Avainsana-arkisto: hyvinvointivaltio

Paska ideologia

Heikki Pursiaisen ”Paska Suomi” on vuonna 2017 julkaistu talousliberaalinen manifesti, jota jotkut blogini fanit suosittelivat minulle. Koska blogini keskittyy poliittisiin ääriliikkeisiin, minulla ei ollut mitään kiirettä lukea tätä teosta. Vaikka joittenkin mielestä Pursiainen on ekstremistinen hörhö, en jaa tätä näkemystä. Se, että haluaa yksityistää julkista sektoria ei ole sama asia kuin yrittää rakentaa pohjoismaista natsi-imperiumia.

1.JPG

 Idea

Heikki Pursiainen on ekonomisti ja entinen uusliberalismia ajavan Ajatuspaja Liberan toiminnanjohtaja. Hän kirjoitti tämän kirjan, argumentoidakseen, että Suomi on paska maa, koska täällä ei harjoiteta tarpeeksi talousliberalismia. Provokatiivisesta otsikosta huolimatta, kirjailija ei vihaa Suomea, vaan väittää, että maamme olisi vielä rikkaampi ja hyvinvoivampi, jos julkista sektoria kavennettaisiin merkittävästi.

Kirjailija kehys on saksalaisessa sosiaaliliberalismissa, jonka mukaan hyvinvointivaltion pitää hoitaa vain niitä yhteiskunnan sektoreita, joita yksityisesti on hankala ylläpitää tehokkaasti. Pursiainen kertookin ihailevansa 2000-luvun alun Tony Blairin ”New labour” työväenpuolueen minimaalisen hyvinvointivaltion linjaa, eikä olevansa ”hullu liberaali”. Sattumalta olenkin kirjoittanut Owen Jonesin ”Chavs: The Demonization of the Working Class” (2011) kirjasta, jossa argumentoidaan, kuinka tuhoisa kyseinen politiikka on ollut Iso-Britannialle.

Pursiainen ei siis ole sanan varsinaisessa merkityksessä uusliberaali, jonka mukaan koko hyvinvointivaltio ja kaikki yritystoimintaa rajoittavia lakeja tulisi lakkauttaa. Vaan hän on samalla keskieurooppalaisella oikeistolinjalla kuin kokoomuslainen Elina Lepomäki, jonka kirjan olen arvioinut tai ranskalainen presidentti Emmanuel Macron kaltaiset ”keskustalaiset” uusliberaalit. Kertoo jotain vasemmistolaisen talouspolitiikan hegemoniasta, kun Suomessa kuuluisin uusliberaali ekonomisti, pidettäisiin paatuneena kommunistina USA:ssa.

Suurin osa kirjan argumentaatiosta ovat oikein fiksuja ja loogisia, jolloin tästä muodostuukin yllättävän maltillinen näkemys suomalaisesta yhteiskunnasta, jota vanhat valtiokeskeiset ratkaisut kahlitsevat liikaa. Kirjassa käsitellään niin paisunutta julkista sektoria kuin yritystukia. Kaikki nämä estävät Pursinaisen mukaan ihmisiä ottamasta vastuuta omasta elämästään ja kaventavat todellista itsenäistä ja vapaata yhteiskuntaa. Samalla kirjailija rakentaa hyvin vahvan liberaalin argumentin perussuomalaisia ja heidän edustamaansa äärioikeistolaista linjaa vastaan.

Nerokkainta tässä kirjassa on Pursinaisen omaperäinen argumentaatio, joka lähtee siitä, että keskiluokka hyötyy tolkuttoman paljon hyvinvointivaltion palveluista, vaikka koko järjestelmä on tarkoitettu köyhille. Oikeistolaista kirjallisuutta lukeneena huomasin, että tämä keskiluokan haukkuminen on vain ovela tapa vähentää keskiluokan ja rikkaimpien verotusta. Sen sijaan, että Pursiainen kirjoittaisi, että keskiluokan selkänahkaa revitään veroilla, jotta heikompi aines saisi ”ansaitsematonta rahaa”, hän kirjoittaakin, että keskiluokan hyvinvointipalveluita on rajoitettava ja kohdistettava ”oikeasti” köyhille, mikä automaattisesti tarkoittaa keskiluokan ja varakkaampien verotaakan keventämistä. Sinänsä keskiluokan verotaakan vähentämisessä ei ole mitään väärää, pidän vaan mielenkiintoisena, miten saman asian voidaan esittää paljon fiksummalla tavalla.

”Ideologiat ovat kuolleet, paitsi paskat ideologiat”

Kirjan toinen kantava teema ovat ideologiat ja niitten paluu. Pursiaisen mukaan ”ideologiat ovat kuolleet, paitsi paskat ideologiat”, jolla hän tarkoittaa fasismia ja sosialismin viimeisiä rippeitä. Kirjailijan mukaan Perussuomalaiset ovat yrittäneet valtavirtaista äärioikeistolaisuuden sen jälkeen, kun valitsivat puheenjohtajakseen ”pula-ajan tohtori Goebbelsin”.

Samalla suomalaiset vasemmistopuolueet eivät ole luopuneet kaikista sosialismin rippeistä ja ryhtyneet vapaan markkinatalouden puolustajaksi. Kokoomusta taas arvostellaan sen takia, koska se ei ole ideologinen puolue. Pursiainen argumentoi, että Kokoomuksen pitäisi olla avoimemmin uusliberalismia ajava puolue, joka olisi ylpeä ja iloinen, kun se leikkaa julkista sektoria, myy kansalaisomaisuutta pois, kumoaa työoikeuslainsäädäntöä ja pienentää ammattiliittojen vaikutusvaltaa. Keskustan olemassaoloa Pursiainen taas kyseenalaistaa kokonaan ja sanoo sen olevan suomen ”taantumuksellisin voima”.

Olen aiemminkin valittanut, että elämme ideologianjälkeistä aikakautta, jossa ideologioita pidetään ikävinä asioina. Sen verran paljon, että kun joku poliitikko haluaa haukkua hallituksen politikkaa, tämä sanoo sen olevan ”ideologista”. Mielestäni ei ole olemassa arvovapaata ultramatemaattisen loogista politiikkaa, vaan se on aina ideologista. Pursiainen on samoilla linjoilla ja sanoo, että oikeistopolitiikka pitää olla aatteellisesti johdonmukaista. Mielestäni ideologinen politikka on palattava, koska silloin äänestäessä tietää tasan tarkkaan mitä saa. Samalla hallitusneuvottelut ovat helpompia, kun kaikki tietävät, mitä kukin puolue oikeasti tavoittaa tai vastustaa.

Populismi onkin nykyään suuri ongelma, koska kun millään puolueella ei ole mitään ideologiaa, populistin on helpompi kehystää itsensä eliitin vastaiseksi, ilman että tarjoaa mitään konkretiaa tai edes määrittelee, mitä hän tarkoittaa eliitillä. Perussuomalaiset esimerkiksi voivat olla samaan aikaan työväenpuolue ilman sosialismia, että porvaripuolue ilman ihmisoikeuksia, eikä kukaan edes huomaa.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma on sen teoreettinen ote. Vaikka Pursiainen osaa argumentoida hyvin, miksi suomalaisessa hyvinvointivaltiossa on erilaisia ongelmia, hänen on vaikea taistella sitä faktaa vastaan, että suomalainen yhteiskunta toimii. Suurin osa kirjan kritiikeistä koostuukin siitä, että jokin hyvinvointivaltion aspekti on ”periaatteessa” väärin, jos kannattaa liberalismia. Eli kirja on kirjoitettu sillä oletuksella, että lukija jakaa saman ideologian kuin Pursiainen. Tällainen oletus aina karkottaa niitä ihmisiä, jotka eivät jaa samaa ideologiaa, mikä taas tekee Pursiaisen epäonnistumaan tavoitteessaan, eli saada lukijakin kannattamaan hyvinvointivaltion karsimista.

Kirjailija itsekin myöntää teoksensa lopussa, että Suomi ei ole paska maa verrattuna muihin maihin, vaan se voisi olla vielä parempi, jos häntä kuunneltaisiin. Tarkoittaen, että kaikista ongelmista huolimatta, suomalainen hyvinvointivaltio toimii sen verran hyvin ja tehokkaasti, että siitä luopuminen on hyvin vaikeaa. Tämän vuoksi Kokoomuskin joutuu piilottamaan uusliberalistiset tendenssinsä tai, kuten Pursiainen kirjoittaa ”pyytää anteeksi leikkauspolitikkaa.”

Ainoa tapa, jolla Pursiainen näkee visionsa toteutuvan, on jos suurin osa suomalaisista omaksuisi hänen versionsa sosiaaliliberalismista. Siitä huolimatta, että Pursiaisen kirjan sisältö on aika maltillista, verrattuna vaikka rankasti uusliberalistiseen Heikkisen ja Antti Vesalan ”Elämä hyvinvointivaltiossa” (2013) manifestiin, hän vaatii samanlaista utopistista toivetta, jota anarkistit ja kommunistit tavoittelevat, eli jos kaikki olisivat ideologisesti uskollisia, ideologian visiot Suomesta olisivat mahdollista toteuttaa. Kuten pienpuolueeksi jäänyt Liberaalipuolue on osoittanut, tavallisia suomalaisia ei kiinnosta kovin paljon kevyempi sosiaali- tai uusliberalismi. Tarvitaan aika massiivista propagandatyötä ja uskallusta olla julkisesti ylpeä uusliberaali, jotta enemmistön pää saatettaisiin käännettyä, jos edes saadaan. Kuten tiedämme, tietyt ideologiat ovat tavalliselle kansalle vain liian vastenmielisiä.

Toinen ongelma tässä kirjassa on sen oikeistolainen oletus. Vaikka tämä kirja pyrkii perustelemaan, miksi Suomi on paska maa, teoksen kieli on hyvin oikeistolaista. Pursiainen esimerkiksi toistaa useita kertoja, miten on tärkeää lisätä yksilön omaa vastuuta elämässään ja erottaa kuka on ”oikeasti” köyhä. Sitten hän ihmettelee, miksi vasemmisto ei halua lisätä yksiöitten vastuuta tai löytää valeköyhiä? Kirjailija ei vaikuta tuntevan vasemmistolaisia kovin hyvin, koska vasemmisto ei käsitä vastuuta tai köyhyyttä samalla tavalla kuin oikeistolainen. Esimerkiksi vasemmistolle harvoin kiinnostaa löytää ”valeköyhiä” jotka hyödyntäisivät valtiontukea, koska hyvinvointivaltion hyödyt nähdään niin massiivisina, että jonkun vapaamatkustuksen aiheuttamat haitat ovat häviävän pieniä. Kuitenkin oikeistolaisille valeköyhät ovat suurin yhteiskunnallinen ongelma ikinä. Sama on vastuun kanssa. Vasemmistolle köyhyys on rakenteellinen ongelma, joka estää yksilö toteuttamasta itseään. Kun köyhyys on hoidettu pois, yksilö voi keskittyä toteuttamaan itseään ja näin olemaan vastuullinen.

Samalla Pursiainen haluaisi, että vasemmisto luopuisi kokonaan sosialismista ja ryhtyisi vielä enemmän kannattamaan kapitalismia kuin nyt. Kirja antaakin kuvan, että Pursiainen haluaisi, että vasemmisto olisi enemmänkin kuin Kokoomus, mutta jonka fokus olisi jatkuvassa vaatimuksessa, että jäljellä olevat hyvinvointipalvelut kohdistettaisiin ainoastaan ”oikeasti” köyhiin. Tulee mieleen amerikkalainen sosialidemokraatti, joka kerran sanoi toivovansa, että Republikaanipuolue sysättäisiin marginaaliin, jotta Demokraatti-puolue muuttuisi uudeksi oikeistoksi, jolloin hänen edustamansa sosialidemokratia voisi muodostua uudeksi johtavaksi vasemmistoksi. Toivossa on hyvä elää.

Kolmas ongelma on Pursiaisen ihmeellinen oletus, että työläisten palkat ovat kokonaan markkinoitten määräämiä. Pursiainen argumentoi palkan yleissitovuutta ja korkeita palkkoja vastaan sillä, että ne ovat keinotekoisia. Kirjailija argumentoi, että työntekijä saa sen palkan, minkä asiakas on valmis maksamaan hänen tuotteestaan. Tässä kohtaa oma taloustieteellinen ymmärrys loppuu, koska tietääkseni harva tuote on yhden työntekijän valmistama, vaan eri osat ovat eri työntekijän kokoamia. Toki voitaisiin sanoa, että työntekijän palkka on silloin rakka-ainemarkkinoitten määräämä, mutta raaka-aineet ovat harvoin tavallisten kuluttajien määräämiä, vaan enemmänkin itse teollisuuden. Harvoin sitä kuulee, että tietyn liukuhihnan työntekijän palkkaa on alennettava kobolttimarkkinoitten takia, mutta muoviosien kokoajien palkat pysyvät samoina? Joten pahoittelut, jos vaikutan tietämättömältä tai ylimielisen tyhmältä, mutta kuka määrittelee sen, että yksi työntekijä saa enemmän palkkaa yhden osan valmistuksesta kuin toinen, ja kuka määrää sen, että kyseisen tehtaan valvoja, työnjohtaja ja omistaja, saavat vielä suuremman palkan? Lopputuotteen hinta on toki markkinoitten määräämä, mutta se osuus tuotteen ostoksesta, joka menee eri valmistusketjun työntekijälle, on osittain yrityksen omistajan määräämä. Jos työnohjaajia ja yritysjohtajia ei olisi olemassa ja tehdas olisi suoraan työntekijöitten omistaja, sitten työntekijöitten palkka olisi suoraan markkinoitten määräämä, mutta niin ei ole ja se olisikin kommunismia.

Samalla Pursinainen puhuu Suomesta kuin se olisi ainoa maa, jossa palkat ovat ammattiliittojen määräämiä. Vaikka yleissitovuus on harvinainen länsimaissa, niin monessa valtiossa on minimipalkkoja tai muuten palkkojen suuruus on ammattiliittojen vaikutuksen tulosta. Pursiainen joutuukin puhumaan mielikuvituskapitalismista, jossa palkat ovat täysin vapaan markkinatalouden määrittämiä, jotta saa argumenttinsa toimimaan.  Tietenkin koko tämä puhe palkkojen markkinaehtoisuudesta on Pursiaisen tapa perustella, miksi oikeastaan ei pitäisi maksaa korkeita palkkoja. Hänen mukaansa korkeat palkat luovat työttömyyttä, koska yrittäjillä ei jää rahaa käteen palkata lisää työntekijöitä. Jos palkat olisivat matalimpia, enemmän ihmisiä voitaisiin palkata, jolloin työllisyys nousisi.

Mutta Pursinainen vaikuttaa tunnustavan, että täysin vapaan markkinatalouden määräämät palkat ovat epäinhimillisiä, kun hän ehdottaa yleissitovan palkan sijaan, että valtio maksaa osan työntekijän palkasta perustulolla. Eli ainoa tapa kapitalismin tuottaa hyviä palkkoja työntekijöille on valtion tulla väliin ja maksaa ne. Oikeastaan monet tämän kirjan ratkaisut koostuvat kaavasta, joka on pähkinänkuoressa näin: Jokin julkisen sektorin osa yksityistetään, jolloin hinnat nousevat. Pursiainen tunnustaa tämän ja ehdottaa, että valtio maksaa köyhille osan yksityistetyn palvelun hinnasta. Ongelma ratkaistu! Sitten ihmetellään, miksi sosialismi yhä houkuttelee ihmisiä.

Yhteenveto

Heikki Pursiaisen ”Paska Suomi” on ihan hyvä ja kevyt oikeistolainen manifesti, joka tarjoaa vision humaanimmasta kapitalismista. Sen pienistä puutteista huolimatta, aika johdonmukainen kirja, joka on paljon helppolukuisempi kuin massiivinen Lepomäen ”Vapauden voitto” (2018) manifesti.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Talous

Bernie Sandersin manifesti!

Amerikassa kaikki on suurempaa, paitsi sosialismi, joten oli yllättävää, että itseään ”demokraattiseksi sosialistiksi” kutsuva senaattori Bernie Sanders pääsi vuosina 2015-2016 Demokraattien presidenttiehdokaskisassa niin pitkälle kuin pääsi. Koska arvioin vuosi sitten presidentti Donald Trumpin vaalimanifestin, otin tämän Kirsimarja Tielisen suomentaman Bernie Sandersin manifestin ”Mahdollisuuksien maa – Yhdysvaltojen vaihtoehtoinen tulevaisuus” luettavaksi.

 12

Idea    

Bernie Sanders kertoo kirjassaan hänen elämästään: miten hän kasvoi New Yorkin Brooklynin kaupunginosassa keskiluokkaisessa perheessä, miten hän muutti Vermontin osavaltioon, poliittisesta heräämisestään, politiikastaan ja presidenttikisasta. Paljastuu, että Bernie Sanders on puolalaisten juutalaisten jälkeläinen, jonka sukulaisia murhattiin natsien keskitysleireissä ja tämä vaikutti paljon hänen maailmankuvaansa ja politiikkaan. Kirjan mukaan Sanders on johdonmukaisesti ajanut Vermontin osavaltiossa sosialidemokraattista politiikkaa ja hyvinkin menestyneesti. Jos on kirjaan uskomista, Vermont on melkein pieni sosialistinen saari USA:ssa.     

Mutta kiinnostavinta on Sandersin maailmankuva, vaikka mies sanoo olevansa ”demokraattinen sosialisti”, hän tarkoittaa käytännössä sosialidemokratiaa. Yllätyinkin, miten avoimesti Sanders kirjoitti tähän kirjaan ajavansa sosialismia. Käytännön tasolla hän siis ajaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota Yhdysvaltoihin. Sosiaalidemokratiassa yksityiset yritykset, erityisesti suuryritykset, tuottavat varallisuuden, josta osa kanavoidaan valtion erilaisiin sosiaalisiin ohjelmiin ja vahvat ammattiliitot turvaavat työläisten oikeuksia. Suurin ero eurooppalaiseen sosialidemokratiaan on kuitenkin siinä, että Sanders ei aja tiettyjen teollisuudenalojen kansallistamista, ainoastaan massiivista veronkorotusta jättiläismäisiin amerikkalaiseen suuryrityksiin.

Perustellakseen politiikkaansa, kirjailija kertoo, miten epätasa-arvoinen ja kurja Yhdysvallat on tavallisille ihmisille. En tiennyt, että maa oli niin riistokapitalistinen kuin tässä kirjassa esitetään. Runsailla viittauksilla ja tutkimuksilla Sanders osoittaa, että USA:ssa harjoitetaan rikkaitten sosialismia, jossa suuret kansainväliset korporaatiot käytännössä välttyvät veronmaksuilta, mutta saavat runsaasti yritystukea valtiolta, kun samaan aikaan työntekijät saavat niin vähän palkkaa, että joutuvat täydentämään sen valtion ruokakupongeilla. Kirjan mukaan USA:n taloudella menee lujaa, mutta varallisuus ei jakaudu tasaisesti. Sandersin keskeisin idea on jakaa tämä varallisuus kansalle, jotta he voivat osallistua kapitalismiin muullakin tavalla kuin vaihdettavina muttereina suuryrityksien koneistoissa.    

Mutta pahempaa on, miten USA:ssa määrätietoisesti estetään köyhiä ihmisiä, erityisesti afroamerikkalaisia äänestämästä. Toisin kuin Suomen sosialistisessa helvetissä, niin USA:ssa ihmisten pitää erikseen rekisteröityä äänestäjäksi ja joskus rekisteröintipaikkoja on vain yksi koko eurooppalaisen maan kokoisessa osavaltiossa. Sama on jopa äänestyspaikalla, joita joissain osavaltioissa on vain muutama, eikä ennakkoäänestystä ole. Kirjan mukaan, jos olet köyhä, vammainen tai raskaissa töissä, on hyvin vaikeaa löytää aikaa tai keinoa matkustaa rekisteröityäkseen äänestäjäksi tai jopa äänestää. Sandersin mukaan ei ole siis mikään ihme, että maa on muuttumassa oligarkiaksi, kun vain valkoisesta keskiluokasta ylöspäin kykenee edes äänestämään.    

Vasemmistopopulismia    

Tässä kirjassa näkee hyvin, että Sanders mahtuu ”populisti” määritelmän alle. Kirja perustuu vastakkainasetteluun, jossa ”tavallinen työtätekevä kansa” on vastaan ”ahneet miljardöörit.” Sandersin mukaan USA on muuttumassa oligarkiaksi, jossa valtavat yritykset tekevät mitä huvittaa ja tavalliset ihmiset kärsivät. Jopa valtamediaa haukutaan tässä kirjassa ”suuryritysten äänitorveksi”. Kuten populistit yleensäkin, Sanders myöskin asemoi itsensä amerikkalaisen kansan ”oikeaksi” edustajaksi, joka täyttää heidän toiveensa.

Ainoa ero oikeistopopulismiin on rasismin ja teleologian puute. Sandersin mukaan ongelma eivät ole niinkään jotkut yksittäiset miljardöörit, vaikkakin tässä haukutaan paljonkin Koch-veljeksiä, vaan itse USA:n järjestelmä, joka suosii suuria yksityisiä yrityksiä. Kirja kuluttaakin paljon sivuja, analysoidakseen joka ikisen rakenteellisen ongelman USA:ssa ja miten ne voitaisiin korjata jollain tietyllä sosialistisella ohjelmalla. Tämä kirja ei siis sisällä epämääräisiä lupauksia oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta, vaan konkreettisia ratkaisuja. Niinkin paljon, että osa tästä kirjasta on hirmu tylsää.    

Rasismin puute taas näkyy siinä, että Sanders ei syytä meksikolaisia maahanmuuttajia, vaan USA:n taloudellista järjestelmää, jossa ammattiliittojen perustaminen on vaikeaa. Sanders olisi valmis antamaan mahdollisuuden siirtolaisten perustaa tai liittyä olemassa oleviin ammattiliittoihin, neuvottelemaan paremmat työehdot ja näin jakamaan yritysten varallisuuden tasaisemmin kaikkien työläisten kesken. Kirjailija jopa menee niinkin pitkälle, että omistaa kokonaisen luvun alkuperäiskansojen ongelmille ja, miten nekin voitaisiin ratkaista.   

Yllättävintä oli Sandersin radikalismi työläisten oikeuksissa. Kirjailijan mukaan valtion pitäisi tukea työntekijöitten osuuskuntia ja yhteisomisteisia yrityksiä, jotta nämä voisivat olla pohja tasaisemmin ja demokraattisemmin jaetulle varallisuudelle. Kirjailija painottaakin, että nykyinen USA:n markkinavetoinen politiikka suosii jättiläismäisiä korporaatioita, jotka tuhoavat kokonaisten kaupunkien itsenäisen elinkeinon ja ympäristön, muuttaen kaikki asukkaat alipalkatuiksi ja sairaiksi kassatyöntekijöiksi. Sanders menee ehdotuksessaan pidemmälle kuin kotimaiset demarimme. Tällainen työläisten omistamien yrityksien visio on melkein kommunismia. Mutta hän ei ole antikapitalismi, erityisesti, kun Sanders kirjoitti työllistäneensä suuren määrän ihmisiä hänen nimeään kantavilla fanituotteilla.    

Ongelmia    

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen keskellä olevat politiikkaehdotukset, jotka ovat niin spesifejä, että suomalaiselle lukijalle ne ovat melko tylsää luettavaa. Parasta antia on kirjan alkuosa, joka kertoo Sandersin elämästä ja hänen poliittisesta noususta.Olisin myöskin kaivannut juoruilua ja muitten presidenttiehdokkaitten haukkumista, mutta Sanders kirjoitti tähän kirjaan, että se ei ole tyylinsä. Clintonia haukutaan tässä kirjassa vain muutaman kerran ja Trumppia vain kerran. Sitten miehen tapa toistaa samoja pointteja miljoonia kertoja on todella väsyttävää.    

Yhteenveto    

Bernie Sandersin manifestin ”Mahdollisuuksien maa – Yhdysvaltojen vaihtoehtoinen tulevaisuus” on hyvin vakuuttava teos, joka ei perustu vain epämääräisiin heittoihin tuloeroista, vaan useisiin tutkimuksiin ja raportteihin, jotka osoittavat, että USA:n 70-luvulla aloittama uusliberalistinen politiikka on tuhoisa tavalliselle ihmiselle ja koko maailmalle. Harmittaakin todella paljon, että oranssi fasisti voitti vaalit ja raahaa sekoilulla koko maailman pimeyteen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta, Talous

Juha Sipilän manifesti?

Pyöriessäni Facebookin ”Liberaalimafia” –ryhmässä, minulle suositeltiin Henri Heikkisen ja Antti Vesalan, vuonna 2013 julkaistua ”Elämä hyvinvointivaltiossa” manifestia. Olin ymmärtänyt otsikon ja takakansikuvauksen perustella, että tämä oli hyvinvointivaltion kritiikki, mutta avatessa kirjan, se paljastui suomalaisen klassisen liberalismin manifestiksi.    

10

Idea   

Kirjailijoitten mukaan klassinen liberalismi on laissez-faire (antaa mennä) kapitalismiin perustuva ideologia. Tämä tarkoittaa, että valtion pitäisi vaikuttaa mahdollisimman vähän talouteen ja yksityisiin yrityksiin. Kirjailijat argumentoivat, että kaikki talouskriisit, kuten vuoden 2008 talouskriisi, syntyivät, koska valtio yritti vaikuttaa talouteen. Jos valtio lakkauttaisi/vähentäisi verotusta, tullimaksuja, ympäristö- ja työturvallisuuslakeja, talous pyörisi täydellisesti ja korjautuisi itsestään. Tällaisessa vapaassa järjestelmässä täystyöllisyys saavutettaisiin, koska yritysten perustaminen ja ihmisten palkkaaminen olisivat helpompia, mikä lisäisi kilpailua. Lisääntynyt kilpailu alentaisi tuotteitten ja palveluitten hintoja niin merkittävästi, että kaikilla olisi varaa elää.  

Kirjan mukaan Suomi on lukuisten säännösten ja byrokratian helvetti, jossa yksilöllä tai yrityksellä ei ole lähes mitään vapauksia, vastuuta tai velvollisuutta, vaan valtio hoitaa kaiken. Tällainen holhoava asenne vääristää markkinoita ja edistää ainoastaan valtion ylivelkaantumista, mikä lopulta tulee johtamaan Suomen taloudelliseen romahdukseen. Kirjailijat argumentoivatkin, että suomalainen hyvinvointivaltio on merkittävästi vähennettävä, jos haluamme estää tulevan talousromahduksen. Tämä johtuu siitä, että hyvinvointivaltiolla on tapana lisätä vuosien mittaan uusia palveluita, lisäten kustannuksia, jotka kasvattavat velanottoja.   

Teknisesti tämän kirjan argumentaatio on hyvinkin vakuuttavaa ja kielikin on helppoa ja välillä humorististakin. Kuitenkin jos tarkastelee kirjailijoitten ratkaisuehdotuksia laajemmalla perspektiivillä, ongelmia alkaa ilmetä.   

Oletukset   

Tämän kirjan suurin ongelma on sen lähtökohta. Kirja olettaa, että lukija jo inhoaa hyvinvointivaltiota ja etsii vain älykkäitä perusteluja inholleen. Itselleni hyvinvointivaltio ei ole koskaan aiheuttanut harmeja, enemmänkin se on mahdollistanut vaikeina aikoina keskittymisen opiskeluun, eikä vain elonjäämiseen. Tämän vuoksi minulle oli todella kummallista lukea siitä, miten hyvinvointivaltio rajoittaa ”vapauksiani” tai ”riistää lompakkoani”.

Kirjailijoille verotus on nollasummapeli, jossa palkkapussista otettu vero vain katoaa mustaan aukkoon, joka tuntuu samalta kuin ryöstöltä. Kirjailijat vielä paheksuvat, että verotuksella rahoitetaan “jonkun muun elämä”.  Vaikka kirjailijat onnistuvat loogisesti perustelemaan verotuksen epäoikeudenmukaisuuden ja jopa, miten taloudellisesti olisi kannatettavampaa, että yksilölle jäisi käteen enemmän rahaa, silti en pystynyt tunnetasolla samaistumaan perusteluihin.   

Toinen kirjan oletus on kapitalismin toimivuus, mutta tämä on enemmänkin kirjan rajaus kuin oletus. Kirjailijat lähtevät siitä lähtökohdasta, että kapitalismi on täydellinen järjestelmä, jonka viat johtuvat ainoastaan valtion ja kansalaisjärjestöjen väliintulosta. Tämä rajaus tarkoittaa, että kirjailijat onnistuvat ansioituneesti ja hyvinkin loogisesti perustelemaan liberaalin valtion toimivuutta. Mutta jos on muuten tutustunut kapitalismikriittiseen kirjallisuuteen, pystyy huomaamaan säröjä visiossa. Esimerkiksi yksi hyvä tapa kumota klassinen liberalismi, on todeta, että joka kerta kun sitä on kokeiltu, se on aiheuttanut kurjistumista ja paluun rajoittavampaan politiikkaan. Oikeastaan tämän kirjan visioimaa valtiota ei ole koskaan ollutkaan olemassa, joten se on yhtä utopistinen visio kuin kommunismi.

Kirjailijat melkein tunnustavat edellä mainitun, kappaleessa, missä haukutaan edustuksellista demokratiaa. Vaikutti siltä, kunin kirjailijat tunnustaisivat rivien välistä, että vapaa markkinatalous ei ole yhteensopiva demokratian kanssa. Tämä sen takia, koska kirjailijoitten mukaan poliitikko voi aina voittaa vaalit lupaamalla sosiaaliavustuksia ja valtion tukia. kirjailijoitten mukaan, jos poliitikot olisivat ideologisesti uskollisempia, demokratia voisi toimia kapitalismin kanssa. Mielestäni jos järjestelmäsi voi toimia ainoastaan, kun kaikki ovat saman mielisiä, ei se ole kovin demokraattinen tai toteuttamiskelpoinen. Silti kirjailijat eivät huomaa tätä ristiriitaisuutta kirjassa, jossa samaan aikaan haukuttaan konsensuspolitiikkaa. En väitä tässä, että kirjailijat olisivat epärehellisiä, ainoastaan, että he eivät huomanneet tätä ristiriitaisuutta.

Pahinta on kuitenkin, kun kirjailijat ylistävät Portugalin fasistisen diktatuurin tiukkaa valtion budjetinpitoa! Sen lisäksi, että Portugalin “Estado novo” (1933–1974) oli fasistinen diktatuuri, se oli myöskin imperiumi, jonka talous perustui Afrikassa olevien siirtokuntien riistoon. Maan talous oli niin riippuvainen siirtokunnista, että se oli viimeisempiä eurooppalaisia valtioita luopumaan niistä. Portugalin diktatuuri luopuikin siirtokunnistaan vasta hävittyään brutaaleja itsenäisyystaisteluita. En ainakaan itse nostaisi tällaista valtiota esimerkiksi talousliberaalista taloudenpidosta. Siinä mielessä nämä kirjailijat voivat yhtyä anarkistiteoreetikko Noam Chomskyn toteamukseen, että kapitalismi ja demokratia eivät ole yhteensopivia.    

Sipilän hallituksen manifesti?   

Huomasin lukiessani tätä kirjaa, että monet sen ehdotuksista ovat samoja, joita Kokoomus ja Keskusta nyt yrittävät Juha Sipilän hallituksessa toteuttaa. Esimerkiksi tässä ehdotetaan samaa terveydenhuollon yksityistämisjärjestelmää kuin SOTE:n “valinnanvapaus” uudistuksessa. Mutta myöskin ammattiliittojen vaikutusvallan heikentämistä ja julkisen sektorin leikkauksia. kirjailijat menevät vielä äärimmilleen kuin mitä Sipilän hallitus uskaltaisi, mutta selvästi tästä kirjasta on otettu vaikutteita.    

Kirjailijat ehdottavat, että Työvoimatoimisto lakkautettaisiin ja annettaisiin yksityisille rekrytointiyksille sama tehtävä. kirjassa ehdotetaan myöskin ammattiliittojen muuttamista yksityisiksi työttömyyskassoiksi, jotka työtaistelun sijaan, neuvotat työntekijöitä, missä muualla on parempia työehtoja tarjoava yritys kuin nykyinen työpaikka. Kirjailijat lakkauttaisivat yleissitovan työehtosopimuksen ja irtisanomissuojan. Kirjan liberaalissa visiossa yritykset maksaisivat vähemmän palkkaa kuin nykyään, jolloin enemmän ihmisiä voidaan palkata. Kirjailijoitten mukaan tärkeintä on, että kaikki ovat töissä, eikä niinkään miten paljon rahaa he saavat työstä. Kirjassa nostetaankin viimeisen vuosisadan alun Suomi esimerkkinä täystyöllistyneestä maasta, koska mitään “rajoituksia” ei ollut olemassa. En tiedä, mitä historiankirjoja kirjailijat lukivat, mutta muistaakseni viimeisen vuosisadan alun Suomi ei ollut ihan täystyöllistynyt onnella.

Kirjailijat kuitenkin selittävät, että potkut saanut työntekijä voi hakea toisen matalapalkkaisen työn. Tämä auttaisi, kirjan mukaan, ihmistä nousemaan työuralla, koska mitä enemmän työkokemusta eri työpaikoissa, sitä enemmän kehittyy työntekijänä. Tietenkin valtio maksaisi koko ajan perustuloa, nykyisten sosiaalipalveluitten sijaan, jolla työtön pysyy ”nipin napin elossa” työnhaun aikana. Sen sijaan kirjailijat haluaisivat antaa sosiaalitukia yksityisille pienyrittäjille, jotta nämä uskaltaisivat ottaa enemmän innovaatioriskeja.    

Vieraantumista   

Vaikka kirjailijat julistavat kapitalismin olevan perheen ystävä, en näe miten moni vähävarainen ihminen kykenisi siirtämään koko perheensä mukanaan ”hyvän työn” perässä jatkuvasti. Kehittyvissä valtioissa toki on kokemuksia tästä ”dynaamisesta työmarkkinasta”, mutta harva pitää näitä ratkaisuja hyvinä.   

Ainoa lohduttava asia tässä kirjassa on se, että sen tekijät eivät uskalla ehdottaa hyvinvointivaltion kokonaista lakkauttamista, ainoastaan ”turhien osien karsimista”. Tämäkin ehkä on sen takia, koska suomalaisilla on sen verran hyviä kokemuksia hyvinvointivaltiosta, että on vaikea kannattaa amerikkalaistyylistä markkinaliberalismia.    

Silti monien palveluitten yksityistäminen tuntuu hiukan kyseenalaiselta. Kuinka moni on valmis antamaan oman kohtalon yksityisen toimijan käsiin, jonka tavoite on tuottaa mahdollisimman paljon voittoa osakkeenomistajalle? Enkä puhu tässä ahneudesta, vaan siitä, että yksityiset yritykset eivät ole demokraattisia instituutioita, joille voi asiakkaana valittaa ja äänestää johtajat ulos. Kirjailijoitten mukaan, jos yksityinen yritys ei miellytä, niin joko asiakas vaihtaa paikkakuntaa tai boikotoi se. Täydellisessä maailmassa boikotti ja matkustaminen toimisivat. Oikeassa maailmassa kuitenkin tietyt palvelut luonnostaan luovat monopoleja tai suunnatonta valtaa yrittäjälle, jolloin boikotoiminen on lähes mahdotonta.    

Sitten tietenkin kuinka moni on valmis muuttamaan koko elämänsä vain koska tiettyä palvelua tarjoava yritys on tehnyt jotain väärin? Mitä jos vahinko on suurempi? Pitääkö ihmisten paeta saastuttavien yritysten tieltä, kun itsevalvonta pettää? Kirjailijoitten mukaan markkinat hoitavat kaikki vakuutusyritysten ja kustannuspaineitten kautta, jolloin onnettomuuksia tai väärinkäytöksiä on hyvin vähän. Historiassa kokeiltiin tällaista “luonnollista” korjausmekanismia ja se ei toiminut. Eivät rajoitukset ja turvallisuussäännöt tyhjästä ilmestyneet, vaan ne laadittiin, koska yritykset eivät itse kyenneet valvomaan niitä.   

Ehkä mielenkiintoisin vihje kirjan lyhytnäköisyydestä on, kun yksi kirjailijoista mainitsee, että Oulun yliopistossa keksittiin laite, jota vakuutusyritykset voisivat pakottaa asiakkaansa käyttämään, estääkseen varastokattojen romahduksen. Kirjailijat siis haukkuvat koko kirjan aikana valtiota, mutta eivät huomaa sitä ristiriitaisuutta, että heidän luomassa järjestelmässä JULKINEN yliopisto keksii laitteen, jota yritykset voisivat käyttää. Tämän kirjan mukaan valtio on kaiken pahuuden ydin, mutta se kelpaa maksaakseen yrityksille sosiaalitukia, puolet työntekijöitten palkasta ja itse kantamaan uuden teknologian kehittämiskustannukset! Voisin melkein sanoa, että kirjailijat ehdottavat rikkaitten sosialismia.   

Yhteenveto   

Henri Heikkisen ja Antti Vesalan ”Elämä hyvinvointivaltiossa” on aika epätasainen kirja. Kirjan määritelmä hyvinvointivaltiosta on niin laaja, että jopa republikaani George W. Bushin hallituskautta kutsutaan tässä teoksessa ”vasemmistolaiseksi”. Tämä tarkoittaa, että kirja pyrkii ottamaan kantaa kaikkiin yhteiskunnan kysymyksiin, kuten vihapuhelakeihin, maahanmuuttoon, kehitysapuun, naisten alempaan palkkaan ja pörssin transaktioveroihin. Kirjan parasta antia ovat viimeiset kappaleet, jotka käsittelevät hyvinvointivaltion kestävyysvajeongelmaa. Tämä on todellinen ja huolestuttava ilmiö, johon kirjailijat ehdottavat konkreettisia ratkaisuja. Mutta kuten edellisissä kappaleissa kerroin, epäilen, toimisivatko nämä markkinaliberalistiset ratkaisut käytännössä? Sipilän hallitus ainakin yrittää toteuttaa joitakin kirjan ehdotuksia, mutta moni niitä vastustaa. Kirjan mukaan nämä ehdotukset ovat “kipeitä”, mutta niitä tulisi vain kestää, koska ajan kuluttua ne alkavat toimia kuin pitäisi. Tällainen retoriikka muistuttaa pikkasen Neuvostoliiton ”reaalisosialismia” jossa vakuutettiin, että ihan kohta työläisparatiisi syntyisi, pitäisi vain kestää uudistukset. Suosittelen kaikille tätä kirjaa, jos kiinnostaa tietää, mikä on Kokoomuksen ja Sipilän johtaman Keskustan ideologinen pohja.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi

Menestys ja onni: Onnenpotku ja meritokratian myytti

Robert H. Frankin ”Menestys ja onni: Onnenpotku ja meritokratian myytti” (oma suomennos) on taloustieteilijän tietokirja, joka pyrkii argumentoimaan, että ihmisen menestys on enemmänkin riippuvainen ulkoisista tekijöistä kuin tämän sisukkuudesta.   

8

Tämä kirja kirjoitettiin Yhdysvaltojen kulttuuri mielessä, koska siellä on vallassa ajatus, että amerikkalainen unelma yhä toimii ja jos vain tekee kovasti työtä, niin voi itsekin päästä miljardööriksi. Tätä periamerikkalaista ideaa on sitten käytetty hyväkseen ajattaakseen rankempaa yksityistämispolitiikkaa.  Mutta uskon, että tämän kirjan teesit kelpaavat tänne Suomeenkin, vaikka elämmekin amerikkalaisten näkövinkkelissä sosialistihelvetissä.   

Frank argumentoi kirjassaan, että monet yhteiskunnalliset ja silkat kosmiset yhteensattumat määrittelevät osan yksilön uramenestyksestä. Eri elämäkertojen kautta kirjailija osoittaa, että moni suuryrityksen perustaja oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan, joten on vähän tyhmää sanoa, että puhtaasti omalla työllään on noussut sosiaalisten tikkaitten huippuun. Mutta kirjan tärkein pointti ei ole vain satunnaisten yhteensattumien luettelointi ja matemaattisfilosofiset pohdinnat siitä, miten pienetkin päätökset elämässä voivat muuttaa yksilön kohtalon perustattomasti, vaan se, että yhteiskunta voi vaikuttaa siihen määrään ihmisiä, jotka menestyvät elämässään.   

Frank analysoi USA:n historiaa ja osoittaa, että ilman valtion suuria julkisia investointeja maan infrastruktuurin rakentamiseen, niin se ei olisi koskaan rikastunut maailmanmahdiksi. Mutta nykyään moni on unohtanut tämän. On olemassa oikeasti ihmisiä, jotka uskovat, että yksityisyrittäjät raivasivat yksin USA:n alkuperäiskansat tieltään ja ihan itse rakensivat kaikki liikenneyhteydet ilman hallituksen avokätistä tukea. Tämä harha on sitten luonut nykyisen valtion, jossa tiet, sillat ja koulut rapistuvat ja kaikki vain toivovat, että joku rohkea yrittäjä keksii tavan korjata kaikki.   

Frank argumentoi, että valtion roolin supistaminen koituu tulevaisuudessa tuhoisaksi, koska alun perin moni suuryrityksen omistaja rikastui, koska heillä oli käytössään laadukkaat julkiset koulut, joissa he oppivat taitonsa, puhtaat tiet joitten kautta kulkea töihin ja kuljettaa tavaransa ja niin edelleen. Ilman näitä julkisia investointeja olisi ollut hyvin vaikea tavallisen ihmisen edetä urallaan ja edes perustaa menestyneen yrityksen.   

Kirjailijan mukaan sosiaalipalvelut ja investoinnit julkiseen infrastruktuuriin ylläpitävät hyvän lähtötason kaikille ihmisille menestyä elämässään. Mitä vähemmän on mietittävä, miten maksaa omat opinnot tai miten päästä töihin, niin sitä enemmän aikaa riittää miettimään oman uransa kehittämistä. Nyt USA:ssa kaikki palvelut ovat rappeutuneet tai supistuneet, jolloin pienempi määrä ihmisiä onnistuu edes saamaan eväät uranousulle, mikä taas kasvattaa jyrkkää epätasa-arvoa. Tämä epätasa-arvon kasvu voi tulevaisuudessa kasvaa niin suureksi, että maa putoaa kehittyvän valtion tasolle.    

Kirjan mukaan talousliberalismi on hyvä idea teoriassa, mutta käytännössä äärimmäisen tuhoisa, koska se olettaa, että kaikki ihmiset ovat nietzscheläisiä supermiehiä, joihin ympäristöolot eivät vaikuta mitenkään. Tämän mielikuvaharhan takia uskotaan sitten, että sosiaalipalveluita tai muita infrastruktuuri-investointeja ei tarvita, koska juuri kurja ympäristö ”motivoi” ihmistä pakenemaan kurjuudesta ja perustamaan menestyneen yrityksen. Tämä utopistinen visio on ihmisluonnon vastainen ja on jo huomattu, miten se lisää ihmisten köyhyyttä, rikollisuutta ja ennenaikaisia kuolemia.   

Frank osoittaa taloushistoriallisella katsauksella, että asia on päinvastoin. Kapitalismi tarvitsee valtiota suojelemaan yksityistä pääomaa, mutta myöskin luomaan edellytykset yritysten menestykseen. Osa tästä menestyksestä on väestön sosiaalisten olojen pitäminen tietyssä tasossa, josta on helppo nousta huipulle. Ainoa taho maailmanhistoriassa, joka ylipäätänsä pystyy nostattamaan väestön köyhyydestä tasoon, josta se voi helposti menestyä työelämässä, on valtio.   

Vain vittuillakseen talousliberaaleille Frank nostaa 40-luvulla uusliberalismin isän Milton Fridmanin artikkelin, jossa tämä argumentoi, että progressiivinen verotus on tehokkain keino saada USA:n sotateollisuuden rahoitettua Toisessa maailmansodassa. Frank käyttää tätä Friedmanin teesiä ja kysyykin, että jos sotateollisuutta voidaan rahoittaa progressiivisella verotuksella, niin miksi ei siltojen, koulujen ja sairaaloiden rakentamiseen?   

Tästä tulee mieleen Trumpin verouudistus, jossa suurimpien yritysten verotus alennettiin, mutta samaan aikaan armeijan budjetti kasvatettiin. Mikä taas käytännössä tarkoittaa, että suurin osa Yhdysvaltojen kansalaisista, jotka eivät kuulu 1% joutuvat kustantamaan jättiläismäisen sotaa käyvän armeijan ja muut välttämättömät julkiset menot itse muitten henkilökohtaisten menojen ohella. Tämä tietenkin on riittämätöntä, jolloin USA:n valtio joutuu ottamaan lisää velkaa kompensoimaan jättimäisen budjettialijäämään, jonka verouudistus on tuonut. Koska kuka nyt koko jättiläismäistä armeijan koneistoa alkaa yksityistämään? 

Tietenkin Trumpin hallinto perusteli verouudistuksen sillä, että kevyemmin verotetut suuryritykset tulevat investoimaan ylimääräiset rahat USA:an, eikä Kiinaan. Lisäinvestointi luo sitten lisää työpaikkoja, mikä taas luo suuremman keskiluokan, jolla on varaa sitten kustantaa valtion välttämättömät menot. Lopulta sitten se valtiovelkakin tullaan maksamaan.  

Frankin kaltaiset ekonomistit ovat kuitenkin toista mieltä. Heidän mukaansa verouudistus tulee kurjistamaan köyhät entisestään, kun heidän pitää maksaa korkeimpia veroja ja samaan aikaan maksamaan lukuisista yksityistetyistä palveluista. Todennäköisesti suuryritykset eivät tule investoimaan niin paljon kuin ennustetaan ja haluttu talouskasvu tulee kasautumaan vain ylemmälle keskiluokalle ja sille 1%, kun taas keskiluokka tulee köyhtymään entisettään ja jo köyhimmät kurjistumaan vielä enemmän tai kirjaimellisesti kuolemaan.  

Kirjailijan mukaan verovaroja pitäisi käyttää ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseen, eikä maksaakseen sotateollisuuden jatkuvasti kasvavat kulut. Ongelmana on kuitenkin USA:n kulttuuri, jossa ihmiset yhä uskovat olevansa vain väliaikaisesti köyhtyneitä miljardöörejä. Tämän kulttuurin takia Trump äänestettiin valtaan, vaikka hänen verouudistus tulee hyödyntämään suoraan ainoastaan suuryritysten omistajia, eikä edes pienyrittäjiä.  

Tästä alkaakin kirjan mielenkiintoisin osio, eli kehystämisen ongelma. Monet pitävät verotusta varkautena ja progressiivista verotusta sortona, mutta kyselytutkimusten mukaan, jos ihmisille kerrotaan, mitä saadaan verotuksella, niin monet kannattavat sitä. Kirjailijan mukaan osa ongelmasta on juurikin usko, että ulkoiset tekijät eivät vaikuta ihmisten menestykseen. Tämän uskon takia keskustelu verotuksesta ja sosiaalipalveluista on kehystettävä juurikin, sillä tosiasialla, että ihmisten on hyvin vaikea menestyä elämässään, jos koko yhteiskunta on rakennettu tätä vastaan.   

Esimerkiksi Bill Gates ei todennäköisesti olisi koskaan perustanut Microsoftia, jos hän ei olisi syntynyt keskiluokkaisessa perheessä, jolla oli varaa maksaa hänelle yksityisen koulun, joka oli ainoa koko maassa, jolla oli tietokone, joka toisti reaaliajassa tietokonekoodeja näytöllä. Tämä tietokone mahdollisti, että Gates pystyi kokeilemaan ohjelmointia paljon enemmän kuin suurin osa amerikkalaisista siihen aikaan. Pitää muistaa, että amerikkalainen keskiluokka kasvoi Toisen maailmansodan jälkeen, jolloin valtiolla oli suunnatonta ylimääräistä rahaa investoida julkisiin palveluihin ja rahoitusohjelmiin, kuten ensimmäisen omakotitalon hankintaan.  Nämä julkiset ohjelmat loivat sen 50-luvun keskiluokan, jota kaikki niin paljon ihailevat.

Frankin mielestä kapitalismi menestyy, jos mahdollisimman suurella määrällä ihmisillä on samat mahdollisuudet kokeilla taitojaan kuin Gates. Ainoa tapa saada Gatesin kaltaisia ihmisiä on luomalla lisää julkisia investointeja. Nämä julkiset ohjelmat  maksavat itsensä takaisin, kun suuri määrä ihmisiä on noussut urallaan siihen tulotasoon, jolla veroja voidaan maksaa seuraavan sukupolven elintason nostattamiseen.    

Robert H. Frankin ”Menestys ja onni” on lyhyt ja helppolukuinen tietokirja, joka on aika ajankohtainen täällä Suomessakin, missä valtio paljon pienemmällä mittakaavalla yrittää toteuttaa uusklassista taloustieteellistä politiikkaa.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Talous