Avainsana-arkisto: ihmisen evoluutio

Sapiens. Ihmisen lyhyt historia.

Vaikka elämme tietynlaista tieteellisen tiedon murroskautta, jossa jotkut kiivaasti yrittävät takertua vanhentuneisiin käsityksiin sukupuolesta, roduista, yhteiskunnasta, psykologiasta ja taloudesta, tiede jyrää eteenpäin. Esimerkki tästä on Yuval Noah Hararin vuonna 2011 julkaisema bestseller ”Sapiens. Ihmisen lyhyt historia.”, joka otsikon mukaan kertoo ihmislajin historiasta.    

12

Hararin kirja on ollut kansainvälinen menestys, jota yhä tänäkin päivänä luetaan, vaikka on jo julistettu, että elämme faktojen jälkeisessä ajassa. Hararin kirja ei vain keskity kertomaan ihmislajin evoluutiosta ja antropologisesta historiasta, vaan meidän kirjoitetusta historiasta sekä mitä tiedämme ihmisen psykologiasta. Tätä kirjaa voisikin pitää tiivistelmänä kaikesta, mitä nykyään tiedämme ihmisestä.    

Teesi    

Harari ei vain luettele tässä kaikkea, mitä tiedämme ihmislajista, vaan hän on luonut narratiivin lajimme kehityksestä metsästäjäkeräilijästä planeetan herroiksi. Tässä käytetään kehyksenä historiallista materialismia, jonka mukaan materiaaliset tuotanto-olosuhteet määrittelevät kulttuurin ja sivilisaation kehitystä. Eli aina, kun joku uusi teknologia yleistyy, koko yhteiskunta muuttuu ja synnyttää kokonaan uusia käsityksiä maailmasta. Nämä käsitykset muuttuvat kirjailijan mukaan ”uskonnoiksi” jotka ovat sivilisaation maailmankuva. Valtauskonnon kautta uusia ideoita keksitään ja maailmaa tarkkaillaan. Tässä kirjassa onnistutaan välittämään hyvin, miten me lajina olemme onnistuneet ikään kuin luomaan oman todellisuutemme, joka muokkaa meitä lajina.  

Toki alussa kirjailija kertoo lajimme evoluutiosta ja, miten hävitimme sukupuuttoon muut hominidit, opimme valmistamaan työkaluja ja levisimme jokaiseen mantereeseen, mutta sen jälkeen alkaa sivilisaatioitten historia. Sivilisaatioitten historiassa kirjailija kertoo, miten jokaista yhteiskuntaa on liikuttanut jokin suuri kertomus. Poikkeavasti Hararin mukaan emme elä postmodernissa aikakaudessa, vaan nykyäänkin meitäkin liikuttavat suuret narratiivit. Ainoa ero on siinä, että elämme murroskautta, jossa tämä kertomus natisee liitoksistaan. Tuotantotapa on taas muuttumassa, jolloin uusien ”uskontojen” aika on koittamassa. Kirjailijan mukaan halusimme tai emme, nykyuskontomme eivät pysty ratkaisemaan ilmastonmuutoksen, geneettisen manipulaation ja rappeutuvan kapitalistisen järjestelmän aiheuttamia ongelmia.     

Uutta tietoa    

Vaikka keskityn moderniin historiaan, näköjään en ole menettänyt mitään antropologian ja arkeologian saralla, kun tässä kirjassa ei ollut mitään uutta. Mutta onneksi kirjailija on sen verran taitava kertoja, että tätä kirjaa luki oikein mielellään. Enemmänkin tämä kirja virallisti tiettyjen löytöjen uskottavuutta. Esimerkiksi käsitys, että maanviljelys oli ihmiskunnan suurin virhe ja meidän modernin sivilisaation jalanjälki on niin mahtava, että aikakautemme on saanut nimen ”antroposeeni”. Näitten lisäksi sydäntäni lämmitti, että muita mutkitta tässä kirjassa kerrotaan hyvin ymmärrettävällä kielellä, että binäärinen sukupuolijako on harhaa ja sosiaalinen konstruktivismi on yksi suurimmista yhteiskunnallisista voimista, mitä on olemassa. Painotan näitä, koska monet tavalliset ihmiset yhä luulevat, että tiede pysähtyi yläasteelle, eikä sen jälkeen ole mennyt eteenpäin. Olen melko varma, että suurin osa ihmisistä, jotka lukivat tämän kirjan ja pitivät siitä, eivät edes tiedä omaksuneensa jo 40-60-luvulla muotoiltuja sosiologisia teorioita, vain koska kirjailija vältti käyttämästä vaikeita akateemisia sanoja. Tieteen popularisointi voi olla mahtava muutoksen voima.     

Marx oli väärässä, mutta sittenkin oikeassa    

Ehkä mielenkiintoisinta on Hararin äärimmäinen keskustalaisuus. Tässä kirjassa onnistutaan yhteensovittamaan saumattomasti eri ideologioitten tieteellisiä löytöjä yhteen. Esimerkiksi vaikka kirjailija haukkuu tässä teoksessa aika paljonkin sosialismia. Niinkin paljon, että hän julistaa koko ideologian ihmiskäsityksen vääräksi, hän silti hän päättyy myöntämään Marxin olleen oikeassa kapitalismin itsetuhoisuudesta ja epävakaudesta. Ehkä yllättävintä on, miten samaan aikaan kirjailija julistaa imperiumin olevan ihmiskunnan paras yhteiskuntajärjestelmä, mutta samalla myöntää kapitalistisen imperialismin olevan todellinen ja pahin kaikista imperialismeista. Näin myöntäen epäsuorasti, että Neuvostoliiton perustaja Vladimir Lenin oli oikeassa julistaessaan, että ”imperialismi on kapitalismin korkein kehitysvaihe”.   

Harari kuitenkin uskoo globaalin imperiumin olevan ihmiskunnan kohtalo ja historiaan peilaten oikeastaan ”luonnollinen ideaalitila”. Kirjailija menee niinkin pitkälle, että kirjoittaa, että ei oikein ole väliä, kenen johtama imperiumi on. Tämä toki voi kuulostaa siistiltä, mutta en ainakaan usko monen länsimaalaisen odottavan innolla mahdollisuutta, että Venäjä tai Kiina muuttuvat meidän herroiksi. Jos muuten haluaa tietää miltä imperialismi tuntuu nahoissaan, niin kannattaa lukea David Wingroven scifisarja ”Chung Kuo” joka kertoo tulevaisuudesta, jossa Kiina valloittaa maailman samalla pyyteettömällä kristillisellä rakkaudella kuin länsimaalaiset suurvallat. Juurikin Chung Kuo-sarjassa esitetään se, miten kiinalaiset pelastavat ihmislajin ja tämän kokonaishyvinvointi on turvattu, mutta yksilöiltä, imperialismin rautainen saapas kaulan päällä, ei tunnukaan niin hauskalta.   

Koko Hararin kirja on siis täynnä mielenkiintoisia konflikteja, joita kirjailija ratkaisee niin luonnollisesti, että tuntuu kuin mitään konflikteja ei olisi koskaan ollutkaan olemassa. Harari on äärimmäinen materialisti ja teknokraatti, joka uskoo huipputeknologian ratkaisevan kaikki ongelmat, jopa itse kuoleman, mutta samalla hän perustelee, miksi ihmisoikeudet ovat tärkeitä, miksi tuotantoeläimet pitäisi vapauttaa ja miksi täysin vapaa markkinatalous on harhaa ja mahdoton saavuttaa.    

Yhteenveto    

Yuval Noah Hararin ”Sapiens. Ihmisen lyhyt historia.” on ansainnut sen menestyksen. Vaikka tuntuu siltä, että taantumukselliset voimat ovat nousemassa, tiede on varmistamassa, että ne ideat joita pari vuosikymmentä sitten pidettiin kauhistuttavina, muuttuvat valtavirraksi, joka silkalla hegemonialla vaikuttavat jopa taantumuksellisten ajatteluun. Jos sivilisaatiomme ei romahda talouskriisiin tai sotaan, tulevaisuuden konservatiivit tulevat olemaan mustia trans-sukupuolisia politiikkoja, jotka haluavat estää robottien äänioikeuden.     

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Kulttuuri

Yksin Marsissa, mutta tuhat kertaa epätoivoisempaa.

Neal Stephensonin ”Seitsemän Eevaa” (oma suomennos) on vuonna 2015 julkaistu scifi-romaani, joka kertoo ihmiskunnan yrityksestä säilyttää oman lajinsa elonjäämisen koko maailmaa tuhoavalta kosmiselta katastrofilta.    

6

Yksin Marsissa, mutta tuhat kertaa epätoivoisempaa.  

Tämä on ehkä se koskettavin, realistinen, mutta samaan aikaan fantastisin romaani, mitä olen lukenut. Voisin sanoa, että tämä teos vetää vertoja Isaac Asimovin Säätiö-sarjaan.   

Romaani kertoo meidän nykyajasta, jossa ihmiskunta saa selville, että maailma tulee tuhoitumaan muutaman vuoden päästä, eikä siitä voi mitenkään estää. Tuho tulee tekemään Maapallosta asuinkelvottoman tuhansiksi vuosiksi. Ainoa tapa ihmiskunnan selvitä on joko sinnitellä kaiken sen aikaa maan alla tai lähteä avaruuteen. Ongelmaksi tuleekin meidän nykyteknologia. Tästä alkaa valtaisa taistelu aikaa ja resursseja vastaan, rakentaakseen muutaman tuhannen avaruusaluksen alle prosentille ihmiskunnasta. Yksilöt lakkaamasta olemasta tärkeitä ja lajin elonjäämusestä tulee prioriteetti. 

Tässä kirjassa pyritään kertomaan, miten nykyteknologialla ihmiskunta voitaisiin pelastaa sukupuutolta. Mitään keinoa lähteä, vaikka Marsiin, ei ole, vaan planeettamme kiertorata on pisimmälle, jonne pääsemme.    

Parasta onkin, että Stephenson on kirjoittanut romaanin hahmoista uskottavia ja juonen asetelmasta niin epätoivoisen, että pakostakin liikutut. Mutta epätoivo pelastaa edes pieni osa ihmiskunnasta ja antaa suurimman osan kuolla ei ole edes pahinta, mitä hahmot joutuvat kärsimään. Vaan avaruudessa elonjääneet tulevat kohtaamaan lukemattomia ongelmia, koska avaruusalusten teknologia ei ole niin edistynyttä. Avaruus näyttäytyy tässä romaanissa äärimmäisen vaarallisena ja juuri sellaiselta paikalta, missä ihmislaji ei ole tarkoitettu elää. Mutta ei tässä vielä kaikki, koska suurin ongelma romaanin päähenkilöille ei ole avaruus, vaan muut ihmiset, jotka ovat kusipäitä.   

Elämää suurempia kysymyksiä.  

Koska romaanin fokus on ihmiskunnan eloonjäämisessä, kirjailija päättikin käsitellä tässä myöskin sellaisia teemoja kuin, mitä on olla ihminen? Onko tärkeää, että säilymme tismalleen samana lajina kuin nyt, vai pakottaako pitkä maanpako ihmiskunnan muuttumaan melkein kokonaan toiseksi lajiksi säilyäkseen hengissä? Ja jos kehitymme avaruudessa eri lajiksi, voidaanko edes sanoa, että ihmiskunta on selvinnyt sukupuutolta, vai vaihdoimmeko yhden sukupuuton toisella? Näitä kysymyksiä romaanissa pohditaan todella monipuolisesti. Niin henkilökohtaisella kuin historiallisella tasolla.  

Kunnon feminismiä 

En tunne Stephensonin poliittisia taustoja tai mielipiteitä. Harvoin minua kiinnostaa, mitä kirjailija harrastaa romaaniensa ulkopuolella. Mutta tässä romaanissa oli todella hieno kuvaus nykytieteen kiistoista. Suunnitellessa avaruusalusta, tiedemiehet pohtivat parhaimpia tapoja mahduttaa sen sisälle optimaalisen määrän ihmisiä. Paljastuu, että naiset kestävät elää pidempää ahtaissa tiloissa, joten heitä tullaan päästämään suurempi määrä avaruusaluksiin kuin miehiä. Pystyyhän yksi jätkä siittämään monta naista kuitenkin. Tästä alkaakin lyhyt kiista siitä onko naisten kyky elää ahtaissa tiloissa muitten ihmisten kanssa geneettistä vai sosiaalisesti rakentunutta? Tätä samaa kysymystä pohditaan muissakin sukupuolten fyysisissä ja henkisissä ominaisuuksissa pitkin juonta. Ensimmäinen kerta, kun luen scifi-kirjan, jossa pohditaan sukupuolitutkimuksen teoriaa tai sosiologiaa. Yleensä nämä romaanit keskittyvät historiaan, fysiikkaan ja biologiaan.  

Tässä kirjassa onkin uskottavia ja samalla innostavia naishahmoja, sitten Hugh Howeyn ”Siilo” sarjan. Monet scifi-kirjailijat luulevat, että tehdäkseen kunnon naishahmon, tästä on tehtävä supersotilas, koska ainoastaan väkivaltainen naishahmo voi innostaa tyttöjä. Stephenson on hienostuneempi ja kirjoittakin monipuolisia naishahmoja tähän romaaniin, jotka ovat merkittävissä asemissa ja omalla tavallaa vahvoja. Kuitenkin tässä on tapasoinoiltu hienosti naisten omaehtoisuuden ja sukupuolten välisen solidaarisuuden välillä.  

Yhteenveto  

Mutta ei tämä romaani ole täydellinen. Eka osa jossa ihmiskunta yrittää taistella oman elonjäämisen puolesta oli äärimmäisen jännittävää ja liikuttavaa, mutta toinen osa, ei ole niin jännittävä, koska se menee jo aika fantastiselle puolelle. Loppuosa onkin heikointa mielestäni. Silti kokonaisuudessa tämä on loistava romaani, joka kertoo siitä kauhistuttavasta skenaariosta, jos vaikka nyt meidän pitäisi yrittää lähettää osa lajistamme avaruuteen välttääkseen lajimme sukupuuton. Kylmässä ja pimeässä avaruudessa ei ole ketään, joka edes tietäisi, että kerran oli näinkin mahtava laji olemassa. Ainoastaan me arvostamme olemassaoloamme ja se on kauhistuttavin ajatus ikinä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin