Avainsana-arkisto: Intia

Pyhä lehmä

David Duchovnyn ”Pyhä lehmä” on vuonna 2015 julkaistu pseudolastenkirja lehmästä, joka pakenee amerikkalaisesta maatilasta Intiaan.

12

Idea

”Pyhä lehmä” on satiirinen lastensatu, jossa lehmä, juutalaisuuteen kääntynyt sika ja Turkin valtion nimen väärinymmärtänyt kalkkuna, pakenevat maatilasta matkustaakseen maihin, joissa he kokevat olevansa turvassa teurastuksesta. Tästä alkaa sekopäinen ja hauskan perverssi matka halki Yhdysvaltojen, Turkin, Israelin ja Intian, jossa ei puutu surrealistisia kohtaamisia ja kommelluksia. Kirja sisältääkin todella häiriintyneitä tilanteita ja vitsejä, jotka ovat niin monitasoisia, että kyllä lapsi ja aikuinen pystyvät lukemaan kirjan. Silti teos on selkeästi tarkoitettu enemmän aikuisille, koska tarina kulkee sen verran oudoissa ja samaan aikaan tähän maailmaan ja politiikkaan liittyvissä sfääreissä.

Rakenne

Se, että kirjailija on Hollywood näyttelijä, joka parhaiten tunnetaan avaruusolioita jahtaavana agenttina, ei paljon liity itse tähän satukirjaan. Duchovnyn kirjoitustyyli kuitenkin muistuttaa hänen näyttelemäänsä ”Californication” (2007-2014) TV-sarjan päähahmon kerrontatyyliä, mutta laskettu lasten tasolle.

Kirja on kirjoitettu kuin se olisi romaanin päälehmän kirjoittamat muistelmat tämän seikkailuista. Välillä kerronta pysähtyykin kiistoihin kustannustoimittajan kanssa, sekä suoriin keskusteluihin lukijan kanssa kirjan tyylistä ja lehmän omista ajatuksista, jotka jatkuvasti harhautuvat ohi aiheesta.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma ovat sen poliittisesti epäkorrektiti vitsit. Suurin osa on toki ovat harmittomia, mutta jotkut ovat sen verran ronskeja, etten tiedä ovatko ne enemmän haittaa kuin hyötyä. Esimerkiksi juutalaisuuteen kääntyvä sika voidaan koeta aika vahvana loukkauksena. Mutta tässä kirjassa on yksi vitsi, joka on tarpeeton tarinaan kontekstin nähden, eikä edes hauska ja se on yksi transfobinen vitsi, jonka ”hauskuus” perustuu siihen, että lukija jakaa sen tiedon, että jotkut ihmiset pitävät trans-sukupuolisia mielisairaina.

Toinen ongelma on kirjan äkillinen muuttuminen poliittiseksi. Vaikka kirjassa on selkeä veganismia tukeva sanoma, se on hyvin integroitu kerrontaa, mutta yhtäkkiä kuin puun takaa, tässä romaanissa otetaan vahvasti kantaa yhteen toiseen tämän hetken kärjistetyimpään poliittiseen kiistaan, joka herättää voimakkaita tunteita kummassakin leirissä. Vaikka itse jaan kirjailijan poliittisen näkemyksen, sen esittäminen yhtäkkiä muka lasten sadussa tuntui todella häiritsevältä. Vaikkakin koko poliittinen kiista muuttuu satiirin kohteeksi, niin ei se ole ihan sopiva esittää lapsille ja se todennäköisesti harmittaa aikuisiakin.

Yhteenveto

David Duchovnyn ”Pyhä lehmä” on ihan ok kirja, jossa saa joitakin nauruja, mutta kirjan suurin vahvuus ja heikkous on sen todella häiriintynyt ja perverssi sekoitus lastensatua ja aikuisten ronskia satiiria.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Tšingis-kaani ja modernin maailman kehitys

Jack Weatherfordin Tšingis-kaani ja modernin maailman kehitys” (oma suomennos) on vuonna 2004 julkaistu keskiaikaisen mongolikeisarin elämäkerta.  

4.JPG

Idea  

Jack Weatherford ei vain kerro Tšingis-kaanin lähes myyttisestä elämästä, vaan miten hänen luomansa imperiumi muutti Euroopan ja Aasian historiat, luoden edellytykset nykyiseen globalisoituneeseen maailmaan. Mutta tämän lisäksi, miten mongolikeisarin imago ”tärveltiin” Euroopassa, muuttuen rasististen ”rotutieteitten”, eugeniikan ja populaarikulttuurin käsitteelliseksi pohjaksi ja reaktiona siihen pan-aasialaisuuden symboliksi.  

Helposti lähestyttävän ja innostavan kerronnan kautta kirjailija maalaa todella tarkan kuvan keskiaikaisesta maailmasta, missä Tšingis-kaani eli. Kerronta etenee dramaattisesti ja tunteikkaasti, melkein kuin romaani, synnyttäen hyvinkin vakuuttavan lukukokemuksen, jossa tunnet muslimien ja kristittyjen kauhun, kun mongolilaumat lähestyvät kaupunkeja, mutta samalla ymmärrät mongolipääliköitten tarkoituksia ja ajatuksia.   

Tämä kirja pyrkii myöskin hälventämään myyttejä mongoleista raakalaismaisina barbaareina. Vaikka mongoliarmeija tappoi hirvittävän määrän ihmisiä sotaretkissään, heillä oli tarkat sodankäynnin säännöt sekä tabu kidutusta ja julkisia teloituksia vastaan. Samaan aikaan Lähi-Idän muslimikalifaatissa ja Euroopan kristillisissä kuningaskunnissa kilpailtiin siitä, kuka keksii sadistisemman tavan tappaa ja kiduttaa ihmisiä.  Mongolit tuhosivat ainoastaan kokonaisten kaupunkien asukkaat naisista lapsiin, jos kaupungit eivät heti antautuneet ja silloinkin mongolit mieluummin tappoivat vain kaupungin eliitin, orjuuttaen muut asukkaat. Tässä kirjassa melkein esitetäänkin Tšingis-kaani jonain prototyöväen sankariksi, joka surmaa maitten eliitit ja jakaa heidän omaisuuden sotajoukkojen kesken.   

Kirjailija fokus onkin kaikessa ”hyvässä” mitä mongoli-imperiumi kehitti tai levitti, kuten ensimmäinen standardisoitu raha- ja pankkijärjestelmä, mantereita ylittävä turvallinen tie- ja postiverkosto, uskonnonvapaus, sekulaarinen lainsäädäntö ja monia muita. Tässä kirjassa onkin vähän sama teoria kuin aiemmin arvioimassani Alexander Anievasin ja Kerem NisancioglunHow the West Came to Rule: The Geopolitical Origins of Capitalism (2015) kirjassa, jonka mukaan länsimaitten kehitys maailmaa hallitseviksi teknologisesti ylivertaiseksi imperiumiksi, oli mahdollista, koska mantere hyötyi sijainnistaan Mongoli-imperiumin liepeillä.   

Se onkin ihmeellinen saavutus, kun siitä huolimatta, että tässä kirjassa käsitellään mongolien hirmutekoja, silti innostut ja ihailet heidän taktisia taitojaan ja sitä mahtavaa sivilisaatiota. Myönnän, että olen hieman huolestunut, että tämä kirja sai minut ihailemaan jotain imperialistia, joka eläessään teki saman, mitä eurooppalaiset tulisivat myöhemmin tekemään vielä suuremmassa ja rasistisessa mittakaavassa.   

Ongelmia  

Suurin ongelma tässä teoksessa onkin sen kerrontatyyli. Kun tietokirja on kirjoitettu melkein kuin jokin romaani, niin totta kai samaistut todella vahvasti historiallisiin henkilöihin ja ahmit kirjan, mutta siinä on suuri riski, että teoksen objektivisuus on kärsinyt. Kuten eräs arvostelija Goodreadsissa huomautti, kirjailija selvästi ihailee nykyistä globaalista kapitalistista järjestelmää ja tämä ihailu heijastuu kirjan kehystykseen. Tätä kirjaa voisikin pitää eräänlaisena Tšingis-kaani uusliberaalistisena tulkintana. Mutta, kuten aiemmin huomautin, kirjaa voi myöskin lukea sosialismia tai populismia oikeuttavaksi narratiiviksi mongolien ”tavallisen kansan etua” ajavana imperiumina. Tämä siitä huolimatta, että kirjailija kuluttaa aika paljon sivuja arvostellessaan Neuvostoliiton yritystä tuhota mongolien muistoista Tšingis-kaanin olemassaolon. Sitä huomaa olevansa akateeminen humanisti, kun Neuvostoliiton yritykset tuhota kaikki historialliset todisteet mongoli-keisarista suututti enemmän kuin diktatuurin aiheuttama nälänhätä ja poliittiset vainot.  

Ennen tätä kirjaa, kaikki tietoni mongoleista ja Tšingis-kaanista oli peräisin 90-luvun ”Mulan” nimisestä Disney-animaatioelokuvasta ja Frederikin 70-luvun diskohitistä ”Tsingis Khan”, joten en ole ihan se paras ihminen arvioimaan kuinka täydellinen tai historiallisesti tarkka tämä teos on. Kirjassa käytetään päälähteenä Mongolien kirjoittamaa ”salaista historiaa” joka löydettiin arkeologisissa kaivauksissa, aikalaiskuvauksia ja nykyajan historioitsijoitten teoksia. Mutta en osaa arvioida näitten lähteiden laatua tai onko kirjailija kenties dramaattisen efektin luomiseksi valikoinut joitain yksityiskohtia. Tätä kirjaa voidaankin laskea populaariksi lähtökohdaksi, josta sitten voidaan mennä lukemaan akateemisempaa kirjallisuutta aihepiiristä.   

Yhteenveto   

Jack WeatherfordinGenghis Khan and the Making of the Modern World” on yksi parhaimmista populaareista tietokirjoista, joita olen lukenut. Se on todella hyvä elämäkerta, mutta myöskin ajatuksia herättävä teos. Tämä kirja saikin minut pohtimaan luoko historiallinen etäisyys jonkinlaisen kyvyn sympatisoida historiallisia hahmoja? Esimerkiksi eurooppalainen imperialismi suututtaa, koska sen vaikutukset ovat yhä keskuudessamme, ja on muistettava, että imperialismi loppui virallisesti 1960-luvulla. (joittenkin mukaan yhä jatkuu), kun taas keskiaikaisten ja sitäkin vanhempien valtakuntien tuho ei tunnu missään, vaan ne ovat vain historiallisia ”nippelitietoja” joita kerrotaan tietovisoissa.  

Tapahtuuko tulevaisuudessa niin, että esimerkiksi Stalinista ja Hitleristä kirjoitetaan samankaltaisia elämäkertoja, jotka tekevät tulevat sukupolvet ihailemaan näitä ihmishirviöitä, koska he olivat ”mahtavia valloittajia”? Onko tällainen kehitys mahdollinen? Ehkä tai sitten ei. Tšingis-kaanilla ei ollut mitään ideologiaa, vaan hän oli enemmänkin pragmatisti, joka sattui suosimaan uskonnonvapautta ja monikulttuurisuutta, koska ihmisten jatkuva sortaminen ja massamurhaaminen kävisi aika hankalaksi kahteen mantereeseen ulottuvassa imperiumissa. Mutta, kuten eräs anti-imperialisti sanoi, ei ole väliä onko imperiumi “tuonut paljon hyvää” alistetulle kansalle pitkällä aikavälillä, koska aikalaisille valloitus ei koettu minään kivana sivistysprojektina, vaan massamurhana ja orjuuttamisena.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia

Sarasvatin hiekka

Risto Isomäen ”Sarasvatin hiekka” on apokalyptinen scifi-seikkailuromaani, missä geologit joutuvat toteamaan, että paskaa lentää tuulettimeen.  

4 

Sarasvati on muinainen Intian kuivunut joki, joka ulottuu merenpohjaan saakka, missä arkeologit löytävät muinaisen sivilisaation rauniot, jotka ovat vanhempia kuin vanhimmat Hedelmällisen puolikuun kaupungit tai Egyptin pyramidit. Arkeologit ja geologit pähkäilevät, miten niin muinainen kaupunki voi sijoittua niin syvälle merelle? Uusi löytö nimetään ”todelliseksi Atlantiksi”. Samaan aikaan napajäätiköitten tutkijat havaitsevat, että jäätiköt ovat alkaneet sulamaan ilmastonmuutoksen vuoksi ja ennustavatkin, että kohta jättiläismäisiä jäätiköitä voi romahtaa mereen aiheuttaen megatsunameja. Ei tarvitse olla tutkija havaitakseen, että nämä kaksi tapausta ovat jotenkin yhteydessä toisiinsa.

Tämä on ehkä jännittävin suomalainen romaani sitten ”Täällä Pohjantähden alla”, jonka olen lukenut.  Ihmettelen, miksi tästä ei ole vielä tehty suurta amerikkalaista elokuvaa? Kirja etenee hurjalla vauhdilla eteenpäin, mutta ilman että lukija menettää käsityksen, missä ollaan ja mitä tehdään.  Vaikka suurin osa juonesta on geologisten ja maantieteellisten prosessien kuvausta, eikä niinkään henkilöhahmojen pohdintoja, niin tällainen fokus ympäristöön erottaa kirjan muista scifi-romaaneista. 

Ehkä ainoa ongelma on suomalaisten pieni rooli romaanissa, mutta tämä onkin globaalin mittakaavan seikkailu, jossa mantereitten kokoisia mannerjäätiköitä ja huikeita sivilisaatioita käsitellään hyvinkin yksityiskohtaisesti ja lähes runollisesti.  

 Tässä romaanissa onneksi ei ole perinteisten katastrofitarinoitten kliseisiä hahmoja, kuten poliitikko tai kenraali, joka ei kuuntele kömpelöä ja hieman erikoista tiedemiestä, joka varoittaa maailmanlopusta. Kaikki ottavat uhan vakavasti, ehkä liiankin nopeasti makuuni. Silti henkilöhahmot ovat melko ohuita ja päättyvät vähän liian vauhdikkaisiin johtopäätöksiin, ilman sen enempää perustelua. Muuten, jos kestää paperinarkin ohuisia hahmoja ja haluaa lukea, miten mannerjäätikkö tai merenalainen metaanivarasto voi tappaa sinut, perheesi ja mahdollisesti koko kansakuntasi, niin tämä on todella kauhistuttavan realistinen romaani.  

Plussana tietenkin on muinaisten uskonnollisten tarujen todenperäysyystrooppi, joka on aina siisti komponentti spekulatiivisen fiktion romaaneissa. Eli se trooppi, että se jokin uskonnollinen myytti perustuukin johonkin todelliseen, mutta muinaiseen tapahtumaan. Kaikki on jännittävämpää, jos juoneen sekoittuu tieteellisiä tulkintoja muinaisista taruista.

Mutta Isomäki menee vielä pidemmälle. Kirjailija käyttää esimerkiksi hindulaista elämän kiertokulku ja uudelleensyntymiskäsityksiä muinaisten sivilisaatioitten kehityksen vertauskuvina. Kirjailija vielä sekoittaa mukaan silkasta nerokkaasta hulluudesta kuvauksia geologisista prosesseista, luoden todella jännittävän ja tunteita herättävän mielikuvan, muuten aika arkisesta prosessista, joka tietenkin romaanin edetessä kasvaa katastrofaalisiin mittakaavoihin.   

Vaikka juoni etenee vauhdilla, niin silti kirja löytää aikaa pysähtyä ja pohtimaan, miten kaikki on kuluvaa ja muuttuvaa. Emme elä ikuisesti, eikä mitkään rakennuksemme kestä ikuisesti aikaa, vaan kaikki hajoaa, hittaasti tai tässä tapauksessa hyvinkin nopeasti, mutta lopulta hajoaa, murenee ja muuttuu osaksi maastoa kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan olemassa.

Mutta voi myöskin olla, että tämä romaani oli minusta jännittävä, koska luin Jaakko Hämeen-Anttilan toimittaman tutkijoitten kirjoittaman esseekokoelman nimeltä ”Kaikki syntyy kriisistä”, missä tismalleen samoja ideoita käsitellään tieteellisten teorioitten muodossa, muuttaen romaanin kauhistuttavat kuvaukset, pelottavan uskottaviksi.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin