Avainsana-arkisto: homoseksuaalisuus

Little Richardin ihmeellinen elämä

Charlie Whiten, vuonna 2003 julkaistu ”Tutti frutti. Little Richardin ihmeellinen elämä” on täydennetty versio alun perin 80-luvulla julkaistusta rock-muusikon elämäkerrasta

12

Idea

Kirja koostuu Richardin ja hänen elämään liittyvien ihmisten haastatteluista, jotka editoitiin yhdenmukaiseksi narratiiviksi. Välillä kirjailija taustoittaa tapahtumat ennen kuin asianosaiset pääsevät ääneen. Tyypillisen rock-legendan elämän lailla, tässä kirjassa vedetään kaikki huumeet ja syödään tolkuton määrä persettä, mutta myöskin soitetaan hirvittävän kovaa, ilkeää ja nopeaa rock n’ rollia.

Eri haastateltavien kuvaukset on editoitu niin hyvin, että tässä kirjassa pystyy kuvittelemaan miltä tuntuu soittaa musiikkia tuhatpäisen yleisön edessä. Sairastin flunssaa, kun luin tätä kirjaa, mutta sen keikkakuvaukset olivat niin hyvin kirjoitettu, että kuumeesta huolimatta, innostuin niistä ja päässäni soi jatkuvasti ehkä länsimaisen musiikkikulttuurin merkittävimmät sanat: ”Awop-Bop-A-Loop-Mop Alop-Bam-Boom!

Homostelusta fundamentalistikristillisyyteen

Mielenkiintoisin konflikti kirjassa oli Richardin seksuaalisuus. Vaikka olin kuullut Richardin olevan homo, en tiennyt hänen olleen aina avoin asiasta. Toki hän ei kertonut sitä kenellekään, jos ei kysytty, mutta muusikko otti vaikutteita drag-queen esittäjistä rakentaakseen lavapersoonansa, joka käytti vahvoja meikkejä ja teatraalisen värikkäistä asuja. Monet epäilivätkin Richardin olevan kirkuva homo, kun taas toiset ajattelivat hänen olevan vain eksentrinen taitelija. Tässä kirjassa siirrytäänkin edes takaisin ”perversseistä” rock-tähden seksiorgioista fundamentalistikristillisiin piireihin. Richard koki tekevänsä syntiä, mutta samalla hän rakasti soittaa kovaa musiikkia.

Little Richard kuului antirasistiseen Univercal Church of God-kirkkoon, joka ajoi rotujen välistä tasa-arvoa kristinuskolla. Esimerkiksi kustantamalla kirjan, jossa korostetaan Raamatun mustia afrikkalaisia hahmoja ja pyhimyksiä.

Lukiessa Whiten kirjaa, paljastuukin että se ”puute” jota Richard koki koko elämänsä aikana ei ollut niinkään vääräksi koettu seksuaalisuus, vaan rasismi. Suuret levy-yhtiöt, radiot ja televisio-ohjelmat eivät halunneet soittaa ja esitellä mustien tekemää musiikkia suurelle yleisölle. Koko uransa aikana Richard joutui taistelemaan tunnustuksesta, samalla kuin valkoiset omivat koko genren itselleen ja julistivat vielä valkoisen Elviksen rockin kuninkaaksi, jos ei koko genren keksijäksi. Tällaisessa rankassa ympäristössä usko Jumalaan ja lähenevään maailmanloppuun tuntui lohduttavalta. Samalla se antoi merkitystä elämälle, kun pääsee auttamaan muita hädänalaisia ihmisiä kirkon sosiaaliohjelmien kautta. Richard koki ihmisten auttamista tärkeämpänä kuin rockin soittamista, josta hän ei kuitenkaan saanut instituutionaalista tunnustusta, vaikka pitikin hauskaa. Richardia onkin kuvattu synnynnäisenä saarnaajana ja tätä roolia hän yhä vetää.

Ongelmia

Suurin ongelma on kirjan rajaus haastatteluihin. Olisin kaivannut analyyttisempaa otetta ajan kuvasta ja sosiaalisista oloista, jotka muodostivat Little Richardin elämän. Miksi hyvin kristillisestä mustasta homosta tuli länsimaisen musiikin yksi suurimmista uudistajista? Ja miten tätä totuutta on yritetty valkoisten toimesta aktiivisesti estää? Mutta suurin kritiikki menee kirjailijan laiskuudelle ottaa selvää joistain Richardin kyseenalaisista väitteistä.

Tässä kirjassa Little Richard useasti vihjailee hyväksikäyttäneen seksuaalisesti naisia ja ehkä jopa lapsen? Richard itse ei useimmiten koskenut naisiin, vaan vaikutti siltä, että hän salli muitten hyväksikäyttää heitä, mikä on melkein sama kuin jos olisi itse osallistumassa rikokseen. Kuitenkin tämä on vain tulkintani, kun kirjassa jätetään epäselväksi tiettyjä sanamuotoja.

Esimerkiksi Richard kertoo kerrasta, jossa ”sain [nuoren pojan] esittelemään itseään minulle. En kajonnut häneen”. Kirjailija jättää vain tällaisen lausunnon kirjaan, eikä pysähdyt miettimään, mitä ”nuori poika” kyseisessä kohdassa tarkoittaa? Oliko kyseessä lapsi vai nuori aikuinen? Koska jo kehotus lasta esittelemään alastonta kehoaan aikuiselle on rikos. Olisin kaivannut kirjailijalta jotain selvennystä, mitä Richard tarkoitti tämäntyyppisillä sanamuodoilla, mutta myöskin taustoitusta. Onko Richadia koskaan syytetty seksuaalisesta ahdistelusta? Onko häntä epäilty siitä? Tässä kirjassa sellaisiin ei vastata, vaan keskitytään kaikkeen muuhun. Toki kun kirjoittaa elämäkertaa on tehtävä valintoja, mutta taiteilijan mahdollisen rikollisen puolen tutkimus on mielestäni aika tärkeää.

Yhteenveto

Charlie Whiten ”Tutti frutti. Little Richardin ihmeellinen elämä” on hyvä elämäkerta, jossa haastattelumateriaali on editoitu niin saumattomasti, että niistä muodostuu yhtenäinen ja rikas narratiivi, joka vie suoraan 50-70-luvun rock-maailmaan. Kuitenkin tieteellisen objektiivinen elämäkerta tämä ei ole.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri

Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu

Masha Gessenin, vuonna 2017 julkaistu, ”Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu” on journalistinen tietokirja Venäjän nykykehityksen historiasta.

8

Idea

Gessen piirtää Venäjän nykyhistorian muutaman venäläisen maahanmuuttajan elämäkertojen kautta: Miten nämä kasvoivat Neuvostoliitossa, todistivat sen romahtamisen ja pärjäsivät kapitalistisessa Venäjässä, sekä lopulta joutuivat pakenemaan Putinin hallitsemasta maasta. Samalla kirjailija analysoi erilaisia kyselytutkimuksia ja poliittisia teorioita, argumentoidakseen, että Putinin hallitsema Venäjä on ajautumassa takaisin totalitarismiin.

LGBTQ-ihmisten vainoaminen on keskeisemmässä osassa tätä teosta. Putinin hallitus ei vainoa homoja, koska he aidosti vihaavat heitä, vaan koska he ovat hyvä syntipukki. Homoja tukevat tahot ovat yleensä demokraattisia liberaaleja, jolloin ”julkisen homoseksuaalisuuden” murskaaminen, tuhoaa samalla demokraattisen liberaaliopposition. Mutta kehystämällä homot kansakunnan vihollisiksi ei vielä riittänyt, vaan piti yhdistää homoseksuaalisuus pedofiliaan, jolloin uusien homo-vastaisten lakien vastustaminen kävisi mahdottomaksi. Kaikkihan vihaavat pedofiileja ja haluavat turvallisen ympäristön lapsilleen. Näin Venäjän hallitus loi kaappaamillaan medioilla suuren pedofiliapaniikin, jossa samaan aikaan saatiin massat kannattamaan yksilönvapauksia romuttavan lainsäädännön, että purkautumisväylän omalle ahdistukselle. Kun saatiin ihmiset uskomaan, että Venäjän suurin ongelma on kuvitteellinen ”pedofiililobbareitten maailmanlaajuinen salaliitto”, monet ihmiset perustivat pedofiilien metsästysryhmittymiä, jotka käytännössä suorittivat valtion puolesta ihmisten vakoilun, pelottelun ja jopa murhaamisen. Mielestäni esimerkiksi USA:n Trumppia kannattavan äärioikeiston ”Qanon”  salaliittoteoria maailmaa hallitsevista liberaaleista satanistipedofiileista, toimii samalla tavalla. Ei ole tietoa, onko koko salaliiton ympärille muodostunut liike Venäjän vaikuttamisyrityksen tulos vai spontaanisti, samoista mielikuvista syntynyt liike. Suomessa taas äärioikeistolainen järjestö Soldiers of Odin on uhannut suorittaa kaupungeissa ”pedofiilien metsästystä”.

Mielenkiintoista onkin, että Gessen viittaa samoihin vasemmistolaisiin kirjoihin tai teorioihin, joista olen lukenut, kuten Erich Frommin ”Pako vapaudesta” (1941) ja Maurice Brintonin ”The Bolsheviks and Workers’ Control 1917-1921” (1972). Jälkimmäistä Gessen ei suoraan referoi, mutta hän esittää saman näkemyksen, jonka mukaan Neuvostoliitto kehittyi totalitaristiseksi, koska sen virkamiehistö koostui keisarillisen Venäjän porvarillisista ammattivirkamiehistä. Brintonin ja Gessenin mukaan tämä porvarivirkamiesten elitistinen asenne työläisiin, yhdistettynä Leninin nopean teollistumisen suunnitelmaan, mahdollisti sen, että Neuvostoliitossa kansalaisia alettiin pitää koneiston osina, eikä itsenäisinä toimijoina.

Kirjailija kuitenkin kritisoi totalitarismiteorioita, suunnilleen samoista syistä kuin arvioimassani Robert O. Paxtonin ”The Anatomy of Fascism” (2004) kirjassa. Esimerkiksi Gessen toteaa, että Neuvostoliitto ei ollut aina totalitaristinen, vaan ainoastaan sen alkuvuosissa, tarkoittaen, että totalitarismi on tietty historiallinen vaihe, jonka jälkeen kuri höllentyy. Tällöin Neuvostoliitto vaikuttaakin olevan vain hieman murhanhimoisempi hirmuvalta kuin Etelä-Amerikan oikeistodiktatuurit.

Imperialismin pahuus

Samalla Gessen päättyykin käyttämään etuoikeusteoriaa kritisoidakseen Neuvostoliittoa rasistiseksi imperiumiksi, mikä on minusta pikkasen ironista. Tässä kirjassa päädytään samoihin johtopäätöksiin kuin monet jälkikolonialistiset teoreetikot ovat päättyneet länsimaisista suurvalloista. Kirjailijan mukaan nyky-Venäjässä ei käsitelty loppuun Neuvostoliiton hirmuteot, koska pelättiin sen pilaavan ihmisten kansallistunnetta. Samaa on länsimaissakin tapahtunut, paitsi että meillä sentään ihmisillä on vapaus itsenäisesti käsitellä kolonialismin ja imperialismin rikokset, vaikka valtio tai valtamedia eivät.

Tässä kirjassa päädytäänkin samaan johtopäätökseen, jonka olen monesti esittänyt äärioikeistosta: Jos unohdetaan oman maan ihmisoikeusrikokset, on helppo alkaa luulemaan, että oma maa on jotenkin moraalisempi ja eettisempi kuin muut, ja näin päättyä kannattamaan ”alempien kansojen” alistamista uudelleen. Äärioikeisto perustuu tähän historian pimittämiseen, ja Putinin hallinto on tekemässä samaa. Gessen valittaakin, että Venäjässä Stalin on ollut ”suurten venäläisten” rankingin kärjessä jo monta vuotta.

Ei olekaan mikään ihme, että Venäjässä kehittyi samankaltainen uusfasismi kuin länsimaissa. Gessen käsitteleekin paljon Aleksandr Duginia ja tämän maailmanlaajuista äärioikeistolaista verkostoa, joka ulottuu niin Front Nationalin radikaalisiivestä, Yhdysvaltojen Alt-rightiin ja suomalaisiin äärioikeistolaisiin ryhmittymin. Vaikka tiesin Duginin olevan eräänlainen Putinin sekopäinen hovifilosofi, en tiennytkään, että jätkä on täysvaltainen fasisti, joka veti inspiraatiota natsifilosofeista, enkä että jäbä perusti ”kansallisen bolsevismi” ideologian ja puolueen. Jälkimmäinen on juuri sitä, miltä se kuulostaa.

Harmikseni kirjailija ei referoi Timothy Snyderia, joka teoksessaan ”Tappotanner: Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä.” (2010) esitti, että Neuvostoliitto noudatti ajan hengen mukaan kolonialismia, mutta sen sijaan, että se vain alisti jonkun toisen maan kansan orjuuteen ja kansanmurhaan, se kolonisoikin itsensä. Gessen melkein päättyy samaan johtopäätökseen, kun hän kertoo, että Neuvostoliiton hirmutekojen käsitteleminen on vaikeaa, koska syyllinen ei olekaan jokin vieras suurvalta, vaan venäläiset itse.

Gessen esimerkiksi esittää, että nyky-Venäjä on ajautumassa totalitarismiin, koska kaikkia Neuvostoliiton rakenteita ja ajattelutapoja ei tuhottu, vaan ne jatkavat elämäänsä, aiheuttaen nykyisen ikävän kehityksen. Nyky-Venäjä kärsiikin samoista ongelmista kuin monet entiset siirtokunnat, joissa myöskin ei kyetty häivyttämään eurooppalaisten imperialistien luomia rakenteita ja ajattelutapoja, pitäen maat yhä epätasa-arvoisina ja epädemokraattisina.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma on sen keskittyminen tiettyjen ihmisten kokemusmaailmaan, mikä hieman häivyttää teoksen objektiivisuutta. Toinen ongelma on kirjan selkeä Yhdysvallat-myönteisyys. Gessen esittää venäläisten nationalistien USA-vastaisuuden harhaisena pelkona, joka ei perustu mihinkään. USA ihan oikeasti yrittää ylläpitää sotilaallista ja taloudellista maailmanlaajuista hegemoniaa.  Esimerkiksi maa vaikutti Venäjän ensimmäisiin presidenttivaaleihin, jotta Boris Yeltsen voittaisi ne. En kyllä epäile yhtään, etteikö venäläiset nationalistit olisi juuri niin sekopäisiä äärikonservatiivisia fasisteja, kuin tässä kirjassa esitetään, mutta kaipasin enemmän objektiivisuutta aiheesta. Samalla tässä hieman liioitellaan Putinin kaikkivoipaisuuden kanssa, esittäen esimerkiksi, että jopa Moskovaa ollaan rakentamassa sellaiseen muotoon, että ihmisten henkinen hallitseminen olisi helpompaa.

Yhteenveto

Masha Gessenin ”Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu” on puutteista huolimatta loistava kirja Putinin hallitsemasta Venäjästä ja sen aiheuttamasta globaalista vaarasta. Tärkeämpänä kuitenkin pidän kirjan teoreettisesta osiosta, jossa analysoidaan aika objektiivisesti totalitaristista kehitystä, joka päättyy siihen johtopäätökseen, että kaikki ideologiat voivat kehittyä totalitaristisiksi. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että Gessenin referoi totalitaristinen teoriaa ”uudesta ihmisestä”, joka on niin yleisluonteinen, että voitaisiin argumentoida nykyisen uusliberalistinen ideologia sisältävän totalitaristisia piirteitä. Gessenin mukaan totalitarismi pyrkii luomaan uuteen järjestelmään sopeutuvan ihmisen, eristämällä tämän lähiyhteisöstään, koska yksinäinen ja vieraantunut ihminen on valmiimpi alistumaan vapaehtoisesti johtohahmon tahdolle. Uusliberalismissa diktaattorin sijaan alistutaankin valtion byrokraattisille aktivointitoimenpiteille ja suuryritysten tuotantotarpeille.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Kaupunkien yössä

Saagani löytääkseen parhaan homokirjan on vienyt minut tutustumaan James Baldwinin, David Ebershoffin ja Harald Olausenin kirjoihin, kunnes lukulistassa vuoroon tuli John Rechyn vuonna 1963 julkaistu ”Kaupunkien yössä”. Tässä kirjassa on kaikki, mitä halusin homokirjasta: Seksiä, rakkautta ja eksistentialismia!   

11

”Ei homolla tavalla, vaan miehekkäällä latinotavalla”    

”Kaupunkien yössä” kertoo nuoresta meksikolaistaustaisesta miehestä, joka ryhtyy prostituutioksi rahan takia. Tästä alkaa reissaaminen pitkin Yhdysvaltojen suurkaupunkeja ja sen homokeskuksia.    

Kirjan sankari ei pidä itseään homona, vaan juuri päinvastoin tosimiehenä. Hahmon mukaan tosi miestä panettaa niin paljon, että hän harrastaa seksiä muitten miesten kanssa. 60-luku oli todellakin viatonta aikaa! Mutta tästä asetelmasta tuli mieleen Radio Rockin 2010-luvulla esitetty Marcelino Maustemakkara mainokset, joissa aina lopussa sanottiin ”Ei homolla tavalla, vaan miehekkäällä latinotavalla” 

Kuten otsikko antaa ymmärtää, romaanin tapahtumat sijoittuvat öisiin ja kosteisiin katuihin, joissa todella miehekkäät nuoret miehet etsivät iskettäviä asiakkaita. John Rechy luo kirjoitustyylillään täydellisen tunnelman, jossa tunnet hahmojen ajatukset, tunteet ja katujen ilmapiirin. Kuten monet nuoret miehet, romaanin sankari myöskin etsii itseään. Tietenkin tässä tapauksessa lopputulos on varmaan monelle selvä, mutta silti oli todella kiinnostavaa lukea siitä, mitä tarkoittaa olla ”tosimies”. Romaanissa hahmo kuuluu miehekkäisiin homoihin, joille on hyvin tärkeää olla lihaksikas, kova ja seksikäs, muttei naisellisia. Romaanissa törmätään myöskin ”kuningattariksi” kutsuttuihin naisellisempiin homoihin ja dragqueeneihin. Alussa romaanin hahmo halveksii naisellisempia homoja, mutta hän lopulta oppii arvostamaan heitäkin. Kaikki eri homotyypit kulkevat rinnakkain, mutta eivät harrasta keskenään seksiä. Hahmo myy itseään ainoastaan vanhemmille tosimiehille, jotka myöskin eivät ole homoja. Vaikka hahmot eivät käytä nahkatuotteita, tässä on sellaista Tom of Finland meininkiä. Erityisesti, kun romaanissa liikkuu merimiehiä ja sotilaita.   

Yksi tapa, jolla tarinan päähenkilö vakuuttaa itselleen, ettei hän ole homo, vaikkakin harrastaa seksiä miesten kanssa, onkin prostituutio. Hän tuntee, että hän vain harrastaa seksiä toisten miesten kanssa rahasta ja välillä hän seurusteleekin satunnaisten naisten kanssa. Erityisesti hyvin kauniitten naisten kanssa, koska hän on niin kova jätkä. Kuitenkin eri yöllisissä kaupungeissa hahmo tapaa erilaisia ihmisiä, jotka alkavat saada hänetkin miettimään kuka hän on? Tämä eksistentiaalinen kuvaus oli todella liikuttavaa ja pani minutkin miettimään elämääni. Pystyin samaistumaan hahmoon siitä huolimatta, etten kamppaile seksuaalisuuteni kanssa. Tämä on minusta huikea saavutus, vaikka romaani on enemmänkin yhden hahmon persoonan tutkielma, jossa paljastuu lapsuuden traumoja ja muuta sellaista uniikkia.   

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä romaanissa on sen lähes runollinen ote, jossa dialogit, sivuhahmojen monologit, ilmapiiri- ja ympäristökuvaukset sekoittuvat yhteen pötköön. Vaikka tällainen tyyli toi todella kiinnostavan melankolisen ja katkeransuloisen tunnelman, oli välillä vaikeaa seurata, mitä oikein tapahtui. Sitten romaani oli mielestäni turhan pitkiä. Ei sitä tarvitse jokaisessa Yhdysvaltojen homokeskuksessa käydä tarjoamaan makkaraansa löytääkseen itsensä. Kuitenkin loppu oli huikea ja tunsin, kun olisin hyvästellyt hyvän ystävän, joka viimein löysi itsensä.   

60-luku   

Sivuhuomiona, olen huomannut, että pidän erityisen paljon 1900-60-luvulla kirjoitetuista amerikkalaisista romaaneista. En ole elänyt tuota aikaa, joten nostalgiasta ei voi olla kyse, mutta jotain näissä vanhoissa romaaneissa on paljon vetoavampaa kuin nykyisissä. En tiedä liittyykö se juuri eksistentialismiin ja vähemmistönä olemiseen? Suosikkiromaanini ovat juurikin Richard Wrightin, J.D. Salingerin, S.E. Hintonin, Isaac Asimovin, Jack Londonin ja John Steinbeckin teokset. John Rechyn ”Kaupunkien yössä” pääsee myöskin tähän mystiseen suosikkilistaani.   

Yhteenveto   

John Rechyn ”Kaupunkien yössä” on ihana kirja nuoresta miehestä, joka etsii itseään homostelukiertueen kautta, joka kykenee mestarillisella proosallaan liikuttamaan kenet tahansa.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Homolulu – Queernovelleja

Olen pitkään halunnut lukea jonkun homoromaanin, mutta en tiennyt mistä aloittaa. Luin James Balwinin ”Huone Pariisissa” (1956) mutta se oli mielestäni aika tylsä kirja, josta en ymmärtänyt mitään. Huomasin, että olin sen verran ennakkoluuloinen, että luulin homonovellin koostuvan kiihkeästi peppuseksistä, mutta samalla halusin lukea laadukkaan romaanin aihepiiristä. Molempia aspekteja yhdistelevän romaanin löytäminen osoittautui hankalaksi. Luin sitten David Ebershoffin ”Tanskalainen tyttö” (2000) joka toki oli juuri sitä, mitä odotinkin ja vähän ylikin, mutta huomasin aikuistuneeni ja halunneen jotain syvempää ja vähemmän järkyttävää. Sellaista cis-homomeininkiä. Sitten törmäsin tämän vuoden Pride-viikolla julkaistuun Harald Olausenin ”Homolulu – Queernovelleja” ja otin sen lukulistaan.

2

Idea

”Homolulu” on novellikokoelma, jossa saat kokea koko homouden kirjon. Tässä romaanissa on aivan kaikkea. Tavallisia rakkauskertomuksia, joissa homot käyttäytyvät samalla tavalla kuin heteroparitkin ja sitten sellaisia jännittäviä kertomuksia puisto-orgioista ja anuksen survomisesta. Romaanissa on myöskin historiallisista homorakkaustarinoista, joissa näkee, miten yhteiskunnan repressio on kohdellut heitä kaltoin. Tässä kirjassa pääset aika lähelle sitä, miltä tuntuu olla homo. Mutta kertomukset ovat kirjoitettu selvästi pääosin homoille, joten todennäköisesti en tajunnut kaikkia viittauksia ja vivahteita, mitä tässä kirjassa on. Lempikertomukseni oli kielletty rakkaustarina kahdesta talvisotaveteraanista. Liikutuin oikeasti kertomukselle, minkä loppu on herttainen ja kitkerä.

Ongelmia

Suurin ongelma on kertomusten epätasaisuus. Harald Olausen on selvästi taitelija ja jotkut kertomuksista ovat aika simppelejä, mutta iskeviä, kun taas toiset ovat niin runollisia ja vertauskuvallisia, että en ihan pysynyt perässä. Sitten tässä kirjassa on joitain kirjoitusvirheitä, minkä huomaaminen on jonkinlainen saavutus, kun minulla on vaikeuksia huomata omani.

Yhteenveto

Harald Olausenin ”Homolulu – Queernovelleja” on ihan hyvä kokoelma kertomuksia homoudesta. Tässä on huumoria, rakkautta ja erotiikkaa. Ehkä mielenkiintoisin havainto, mitä tässä kirjassa ei selitetä, on homojen kyky huomata, kuka on homo. Cis-heterona sitä olettaa kaikkien naisten olevan heteroita, joten ei siinä tarvita arvailla. Mutta miten homot tunnistavat toisen homon? Tässä kirjassa on kertomuksia, joissa hahmot näkevät toisen tuntemattoman miehen tai naisen kadulla ja jotenkin aistivat, että tämä on homo ja päinvastoin. Kirjassa ei selitetä, miten he tunnistavat toisensa? Kiinnostaisi tietää onko se kiinni kasvon mikrolihaksissa tai silmissä? Osaako joku suositella jotain kirjaa joka selittäisi tämän mysteerin?

1 kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Kaapista kaapin päälle

Tuula Juvosen ”Kaapista kaapin päälle” on kattava tietokirja seksuaalivähemmistöjen poliittisesta aktivismista suomalaisessa ja saksalaisessa parlamentaarisessa järjestelmässä.    

22

Juvonen kertoo, miten näissä molemmissa maissa suhtauduttiin seksuaalivähemmistöihin, niin laissa kuin politiikassa. Kirjailija vertaa Saksaa ja Suomea keskenään, paljastaen, että Suomi on aikamoinen takapajula seksuaalivähemmistöasioissa.

Samalla tässä huomaa, että täällä Suomessa ei ole ollut yhtä rankka meininki kuin Saksassa. Suomessa ei koskaan yritetty kaasuttaa homoja kuoliaaksi, eikä täällä ole ollut lesboterrorismia. Lukijana Suomi vaikuttaa aika tylsältä maalta verrattuna Saksaan, mutta todellisuudessa Suomen rauhallisuus oman homofobiansa kumoamisessa on loppujen lopuksi parempi vaihtoehto kuin verinen taistelu ihmisoikeuksista.   

Kirjailija käy läpi SETA:n aktivismin historiaa sekä vertaa Suomen eri puolueitten suhtautumista homoihin. Tietenkin tässä kirjassa ilmenee, että Suomessa on vain kaksi jyrkästi homovastaista puoluetta, jotka ovat yrittäneet johdonmukaisesti jarruttaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Kaikki muut puolueet ovat aiemmin suhtautuneet vihamielisesti homoihin, mutta homovastaisuudesta ei koskaan tullut näitten puolueitten linja. Sen sijaan moni puolue muutti homokysymyksen ”yksityiseksi vakaumusasiaksi”, jolloin jotkut poliitikot onnistuivat tulemaan kaapista ulos ja edistämään itsenäisesti seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuksia, kunnes muu puolue tuli perässä. Saksassa on ollut tismalleen sama meininki, mutta nopeampaa ja väkivaltaisempaa.

Ehkä mielenkiintoisin kantaansa vaihtanut poliittinen ryhmä olivat äärivasemmistolaiset. Suomessa kommunistit olivat hyvin pitkään homovastaisia, erityisesti taistolaiset noudattivat Neuvostoliiton virallista linjaa, jonka mukaan homoseksuaalisuus oli kapitalismin seurausta, eikä sellaista ilmennyt työläisparatiisissa.    

70-luvulla moni kommunisti ja sosialisti, alkoi kuitenkin päättyä siihen johtopäätökseen, että homous on luonnollista, eikä aiheudu vapaasta markkinataloudesta. Mutta vasta 90-luvulla vähemmistöksi jääneet taistolaiset huomasivat, että heidän ihannoimansa hirmuhallinto, oli väärässä monessa asiassa, jopa homoissa.   

Kommunistien mielen muutos on mielenkiintoista, koska nykyään joissain piireissä vasemmisto on melkein synonyymi homostelulle ja jotkut äärioikeistolaiset kuvittelevat, että koko seksuaalivähemmistöjen oikeuksien ajaminen, on stalinistien salaliitto. Eli historian tunteminen on tärkeää, jos et halua vaikuttaa totaaliselta idiootilta.    

Häpesin Suomea lukiessani tätä kirjaa. Siinä, missä Saksassa jopa kristillisellä puolueella on avoimesti homoseksuaalinen kansanedustaja, niin meikäläisten kristillinen puolue profiloitui niin homovastaiseksi, että se aiheutti massiivisen kirkosta eroamisen.  

Sitten tietenkin eräs oikeistopopulistisen puolueen kansanedustaja haukkui presidentti Tarja Halosta ”SETA:n lesboksi”. Jo se, että lesbous nähtiin jotenkin negatiivisena asiana, joka voisi ”tahrata” presidentin maineen, kertoo paljon meidän asenteista seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Onneksi Halonen oli aikuisempi kuin tämä kansanedustaja, joka lopulta syyllistyi huumausainerikoksiin ja tappoi itsensä.    

Hienoin oivallus, mikä esiintyy tässä kirjassa, on se, että Suomessa on jostain syystä todella vähän avoimesti lesboja kansanedustajia verrattuna homoihin. Saksassa on enemmän avoimesti lesboiksi ilmoittautuvia politiikkoja kuin Suomessa. Kenties meillä patriarkaatti on niin vahvaa, että vain miehet voivat olla avoimesti homoja ja naisten on teeskenneltävä olevansa aina valmiina miehen otettavaksi? Kirjailija pohtii, miksi näin on, mutta kunnon vastausta ei saada, kun tekijöitä on monia.    

Kirja on aika helppolukuinen vaikkakin aika kuivakkaan tieteellinen. Tässä kerrotaan aika yksityiskohtaisesti tunnettujen homopolitiikkojen elämästä, niin Suomessa kuin Saksassa. Kirjassa analysoidaan myöskin, miten eri homovastaiset lait kumottiin.    

Tämä kirja on sen verran vanha, että tasa-arvoinen avioliittolaki ja trans-aktivismia ei Suomen osalta käsitellä. Kirjailija paneutuu myöskin homovastaisten puolueitten ja politiikkojen argumentteihin, jotka yksi toisensa jälkeen alkoivat menettää uskottavuutensa, kun enemmän ja enemmän politiikkoja ja muita julkisuuden henkilöitä alkoi lähteä ulos kaapista. Se onkin tämän kirjan hieno toteamus: mitä enemmän seksuaalivähemmistöjä on esillä mediassa sitä normaalimmaksi he muuttuvat. Kaikki ”jännittävyys” tai ”outous” homoissa katoaa vähitellen ja he sulautuvat väestöön, jolloin tunkkaiset puheet 1800-luvun biologisista käsityksistä ja pronssikautisista uskonnollisista perusteluista eivät kuulostaneet enää niin uskottavilta. Paras osoitus tästä on oma arvioni Päivi ja Niilo Räsästen homovastaisesta kirjasta, jota harva edes tiesi olevan olemassa tai haluavan edes lukea.   

Uskonnolliset argumentit ärsyttävät kirjailijaa. Erityisesti, koska Suomi ja Saksa ovat sekulaareja valtioita, joissa kirkko on erotettu valtiosta. Kansanedustajien pitäisi perustella asioita perustuslain mukaan eikä pyhien tekstien kautta. Juvosta turhauttaa, että Suomessa, esimerkiksi eduskunnassa edes kuunnellaan uskonnollisia perusteita maallisiin asioihin. Onneksi voimme todeta nykyään, että nämä perusteet eivät enää toimi ja tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin.   

Eli jos kiinnostaa homoaktivismin poliittinen historia, niin tämä on aika perusteellinen opas, joka kulkee pääosin 1900-luvun alusta 2010-luvulle asti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta