Avainsana-arkisto: imperialismi

Liberaalia toimintafantasiaa

Brandon Sandersonin ”Ylenemisen kaivo” on vuonna 2007 julkaistu fantasiaromaani vallankumouksen jälkeisestä imperiumista, jonka pääkaupunki yrittää toteuttaa demokraattisia visioitaan samalla kun sen rajoja uhkaa kolmen sotaherran armeijat.  

16

Idea  

”Ylenemisen kaivo” on jatko-osa Usvasyntyinen” sarjan ensimmäiseen osaan, joka käsitteli ”Lopullisen imperiumin” vallankumousta. Tässä osassa päähahmot ovat nousseet kaupungin eliitiksi ja kuppikuntia on alkanut muodostua. Jotkut haluavat hylätä demokraattiset visiot ja toteuttaa proletariaatin diktatuuria muistuttavan keisarillisen järjestelmän, kun toiset taas kannattavat säätypohjoista edustuksellista liberaalimonarkiaa. Valitettavasti vallankumous pirstaloi imperiumin lukuisiin keskenään taistelevaan kuningaskuntiin, joitten keskuudessa kolme sotaherraa on marssimassa valloittamaan päähahmojen hallitsemaa kaupunkia. Samalla maailmaa täyttävät mystiset usvat ovat alkaneet esiintyä päiväsaikaan ja tappamaan ihmisiä.   

”Ylenemisen kaivo” romaanissa esiintyykin valtapolitiikkaa, örkkiarmeija, ihmisten muotoja ottavia hirviöitä sekä erilaisia uskontoja sekä fantasialle ominainen ennustus maailmaa pelastavasta sankarista. Mutta kirjan keskeisimmät fantasiahahmot ovat metalleista supervoimia kanavoivia ”usvasyntyisiksi” kutsuttuja eliittitaistelijoita.

Tässä ei siis puutu jännitystä ja toimintaa. Erityisesti poliittiset juonittelut ja taistelukohtaukset on erittäin taitavasti kuvattuja. Metalleista kanavoitavat voimat on selitetty tässä lähes tieteellisen tarkasti, jolloin romaanin usvasyntyisten keskeiset taistelut ovat kuin videopelistä, jossa hahmojen muistettava erilaisia sääntöjä siitä, mitä saa ja ei saa tehdä erilaisilla supervoimilla. Nämä taistelijat kykenevät ampumaan luodin nopeudella tappavia kolikoita sekä saamaan yliinhimmilliset lihasvoimat, joille he kykenvät juoksemaan, loikkaamaan ja kirjaimellisesti räjäyttmään vihollisen ruumis kappaleiksi yhdellä iskulla.

Kirjan suurin konflikti on yhä usvasyntyisen Vin hahmon omassa sisäisessä taistelussa. Romaanin päähahmo osaa nyt hallita supervoimiaan paremmin, mutta hän on epävarma, mikä hänen roolinsa on vallankumouksen jälkeen? Onko hän uuden hallituksen keisarin turvamies, rakastajatar vai valtakuntaa pelastava myyttinen supersankari?   

Liberaalidemokratian puolesta  

Edellisen osan arviossa tulkitsin kirjan viestin hyvinkin marxilaiseksi, mutta tässä jatko-osassa kaikki eliittivastaisuus ja orjien suora valta korvataankin edustuksellisella liberaalidemokratialla. Oikeastaan Sanderson ottaa hyvin elitistisen käsityksen demokratiassa. Kirjassa työväestöä edustavat hahmot kehystetään autoritaarisia tendenssejä omaaviksi ja helposti manipuloitaviksi henkilöiksi, kun taas aristokratiaan kuuluvat hahmot ovat kylmäpäisiä ajattelijoita, jotka yrittävät toteuttaa demokraattisia sääntöjä massojen hyväksi.  

Sanderson ei melkein mainitse tässä jatko-osassa vallankumouksellisten etujoukkoon kuuluvien hyvinkin leniniläistä retoriikkaa, vaan nyt kaikki hahmot ovat joko perinteisiä vallankumouksellisia, jotka halusivat vain vaihtaa keisaria tai protoliberaaleja. Jatko-osan viesti onkin hyvin liberaali. Kansa koostuukin rahvaista, jotka eivät osaa hallita itseään, vaan heidän pitää valita keskuudestaan parhaimmat yksilöt, yleensä kauppiaat tai muuhun luokkaansa keskuudessa eliitiksi nousseet jäsenet edustamaan itseään parlamentissa. Kirjassa uusi vallankumouksellinen hallinto ei perustu edellisen kirjan radikaaliin varallisuuden tasaiseen jakoon, vaan 1800-luvun Iso-Britannian tai USA:n kaltaiseen kapitalistiseen liberaalidemokratiaan.  

”Ylenemisen kaivo” suurin poliittinen konflikti ei olekaan enää, miten kansan ja eliitin väliset ristiriidat ratkotaan vallankumouksen jälkeen, vaan pystyykö vallankumouksessa noussut eliitti itse noudattamaan uutta liberaalia perustuslakia, samalla kun kaupunkia uhkaavat ulkoiset viholliset. Tämä teos keskittyykin enemmän fantasiaelementteihin ja niitten tuottamiin ongelmiin ja mysteereihin.  

Ongelmia  

Romaanin suurin ongelma on kirjailijan herpaantuva ote. Tässä kirjassa Sanderson turvautuu pariinkin kertaan Deus ex machina -tyyppisiin kerronnallisiin kainalosauvoihin sekä kliseisiin juonenkäänteisiin. Ensimmäinen kirja oli niin hyvä, koska sen juoni ja hahmot olivat niin poikkeavia fantasiakirjallisuudessa, mutta tässä tarina on paljon laskelmoidumpi ja tavanomaisempi. Silti tässä on yhä paljon jännitystä, joten tätä jaksoi lukea kliseistä huolimatta. Samalla maailma avautuu tässä paremmin ja uudet ja vanhat mysteerit yhä pitävät mielenkiinnon yllä.   

Yhteenveto  

Brandon Sandersonin ”Ylenemisen kaivo” on pettymys monilla saroilla. Ne asiat, jotka tekivät romaanisarjan ensimmäisestä osasta niin erikoisen luovuttiin kokonaan. Nyt jatko-osa muistuttaa pelisukupolvelle kirjoitettua romaania supersankarihahmoista, jotka tietävät tavallista kansaa paremmin, miten hallita heitä, ja jossa jännitys syntyy hienosti kuvailuista mekaanisesti johdonmukaisista taistelukohtauksista. Toki niille, joita kiinnostivat yliluonnolliset elementit tarinassa, tässä siitä on enemmän.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Tšingis-kaani ja modernin maailman kehitys

Jack Weatherfordin Tšingis-kaani ja modernin maailman kehitys” (oma suomennos) on vuonna 2004 julkaistu keskiaikaisen mongolikeisarin elämäkerta.  

4.JPG

Idea  

Jack Weatherford ei vain kerro Tšingis-kaanin lähes myyttisestä elämästä, vaan miten hänen luomansa imperiumi muutti Euroopan ja Aasian historiat, luoden edellytykset nykyiseen globalisoituneeseen maailmaan. Mutta tämän lisäksi, miten mongolikeisarin imago ”tärveltiin” Euroopassa, muuttuen rasististen ”rotutieteitten”, eugeniikan ja populaarikulttuurin käsitteelliseksi pohjaksi ja reaktiona siihen pan-aasialaisuuden symboliksi.  

Helposti lähestyttävän ja innostavan kerronnan kautta kirjailija maalaa todella tarkan kuvan keskiaikaisesta maailmasta, missä Tšingis-kaani eli. Kerronta etenee dramaattisesti ja tunteikkaasti, melkein kuin romaani, synnyttäen hyvinkin vakuuttavan lukukokemuksen, jossa tunnet muslimien ja kristittyjen kauhun, kun mongolilaumat lähestyvät kaupunkeja, mutta samalla ymmärrät mongolipääliköitten tarkoituksia ja ajatuksia.   

Tämä kirja pyrkii myöskin hälventämään myyttejä mongoleista raakalaismaisina barbaareina. Vaikka mongoliarmeija tappoi hirvittävän määrän ihmisiä sotaretkissään, heillä oli tarkat sodankäynnin säännöt sekä tabu kidutusta ja julkisia teloituksia vastaan. Samaan aikaan Lähi-Idän muslimikalifaatissa ja Euroopan kristillisissä kuningaskunnissa kilpailtiin siitä, kuka keksii sadistisemman tavan tappaa ja kiduttaa ihmisiä.  Mongolit tuhosivat ainoastaan kokonaisten kaupunkien asukkaat naisista lapsiin, jos kaupungit eivät heti antautuneet ja silloinkin mongolit mieluummin tappoivat vain kaupungin eliitin, orjuuttaen muut asukkaat. Tässä kirjassa melkein esitetäänkin Tšingis-kaani jonain prototyöväen sankariksi, joka surmaa maitten eliitit ja jakaa heidän omaisuuden sotajoukkojen kesken.   

Kirjailija fokus onkin kaikessa ”hyvässä” mitä mongoli-imperiumi kehitti tai levitti, kuten ensimmäinen standardisoitu raha- ja pankkijärjestelmä, mantereita ylittävä turvallinen tie- ja postiverkosto, uskonnonvapaus, sekulaarinen lainsäädäntö ja monia muita. Tässä kirjassa onkin vähän sama teoria kuin aiemmin arvioimassani Alexander Anievasin ja Kerem NisancioglunHow the West Came to Rule: The Geopolitical Origins of Capitalism (2015) kirjassa, jonka mukaan länsimaitten kehitys maailmaa hallitseviksi teknologisesti ylivertaiseksi imperiumiksi, oli mahdollista, koska mantere hyötyi sijainnistaan Mongoli-imperiumin liepeillä.   

Se onkin ihmeellinen saavutus, kun siitä huolimatta, että tässä kirjassa käsitellään mongolien hirmutekoja, silti innostut ja ihailet heidän taktisia taitojaan ja sitä mahtavaa sivilisaatiota. Myönnän, että olen hieman huolestunut, että tämä kirja sai minut ihailemaan jotain imperialistia, joka eläessään teki saman, mitä eurooppalaiset tulisivat myöhemmin tekemään vielä suuremmassa ja rasistisessa mittakaavassa.   

Ongelmia  

Suurin ongelma tässä teoksessa onkin sen kerrontatyyli. Kun tietokirja on kirjoitettu melkein kuin jokin romaani, niin totta kai samaistut todella vahvasti historiallisiin henkilöihin ja ahmit kirjan, mutta siinä on suuri riski, että teoksen objektivisuus on kärsinyt. Kuten eräs arvostelija Goodreadsissa huomautti, kirjailija selvästi ihailee nykyistä globaalista kapitalistista järjestelmää ja tämä ihailu heijastuu kirjan kehystykseen. Tätä kirjaa voisikin pitää eräänlaisena Tšingis-kaani uusliberaalistisena tulkintana. Mutta, kuten aiemmin huomautin, kirjaa voi myöskin lukea sosialismia tai populismia oikeuttavaksi narratiiviksi mongolien ”tavallisen kansan etua” ajavana imperiumina. Tämä siitä huolimatta, että kirjailija kuluttaa aika paljon sivuja arvostellessaan Neuvostoliiton yritystä tuhota mongolien muistoista Tšingis-kaanin olemassaolon. Sitä huomaa olevansa akateeminen humanisti, kun Neuvostoliiton yritykset tuhota kaikki historialliset todisteet mongoli-keisarista suututti enemmän kuin diktatuurin aiheuttama nälänhätä ja poliittiset vainot.  

Ennen tätä kirjaa, kaikki tietoni mongoleista ja Tšingis-kaanista oli peräisin 90-luvun ”Mulan” nimisestä Disney-animaatioelokuvasta ja Frederikin 70-luvun diskohitistä ”Tsingis Khan”, joten en ole ihan se paras ihminen arvioimaan kuinka täydellinen tai historiallisesti tarkka tämä teos on. Kirjassa käytetään päälähteenä Mongolien kirjoittamaa ”salaista historiaa” joka löydettiin arkeologisissa kaivauksissa, aikalaiskuvauksia ja nykyajan historioitsijoitten teoksia. Mutta en osaa arvioida näitten lähteiden laatua tai onko kirjailija kenties dramaattisen efektin luomiseksi valikoinut joitain yksityiskohtia. Tätä kirjaa voidaankin laskea populaariksi lähtökohdaksi, josta sitten voidaan mennä lukemaan akateemisempaa kirjallisuutta aihepiiristä.   

Yhteenveto   

Jack WeatherfordinGenghis Khan and the Making of the Modern World” on yksi parhaimmista populaareista tietokirjoista, joita olen lukenut. Se on todella hyvä elämäkerta, mutta myöskin ajatuksia herättävä teos. Tämä kirja saikin minut pohtimaan luoko historiallinen etäisyys jonkinlaisen kyvyn sympatisoida historiallisia hahmoja? Esimerkiksi eurooppalainen imperialismi suututtaa, koska sen vaikutukset ovat yhä keskuudessamme, ja on muistettava, että imperialismi loppui virallisesti 1960-luvulla. (joittenkin mukaan yhä jatkuu), kun taas keskiaikaisten ja sitäkin vanhempien valtakuntien tuho ei tunnu missään, vaan ne ovat vain historiallisia ”nippelitietoja” joita kerrotaan tietovisoissa.  

Tapahtuuko tulevaisuudessa niin, että esimerkiksi Stalinista ja Hitleristä kirjoitetaan samankaltaisia elämäkertoja, jotka tekevät tulevat sukupolvet ihailemaan näitä ihmishirviöitä, koska he olivat ”mahtavia valloittajia”? Onko tällainen kehitys mahdollinen? Ehkä tai sitten ei. Tšingis-kaanilla ei ollut mitään ideologiaa, vaan hän oli enemmänkin pragmatisti, joka sattui suosimaan uskonnonvapautta ja monikulttuurisuutta, koska ihmisten jatkuva sortaminen ja massamurhaaminen kävisi aika hankalaksi kahteen mantereeseen ulottuvassa imperiumissa. Mutta, kuten eräs anti-imperialisti sanoi, ei ole väliä onko imperiumi “tuonut paljon hyvää” alistetulle kansalle pitkällä aikavälillä, koska aikalaisille valloitus ei koettu minään kivana sivistysprojektina, vaan massamurhana ja orjuuttamisena.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia

Kapitalismin geopoliittiset juuret

Alexander Anievasin ja Kerem Nisancioglun ”Miten lännestä tuli hallitseva. Kapitalismin geopoliittiset juuret.” (oma suomennos) on vuonna 2015 julkaistu tietokirja, joka pyrkii argumentoimaan, että länsimaitten nykyinen hallitseva asema syntyi siitä riippumattomista suurista geopoliittisista liikkeistä Aasian mantereella.   

8

Idea  

Kirjan kehys on ”World systems” (maailmanjärjestelmät) -teoriassa, jonka mukaan yksi johtava sivilisaation muoto on niin voimakas, että se määrittelee koko tunnetun maailman pelisäännöt. Esimerkiksi nykyään elämme liberaalidemokraattisen kapitalismin -maailmanjärjestelmässä. Jopa diktatuurit joutuvat pelaamaan edellä mainitun järjestelmän puitteissa, halusivatpa nämä tai ei.  

Kirjailijoitten mukaan Euroopan luoma maailmanjärjestelmä oli mahdollinen, koska se hyötyi sitä edeltäneestä mongoli-imperiumin maailmanjärjestelmästä. Monissa maailmanjärjestelmäteorioissa lähdetään siitä lähtökohdasta, että Eurooppa kehittyi lähes eristyksessä muusta maailmasta, ikään kuin eurooppalaiset vain keskenään alkoivat rakentamaan instituutioita ja ideoita, joita nykyään kaikkien valtioitten on vähintäkin teeskenneltävän noudattavan. Lisäisin, että tällainen eurosentrinen ajattelu, esimerkiksi ruokkii nykyisen äärioikeiston propagandaa, että “valkoiset eurooppalaiset rakensivat modernin maailman”. 

Sen sijaan Alexander Anievas ja Kerem Nisancioglu tarjoavat tässä teoksessa toisenlaisen teorian, jonka mukaan valtavat historiallispoliittiset prosessit Aasian mantereessa ”pakottivat” Euroopan kuningaskunnat kehittymään siihen suuntaan, joka lopulta osoittautui kaikista menestyksellisemmäksi. Kirjan keskeisin teoria on ”epätasainen kehitys” jonka mukaan maailmassa oli ennen olemassa lukuisia rinnakkaisia tuotantotapoja, joista kapitalismin siemenet olivat olemassa monessa sivilisaatiossa samaan aikaan. Kuitenkin monimutkainen suhde eri kehitysvaiheessa olevien sivilisaatioitten välillä, loivat ”pakottavia” paineita, jotka joko edistivät jonkun sivilisaation kehitystä tai taannuttivat sen.   

Kirja käsitteleekin, miten Tšingis-kaanin mongoli-imperiumi yhdisti ensimmäisen kerran Euroopan ja Aasian yhdeksi poliittiseksi kokonaisuudeksi ”pax mongolica” järjestelmän alle. Tämä ensimmäinen ”globaali” imperiumi kehitti eurooppalaisissa ”kognitiivisen horisontin”, jossa kansainvälinen kauppa Aasian kaukaisiin maihin nähtiin mahdollisuudeksi tavaksi rikastua.  Tämän lisäksi kirja käsittelee, miten Ottomaani-imperiumin geopoliittiset päätökset vaikuttivat Amerikkojen löytämiseen sekä, miten Iso-Britannian ja Hollannin alikehittyminen verrattuna Espanjaan ja Portugaliin, loivat paineet kehittää itsenäisiin ja puoli-itsenäisiin kauppiaihin nojautuvan taloudellisen järjestelmän, jotta pystyttäisiin pääsemään mukaan iberialaisten imperiumien ja Kiinan välillä liikkuvaan hopeakauppaan. 

Ongelmia  

Tämän kirjan suurin ongelma on sen tiheä akateemisuus. Kirjan alku on monta sataa sivua teoreettista vääntöä, joka kiinnostaa vain politiikantutkijoita. Vasta tämän jälkeen lähdetään jännittävälle matkalle keskiajasta 1763-luvulle, jolloin Iso-Britannia ja Ranska jakoivat koko maailman keskenään, levittäen kapitalistisen järjestelmän ainoaksi tuotantotavaksi koko planeetassa, lujittaen lopullisesti länsimaitten maailmanvallan. Kuitenkin pitää olla aika perehtynyt akateemiseen maailmaan, että jaksaa lukea väliin ympätyt teoreettiset keskustelut. 

Toinen ongelma on pienempi ja se liittyy kirjailijoitten käyttämään marxilaiseen teoreettiseen viitekehykseen. Tässä kirjassa lähdetään siitä lähtökohdasta, että Marxin teoria historian kehityksestä on oikea, mutta sitä tarvitaan täydentää laajemmalla geopoliittisella analyysillä. Joillekin lukijoille marxilaisen teorian soveltaminen nykyhistoriatutkimukseen voi olla pikkasen vieraannuttavaa.   

Onneksi vasta kirjan lopussa kirjailijat julistavat, että tämän teoksen tarkoitus on olla oppikirja ”tuleville vallankumouksellisille” jotta nämä pystyvät ylläpitämään vallan maassaan. Kirjailijoitten mukaan, jos tietää, että maailma koostuu toistensa kanssa riippuvaisista verkostoista, pystyy navigoimaan menestyksellisesti geopoliittisissa kamppailuissa ja näin turvata sosialistisen vallankumouksen. Rankka meininki!   

Yhteenveto  

Alexander Anievasin ja Kerem Nisancioglun ”How the West Came to Rule: The Geopolitical Origins of Capitalism” on sen puolueellisestä kehyksestä huolimatta todella mielenkiintoinen tietokirja, joka avaa kokonaan uuden perspektiivin maailmanhistoriaan, jossa imperiumit eivät nouse, koska niitten johdossa on nerokkaita suurmiehiä, vaan koska heistä riippumattomat historialliset kehitysvaiheet vain sattuvat olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia

Trump valkoisessa talossa

Bob Woodwardin viime vuonna julkaistu ”Pelko: Trump valkoisessa talossa” on journalistinen tietokirja USA:n viimeisen presidentin hallinnon kulissien takaisesta sekasotkusta.    

5

Idea    

Woodward on palkittu toimittaja, joka on kirjoittanut niin Nixonista kuin Obamasta, joten tällä kirjalla on enemmän painoarvoa kuin aiemmin arvioitu Michael WolffinTulta ja tuhoa. Trumpin Valkoisen talon sisällä” (2018) kirja. Pettymykseksi Woodward teoksessa ei ole oikein mitään uutta, mitä Wolff ei jo paljastanut. Presidentti Donald Trump on tämänkin teoksen mukaan tyhmä rasistinen gangsteri, joka onnistui huijaamaan itselleen maailman mahtavimman valtion hallinnan. Ainoa oikeasti mielenkiintoinen uutuus tässä teoksessa ovat laajat geopoliittiset keskustelut Valkoisen talon sisällä.    

Kurkistusaukko imperiumin ytimeen.    

Woodwardin mukaan Trump kyseenalaistaa koko liberaalin internationalismin idean (Trump kutsuu “globalismiksi”), jonka päälle USA:n globaali hegemonia on rakentunut. Alussa vaikuttikin, että Trump on vasemmistolaisin presidentti koko maan historiassa, joka yrittää vetää pois USA:n lukuisat armeijat itseaiheutetuista konfliktipesäkkeistä ympäri maailmaa. Trumpin ja Bannonin puheenvuorot USA:n imperialismia vastaan ovat melkein kuin vasemmistolaisen Noam Chomskyn kirjoista.

Olen vakuuttunut, että tulemme kuulemaan vuosikymmenten päästä  joiltain oikeistolaisilta, että Trump oli oikeastaan vasemmistolainen presidentti. Jos olen vielä elossa tulen nauramaan päin naamaa tällaiselle väitteelle. Kirjan edetessä paljastuukin, että Trump ei halua vetää USA:n sotajoukkoja maailmasta koska hän pitää imperialismia moraalittomana, vaan koska USA ei saa suoraa rahallista hyötyä tästä miehityksestä.    

Kirjan punainen lanka on Trumpin ja Steve Bannonin kädenvääntö lukuisten suuryritysjohtajien ja kenraalien kanssa siitä, miksi USA:lla pitää olla sotilaallinen ylivalta koko maailmassa? Kenraalit ja yrittäjät perustelevat hegemonian kauaskantoisilla geopoliittisilla teorioilla yhdenmukaisesta ja turvallisesta maailmasta kaupankäynnille. On helppoa tehdä kauppaa ympäri maailmaa, jos tiedetään, että solmitut kansainväliset sopimukset noudatetaan. Tämän vuoksi Pohjois-Korea, Syyria, Venäjä ja Iranin kaltaiset valtiot pitää kaikilla keinoilla pitää kurissa, jotta tämä globaali taloudellinen vakaus saadaan ylläpidettyä. 
 
Trump kuitenkin ei kykene näkemään mitään hyötyä USA:n nykyisestä globaalista hegemoniasta, koska kansainvälinen vapaakauppa perustuu kilpailulle ja kilpailussa amerikkalaiset yhtiöt ja työläiset voivat joskus hävitä. Sen sijaan hän haluaa, että USA olisi kirjaimellisemmin maailman herra, joka hyötyisi ensisijaisesti ylivallastaan, eikä olisi kansainvälisesti sovittujen pelisääntöjen rajoittama.  

Trumpin käsitykset USA:n imperialismin suunnasta käyvät selväksi, esimerkiksi siinä, että hän vastusti Afganistanin miehitystä, koska USA ei hyötynyt rahallisesti maan valloituksesta. Mutta kun presidentti sai kuulla, että Afganistanissa on mittaavia mineraalivarantoja, jotka eivät kuulu kenellekään, hän yritti käskeä kaivamaan välittömästi mineraalit ylös maasta kuin mikäkin 1800-luvun siirtomaaherra. Kirjassa paljastuukin, että Trump on äärioikeistolainen termin kirjaimellisessa merkityksessä: äärimmilleen vietyä oikeistolaisuutta, eli rasistista riistokapitalismia, jossa klassinen talousteoria heitetään ulos ikkunasta.   

Huvittavinta tässä kirjassa ovat kuvaukset siitä, miten Donald Trump ei ymmärrä mitään uusliberalistisesta taloustieteestä. Trump ja Bannon eivät vastusta vapaata kauppaa, vaan he ainoastaan haluavat palata johonkin olemattomaan versioon keynesiläisyydestä. Sitten haukutaan, etteivät vasemmistolaiset ymmärrä mitään taloudesta. Tässä teoksessa onkin pitkiä keskusteluita erilaisista talousteorioista ja niitten käytännön vaikutuksista verotukseen ja työllisyyteen.

Kuin mikäkin Stalin, Trump ei suostu kuuntelemaan taloustieteen asiantuntijoita, vaan palkkaa marginaalisen oikeistolaisen taloustieteilijän, joka on samaa mieltä hänen kanssaan, mutta jota kukaan muu ei ota vakavasti. Ainoa eri Trumpista Staliniin, on se, ettei Trumpilla ole valtaa lähettää eri mieliset vankileireille, vaan joutuu tyytymään vihaisiin tunteitten purkauksiin ja ankaraan twiittailuun.

Puolueetonta kerrontaa

Bob Woodward ei esitä omia mielipiteitään Trumpista tai hänen sisäpiiristään, maksimissaan taustoittaa joitain puheenvuoroja. Sen sijaan asianosaiset pääsevät ääneen. Trump paljastuukin tässä kirjassa tyhmäksi kovanaamaksi, jota eivät kiinnosta mitkään säännöt tai totuus. Hän tosissaan luulee, että presidentti on sama asia kuin kuningas tai diktaattori. Trump vain julistaa asioita ja muitten on sitten yritettävä selittää hänelle demokratian pelisäännöt tai suoranalaisesti piilottaa asiakirjoja presidentiltä, jotta koko maa ei syöksi tuhoon. Tämä viileän etäännyttävä kerronta antaakin lukijan vetää omat johtopäätökset Trumpin hallinnosta ja sen taustaideologiasta

Yhteenveto    

Lukiessa tätä kirjaa tulikin mieleen Mike Judgen ohjaama ”Idioluutio” (2006) elokuvan, joka rasismistaan ja eugeniikkamaisista ideoistaan huolimatta, vaikutti ennustaneen USA:n romahduksen. Kirjassa esiintyvä Trump on juuri sellainen sekopäinen idiootti, joka elokuvassa ennustettiin pääsevän valtaan. Kirja paljastaa mitä vuosikymmenien oikeistolainen propaganda voi tehdä kansalaisille, jotka äänestivät keskuudestaan kyvyttömimmän ihmisen maailman tärkeimpään työhön. Kirjassa näytetty aineisto osoittaakin sen suuntaan, että Trump on korruptoitunut rikollinen, mutta ei mikään Putinin agentti. Vika on vain amerikkalaisissa äänestäjissä. 

Sinänsä ironista, että äärioikeisto perustuu pelkoon, että oma sivilisaatio romahtaa ”sisäisten vihollisten” takia, mutta historiallisesti nimenomaan äärioikeisto romahduttaa sivilisaation päästessään valtaan. Niin kävi Hitlerin Saksalle, Mussolinin Italialle ja niin on käymässä Trumpin Yhdysvalloille.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Politiikka ja yhteiskunta

Suomi ja lännen käsite

Vuonna 2015 julkaistu, Karim Maïchen ”Mitäs me länsimaalaiset! Suomi ja lännen käsite” käsittelee otsikossa mainittua aihetta.  

10

Idea   

Maïchen lähtee teoksessaan purkamaan, mitä ”länsimaat” tarkoittaa? Ja miten suomalaiset ovat yrittäneet identifioida sen kanssa. Kirja hyödyntää niin maailman- kuin aatteitten historiaa ja asiantuntijoitten haastatteluja, piirtääkseen monipuolisen kuvan limittäisten verkostojen, eikä vastakkaisten napojen maailmasta. Kirjassa paljastuukin, että ”länsimaat” on epämääräinen käsite, joka eri aikakausina on tarkoittanut monta erilaista asiaa, mutta käytännössä se perustuu fiktioon. Nykyään ”länsi” on valkoista ylivaltaa edustava tekopyhä idea.    

Suomalaiset eivät aina välittäneet länsimaalaisuudesta, mutta itsenäisyyden aikoina oikeisto halusi lähentyä Saksaa. Näin alkoi kova projekti muotoilla suomalaisuus länsimaalaiseksi. Tähän tarvittiin kovaa työtä, koska vielä 1900-luvun alussa suomalaisia pidettiin aasialaisina ali-ihmisinä, jotka joittenkin rotutukijoitten mukaan olivat ”keskinkertaisuuteen pyrkiviä tyhmiä olentoja, jotka eivät kykene luomaan omatoimisesti sivistystä ja kulttuuria”. Tähän länsimaalaistumisprojektiin kuului määritellä venäläiset ja saamelaiset ali-ihmisiksi ja ”aidot”, suomalaiset valkoisiksi antiikin Kreikan perintöä jatkavana kansana. Kalevala rakennettiinkin lähes aasialaisista runonpätkistä, jotka haluttiin tehdä samankaltaiseksi eeppiseksi kertomukseksi kuin Homeroksen ”Odysseia”. Näin tehtiin, koska 1800-luvulla uskottiin, että ilman kreikkalaistyylistä eeppistä kertomusta, maan kulttuuri ei voinut olla länsimaalainen.   

Rakenne   

Karim Maïchen käsittelee hyvinkin laajasti maailman historiaa, osoittaakseen, että käsitys länsimaista tieteen, demokratian ja ihmisoikeuksien keksijänä perustuvat valheeseen. Monet kulttuurit olivat joko paljon ennen tai samaan aikaan, keksineet samoja konsepteja. Jotkut konseptit, joita pidämme nykyään itsestään selvänä osana länsimaalaisuutta ovat hyvinkin uusia.   

Kirjailija lähteekin analysoimaan populaarikulttuuria, kansainvälistä politiikkaa ja jopa koulukirjoja, osittaakseen miten haitallista on kehystää kaikki hyvä ja kaunis länsimaalaiseksi. Tämä asenne ruokkii suomalaisissa kouluissa valkoisen ylivallan propagandaan alttiita ihmisiä.

Olenkin monesti sanonut, että äärioikeisto perustuu juuri vääristyneeseen historiaan, jonka mukaan länsimaat ovat aina olleet kaiken hyvyyden tyyssijoitta. Maïchen kirjoittikin ”miten voidaan tarkastella ”muista” kulttuureista tulleita ihmisiä ja arvostaa heitä, mikäli ”länsimaalaiset” ovat aina keksineet kaiken ja edustaneet edistystä, vapautta ja kehitystä? Samalla kun vastustetaan rasismia, opetetaan lapsille, kuinka tietty ihmiskulttuuri on lähes kaiken positiivisen kehityksen ja edistyksen etujoukko.”     

Maïchen ennustaakin, että tulevaisuudessa koulukirjoissa käsitellään historiaa ihmiskunnan perspektiivistä, jolloin Euroopan sensuroimia aiheita aletaan käsitellä enemmän. Esimerkiksi siirtomaasotia, joita koulukirjoissa joko ei mainita lainkaan tai vain ohimennen, kuin ne olisivat merkityksettömiä. Kun lapset oppivat historiaa globaalista perspektiivistä, ajatus kansojen hierarkiasta, ja sen muodostama ylimielisyys toisiaan kohtaan voivat hävitä. Kaiken taustaiset lapset voivat kasvaa ympäristössä, jossa he tuntevat voivansa tehdä mitä vain ihonväristään huolimatta.    

Ongelmia   

Tämän kirjan suurin vika on kirjailijan avoin ideologisuus. ”Mitäs me länsimaalaiset! on hyvin vasemmistolainen kirja, jossa faktat ovat kunnossa, mutta kirjailija lisää välillä omia mielipiteitään koskien hyvinvointivaltiota, kapitalismia ja oikeistoa, mitkä olivat tarpeettomia. Maïchen jopa löysi tilaisuuden haukkua Sipilän hallitusta ja SOTE-uudistusta. Kirjan yksi toistuvimmista ideologisista pointeista onkin käsitys, että rasismi on kapitalistien tapa kiinnittää tavallisten ihmisten huomio pois taloudellisen järjestelmän ongelmista. Tämä käsitys ei ole välttämättä väärä, mutta se esiintyy tässä kirjassa mielipiteenä, eikä niinkään teoriana tai faktana.    

Toinen kritiikki on, että Karim Maïchen menetti tilaisuuden mainita, että monet, jotka puhuvat “länsimaisista arvoista” kehystävät länsimaisuuden niin rajalliseksi, että jollain orwelilaisella ajatuskikalla kommunismi ja fasismi jäävät ulos. Kummatkin aatteet keksittiin Euroopassa ja perustuivat sen maanosan erikoisiin sosioekonomisiin tilanteisiin ja kulttuuriin. Kuitenkin vain demokratiasta puhutaan länsimaisena, ja annetaan ymmärtää, että kommunismi ja fasismi ovat joko sairaita poikkeamia tai jopa ulkomaalaisia aatteita.    

Yhteenveto   

Karim Maïchen ”Mitäs me länsimaalaiset! Suomi ja lännen käsite” on hyvä ja helppolukuinen kirja länsimaalaisuudesta, suomalaisesta identiteettipolitiikasta, intersektionalisesta feminismistä ja dekolonisaatioteoriasta. Voisin melkein sanoa, että tämä on dekolonisaatioteoriaa for dummies. Kirja on vain muutama sata sivua pitkä, mutta silti sisään on ahdettu paljon asiaa erilaisista teemoista todella helposti lähestyttävään, lähes blogimaiseen muotoon. Kannattaa lukea, jos haluaa lukea jotain poliittisesti epäkorrektia ja vallitsevaa järjestelmää kyseenalaistavaa kirjallisuutta.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Ristiretki ja jihad

Olin käymässä Akateemisessa kirjakaupassa, joka on aina vaarallinen paikka viettää aikaansa, kun törmäsin tämän William R. Polkin provokatiivisesti otsikoituun kirjaan ”Ristiretki ja jihad: Tuhatvuotinen sota muslimimaailman ja globaalin pohjoisen välillä”. Tartuin kirjaan, koska otsikko vaikutti noudattavan äärioikeistolaisten eurabiafantasioita, mutta eihän Akateeminen kirjakauppa sellaista roskaa laita esiteltäväksi hyllyihinsä? Takakansiteksti paljastikin, että tämä on viime vuonna julkaistu akateeminen kirja muslimimaitten ja globaalin pohjoisen välisten konfliktien historiasta. Kirjailija pyrkii tällä teoksella pohtimaan, miksi muslimit inhoavat länsimaisia suurvaltoja ja miksi jotkut heistä ryhtyvät terrorismiin meitä vastaan? Kirja vaikutti sen verran mielenkiintoiselta, että otin luettavaksi.

Lue loppuun

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kulttuuri, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Noitavainot olivat luokkasotaa

Luin pari vuotta sitten Henry Charles Lean Espanjan inkvisitiota käsittelevän kirjan ”A History of the Inquisition of Spain” (1906), jossa kerrottiin, että noitavainot eivät olleetkaan mikään kollektiivinen uskonnollinen psykoosi, vaan määrätietoinen valtion harjoittama etninen puhdistus. Inkvisition alkuperäinen tarkoitus oli hävittää kaikki Espanjan maurit ja juutalaiset, jopa kristityiksi kääntyneet. Kun nämä etniset vähemmistöt oli puhdistettu Espanjasta, inkvisitio oikeutti oman olemassaolonsa noitavainoilla. Kun kuulin Silvia Federicin, vuonna 2004 julkaistusta noitavainojen historiasta ”Caliban ja noita: naiset, ruumis ja primitiivinen akkumulaatio.” (oma suomennos) laajentavan edellä mainittua näkökulmaa, otin sen välittömästi lukulistalle.     

5

Idea    

Silvia Federici argumentoi, että noitavainot eivät olleet vain inkvisition uskonnollisen fanaattisuuden, ahneuden ja vallanhimon hirvittävä lopputulos, vaan oikeastaan eurooppalaisen eliitin tapa murskata kaikki vastarinta samaan aikaan muodostuvalle kapitalistiselle järjestelmälle. Kirjan kehys on Marxin taloushistoriallisen analyysin kritiikkissä. Federicin mukaan Marx ohittaa noitavainot täysin, kun hän kertoo myöhäiskeskiajan primitiivisestä akkumulaatiosta. Edellä mainittu on prosessi, missä Euroopan eliitit hajottivat yhteisomisteisen maajärjestelmän (commons) luoden suuren massan maattomia työläisiä, joista syntyi pohja teolliselle työväestölle. Tämän väkivaltaisen prosessin tarkoitus oli kerätä (akkumuloida) tarpeeksi varallisuutta ensimmäisten tehtaitten perustamiseen. Nykyään varallisuutta kerätään investoinneilla, mutta myöhäiskeskiajalla ylimääräistä rahaa sellaiseen touhuun oli hyvin vähän.    

Vallankumouksien ehkäisy    

Kirjailija ensin kertoo katolisen kirkon uskonnollisista vainoista ja osoittaa, että kirkko ei tappanut kerettiläisiä ja vääräuskoisia, koska nämä tulkitsivat kristinuskon eri tavalla tai eivät uskoneet siihen ollenkaan, vaan koska nämä haastoivat keskiajan taloudellista ja poliittista järjestelmää. Federici nostaa esiin aikalaiskuvauksia ja muutamien uskonnollisten liikkeitten omia tekstejä, joissa vaaditaan sukupuolten ja luokkien tasa-arvoa sekä varallisuuden jakoa. Jyrkästi hierarkkinen katolinen kirkko ei sellaista touhua voinut sietää.     

Tämän jälkeen kirjailija siirtyy 1450-1600-luvuille, joita valtavirran taloushistorioitsijat kuvaavat ”kapitalismin siirtymäajaksi”. Kirjailijan mukaan sana ”siirtymäaika” antaa kuvan rauhallisesta etenemisestä kohti kapitalismia, mutta hän osoittaakin, että tämä aikakausi oli Euroopan väkivaltaisinta. Aikajaksoon mahtui massiivisia talonpoikaiskapinoita, joissa vaadittiin demokratiaa, sukupuolihierarkioitten ja säätyjen kumoamista sekä varallisuuden jakoa. Mutta myöskin noitavainoja. Federici osoittaa, että kun talonpoikaiskapinat murskattiin väkivaltaisesti, Euroopan eliitti pyrki hävittämään kaikki vastarinnan edellytykset juurineen. Tähän se ryhtyi noitavainojen kautta. Federici argumentoi, että noitavainot toteutettiin, koska suurin osa menneistä talonpoikaiskapinoista oli kylien vanhimpien naisten johtamia. Yleensä nämä naiset olivat arvostettuja šamaaneja tai parantajia.    

Kirjailija argumentoi lukuisten esimerkkitapausten kautta, että noitavainojen todellinen tarkoitus oli tuhota miesten ja naisten välinen solidaarisuus, joka oli edellytys kapinoihin ja vallankumouksiin. Samalla noitavainot murskasivat lukuisia kansanperinteitä, jotka antoivat kylien naisille auktoriteetin terveysasioissa. Kun noidiksi leimatut naiset tapettiin, valtiosta tuli ainoa luotettava terveydenhuollon varmistaja. Sen lisäksi, että lääketiede tieteellistettiin, naisten syntyvyys saatiin valtion hallintaan. Ennen myöhäiskeskiajalla syntyvyys oli hyvin matala huonon ravinnon ja tautien takia, mutta myöskin koska naiset suorittivat abortteja. Tällainen ”ihmismassan haaskaus” ei käynyt valtioille ja porvaristolle, joka tarvitsi laajan työvoiman pyörittämään ensimmäisiä tehtaita ja kaivoksia. Suuri syntyvyys myöskin varmisti, että palkat pysyivät matalina, eikä ihmiselle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä palkalliseksi työläiseksi.     

Kolonialismi    

Kirjailija myöskin nostaa esiin, miten noitavainoja tapahtui lähes samaan aikaan Amerikan siirtokunnissa. Tällä tiedolla kirjailija pyrkii argumentoimaan, että noitavainot keksittiin alun perin keinoksi alistaa Amerikan alkuperäiskansat eurooppalaisen mahdin alle. Samalla näillä vainoilla varmistettiin, että köyhät eurooppalaiset siirtolaiset eivät pakenisi asumaan alkuperäiskansojen keskuuteen. Kun tämä taktiikka osoittautui toimivaksi, se siirrettiin Eurooppaan, jossa taas Amerikan alkuperäiskansojen ”saatanalliset pakanatavat” käytettiin esimerkkinä siitä, mitä ”voisi” tapahtua, jos noitia ei tuhottaisi Euroopasta.     

Rakenne    

Kirjailija nojautuu sekä muuhun akateemiseen kirjallisuuteen aihepiiristä, että omiin tutkimuksiinsa. Vaikka teos on akateeminen, se on todella helppolukuinen. Tämä on yksi hienoimmista ja selkeimmin kirjoitetuista historiankirjoista joita olen lukenut. Kirjaa kuvittavat erilaiset aikakauden maalaukset, veistokset ja kaiverrukset jotka täydentävät narratiivia. Samalla aikalaiskuvaukset ja taloustieteelliset luvut antavat tukea kirjailijan tulkintaan.    

Ongelmia     

Kirja ensimmäinen ongelma on sen oletus. Kirjan kehys on marxilaisessa historiankirjoituksessa. Vaikka marxilainen historiankirjoitus ei ole se kaikista puolueettomin kirjallisuudenlaji, se korostaa valtavirtahistorian unohdettuja tapauksia, joita on aina kiinnostava lukea. Genren teoksista olen lukenut Eduardo Galeanon ”Open Veins of Latin America” (1973) ja Domenico Losurdon ”Liberalismin musta kirja” (2005). Mutta nämä kirjat aina olettavat, että lukija inhoaa kapitalismia ja haluaa lukea oikeutuksen inholleen. Tässä ei siis koskaan selitetä, miksi nykyistä kapitalismia pitäisi vihata, vaan oletetaan sen olevan itsestään selvää.     

Suurin ongelma on kuitenkin kirjailijan tapa käyttää moderneja sanoja kuvaamaan vanhoja tapahtumia. Esimerkiksi kirjailija kutsuu noitavainoja kansanmurhaksi. Vaikka modernien sanojen käyttö tekee tekstistä sujuvampaa ja jännittävää, ne hämärtävät miten asiat oikeasti siihen aikaan koettiin tai perusteltiin. Onneksi kirjailija välillä pysähtyy selventämään, että jokin hänen näkemyksistään on vain arvailua, johon tarvitaan syvällisempää tutkimusta tai, että jokin toinen teoria jonka hän mainitsee ei ole täysin todistettu. Tätä kirjaa on siis luettava varovaisesti ja kriittisesti.     

Yhteenveto    

Silvia Federicin ”Caliban and the Witch: Women, the Body and Primitive Accumulation” on yksi parhaimmista historiankirjoista, joita olen lukenut. Tämä kertoo tuoreesta näkökulmasta Euroopan historian synkimmästä jaksosta, joka osoittaa, että asiat, joita pidämme itsestään selvänä, kuten sukupuoliroolit, eivät aina olleet samanlaisia. Kirjailija osoittaa, että keskiajalla naisilla oli enemmän oikeuksia kuin 1600-1800-luvuilla! Kirja on myöskin varoitus siitä, että ihmisoikeudet eivät ole koskaan täysin turvassa, että ne voidaan hyvinkin brutaalisti riistää ihmisiltä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Talous