: ”Terveyshaastatteluissa naiset kuitenkin ilmoittavat oireita noin kaksi kertaa useammin kuin miehet.” ja ”miesten aikaisempia kuolemia voidaan selittää riskikäyttäytymisellä.” Ihmettelen kyllä, miten Stakessa on töissä kaksi miesasiamiestä, jotka eivät puhu toistensa kanssa. Nyt ainakin ymmärrän, miksi kirjan alussa kirjoitettiin, että kirjoittajat ”edustavat vain itseään”, koska muuten Staksesin uskottavuus saisi aikamoisen kolauksen. Mutta voitte jo nähdä mihin suuntaan tämä kirja on menossa. Kriittinen tieteentekeminen vaikuttavat olevan tuntemattomia käsitteitä kirjaimellisille tutkijoille!

VTM tutkija Ossi Korkeamäki ja erikoistutkija Timo Kyyrän artikkeli ”’Naisen euro on 96 senttiä” taas ei edes käsittele miehiä, vaan yrittää perustella, miksi naiset oikeastaan eivät saa vähemmän palkkaa kuin miehet. Koska tämä kirja piti käsitellä miesten sortoa, en edes vaivaudu käsittelemään tätä.

VTM lastensuojeluliito keskusliiton tutkija Heikki Sariolan artikkeli ”Tavoitteena isättömyys – biologinen isyys hyökkäyksen kohteena.” on omituinen artikkeli, koska se väittää, että syy, miksi miehet menettävät lapsen huoltajuuskiistoissa on se, että media ja feministit ovat edistäneet käsitystä, että suurin osa miehistä ovat pedofiilejä. En ole koskaan kuullut tästä ilmiöstä, enkä löytänyt mitään edes sinnepäin googlaamalla. Sariola sentään viittaa ikivanhaan ruotsalaisten feministien Britasdotter ja Stövlingin kirjaan, jotka esittivät näkemyksen, että insesti on tavalliselle miehelle ominaista käyttäytymistä.  Googlasin kummatkin ja heillä tosiaan oli 80-luvulla besteller koskien insestiä, mutta harva nykyään heitä referoi, kun google antoi aiheesta niin englanniksi kuin suomeksi, muutaman ruotsinkielisen keskustelupalstan ja antikvariaatin nettisivut. Ei ihan sitä kuuminta teoriaa tällä hetkellä tai edes tämän kirjan julkaisuajankohdalla. Googlasin sitten insestistä ja isyydestä, enkä silti löytänyt mitään vastaava. Jos joku tietää mihin oikein Sariola viittaa? Niin kertokaa.

Sariola väittää ilman lähdettä, että patriarkaattiteoria on ristiriidassa sen kanssa, että seksuaalinen ahdistelu ja hyväksikäyttö ovat paljon yleisempiä perheen ulkopuolella ja insesti on harvinainen seksuaalisen hyväksikäytön muoto. Tietenin taas viitteet puuttuvat. Ensimmäinen väittämä on valetta, koska aika tasaisesti jo monta vuotta on todettua, että raiskaaja on useimmiten naiselle ennestään tuttu, eikä puskassa piilevä hiippari.

Sitten on olkiukko luulla, että patriarkaattiteoria olisi riippuvainen raiskaustilastoista tai missä naisia raiskataan, kun se on laajempi käsite. Eivät kotien ulkopuolella olevat raiskaajat ole avaruusolioita, vaan miehiä, joten vaikka Sariola olisikin oikeassa raiskauspaikasta, silti se vahvistaisi patriarkaattiteorian. Kummallisinta on kuitenkin koko tuo pedofilia väite, jota ei esiinny missään muualla kuin 80-luvun ruotsalaisessa feministisessä kirjassa, jota kukaan ei enää lue tai edes referoi.

Mutta sitten tässä tekstissä paljastuu, mikä oikeasti vituttaa Sariolaa, kun hän haukkuu Kirsi Erärannan kirjaa ”Heteroseksuaalinen matriisi ja isän vanhemmuus” jossa ajetaan ”heteronormatiivisen sukulaisuuskäsityksen murtamista.” ja Tytti Solantuksen haastattelua, jossa hän väittää ”Keinohedelmöitetyn lapsen ei tarvitse tietää biologista isäänsä, jos luovutettava ei sitä halua”. Näistä lausunnoista Sariola näkee jonkinlaisen homosaatioagendan, jossa yritetään ikään kuin varastamaan heteromiehien spermaa homopareille. Sariolla ei ole selvä, mikä häntä ahdistaa tässä kohtaa. Häntä harmittaa erityisesti, että kun isä luovuttaa spermansa spermapankkiin, hän ei voi tietää kuka on hänen spermasta syntynyt lapsi. En tiedä, missä planeetassa Sariolla elää, mutta spermapankeissa on sopimus, jonka allekirjoitat. Siinä sopimuksessa todetaan mihin olet ryhtymässä. Miksi spermanluovuttaja pitäisi edes tietää mitä hänen spermalla tehdään? Jos spermanluovuttaja haluaa olla isä, niin hanki nainen, joka suostuu olla lapsesi äiti. Spermanluovutus on juurikin LUOVUTUS jollekkin parille, joka ei saa lapsia, eikä oman lapsen kaukopalvelu.

Sariolla alkaakin perustelemaan, miksi heteroseksuaalinen ydinperhe on paras tapa selviytyä yhteiskunnan romahtamisesta. Sariola ei ihan selitä miksi yhteiskunnan romahtamisvaara on relevanttia perhepolitiikalle tai, miten homoperhe ei pärjäisi sellaisessa onnettomuudesta. Mutta hän lähtee tällä argumentilla väittämään, että:

Suhtautuminen isyyteen näyttää ristiriitaiselta. Isät halutaan kotiin hoitamaan lapsia, mutta samalla todistellaan, ettei isää tarvita. Biologisella isyydellä ei muka ole merkitystä, mutta satunnaisesta yhdynnästä alkuun saaneen lapsen elatusmaksut määrätään biologisen isän maksettavaksi, kunhan hänet DNA-testeillä seulottu esiin äidin sukupuolikumppaneiden joukosta.

Koko tämä suora sitaatti kuulostaa tunteitten purkaukselta, siitä ”ahdistuksesta” kun samaan aikaan pitäisi hyväksyä homot ja olla vastuullinen mies. On se vaan niin pirun ahdistavaa ja tietenkin tässä on pikkunen vihjailu naisen ”hourittelusta” ja miesten vastuunpakoilusta, koska miksi ei? Sariolan artikkeli vaikuttaa pitävän lapsia miehen omaisuutena, eikä olentoina. Enemmänkin lompakon kaltaisena esinennä, jota mies ei rakasta, mutta hän haluaa tietää, missä se on ja voiko hän pitää sitä taskussaan uudelleen. Erityisen oudoksi menee viimeinen sitaati, jossa jotenkin harmitellaan sitä, että naisella on monta sukupuolikumppania, joten miehen mahdollinen lapsi naisen kanssa on jotenkin vähempiarvoinen. Mitä väliä kuinka monta sukupuolikumppania naisella on? Kai Sariolla tietää, että tarvitaan kaksi ihmistä tekemään lapsen, joten miksi naisen monet sukupuolikumppanit ovat relevantteja, mutta eivät miehen.

VTM. talouspoliittinen asiantuntija Ralf Sundin ”Ero, isä ja huoltajuustaistelu” on oikeasti hyvä ja mainitsemisen arvioinen artikkeli, joka käsittelee isyyttä ja rasismia. Sund käsittelee pääosin maahanmuuttajataustaisen perheen tapausta, jossa viranomaiset pitävät maahanmuuttajataustaista miestä automaattisti syyllisenä kantasuomalaisen naisen ja lapsen pahoinpitelystä. Yksi asia, mitä miesasialiikettä on kritisoitu, on juuri sen oletus, että vain valkoiset miehet ovat olemassa, eikä etnisin vähemmistöihin kuuluvia miehiä käsitellä. Tämän artikkelin tekee erityisen hyväksi sen, että siinä tunnustetaan, että ”viranomaiset uusivat vanhoja malleja eivätkä osaa nostaa katsettaan horisonttiin, jossa perheiden arki jo on.” Mutta myöskin, että ennen feminismiä mies ei ollut osallisena lapsen kasvatuksesta. Sund harmitteleekin, että yhä mies osallistuu lapsenkasvatukseen ikään kuin marionettina, joka auttaa äitiä, mutta ei osallistu syvemmin lastenkasvatukseen. Feministit ovat valittaneet tästä jo pitkään ja on hyvä, että edes joku miesasiamies päätyy samoihin johtopäätöksiin. Sund ehdottaa, että miehelle pitäisi antaa perhovapaapa Islannin mallin mukaan, jossa perhe ottaa vuorotellen perhevapaata, jotta kumpikaan ei tee ylimääräisiä töitä lapsen kanssa. Sundin mukaan tämä menettely on supistanut Islannissa sukupuolten palkkaerot. Ongelmana on vaan, että tässä artikkelissa keskitytään anekdootteihin, eikä tarkempaan tilastojen analyysiin. Siinä mielessä tämä on hyvin rajattu artikkeli, jonka hyöty on pikkasen kyseenalainen.

Kirjailija Arno Kotron artikkeli ”Armeija – tasa-arvon sokea piste” on epätasaisempi artikkeli, jossa kuitenkin on aidosti hyvä viesti.

Kotron mukaan sodan sukupuolivinouman voi nähdä siinä, että kun puhutaan sodan kaatuneista, niin ei koskaan kerrota, että ”miehet” kuolivat, vaan puhutaan ”sotilaista”. Ihan validi huomio, jota moni pasifisti on nostanut esiin, mutta se ei liity sukupuoleen, kun armeijan ideologia perustuu ihmisen yksilöllisyyden häivyttämiselle ja tietenkin yhteiskunnassa on vallitseva oletus, että miehet ovat lähes kaikissa ammateissa oletusarvo. Kun mies on oletusarvo, sitä ei erikseen mainita. Tästä johtuukin, miksi niin moni ammatti Suomessa loppuu ”-mies” liitteeseen. Feministit ovat valittaneet tästä miesoletuksesta jo vuosikymmeniä.  Ja Kotrolle tämä voi olla jokin salaisuus, mutta armeija on miesten rakentama instituutio, jonka lait ovat miesten kirjoittamia ja pääosin miesten valvomia. Feministeillä on aika vähän tekemistä koko puljun kanssa.

Mutta kummalliseksi menee, kun Kotro valittaa, että ”Naiset ja lapset mielletään sodan sivullisiksi uhreiksi, miehet kasvottomiksi tappajiksi ” Miksiköhän näin oletetaan? Voisiko asiaan liittyä se, että historiallisesti miehet ovat olleet sotilaina? Ei tietenkään, vaan koska *joku* vihaa miehiä.

Mutta ei tämä kokonaan huono kirjoitus ole, koska Kotro tunnustaa, että miehiä pakotetaan sotaan joko kunniakulttuurin tai aseitten avulla. Eli miehet itse pakottavat omilla miesvaltaisilla asenteillaan itseään ja muita sotimaan. Feministit kutsuvat tällaista patriarkaatiksi ja erityisesti hegemoniseksi maskuliinisuudeksi! Mutta kuten olemme jo huomanneet, miesasiamiehet eivät usko koko teoriaan, eivätkä edes kykene muotoilemaan omaa versiota siitä. Sen sijaan valitetaan asioista, ilman että osataan kertoa tarkalleen, mikä aiheuttaa ongelman. Itse veikkaisin avaruusolioita, jotka kulkevat kahden ulottuvuuden välillä. Nämä sitten ovat liittoutuneet feministien kanssa tuhotakseen miehet. Saanko nyt myöskin Tammelta kustannussopimuksen?

Asevelvollisuus on miesasiamiesten yksi ydinkysymyksistä ja se toimii, sillä ihmeellisellä oletuksella, että feministit kannattavat sotaa ja armeijaa, vaikka suurin osa vastustaa sitä. Naisten päästäminen armeijaan taas koskee naisten oikeutta toteuttaa itseään, vaikkakin puolustamassa omaa maataan. Tämän voi nähdä, kun Kotro kirjoitti: ”[armeijan] Suunnitelmallinen tappaminen ei nouse sukupuolikysymyksenä keskusteluun” Pitää muistaa, että miehet olivat ne, jotka vastustivat naisten päästämistä armeijaan, koska uskoivat omaan ylivertaisuuteensa. Vaikka täällä Suomessa armeija on pakollinen, miehinen kulttuuri korostaa armeijan kunniaa ja ”mieheksi tulemista” ikään kuin olet mies, vasta kun menet aremijaan. Tämän vuoksi sivareita yhä nähdään ”heikompina” kuin armeijassa käyviä. Kotro kuitenkin ei käsittele tätä aspektia olenkaan.

On myöskin muistettava, että toiset miehet ovat ne, jotka vangitsevat totaalikieltäytyjiä, eivätkä naiset tai avaruusoliot. Mutta Kotro on jotenkin kykenemätön suuntaamaan kritiikkinsä armeijan miehiin, vaan sen sijaan hän kritisoi feministejä, ihan kuin feministit pitäisivät miesten puolesta asia hoitaa. Vähän kummallista, että naiset kykenevät taistelemaan yksin oikeuksistaan, mutta miesten pitää istua kädet perseensä päällä ja odottaa, että rouva tulee auttamaan. Onneksi sentään Kotro ehdottaa ratkaisuksi vapaehtoista maanpuolustusta, niin tämä teksti ei ole kokonaisuudessaan niin onneton.

Pasi Malmi palaa artikkelilla ”Sama rikos, eri rangaistus” käsittelemään, miten miehiä tuomitaan kovemmin kuin naisia rikoksista. Mutten maltillinen artikkeli, paitsi että sen asenne raiskauksia kohtaan on kyseenalainen. Malmi tunnustaa, että tuomareilla on seksistisiä asenteita, jotka vaikuttavat päätöksiin, mutta sitten hän toistaa saman perusteettoman näkemyksen, että oikeuslaitos on feministien valtaama. Malmi sentään tarkentaa, että radikaalifeministit ovat luoneet mielikuvan, jossa ”naisten tulisi saada oikeudessa mahdollisimman lieviä rangaistuksia.” Rehellisyyden nimissä yritin löytää netistä edes yhden feministin, joka olisi näin vaatinut tai edes ehdottanut, mutta en löytänyt mitään. Tätä se teettää, kun ei lähdeviittaa väitteitä! On tässä melkein oletettava, että Malmi keksi koko jutun, kun pakkohan on feministejä syyttää välillä, eikä vain avaruusolioita.

Malmi menee kuitenkin vaarallisille vesille, kun hän kirjoittaa ”raiskauksista ja pahoinpitelyistä – – syytettä ei pidä vähätellä, mutta tästä on pieni askel siihen, että syytetyt miehet todella oletetaan syyllisiksi, kunnes he todistavat syyttömyydellään.

Malmi toistaa miesasiamiesten pelkoa, että raiskauksien uhrien uskominen voisi aiheuttaa perättömien raiskausepäiltyjen vyöryn. Kun katsoo, miten vähän raiskauksia raportoidaan häpeän pelossa ja miten korkeat tuomiokynnykset ovat Suomessa, Malmin pelko vaikuttaa ylimitoittelulta.

Sosiaalityöntekijä Timo Kitusen artikkeli ”Sosiaalityön näennäinen tasa-arvo” argumentoi, että oikeastaan miehiset kliseet ovat sukupuolitutkimuksen syytä. Taaskaan kirjoittaja ei perustele näkemyksiään, mutta keskitytäänpä itse ongelmiin.

Kitunen nostattaa hyvän huomion, että sosiaalityössä ei koskaan kysytä äidin väkivaltaisuutta, vaan ainoastaan miehen. Kitusen mukaan ”Mieheyteen liitetyt erilaiset kielteiset myytit (väkivaltaisuus aggressiivisuus, herkkyyden ja empatiakyvyn puute) vinouttavat sosiaalityön ilmapiiriä – usein toki tiedostamatta. ” On mielenkiintoista, että vaikka Kitunen pitää näitä asenteita sukupuolitutkijoitten propagandan ja naispuolisten sosiaalityöntekijän vallanhimon (hän ei taaskaan tuo mitään todisteita) tuloksena, sukupuolitutkimuksessa on juurikin pyritty purkamaan näitä kliseitä.

Kitunen haluaisi, että enemmän miehiä olisi sosiaalityössä, mutta silloin hänen pitäisi purkaa niitä asenteita, joitten mukaan sosiaalityö on ”naisellista” ja näin vähempiarvoista, eikä keksiä, että sosiaalitädit ovat vain ilkeitä.

YTT sosiaalityön professori Jani Heinonsen artikkeli ”Kolme miespolvea muutoksen pyörteissä” on sinänsä mainittavan arvoinen, koska siinä todetaan, että ”markkinatalous vahvistui ja sosiaaliset verkostot haurastuivat” joka yhdistettynä ”suurten ikäluokkien yksin pärjäämisen miesmalliin” aiheuttaa monia miehiin kohdistuneita ongelmia, joita tässä kirjassa on käsitelty. Heinosen analyysi on aika lähellä feminististä käsitystä, mutta liian epämääräinen ja vailla sen tarkempaa todistelua.

Mutta LKT kirjoittaja Ilkka Taipaleen artikkeli ”Miehet – hylättyjä vai hylkiöitä?” sortuu samaan ongelmaan kuin moni, eli ei tunnusta sitä, että mies on yhteiskunnan oletus ja normi. Taipale esimerkiksi kirjoitta:

silti emme ole nähneet yhtäkään Tasa-arvo neuvottelukuntaa tai muuta valtion elimen tahi tutkimuslaitoksen yhteenvetoa epätasa-arvosta puhumattakaan toimenpideohjelmasta miehen nostamiseksi suosta

En tiedä oliko vuonna 2007 näin ankeaa aikaa? Olin silloin yläasteella, joten en muista. Mutta jos tunnustaa sen, että miehet ovat yhteiskunnan normi, niin jokainen köyhyyttä, syrjäytymistä ja työttömyyttä ratkaiseva ohjelma on ollut miehiä auttava.

LT, lastenpsykiatri Jari Sinkkosen teksti ”Sotaretki lapsuutta vastaan” on taas sitä perinteisempää vankumista, joka tiivistyy tähän suoraan sitaattiin:

”Pojan dilemma taitaa nykyisi olla siinä, että kasvaapa hän millaiseksi tahansa, se on aina jollain tavalla väärin. Hänen pitäisi kyetä tunnistamaan ja hyväksymään feminiiniset puolensa, luopumaan valtapyrkimyksistä ja väkivallan käyttämisestä (vaikka miehet eivät ole niin väkivaltaisia) ja oppia puhumaan tunteistaan poliittisesti korrekteilla ilmaisuilla. Samaan aikaan hänen tulisi kasvaa oikeaksi, maskuliiniseksi mieheksi ainakin seksuaalisessa mielessä. Sellaiseksi, jonka koko ja ulkonäkö, takamus ja etumus ovat riittävän hyviä naisille, jotka ovat entistä harjaantuneempia niitä arvioimaan.”

Sukupuolitutkija Michael Kimmel on nostanut tällaisen Sinkkosen turhautumisen yhdeksi keskeiseksi radikalisoivaksi tekijäksi. On olemassa joukko miehiä, joita kasvatettiin vanhan miesmallin mukaan, joka ei enää sopeudu moderniin uusliberalistiseen yhteiskuntaan ja nämä ahdistuvat. Mutta ei kaikilla miehillä ole vaikeuksia olla hellä ja samaan aikaan miehekkäitä ja komeita, eivätkä nämä asiat ole edes ristiriidassa toistensa kanssa. Kiinnittäisin huomiota siihen, että Sinkkonen pitää myöskin ikävänä, että naiset voivat nykyään arvioida miesten ulkonäköä. On se vaan ikävää, kun naisillakin on nyt standardit. Voi, voi.

Sinkkosen ydinpointti tässä tekstissä on se, että miesten pitäisi antaa kasvaa vapaasti biologiansa määräämällä tavalla, eikä yrittää luoda kulttuurin kautta tästä jonkin aisan, mitä tämä ei ole. Sen sijaan, että Sinkkonen syyttäisi kaupallista mainontaa epärealististen kehostandardien levittämisestä, jätkä syyttääkin feminismiä ja sosiaalisen konstruktivismin teoriaa:

sosiaalisen konstruktion ideasta lähtevä lasten manipulointi ei ole missään mielessä vähemmän vaarallista tai vastenmielistä kuin minkä tahansa totalitaristisen järjestelmän painosus.”

Sinkkonen ei kerro, miten konstruktivismi painostaa (idea nimenomaan on vapauttava) tai kuka tekee painostusta ja miten? En ole varma onko tämä jokin homofobinen viittaus sukupuolineutraalin kasvatukseen? Oliko sellaista edes vuonna 2007?

Arno Kontro palaa jälleen artikkelilla ” Pojat pulpetissa ja koulutuskeskuksen harhat” perustelemaan, miksi pojat eivät menesty koulussa. Kotron teesi on kokonaisuudessaan ihan validi, mutta tässäkin ilmenee kummallista valtarakenteitten analyysin puutetta. Esimerkiksi Kotro ei ymmärrä, miksi erään koulun rehtori ärsyyntyi, kun erääseen kurssiin tuli vain huonon arvosan poikia, eikä kympin tyttöjä. Sen sijaan, että Kotro analysoisi sen, että yhteiskunnassa kannustetaan enemmän poikia opiskeluun kuin tyttöjä, jolloin on ymmärrettävää rehtorin ärsyyntyminen kurssin täyttymisestä pojilla, Kotro päättääkin kääntää asetelman päälaelleen: ”Miltä kuulostaisi, jos miesrehtori valittelisi, että kursseille änkeää vitosen tyttöjä, kun niille haluttaisiin kympin poikia?” Kotro voisi yrittää analysoida, miksi lauseen asetelmien vaihto kuulostaa niin väärältä, paljastaen näin yhteiskunnan piilo-oletukset ja valtarakenteet, mutta hän vain olettaa, että lukija tajuaa jotain perustavanlaatuisen syvällistä hänen uudelleenmuotoilussa lauseessa.

Kapea analyysi jatkuu myöskin siinä, että Kotro ei pidä miehistä kulttuuria osasyynä poikien huonoon koulumenestykseen. Mies ei edes mainitse tätä mahdollisuutta. Jotkut tutkijat ovat todenneet, että pojat arvostavat nuoruudessa enemmänkin tappeluita ja seikkailua kuin koulupenkillä istumista, jolloin he viettävät vähän aikaa opiskelemassa, mikä taas vaikuttaa koulumenestykseen.

Mielenkiintoisesti Kotro uskoo sosiaaliseen kontruktivismiin, kun hän toteaa, että kieli ja ympäröivä kulttuuri vaikuttavat yksilöihin. Kotron mukaan syy poikien huonoon koulumenestykseen on opettajien oppikirjoissa, jotka antavat ymmärtää, että: ”naisten moraali, joka perustu välittämiseen, olisi parempaa kuin miesten kylmän rationaalisuuteen perustuva” Kotro ehdottaakin, että kouluissa annettaisiin pojille ja tytöille räätälöityä kannustusta. Tai sitten sukupuolineutraalia opetusta? Niin pitkälle Kotro ei mene, mutta hän kirjoitti, että kouluihin pitäisi antaa enemmän resursseja ja siirtää opetuksen painotus tyttöjä suosivasta kielenopetuksesta enemmänkin molempia sukupuolia virittävään itsenäiseen ajattelun kannustamiseen. Radikaalein ehdotus on muuttaa poikien kouluun astumisikää myöhemmäksi kuin tyttöjen ja kannustaa tyttöjä enemmän teknisiin aloihin.

Vapaa toimittajan Hannu T. Sepposen artikkeli ” Ennakkoluulon asiamiehet” sortuu samaan ongelmaan kuin Kotro. Hän ei analysoi yhteiskunnan valtarakenteita, vaan olettaa että mediassa annettu negatiivinen mieskuva olisi feministien keksimä vihakampanja. Tietenkin Sepponen ei edes pyrikkään perustelemaan, miten mediassa olisi ylivoimaisesti annettu negatiivinen kuva miehestä verrattuna naiseen. Esimerkiksi feministit ovat valittaneet median tavasta edistää sukupuolistereotypioita jo pitkään.

Lempi lause tästä kirjoituksesta on: ”Toimittajatkaan eivät kehtaa ottaa puheeksi miehille tärkeitä huolenaiheita, jotta eivät tulisi leimatuksi junteiksi ja naisvastaisiksi.” josta ei löydy mitään referointia tai mitään, joka paljastaisi, mitä ”tärkeitä” huolenaiheita ei nosteta esiin. Taaskin olin liian nuori tämän kirjan julkaisuajankohdalla, joten on vaikea kertoa, että mitä miesten huolenaiheita ei nostettu mediassa esiin. Jo se, että tämän kirjan julkaisi iso kustantamo ainakin mielestäni todistaa Sepposen vääräksi.

Psykologi Esa Sariola ”Mistä näitä riittää?” kirjoitus on taas turhanpäiväistä jorinaa kielestä, minkä voi tiivistää siinä esiintyvällä sitaatilla: ”Kuvitelkaa miesten puoluetta kokoontumaan torille yhdessä huutamaan ”Penis! Penis! Penis! Penis!” joka oli Sariolan vastaus feministiseen kokoukseen, jossa huudettiin ”vagina!” Ei ole feministien vika, jos Sariola ei ymmärrä yhteiskunnan valtarakenteita ja miksi ensimmäinen on voimaannuttava, kun taas toinen on kiusallinen. Voin toki vääntää rautalangasta ja kertoa, että naisten seksuaalisuutta on pitkään kulttuurissamme kielletty, hävetty ja vaiettu, kun taas miehen penis on symbolisesti pidetty voiman ja viriiliyden symbolina ja miehiä rohkaistaan ilmaisemaan seksuaalisuutensa. Samaan aikaan peniksen paljastaminen naisille liitetään mielikuvia seksuaalisesta häirinnästä, alistamisesta ja pahimmassa tapauksessa raiskauksesta. Tämän takia miehen penishuuto kuulostaa juurikin pervojen touhulta, eikä vapauttavalta. Tämä totaalinen sosiaalisten ja historiallisten kontekstien unohtaminen on aika tasainen trendi tässä kirjassa. Ikään kuin sukupuoliskysymyksiä pitäisi tarkastella jossain tyhjiössä, eikä oikeassa maailmassa. Ei näin.

Vapaa kirjoittaja Erkki Lampen ”Nainen miehen päässä: feministinen yliminä” on turhin ja kummallisin kirjoitus koko kirjassa. Se käsittelee Lampisen keksimää kuvitteellista feministiä, joka asuu hänen päänsä sisällä. Tämä kuvitteellinen feministi oli karikatyyrihahmo hänen piirtämälle sarjakuvalle, mutta tässä kirjassa se muuttuu lähes todelliseksi pään sisällä olevaksi ääneksi, joka rajoittaa Lampisen seksuaalisuutta ja elämää. Tekisi mieli tehdä freudilaisia vitsejä, mutta en jaksa.

VTL talouspolitiikan asiantuntija Jouni Varankan artikkeli ”Mitä naisten aseman parantaminen antaa miehille?” harmitellee, että ”miehet ovat näyttäytyneet tasa-arvokysymyksissä ennen kaikkea kahdessa roolissa: vertailukohtaa ja ongelman aiheuttajana” Varanka ei avaa, miksi tilanne on tällainen, mutta se liittyy jo useaan kertaan toistettuun sukupuolten valtarakenteisiin, historialliseen ja sosiaaliseen kontekstiin!

Mutta on tässä mainittavaa positiivista, kuten toteamus: ”monet miehet kokevat toisten miesten painostavan heitä kohtelemaan naisia epätasa-arvoisesti” ja tietenkin toteamus, että ”miesten periteisten roolien muuttamien on ollut jo pitkään mukana tasa-aropolitiikan keskustelussa

Eli ihan ok artikkeli, kunnes kirjoittaja kysyy: ”kuka auttaisi niitä miehiä joilta avioero vie elämän jalkojen alta ja joiden mieli on maassa?” En tiedä onko tämä mikään sukupuolikysymys, jos on onnistunut pilaamaan oman avioliiton. Kai terapeutti auttaa tällaisissa asioissa. Lampinen ei ainakaan vastaa tähän kysymykseen.

Kirjailija Hannu Raittilan ”Seuraavat sata vuotta” on aika lailla samaa, mitä Kotron koulutusta käsittelevä artikkeli, paitsi, että Raitilan mielestä kapitalismi on syypää miesten koettuun ahdinkoon ja se on naisen paras ystävä. Raitila ei perustele näkemystään, vaan pohdiskelee omiaan, kuten monissa artikkeleissa.

Yhteenveto

Nämä olivat ne artikkelit, jotka eniten herättivät ajatuksia. Tässä kirjassa oli muitakin, jotka joko olivat hyviä, mutta käsittelivät asioita, mitkä ovat vähän kuin itsestäänselvyyksiä tai samaa, mitä feministitkin ovat valittaneet kuin taas toiset olivat vailla mitään tarkoitusta. Esimerkiksi vastaava ylilääkäri Hannu Lauerma ”Myytti miehen vajavaisista aivoista” käsittelee olematonta myyttiä. Mielestäni outo artikkeli, mutta harmiton. Toinen esimerkki on historioitsija Teppo Viholan artikkeli, joka ei ollut mitään muuta kuin semantiikasta marisemista siitä, että naiset eivät yksin saaneet äänioikeutta, vaan sen antoivat miehet. Viholan mukaan pitäisi siis juhlia molempien sukupuolten äänioikeutta eikä vain naisten. Sitten hän valittaa, että Naisasiaunioni vaikenee sen oikeistolaisista juurista, jolloin ajettiin vain rikkaitten naisten äänioikeutta. En tiedä, mikä pointti tällä tiedolla on, erityisesti kun nykyään Naisasiaunioni on intersektuonaalinen järjestö. Melkein kuin järjestöt voivat muuttua. Mediakasvatuksen yliassistentti Miika Lehtosen artikkeli ”Voiko isä olla lapsen hyvä huoltaja?” on ihan ok artikkeli huoltajuuskiistasta. Lääketieteilijä Esko Länsimies ”Lainsuojaton esinahka” oli hyvä tiivistelmä siitä, miten pokien ympärileikkausta yhä vähätellään verrattuna tyttöjen, mutta se olettaa, että miehet eivät ylläpitäisi oman uskontonsa perinteitä, ainoastaan naiset, mikä on omituista, kun juutalaisuus ja islam ovat patriarkaalisia uskontoja.

Muut artikkelit olivat sitten niin mitäänsanomattomia tai samoja pointteja toistavia, että en viitti edes mainita niitä erikseen. Jos tarkastelemme yksitellen jokaista artikkelia ja niitten laatua, kirja sisältää enemmän omituisia tai puutteellisia artikkeleita, jotka sisältävät todellisen miesten kokeman ongelman kuin antifeminististä propagandaa. Mutta jos katsomme, onko tässä artikkelissa mitään uutta tai oivaltavaa, mitä feministit eivät jo ole käsitelleet, niin silloin positiivisten artikkeleitten määrä vähenee merkittäväksi. Huoltajuuskiista, koulutus ja ehkä miesten kokema parisuhdeväkivalta ovat ne merkittävimmät avaukset tässä kirjassa. Suurin ongelma on kuitenkin kirjoittajien puutteelliset lähteet. Suurimmaksi osaksi ei mainita kuka teki, sanoi ja missä? Jolloin tulee vähän sellainen olkiukon tai valheellisen propagandan maku. Nekin artikkelit, joissa oli jokin oikeasti hyvä argumentti, oli ahdettu sekaan suoranaisia valheita, vääristelyjä ja kapeaa analyysiä. Merkittävin juttu tässä kirjassa olikin havainto, että Miestutkimuksen seuran kirjoittajien puutteellinen tieto feminismistä, sukupuolitutkimuksesta tai rakenteellisesta analyysistä. Annan anteeksi esimerkiksi Kotron analyysin kapeudelle, koska mies ei ole mikään tutkija, vaan kirjailija. Silti aika pahalta näyttää, jos ammattilaiset miesasiamiehet ovat näin tietämättömiä feminismistä ja pitävät sitä yhteiskunnan ongelmana. Selvästi muut kirjoittajat tunnustavat, että vanhat patriarkaattiset asenteet haittaavat miehiä, koska miehet ovat yhä se sukupuoli, jolla on eniten valtaa yhteiskunnassa ja joka on hyvin pitkään määritellyt sen pelisäännöt. Vaikka tässä on hyviä artikkeleita, niitä ympäröi pari vihamielistä propagandakirjoitusta, jotka karkottavat maltillisemmat lukijat.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Antikommunismi ja homofobia

Olen aiemmin lukenut Päivi Räsäsen homovastaisen kirjan ja se oli melkoinen intellektuaalinen vuoristorata, mutta sitten yksi faneistani suositteli tätä mestariteosta minulle. Olisin voinut elää onnellisesti tietämättä tämän teoksen olemassaolosta, mutta onneksi asia korjattiin. Kiitos.  Juha Ahvion ”Miten tähän on tultu? Seksuaalivallankumouksen kulttuurimarxilaiset juuret” on vuonna 2013 julkaistu tietokirja, joka yrittää todistaa, että seksuaalivallankumous oli kommunistien salaliitto, koska miksi ei?

13

Teesi

Ahvion kirjan ydinteesi on, että LGBTQ-oikeuksien saavutukset tällä vuosisadalla ovat gnostilaisten satanistikommunistien salaliiton tulosta. Kun luin tämän, nauroin ääneen varmaan viisi minuuttia. Kirjailijan mukaan kommunismi on oikeastaan kerettiläisen gnostilaisen kirkon uudelleen brändäys, jonka tarkoitus on tuhota ”aito” kristinusko ja näin langeta ihmiskunta Saatanan otteeseen. Pissasin melkein housuihin naurusta. Kirjailijan mukaan kuitenkin perinteinen kommunismi ajautui umpikujaan Länsi-Euroopassa ja näin nämä gnostilaiset satanistit kehittivät uusmarxismin, jolla saada suunnitelma päätökseen.

Kirjassa kerrotaan, että uusmarxilaiset olivat 40-60-luvun Frankfurtin koulukunnan teoreetikkoja, jotka vastustivat Neuvostoliiton stalinismia ja keskittyivät enemmänkin kulttuurin tutkimiseen kuin taloustieteisiin. Koska nämä tutkijat keskittyivät kulttuurin tutkimiseen, kirjailija kutsuu heitä ”kulttuurimarxisteiksi”. Termi itsessään ei ole Ahvion keksimä, vaan se on revitty Natsi-Saksan propagandasta, jossa yritettiin kehystää moderni taide ja jazz-musiikki ”kommunistien salaliitoksi”. Mutta tästä Ahvio tietenkin ei kerro.

Kirjailijan mukaan antirasismi, homoaktivismi, feminismi ja television roskaohjelmat ovat kulttuurimarxilaisten peiteoperaatioita, joilla salakavalasti muutetaan länsimaisen juutalaiskristillisen kulttuurin kommunistiksi. Ahvio keskittyy tässä kirjassa kulttuurimarxilaisten ”homosaatio” operaatoon paljastamiseen. Koska tietenkin se, että homot saavat mennä naimisiin, jotenkin edistää yksityisomaisuuden kansallistamista. Miten en tajunnutkaan tätä suurenmoista loogista ketjua?!

Avuliaasti kirjassa listataan, mistä tunnistaa kulttuurimarxistin:

1) Konservatiiviset näkökulmat ovat järjettömiä

2) Sanojen merkityksiä on muutettava

3) Viharikosten implementoiminen (vihapuhelait ja yms)

4) Yhteiskunnan muuttaminen maahanmuutolla monikulttuuriseksi

5) Julkisen koulutuksen muuttaminen massamanipulaation välineeksi (seksuaalivalistus)

6) Yksilön mielihyvää korostavan viihdekulttuurin suosimisena ja sallivan huumekulttuurin pyrkimyksenä

7) Matriarkaalisuuden ihannointi ja radikaalin feminismin suosiminen

8) Panseksualismin, sukupuolineutraaliuden ja homoavioliiton kannattaminen.

Kuten voitte nähdä tämän listan mukaan, kirjailijalle lähes kaikki yhteiskuntamme ja kulttuurimme asiat ovat kulttuurimarxistien muokkaamia. Temptation Island-, Suomen huutokauppakeisari, Ruotsin sinkkulaiva- ja Tuuri-tosi TV ohjelmat ovat kulttuurimarxilaisten luomia, koska kukaan muu ei sellaista roskaa tuottaisi. Olette varmaan nähneet, miten Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson ylistää näitä ohjelmia jatkuvasti. Kun ajattelette Holywoodin tusinaelokuvia ja televisiosta pursuavaa viihderoskaa, niin vasemmistolaisuus tule mieleen! Nyt tiedätte syyn!  Sitten tietenkin seksuaalivalistus, huumeiden laillistaminen ja ehkä kaikista pahin: sanojen merkitysten muuttaminen! Jos olisimme pysyneet Agricolan viitoittamalla tiellä, niin kaikki olisi hyvin! Mutta kukapa ei olisi ihmetellyt, miksi yhteiskunnassamme on alettu suosia matriarkaattia? Sitä oikein pursuaa kaikkialta!

Homoseksuaalisuus on synti

Koko kirja on kirjoitettu, sillä oletuksella, että lukija vihaa homoja ja pitää Raamatun kirjaimellista tulkintaa totena. Ahvio oletus on niin suuri, että koko kirjassa ei kertaakaan selitetä, mitä väärää on homoseksuaalisuudessa, naisten oikeuksissa tai aviottomuudessa? Kirjailija esimerkiksi ottaa tunnettujen sosiologien ja historioitsijoitten sitaatteja homoseksuaalisuudesta tai sukupuolen konstruktivismista ja selostaa, mitä ne tasan tarkkaan tarkoittavat, mutta ei selitä mitä väärää niissä on? Kirjailija ikään kuin olettaa, että lukija kauhistuisi siitä, että Judith Butler on muotoillut teorian, jonka mukaan sukupuoli-identiteetti on performatiivista. Pahoittelut, mutta Buttler on oikeassa. Se, mitä nyt pidetään miehekkäänä tai naisellisena, ei ole sama, mitä sata vuotta sitten pidettiin, eikä sekään ole samaa, mitä pidettiin viisituhatta vuotta sitten. Mitä kauhistelemista on empiirisessä havainnossa?  Kirja siis epäonnistuu pahasti vakuuttamaan muita ihmisiä kuin fundamentalistikristittyjä ja kovan luokan uusnatseja.

Suuri salaliitto

Juha Ahvio yrittää perustella salaliittonsa viittamaalla 70-luvun homoaktivisteihin Marshall Kirkin ja Hunter Madnsenin suunnitelman, jolla saada homot hyväksytyiksi yhteiskuntaan. Suunnitelmaan kuului tieteellisten faktojen käyttö uskonnollisia seksuaalitulkintoja vastaan, homohahmojen positiivisten representaatioitten lisääminen mediassa, homojen oikeuksien edistäminen esittelemällä, miten homot kärsivät syrjinnästä, sekä syyllistämällä homojen vastustajia harhaisiksi ennakkoluuloisiksi sekopäiksi. Kirjailija kauhistelee, miten kaikkia näitä taktiikoita yhä LGBTQ -oikeuksia ajavat aktivistit käyttävät. Mutta jos et vihaa homoja, niin on hyvin vaikeaa nähdä, mitä väärää yhdessäkään taktiikassa on? Tai miten ne liittyvät kommunismiin? Kirjailija yrittää lisätä lukijan kauhistusta korostamalla, miten Kirk ja Madnsen kuvasivat suunnitelmaansa ”homopropagandaksi”. Jos tietää, mitä ”propaganda” oikeasti tarkoittaa, niin eihän sen sanan käytössä ole mitään kauheaa, erityisesti ihmisoikeuksien edistämisen kontekstissa. Ahvion keissiä haittaa vielä se, ettei näillä molemmilla aktivistilla, ei ainakaan kirjan mukaan, ollut mitään konkreettisia yhteyksiä viihdeteollisuuteen tai valtioon.

Tietenkin koska edellä mainitut aktivistit eivät olleet myöskään kommunisteja, Ahvion on kerrottava, että kulttuurimarxilaisten suunnitelmana on levittää kapitalismia tuhoavat homoideat ihmisten alitajuntoihin, jolloin nämä tietämättään edistävät talousjärjestelmän tuhoamista. Ahvion teesi on se, että kulttuurimarxistit loivat teoriat, jotka oikeuttavat homojen olemassaolon ja näin ihmiset saatiin ikään kuin huijattua kannattamaan heidän ihmisoikeuksia. Näin kirjailija onnistuu vetämään yhteyden kommunisteista SETA:n, Vihreisiin ja Kokoomukseen, vaikka näitten ohjelmissa ei mainita kapitalismin kumoamista. Kirjailija valittaakin, miten jopa Kokoomus ja liberaalit on saatu ”huijattua” omaksumaan itsetuhoisen salaliiton. Ahvio muistuttaa, että 1900-luvun alun klassiset liberaalit, kuten Friedrich A. Hayek ja Ludwig von Mises pitivät elintärkeänä vapaille markkinoille heteroseksuaalisen patriarkaalisen ydinperheen olemassaoloa. Kysyn tässä, entä sitten? Voiko joku taloustieteilijä ihan oikeasti, naama vakavana sanoa, että kapitalismi on riippuvainen kenen kanssa olet aviossa tai paneskelet?

Ahviolle ei siis tule ollenkaan tässä kirjassa mieleen, että ehkä ihmiset hyväksyvät laajalla rintamalla homojen oikeuden olemassaoloon, koska siinä ei ole mitään vikaa?  Ei tietenkään, vaan hän on oikeassa ja muut ovat massamanipulaation uhreja!

Uusmarxilaisuus

Mielenkiintoisinta tässä kirjassa onkin se, miten oikeassa Ahvio on uusmarxilaisuuden historiasta. Jos unohdetaan koko höpötys satanistignostilaisesta salaliitosta, joka otti haltuun suuryritykset ja viihdeteollisuuden, tässä kirjassa on hyvin tarkkaan lähdeviitattu ja tutkittu uusmarxilaisen teorian historia ja kehitys. Humanistina olen opiskellut kaikki tässä kirjassa mainitut teoriat ja niitten historian. Jotkut teorioista ovat nyt humanismin valtavirtaa, kun taas toiset on hylätty. Esimerkiksi Theodoro Adornon teoria kaupallisen kulttuurin tuhoisasta vaikutuksesta ”aitoon” kansankulttuuriin, ei oteta vakavasti muualla kuin, ironisesti kyllä, äärioikeistossa. Hämmästyinkin, miten tämä on eka taantumuksellisen oikeistolaisen kirja, jossa on vaivauduttu opiskelemaan, mitä vastustetaan.

On aivan totta, että Frankfurtin koulukunnan tavoite oli murtaa kapitalistinen järjestelmä kritisoimalla kulttuuria. On myöskin totta, että suurin osa sosiologisista sukupuoliteorioista perustuu marxilaisiin analyyseihin. Se, missä Ahvio on väärässä, on että nämä edellä mainitut asiat olisivat mitenkään huonoja tai vääriä.

Eli emme voi mitenkään tietää voisiko totalitarismi syntyä vain siitä, että koko kulttuuri muuttuisi itsestään kommunistiseksi. Jos nyt ollaan loogisia, niin miksi tarvita valtion repressiota, jos kaikki joka tapauksessa hyväksyvät kommunismin kulttuurin tasolla? Esimerkiksi liberaalidemokratioissa ei tarvita valtion rankkaa repressiota, koska suurin osa ihmisistä pitää liberaalidemokratiaa niin itsestään selvänä, että ääriryhmät ovat melko kykenemättömiä saamaan massoja taakseen. Frankfurtin koulukunta tajusi tämän ja sen takia käsite ”hegemonia” keksittiin. Eli Ahvio epäonnistuu perustelemaan oman sisäisen logiikkansa!

Sitten tietenkin, mitä väliä, jos jokin tieteellisen teorian alkuperä on marxismissa, jos se on oikea? Ahvio ei lähde tässä kirjassa kumoamaan yhtäkään teoriaa, joten en ihan vakuuttunut, mitä vikaa niitten aatehistoriassa on? Esimerkiksi valtiotieteissä on paljon klassisia teorioita, jotka kumpuavat liberaalista tai konservatiivisesta ajattelusta, joskus jopa 1600-luvun absolutistisesta monarkismista. Ketään ei kiinnosta, että jotkut valtavirrassa olevat valtiotieteelliset teoriat perustuvat puhtaasti ideologisiin kehyksiin, koska nämä teoriat itsesään ovat melko uskottavia ja toimivia. On muuten ironista, että marxilaiset tutkijat olivat ensimmäisiä, jotka osoittivat, että oikeastaan kaikki tiede perustuu ideologioihin. Ei ole olemassa puhtaasti neutraalia tiedettä, koska me kaikki olemme kulttuurimme ja maailmankuviemme vankeja. Tietenkin tämä ei ole peruste äärimmäiselle relativismille, missä kaikki käy, vaan toteamus, että omia arvojamme ja ideologioitamme on yritettävä kyseenalaistaa, jos aidosti haluamme tehdä objektiivista tiedettä.

Mutta siirrytään itse argumenttiin, että koko homojen oikeuksien ajaminen on kommunistien keksintö: Yksi syy kommunistien ja vasemmistolaisten yliedustukseen tasa-arvoa ajavissa liikkeissä, johtuu yksinkertaisesti siitä, että oikeistolaisia ei alussa kiinnostanut auttaa homoseksuaaleja ja etnisiä vähemmistöjä saavuttamaan yhtäläiset oikeudet. Vai oletteko kuulleet kovin monesta republikaanista, jotka olivat Stonewallin mellakan jälkeen järjestäneet pride-marsseja tai ilmaisia AIDS-klinikoita? Mutta lopulta LGBTQ-liike voitti argumentin niin hyvin, että nyt yksityiset firmat ja jopa Kokoomus heiluttavat iloisesti sateenkaarilippuja.

Kirjailija on aivan oikeassa, että uuskommunistit uskoivat kapitalismin pyörivän rasismin ja muun riiston voimalla ja, että jos riisto lopetettaisiin, koko järjestelmä kaatuisi. Mutta nykyiset kommunistit harmittelevat, että kapitalismi ei romahtanutkaan. Olenkin ärsyttänyt monia vasemmistolaisia toteamalla, että syy, miksi länsimaissa ihmisoikeudet ovat paremmalla tolalla kuin kommunistivaltioissa, on juuri se, että on yritysten etu laajentaa asiakaskuntaansa valkoisten keskiluokkaisten heteromiesten ulkopuolelle. Mitä enemmän ihmisiä ostaa tuotettasi, sitä enemmän rahaa saat, joten on yrittäjän etu saada naiset, homot ja etniset vähemmistöt osaksi kulutusmarkkinoita. Tämä selittää, miksi niin moni yritys on niin innokas tukemaan monikulttuurisuutta edistävää Maailma kylässä -festivaalia tai Pride-kulkuetta. Asiaan ei liity mitenkään se, että suuryritykset ovat kommunistien hallinnassa, vaan siitä, että osakeyhtiön tehtävä on maksimoida voittoa keinolla millä hyvänsä. Mutta Ahvio ei ole tätä huomannut, vaan hän luulee, että ihan kohta kapitalismi tulee romahtamaan, koska hänen omien sanojensa mukaan ”kapitalismin pohja on heteroseksuaalinen patriarkaalinen ydinperhe”. Valitettavasti kapitalismi toimii riippumatta siitä, kenen kanssa avioidut tai paneskelet.

Sosiaalifoorumi

Ehkä hauskin juttu on kuitenkin se, että Ahvion mukaan homotuksen ja kommunismin suurin peitejärjestö on Sosiaalifoorumi. Opin tässä kirjassa paljon Sosiaalifoorumin historiasta. Organisaation perustivat brasilialaiset sosiaalidemokraatit ja kuubalaiset kommunistit. Sosiaalifoorumin tarkoitus oli yhdistää maailman vasemmistolaiset yhteen, riippumatta ideologiasta, verkostoitumaan keskenään. Tämä tarkoittaa, että Sosiaalifoorumissa liikkuu niin vihreitä, sosiaalidemokraatteja, sosialisteja kuin kommunisteja ja jopa anarkisteja. Voi kauhistus! Voin tässä myöntää, että olen ollut Suomen sosiaalifoorumissa vapaaehtoistyöntekijänä edistämässä homosaatiosta, mokutusta, työläisten tasa-arvoa, naisten oikeuksia, luonnonsuojelua ja köyhyyden vähentämistä. Ne pahimmat asiat, mitä ikäiseni ihminen voikaan harrastaa. Pahoittelut. Ahvio vain unohtaa mainita, että Sosiaalifoorumi on: ”moniarvoinen, monipuolinen, ei-tunnustuksellinen, ei-valtiollinen ja puolueista riippumaton areena, jonka tarkoitus on edistää globaalia oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa.” Kirjailija toki jälleen epäonnistuu kertomaan, mitä väärää näissä asioissa on?

Yhteenveto

Juha Ahvion ” Miten tähän on tultu? Seksuaalivallankumouksen kulttuurimarxilaiset juuret” on todella hyvä ja helppolukuinen marxilaisten yhteiskuntateorioitten historiikki, mutta todella huono kirja argumentoimaan, miksi nämä teoriat ovat huonoja. Kirjailija lähdeviittaa ja siteeraa hyvin arvostettuja tietokirjoja marxilaisista teorioista ja niitten historiasta, mutta kun on aika todistaa, että kommunistit ovat oikeasti satanistisia gnostilaisia, hän viittaakin tunnettuihin äärikristittyhörhöihin David Horowitziin ja Hans Graf Huyniin tai itseensä. Kirjan koko idea perustuu sairaalloiseen antikommunismiin ja homokammoon, jota harvalla ihmisellä on. Sen jo todistaa tänä vuonna Helsinki priden yleisöennätys, johon osallistui 100 000 ihmistä.  Ovatko kaikki vain kulttuurimarxilaisten suuren salaliiton manipuloimia, vai johtuuko se siitä, että homoudessa ei ole mitään vikaa? Homoseksuaalisuus onkin muuttunut niin hyväksytyksi länsimaissa, että se on joittenkin silmissä meidän sivistyksellisen ylivertaisuuden merkki, jolla peilataan muitten kansojen sivistyksen taso. Joten kuka tätä kirjaa edes lukee, kun kovan luokan nationalistitkin joutuvat teeskentelemään välittävänsä homoista, käyttääkseen heitä lyömäaseena maahanmuuttajia vastaan?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Mistä on kysymys? Avioliitto.

Päivi ja Niilo Räsäsen ”Mistä on kysymys? Avioliitto.” on kansanedustajan ja tämän aviomiehen kirjoittama pamfletti perinteisen avioliiton puolesta.

29

Vaikka tämä kirja on jo ehtinyt vanheta, kun tasa-arvoisen avioliiton hyväksymisen jälkeen Suomi romahti kaaokseen. Silti minusta on arvokasta lukea kirja, joka yritti varoittaa tästä helvetillisestä maailmasta, jossa joudumme taistelemaan öljystä motorisoitujen rosvojoukkojen kanssa.

Mikään henkinen valmistautuminen ei auttanut minua siihen, mitä tämä kirja tarjosi. Olin valmistautunut kovaan argumentaatioon. Sellaiseen, jossa joutuisin laskemaan kirjan alas, tuijottamaan aavikkoa, jossa pilkahtavat romahtaneen sivilisaation rauniot ja miettimään omia asenteitani. Kenties joutuisin matkustamaan kirjastoon ja tutkimaan, mitä vasta-argumentteja löytäisin tämän kirjan ideoita vastaan, samalla, kun taistelen mutatoituja kirjastotätejä vastaan. Mutta ei, tämä kirja on niin tyhmä, että nauroin ääneen. Toki jouduin peittämään nopeasti suuni, jotta Ne eivät kuule, mutta silti hekottelin.

Räsästen ydinargumentti tasa-arvoista avioliittoa vastaan on Aatamin ja Eevan luominen! Sen jälkeen, kun on nähnyt ydinlaskeumasta mutatoituneen kirjastotädin, niin ei voi olla uskomatta evoluutioon, mutta silti kyllä tämän kirjan kirjoittamisajankohdalla evoluutio oli tunnettu ja kiistaton fakta. Vaikka tiedän, että Päivi Räsänen on fundamentalistikristitty, niin silti en osannut odottaa, että ammattilääkäri uskoo kirjaimellisesti siihen, että Jumala loi ihmiskunnan kahdesta yksilöstä!

Ihan oikeesti, jätkät. Kun mä olin aikoinaan kristitty (katolilainen), niin en koskaan uskonut luomiskertomusta todeksi, vaan uskonnolliseksi vertauskuvaksi. Eikä suurin osa muistakaan kristityistä pidä luomiskertomusta historiallisena tosiasiana. Ihmiskunnan lisääntyminen kahdesta yksilöstä on loogisesti ja tieteellisesti mahdotonta. Eli jo tässä vaiheessa kirja olisi voinut lähteä sytykkeeksi, mutta menetin monta hyvää toveria kirjastotädeille, joten päätin lukea loppuun.

Oikeastaan tämä kirja koostuu kahdesta ”loogisesta” polusta, eli Raamatun kirjaimellisesta tulkinnasta ja ”luomistyön kirjan” (luonnontiede) tulkinnasta. Kun luin tämän virkkeen, niin ajattelin, että nyt Räsäset sekoittavat kovaa tieteellistä dataa perustellakseen Raamatun-tulkintaansa, mutta olin taas väärässä. Tämä kirja on niin laiskasti tehty, että ihmettelen, miten kaksi yliopistoa käynyttä ihmistä on edes kirjoittanut tämän? Sitä luulisi lääkärin ja teologian tohtorin osaavan perustella väitteensä tieteelisillä faktoilla, eikä mutulla.

Räsästen ”luomistyön kirjan” perustella tehdyt havainnot rajoittuvat kirjaimmellisesti siihen, mitkä elimet roikkuvat ihmisten haarojen välistä. Eli molemmat harjoittavat sellaista maalaisjärkimäistä empiiristä havainnointia, jonka mukaan on olemassa vain kaksi biologista sukupuolta, eikä mitään muita. Samalla järjellä sitten Jumalaa ei ole olemassa, koska ei kukaan sellaista näe paljain silmin! Joten selvästi Räsäset valikoivat, milloin tukeutuvat puhtaasti empiriaan ja milloin vähän syvällisempään analyysiin. Erityisesti, kun muutkin sukupuolet voidaan havainnoida empiirisesti, jos vain jaksaa katsoa.

Kirjailijat eivät siis usko, että LGBTQ-ihmiset ovat synnynnäisiä seksuaalivähemmistöjä, vaan jotain harrastajia. Eli se vanha uskomus, että homot ovat homoja, koska se on kivaa, eikä koska he syntyivät eri mieltymyksillä kuin valtaväestö. Ei edes trans-sukupuolisia ihan mielisairaiksikaan voida kutsua, kun suurin haitta heidän elämässään on nimeenomaan muut, jotka eivät hyväksy heidän olemassaoloaan. Eli koko kirjan alkuoletus on jo epätieteellinen ja väärä.

Mutta ei tässä vielä kaikki, koska tämä läpyskä menee tyhmemmäksi. Räsästen mukaan, koska Jumala loi Aatamin ja Eevan, eikä Aatamin ja Erkin, niin silloin avioliitto on rajoitettu vain miehen ja naisen väliseksi. Eli jos olet kristitty, joka ei usko ilmiselvään satuun, niin tämä kirja on jo pielessä. Ei ihme, että harva otti tämän kirjan tosissaan ja Suomi romahti.

Jos Räsäset uskovat ihan tosissaan luomiskertomukseen, niin silloin he eivät usko evoluutioon. Eli tässä on se todiste, miten vaarallinen evoluution kieltäminen on. Evoluution kieltäminen ei ole vain ”vaihtoehtoinen fakta” vaan näkemys, jolla on konkreettisesti hengenvaarallisia seurauksia, koska se näköjään johtaa siihen johtopäätökseen, että osa ihmiskunnasta ei ole oikeastaan olemassa, eikä sille pitäisi näin myöntää ihmisoikeuksia.

Räsäset perustelevat väitteensä rajoitetusta avioliitosta erityisesti Vanhalla testamentilla, jossa yksiselitteisesti kielletään homostelu. Se vaan, että Vanha testamentti on se sama pyhä kirja, jossa on tarkat ohjeet vääräuskoisten kaupunkien tuhoamiseen, sen asukkaitten, jopa lasten ja eläinten teurastamiseen ja Jumalalle polttouhrattavaksi. Eli herää se kysymys, että jos hyväksymme jotkut VK:n osat, niin voimmeko hyväksyä muutkin? Esimerkiksi oman tyttäresi myynnin orjaksi? Se onkin naurettavaa fundamentalistien vedota kirjaimelliseen Raamatun -tulkintaan ja sitten valikoida VK:lta ne osat, jotka sopivat oman vihanlietsontaan ja hylätä ne, jotka ovat liian irvokkaita nykyajalle.

Tietenkin Vanhan testamentin lisäksi käytetään Paavalin kirjeitä perustellakseen, että homot ovat vain syntisiä yksilöitä ja jos hyväksymme heidät sellaisiksi kuin he ovat ja annamme heidän mennä naimisiin, niin silloin rikomme Jumalan käskyjä. Kirjailijoitten mukaan olisi kristinuskon vastaista, jos he eivät kertoisi homolle, että heidän olemassaolo loukkaa Jumalaa.

Niin, itse todellisuuden luoja ”loukkaantuu” kun joku rakastelee ”väärällä” tavalla. Jos Jumala loi todellisuuden, niin silloin hän loi homot ja näin heidän olemassaolonsa ei voi olla väärää. Erityisesti kun homostelu ei haittaa ketään, muuta kuin homofoobikkoja.

Räsästen mukaan kuitenkin Aatami ja Eeva ”todistavat” että Jumala ei luonut homoja, vaan homous on osa Aatamin ja Eevan syntiinlankeemusta, eli osa ihmiskunnan rangaistusta, Jumalan kirousta. Se vaan, että Aatamia ja Eeva ei ollut koskaan olemassa, joten haistakaa paska! Ja jos Jumala olisi tosiaan luonut homouden kiroukseksi, niin ompas jännä kirous, kun ainoa haitta homojen elämässä ovat homofoobikot.

Mutta oikeastaan kirjailijoitten mukaan, on ”julmaa” jos seksuaalivähemmistöt saisivat menne naimisiin, koska silloin loukataan Jumalan asettamaa järjestystä, koska avioliitto on vain rakastaville ja lisääntymiskykyisille yksilöille. Eli anteeksi, vaan heterot, jotka eivät pysty saamaan lapsia, te rikotte Jumalan asettamaa järjestystä. Sitten, miten Räsäset kehtaavat väittää, että seksuaalivähemmistöt eivät aidosti rakasta toisiaan? Olen tavannut homoja. He ovat ihan kuin kaikki muutkin ihmiset. He eivät ole mitään vääristyneitä ja sairaita pervoja, vaan juuri tuntevia ja rakastavia ihmisiä, jotka ansaitsevat saman kohtelun kuin cis-heterot.

Ainoat väitteet, mitä tämä kirja perustelee viitteillä ovat Raamatun säkeet, jotka Räsästen mukaan ovat selkeitä ja yksiselitteisiä. Anteeksi, mutta historiografinen analyysi on vähän toista mieltä. Kirjaimellinen Raamatun-tulkinta on epätieteellistä ja anakronistista. Jumalan olemassaolo on vaikea todistaa kumpaankaan suuntaan, mutta voimme hyvin todistaa, että suurin osa Raamatusta on vertauskuvallisia satuja, joitten tarkoitus on selittää ihmisyys, eikä mikään vakava dokumentti, joka määrittelee todellisuuden tilan. Avioliitto ei ole mikään todellisuutta ylläpitävä pilari, vaan se on rituaali, jolla symbolisesti virallistetaan rakkaus pitkäikäisemmäksi suhteeksi. Jumala ei ole mikään konkreettinen olento jossain toisessa todellisuudessa, vaan enemmänkin symboli täydellisyydelle, joka symbolisesti siunaa avioparin osaksi suurempaa universumin kokonaisuutta. Mutta näköjään fundamentalisteille avioliitto ei ole mikään niin ylevä asia, vaan enemmänkin se on putkiliitteen kaltainen toimenpide, jolla estetään kosminen vuoto.

Tämä kirja on silkkaa henkistä väkivaltaa, joka onneksi jäi marginaaliin. Kirjan väitteet eivät perustu mihinkään faktaan, vaan tuhansia vuosia vanhojen pyhien tekstien kirjaimelliseen tulkintaan. Tämä kirja ei vakuuta ketään muuta kuin fundamentalistikristittyjä, jotka eivät ole vaivautuneet tutkimaan tieteellisiä faktoja, saatikka oman pyhän kirjan tulkintaa.

Esimerkiksi tässä kirjassa väitetään, että käsitys, että olisi enemmän kuin kaksi sukupuolta olisi jokin uusi ”trendi” ja ihmiskunta on elänyt suurimman osan historiastaan binäärisessä sukupuolijärjestelmässä. Tämä on silkkaa valhetta, kun on alkuperäiskansoja, joilla on ollut jopa 5 erilaista sukupuolta. Abrahaniset uskonnot ovat se ihmiskunnan poikkeus ahdasmielisyydessään. Nyt vasta länsimaissa on päästy irti binäärisen sukupuolijärjestelmän kahleista ja ihmiset saavat olla viimein oma itsensä. Mutta näköjään se ahdistaa aivan helvetisti näitä taantumuksellisia.

Päivi ja Niilo Räsäsen ”Mistä on kysymys? Avioliitto.” on täyttä fundamentalistista roskaa, joka ei vain halveksi seksuaalivähemmistöjä, vaan naisia, kun se argumentoi, että aviovaimoa on rakastettava kuin itseään. Eli miehen ei pitäisi rakastaa vaimoaan, koska puoliso on itsesään arvokas, vaan koska mies pelkää, että vaimo syrjii häntä muuten. Eli jo alkuoletukset tässä kirjassa on kirjoitettu jonkun itsekkään ja epävarman miehen perspektiivillä, vaikka yksi kirjailijoista on nainen!

Tämä kirja on huonompi kuin persujen julkaisema ”Epäneutraali sukupuolikirja” jossa sentään yritettiin perustella asioita tieteellä, mutta siinäkin sorruttiin argumentoimaan perinteisin avioliiton puolesta silla, että tasa-arvoinen avioliitto on juutalaiskommunistien salaliitto, jolla pyritään tappamaan sukupuuttoon valkoinen heteromies.

Kuten me kaikki huomasimme, niin Suomi ei romahtanut kaaokseen ja moraalittomuuteen sen jälkeen kuin tasa-arvoinen avioliitto hyväksyttiin. (jos ei tulkita Sipilän hallituksen politiikkaa sellaiseksi) Heterot yhä menevät naimisiin toistensa kanssa, eikä Jumala ole rankaissut suomalaisia vitsauksilla. Ketään heteroa ei ole viety keskitysleirille pakkohomotettavaksi ja niin edelleen. Harmiksi vain Päivi Räsänen on yhä kansanedustaja.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin