Avainsana-arkisto: huumeriippuvuus

Suomen marginaalista keskiöön

Hanna-Riikka Kuisman ”Kerrostalo” on tänä vuonna julkaistu romaani suomalaisen kerrostalolähiön murhamysteeristä.

18

Idea

Kirjassa seurataan eri hahmojen kurjaa elämää suomalaisen yhteiskunnan marginaaleissa ja miten nämä kokevat omista lähtökohdistaan kerrostalokompleksin ja sen rikollisen maailman. Kaikki hahmot joutuvat kosketuksiin koko lähiön pimeän salaisuuden kanssa, mutta kukaan heistä ei pääse tarpeeksi syvälle saadakseen kokonaiskuvan. Kaikki vain tietävät joko tietoisesti tai alituisesti jotain olevan pahasti väärässä koko alueessa. Kirjassa seurataan niin koditonta vanhusta, fundamentalistikristillistä raittiusaktivistia, huumeriippuvaisia, seksityöläistä, autistista tyttöä, uusnatsia, anarkistista hakkeria, juoruavaa yksinhuoltajaäitiä, rikollisjengiä ja monia muita. Kaikilla on omat intressit, omat tarinansa ja risteävät kohtalot.

Kirjan kerronta siirtyykin yhdestä perspektiivistä kuin zoomaava kamera, joka lähtee seuraamaan yhden hahmon ajatuksia, kunnes tämä näkee toisen hahmon, arvioi tätä oman maailmankuvansa kautta, jolloin kerronta hyppää hahmon katseen kohteessa olevan toisen hahmon perspektiiviin ja niin edelleen. Lukijalta tuntuu kuin tämä olisi kuuluisan elefanttikertomuksen osapuoli, joka yhtä sokeana seuraa muitten sokeitten kanssa elefantin tunnustelua, kykenemättä käsittämään mikä eläin oikeastaan on kyseessä? Eli kirjan fiktiomaisuudesta huolimatta, lukukokemus on kuin oikeasta arkielämästä, jossa uutisia seurattaessa hyvin harvalla ihmisellä on kokonaiskuva maailman tapahtumista, ainoastaan puoliksi koottuja kokonaisuuksia, joista puuttuu paljon elementtejä. Kuitenkin Kuisman kirjassa puuttuvat elementit ovat tahallaan jätettyjä aukkoja, jotta lukijan nälkä mysteerin selvittämisestä jatkuu.

Mutta tämä romaani ei ole vain jännittävä kertomus mystisistä kuolemista, vaan aika kantaaottava teos, jonka kerronta paljastaa aika yksityiskohtaisesti suomalaisen syrjäytyneen väestön karua arkea. Hahmot eivät ole vain sosiaalisesti ja taloudellisesti syrjäytyneitä valtaväestöstä, vaan fyysisesti, kun kerrostalolähiö on kaukana kaupungin keskustassa, palvelutkin ovat karanneet ja busseja tai takseja ei melkein kulje arkisin. Ihmiset ovatkin melkein loukussa rapistuvassa rakennuksessa, joka on vielä joutunut salaperäisen kansainvälisen investointiyrityksen omistukseen. Ihmiset ovat menettäneet täysin itsenäisyytensä ja elävät eräänlaista darwinistista kamppailua omasta olemassaolostaan ympäristössä, jossa samaan aikaan heidät on jätetty oman onnensa nojaan, muta ovat jatkuvan kasvottoman kontrollin alaisia. Ihmiset ovatkin vapaita myymään kehoaan ja huumeita, mutta vain rajatulla kerrostaloalueella. Kamerat ja vartijat varmistavat, että heidän muodostama ”heikompi aines” ei leviä rikkaimmille alueille, vaan pysyy muhimassa radikalismia ja katkeruutta betoniviidakossa. Kuisma ei saarnaa tässä suomalaisen yhteiskunnan rappiollisuudesta, vaan lukija itse onnistuu ymmärtämään sen lukiessaan hahmojen arjesta, mikä on mielestäni paljon vahvempi tapa saada joku omaksumaan viestin sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, kuin suora saarna jonkun hahmon suusta.

Harhaanjohtava kansitaide

Kun otin tämän kirjan lukulistalle luulin sen olevan kauhukertomus kerrostalolähiössä tai dekkari, aika säväyttävän kansitaiteen vuoksi, mutta olinkin väärässä. Vihaan dekkareita, mutta päätin kokeilla tätä kirjaa, koska sen takakansikuvaus kuulosti mielenkiintoiselta, silti odotin pettyvän, koska harva dekkari on kokemukseni mukaan oikeasti hyvä. Mutta tämä ei ole dekkari, vaan aika monimutkainen, mutta maanläheinen kertomus marginalisoidun väestön sosiaalisista ongelmista, johon on sekoitettu mysteeri, johon harvalla hahmolla on energiaa keskittyä. Eli tässä ei ole mitään yksittäistä sankaripoliisia, joka tutkii mysteeriä, vaan eri hahmot omalla vapaalla ajallaan yrittävät selvittää murhia silloin kuin jaksavat. Eli kirjan viesti on, ettei oikeasti ihmisiä kiinnosta murhat, vaan maksimissaan jotkut haluavat selvittää ne koska kuolleitten ihmisten kohtaaminen lenkin aikana ahdistaa. Poliisi onkin tässä romaanissa täysin poissaoleva, koska heillä on ”tärkeämpiä asioita” selvitettävänä. Verinen kansitaide onkin todennäköisesti kustantamon markkinointipäätös, jolla saadaan dekkarilukijat lukemaan jotain syvällisempää kuin vielä yksi kertomus kuolleesta naisesta ja alkholisoituneesta entisestä poliisista, joka yksinäisenä siemailee viskiä, samalla kuin viereisen hotellin noenvalot heijastavat punaisia ja sinisiä sävyjä tämän masentuneisiin ja huonosti ajeltuihin kasvoihin.

Ongelmia

Ainoa ongelma tässä romaanissa on se, että tässä keskitytään vain valkoisten kantasuomalaisen arkeen. Romaanissa esiintyy pakolaisia, maahanmuuttajia ja romaneja, mutta he ovat vain etäisiä hahmoja, joitten perspektiivejä ei kuulla. Ehkä kirjailija ei uskaltanut kertoa näitten ihmisten perspektiivistä, koska itsekään ei tunne heitä, eikä halua näin edistää rasistisia steroetypioita vahingossa tai sitten tämä ei vain jaksanut vaivautua kertomaan näitten ihmisten elämästä, koska ei koe heitä tärkeiksi. Minusta jos uskaltaa kirjoittaa uusnatsien, seksityöläisten ja huumeriippuvaisen elämästä, pitäisi uskaltaa kirjoittaa yhteiskunnan kaikista heikompiosaisista, eli pakolaisista, jotka elävät täysin yhteiskunnan armoilla, maahanmuuttajista ja romaneista, jotka ovat eläneet pitempää Suomessa, mutta yhä joutuvat kohtaamaan rasismia ja alituista väkivallan ja viranomaiskontrollin vaaraa, vain koska näyttävät erilaisilta. Tämä romani olisikin voinut ottaa kantaa ajankohtaisempiin ongelmiin ja osoittaa, että kaikilla köyhillä on sama kamppailu.

Yhteenveto

Hanna-Riikka Kuisman ”Kerrostalo” on loistava romaani, joka menetti tilaisuuden olla merkittävä sen aihepiirin rajauksen vuoksi, mutta silti kertomuksena tämä on todella hyvä kirja, joka ei ole vain rikosromaani, vaan aika realistinen kuvaus suomalaisesta köyhyydestä ja syrjäytymisestä.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Homoeroottista huumesekoilua

William S. Burroughsin ”Nisti” on vuonna 1953 julkaistu puolielämäkerrallinen novelli kirjailijan huumekokemuksista.

5

Idea

Burroughs kertoo vetävällä narratiivilla omista nuoruuden kokemuksista heroiiniriippuvaisena, joka seikkaili pitkin Yhdysvaltoja ja Meksikoa vetäen kaikenlaisia muitakin kiellettyjä aineita. Kirjailijan kerronnallinen tyyli muistuttaa luottamuksellista baarikeskustelua, jossa vanhempi herra kertoo, tuopin ääressä, vieressään istuvalle nuoremmalle kaverille kuinka kivaa, oli nuorempana vetää kaikenlaista roskaa suoniin ja persereikiin. Se olikin mielenkiintoista, miten täydellisesti Burroughs osaa välittää suullisen kerronnan tyylin paperiin. Pystyin kuvittelemaan päässäni millä äänensävyllä mies kertoo homoeroottisista nistikokemuksistaan.

Kirja poukkoileekin anekdoottien ja tietokirjamaisten tietoiskujen virrassa, jossa opit Bussoughsin omista kokemuksista, huumeriippuvaisen arjesta, huumelainsäädännöstä ja huumekulttuurista. Tämä onkin yksi viihdyttävimpiä huumeriippuvuusnarratiiveja, joita olen lukenut, vaikkakin teos on jo monta vuosikymmentä vanha.

Kuitenkin teos ei ole mikään oodi huumeille, vaan tässä näytetään vanhempien aineitten ikäviä vaikutuksia ja sen aiheuttamia sosiaalisia ongelmia. Kirjailija itse ei arvuuta kertomuksiaa, mutta lukijalle käy aika selväksi, miten rappiollista ja ikävää nistin olemassaolo on. Pahinta on kuitenkin viranomaisten ankara kohtelu, joka kirjan edetessä eskaloituu brutaalimmaksi huumesodan alettua. Jopa viattomammat huumeet, kuten kannabis, aletaan kohdella hirvittävänä tautina, joka pitää hävittää.

Ongelmia

Suurin ongelma on kirjan pitkä ikä. Ennen tätä teosta, olen lukenut ja nähnyt erilaisten huumeiden käyttäjien kokemuksia, ettei tässä Burroughsin kertomuksessa ole mitään uutta ja šokeeraavaa. Tämä kirja on toki yhä hämmästyttävän ajankohtainen, vaikkakin se käsittelee huumesodan ensimmäisiä kuukausia, mutta se kärsii pioneeriongelmasta. Tällä tarkoitan, että aikoinaan tämä kirja oli jotain todella uutta ja perverssiä, joka varmasti järkytti monia ihmisiä, mutta nykyaikana huumekertomuksia on niin paljon, että sukupolvelleni tämä kirja on enemmänkin mukava kertomus vanhuksen nuoruuden seikkailuista kuin räväkkä ja pelottava selostus alamaailmasta. Varmasti 50-luvulla tämän kirjan kertomukset heroiinista ja homoseksistä olivat kauttaaltaan järkyttäviä, mutta nykystandardeissa tämä teos on aika kesy. Burroughs kertoo lähes herrasmiesmaisella tyylillään homostelustaan ja piikinvedosta. Tätä kirjaa voisikin nykyään suositella yläasteikäisille sen kesyyden ja informatiivisuuden takia.

Yhteenveto

William S. Burroughsin ”Nisti” on lyhyt, mutta mukavasti kirjoitettu narratiivi huumeriippuvuudesta, joka onnistuu pieneen tilaan ahtamaan aika laajan kirjon huumekulttuurista, joka yhä on ajankohtainen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, Politiikka ja yhteiskunta

Huono-osaiset. Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla

Juho Saarin ”Huono-osaiset. Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla” on akateeminen tietokirja, joka pyrkii kertomaan, miten yhteiskunnan pohjalla eläviä tutkitaan ja mitä heistä on havaittu.

DSC_0010

Luulin alussa, että tämä oli perusteellinen tietokirja aiheesta, mutta se on hyvinkin rajattu tutkimaan suomalaisen yhteiskunnan kaikista syvimmässä kurjuudessa eläviä valkoisia kantasuomalaisia ja heidän olojaan. Kirjassa ei siis analysoida yhteiskunnallisia tai taloudellisia seikkoja, jotka voisivat vaikuttaa köyhyyteen tai miten köyhyys korreloi rikollisuuden kanssa eikä tässä kerrota ollenkaan maahanmuuttajista, jotka ovat joutuneet samoihin oloihin. Silti tässä oli pari hyödyllistä tietoa, jota en tiennyt koskien huono-osaisuuden tutkimista ja erilaisia ilmiöitä ja selityksiä joittenkin ihmisten kurjuuteen.

Juho Saari käyttää selkeää ja helppoa kieltä, mutta silti aika kuivakkaa tieteellistä tekstiä tämä on. Erityisesti sosiologisten teorioitten läpikäyminen oli hirvittävän tylsää, mutta huono-osaisuuden ilmiön kuvaamiset olivat kirjan kiinnostavinta antia, erityisesti kun niihin oli vielä sekoitettu itse huono-osaisten omakohtaisia kertomuksia elämästään. Eli kirjailija pyrki korostamaan kirjassaan, että luvut ja tilastot ovat oikeasti eläviä ihmisiä, joilla menee todella huonosti.

Tässä kirjassa käsitellään enimmäkseen asunnottomia, joilla ei ole mitään tuloa kuin purkkien keräykset ja mahdolliset valtion avustukset, jotka onneksi saavuttavat suurimman osan ihmisistä. Silti tässä kirjassa esitellään sellaisia ihmiskohtaloita, joita luulisi tulevan vastaan itänaapurissa. Suurin osa asunnottomista on mielenterveyspotilaita, alkoholisteja ja huumeriippuvaisia. Moni kasvoi hirvittävissä perheissä, joissa vaivasi samat ongelmat ja moni ei kyennyt pysymään koulutuspolulla, jolloin he putosivat yhteiskunnan pohjaan, joista moni ei koskaan päässyt ulos.

Suurin osa ihmisistä onnistuu vasta keski-ikäisenä tai vanhempana saamaan asunnon kunnalta, jolloin he jotenkuten onnistuvat elämään normaalia elämää. Monien elämänvallinnat ja oma luonne karkottivat ne vähäiset perheenjäsenet ja ystävät pois luotaan, jolloin ihminen jäi täysin yksin ja rahattomaksi. Sitä huomasi, miten etuoikeutettu on, kun ei tarvitse heti pyytää valtiolta apua, kun on perhe ja ystävät, jotka auttavat. Mutta näillä ihmisillä ei ole ketään muuta kuin valtion virastot, jos sitäkäkään

Mielenkiintoisinta oli kuitenkin kirjan havainnot köyhyyden kokemuksesta ja miten yhteiskunta suhtautuu siihen. Esimerkiksi Saarinen nostaa esiin sen, että mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta, niin sitä valmiimpi se on luomaan järjestelmän, joka auttaa kaikista huono-onnisempia ihmisiä. Jo suhteellisen valmis tasa-arvoisuus selittää esimerkiksi, miksi Pohjoismaissa kehitettiin hyvinvointivaltio, kun taas Yhdysvalloissa koko idea, että yhteiskunnan pitäisi rahoittaa sosiaalista turvaverkkoa on suuri kauhistus.

Toinen havainto olikin, että mitä jyrkempi epätasa-arvoisuus yhteiskunnassa on, niin sitä vaikeampi eri yhteiskuntaluokkien on tuntea empaattisuutta kaikista köyhempiä kohtaan ja näin heidän valmius henkilökohtaisesti auttaa köyhempiä tai edes tukea aloitteita, jotka parantaisivat näitten oloja, pienentyy. Eli kaikki se amerikkalaisten radikaalioikeistolaisten puheet siitä, että jos valtion avustukset poistetaan, niin yksityisten ihmisten hyväntekeväisyys tulee kasvamaan, on täyttä pötyä. Samalla tämä havainto selittää, miksi köyhät ihmiset ovat ne, jotka eniten auttavat toisia köyhiä.

Samalla kirjassa analysoitiin huono-osaisten omia kokemuksia. Esimerkiksi suurin osa asunnottomista piti kurjistumista omana syynä. Suurin syy olikin päihteiden kulutus. Mutta samalla kirjassa havaittiin, että mitä köyhempi on, niin sitä vähemmän ihmisellä on varaa tehdä virheitä. Suurin osa asunnottomista kasvoi köyhissä tai alemman keskiluokan perheissä, joissa vanhemmilla oli psykologisia tai huumausaineisiin liittyviä ongelmia. Tämä jo loi huonot edellytykset lapsen kasvuun, jolloin yksikin virhe, kuten kännissä saatu onnettomuus tai koulusta reputtaminen voi pilata koko elämän, koska yksi huono valinta voi johtaa huonojen valintojen ketjuksi, joissa omin voimin ylösnousemisen mahdollisuudet pienenevät. Monet asunnottomista olivatkin kertoneet todella surullisia tarinoita siitä, miten elämä vain meni teini-iästä lähtien päin helvettiä.

Saarinen kutsui tätä ”ongelmien kasautumiseksi” Eli on olemassa tietynlainen luokkajako ihmisten sekoilussa. Rikas lapsi voi vetää, vaikka kuinka paljon huumeita ja joutua onnettomuuteen, jossa saa ruumiillisen vamman ja silti on hyvin vaikeaa tämän joutua velkakierteeseen tai työttömäksi, koska tällä on ydinperhe, jolla on varaa huolehtia lapsesta ja panostaa tämän parantumiseen, koulutukseen ja työelämän kontaktien luomiseen, kun taas köyhällä ei joskus ole edes kunnolla vanhempia elämässään.

Itsekin olen siitä jonkinlainen esimerkki. En ollut kovin hyvä lukiossa ja en neljään vuoteen päässyt yliopistoon oman huolimattomuuteni takia ja sain töitä vain satunnaisesti. Kuitenkin, koska kasvoin keskiluokkaisessa ydinperheessä, niin vanhempani auttoivat minua ja kannustivat yrittämään, kunnes pääsin yliopistoon. Jos olisin syntynyt köyhässä yksinhuoltajaperheessä, jossa äitini kamppailisi alkoholismin kanssa, niin varmaan en kirjoittaisi tässä kirja-arviota akateemisesta teoksesta. Niin ja kun puhun ydinperheestä, niin en tarkoita vain heteroseksuaalista perhettä, vaan sellaista, jossa on kaksi vanhempaa tai muita läheisiä tukihenkilöitä.

Tässä myöskin analysoidaan, miten köyhyyttä käsitellään julkisessa keskustelussa. Kirjailija nostaa esiin. Esimerkiksi, että sana ”syrjäytynyt” on 2000-luvun käsite, joka on hyvin nopeasti korvaamassa ”köyhyys” sanan poliittisessa keskustelussa. Mutta ”syrjäytynyt” sanan käyttö on tietoista politiikan kehystystä. Esimerkiksi 80-luvulla Iso-Britanniassa havaittiin, että jos politiikassa puhuttiin ihmisten ”köyhyydestä” niin yhteiskunnan vaatimukset, että valtio panisi aluilleen rakenteellisia muutoksia sen vähentämiseen kasvoivat. Estääkseen tällaisten vaatimusten kasvua Thatcherin hallitus alkoi käyttää sanaa ”syrjäytyminen”, joka loi mielikuvan, että vain ”huonot” yksilöt olivat ajautumassa yhteiskunnan pohjaan, eikä valtiolla ollut mitään tekemistä heidän epäonnen kanssa. Tämä selittääkin, miksi Suomessakin juuri, kun hallitus tekee leikkauksia köyhiin, niin sana ”syrjäytyminen” on käytetty eniten.

Harmillisesti tämän kirjan aihe on niin rajattu, että tässä ei ole kovin suuria yhteiskunnallisia johtopäätöksiä huono-osaisuudesta. Tässä kirjassa esimerkiksi ei kyseenalaisteta tai analysoida kovin syvällisesti Suomessa olemassa olevia köyhyyden vähentämisohjelmia ja muita etuuksia. Vain kerrotaan, miten ne toimivat ja toimivatko ne hyvin.

kirjailija valittaakin siitä, miten hän halusi tehdä laajemman tutkimuksen, mutta kykyjä tai tilaa ei riittänyt. Eli et saa vastauksia siihen mikä taloudellinen järjestelmä on paras hoitamaan köyhyyttä tai muuta sellaista laaja-alaista. Tämä on enemmänkin toteamus 2010-luvun huono-osaisuudesta ja miten se koetaan sekä köyhän, että yhteiskunnan perspektiivistä. Kuitenkin hyvä lähdeaineisto suomalaisesta huono-osaisuudesta.
Huono-osaiset. Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalta
Juho Saari, Gaudeamus, 2015

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta