Avainsana-arkisto: huumori

Pyhä lehmä

David Duchovnyn ”Pyhä lehmä” on vuonna 2015 julkaistu pseudolastenkirja lehmästä, joka pakenee amerikkalaisesta maatilasta Intiaan.

12

Idea

”Pyhä lehmä” on satiirinen lastensatu, jossa lehmä, juutalaisuuteen kääntynyt sika ja Turkin valtion nimen väärinymmärtänyt kalkkuna, pakenevat maatilasta matkustaakseen maihin, joissa he kokevat olevansa turvassa teurastuksesta. Tästä alkaa sekopäinen ja hauskan perverssi matka halki Yhdysvaltojen, Turkin, Israelin ja Intian, jossa ei puutu surrealistisia kohtaamisia ja kommelluksia. Kirja sisältääkin todella häiriintyneitä tilanteita ja vitsejä, jotka ovat niin monitasoisia, että kyllä lapsi ja aikuinen pystyvät lukemaan kirjan. Silti teos on selkeästi tarkoitettu enemmän aikuisille, koska tarina kulkee sen verran oudoissa ja samaan aikaan tähän maailmaan ja politiikkaan liittyvissä sfääreissä.

Rakenne

Se, että kirjailija on Hollywood näyttelijä, joka parhaiten tunnetaan avaruusolioita jahtaavana agenttina, ei paljon liity itse tähän satukirjaan. Duchovnyn kirjoitustyyli kuitenkin muistuttaa hänen näyttelemäänsä ”Californication” (2007-2014) TV-sarjan päähahmon kerrontatyyliä, mutta laskettu lasten tasolle.

Kirja on kirjoitettu kuin se olisi romaanin päälehmän kirjoittamat muistelmat tämän seikkailuista. Välillä kerronta pysähtyykin kiistoihin kustannustoimittajan kanssa, sekä suoriin keskusteluihin lukijan kanssa kirjan tyylistä ja lehmän omista ajatuksista, jotka jatkuvasti harhautuvat ohi aiheesta.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma ovat sen poliittisesti epäkorrektiti vitsit. Suurin osa on toki ovat harmittomia, mutta jotkut ovat sen verran ronskeja, etten tiedä ovatko ne enemmän haittaa kuin hyötyä. Esimerkiksi juutalaisuuteen kääntyvä sika voidaan koeta aika vahvana loukkauksena. Mutta tässä kirjassa on yksi vitsi, joka on tarpeeton tarinaan kontekstin nähden, eikä edes hauska ja se on yksi transfobinen vitsi, jonka ”hauskuus” perustuu siihen, että lukija jakaa sen tiedon, että jotkut ihmiset pitävät trans-sukupuolisia mielisairaina.

Toinen ongelma on kirjan äkillinen muuttuminen poliittiseksi. Vaikka kirjassa on selkeä veganismia tukeva sanoma, se on hyvin integroitu kerrontaa, mutta yhtäkkiä kuin puun takaa, tässä romaanissa otetaan vahvasti kantaa yhteen toiseen tämän hetken kärjistetyimpään poliittiseen kiistaan, joka herättää voimakkaita tunteita kummassakin leirissä. Vaikka itse jaan kirjailijan poliittisen näkemyksen, sen esittäminen yhtäkkiä muka lasten sadussa tuntui todella häiritsevältä. Vaikkakin koko poliittinen kiista muuttuu satiirin kohteeksi, niin ei se ole ihan sopiva esittää lapsille ja se todennäköisesti harmittaa aikuisiakin.

Yhteenveto

David Duchovnyn ”Pyhä lehmä” on ihan ok kirja, jossa saa joitakin nauruja, mutta kirjan suurin vahvuus ja heikkous on sen todella häiriintynyt ja perverssi sekoitus lastensatua ja aikuisten ronskia satiiria.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Alihovimestari Minor

Minun pitäisi yrittää lukea kunnon kirjallisuutta, mutta kunnon kirjallisuudessa on todella mitään sanomattomat takakansitekstit. Tämän vuoksi päädyn useimmiten lukemaan scifiä tai fantasiaa, koska niissä sentään kerrotaan, mikä on meininki. Yritän välillä lukea ihmisten arvioita romaaneista, joitka vaikuttavat vakavimmilta. Patrick DeWittin ”Alihovimestari Minor” kubistinen kansi herätti kiinnostukseni ja muistan pitäneeni lukemastani arviosta. Tämä on vuonna 2015 julkaistu surrealistinen romaani, jossa Lucy Minor niminen jätkä palkataan alipormestariksi linnan, jossa alkaa surrealistinen seikkailu   

8

Juoni   

Minor on töissä linnassa, jonka omistaja on piilossa ja sen pihalla on kaksi pientä armeijaa, jotka tappelevat keskenään ilman mitään näyttävää syytä. Vaikka hahmo kyseenalaistaa työpaikkansa outoa tilaa, hän silti astuu linnan sisään ja palvelee alihovimestarina. Onneksi hän saa työkavereita, jotka kertovat piilossa olevasta omistajasta ja tuntemattomasta hullusta miehestä, joka vaanii käytävillä. Kunhan sulkee oman makuhuoneensa oven yöksi, mitään vaaraa ei ole. Kuten voitte nähdä, tämä ei ole ihan niitä vakavia romaaneja, vaan todella surrealistinen ja hauska tarina. Eli epäonnistuin tavoitteessani.  

Surrealistinen kieli   

Hauskin juttu tässä romaanissa on enemmänkin kieli kuin absurdit tapahtumat. Kaikki hahmot puhuvat todella omituista brittiläisen yläluokan kaltaista äärimmäisen hienostunutta ja kohteliasta kieltä, joka luo suuren kontrastin absurdeille tapahtumille. Nauroin ääneen hahmojen keskusteluille, joissa kaikessa aristokraattisessa vakavuudessa puhuttiin mitä hulluimmista tapahtumista.   

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on kuitenkin samaan aikaan kieli. En ihan pysynyt perässä juonen kanssa ja tapahtumat etenivät hyvin nopeasti ja hyvin surrealistisille ja absurdeille tasoille. En ollut enää varma mikä oli todellista, mikä kuviteltua. Kaiken aikaa kuitenkin hahmojen kohteliaisuus pysyy, vaikkakin yhdessä vaiheessa on olohuoneessa pidetty seksiorgia, johon eksyy piiskana käytetty salamipötkö. Tämä oli samaan aikaan hyvinkin hauska ja älykäs kirja, mutta todella sekava. Kuitenkin luin loppuun, kun keskustelut olivat niin huvittavia.   

Yhteenveto   

Patrick DeWittin ”Alihovimestari Minor” ei taida olla ihan sopiva kirja kaikille, mutta jos kiinnostaa surrealismi ja ehkä maaginen realismi sekä nokkela huumori, niin tämä on se kirja.    

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Juoksuhaudantie

Kari Hotakaisen ”Juoksuhaudantie” kertoo miehestä, joka yrittää keinoja kaihtamatta ostaa sodanjälkeisen rintamamiestalon itselleen, jotta voi saada perheensä takaisin.

20170726_141327  

Tämä oli kirjallisuuden klassikkolistassa, enkä tiennyt teoksesta mitään muuta kuin sen, että Hotakainen on kuulemma hyvä kirjailija. Ainakin karmea kansitaide ei vakuuttanut, mutta otin haasteen vastaan.    

Ihan hyvä kirja omaperäisestä aiheesta, jota en varmaan koskaan omasta tahdosta lukisi, mutta en ihan ymmärrä, miksi tämä on klassikkolistassa?    

Kirja siis käsittelee keski-ikäistä eronnutta vaimonhakkaajaa, joka yrittää kerätä mustalla pörssillä ja panohieronnalla rahaa rintamamiestaloon, joka hänen omien tutkimustensa mukaan on paras omakotitalo, jota Suomessa voi hankkia. Karusta alusta huolimatta tämä on mustan huumorin kirjoja, joissa jokainen kappale kerrotaan yhden hahmon näkökulmasta.     

”Juoksuhaudantie” on todella viihdyttävä satiiri suomalaisesta keskiluokasta ja asuntomarkkinoista, missä pilkataan ja tehdään naurettavaksi, jokainen perinteisen keskiluokan elämänalue takapihagrillauksesta tupakoinnin vastustamiseen. Koska kasvoin keskiluokkaisessa perheessä, niin pystyn jotenkuten samaistumaan hahmojen ahdinkoon hankkia omakotitalo. Mutta luulen, että tämäkin romaani avautuisi enemmän, jos olisin keski-ikäinen mies, joka on joutunut itse ostamaan omakotitalon tai hakannut vaimoani. Nyt köyhänä työttömänä vuokra-asunnossa asuvana opiskelijana, jolla ei ole naista hakattavana, sellainen maailma on hieman kaukainen ja utopistinen.    

Kari Hotakaisen tapa kuvata yksinkertaiset ja arkisen banaalit asiat absurdin ylevinä operaatioina olivat hauskoja ja muutamassa kohdassa nauroin ääneen, muta vain muutamassa. Tarina oli sujuva, mutta en nauranut niin paljon, että en pystyisi hengittämään (minusta hauskan kirjan lukeminen pitää aiheuttaa pientä kuoleman uhkaa), enkä kokenut niin suuria ja järisyttäviä oivalluksia, että laskisin tätä klassikoksi. Ehkä ainoa syy, miksi tämä kirja on klassikko, on sen aiheen ajankohtaisuus, vaikkakin teos kirjoitettiin 90-luvulla ja kaupat käydään markoissa, niin Suomessa on yhä keskiluokka, joka kykenee ostamaan pankkilainalla omakotitalon.  

Parasta tietenkin tässä romaanissa oli se, että tarina alkoi edetä hitaasti absurdimpaan suuntaan ja saada hieman rikosdekkarimaisia piirteitä, mikä oli jännä sekoitus muuten ultra-arkiseen tarinaan, jossa keittiöpsykologia jyllää hahmojen spekulaatioissa siitä, miksi naapuri tai asiakas ei käyttäydy kuin pitäisi?

Tämä hidas eteneminen onkin romaanin paras puoli. Alussa romaani vaikutti ihan tavalliselta tarinalta, jossa mies kusi todella pahasti ja vaimo hankkii avioreron. Samaistut hahmon ahdinkoon, kun hän huomaa, että meni liian pitkälle, jolloin hänen päätökset saada vaimo takaisin tuntuvat loogisilta, mutta lopulta huomaat, että olet huomaamatta kannustamassa totaalista sekopäätä. Se olikin mielenkiintoinen tunne, kun satojen sivujen jälkeen ihmettelet, miten et alusta asti huomannut hahmon mielen järkkymistä? Ehkä juuri sama tunne, kun parisuhteessa, jossa et haluakkaan uskoa, että parisi on ehkä hullu.   

Tavallisena ihmisenä pystyn tunnistamaan romaanissa olevat ihmistyypit ja heidän puheenaiheetkin olivat tuttuja. Tämä ehkä onkin Hotakaisen suurin saavutus: tehdä äärimmäisen banaalista aiheesta jännittävän ja hauskan seikkailun! Silti tämä oli vain hyvä romaani, ei loistava. Eli ei mikään maailmaa ravisuttava ja koko elämänasennetta muuttava romaani. Ehkä suurin miinus on tämä järkyttävän ruma kansi, josta ei pysty edes lukemaan otsikon kunnolla.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin