Avainsana-arkisto: hybridisota

Propagandan historia

Kun näin Innon kirjakatalogissa tämän Silja Pitkäsen ja Ville-Juhani Sutisen uutuuskirjan ”Propagandan historia” hienon kansikuvan, tiesin että kyseessä oli todella kiinnostava kirja. Luin sitten takakansitekstin ja vakuutuin asiasta. Kirja meni lukulistaan ja tässä on arvio siitä.

9

Idea

Kirjailijat aloittavat määrittelemällä propagandan käsitteenä: “tarkoitteellisia puheen keinoja, jotka on tarkoin laskelmoitu viemään taivuteltava viesti perille”. Tämän jälkeen kirjailijat lähtevät käsittelemään esihistoriasta lähtien mahdollisia mielipidevaikuttamisen keinoja, kuten luolamaalauksia ja uskonnollisia myyttejä. Kirjailijat käsittelevät sitten tarkoituksellisemman poliittisen propagandan määrittelyä, jolloin antiikin Kreikan kolikot ovat ensimmäisiä propagandan muotoja. Siitä sitten kirja käsittelee Muinaisen Kiinan imperiumin, Vatikaanin uskonpuhdistuksen ja modernin ajan sotapropagandaa sekä nykyistä hybridisodan ja mainonnan propagandaa.

Tämä kirja on enemmän yhteenveto akateemisesta propagandatutkimuksesta kuin varsinaista uutta tietoa tarjoava teos. Silti aika arvokas kirja, koska ei sitä itse jaksa kahlata kaikkia propagandaan liittyvää tutkimusta. Vaikka kirja tukeutuu runsaaseen ja monipuoliseen lähdeaineistoon, se on rakennettu pääosin Oliver Thompsonin kirjaan ”Early Led: A history of Propadanda” (1999) pohjalle. Tämä näkyy siinä, että kirjailijat referoivat Thompsonia jatkuvasti.

Puolueettomuus

Olin positiivisesti yllättynyt, miten puolueettomia ja monipuolisia näkökulmia kirjailijat esittävät propagandasta tässä kirjassa. Propaganda ei ole vain viimeisen vuosisadan suursotien kärjistettyä ja valheellista mielipidevaikuttamista kuvin ja sanoin, vaan se on myöskin kaupallista mainontaa, USA:n rahoittamia ulkomaalaisia televisio- ja radiokanavia, nettimeemejä (olen arvioinut kirjan tästä aiheesta), kaupallisen valtamedian ”rakennettua konsensusta”, valtioitten terveyskampanjoita ja monia muita.

Muistan lukiossa, kun opiskelimme Toista maailmansotaa ja tajusin, että koulun seinillä olevat sikainfluenssan vastaiset rokotejulisteet olivat propagandaa. Silloin en uskaltanut sanoa kenellekään siitä, koska propagandalla on populaarikulttuurissa negatiivinen kaiku ja ilmassa oli rokotevastaisuutta. Ajattelin silloin, että jos mainitsisin julisteiden olevan propagandaa, luokkakaverini joko kutsuisivat minua hulluksi tai jättäisivät ottamatta rokotteen. Mutta hyvä, että juuri tätäkin teemaa käsitellään tässä kirjassa. Kirjailijat käsittelevätkin, miten me tajuamme aina vastapuolen tiedotuksen olevan propagandaa ja näin pahaa, mutta meidän tiedostus on vain tiedotusta ja näin hyvää. Sen vuoksi aina kaikki kieltävät oman tiedotuksen olevan propagandaa, koska se on kulttuurissamme samaa kuin myöntäisimme olevamme kieroja manipulaattoreita. Tässä kiriassa mennäänkin niin pitkälle, että määritellään Pride-kulkue ”demokratiaa vahvistavaksi” propagandaksi. Tässä kirjassa käsitelläänkin, miten propaganda itsessään ei ole aina valheellista kansan kiihottamista, vaan yksinkertaisesti mielipidemuokkausta.

Uutta

Vaikka luulin edellä mainitun tapauksen takia, tietäväni kaiken propagandasta, tässä oli muutama uusi oivallus, joita en ollutkaan ennen tajunnut. Esimerkiksi “tyhjyyden propaganda” käsite, joka kuvaa valtion tai suurten instituutioitten rakentamia tyhjiä julkisia tiloja. Keskellä kaupungissa oleva aukio tai puisto voi toimia valtion tai muun instituution vallan propagandana.  Tai, että Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus on propagandistinen dokumentti, koska se on valtion ideologian symboli, jolla saadaan massat ajattelemaan sen mukaan. Mutta mainittavin oivallus oli Jason Stanleyn käsite ”Vääristynyt ideologia” (flawed ideology) esittely. Tämä tarkoittaa propagandaa, joka on laajennettu kokonaiseksi virheelliseksi maailmankuvaksi, jotka vaikuttavat niiden kannattajista luonnollisilta. Tämä tekee mahdolliseksi väärän tiedon esittämisen ja omaksumisen. Vääristyneessä ideologiassa propaganda on siis eräänlaista metatason manipulaatiota, josta ei näe ulos. Vääristynyt ideologia onnistuu levittämään valhetta totuutena ja hyväksyttämään sen, kunhan sillä vain on riittävästi ryhmäpainetta luovia tukijoita. Tämä teoria selittää, miten moderni äärioikeisto voi uskoa niin käsittämättömän vääristyneeseen todellisuuteen, jossa kommunistit ovat valloittaneet maailman ja edistävät suuryritysten ja sotien kautta maahanmuuttoa ja homosaatiota, tuhotakseen valkoisen rodun. Sitä luulisi internetin antavan välineet ihmiselle valistaa itsensä, mutta olemmekin havainneet sen luovan vahvoja ideologisia kuplia, joissa nämä hörhöt elävät.

Ongelmia

Ainoa pikkasen ärsyttävä asia, mikä oikeastaan ei ole ongelma, mutta minua se häiritsi, oli kirjan toisto. Jokainen kappale vaikutti olevan rakennettu niin, että se oli oma suljettu kokonaisuus, joka ei liittynyt muuhun kirjaan. Tämä tarkoitti, että joka ikisessä kappaleessa mainittiin edellisten kappaleitten keskeiset pointit, ikään kuin lukija ei olisi lukenut kirjan edellisiä kappaleita. Tämä jatkuva Déjà-vun tunne häiritsi minua. Mutta se on ehkä kirjailijoitten tarkoitus, koska yksi heidän kuvaamansa propagandan vaikuttamiskeinoista on toisto. Teoriani vahvistui, kun kirjan lopussa todetaan, että tämä kirjakin voi olla propagandaa!

Sitten on joitain pikku yksityiskohtia, joita kirjassa jätetään mainitsematta. Esimeriksi kirjailijat mainitsevat, että George Orwellin “1984” kirja on propagandistinen, mutta ei sitä, että CIA levitti ja rahoitti 50-luvulla Orwellin kuuluisempien teosten muokattuja elokuvaversioita, edistääkseen antikommunistisia asenteita.

Tai, että Etelä-Amerikassa saippuaoopperat toimivat kaikenkattavina propagandaohjelmina, joissa kaupallisten tuotteitten mainostamisen ohella, valistetaan ihmisiä lähes kaikesta, mitä yhteiskunnassa voikaan valistaa. Olen omakohtaisesti nähnyt, miten Brasiliassa saippuaooppera voi saada ihmiset säästämään vettä tai kierrättämään. Mutta ymmärrän, ettei kirjaan kaikkia propagandan esimerkkejä voi mahduttaa.

Yhteenveto

Silja Pitkäsen ja Ville-Juhani Sutisen ”Propagandan historia” on todella tiivis, mutta kattava kirja propagandasta, joka avaa laajan kuvan siitä, mistä asti massoja on pyritty vaikuttamaan, sekä miten erilaisilla keinoilla ihmisiin voidaan nykyään taivutella. Historiallisten tapausten kuvailun lisäksi, kiinnostavaa olivat nykyteoriat internetin propagandasta, jossa todetaan, että nykyään kuka tahansa voi olla propagandisti tajuamattaan. Kun näet somevirrassasi esimerkiksi poliittisen meemin, jossa hauskasti tiivistetään jokin konsepti pariksi lauseeksi ja kuvaksi ja jaat sen eteenpäin, olet propagandisti!

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta

Lähi-Idän infosota

Matt Sienkiewiczin ”Toinen ilmavoima: USA:n pyrkimys uudelleen muotoilla Lähi-Idän media 9/11 lähtien (oma suomennos) on vuonna 2016 kirjoitettu tietokirja USA:n hallituksen puolisalaisista Lähi-Idän median psy-ops-operaatioista

3

Rakenne

Olen kirjoittanut Venäjän infosodasta, joten nyt kirjoitan Amerikan yrityksistä tehdä samaa. Ehkä ainoa ero Saara Jantusen kirjaan, on että Sienkiewiczin teos on akateeminen. Tässä kirjassa kerrotaan lyhyesti propagandan historiaa ja minkälaisia teorioita kirjailija hyödyntää USA:n Lähi-Idän mediastrategian analyysissä. Mainittavimmat teoriat ovat Noam Chomskyn ja Edward S. Hermanin ”Propagandamallii” ja Edward Saidin ”Orientalismi”. Kirjailija perustaa aineistonsa kenttähaastatteluihin ja lukuisiin mediatutkimuksiin.

Tässä kirjassa käsitellään pääosin Afganistanin, Irakin ja Palestiinan mediaympäristöjä joita USA:n ulkoministeriö rahoittaa. Kuten Rautaesiripun takana eläviä yritettiin vaikuttaa Radio Free Europella, nykyään USA pyrkii vaikuttamaan arabeihin lukuisilla medioilla. Pääasiallinen tarkoitus on saada arabit ”ymmärtämään” amerikkalaista kulttuuria ja kannattamaan demokratiaa islamismin sijaan.

Median positiiviset vaikutukset

Sienkiewicz korostaa, miten monet kanavat ovat amerikkalaisen rahoituksen takia itsenäisiä paikallisista toimijoista.  Amerikkalainen rahoitus on tehnyt joistain kanavista ikään kuin puolueettomia paikallisten suurmaanomistajien ja poliitikkojen oikuista. Samalla joissakin maissa, kuten Afganistanissa amerikkalaisrahoitteiset mediakanavat ovat ainoita paikkoja, joissa naiset voivat tehdä töitä ilman häirintää. Kirjailija rohkeasti käsittelee eri maitten yhteiskunnallisia ongelmia, joita kanavat yrittävät haastaa, kuten uskonnollista fundamentalismia, patriarkaattia ja korruptiota.

 Propagandan ongelmia

Kuitenkin hienoista ideaaleista huolimatta, kirjailija osoittaa, että USA:n ulkoministeriön rahoittajilla ja armeijan tiedustelupalveluitten osastoilla on vääriä oletuksia Lähi-Idän kansoista ja sen ongelmista. Moni amerikkalainen luulee, että Lähi-Idän naiset vain odottavat, että amerikkalaiset joukot tulevat ”vapauttamaan” heidät. Mutta myöskin amerikkalaiset olettavat, että oikea demokratia saavutetaan, kun kaupallinen media perustetaan maahan. Kirjailijan osoittaa aika hyvin, ettei missään päin maailmaa demokratiaa rakennettu kaupallisella medialla, mutta ulkoministeriössä tämä on vahva uskonkappale.

Näitten oletuksien lisäksi mediakanavilla on kaikenlaisia rajoitteita siitä, mitä eivät saa- ja mitä on pakko esittää. Kieltoihin kuuluu, että paikallista hallitusta ei saa kritisoida, mutta islamisteja saa. Israelia taas ei saa mainita. Demokratiaa ja naisten oikeuksia on aina painotettava lähetyksissä. Vaikka tarkoitukset ovat yleviä, jotkut kanavista ovat joutuneet vaikeuksiin, koska niitten tekijät eivät ole huomioineet paikallista kulttuuria ja lähialueen ongelmia. Monet kanavat esimerkiksi pyrkivät edistämään demokratiaa ”Arab idol” musiikkikilpailujen kautta. Logiikka menee niin, että jos nuoret oppivat äänestämään parhaimman laulajan jatkolle, he oppivat äänestämään oikeissa demokraattisissa vaaleissa.

 

Markkinakritiikkiä

Suurin ongelma on kuitenkin kanavien kaupallisuus. Vaikka Washigton rahoittaa näitä kanavia, niitä on määrätty toimimaan kaupallisten kanavien tavoin ja hakemaan mainosrahoitusta. Tämä on tarkoittanut lisärajoitusten luomista kanaville, jotta mainostajia ei karkoteta. Pahimmassa tapauksessa monet kanavat ovat luoneet televisio-ohjelmia jonkun paikallisen tuotteen ympärille. Toki tämä on ongelma, jota jopa länsimaissa kanavissa on, mutta jos haluaa ”kouluttaa” arabeja omaksumaan demokratian ja ihmisoikeudet. Esimerkiksi visailuohjelma, joka on puhelinoperaattorin mainos ei ole ihan se oikea tapa edistää demokratiaa tai riippumatonta mediaa.

 

Metamedia

Samalla tässä kirjassa analysoidaan metamedia-analyysilla, miten amerikkalainen media käsittelee Lähi-itää. Metamedia on median genre, jossa jokin mediakanava tuottaa toisista mediakanavista materiaalia, jota se myy kolmannelle mediakanavalle. Lähi-Idässä on muutama tällainen amerikkalaisrahoitteinen metamediakanava, jotka tarkkailevat Lähi-Idän paikallisia toimijoita. Nämä metamediakanavat poimivat tarkkailukohteistaan videoklippejä, jotka he uskovat olevan kiinnostavia amerikkalaisille televisiokanaville. Matt Sienkiewiczin osoittaa hyvin, miten nämä metamediakanavat olettavat amerikkalaisten haluavan nähdä vain barbaarisia arabeja, joten he valitsevat juuri ne klipit, joissa esiintyy sellaisia ihmisiä. Näin amerikkalaismedioille ja niitten katsojille syntyy vääristynyt kuva Lähi-Idästä sovinististen terroristien alueena. Yllättävä kyllä MEMRI TV:tä ei käsitellä tässä kirjassa, vaikka se on kuuluisin genressä. Ehkä, koska MEMRI TV saa rahoituksensa vain Israelista eikä USA:sta. Mutta vastaavia käsitellään.

 

Yhteenveto

Kannattaa lukea, jos on kiinnostunut Lähi-Idän mediaympäristöstä ja vähemmälle huomiolle jäänestä geopoliittisesta vaikuttamisesta, jota kohdistetaan alueeseen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Mitä tällä kertaa luin, Politiikka ja yhteiskunta

Kryptosota nyt!

Gabriella Colemanin ”Hakkeri, huijari, pillinpuhaltaja, vakoilija: Anonymousin monet kasvot (oma suomennos) on vuosien 2007-2013 aikana antropologiseen tutkimukseen perustuva tietokirja Anonymous hakkeriryhmästä.    

23

Kirjassa käytetään aika innovatiivisesti tuttuja käsitteitä ja teorioita, joita on useimmiten sovellettu primitiivisiin kulttuureihin ja uskontoihin. Tämä osoittaa, miten antropologia ei ole vain alkuperäiskansojen tutkimista. Sen teorioita voidaan soveltaa kaikkiin ihmisryhmiin. Eli en olekkaan ainoa hyypiö, joka käyttää alun perin alkuperäiskansojen tutkimiseen keksittyjä menetelmiä postmodernien ääriryhmien tutkimiseen. Antropologinen ote ilmenee Anonymouksen kielen ja mielikuvien juurten analyysissä.   

Anonymous ei ole yhtenäinen ryhmittymä, vaan enemmänkin kattokäsite erilaisille pienille hakkeriryhmille, jotka omivat anonymiteetin ja yhdistyvät hetkeksi valtavaksi digitaaliseksi parveksi, iskeäkseen johonkin digitaaliseen kohteeseen täysin ilman johtajaa tai virallista koordinointia. Tämän takia kirjan otsikossa on lueteltu eri asioita, joita Anonymoukseen nimeen on tehty.  Liikkeellä ei ole myöskään yhtenäistä ideologiaa, vaan se koostuu niin äärivasemmiston kuin -oikeiston 4chanin-keskustelupalstojen anarkistisista hakkereista.

Välillä nämä hakkerit päättivät hyökätä jotain nettisivua ja ”trollata” eli provosoida joku reagoimaan heidän härskeihin sanallisiin hyökkäyksiin ja vitseihin. Pahimmissa tapauksissa nämä hakkeriryhmät hakkeroivat nettiosoitteita, jotta saisivat esimerkiksi epileptikot saamaan kohtauksia. Kaikki tämä henkinen terrori tehtiin, koska he pystyivät.     

Ajan mittaan kuitenkin tämä äärimmäisen vitsikäs ja trollaava ryhmä alkoi saada poliittista heräämistä. ”Moraalihinteiksi” kutsutut hakkerit alkoivat ehdottaa verkkohyökkäyksiä yhtiöitä ja hallituksen virastoja vastaan, joita he kokivat olevan moraalittomia. Ensimmäiseksi kohteeksi tuli Scientologinen kirkko, jota vastaan ei voinut oikealla nimellä hyökätä, koska järjestö oli tunnettu oikeussyytteiden vyöryttämisestä. Tästä alkaa kirjan jännittävin matka, kun koko ajan suurempia verkkohyökkäyksiä kohdistetaan vuosien mittaan mitä suurempiin instituutioihin, jolloin lukuisat tiedustelupalvelut ja yksityiset verkkoturvallisuusfirmat alkavat hyökätä hakkereita vastaan.    

Kun lukee tätä kirjaa, niin huomaa, että elämme kyberpunk-dystopiassa, jossa valtavat transnationaaliset korporaatiot, tiedustelupalvelut ja erilaiset hakkeriryhmät taistelevat toisiaan vastaan julistamattomassa kryptosodassa, jossa taistellaan siitä, kuka saa murrettua toisen verkkopalvelimen salauskoodeja ja kerättyä tai vuodatettua sen sisällön.  

Nykyään valta ei enää lasketa raaka-aneilla ja armeijoitten koolla, vaan tiedolla. Elämme tietoimperiumien aikakautta, jossa valtiot ja muutamat jättiläismäiset yhtiöt hallitsevat suunnatonta määrää ihmisten tietoa, jota voidaan hyödyntää kaupallisesti kuin suuret hiili- ja kultakaivokset. Kuten ennen vanhaa, niin nykyäänkin on ihmisiä, jotka ovat valmiina ryöstämään tämän tulevan suurpääoman lähteen. Joskus he ovat yksittäisiä ihmisiä, mutta useimmiten jonkun valtion tiedustelupalvelun tai yksityisen suuryrityksen digitaalisia palkkasotureita.   

Kuten eräs haastattelu hakkeri kerrotaan sanoneen ”Jos jokin on salattu verkossa, niin se voidaan murtaa” ja tässä kirjassa kerrotaan huikeista tietomurroista, joihin ovat osallistuneet niin yksityiset turvallisuusfirmat, eri suurvaltojen tiedustelupalvelut, kuin täysin hallitsematon Anonymoyksen parvimieli. Internet on muuttunut villiksi länneksi, jossa kuka tahansa voi olla tyhjästä ilmestyvä digitaalinen pyssysankari.   

Kaikki toimijat rikkovat häikäilemättömästi lakia, mutta vain yhden tahon lainrikkomisista seuraa pidätyksiä ja raskaita, useitten vuosikymmenien, vankilatuomioita. FBI, NSA ja yksityiset turvallisuusfirmat ovat rikkoneet lukuisia lakeja jäljittääkseen ja paljastaakseen Anonymoyksen hakkereita, joita on sitten tuomittu tismalleen samoista rikoksista, mihin todistusaineiston kerääjät ovat syyllistyneet. Tämä tietenkin on täysin ymmärrettävää, kuin pahinta mitä Anonymous on saavuttanut, on arabikevään kaltaisen kansannousun edistämisen. Silti moni kansalainen on kokenut tällaisen kaksoisstandardin epäoikeudenmukaiseksi.    

Kirjailija itse yrittää olla puolueeton tutkija, mutta silti kirjan teksti tihkuu ihailua hakkereita kohtaan. Vaikka tutkija myöntää, että hän kunnioittaa Anonymouksen ihanteita instituutioitten läpinäkyvyydestä, horisontaalisesta päätöksenteosta ja sananvapauden puolustamisesta, hän silti esittää myöskin liikkeen ikävimmät puolet, kuten joittenkin ryhmittymien irvokas, mutta huumorin sekoittama, rasismi ja homofobia. Samoin kirjassa kritisoidaan hakkereitten tietomurtoja, joissa paljastetaan yksittäisten ihmisten osoitteita ja puhelinnumeroita.     

Akateemisesta tutkimuksesta huolimatta tämä kirja on kirjoitettu aika lailla populaariin sävyyn. Kaikki käsitteet selitetään perinpohjaisesti, joten ei tarvitse ymmärtää mitään tietotekniikasta tai antropologiasta. Samaten kieli ei ole kuivakkaan tieteellistä, vaan hyvin vauhdikasta. Itsekin tunsin hurraavani hakkereitten puolesta, kun nämä pysäyttivät luottokorttifirmojen palvelimet, jotka boikotoivat Wikileaksen lahjoituksia tai, kun Anonymous auttoi Egyptin kansannousua.     

Mutta tämä kirja ei ole täydellinen. Auttamattomasti tämä teos on vanhentunut ja Anonymous on vain varjo entisestään, kun moni avainhahmo on telkien takana ja nykyään 4chan tunnetaan /pol/-keskusteluketjun nettinatsien pesäpaikkana. Samalla Venäjän infosotaa ei käsitellä tässä kirjassa mitenkään. Muuten tämä on loistava teos yhdestä historian vaikutusvaltaisimmasta hakkeriliikkeestä.     

Jätä kommentti

Kategoria(t): tietotekniikka

Infosota

Saara Jantusen ”Infosota” on populaari tietokirja nykyisestä hybridisodankäynnistä.   

24

Omasta puolesta tämä kirja tarjosi aika paljon todisteita siitä, että suomalinen äärioikeisto koostuu Venäjän hyödyllisistä idiooteista tai suoranaisista agenteista, mutta muuten tämä kirja on aika hatara.  

En tiedä johtuuko se siitä, että tämä on popularisoiva teos, kun asiat ovat tässä kirjassa yksinkertaistettu todella paljon. Vai johtuuko se siitä, että Jantunen on vain laiska, kun tässä kirjassa puuttuu kaikki kunnon teoreettinen pohdinta tai lähdeviitteet? Luulisi näin kiistanalaisen kirjan yrittävän edes vakuuttaa muutkin, kuin asiasta jo valmiiksi vakuuttuneet.  

Enemmänkin tässä kirjassa kerrotaan, miten erilaiset roskalehdet ja somekäyttäjät suoltavat Venäjää puolustavia kantoja. Omasta puolestani uskon Venäjän yrittävän vaikuttavan suomalaisiin, kun Yhdysvallatkin niin tekee, mutta tämän kirjan mukaan moni ei suostu siihen uskomaan. Erityisesti tässä kirjassa painotetaan suomettumisen perinteen vaalijoita, joitten mielestä ongelmaa ei ole olemassa, jos sitä ei sanota ääneen.  

Toinen ongelma on kirjan vaikeus määritellä infosota. Kirjailija on näköjään halunnut tehdä tästä kirjasta niin kansantajuisen, että ei mitään teorioita tässä kunnolla selitetä. Enemmänkin teoksessa yritetään takoa miljoona kertaa päähän, että infostoa on kuin perinteistä propagandaa, johon sekoittuvat anonyymit trollit ja valeuutiset. Tämän yksinkertaistuksen vuoksi, minulla ainakin oli suuria vaikeuksia ymmärtää, miten infosota eroaa Kylmän sodan propagandasta? Kirjailija vakuuttaa, että eroaa merkittävästikin. Kuitenkin kirjailijan yritykset kuvata infosota, muistuttavat Noam Chomskyn ja Edward S. Hermanin ”Propagandamallia”, joka on taas muunnelma marxilaisesta kulttuurihegemonia-teoriasta.

Sen lisäksi, että tässä kirjassa puuttuvat lähteet tai perustelut, miksi nyt eläisimme erilaista vaikuttamisen aikakautta kuin Kylmän sodan aikana, niin teokseen on kirjoitettu täysin turhia kappaleita.  

Yksi parhaimmista esimerkeistä on kappale, joka käsittelee sitä, miten kirjailijasta tuli median silmissä ”trolliasiantuntija”, eikä infosota-asiantuntija, vaikka nettitrollaus on vain yksi infosodan aspekti. Muuten tässä on sitten hirveää toistoa samoista pointeista ja samoista ihmisistä. Esimerkiksi Johan Bäckmaniä, jota haukutaan ihan syystäkin, mutta tässä kirjassa keskitytään aivan liikaa yhteen jätkään.  

Negatiivisin asia on sitten se, että kirja antaa ymmärtää, että mikä tahansa Suomen valtiota tai vallitsevaa kapitalistista liberaalidemokratiaa kritisoiva taho, on joko Venäjän agentti tai hyödyllinen idiootti.  

Jotkut tapaukset ovat kyllä ihan selviä. Esimerkiksi Erkki Tuomioja, joka ei muuta teekään, kun kumartaa kaikille tahoille, jotta ei vain ärsyttäisi ketään. Sitten ovat Suomen rauhanpuolustajat, jotka Kylmän sodan aikana keskittyivät liian paljon USA:n imperialismin kritisoimiseen, mutta eivät kuluttaneet niin paljon energiaa Neuvostoliiton laajentumiseen arvosteluun.  

Mutta muuten kirjan subteksti vaikuttaa olevan se, että jos et ole 100% uskollinen Suomen hallitukselle, EU:lle ja taloudelliselle järjestelmälle, niin olet potentiaalinen maanpetturi. Tietyssä perspektiivissä tämä näkemys on totta, mutta silti vähän kyseenalaista, kun jos kaikki vallitsevan järjestelmän kritisointi kehystetään mahdollisen vihollisvaltion agendan edistämisenä, niin joko vallitsevassa järjestelmässä ei ole mitään vikaa tai sitten Venäjän agressiota käytetään kyynisesti järjestelmäkritiikin vaientamiseen.  

Esimerkiksi USA:ssa monet tahot ovat jo kritisoineet sitä, että media siellä on kehystämässä kaikki maassa olevat sosiaaliset levottomuudet Venäjän infosodan aiheuttamiksi, eikä johtuvan sen takia, että maassa on oikeasti vuosisatojen aikana kasautuneita sosiaalisia ongelmia.  

Kuitenkin tämä kirja ei nyt aivan surkea ole. Kirjailjat pyrkivät puolueettomuuteen käsittelemällä myöskin Yhdysvaltojen ja Israelin vaikuttamiskeinoja.  

Erityisesti propagandan luonteen selittäminen on kirjassa ansiokasta. Monet luulevat, että propaganda on suoraan sellaisia kuvia kuin ”HALUAN SINUT LIITTYVÄN ARMEIJAAN!”, mutta oikeasti propaganda on juuri uutisia tai vinoutunutta informaatiota.  

Propagandassa sanavalinnoilla yritetään ohjata katsojan ajatukset tiettyyn suuntaan, jossa tämä tekee propagandistin haluamat johtopäätökset. Propagandassa ei siis ole vain jotain selkeästi jonkun suurvaltaa kannattavia julisteita katukuvassa, vaan uutisiksi naamioituneita mainoksia tai artikkeleita, jotka ovat muka puolueettomia, mutta painottavat tiettyyn suuntaan.  

Valemedia on juuri kärjistynein esimerkki, jossa pyritään nostamaan esiin vaikka maahanmuuttajien rikoksia, erityisesti jos nämä ovat mahdollisimman brutaaleja joukkoraiskauksia. Irvokkaitten rikoksien korostuksen tarkoitus, on saada lukija vihaiseksi, jotta tämä jakaisi klikkiotsikolla varustetun valeuutisen Facebookissa saatetekstillä ”Tää pistää vihaksi! Miten poliitikot ei tee mitään tälle matu invaasiolle?!11” Myöhemmin sitten paljastuu, että rikos joko oli täysin keksitty tai sitten sen informaatiota vääristeltiin, antaakseen kuvan, että pakolaiset vaan juoksentelevat Suomessa raiskaamassa naisia, ja kukaan ei estä heitä. Tällaisen uutisoinnin tarkoitus on antaa esimerkiksi MV-lehden lukijoille kuvan, että Suomen hallitus on kyvytön suojelemaan suomalaisia, jolloin nämä alkavat pohtimaan, että kenties Venäjän puolidiktatuuria tarvittaisiin Suomeen pelastamaan naiset.  

Olen itsekin somessa törmännyt henkilöihin, jotka ilmoittavat tukevansa Puolan fasismiin nojautuvaa hallitusta, vaikka eivät pidäkään kansalaisvapauksien murenemisesta, koska ”muuta keinoa ei ole pelastaa Puolan kansaa”. Eli ihmiset saadaan tukemaan diktatuuria, vastoin tahtoaan, juuri edistämällä mielikuvaa, että jos ei nyt riisuta kansalaisvapauksia, niin toinen vaihtoehto on kaaos ja tuho. Juuri tähän psykologiseen ilmiöön äärioikeisto on panostanut kovasti.  

Oma kiinnostus oli tietenkin äärioikeistossa, joka tämän kirjan mukaan on suurin Venäjän informaatiosodan kärki, eikä niinkään äärivasemmistolaiset. MV, Magneettimedia, Uberuutiset ja muut äärioikeistolaiset ”vaihtoehtomediat” ovat selkeästi Venäjään-kaleillaan ja pyrkivät kehystämään länsimaiset rakenteet juutalaiskommunistien salaliitoiksi. Ainoa asia, mitä yhä ihmettelen, on miksi ihminen ylipäätänsä omaksuu idean, että juutalaiskommunistit tai naiset hallitsevat maailmaa, ja yrittävät orjuuttaa valkoiset liha syövät, heteromiehet? Eihän tällaisisssa salaliitoissa ole mitään järkeä!

Yllättävä kyllä vasemmistolainen Voima! -lehti ei mainita tässä kirjassa, eikä muita vasemmistolaisia lehtiä, paitsi Vastavalkea. Eli kaiken ironian huipussaan vasemmistolainen media on luotettavampaa kuin oikeistolainen! Jopa kommunistinen Tiedonantaja tai anarkistien Kapinatyöläinen ovat vakavasti otettavimpia kuin MV-lehti, tämän kirjan mukaan.   

Mielestäni tämä on hyvä esittelykirja modernin propagandan toimintaperiaatteista ja miten tunnistaa propaganda, mutta huono kirja todistamaan, että Venäjä oikeasti hyökkää Suomea propagandalla. Varmasti syvällisempiä ja analyyttisia kirjoja samasta aiheesta löytyy.  

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Mitä tällä kertaa luin, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus