Avainsana-arkisto: huumori

Kari Hotakaisen ”Juoksuhaudantie” kertoo miehestä, joka yrittää keinoja kaihtamatta ostaa sodanjälkeisen rintamamiestalon itselleen, jotta voi saada perheensä takaisin.

Tämä oli kirjallisuuden klassikkolistassa, enkä tiennyt teoksesta mitään muuta kuin sen, että Hotakainen on kuulemma hyvä kirjailija. Ainakin karmea kansitaide ei vakuuttanut, mutta otin haasteen vastaan.    

Ihan hyvä kirja omaperäisestä aiheesta, jota en varmaan koskaan omasta tahdosta lukisi, mutta en ihan ymmärrä, miksi tämä on klassikkolistassa?    

Kirja siis käsittelee keski-ikäistä eronnutta vaimonhakkaajaa, joka yrittää kerätä mustalla pörssillä ja panohieronnalla rahaa rintamamiestaloon, joka hänen omien tutkimustensa mukaan on paras omakotitalo, jota Suomessa voi hankkia. Karusta alusta huolimatta tämä on mustan huumorin kirjoja, joissa jokainen kappale kerrotaan yhden hahmon näkökulmasta.     

”Juoksuhaudantie” on todella viihdyttävä satiiri suomalaisesta keskiluokasta ja asuntomarkkinoista, missä pilkataan ja tehdään naurettavaksi, jokainen perinteisen keskiluokan elämänalue takapihagrillauksesta tupakoinnin vastustamiseen. Koska kasvoin keskiluokkaisessa perheessä, niin pystyn jotenkuten samaistumaan hahmojen ahdinkoon hankkia omakotitalo. Mutta luulen, että tämäkin romaani avautuisi enemmän, jos olisin keski-ikäinen mies, joka on joutunut itse ostamaan omakotitalon tai hakannut vaimoani. Nyt köyhänä työttömänä vuokra-asunnossa asuvana opiskelijana, jolla ei ole naista hakattavana, sellainen maailma on hieman kaukainen ja utopistinen.    

Kari Hotakaisen tapa kuvata yksinkertaiset ja arkisen banaalit asiat absurdin ylevinä operaatioina olivat hauskoja ja muutamassa kohdassa nauroin ääneen, muta vain muutamassa. Tarina oli sujuva, mutta en nauranut niin paljon, että en pystyisi hengittämään (minusta hauskan kirjan lukeminen pitää aiheuttaa pientä kuoleman uhkaa), enkä kokenut niin suuria ja järisyttäviä oivalluksia, että laskisin tätä klassikoksi. Ehkä ainoa syy, miksi tämä kirja on klassikko, on sen aiheen ajankohtaisuus, vaikkakin teos kirjoitettiin 90-luvulla ja kaupat käydään markoissa, niin Suomessa on yhä keskiluokka, joka kykenee ostamaan pankkilainalla omakotitalon.  

Parasta tietenkin tässä romaanissa oli se, että tarina alkoi edetä hitaasti absurdimpaan suuntaan ja saada hieman rikosdekkarimaisia piirteitä, mikä oli jännä sekoitus muuten ultra-arkiseen tarinaan, jossa keittiöpsykologia jyllää hahmojen spekulaatioissa siitä, miksi naapuri tai asiakas ei käyttäydy kuin pitäisi?

Tämä hidas eteneminen onkin romaanin paras puoli. Alussa romaani vaikutti ihan tavalliselta tarinalta, jossa mies kusi todella pahasti ja vaimo hankkii avioreron. Samaistut hahmon ahdinkoon, kun hän huomaa, että meni liian pitkälle, jolloin hänen päätökset saada vaimo takaisin tuntuvat loogisilta, mutta lopulta huomaat, että olet huomaamatta kannustamassa totaalista sekopäätä. Se olikin mielenkiintoinen tunne, kun satojen sivujen jälkeen ihmettelet, miten et alusta asti huomannut hahmon mielen järkkymistä? Ehkä juuri sama tunne, kun parisuhteessa, jossa et haluakkaan uskoa, että parisi on ehkä hullu.   

Tavallisena ihmisenä pystyn tunnistamaan romaanissa olevat ihmistyypit ja heidän puheenaiheetkin olivat tuttuja. Tämä ehkä onkin Hotakaisen suurin saavutus: tehdä äärimmäisen banaalista aiheesta jännittävän ja hauskan seikkailun! Silti tämä oli vain hyvä romaani, ei loistava. Eli ei mikään maailmaa ravisuttava ja koko elämänasennetta muuttava romaani. Ehkä suurin miinus on tämä järkyttävän ruma kansi, josta ei pysty edes lukemaan otsikon kunnolla.